Finlandia Junior 2015 -palkinnon voitti Nadja Sumasen Rambo. Ihmettelen tätä, todellakin!
Kirjoittaja (ei kirjailija) on toimintaterapeutti, jonka missiona on olla ylivilkkaiden poikien puolella. Eihän siinä mitään... mutta tarttuiko tämä kaunis missio myös palkintodiktaattorin mieleen valintaa tehdessään?
Kirjoittajan (ei kirjailijan) on vaikea päästä päähenkilön ihon alle. Pojan ajatusten ja olemuksen kuvailu on epäaitoa, eikä ylivilkkauden osoitukseksikaan oikein riitä, että poika roikkuu mattotelineellä. Rambo pohdiskelee äitinsä poikaystävän ongelmallista isäsuhdetta yllättävän tätimäisesti - ollakseen peruskouluikäinen, ja ylivilkas.
Kaiken kruunaavat karmeat kliseet: 1970-luvulla rauhanturvajoukoissa puhumattomaksi traumatisoitunut pappa ja ruualla kaiken korjaava mummo, joka ajaa autoa nenä tuulilasissa, eikä tiedä Internetistä mitään. Ei voi olla totta!
Tulee mieleen, että kirjoittaja (ei kirjailija) toteuttaa nyt - koulussa hyvin kirjoittaneen tytön - haavettaan. Vanha sanonta "enemmän intoa kuin taitoa" pitää tässä tapauksessa valitettavasti paikkansa.
Miksi tämä kirja valittiin voittajaksi? Onko niin, että kirjoittajan (ei kirjailijan) ja palkintodiktaattorin maailma on kaukana esimerkiksi nykykoulujen todellisista ylivilkkaista lapsista, mutta on vain NIIN IHANAA, kun päähenkilönä on joku erilainen nuori, jota ME TÄDIT haluamme NIIN ymmärtää?
Saahan sitä harrastaa kirjoittamista; joku täti voi kirjoittaa blogiakin, mutta olisi kyllä tarkkaan harkittava, millainen nuortenkirja nostetaan valtakunnan ykköskirjaksi. Ei ole ihme, että nuoret eivät lue, jos heille kirjoitetut kirjat ovat - suoraan sanottuna - tällaista soopaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti