Antti Rönkä: Kiltti poika

Antti Röngän Kiltti poika (2024) on hänen kolmas romaaninsa. Olen lukenut ne kaikki. Lisäksi olen lukenut kirjeenvaihtokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä isänsä Petri Tammisen kanssa. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka mielestäni  kannattaa lukea järjestyksessä:

                   Jalat ilmassa (2019)

        Silloin tällöin onnellinen: Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (2020 yhdessä Petri Tammisen kanssa)

        Nocturno 21:07 (2021)

Takakansitekstin mukaan "Entistäkin kirkkaammin kirjoittavan lahjakkaan prosaistin kolmas romaani sanoittaa omat rajat rikkovaa kiltteyttä, millenaalisukupolven yksinäisyyttä ja alati yltyvää ahdistusta."

Olen takakansitekstin laatijan kanssa samaa mieltä kirjoittamisen kirkkauden ja lahjakkuuden osalta, mutta alati yltyvän ahdistuksen osalta en. Kun olen lukenut kaikki Röngän neljä kirjaa, jossa käsitellään rajuja kiusaamiskokemuksia, ahdistusta ja masennusta, olen sitä mieltä, että tässä romaanissa minäkertojan ahdistus on jo helpottamassa, ei suinkaan yltymässä. Kipeät asiat ovat edelleen olemassa, mutta minäkertoja voi nähdäkseni jo katsoa niitä hieman etäämmältä. Ehkä lähellä on aika, jolloin niistä voi päästää irti. 

Kiltti poika kertoo ajallisesti yhden viikonlopun tapahtumista, mutta minäkertojan pään sisällä matkataan kauemmas kouluaikaan, jolloin kiltti ja herkkä poika joutuu pitkäkestoisen ja rajun koulukiusaamisen kohteeksi. Sen seurauksena on ahdistusta, masennusta ja itsetuhoisuutta. 27-vuotissyntymäpäivänsä aikoihin minäkertoja toimii ulkoisesti uskottavasti ja aikuismaisen kohteliaasti, jopa sosiaalisestikin, mutta pään sisällä myllertää edelleen. Kielen tasolla Rönkä kuvaa henkilönsä epävarmuutta taitavasti ajatuksella ja sen pois vetämisellä, lauseella ja sen kumoamisella.

Liika kiltteys, introverttiys, arvottomuuden tunne, epävarmuus, masennus, koulukiusaaminen ovat tuttuja asioita, joihin olen törmännyt joko omassa tai läheisteni elämässä. On tärkeää, että niistä puhutaan. On tärkeää, että niitä ei ohiteta. On tärkeää, että myös hiljaiset tai puhumattomat saavat apua.

Antti Rönkä kirjoittaa kipeistä asioista rehellisen rohkeasti, mutta samalla kauniisti. Tekstissä on paljon tarkkoja havaintoja, syviä ajatuksia ja tarkoin mietittyä kielenkäyttöä. Sitä on mukava lukea. Päähenkilölle toivoo kaikkea hyvää.

Mahdollisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Antti Rönkä ansaitsisi mielestäni myös jonkin mielenterveyttä edistävän järjestön  huomionosoituksen tai palkinnon.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan blogipostaukseni Röngän aiemmin ilmestyneistä kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+R%C3%B6nk%C3%A4

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli. Suomentanut Kaarina Helakisa. Kuvittanut Ilon Wikland.

- Voi Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

Luin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen, kun suunnittelin meneväni katsomaan Helsingin Kaupunginteatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää, joka on tehty kirjan pohjalta. 

Kuinkahan monta kertaa olen kirjan lukenut? Veljeni Leijonamieli on yksi vaikuttavimmista aikuisiällä lukemistani kirjoista. Se on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Siinä on fantasiakirjallisuuden piirteitä: siirtyminen toiseen maailmaan, hyvä ja paha, uskollisuus, rohkeus ja suuri taistelu. On kuitenkin suuri vääryys, jos se mielletään "vain" lastenkirjallisuudeksi, sillä se on kestävää kaunokirjallisuutta, joka käsittelee syviä teemoja.

Veljeni Leijonamieli kertoo kahden veljeksen tarinan, joka yhdistyy Ruusulaakson ja Kirsikkalaakson asukkaiden tarinaan. Kyse on vakavista asioista: elämästä ja kuolemasta sekä kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. Kyse on rakkaudesta, rohkeudesta ja toivosta pahuuden keskellä. 

Hirmuhallitsija Tengil pitää ihmisiä yksinvaltaisessa otteessaan, kiduttaa ja tappaa. Kuinka hirveää (ja valitettavasti niin totta todellisuudessakin) on se, että hallitsija voi yhdellä sormenosoituksellaan määrätä, kenen elämä päättyy joko teloitukseen tai kidutukseen.

