Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomentanut Jaana Nikula

Ella-Maria Nuttin [Taivutetaanko suomen kielen astevaihelun mukaisesti vai ei?] esikoisteos on ilmestynyt alunperin ruotsiksi nimellä Kaffe med mjölk vuonna 2022. Jaana Nikulan suomentamana teos on päinvastaisesti nimeltään Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomeksi teos ilmestyi 2023. Ristiriitainen nimi herättää huomiota, ja lukiessani mietin koko ajan, milloin asiaan tulee selvyys. Tuleehan se teoksen loppupuolella, mutta edelleenkin ihmetyttää, miksi suomennoksessa käytetään aikamuotona perfektiä, ikään kuin kahvin juonti mustana olisi ollut aina tapana. Tarinassa kahvia juodaan kuitenkin mustana, koska ei muuta voida, eli se on poikkeuksellista.

Ella-Maria Nutti on Ruotsin Jällivaarasta kotoisin oleva 29-vuotias saamelaiskirjailija. Nuoren kirjailijan teos on aito, koskettava ja kertakaikkisen upea kirja! Se on omistettu "Äidille - kenelle muullekaan". Omistus ja tapahtumien sijoittuminen osittain Jällivaaraan antavat viitteitä siitä, että kirja voisi mahdollisesti olla omakohtainen. Etuliepeen lehtiarvosteluissa kirjaa ylistetään vuolaasti:

"Sydämellinen romaani, joka menee sisuskaluihin ja jättää jäljen. Ella-Maria Nutin  esikoisromaani on loisteliaasti kirjoitettu." - Norrländska Socialdemokraten

"Lohduttoman kaunis, valtavan vahva esikoinen." - Göteborgs Posten 

 "Emme lopultakaan ole tekemisissä pelkästään lupaavan esikoisen, vaan itsenäisen onnistuneen romaanin ja loisteliaasti aloitetun kirjailijan uran kanssa." - Svenska Dagbladet

Eletään nykyhetkessä ja muistoissa. Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, mutta hän ei saa sanotuksi sitä.  Aina on huono hetki, ja sanomista on helppo siirtää. Vuorovaikutus välillä lähenee ja välillä etääntyy, mutta lähes koko ajan sitä vaikeuttavat jännittyneisyys, salailu, tulkinnat ja aikuisen tyttären taantuminen murrosikäisenä luotuihin käyttäytymismalleihin. Äiti kokee syyllisyyttä siitä, onko hän osannut osoittaa rakkauttaan tarpeeksi. Ovatko suojelunhalu ja äärimmäinen huoli teipanneet hänen suunsa kiinni? Onko koskaan sanottu, että rakastaa? 

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana tuo esille äidin ja tyttären suhteen vahvuudet ja kipupisteet. On halu ja tarve päästä lähelle ja hakea yhteyttä, mutta välissä on niin paljon, ettei se ole helppoa. Lopulta tärkeät sanat saadaan sanotuksi ja voidaan juoda kahvia, vaikka sitten mustana, kun ei muuta voida.

Kirjassa on harmillisesti muutamia painovirheitä tai ehkä kääntämisestä johtuvia kielivirheitä. Kaikki eivät niitä ehkä huomaa, mutta minun haukankatseeni on armoton.

Sara R. Acedo vastaa kannen suunnittelusta, ja kannen kahvitahrat ansaitsevat erityismaininnan.

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

Enni Vanhatapio on syntynyt 1991 Haukiputaalla, joka nykyisin kuuluu Ouluun. Tyttöystävä on hänen toinen romaaninsa, ja se on ilmestynyt 2022. Törmäsin Vanhatapion nimeen Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttirin Reykjavik-teoksen kääntäjänä englannista suomeksi, ja päätin tutustua myös hänen omaan tuotantoonsa.

Vanhatapion esikoisromaania Absentia mainostettiin takakannessa "raikkaasti dialogivetoiseksi nykyromaaniksi". Dialogivetoista se kyllä on,  ja nykykirjallisuudessa yleistyneen välimerkittömyyden vuoksi se oli minulle myös  tekstivyöryä; taitavaa,  mutta kerrontatekniikan vuoksi raskasta lukea.

En ymmärrä, miksi monissa nykykirjallisuuden teoksissa ei haluta noudattaa kielen sääntöjä ja oikeinkirjoitusohjeita. Kertooko se tämän ajan individualismista, yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta? Onko se vähän kuin kirjallista elokapinaa? Tuoko se tekstiin (muka) persoonallisuutta? Miksi vuoropuhelua ei merkitä? Mistä se on poissa? - No,  ainakin selkeydestä. 

Minä jätän tekstivyöryt vyörymään niiden päälle, jotka niistä nauttivat ja jätän kirjan suosiolla kesken. Näin kävi Absentiankin kanssa. Näin on käynyt myös esimerkiksi joidenkin Miki Liukkosen kirjojen, ja myös erään Finlandia-voittajan teosten kanssa.

Tyttöystävässäkään vuoropuhelua ei merkitä, mutta muuten se on hyvin kirjoitettu ja kiva. Aikasiirtymät ovat selvempiä kuin esikoisessa. On täydellisen, suvun ihaileman brittipoikaystävän kanssa vietetty aika,  ja aika hänen jälkeensä.

Minä-kertojana on nuori nainen, joka elää ulkomailla, todennäköisesti Iso-Britanniassa, kuten Vanhatapio itsekin. Päähenkilö on introvertti, joka tarkastelee elämäänsä ulkopuolelta tehden valtavan tarkkoja havaintoja. Välillä lukija saa herkutella hänen päänsisäisillä, oudoilla kuvitelmillaan ja ajatuksillaan. Hänen sisäinen elämänsä on varsin vauhdikasta ja mielenkiintoista.  Keskustelut torakan kanssa ovat mainioita. Lisäksi hänen tekemänsä työt elokuvien avustajana on kuvattu kivan humoristisesti.

Minä-kertoja yrittää kovasti olla normaali ja tuntea ja tehdä, niin kuin kuuluu. Olo on kuitenkin ahdistunut. Terapeutti ei kuitenkaan huolehtisi liikoja, koska "hänestä tilanteeni oli tavallista nuoren naisen kipuilua nykymaailman tiimellyksessä."

Ajattelisin, että romaanin loppu kertoo identiteetin löytymisestä, sen hyväksymisestä ja asioiden loksahtamisesta paikoilleen. Voidaan siirtää kissan tuhkat syrjään ruokapöydältä ja syödä pakastepitsaa tärkeäksi muodostuneen Roen kanssa.

Tyttöystävä käsittelee nykymaailman ilmiöitä ja nuoren naisen matkaa itsensä löytämiseen. Vanhatapio on lahjakas kirjoittaja. Jään seuraamaan hänen uraansa ja... kyllä, odottamaan myös niitä lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja -  ihan positiivisella mielellä.

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt. Suomentanut Aura Sevon.

Muistan itse nähneeni romanialaisen telinevoimistelijan Nadia Comănecin televisiossa, vaikka se tapahtui jo muinaisella 1970-luvulla. Muistan pienen ja robottimaisen voimistelijatytön ja hämmästyttävät suoritukset. Nadia Comăneci on viisinkertainen olympiavoittaja, kaksinkertainen maailmanmestari ja yhdeksänkertainen Euroopan mestari. Comăneci aloitti voimistelun 6-vuotiaana, ja voitti olympiakultaa 14-vuotiaana vuonna 1976. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadia_Com%C4%83neci. Luettu 21.3.2024.)

Lola Lafon on etuliepeen mukaan kommunistisessa Romaniassa varttunut palkittu ranskalainen kirjailija ja muusikko. Kirjailija toteaa, että Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt ei pyri olemaan historiallinen rekonstruktio Nadia Comănecin elämästä. Teksti myötäilee todellisia tapahtumia, paikkoja ja ajankohtia, mutta muuten hän sanoo täyttäneensä  tarinan aukkoja ja päähenkilön hiljaisuuksia seuraten useita eri näkemyksiä ja versioita tuosta kadonneesta maailmasta. Hän kertoo myös, että vuoropuhelu [puhelut ja sähköpostit] romaanin kertojan ja voimistelijan välillä on fiktiota.

Kirjan faktataso on mielenkiintoinen. On ihmeellistä, että kirjaa lukiessa muistin syövereistä nousi myös televisioidut kuvat venäläisestä voimistelijasta Olga Korbutista  sekä teloitetutusta Romanian diktaattorista Ceaușescusta ja hänen vaimostaan Elenasta. 

Urheilijana Nadia Comăneci oli valjastettu tuottamaan kunniaa Romanialle ja diktaattorille. Elämään ei mahtunut muuta kuin ankaraa harjoittelua päivästä toiseen. Ruoka- ja juomamääriä tarkkailtiin, eikä oma kehokaan ollut oma, vaan se kuului valtiolle. Ankarana valmentajana toimi Béla Károlyi ja hänen vaimonsa avusti. Nadia Comănecista tuli koko kansan suosikki ja sankaritar, mutta suosio laski tytön kasvettua naiseksi. Hän loikkasi Yhdysvaltoihin 1989. Károlyit loikkasivat jo aiemmin.

Pidin Lafonin kirjoitustavasta. Hän on syntynyt vuonna 1972, joten tutustumalla romanialaisen huippuvoimistelijan historiaan hän pääsi tutustumaan myös omaan lapsuutensa ja kasvuympäristöönsä. Kuvitellut keskustelut  Comănecin kanssa toimivat kivasti juurikin historian aukkojen paikkaajina, ja antavat lukijan ajatella, että ehkäpä asiat menivät juuri noin. Takaliepeen mukaan monet ranskalaislehdet ovat ylistäneet kirjaa juurikin tyylistä.

Luin vasta Johanna Aatsalon kirjan Paljastus: tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. Niin ihmeellistä on fanaattinen huippu-urheilu, kun vain voitto on ainoa päämäärä! Jos kaukaisen  diktatuurin valmennusmenetelmät kauhistuttavat, yhtä kauhistuttavaa toimintaa löytyy myös koto-Suomesta. (Lyhyt esittely Aatsalon kirjasta löytyy Kirjakirjokansi-blogin Instagram-tililtä.)

Ragnar Jónasson, Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio.

                                                

Ragnar Jónasson on  kansainvälisesti palkittu dekkaristi, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta 36 maassa. Katrín Jakobsdóttir on Islannin pääministeri, joka on aina rakastanut dekkareita (takaliepeestä). Reykjavik on heidän yhdessä kirjoittamansa dekkari, joka on saanut paljon hehkutusta. Kannessakin mainostetaan: "Vaikuttavinta nordic noiria" (Financial Times).

Minusta islantilainen elämänasenne on positiivinen: kun on pieni maa, kaikkien on hyvä osata kaikenlaista. Ihmisillä voi olla monia ammatteja. Niinpä on mielenkiintoista, että pääministeri kirjoittaa dekkarin, eli tekemisen roolit sekoittuvat tässäkin tapauksessa. Jälkisanoissa kirjailijat kertovat, että kirja syntyi kiireettömästi ja vailla ulkoisia paineita. Sen kirjoittaminen oli keino viihtyä yhteisen mielenkiinnon, eli rikoskirjallisuuden äärellä.

Kirjassa on selvästikin näkyvissä mestari - kisälli -asetelma, kun toinen on jo kirjoillaan valloittanut maailmaa, ja toinen kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. En tiedä, miten kirjaa on konkreettisesti työstetty, mutta mielestäni kisällin epävarmuus on näkyvillä alun tahkeassa toisteisuudessa, juonenkäänteiden toistuvassa kertaamisessa ja paikoitellen koulutyttömäisessä vuoropuhelussa sekä tunteiden kuvailussa. Mestarin ohjauksessa kirjasta tulee kuitenkin kohtalainen, christiemäinen arvoitusdekkari, ja syyllinen pimitetään taitavasti ihan viimeisille sivuille asti. Positiivista on myös se, ettei kirjassa mässäillä julmuuksilla, vaan rikoksesta kerrotaan neutraalisti.

Kirjassa selvitellään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen, mahdollisesti surmatun teinitytön katoamista. Tapaus on kaikkien tiedossa, ja siitä on kirjoitettu vuosikymmeniä. Se vertautuu Suomessa Kylllikki Saaren selvittämättömään murhaan. Harrastelijaetsivät ratkaisevat rikoksen ja antavat poliiseille tarvittavat tiedot syyllisten rankaisemiseksi.

Enni Vanhatapio on suomentanut Reykjavikin englannin kielestä. Suomennos on pääosin sujuva, muutamaa paino- tai kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta. Yksi kohta olisi vaatinut suomentajalta ja kustannustoimittajajalta vielä tarkempaa hiomista, kun näkyville jäi kammottava rakenteellinen möhkäle: 

"Marget istui sohvan reunalla ja piteli mukillista kahvia maidolla ja sokerilla." 

(Huh, huh! Olisiko rakenne kannattannut purkaa vaikka pää- ja sivulauseeksi? Ja onko olennaista, että kahvikupillisessa on sekä maitoa että sokeria?)

Itse en lämmennyt Reykjavikille varauksettomasti, mutta Ragnar Jónassonin kirjoihin voisin tutustua. Olen ne jo bongannut, mutta en ole niitä lukenut. Oululaislähtöisen Enni Vanhatapion kaksi ilmestynyttä kirjaa voisivat myös siirtyä lukulistalle. 

Harri-Pekka Pietikäinen: Tunne pelkosi, vapaudu elämään

Usein on käynyt niin, että kun mietin jotain asiaa elämässäni, löytyy Hidasta elämää -sivustolta tai kirjoista juuri sopivaa luettavaa sen hetkiseen ongelmaan. Niin kävi Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään (2023) -kirjankin kanssa. Tunnistan kyllä pelkojani, mutta niistä vapautuminen on vielä vaiheessa. Pietikäinen toteaa, että monien pelkojen kumppani on häpeä. En tiedä, onko täydellinen vapautuminen edes mahdollista, vai onko vain hyväksyttävä, että kapeampikin elämä on ok ja lakattava syyllistämästä itseään siitä, mitä ei ole (vielä) uskaltanut.

Harri-Pekka Pietikäinen kirjoittaa omista peloistaan, häpeäkokemuksistaan, traumatisoineista tapahtumista avoimesti. Hän vannookin avoimuuden nimeen, koska se on hänen mielestään ainoa tie kahlitsevista peloista vapautumiseen. Toivoisin, että moni mies löytäisi kirjan ja ne miesten keskustelupiirit, joista Pietikäinen puhuu.

