26.7.2021

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle. Lukija Seela Sella. Äänikirja. BookBeat.

Suosittelen kirjaa 'Mekko meni taululle' BookBeatissa! https://www.bookbeat.fi/kirja/89319

Kirja ei aluksi kiinnostanut minua, eikä kirjailijakaan ollut kovin tuttu, lähinnä nimenä vain. Lukija Seela Sella teki kirjasta elävän. Hänen ammattimainen eläytyvä lukemisensa tarjosi hienon kuuntelukokemuksen Aila Meriluodon muistelmateokseen. Seela Sellan luennan, oikeastaan monologin, ansiosta hänet voisi nostaa kirjan toiseksi tekijäksi.

Aion kuunnella muitakin Seela Sellan lukemia äänikirjoja, ja ajattelin myös syventää Aila Meriluodon tuntemustani joko elämäkerran ja/tai tuotannon avulla. BookBeatin kuvan kopioiminen ei onnistunut.

16.7.2021

Jaakko Selin: Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista

 

Löysin SPR:n Kontista Jaakko Selinin kirjan Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista (1997). Sen myötä pääsin tutustumaan erilaisiin ihmisten koristautumistapoihin ja muotiin kautta vuosisatojen.     

"Asiantunteva, kiinnostavasti kuvitettu katselu- ja tietokirja kertoo pukeutumisen ja koristautumisen historiasta ja nykypäivästä eri kulttuureissa, eri puolilla maapalloa. Perusteellisen esittelynsä saavat ne toinen toistaan mielikuvituksellisimmat keinot, joilla ihminen on kautta aikojen peittänyt, paljastanut ja koristellut päätään, ylä- ja alavartaloaan, käsiään ja jalkojaan."

Kirja tuotti hykerryttävää iloa historiallisilla tiedoilla ja mukavasti kirjoitetulla tekstillä. Esimerkiksi 1600-luvun miesten peruukeista Selin kirjoittaa:

"Mitä suurempi aidosta hiuksesta sidottu peruukki oli, sitä mahtavampi ja varakkaampi oli mies. Itsetunnon on täytynyt olla koetuksella köyhän ja rikkaan elostelijan tavatessa, sillä vähävaraiset mutta innokkaasti muotia seuranneet nuoret miehet teettivät peruukkeja hevosenjouhista ja jopa villalangasta."

Jouhi- tai villalankaperuukki on mahtanut olla varsin persoonallinen näky, jota on ollut vaikea nauramatta katsoa!

Viimeinen osuus kiinalaisista jaloista, eli tyttöjen jalkojen sitomisesta niin kutsutuiksi liljajaloiksi ei tuota iloa, vaan järkytystä ja surua. Samassa luvussa esitellään myös afrikkalaisten naisten messinkikoristeiset jalat, jotka käytännössä ovat varmasti olleet kivuliaat ja rajoittaneet naisen liikkumista huomattavasti tai jopa estäneet sen.  Naisen jalat ja muu vartalo ovat joutuneet muokattaviksi monin kivuliain tavoin, ja liian usein miehet ovat alistaneet naiset fetissiensä kohteeksi. Myös länsimaisen ihanteen mukaiset piikkikorkoiset kapeat kengät esitellään, mutta niihin on nainen kuitenkin itse halunnut sonnustautua pakottamatta.

Jos on kuullut Jaakko Selinin kommentoivan esimerkiksi Linnan juhlien asuja tai juttelemassa muodista tv-ohjelmissa, hänen äänensä kuulee kirjassa:  leppoisaa, mukavaa, ystävällistä,  pientä huumoria unohtamatta. Hai-saappaita käsiteltäessä Selin tuo hienovaraisesti mukaan myös oman historiansa.

Selin on jakanut kirjan seuraaviin osa-alueisiin, ja osa-alueiden alla käsitellään suluissa olevien asujen ja asusteiden historiallinen tarina.

