Piia Leino: Lakipiste

"Oletko sinä ihminen?" Aaro kysyy työnantajaltaan, jonka kanssa on monet  keskustellut etäpalavereissa. 

"Ihmiskunta on onnistunut järjestämään itselleen elinolot, jossa toiveiden toteutumiseen ei vaadita edes napin painallusta, samalla kun muiden lajien elinmahdollisuudet maapallolla heikkenevät. Mutta minkään lajin valtakausi ei kestä ikuisesti." (Takaliepeen tekstiä)

Piia Leinon Lakipiste päättää Suomi 2050 -trilogian. Muut osat ovat Taivas ja Yliaika, joiden postaukset ovat linkkinä lopussa. Lakipiste sijoittuu vuoteen 2045. Sarjan aloitusosa Taivas sijoittuu vuoteen 2058, ja Yliaika vuoteen 2052, eli koko ajan tullaan lähemmäs nykyhetkeä. 

Tähänkin kirjaan Leino on poiminut taitavasti nykyhetken asioita ja kehitellyt niitä kohti tulevaisuuden maailmaa. Lakipisteessä viitataan ekoterrorismiin, synnytyslakkoihin, joka puolella roihuaviin metsäpaloihin, itseohjautuviin autoihin  ja "maailman pelastuksen rokkikukkoon", joka ilmiönä voisi vertautua vaikkapa Elokapina-liikkeeseen tai nuoreen ruotsalaiseen, joka sanelee maailmalle, mitä pitää tehdä ikään kuin rokkikukkoasenteella. Heidän toimintansa saattaa antaa vaikutelman, että vain heidän totuutensa on oikea.

Lakipiste-sana alkoi vaivata, koska se tuntui tutulta jostakin; ehkä kouluajan fysiikasta oli jäänyt jotain mieleen. Ja niinhän se olikin: lentoradan huippukohta (jonka jälkeen suunta on alaspäin). Myös zeniitti piti tarkistaa. Se on taivaanlaki, lakipiste, taivaanlaen ylin kohta. Näillä sanoilla on olennainen merkitys kirjan sisällön kannalta.

Lakipiste on jännittävä, trillerimäinen kuvaus Tammilaakso-nimisestä yhteisöstä, jota toimittaja Aaro alkaa tutkia työnantajansa vihjeestä. Onko Tammilaakson porukalla jotain samantapaisia aikeita kuin vastaavalla ruotsalaisella ekoyhteisöllä? Kun Aaro vierailee yhteisössä luontoretriitissä, hänelle syntyy ajatus liittyä yhteisön jäseneksi. Työnantaja suorastaan kehottaakin siihen. Pian Aaro huomaa, että kehenkään ei voi luottaa, ja tutkimukset alkavat käydä vaarallisiksi Aarolle itselleenkin. Niin monella on salattavaa. Kuka tahansa voi olla syyllinen.

Samaan aikaan maailmalla tapahtuu yllättäviä älylaitteiden toimintahäiriöitä ja outoja kuolemantapauksia.

Piia Leinon trilogia oli hyvä lukea järjestyksessä peräkkäin. Ykkösosasta pidin, kakkososassa jäin jotain kaipaamaan, mutta kolmatta osaa suorastaan ahmin. 

Alla linkit postauksiini aiemmista osista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Taivas

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yliaika

Piia Leino: Yliaika

Piia Leinon Yliaika sijoittuu Taivaan lailla lähitulevaisuuteen, vuoteen 2052, jolloin Suomen kansalaisuus on rajattu vain alle 75-vuotiaille. Yliaikaisten on tehtävä exitus, vaikkapa myrkyllä, jota on helppo tilata ja jonka drone kuljettaa kotiovelle asti. Kansalaisuuden päättyminen on säädetty laissa. Perusongelma kirjassa on sama kuin aiemmin lukemassani Taivaassa, jossa väestöräjähdystä estettiin lapsettomuudella. Yliajassa vähennetään vanhimmista. Taloudelliset arvot ratkaisevat. 

2000-luvun aikana on keskusteltu eutanasiasta. Piia Leino on vienyt sen pitemmälle kuin vain parantumattomasti sairaiden ja kovista kivuista kärsivien ihmisten vapaaehtoisena ratkaisuna. Siitä on tullut pakko. 

