Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on itsenäinen jatko-osa Kupolille (ks. http://www.pekkamatilainen.com/kupoli.html )
jonka muistan kyllä lukeneeni, mutta valitettavasti olen unohtanut sen. Pitää etsiä kirja uudelleen käsiin. Se sai Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2014.
Miniatyyrimaalarin juoni lähtee vetämään heti. Kirjan tapahtumapaikkana on Rooma vuonna 1432. Miljöön käsittely on mielenkiintoista: Paikka säilyy samana, mutta aika jotenkin häviää, ja tapahtumat voisivat olla missä tahansa ajassa. Ison kiven siirtäminen ja puiden hakkaaminen huvilalla voisi tapahtua myös Suomessa vuonna 2019. Vuoropuhelu on myös jotenkin ajatonta. Onko tämä tarkoituksellinen tyylikeino? Ihmisethän elävät elämäänsä ajasta ja paikasta riippumatta, eivätkä he teoillaan tai puheillaan alleviivaa, mitä aikaa eletään. Eivät renessanssiajan ihmiset tienneet elävänsä renessanssiaikaa.
Renessanssiajan Firenzessä ja Roomassa kulttuuri on keskeisellä sijalla: taiteilijoita ja muusikoita arvostetaan, vanhoja käsikirjoituksia kopioidaan ja kuvitetaan. On luostareita isoine kirjastoineen. Matilaisen kulttuurintuntemus pääsee kirjassa oikeuksiinsa.
Vaikka ihmiset ovat enimmäkseen rehellisiä, luotettavia ja hyväntahtoisia, on tärkeää varmistaa, kehen voi luottaa ja kenelle kannattaa lörpötellä arvokkaasta käsikirjoituksesta, jos oma henki on kallis.
Renessanssiajan Firenzessä ja Roomassa kulttuuri on keskeisellä sijalla: taiteilijoita ja muusikoita arvostetaan, vanhoja käsikirjoituksia kopioidaan ja kuvitetaan. On luostareita isoine kirjastoineen. Matilaisen kulttuurintuntemus pääsee kirjassa oikeuksiinsa.
Inkvisiittori Fabius Santinin hahmo on hyvin rakennettu. Hän on tarinassa pitkään taustalla, mutta hänen ulkonäöstään ja maineestaan paljastetaan tarinan edetessä olennaisia asioita. Niinpä, kun lukija lukee virkkeen "Inkvisiitttori Fabius Santini oli tullut kaupunkiin", kylmät väreet menevät läpi. Santinin tuoma uhka on todellinen. Kun Santini vielä hyräilee tai laulaa Dies irae - Vihan päivä -hymniä, on tunnelma yhtä painostava kuin Sergio Leonen elokuvassa Huuliharppukostaja.
Miniatyyrimaalari Toni joutuu pakenemaan Santinia viemäriin. Viemärikohtaus on vaikuttava: jännittävä ja visuaalinen.
Mies oli tavannut Santinin."Tunnelin suuaukolla seisoi ihmishahmo, joka kirkasta päivänvaloa vasten näytti melkein mustalta. Hahmo seisoi jalat harallaan, kämmenet pään yläpuolella tunnelin kaarella tukea hakien ja kurotti yläruumistaja päätä tunneliin nähdäkseen paremmin. Santini ei ollut vielä huomannut minua. Hän ei laulanut. Sen sijaan hän vihelsi, tai pikemminkin päästi huuliensa välistä kiihkeätempoista suhisevaa ääntä. Mutta sävelmästä ei voinut erehtyä.
Painauduin kosteaan seinämään ja vetäydyin kylki edellä hitaasti tunnelin mutkan taakse, kun tunsin jonkun tarttuvan nilkkaani...
...Nilkaani oli tarttunut käsi, ja se työntyi esiin takanani lojuvasta epämääräisestä mytystä, joka olisi voinut olla pelkkä kasa likaisia ryysyjä ilman selvästi ihmiselle kuuluvaa kättä. Sitten myttykasan keskeltä kohosi hitaasti esiin pää, ja olin huutaa uudestaan. Näkemäni kasvot olivat hirvittävästi ruhjotut, alaosa kasvoista puuttui melkein kokonaan, samoin nenä ja toinen miehen silmistä, sillä mies hän ilmeisesti oli..."
Toinen mielenkiintoinen hahmo on Peppone, sivistynyt kerjäläinen, joka osoittaa, että ihminen voi olla rikas, vaikka omistaa vain rääsyt päällään.
Pekka Matilainen on kirjoittanut Miniatyyrimaalarin tosiasioiden pohjalle. Jälkisanat kertovat, ketkä henkilöistä ovat eläneet oikeasti, ja myös harvinaisen De rerum natura -tekstin löytyminen perustuu tosiasioihin. Tekstin merkittävyydestä on jälkisanoissa myös mielenkiintoista tietoa. Lisäksi paljastuu mukava yksityiskohta. Pepponen erakkomajan paikalla on nykyään 1520-luvulla rakennettu renessanssihuvila Villa Lante, missä nykyään toimii Suomen Rooman-instituutti.
Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalari on Valde bona - erittäin hyvä. Kannesta en kuitenkaan pidä. Siitä tulee jotenkin mieleeni nykypäivän teinitytön leggingsit ja iso anorakki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti