Kortelainen ja Jippu tutustuivat työtehtävien kautta. Kortelainen oli tuottajana Jippu ja ihmisen ääni - ohjelmassa Radio Dein kanavalla. Siinä Jippu ei toiminutkaan käsikirjoitusta noudattavana haastattelijana, vaan rinnalla kulkijana ja keskustelukumppanina itsensä ja omat kipukohtansa peliin laittaen. Näin syntyi kirjan idea.
Meri-Tuuli Elorinteen, eli Jipun elämä ei ole ollut helppoa. Siihen on mahtunut niin varakkuutta, ylellisiä matkoja ja menestystä, mutta myös päihteitä ja alkoholismia, väkivaltaa ja ihmissuhdevaikeuksia, lastenkotia, useita kariutuneita avioliittoja, mielenterveysongelmia, bipolaarisuutta ja mielisairaalan suljettua osastoa. Uskoontulo antoi viimein rauhan.
Tällaisia eri syistä rikkoutuneita ihmisiä on paljon. Jipun elämäntarina on yksi niistä. Se on koskettava, ja sen julkaiseminen antaa ehkä toivoa niille, joilla on elämässään tämänkaltaisia vaikeuksia. Kirjan viesti on: Kaikesta voi selviytyä.
En voi tuomita, mutta voin ihmetellen kysyä, missä oli huoltajien vanhemmuus ja aikuisten vastuu? Liian nuori tyttö eli itsenäisen aikuisen elämää. Tämä tulee tekstistä esille suorastaan huutomerkkinä loistaen. Alkoholia käytettiin. Päihteiden käyttämiseen tuli syötettä lähipiiristä. Myös mallitoimiston suuntaan herää kysymyksiä: Miksi alaikäisen mallin sallittiin osallistua päihdehuuruisiin mallibileisiin, joissa ei suojaikärajaa tunnettu muutenkaan? Miten tämä on ollut mahdollista? Miksi kukaan ei toiminut ja tehnyt vaikkapa lastensuojeluilmoitusta? Kenellä oli vastuu nuoresta vai oliko kenelläkään? Jipun alkoholismin sanotaan alkaneen jo peruskoululaisena, ja sillä oli tietenkin vaikutuksensa koulunkäyntiin, vitosen keskiarvoon ja jatko-opintojen kesken jäämiseen.
Kortelainen toteaa esipuheessa, että teoksen kirjoittaminen on tarjonnut hänelle ainutlaatuisen matkan toisen ihmisen persoonaan ja sielun syövereihin. Hän toteaa, että moni hänen arvostamansa ihminen on pitänyt uhkarohkeana sitä asetelmaa, että hän kirjoittaa miehenä naisen elämästä.
Minä en näe ongelmana sitä, että mies kirjoittaa naisen elämästä tai päinvastoin, koska elämäkertoja on aina kirjoitettu puolin ja toisin. Mielestäni ongelma on kertojapersoonan valinnassa. Jippu: Kun perhonen lakkaa hengittämästä on kirjoitettu minämuodossa tarkoituksena ehkä kuvastaa jollakin tavalla tekstin autentisuutta. Teksti ei ole kuitenkaan autenttinen, vaikka se perustuu haastatteluihin. Tuli tunne, että kaikki tekstin sanavalinnat eivät ole kohdehenkilön sanoja, vaan uutistoimittajana, päätoimittajana ja viestintäjohtajana toimineen kirjoittamisen ammattilaisen omia sanavalintoja. Tästä syystä kerronta tuntuu toisinaan teennäiseltä ja epäaidolta.
Tekstistä kuultaa myös läpi kirjoittajan empatia ja ehkä myös sääli kohdehenkilöä kohtaan. Kirjoittajan suhtautuminen kohdehenkilöön mielestäni värittää tekstiä niin, että henkilö nähdään uhrina, eikä teksti pysy neutraalina. Tekstissä on jonkin verran myös toisteisuutta ja ikään kuin kovan elämänkohtalon alleviivaamista.
Olisiko ulkopuolisen kertojan käyttäminen ollut toimivampi ratkaisu? Jipun omat ajatukset ja sanomiset olisi voinut sitten osoittaa suorina lainauksina, jolloin hänen äänensä olisi päässyt oikeasti ja autenttisesti kuuluviin. Sanoitukset ja päiväkirjamerkinnät onneksi antavat Jipun itsensä puhua.
Minulle sopi lukea kirja painettuna. Näin asioihin tuli tarvittavaa etäisyyttä.