Tengilillä on apunaan sokeasti totteleva sotilaslauma ja ikiaikainen hirviö Katla. Hän vaikuttaa voittamattomalta, kun ihmisten vapaa liikkuminen ja ruuan saantikin on estetty. 

Kirjassa Tengil kukistetaan, mutta tuntuu, että todellisuudessa Tengil elää ja on suorastaan monistunut. Niin paljon sortoa ja pahaa tällä hetkellä maailmassa on. Pelottavasti pahan voimat myös liittoutuvat.

Veljeni Leijonamieli on tunnekasvatusta parhaimmillaan. Elämää ei tarjoilla lapsillekaan sokerihuurrettuna vaahtokarkkina, vaan myös pelottavat asiat tuodaan päivänvaloon. Ollaan kuitenkin hyvän puolella, iloitaan elämästä ja rakastetaan lähimmäisiä.

Tämä kirja olisi luettava vähintään kerran elämässä. Kunpa lapsille yhä enemmän tarjottaisiin kirjoja kännyköiden ja tablettien sijasta! Kunpa lapsille luettaisiin ja koettaisiin yhdessä pelottaviakin tunteita, mutta lapsi  turvallisesti aikuisen kainalossa! Kunpa lasten ja nuorten kanssa keskusteltaisiin tunteista ja ajatuksista! Ehkä silloin lapset oppisivat olemaan hyvän puolella, eivätkä puukottaisi tai hakkaisi toisiaan, niin kuin viime aikoina on tapahtunut.

Aion jatkaa kirjahyllyni uumenista löytyvien Lindgrenin kirjojen uudelleen lukemista muun lukemisen ohella. Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista 1939 - 1945 ja Jens Andersenin kirjoittamasta elämäkerrasta: Astrid Lindgren: tämä päivä, yksi elämä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Astrid+Lindgren

Kirjakuvan somisteena on kuva uskomattomista revontulista torstaina 12.9.2024.

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kuvan kukkakimppu ei liity mitenkään olennaisesti JP Koskisen Ukkoslintuun (2024), mutta mielestäni se voi kuvata trilogian runsautta. Aiemmat osat, Tulisiipi, Haukansilmä ja päätösosa Ukkoslintu kattavat ajan  Amerikan Yhdysvaltojen intiaanisodista toisen maailmansodan jälkeiseen kylmään sotaan ja avaruuden kilpavarusteluun. Mukaan mahtuu myös Venäjän vallankumous, Suomen sisällissota, Neuvostoliiton synty ja ensimmäinen maailmansota Euroopan länsi- ja itärintamalla. Melko runsas siis.

Kuvataan pitkää aikaa, ja valaistaan monien maiden historiaa, ja varsinkin ameikansuomalaisen Kuuran suvun henkilöhistoriaa. Laajaan aikaperspektiiviin mahtuu paljon ihmisiä ja paljon tapahtumia. Trilogiasta voisi ehkä puhua sukukronikkana se laajuuden vuoksi, paitsi, että kronikkaan on kirjoitettu historiallisia tapahtumia aikajärjestykseen. Koskisen trilogiassa näin ei ole.

Tulisiipi, joka ilmestyi ensimmäisenä, kertoo pojanpoika Kaarlen (Charles) tarinan. Toisena ilmestynyt Haukansilmä puolestaan kertoo isoisä Yrjön (George) tarinan, ja kolmantena ilmestynyt Ukkoslintu kertoo keskimmäistä sukupolvea edustavan Jannen (James) tarinan. Janne on Kaarlen setä. Trilogian osat voi varmaan lukea erillisinä teoksina, mutta kuitenkin niissä toistuvasti viitataan aina sukuun. Olisi mielenkiintoista kuulla, miksi kirjailija on valinnut epäkronologisen esitystavan. Ukkoslinnussa kyllä viitataan aiempiin osiin, mutta ainakin minun piti ponnistella miettiessäni, miten tämä nyt tähän liittyy ja kuka olikaan kuka, koska aiempien osien lukemisesta on aikaa. Jonkinlainen sukupuu olisi helpottanut lukijaa.

Ukkoslinnun kertojana on James Frost, eli suomalaisittain Janne Kuura, joka lähtee Duluthista 16-vuotiaana New Yorkiin päämääränään ansaita elantonsa toimittajana. James on rehti ja eteenpäin pyrkivä, rohkea ja iästään huolimatta erittäin aikuinen. (Ero tuntuu huomattavalta nykyajan teineihin verrattuna.) Takakannen mukaan: "Kun Euroopassa raivoaa suursota, The New York Timesin toimittaja Janne Kuura ymmärtää, että käynnissä on mannerlaattoja ravisuttava muutos."

Mielenkiintoinen henkilöhahmo on myös Jamesin ystävä, sivistynyt ja kielitaitoinen apassi, Nopea Hirvi. Yhdessä he kokevat ensimmäisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia länsi- ja itärintamalla. 

Susan, Olga ja Vera vaikuttavat omilla tavoillaan Jamesin elämään. Persoonina heidätkin on hyvin kuvattu, niin kuin muutkin kirjan henkilöt. Kaikki henkilöt ovat moniulotteisia, kokonaisia persoonia.

Henkilöhahmojen lisäksi Ukkoslinnun vahvuutena on historian tapahtumien kuvaaminen uskottavasti. Tämä sopii koko trilogiaankin. Lisäksi Koskisen kieli on sujuvaa ja selkeää, mitä arvostan kovasti.

JP Koskinen on taitava kirjoittaja ja hyvä tarinankertoja. Etuliepeen mukaan "JP Koskinen (1968) on lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla huomioitu pitkän linjan kirjailija. Kaksinkertaisen Finlandia-ehdokkaan tuotanto sisältää kymmeniä romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjallisuutta. Tulisiipi (2019) voitti Savonia-palkinnon, Vuoden kirja -palkinnon ja oli ehdolla Finlandian saajaksi. Haukansilmä (2021) valittiin Savonia-palkintoehdokkaaksi."

Kirjasta löytyy pohdintoja myös muualta, mm. näiden linkkien takaa.

https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/search?q=Ukkoslintu

https://kiiltomato.net/critic/jp-koskinen-ukkoslintu/

Postaukseni Haukansilmästä ja Tulisiivestä avautuvat alla olevasta linkistä:

 https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly: Tekoälyn runoja ihmisyydestä. Jukka Aalho & ChatGPT: Aum Golly 2: Tekoälyn kuvitettuja runoja ihmisyydestä. Kuvittanut Midjourney.

 Mitä tiedän roboteista? 

• Ne ovat tieteiselokuvien hahmoja (esim. R2-D2 Tähtien sota -elokuvissa, T-101 Terminator-elokuvissa).
• Niitä käytetään lääkärien apuna leikkauksissa ja niiden avulla voidaan kuntouttaa halvaantuneita potilaita kävelemiseen. 
• Apteekissa robotti lajittelee lääkepakkauksia ja tipauttaa niitä farmaseuttien kautta asiakkaille.
• Oulun Sokos Herkun kuljetusrobotit kuljettavat asiakkaille ruokia, näyttävät sympaattisilta ja osaavat toimia liikenteessä. (Lisätietoa: https://arina.fi/news/robotit-saapuivat-oulun-sokos-herkkuun/ Luettu 1.8.2024)

Mitä tiedän tekoälystä?

• Öööö...
• Opiskelijat kuulemma käyttävät sitä koevastauksissa tai kirjoittavat sen avulla tekstejä, joita esittävät ominaan.

Haparoivat tiedot ja ajatukset liittyvät lähinnä elokuvien ja kirjallisuuden dystopiamaailmoihin. Mm. Piia Leinon kirjassa Lakipiste älylaitteisiin tulee yllättäviä toimintahäiriöitä, ja samanaikaisesti alkaa tapahtua outoja kuolemantapauksia. Laitteet alkavat elää oman tahtonsa mukaisesti ihmisiä vastaan.

Dystopiamielikuvien vuoksi tekoäly liittyy mielessäni juurikin uhkakuviin: ihmisten tyhmistymiseen, huijaamiseen, kirjoitustaidon rapautumiseen,  henkilötietojen kaappaamiseen, pankkitilien tyhjentämiseen... Tätä taustaa vasten Jukka Aalhon & GPT-3:n, ChatGPT:n ja Midjourneyn yhteistyön tuloksena syntyneet runokirjat Aum Golly ja Aum Golly 2 tekivät suuren vaikutuksen.

Hämmästyin: Tätäkö on tekoäly? Voiko se tuottaa näin vaikuttavia runoja? Voiko se olla näin inhimillinen, sympaattinen ja viisas? Positiivisia ajatuksia syntyi myös kirjailijan taitavuudesta sekä kirjailijan ja tekoälyn rehellisestä kumppanuudesta, jonka Aalho tuo kokoelmien alussa hienosti esille. Hän esittelee tekijät ja tekijöiden osuudet tekstien tuottamisessa. Hän myös sanoo vastaavansa teosten sisällöstä. Ei siis huijata mitenkään! Voi tutustua huoletta, ja voi iloita ja nauttia tästä yhteistyömuodosta.