Muitakin nykyajan ilmiöitä on viety liioittelemalla pidemmälle: Vanhusten päihteiden käyttö on määrätietoista huumeiden käyttöä, joka tukee nuoruuden lähteellä viipyilemistä, paperittomat pakolaiset ja elintasopakolaiset ovatkin muuttuneet vanhuspakolaisiksi, joilta suljetaan valtioiden yhteisellä sopimuksella rajat. Aikaperspektiiviä nykypäivään antavat viittaukset tuttuihin asioihin, kuten iskelmälaulajan amfetamiinikohuun ja kansanedustajaan, joka humalassa ja eduskunnan tiloissa suuteli väkisin naiskansanedustajaa.

Piia Leino tekee nykypäivästä tarkkoja havaintoja ja siirtää ne oivaltavasti tulevaisuuteen, niin että tulevaisuuteen sijoittuva teksti on samaistuttavissa. Se ei ole "liian scifiä". Nykypäivästä tuttu vihapuhekin on mukana, ja Leino analysoi sen syitä:

"Jotkut rakastavat vihata, koska vihatessa oli mitä totisimmin elossa, ei ehtinyt surra tai pelätä."

Yliajan idea on mielenkiintoinen, ja juurikin nuo mainitsemani terävät havainnot nykyajasta ovat plussaa.  Myös Heath ja Brad ovat sympaattisia henkilöhahmoja, tulevaisuuden nuoria miehiä. 

Ex-ministeri Annastiina Kankaanrinta oli itse laatimassa Lex 75:tä ja ajoi sen läpi. Kun Annastiinan oma exitus lähestyy, hän päättääkin paeta. Fyysisen vanhenemisen kuvaus olisi kuitenkin voinut olla tarkempaa. Mielestäni kolottavat lonkat ja kasvojen rypyt eivät riittäneet kuvaamaan niitä vaikeuksia, joita vanha ihminen kohtasi vaativissa olosuhteissa. Henkilöhahmosta tuli hieman epäuskottava ikinuori.

Lisäksi tarinan tasolla on mielestäni turhaa löysyyttä. Olisin ehkä kaivannut jotain tiukempaa;  lainvalvontaa nyt ainakin. Pakkokeinojako? Ei välttämättä, mutta enemmän dystopiaa. Ja korostan, että nyt on kyse vain fiktion arvioinnista, ei mistään todellisista vanhuutta koskevista mielipiteistä.

Alla on postaukseni Piia Leinon Taivaasta. Yliaika ei mielestäni yltänyt aivan sen tasolle.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino

 

 

Piia Leino: Taivas

Onneksi on muunkinlaista scifiä kuin vain roboteista ja hurjista avaruusolennoista kertovia tarinoita, jotka eivät todellakaan kiinnosta minua.  Johanna Sinisalon ja Maarit Verrosen kirjat sekä klassikot Ray Bradbury, George Orwell, Aldous Huxley edustavat tuttuja ja mieluisia, uskottavan tuntuisia mahdollisia maailmoja. 

Piia Leino on minulle uusi tuttavuus. Hän on syntynyt 1977, ja on toimittaja ja kirjailija, joka takaliepeen mukaan "kirjoittaa ymmärtääkseen miten yhteiskunta toimii ja mihin se on menossa."

Taivas sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2058. Noin lähellä oleva tulevaisuuskuva tuntuu mahdolliselta. Tämän päivän uhkat ovat toteutuneet. Hyökyaalto on tuhonnut New Yorkin. Pakolaisiin ja yleensäkin ulkomaalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti. Muureja rakennetaan. Ruuaksi käytetään torakoita, sirkkoja, kaupunkijäniksiä ja lokkeja. Sota on tuhonnut asuinalueet. Raitiovaunut eivät kulje, vain kiskot ovat jäljellä, samoin kuin Linnanmäen vuoristorata, joka törröttää pystyssä ilon irvikuvana. Lapsuudessa siellä vielä ajeltiin. Kirjastoja ja musiikkikeskuksia on käytetty asevarastoina. Nahkapäät ovat vallassa. Muurien takaa karkaaminen on pelottavaa ja mahdotonta.

Nuoret aikuiset Jalo, Iina ja Aleksi elävät muuttuneessa Helsingissä. Heidän elämänsä liittyvät toisiinsa ja Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jossa voi oleskella säännöllisesti, mutta rajoitetun ajan. Taivaasta voi tulla suorastaan riippuvaiseksi, kun reaalimaailma on niin lohduton ja tarjoaa vain apatiaa.

Kirja lähti vetämään hyvin, mutta loppupuolella keskittymiseni kai hajosi ja putosin kärryiltä, kun alettiin puhua Jalon tekemästä kappelista ja pallosta. Jäin miettimään, mistä ihmeen pallosta on kyse. 