Tällä lukukerralla minuun kolahtivat muutamat asiat, joiden kanssa olen kipuillut, ja jotka näkyvät työelämässsä voimia vievinä ilmiöinä. Poimin niitä tähän sitaateiksi kommentoimatta niitä sen enempää. Niiden avaamisen foorumi on muualla.

"Pelon edessä lamaantuminen saattaa käynnistää voimakkaan kierteen, jolloin pelon sitoma energia ei pääse purkautumaan. Tällöin se synnyttää ajan saatossa voimistuvia kehotraumoja. On ihmiselle itseelleen haitallista, jos pelko voimistaa tunnetta oman autonomian vähyydestä ja saa tuntemaan,  ettemme hallitse omaa elämäämme." (s. 63)

"On oleellista ymmärtää ja oppia tunnistamaan, milloin kyseessä on väärä hälytys. Olemmeko todella vaarassa vai kuvittelemmeko vain olevamme?" (s. 74)

"Loppupeleissä kyse on siitä, ettei mikään ulkopuolinen voi todella satuttaa meitä. Sen voi tehdä ainoastaan omat oletuksemme ja uskomuksemme. Se, miten valitseme asiat nähdä ja niihin reagoida." (s.167)

Lisäksi Pietikäisen kirja antoi minulle muistuksen siitä, että omaa elämää koskevissa asioissa voimme olla kuskin sijaan matkustajia. Tässä on minulle selvä kehittämistehtävä: On syytä siirtyä kuskiksi, kun on sen aika, eikä vetäytyä matkustajan rooliin niissä asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. 

Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään antoi minulle oivaltavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta ja toi vapautta loman aloittamiseen. Kiitos kirjasta @harripekkapietikainen!

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina

Kuvan valkea karva on keinotekoinen somiste, joka viittaa talviturkkiseen, kiepissä torkkuvaan naaliin tunturin kupeella.

"Kimmo Ohtonen on kirjailija, toimittaja ja dokumentaristi, joka on aloittanut tv-uransa Isossa-Britanniassa. Suomessa hänet tunnetaan lukuisista tv:n luonto-ohjelmista. Hänen esikoiskirjansa oli palkittu Karhu - Voimaeläin. Ohtosen käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Naalin paluu ilmestyi 2023." (takaliepeen tekstiä)

Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina on tietokirja, joka sisältää paljon tutkittua tietoa, mutta myös kirjoittajan omia kokemuksia. Siksi siinä korostuu tarinallisuus, ja kirjasta tulee elämyksellinen lukukokemus, jossa on perinteisen eräkirjallisuuden aineksia. Kuvailu on kaunista, kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Huippukohdaksi muodostuu Suomen tunturilla pesivän naaliparin ilmaantuminen Ohtosen riistakameraan. Pesintä Suomessa on onnistunut ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.

Kimmo Ohtonen kuvailee olevansa Pohjolan naalin epävirallisen elämäkerran kirjoittaja. Elämäkerturin tarkkuudella hän on perehtynyt laajasti naalin elämään ja historiaan. Samalla valotetaan myös muiden pohjoisten lajien yhteenliittyvää historiaa. 

Ohtonen kirjoittaa eläytyvästi itsensä mukaan tarinaan. Hän tuntuu suhtautuvan intohimoisesti aiheeseensa, niin että kohde-eläimestä ja sen kannan elvyttämisestä tulee sydämen asia. Tämä on mukavaa. Kirjoitustyyli voi jakaa mielipiteitä, ja toisinaan minullakin jokin kohta oli jo rajapinnalla, pidänkö siitä vai en, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin erittäin positiiviseksi. Tässä mennään kuitenkin koko ajan asia edellä, eikä persoona edellä. 

Oli suorastaan liikuttavaa lukea Ohtosen kiitokset Pohjolan naalille, muiden kirjan tavanomaisten kiitosten lopuksi:

"Kiitos Pohjolan naali. Olen kiitollinen ja etuoikeutettu, että sain kertoa epävirallisen elämäkertasi. Ihailuni sinua kohtaan syveni entisestään, olet todella ainutkertainen palneetta Maan edustaja.

Emme ole osanneet kohdella lajisi edustajia sillä arvolla ja kunnioituksella, jonka sinä ja kaikki muut tunturiluonnon edustajat ansaitsisivat. Matka jäljilläsi on opettanut minua monin tavoin ja katselen maailmaa nyt eri silmin. Pyrin arkisten tekojen kautta elämään sinua ja arktista kotiasi kunnioittaen. En ota mitään itsestään selvänä, paitsi sen, että maailma on paljon rikkaampi ja parempi paikka, kun sinä, Pohjolan naali, olet täällä. Toivon että kaikista haasteista huolimatta yhteinen tulevaisuutemme on valoisa ja harmoninen."

