Maria Peura: Kantajat

 

Kuvan osoite: https://otava.fi/medialle/

Luettuani Maria Peuran Kantajat en vielä tiennyt, pidänkö siitä vai en. Kirjassa on paljon mielenkiintoista ja hyvää, mutta myös ikäviä, jopa karmeita asioita, joiden visuaalisuus jäi mieleen ahdistavina kuvina. Kirjaa täytyi pohtia.

Mielenkiintoista on joppaus, eli sodanjälkeinen salakuljetus Suomen ja Ruotsin välillä, (vaikkakaan tuona aikana ei tietääkseni vielä huumeita salakuljetettu). Torniojokilaakson murre on hyvää ja aitoa. Henkilökuvat ovat vahvoja, ja varsinkin teini-ikäisen Sofian persoona on hyvin luotu. Tarina on jännittävä. 

Eletään Torniojokilaaksossa pienessä kylässä ilmeisesti Pellon lähellä, luultavasti Turtolassa, koska kylässä on Paratiisi-niminen kylpylä. Todellisuudessa Lapin ensimmäinen kylpylä ja luontaishoitola, Korpikoti, on sijainnut juurikin Turtolassa (https://yle.fi/uutiset/3-9877615. Luettu 31.10.2021).

Lisäksi kirjan tapahtumat, joissa jäätynyt rajajoki ylitetään helposti, vastaavat maantieteellistä todellisuutta. 

Pienessä kylässä on kaksi perhettä, joiden kautta tapahtumia kerrotaan. Toinen on Sofian perhe, johon hänen lisäkseen kuuluvat äiti Sylvia, isä Viktor ja kaksi pikkusisarusta sekä Hilla-hevonen, johon Sofialla on syvä yhteys. Martti on äidin mielessä ja ajatuksissa.

Äiti Sylvia saa elantonsa kylän pyykkien pesemisestä. Avanto sierettää kädet ja kylmettää sielunkin. Suhde Sofiaan on jännitteinen ja kylmä.

Isä Viktor on joppauskeisari, joka vapautuu vankilasta. Sofialle hän on hallitseva, mutta pääasiassa ystävällinen, vaikka onkin narsistinen ja arvaamaton. Komean ulkonäkönsä vuoksi naiset ovat hänestä kiinnostuneita. Viktorista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa. Veli Aarne pitää häneen etäisyyttä, mutta kylpylän Fannista löytyy tukija. 

Toisessa perheessä on rehtori Arvo Haikara ja hänen rouvansa Nanni sekä kaksi pientä lasta, joita Sofia käy hoitamassa. Sofian isä Viktor on toiminut rehtorilla talonmiehenä. 

Molemmissa perheissä on paljon salaisuuksia, joista osasta vain vihjaistaan. Sofian lapsuutta koskevat vihjailut toivat ahdistuneen olon. Isän ja Sofian varsaleikitkin alkoivat näyttäytyä tosi outona, kun jotain muuta ei sanottu. Nämä vihjeet, jotka eivät muuten todentuneet esimerkiksi kohdehenkilön oireiluina tai kylän juoruina, alkoivat tuntua päälle liimatuilta.

Myös hevosten kohtalot jäivät kuvina päähän. Varsinkin Viktor Juniorin kohtalo oli surullinen, ja sillä oli käänteentekevä vaikutus Viktorin elämään.

Kirjan tapahtumat tapahtuvat huhtikuussa 1959 kahdeksan päivän aikana ja vaikuttavat realistisilta, ainakin mahdollisilta.  Naisten virkkauspiiri on kuitenkin selvä poikkeus kerronnassa. Koska rehtorin rouva ei ole käsistään taitava, hänen virkkaustaan nauretaan vaginaksi, ja siitä seuraa muutakin roisia puhetta. Minua tämä häiritsi. Kohtaus oli täysin asiaan kuulumaton, ehkä jopa kyseiseen aikaankin kuulumatonta puhetta. 

Lisäksi koulutarkastajan persoona ja koko koulumaailman epämääräisyys olivat mielestäni kuin sumun alla. Tuli tunne, että kirjailija keskittyy vain ydinhenkilöiden elämään ja kaikki muu saa jäädä sumuun. 1950-luvun koulumaailmasta oli tunnistettavaa vain väkivaltainen ja nöyryyttävä opettaja, jollaisista olen kuullut puhuttavan. Tämä sumuisuus oli turhan epämääräistä ja ärsyttävää, koska koulu ei mitenkään muuten kiinnittynyt aikaansa.

Jännittävien tapahtumien loppuhuipennuksessa poliisi ja rajamiehet tekevät yllätysiskun joppareiden majapaikkaan. Verenvuodatusta ei voi estää. Koska tilanne on kaoottinen, ei ihan heti selviä, kuka ampui ja ketä ja miksi? Isä Viktor ainakin makaa maassa kuolinhoureissaan, mutta miten hänelle kävi. Auttoiko ajatus: "Miehän en kuole, mulla on kaikki vielä kesken, mie en pirruttanikhaan vielä kuole."

Luettuani ymmärsin vasta useamman tunnin jälkeen, kenestä kuolinsanoma oikein tuotiin. Se tarinan osa nosti pisteet kirjailijalle, kun ymmärsin, miten palapelin osat loksahtivat hienovaraisesti kohdalleen.

Kirjan nimi Kantajat on osuva. Kaikilla keskushenkilöillä on jotain kannettavaa. On kannettavana rakas ihminen turvaa kohti, on kannettavana vastuu arjen sujumisesta ja perheen asioista. On suojeltava pieniä. On kannettavana menneisyyden taakat ja oman mielen epätasapainoisuuden taakka. On kannettavana miesten itsekkäät toimet ja epäluotettavuus. Myös vastuu läheisistä ja oikeamielisyyden taakka voi olla kannettavana. Tässä tulee kirjailija Maria Peuralle iso plussa. Myös Viktorilla on omat taakkansa: kouluajan nöyryyttämiset ja iso koteloitu suru.

Muutamista puutteiksi kokemistani asioista huolimatta juuri taakkojen kantaminen ja liian kovan taakan alle uupuminen nostivat kirjan mielestäni positiivisen puolelle.

Lisätietoa joppauksesta saa seuraavasta linkistä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/05/jopparin-jokilaakso-oliko-salakuljetus-jarjestaytynytta-rikollisuutta-vai (Luettu 31.10.2021)