Oli pakko lukea loppupuoli (s. 208 alkaen) uudelleen, ja kun vihdoin tajusin, mikä Jalon luoma pallo on, ja miten Iinan ja Aleksin toiminta liittyy siihen, palapeli loksahti paikoilleen ja sai mielenkiintoisen selityksen. Oikein kutkuttaisi täräyttää tähän juonipaljastus tai ainakin oma tulkintani, mutta jospa en kuitenkaan tee niin, vaan suosittelen, että lukiessa kannattaa pitää fokus pallossa.

Voiko täydellinen Taivas muuttua tai tuhoutua? Kumpi kannattaa valita: Taivas vai reaalimaailma, herääminen vai apatia? Voiko niitä edes valita? Onko vielä toivoa jäljellä?

Kirjan viimeinen virke on kylmäävän tehokas:

"Lopulta he seisovat maantiellä, jonka laidasta aukeaa pelto. Kaukana tiellä näkyy kärryt ja niiden edessä hevonen, jota ei ole syöty."

Kuvan lukupinossa odottavat Piia Leinon Yliaika ja Lakipiste. 

David Safier: Huono karma. Suomentanut Tiina Hakala

David Safierin Huono karma on hulvattoman hauska hyvän mielen kirja, jonka parissa voi nauttia pidäkkeettömästä mielikuvituksen lennosta ja myös osuvista näkökulman vaihdoksista. Suomentaja Tiina Hakala saa pisteet letkeästä ja sujuvasta kielestä.

"Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi... Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiiseen." (Takakannen tekstiä)

Aivan kaikkia Kimin muodonmuutoksia ei kuvata tarkkaan, mikä on tarinan etenemisen kannalta hyvä ratkaisu. Kaikissa hahmoissaan Kimillä on kuitenkin yksi päämäärä: päästä vielä näkemään perheensä. Casanovan päämäärä on vähän erilainen, mutta ne sopivat hyvin yhteen. Yhteistyö heidän välillään sujuu hyvin.

Vaikka juonitasolla meno on mahdottoman vauhdikasta, kulloisenkin eläinhahmon toiminta on jotenkin uskottavaa, sympaattistakin

Kirjassa on elokuvamainen ote, ja vauhdikas tarina sopisikin hyvin nykytekniikalla toteutettavaksi. Muun muassa Buddhan mahassa oleva kurkistusaukko, josta näkee oman elämänsä tapahtumat, kun itse on muualla, olisi varmaan mielenkiintoinen efekti.

Kaiken hulvattoman menon ohessa Huonosssa karmassa on kuitenkin myös tärkeä opetus.

 

Maria Peura: Kantajat

 

Kuvan osoite: https://otava.fi/medialle/

Luettuani Maria Peuran Kantajat en vielä tiennyt, pidänkö siitä vai en. Kirjassa on paljon mielenkiintoista ja hyvää, mutta myös ikäviä, jopa karmeita asioita, joiden visuaalisuus jäi mieleen ahdistavina kuvina. Kirjaa täytyi pohtia.

Mielenkiintoista on joppaus, eli sodanjälkeinen salakuljetus Suomen ja Ruotsin välillä, (vaikkakaan tuona aikana ei tietääkseni vielä huumeita salakuljetettu). Torniojokilaakson murre on hyvää ja aitoa. Henkilökuvat ovat vahvoja, ja varsinkin teini-ikäisen Sofian persoona on hyvin luotu. Tarina on jännittävä. 

Eletään Torniojokilaaksossa pienessä kylässä ilmeisesti Pellon lähellä, luultavasti Turtolassa, koska kylässä on Paratiisi-niminen kylpylä. Todellisuudessa Lapin ensimmäinen kylpylä ja luontaishoitola, Korpikoti, on sijainnut juurikin Turtolassa (https://yle.fi/uutiset/3-9877615. Luettu 31.10.2021).

Lisäksi kirjan tapahtumat, joissa jäätynyt rajajoki ylitetään helposti, vastaavat maantieteellistä todellisuutta. 

Pienessä kylässä on kaksi perhettä, joiden kautta tapahtumia kerrotaan. Toinen on Sofian perhe, johon hänen lisäkseen kuuluvat äiti Sylvia, isä Viktor ja kaksi pikkusisarusta sekä Hilla-hevonen, johon Sofialla on syvä yhteys. Martti on äidin mielessä ja ajatuksissa.

Äiti Sylvia saa elantonsa kylän pyykkien pesemisestä. Avanto sierettää kädet ja kylmettää sielunkin. Suhde Sofiaan on jännitteinen ja kylmä.