 

Postaukseni Ohtosen kirjasta Karhu - Voimaeläin on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Kimmo+Ohtonen 

Ohtosen dokumentti Naalin paluu on katsottavissa Yle Areenalta, jossa on myös muita aiheeseen liittyviä dokumentteja.

Patric Taylor: Irlantilainen maalaislääkäri. Suomentanut Lena Talvio

Joku kommentoi Patric Taylorin Irlantilaista maalaislääkäriä James Herriot -tyyliseksi. Kyllä näissä samankaltaisuutta onkin: maalaisympäristö, mielenkiintoiset henkilöhahmot, hauskat sattumukset, hyväntahtoinen huumori ja lämmin suhtautuminen ihmisiin ja ihmisten ongelmiin. Eläimiä maalaislääkäri ei kuitenkaan hoida.

Ballybucklebon kylän maalaislääkäri O´Reilly saa apulaisekseen nuoren vastavalmistuneen tohtori Lavertyn. O`Reilly on omanlaisensa, hyvinkin arvonsa tunteva lääkäri, joka alun epäilyttävän kohtaamisen jälkeen osoittautuu erittäin päteväksi ja monipuoliseksi lääkäriksi, joka huolehtii kyläläisistä kokonaisvaltaisesti. Hän on kirjallisesti sivistynyt ja tuntee myös historiaa hyvin. Kielitaitoinenkin hän on.

Myös nuoren Lavertyn kirjallinen sivistys on huomattavaa, ja kirja viliseekin kirjallisia viittauksia. Opin näistä, että Uriah Heep ei olekaan vain rock-yhtye, vaan sillä on kirjallinen nimikaima Charles Dickensin romaanissa David Copperfield. Ovat rokkaritkin nauttineet hyvästä kouluopetuksesta, kun bändin nimi tulee kirjallisuudesta.

Tapahtumapaikkana on siis irlantilainen pieni kylä kohtuullisen lähellä Belfastia. Tapahtuma-aika on 1960-lukua, mikä on pääteltävissä tekstistä. Beatlesit mainitaan, avaruuden valloituksesta puhutaan, ehkäisypilleri on keksitty, ja James Bondin näyttelijänä on Sean Connery. Elämäntyyli tuntuu kuitenkin perinteiseltä,  tätä vanhemmalta. Puheluita yhdistetään keskuksen kautta. Yleiskuva kylän elämäntavasta on vanhanaikainen. Niinpä tuntuukin oudolta, että sairaalalääkärin taskussa piippaa hakulaite, joka kaikkitietävän Wikipedian mukaan viittaa paljon myöhempään aikaan, ehkä 1980 - 1990-luvulle. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hakulaite. Luettu 17.2.2024) Taitaa olla lipsahdus.

Kirjan henkilöhahmot ovat aitoja ja vereviä. Myös Arthur Guinness -niminen koira on varsinainen persoona, huonotapainen,  mutta itseoikeutettu kylän asukas siinä missä muutkin. Ehkä tarinassa on todellisuuspohjaa. Jälkisanoissa vihjataan tähän suuntaan ja annetaan myös aidonoloisia taloudenhoitajan ruokareseptejä. Mielestäni Jälkisanat on kuitenkin turhaa selittelyä ja tarpeeton. Olisin mieluusti pitänyt tarinan tarinana ilman tätä osaa.

Kirjan kieli tarjosi mukavaa älyhaastetta, kun piti selvitellä itselleni uusien sanojen merkityksiä, kuten antimakassi, merenvaha ja israeliitit. Suomenoksen osalta jotkut ilmaisut tuntuivat oudoilta tai sananmukaisilta käännöksiltä sanonnoista. Viski oli käännetty "whiskey", ja sitä taivutettiin "whiskeyä". Silmille pomppasivat varsinkin ilmaukset: "Lehmä pureskeli märepalaansa hennon päättäväisesti."  ja "Minulla on tänään hieman vahvaa heikkoutta." (krapulasta). 

Irlantilainen maalaislääkäri tarjosi kevyen hyvän mielen lukukokemuksen. Luin kirjan E-kirjana BookBeatissa. Toisinaan tekstinasettelu näytti väärin keskitetyltä.  Myös painovirheitä huomasin. Kirja on ilmestyntyt 2009, mutta BookBeatissa se on julkaistu vasta 2023. Tähän on ehkä tulossa jatkoa. Seuraan tilannetta.

Niko Kettunen: Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista

Kyllä silloin on asiat pahasti, jos jonakin aamuna peilistä vastaan katsoo sähköankeriaan näköinen naama (kuvassa ylhäällä keskellä),  tai vielä pahempaa: jos huomaakin yön aikana muuttuneensa kaljurotaksi (kuvassa ylhäällä oikealla). Tai entäs, jos olisikin kaunis kuin eksoottinen päähine, mutta kärsisikin runsaista ilmavaivoista ja haisisi pahalle niin kuin haisukärki (kuvassa alhaalla). Saisi olla kaunis ihan yksikseen vaan; ihailijat olisivat kummasti kaikonneet.

Niko Kettusen Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista (2023) on ihana kirja, joka sopii sekä luonnosta kiinnostuneille että ilmaisuvoimaisesta suomen kielestä nauttiville lukijoille. Kirja on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kustantamana, ja mielenkiintoista on, että SKS:n julkaisujen kokoelma kuuluu Unescon kansalliseen Maailman muisti -rekisteriin. Kirjan kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa, ja taitosta vastaa Sisko Honkala. Kirja koostuu Helsingin Sanomien tiedesivujen Viikon eläin -palstan teksteistä. Ykkösosa, Viikon eläimet, ilmestyi vuonna 2022. Tekstit ovat lyhyitä ja kivasti kirjoitettuja pakinoita. Ne on liitetty johonkin ajankohtaiseen tapahtumaan, mutta valitettavasti tässä osassa kaikkia ajankohtaisuuksia ei avattu, joten lukija ei välttämättä enää jälkikäteen huomaa, mihin teksti liittyy.

Kirja on mielenkiintoinen luonnon ihmeellisyyden ja eliöstön monimuotoisuuden kannalta. Kirjassa esitellään monia kivoja tyyppejä, joista voisi mainita vaikka aksolotlin, joka pystyy uusimaan kaikki raajansa ja myös osia sisäelimistään. Se esitelläänkin  Eläinkunnan vinkit itsehoitoon -otsikon alla.

Kirja on saa pisteitä kivasta kirjoitustyylistä ja hauskasta kielestä. Esimerkiksi otsikot ovat oivaltavia. Näistä voisi mainita vaikkapa seuraavat:

• Limasieni - viisaampi kuin insinööri
• Lehmäturpiaali pyörittää munamafiaa   ja
• Sokeritoukka - Kylpyhuoneen Keith Richards (Tekstin ingressinä on: Sokeritoukka paahtaa menemään aikakaudesta toiseen ja vain kovat kemikaalit toimivat.)

Suomen kielelle ominainen tapa muodostaa ilmaisuvoimaisia yhdyssanajoa tulee hyvin esille myös lajinimissä, kuten valkotupsusilkkiapina, töyhtökäärmekurki, tasavaltalaislintu, käsnäjalkainen, kiljuharjasvyötiäinen, juovatanrekki, pommikiitäjäinen ja kyhmyhuulikala. (Suomenkielinen kasvi- ja eläinnimistö on myös kivaa. Hyvä, suomen kieli!)

Niko Kettusen Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista on mielenkiintoinen kirja, jonka toivon monien löytävän luettavakseen. Annoin kehuja myös edelliselle osalle, Viikon eläimet, jonka postaus on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Niko+Kettunen

Jyrki Erra: Orjantappurakruunajaiset

Jyrki Erran tuore trilleri (2024) on hänen neljäs romaaninsa. Orjantappurakruunajaiset jatkaa hengästyttävän jännittävää Axel Wallas -sarjaa. Suomalainen taidemaalari Axel Wallas on keskushenkilö myös Erran edellisessä kirjassa Lyijyvalkoinen (2020), josta hän sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2021. Etuliepeen mukaan "Erran kolmas romaani Lyijyvalkoinen vahvistaa hänen asemaansa Taavi Soininvaaran, Ilkka Remeksen ja Max Seeckin rinnalla varteenotettavana kotimaisena trilleristinä. - Helsingin Sanomat"

Ilkka Remes ja Max Seeck ovat minulle jollakin tavalla tuttuja kirjailijoita, mutta Taavi Soininvaaralta en ole lukenut mitään. Mielestäni Remekselle ja Seeckille on yhteistä nopeatempoinen ja elokuvamainen kerronta. Tämä tulee esille myös Jyrki Erran kirjoissa. Orjantappurakruunajaisissa on monia visuaalisia kohtia, jotka toimisivat elokuvassa hyvin, mm. loppukohtaus on erityisen dramaattinen.

Erran kirjat ovat kiinnostavia historiallisesti (esim. Berliinin ajokoirat), arkkitehtuurisesti ja taidehistorian kannalta. Voipa myös ruuanlaitosta kiinnostunut lukija saada vinkkejä omiin kulinaristisiin kokkauksiinsa. Tapahtumapaikat on kuvattu tarkasti, ja maalauksia kuvaillaan ja analysoidaan taitavasti. Kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Erran koulutus ja työura arkkitehtinä pääsevät oikeuksiinsa  rakennusten ja muun kaupunkiarkkitehtuurin kuvailussa. Ote on erityinen ja kiinnostava.

Toimintaa ja jännitystä riittää tälläkin kertaa. Orjantappurakruunajaisissa on kyse kahden italialaisen sukuhaaran valtataistelusta, verikostoista ja taidemaailmassa liikkuvista isoista rahoista. Kirjassa tapahtuu useita murhia, kaksi autopommi-iskua, ammuskelua ja ilmeinen hukuttamisyritys. Lisäksi kirjassa riittää eksyttäviä palatsisokkeloita ja kauhistuttava katakombi tummuneine pääkalloineen, luineen ja rottineen. Varsin mielenkiintoista taidehistoriaa siis!

