Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru: murhamysteeri keskiajan Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

Olipa siinä juonta kyllikseen!! Facebookin  Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä suositeltiin kirjaa Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru - Murhamysteeri keskiajan Tallinnasta. 

Tartuin suositukseen, mutta aloitin lukemisen näköjään sarjan viimeisestä osasta. Kirjailija oli ennestään tuntematon ja myös kirjasarja, joka koostuu yhteensä kuudesta kirjasta. Historia kiinnostaa. Tallinna kiinnostaa. Kirjan nimi on vetävä. No mikäpä siinä sitten, ei kun lukemaan vaan!

Kirja oli ristiriitainen luettava: kovin mielenkiintoinen, mutta samanaikaisesti kovin rasittava.

Mielenkiintoista oli toimiva miljöö ja hyvin kuvatut, moniulotteiset henkilöhahmot. Keskiajan elämän kuvaus kaupustelijoineen, luostareineen, narreineen ja yrttitietoineen oli historiasta tuttua ja mukavaa. Lisäksi sanastossa oli hansakauppiaiden aikaan liittyviä ilmauksia, joiden merkityksiä oli kiva tarkistaa (mm. oltermanni ja kogge)

472 sivua pienellä fontilla kirjoitettua tekstiä antoi kuitenkin haastetta. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon. Lukemiseen olisi pitänyt pystyä keskittymään paremmin ilman häiriötekijöitä. Minulla lukeminen kesti kauan ja oli toisinaan suorastaan tuskallista. Melkein sivulle 200 asti ihmettelin, missä se murhamysteeri oikein on. Miljöötä ja henkilökuvia rakennettiin sen verran huolellisesti.

Sekavuutta aiheutti myös se, että on kaksi samannimistä apteekkaria, isä ja poika Melchior, jotka toimivat tosin aivan eri elämänalueilla; isä parantajana ja salapoliisina, ja poika apteekkarioppilaana ja salamurhaajana. Onneksi he elävät eri kaupungeissa; isä Tallinnassa ja poika Lyypekissä. Ihmettelin, miksi nimet ja ammatit olivat samoja. Onko poika Melchior aiempienkin kirjojen henkilö, vai esiintykö hän tässä ensimmäistä kertaa ja toimii ikään kuin johdatuksena isä Melchiorin mahdolliselle vetäytymiselle jatko-osissa?  Onko seuraavassa kirjassa Lewenhartin salamurhaajaveljeskunta enemmänkin esillä? Todennäköisesti sillä, että isällä ja pojalla on sama nimi ja sama ammatti, on jotain merkitystä. En usko, että se olisi vain kirjailijan laiskuutta, kun kirjan taustatyöt on tehty niin huolellisesti.

Loppujen lopuksi Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru osoittautui jännittäväksi ja hyvin rakennetuksi murhamysteeriksi, joka sisältää myös muutamia osuvia harhautuksia Gotlannin pirun henkilöllisyydessä. Romantiikkaa ja intohimoakin on. (Ehkä sitä on tulossa lisää seuraavassa osassa, kun asiat nyt jäivät vähän kesken.)

Hienoja ja mieleenjääviä henkilöhahmoja olivat apteekkari Melchiorin viisas tytär Agatha ja erityisen oppivainen pikku Ludolf, apteekkarin oppipoika. Ludolf-raukka joutuu kerettiläisten toiminnan todistajaksi ja hänen työssäoppimisjaksonsa jää lyhyeksi.  Lopulta kaikki juonenkäänteet selviävät kuten klassisessa salapoliisiromaanissa: tarvittavat tunnustukset saadaan,  ja pahantekijät tuomitaan ajanmukaisesti hirttämällä, teilaamalla tai kappaleiksi hakkaamalla. Murhaaja pysyy yllätyksenä loppuun saakka.

Aion tutustua myös muihin sarjan kirjoihin, Pari kirjaa pinossa jo odotteleekin En tiedä, onko sillä merkitystä, jos ne lukee väärässä järjestyksessä, eli ovatko kirjat jatkoa toisilleen. Ehkä kuitenkin lepäilen hieman ja luen jotain muuta välillä, ennen kuin aloitan uuden Melchiorin.

Tässä on  koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja: 

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka.. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on itsenäinen jatko-osa Kupolille (ks. http://www.pekkamatilainen.com/kupoli.html )

jonka muistan kyllä lukeneeni, mutta valitettavasti olen unohtanut sen. Pitää etsiä kirja uudelleen käsiin. Se sai Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2014.

Miniatyyrimaalarin juoni lähtee vetämään heti. Kirjan tapahtumapaikkana on Rooma vuonna 1432. Miljöön käsittely on mielenkiintoista: Paikka säilyy samana, mutta aika jotenkin häviää, ja tapahtumat voisivat olla missä tahansa ajassa. Ison kiven siirtäminen ja puiden hakkaaminen huvilalla voisi tapahtua myös Suomessa vuonna 2019. Vuoropuhelu on myös jotenkin ajatonta. Onko tämä tarkoituksellinen tyylikeino?  Ihmisethän elävät elämäänsä ajasta ja paikasta riippumatta, eivätkä he teoillaan tai puheillaan alleviivaa, mitä aikaa eletään. Eivät renessanssiajan ihmiset tienneet elävänsä renessanssiaikaa.

Renessanssiajan Firenzessä ja Roomassa kulttuuri on keskeisellä sijalla: taiteilijoita ja muusikoita arvostetaan, vanhoja käsikirjoituksia kopioidaan ja kuvitetaan. On luostareita isoine kirjastoineen. Matilaisen kulttuurintuntemus pääsee kirjassa oikeuksiinsa.

Vaikka ihmiset ovat enimmäkseen rehellisiä, luotettavia ja hyväntahtoisia, on tärkeää varmistaa, kehen voi luottaa ja kenelle kannattaa lörpötellä arvokkaasta käsikirjoituksesta, jos oma henki on kallis.

Inkvisiittori Fabius Santinin hahmo on hyvin rakennettu. Hän on tarinassa pitkään taustalla, mutta hänen ulkonäöstään ja maineestaan paljastetaan tarinan edetessä olennaisia asioita.  Niinpä, kun lukija lukee virkkeen "Inkvisiitttori Fabius Santini oli tullut kaupunkiin", kylmät väreet menevät läpi. Santinin tuoma uhka on todellinen. Kun Santini vielä hyräilee tai laulaa Dies irae - Vihan päivä -hymniä, on tunnelma yhtä painostava kuin Sergio Leonen elokuvassa Huuliharppukostaja.

Miniatyyrimaalari Toni joutuu pakenemaan Santinia viemäriin. Viemärikohtaus on vaikuttava: jännittävä ja visuaalinen.

"Tunnelin suuaukolla seisoi ihmishahmo, joka kirkasta päivänvaloa vasten näytti melkein mustalta. Hahmo seisoi jalat harallaan, kämmenet pään yläpuolella tunnelin kaarella tukea hakien ja kurotti yläruumistaja päätä tunneliin nähdäkseen paremmin. Santini ei ollut vielä huomannut minua. Hän ei laulanut. Sen sijaan hän vihelsi, tai pikemminkin päästi huuliensa välistä kiihkeätempoista suhisevaa ääntä. Mutta sävelmästä ei voinut erehtyä.

Painauduin kosteaan seinämään ja vetäydyin kylki edellä hitaasti tunnelin mutkan taakse, kun tunsin jonkun tarttuvan nilkkaani...

...Nilkaani oli tarttunut käsi, ja se työntyi esiin takanani lojuvasta epämääräisestä mytystä, joka olisi voinut olla pelkkä kasa likaisia ryysyjä ilman selvästi ihmiselle kuuluvaa kättä. Sitten myttykasan keskeltä kohosi hitaasti esiin pää, ja olin huutaa uudestaan. Näkemäni kasvot olivat hirvittävästi ruhjotut, alaosa kasvoista puuttui melkein kokonaan, samoin nenä ja toinen miehen silmistä, sillä mies hän ilmeisesti oli..." 

Mies oli tavannut Santinin.

Toinen mielenkiintoinen hahmo on Peppone, sivistynyt kerjäläinen, joka osoittaa, että ihminen voi olla rikas, vaikka omistaa vain rääsyt päällään.

Pekka Matilainen on kirjoittanut Miniatyyrimaalarin tosiasioiden pohjalle. Jälkisanat kertovat, ketkä henkilöistä ovat eläneet oikeasti, ja myös harvinaisen De rerum natura -tekstin löytyminen perustuu tosiasioihin. Tekstin merkittävyydestä on jälkisanoissa myös mielenkiintoista tietoa. Lisäksi paljastuu mukava yksityiskohta. Pepponen erakkomajan paikalla on nykyään 1520-luvulla rakennettu renessanssihuvila Villa Lante, missä nykyään toimii Suomen Rooman-instituutti.

Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on Valde bona - erittäin hyvä.  Kannesta en kuitenkaan pidä. Siitä tulee jotenkin mieleeni nykypäivän teinitytön leggingsit ja iso anorakki

Liisa Uusitalo-Arola: Uuvuksissa - Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin

Kirjan takakansitekstiä: "Uupuminen verottaa elämää monin tavoin. Se on väsymystä, joka ei hellitä lepäämälläkään. Se saa sinut suhtautumaan kyynisesti niin asioihin kuin toisiin ihmisiin. Uupuneena et jaksa uskoa sen paremmin omiin kykyihisi selvitä työstäsi kuin sen merkitykseenkään. Uupuminen kertoo tarpeesta muutokseen ja uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen oppimiseen."

Liisa Uusitalo-Arola on työ- ja organisaatiopsyklogi, työterveyspsykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Osaamista ja tietoa on. Uuvuksissa - Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin sisältää hyvää asiaa selkeästi ja hyvällä asiatyylillä kirjoitettuna. Kirjaa on helppo lukea, mutta se ei välttämättä etene nopeasti niin kuin romaani, koska kirja todella aktivoi lukijan pohtimaan omaa tilannettaan ja tekemään harjoituksia, jotka auttavat käsittelemään omia tuntemuksiaan.

Suorat lainaukset  Uuvuksissa-kirjasta johdattavat asian ytimeen:

"Monet uupuneet ihmettelevätkin, mihin oma tuttu itse on kadonnut. Olemukseen tulee särö, jota on vaikea enää paikata. Haavoittuvuus tulee esiin, ja usko omiin voimiin ja kestävyyteen väistyy." s. 10

"Uupuneena joudut kuitenkin sopeutumaan siihen, että ehkä isokin osa niistä voimavaroista, joita ennen pystyit huolettomasti käyttämään itsesi ja elämäsi ohjaamisessa ja päämääriesi tavoittelemisessa, on nyt poissa pelistä. Niinpä sinun täytyy sopeuttaa niin ulkoa tulevat vaatimukset ja odotukset kuin omat tavoitteesikin voimavaroihin, jotka sinulla on käytössäsi nyt. Lisäksi nousevat pohdinnat asioiden tärkeysjärjestyksestä - jos oma terveys ja hyvinvointi eivät ole aikaisemmin olleet prioriteettilistasi kärkipäässä, nyt ne todennäköisesti ovat." s. 14 - 15 

Minulle Uuvuksissa - Kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin  osui kohdalleni juuri oikeaan aikaan. Luin kirjan huolellisesti pohtien ja löysin sieltä itseni. Kirja toimii hyvin sekä toipumiskirjana että varmaan myös uupumusta ennaltaehkäisevänä tukikirjana. Mukana on tapausesimerkkejä, ja kirjoittaja viittaa myös omiin uupumustilanteisiinsa. Siksi se avaa silmiä: Näin voi käydä kenelle tahansa ja eri syistä, jotka hivuttavat voimia vähitellen. Tekeminen muuttuu suorittamiseksi, josta puuttuu ilo. Toisinaan tulee se viimeinen niitti, joka romahduttaa koko paketin. Omaan voimattomuuteen liittyy hämmennystä ja negatiivisia ajatuksia kelpaavuudesta, syyllisyyttä ja häpeää heikkoudesta.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille työ- tai yksityiselämässä kipuileville. Se on positiivinen voimakirja uupuneille  ja harjoitusten vuoksi myös ennaltaehkäisevä kirja niille, jotka ehkä tarkkailevat uupumuksen ensimmäisiä hälytysmerkkejä tai vain ihmettelvät olotilaansa.