Isä Viktor on joppauskeisari, joka vapautuu vankilasta. Sofialle hän on hallitseva, mutta pääasiassa ystävällinen, vaikka onkin narsistinen ja arvaamaton. Komean ulkonäkönsä vuoksi naiset ovat hänestä kiinnostuneita. Viktorista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa. Veli Aarne pitää häneen etäisyyttä, mutta kylpylän Fannista löytyy tukija. 

Toisessa perheessä on rehtori Arvo Haikara ja hänen rouvansa Nanni sekä kaksi pientä lasta, joita Sofia käy hoitamassa. Sofian isä Viktor on toiminut rehtorilla talonmiehenä. 

Molemmissa perheissä on paljon salaisuuksia, joista osasta vain vihjaistaan. Sofian lapsuutta koskevat vihjailut toivat ahdistuneen olon. Isän ja Sofian varsaleikitkin alkoivat näyttäytyä tosi outona, kun jotain muuta ei sanottu. Nämä vihjeet, jotka eivät muuten todentuneet esimerkiksi kohdehenkilön oireiluina tai kylän juoruina, alkoivat tuntua päälle liimatuilta.

Myös hevosten kohtalot jäivät kuvina päähän. Varsinkin Viktor Juniorin kohtalo oli surullinen, ja sillä oli käänteentekevä vaikutus Viktorin elämään.

Kirjan tapahtumat tapahtuvat huhtikuussa 1959 kahdeksan päivän aikana ja vaikuttavat realistisilta, ainakin mahdollisilta.  Naisten virkkauspiiri on kuitenkin selvä poikkeus kerronnassa. Koska rehtorin rouva ei ole käsistään taitava, hänen virkkaustaan nauretaan vaginaksi, ja siitä seuraa muutakin roisia puhetta. Minua tämä häiritsi. Kohtaus oli täysin asiaan kuulumaton, ehkä jopa kyseiseen aikaankin kuulumatonta puhetta. 

Lisäksi koulutarkastajan persoona ja koko koulumaailman epämääräisyys olivat mielestäni kuin sumun alla. Tuli tunne, että kirjailija keskittyy vain ydinhenkilöiden elämään ja kaikki muu saa jäädä sumuun. 1950-luvun koulumaailmasta oli tunnistettavaa vain väkivaltainen ja nöyryyttävä opettaja, jollaisista olen kuullut puhuttavan. Tämä sumuisuus oli turhan epämääräistä ja ärsyttävää, koska koulu ei mitenkään muuten kiinnittynyt aikaansa.

Jännittävien tapahtumien loppuhuipennuksessa poliisi ja rajamiehet tekevät yllätysiskun joppareiden majapaikkaan. Verenvuodatusta ei voi estää. Koska tilanne on kaoottinen, ei ihan heti selviä, kuka ampui ja ketä ja miksi? Isä Viktor ainakin makaa maassa kuolinhoureissaan, mutta miten hänelle kävi. Auttoiko ajatus: "Miehän en kuole, mulla on kaikki vielä kesken, mie en pirruttanikhaan vielä kuole."

Luettuani ymmärsin vasta useamman tunnin jälkeen, kenestä kuolinsanoma oikein tuotiin. Se tarinan osa nosti pisteet kirjailijalle, kun ymmärsin, miten palapelin osat loksahtivat hienovaraisesti kohdalleen.

Kirjan nimi Kantajat on osuva. Kaikilla keskushenkilöillä on jotain kannettavaa. On kannettavana rakas ihminen turvaa kohti, on kannettavana vastuu arjen sujumisesta ja perheen asioista. On suojeltava pieniä. On kannettavana menneisyyden taakat ja oman mielen epätasapainoisuuden taakka. On kannettavana miesten itsekkäät toimet ja epäluotettavuus. Myös vastuu läheisistä ja oikeamielisyyden taakka voi olla kannettavana. Tässä tulee kirjailija Maria Peuralle iso plussa. Myös Viktorilla on omat taakkansa: kouluajan nöyryyttämiset ja iso koteloitu suru.

Muutamista puutteiksi kokemistani asioista huolimatta juuri taakkojen kantaminen ja liian kovan taakan alle uupuminen nostivat kirjan mielestäni positiivisen puolelle.

Lisätietoa joppauksesta saa seuraavasta linkistä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/05/jopparin-jokilaakso-oliko-salakuljetus-jarjestaytynytta-rikollisuutta-vai (Luettu 31.10.2021)