Pää (hiusvärit, aurinkolasit, peruukki, baskeri ja baretti, korva ja korvakoru, fetsi) 

Ylävartalo (havaijipaita, uimapuku, solmio, alusvaatteet, miesten liivi)

Kädet (rannekello, käsineet, nenäliina, käsilaukku)

Alavartalo (kiltti, maksihame, miesten alushousut, bermudashortsit)

Jalat (sukkahousut, puukengät, Hai-saappaat, kiinalaiset jalat)

Luvut ovat toimivia, ja mukaan poimittu historiallinen tieto on mielenkiintoista ja sopivasti rajattua. Hyvin valitut kuvat ovat olennainen osa kirjaa, ja sitä lukee hyvillä mielin. Kirjassa on kirjallisuusluettelo, hakemisto ja kuvalähteet. Kirjan taitosta vastaa Timo Tiivola. Kirja on saatavissa vielä ainakin Outi-kirjastoista. (Tarkistettu 16.7.2021)

 

 


10.7.2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys


Anneli Kannon kirjaa Rottien pyhimys on jo paljon kehuttu, ja aion kehua sitä vielä lisää. Pitkästä aikaa tuli vastaan oikein kirjojen kirja, jossa yhdistyvät mielenkiintoinen aihe, selkeästi etenevä tarina, fakta ja fiktio sekä mainiot henkilöhahmot. Kieli on sujuvaa, ja tarpeen mukaan myös kaunistelemattoman törkeää. Keskiaikaisissa haukkumasanoissa ja muussa kielen rehevyydessä kirjailija on saanut apua yliopistotutkijoilta Veli-Pekka Toropainen  ja Mikko Heikkilä.

Tarina lähtee vetämään heti ja etenee kronologisesti, mikä onkin lukijaystävällistä, kun lukijan ei tarvitse pinnistellä nykyään niin suositun tajunnunnanvirtamaisen kerronnan tai ennakointi- ja takaumaviidakon läpi.

Keskeiset henkilöt ovat kirkkomaalarit Andreas ja Martinus sekä heidän apulaisensa, vantti, Vilppu Niilonpoika, joka taitaa ruotsin lisäksi kummallista suomen kieltä. Maalariporukkaan kuuluu vielä domikaanimunkki Benedictus, joka ei kuitenkaan pääse paikalle sairastumisen vuoksi. Vilppu joutuu onnettomuuteen. Porukka on yhtä maalaria vajaa, ja ihmeesti kyläläisten hyljeksimä ja mahdollisesti vierasta alkuperää oleva orpo nuori nainen Pelliina pääsee porukkaan mukaan, koska hänellä on piirustustaitoa. Se, että nainen toimii kirkkomaalarina on kuitenkin ennenkuulumatonta, joten on ehkä parempi olla liikoja levittelemättä hänen osuuttaan maalauksissa ja asettaa hänet vain apulaisen asemaan; vahva ja iso kun on ja on tehnyt savitöitä holhoojansa tiilimestari Rutgerin opissa.

Muita merkittäviä henkilöitä tarinassa ovat paluumuuttaja kirkkoherra Petrus Hercepaeus, joka opiskelustaan ja pätevyydestään huolimatta on aina vain tuttu Härkäpään Pekka, eli Mulli-Pekka.  Varsinkin kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ei suostu kohtelemaan kirkkoherraa niin kunnioittavasti kuin pitäisi. Lisäksi on linnaherra Åke Tott ja hänen vahva ja vertainen vaimonsa Märta Bengtsdotter. Kirkkoväärti Klemetin vaimo Kristiina Olavintytär on myös arvonsa tunteva,  oivallinen ja toimelias nainen, joka toimii itsenäisesti, ei vain miehen taustalla. 

Anneli Kanto käyttää mielenkiintoisia kielellisiä keinoja kerronnassaan. Verbit ja adjektiivit sekä myös jotkut substantiivit ovat metaforamaisia parin sanan yhdistelmiä, joihin en ole aiemmin törmännyt. Esimerkiksi: räkänauraisivat, ylösalashyppiä, sydänhyppien, ylösalashyppiä, luoksekutsuvainen, vakavanarvokas ja kauhuviha. Parhaiten ilmaukset tulisivat esille laajemmissa lauseyhteyksissään, mutta niitä en valitettavasti kirjannut muistiin.