"Meillä kaikilla on kyllä sisällämme tieto, mikä on itselle hyväksi ja mikä ei - kunpa vain kuuntelisimme sitä." - Eeva

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen Sivuhenkilö -romaanin päähenkilö on älykäs, omassa maailmassaan viihtyvä nuori nainen, joka tarkkailee elämää, jota muut elävät. Hän on oman elämäsä sivuhenkilö. Toiset ihmiset määrittelevät hänet, ja hän antaa sen aina vaan tapahtua, vaikka se harmittaa häntä.

"Oli miten oli, en haluaisi olla näin kiltti, antaa anteeksi mitä tahansa vain sen takia, että minulle ollaan ystävällisiä. Mutta en voi itselleni mitään.Tuntuu jälleen siltä kuin tuo toinen tuijottaisi silmieni takaa ja ottaisi minut hallintaansa. Hymyilen ja juttelen. Sipaisen hiukset korvan taakse ja yritän olla vaaraton. Kyselen pikkuruisia kysymyksiä kriitikon työstä ja nauran hänen vastauksilleen. Samaan aikaan minun tekisi mieli lyödä itseäni oikein kunnolla. Lakkaa livertelemästä, sanon mielessäni, mutta jostain syystä olen voimaton."

Hän osaa kuitenkin nauraa itselleen ja omalle heiveröisyydelleen esimerkiksi ikkuinoiden pesemisessä, sulakkeiden vaihdossa ja polkupyörän korjaushommissa.

Nainen kokee, että kriitikko on kovin sanoin kritisoinut hänen kirjoittamansa kirjan valtakunnan päälehdessä. Kritiikki satutti kirjailijaa kovasti, mutta siitä huolimatta hän kuvailee käytöstään miellyttämishaluiseksi tekemällä itsestään mukavan ja vaarattoman. Miksi? Näinkö kilteiksi kasvatetut naiset toimivat: väistävät, vaikenevat, hymyilevät, yrittävät olla aiheuttamatta pahaa mieltä kenellekään, vaikka itsellä olisi loukkaantunut olo?

Kirja käsittelee nuoren naisen sisäistä ajatus- ja tunnemaailmaa ja arkisten asioiden hoitamista, aloittelevan naiskirjailijan epävarmuutta miehisessä kustannus- ja kirjamaailmassa. Kirja käsittelee myös kirjoittamista ja sen vaikeutta, insipiraation  ja itsearvostuksen puutetta, itsensä vertaamista muihin ja alemmuudentuntoisuutta.

Sivuhenkilöllä ja aiemmalla Rakkaudenhirviöllä voi olla liittymäkohtia todellisuuteen, todelliseen kirjailijapersoonaan ja hänen tunteisiinsa. Sivuhenkilön voi mielestäni lukea myös vain kaunokirjallisuutena, nuoren naisen kasvukertomuksena epävarmasta ja miellyttämisenhaluisesta lapsiaikuisesta vahvaksi ja pystypäin kulkevaksi oikeasti aikuiseksi ihmiseksi. Sivuhenkilö on nähty Turusen "kostona" Helsingin Sanomien Antti Majanderin kritiikille Rakkaudenhirviöstä, mutta tarvitseeko niin olla? Eikö se voi olla vain yksi kertomus ihmisestä, joka elää elämäänsä? Tarvitseeko sitä tulkita yksi yhteen tosiasioiden tai niiden tulkintojen kanssa?

Alla olevassa linkissä on arvio Turusen esikoiskirjasta Rakkaudenhirviö,  joka voitti Helsingin Sanomen kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018 ja Sivuhenkilöstä. Otan sen tähän mukaan erilaisen näkökulman vuoksi. Itse en ole aivan samoilla linjoilla.:
https://www.taidekiikari.net/index.html/2018/08/18/syrjahyppy-kirjallisuuteen-saara-turunen/