Kirjassa pelataan kovilla panoksilla. Puolensa on valittava tarkoin, ja vaikka se ei takaakaan elämän jatkumista, se antaa ainakin hetken lisäaikaa. Lyijyvalkeasta tutun benediktiini fra Iacobin pelimerkit ovat hieman sekaisin, ja tarjotusta yhteistyökuviosta kieltäytyminen osoittautuu vaaralliseksi virheeksi, josta on maksettava kallis hinta.

Axel Wallas on varakas ja sivistynyt taidemaalari ja taideteosten aitouttaja. Hän on ystävällinen, rohkea ja nopeaälyinen. Hän ottaa avoimesti ja kiitollisena vastaan hänelle tarjoiltavaa ystävällisyyttä,  tutustuu ihmisiin nopeasti ja luottaa heihin vähän liiankin helposti. Roomassa hän oleskelee suomalaisen ystävänsä ystävän luona. Axelin luottamus asunnon omistajan aikuiseen tyttäreen etenee nopeasti, ja välillä tekikin mieli huutaa: "Varo, senkin hölmö!" Onko Axelin avoin sinisilmäisyys juuri hänen suomalaisuuttaan korostava piirre?

Olen nyt lukenut kaikki Jyrki Erran teokset, ja olen kyllä ihastunut niihin ja niiden monipuolisesti lukuelämyksiä antaviin sisältöihin.  Samalla kun luen jännittävää trilleriä, voin myös vähän sivistää itseäni googlettamalla mainittuja taiteilijoita, taideteoksia ja rakennuksia. Joitakin taidemaailman spesiaalisanoja on aika-ajoin tarkistettava, mutta se ei haittaa, ainakaan minua.

Tätä kirjastosta lainaamani kirjaa pääsin lukemaan ensimmäisenä. Kukaan muu ei ollut sivuja vielä käännellyt, ja mukana oli myös uuden kirjan ihana tuoksu. Kirjastolle annan pisteitä myös siitä, että kannet on muovitettu kokonaan. Viime aikoina on näkynyt myös säästäen muovitettuja kirjoja, mutta kirjan siisteyden ja kunnossapysymisen kannalta olen kokonaan muovittamisen kannalla, vaikka luonnonsuojelun kannalta siitä voidaan olla eri mieltä.

Aiemmissa kirjoissa on tunnistettava yhtenäinen ulkoasu, jonka kokonaisuudesta vastaa Sami Saramäki. Orjantappurakruunajaisten osalta kansikuvan tekijää ei mainita. Otavan verkkosivulla ja Kevään tähdet 2024 -katalogissa kannen tekijäksi mainitaan Tiina Palokoski. 

Muut postaukseni Jyrki Erran kirjoista blogissani avautuvat alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jyrki+Erra

Petri Tamminen: Mitä onni on

Minulla on Petri Tammisen tuotantoon tutustumisprojekti menossa. Aion lukea koko hänen proosatuotantonsa. Olen Tammisen lyhyiden lauseiden, lakonisen huumorin ja rivienväli-informaation suuri fani.

Mitä onni on - romaani ilmestyi 2008. Se kertoo keski-ikäisen kirjailijan kriisistä, kun työt eivät suju, ja vaimokin näyttää vanhalta ja väsyneeltä. Eikös vain hän ole alkanut tuntumaankin kylmältä? Mies vatvoo olojaan ja  avioliiton turruttavuutta. Hän makaa sohvalla ja katsoo urhieluruutuja. Välillä hän pelaa pöytätennistä Hannun kanssa. Vaimo pyörittää arkea, lapset kitisevät, mies haaveilee onnesta ja suunnittelee onnellisuudesta kertovan kirjan kirjoittamisesta. Kirjalla on jo työnimi "Mitä onni on". Se on tarkoitus toteuttaa yhdessä Hannun kanssa. Kirjailija kirjoittaa ja Hannu kuvittaa.

Kirjaa varten saadaan apuraha, jonka turvin matkataan Ahvenanmaalle, Ouluun ja Kööpenhaminaan tekemään tutkimuksia ja haastatteluja.  Kööpenhaminassa houkuttelee kirjailijan nuoruudenrakkaus Liselotte, jonka yhteystiedot kirjailija etsii netistä. Mies aloittaa virkistävän viestittelyn ja sähköpostitulvan. Liselotte antaa vastauksissaan sopivasti virikkeitä siihen suuntaan, että kirjailija ja Hannu päättävät todellakin lähteä Tanskaan onnea etsimään. Lapset itkevät ja haluavat mukaan. Vaimo tuijottaa kattoon, kun mies kertoo, että heillä on tarkoitus asua Liselotten luona vierailun ajan. 