Puheenvuoroissa tai ajatuksissa ei käytetä välimerkkejä, mikä muistuttaa hauskasti nykyajan somekieltä. Tarina on taitavasti kirjoitettu, eikä asioita selitetä liikaa, vaan lukijalle jää myös pohdittavaa ja oivallettavaa. Lukujen otsikot ovat kuvaavia ja selkeitä. Tarina on myös mukavan kattava, sillä kaikkien keskeisten henkilöiden elämäntarinat tulee kerrotuksi.

Mielenkiintoista on, miten maalarit selviävät kuvien maalaamisesta ilman aiempien kuvien näkemistä. Esimerkiksi leijona on täysin outo otus, joka on vain maalattava, vaikka ei yhtään tiedä, millainen se on. Myös taatelipuu on outo, mutta tuleehan sekin kuvatuksi. Toisinaan on kuviteltava ja eläydyttävä. Kadotukseen joutuvien sielujen ilmeitä on haettava näyttelemisen kautta. Tämän Kanto kuvaa hauskasti.

Kirkon maalaamisen rinnalla kulkee myös keskeisesti eräs rakkaustarina, joka saa onnettoman lopun. Lisäksi herää epäilys toisen osapuolen rehellisyydestä tai valehtelusta. Olivatko kaikki puheet Liivinmaasta ja talosta vain läppää? Oliko mies peluri ja pelkuri? Oliko hänen kohtalokas putoamisensa onnettomuus, itsemurha vai peräti tappo? Onnettomuuteen kyllä viittaa Andreaan todistus ja vaatimus miehen hautaamisesta siunattuun maahan. Mutta oliko se sittenkin itsemurha? Oliko petturilla sittenkin omatunto?

Mielenkiintoista lisätietoa saa mm. Anneli Kannon sivustolta. Tekstin loppupuolella on video, jossa Kanto kertoo kirjassa esiintyvistä Hattulan kirkon kuvista.

https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/hattulan-pappilan-apupapin-papupata/  Luettu 10.7.2021

Myös Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelista saa lisätietoa:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/anneli-kanto-kirjoitti-elamanmakuisen-romaanin-rottien-pyhimys-hattulan-kirkon-keskiaikaisten-maalausten-innoittamana-#5f667c9b Luettu 10.7.2021

Hattulan Pyhän Ristin kirkko taitaa kyllä mennä minun kesäretkieni vierailulistalle; jos ei enää tänä vuonna,  niin joskus siellä on varmaan käytävä.

Lisätietoa kirkosta saa alla olevista linkeistä. Jälkimmäisessä on ajankohtaista tietoa mm. kirkon aukioloajoista ja opastuksista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hattulan_Pyh%C3%A4n_Ristin_kirkko Luettu 10.7.2021

https://www.hattulanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot/pyhan-ristin-kirkko Luettu 10.7.2021
 

9.7.2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut




Koitelinkoskella kosken pauhussa luettavana oli Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut.

"Esseekirjassaan hän kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä."

Kirjan teksti on terävää, ja Krohnin ajattelu on viisasta, filosofistakin. Kirja sisältää omaelämäkerrallisuutta ja laajaa pohdintaa suurista kysymyksistä: ajasta, elämästä ja kuolemasta, sananvapaudesta ja ajankohtaisista asioista.

Leena Krohn on syntynyt kirjailijaksi. Kirjailijuutta on edesauttanut valtaisa lukeminen,  erityisen tarkkojen aistien käyttäminen havainnointiin, tutkiminen, kiinnostuminen monista asioista, ajatteleminen - ja eläminen. Hyvä muisti ja älykkyys ovat plussaa. 

Krohn on mielenkiintoinen persoona ja kirjailija. 

Paikoitellen tekstin kanssa oli ponnisteltava. 

Tarkempaa blogipostausta ei ole tulossa.


#kirjakirjokansi #kirjallisuusblogi #kotimainenkirjallisuus #essee #leenakrohn #mitäenkoskaanoppinut #koitelinkoski
https://www.instagram.com/p/CQ6hntgt9n4/?utm_medium=share_sheet