Keskeiset henkilöt kirjailija, Hannu, Liisa sekä haaveiden Liselotte on kuvattu hyvin. Tavatessaan Liselotten uudelleen vuosien jälkeen kirjailija huomaa, että Liselotten piirteet ovat vuosien saatossa muuttuneet yllättävän kuivakkaiksi. Hannu on elämäänsä selittelemätön, törmäyksiä pelkäämätän, hieman vastenmielinenkin tyyppi. Onko hän itsekäs vai vain oma itsensä? Kun kirjailija haaveilee onnesta, Hannu syö karkkia, nauttii elämästä ja uskaltaa tarttua onnen, kun se tulee vastaan - useimmiten naisen hahmossa. Liisa-vaimo on viisas, ja antaa näkökulmia sekä miehen kirjaan että miehen  kriisiin. Hänellä on ihailtavan selkeät rajat ja myös omaa elämää. Hän pystyy näkemään asioiden ytimeen. 

Juuri, kun kirjailijan Tanskan-reissu alkaa olla lopuillaan, palikat loksahtavat paikoilleen,  ja onni löytyy yllättäen. Pitää vain mennä tarpeeksi kauas, jotta sen voi saavuttaa.

Onnen etsimisreissun lisäksi Petri Tammisen Mitä onni on on samalla kirja kirjan kirjoittamisesta, vähän niin kuin Mika Waltarin Neljä paivänlaskua.

Lisätietoa Petri Tammisesta ja hänen tuotannostaan löytyy linkistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Petri_Tamminen (Luettu 20.1.2024) 

Tuotantolistasta puuttuvat tuoreet lastenkirjat:

Ajatusten vahtimestari (kuvittanut Ninka Reittu) vuodelta 2023 sekä Kun kohtaat avaruusolennon: viisi tärkeää ohjetta (kuvittanut Valpuri Kerttula) vuodelta 2019.

Tästä linkistä pääsee lukemaan postauksia Tammisen tuotannosta omassa blogissani. Osassa Tamminen on toinen kirjoittaja tai yksi tekijöistä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Petri+Tamminen

Lyhyempiä kommentteja voi lukea myös blogin Instagrammista https://www.instagram.com/kirjakirjokansi/

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

 

Pitkästä aikaa oli mukava tarttua Antti Tuurin kirjaan. On mukavaa, että yli 80 kirjaa kirjoittanut Tuuri on edelleen iskussa. 

Lintujen kesyttäjä (2023) on lyhyehkö romaani, jossa "Taloon tulee mies, joka pyytää saada yösijaa vastaan ja talon ruuissa kesyttää pihapiirissä pesivät pääskyset. Mies saa yösijan saunakamarista, jossa myös talon viisitoistavuotias poika nukkuu. Mies selittää pojalle lintujen kesyttämisen menetelmästään ja kesyttämisen tarkoituksesta." (takakansitekstiä) 

Itse asiassa lintujen kesyttämisen tarkoitus ei minulle selvinnyt, ja puun alla kädet reisillä silmät kiinni istuva mies alkoi henkilöhahmona jopa ärsyttää. Mietin lukiessani, mikä tämän tyypin tarkoitus tarinassa oikein on. Tuli mieleen, että hänen tehtävänään onkin ehkä osoittaa kaikkea hänen ulkopuolellaan ja rivien välissä tapahtuvia asioita, eikä oikeastaan olla ollenkaan pääosassa, vaikka niin luulisi. 

Pojan perheenjäsenten luonteenpiirteet ja keskinäiset suhteet sekä eteläpohjalainen leukojenlouskutus kuvataan mainiosti. Puheenparsi on tuttua mm. Pohjanmaa-sarjasta. Taustalta nousee mielestäni esille erilaisia vastapareja, kuten kunnollisuus - kelvottomuus, ahkeruus - joutilaisuus, puhuminen - hiljaisuus, perinteet - uudet asiat sekä tarkat käytössäännöt - boheemius.

Tuli mieleen, että ehkä kyseessä on kirjailijan nuoruusmuisto siltä kesältä, kun tangon askelia opeteltiin tuttujen vanhempien tyttöjen kanssa ennen ensimmäistä tanssireissua. Se oli sinä kesänä, kun lukio ei ollut vielä alkanut ja piti kerrata ruotsia ja saksaa sekä raataa iänikuisissa maatalon töissä. Se oli silloin, kun kotiin tuli outo kulkumies. Ehkä kyseessä on ajatus: Missähän sekin yhden illan tanssikaveri nykyisin on? 

On hauska ajatella, miten tarinan voisi purkaa osiin ja miettiä, miten se on syntynyt. Taitavan kirjoittajan käsissä nuoruusmuistoista syntyi kokonainen romaani, jonka nimihenkilö onkin itse asiassa harhauttaja, eikä ollenkaan päähenkilö. Voihan sitä ehkä näinkin tulkita.