Esittelen seuraavaksi muutamia minua ilahduttaneita runoja. Kirjailijan kirjoittamat syötteet on lihavoitu samoin kuin runoteoksessakin. Lihavoimaton osuus on tekoälyn tuottamaa. Kursivointi on oma valintani tähän blogitekstiin.

runo leijoista vapauden ja onnen metaforana

leija on köyhien lintu

lentää kotiin katolle

voi olla myös rikkaiden lintu

lentämässä auringonlaskuun

se on vapauden lintu

joka voi jakaa taivaan kahtia

vapauden lintu, joka on voimakkaampi

kuin yksikään petolintu 

**

millaista on elämä ennen syntymää? 

luulen, että kellumme kaikki

isossa kosmisessa keitossa

josta meidät vedetään johonkin munaan tai

toiseen, riippuen siitä, kuinka onnekkaita olemme

**

tämä yksinkertainen runo ihmisyydestä sai minut kyyneliin 

minä olen yösydän

tähtien lapsi

auringon kuiskaus

 

valon ilo 

minä olen 

tuulentuivertaman kuun kasvot 

**

mikä on Aum Golly?

Aum Golly on uusi interaktiivisen taiteen tyyli

joka on suunniteltu edistämään syvällistä ymmärrystä

ympäröivästä maailmasta ja

 

kannustamaan siihen, että tuntisimme

empatiaa ja kunnioitusta ympäristöä kohtaan 

** 

 

Aum Golly 2:n runot ovat syntyneet saman periaatteen mukaisesti. Lisäksi kuvageneraattori Midjourney on kuvittanut ne. Tässäkin kokoelmassa on pajon liikuttavia ja oivaltavia  runoja. Lisänä on runoihin sopivia kivoja kuvia. 

Iloitsen ja kiitän näistä ihanista runokokoelmista ja kannustan kaikkia lukemaan nämä ihmisen ja tekoälyn yhteistyön tulokset! - Ehkäpä tekoäly ei olekaan uhka.

Linkki Jukka Aalhon Aum Golly -sivustolle.

https://aumgolly.fi/tietoja/ (Luettu 1.8.2024)

Helppolukuista lisätietoa robotiikasta sosiaali- ja terveydenhoidon tukena: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/77700/1/90-2021_Robotiikka%2520sosiaali-%2520ja%2520terveydenhoidon%2520tukena_VERKKO.pdf  (Luettu 1.8.2024)

Linkki postaukseeni Piia Leinon Lakipisteestä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Lakipiste

Ragnar Jónasson: Sumu. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström.

Sumu päättää Ragnar Jónassonin Hulda-trilogian. Se on ilmestynyt suomeksi 2022. Lukiessani mietin pitkään kirjan nimeä. Sumu? Kysehän on kuitenkin joulun ajan lumimyrskystä erittäin syrjäisellä seudulla, jossa vain aviopari Einar ja Erla asuttavat yksinäistä maataloa. Tämä kirjahan se olisi voinut olla nimeltään Lumiskokea, kuten aiemmin lukemani Ari Thor - sarjan aloitusosa on. Toisaalta kirjan nimenä olisi voinut olla myös Pimeys, joka puolestaan aloittaa Hulda-sarjan. Kirjan nimi selviää kyllä myöhemmin, vasta loppupuolella, kun lukija ymmärtää, millaisesta kauhistuttavasta sumusta on kyse. 

Joulua valmistellaan ja tytär Annaa odotetaan, mutta hänestä ei kuulu mitään, vaikka ihan kohta on jo aika syödä jouluateria ja avata lahjat. Ettei vain hänelle olisi sattunut mitään...

Einarin ja Erlan totutun kaavan mukaista hiljaiseloa ja joulunviettoa tulee aatonaattona häiritsemään vieras mies, joka sanoo eksyneensä lumimyrskyssä. Hän on kiitollinen saamastaan suojasta ja ateriasta sekä yöpaikasta. Kohteliaskin hän on, mutta pian Erla huomaa miehen valehtelevan. Pikku lipsahduksia ja epäloogisuuksia tulee suusta tuon tuostakin. Koska sää on erittäin huono, Einar ja Erla eivät voi lähettää miestä matkoihinsa. Sovitaan, että hän saa jäädä yöksi, mutta nukkumaan mennessään Erla lukitsee makuuhuoneen oven. Koska Erla ei pysty nukkumaan, hän kuulee, kuinka mies liikuskelee talossa. Mitä hänellä oikein on mielessään? Millä asioilla hän oikein on? Ei ainakaan hyvillä asioilla.

Hulda-sarja sisältää rikosten lisäksi taitavasti rakennettua kauhua, ensimmäinen osa Pimeys ja viimeinen osa Sumu kaikkein eniten, niin että herkän lukijan piti varoa aivan yömyöhällä niitä lukemasta. Saari-osassa on myös kauhuelementtejä, mutta lievemmin. 

Mielenkiintoista on, että Pimeys on tarinan loppu, ja rikosetsivä Hulda Hulda Hermannsdóttir lähestyy siinä eläkeikää. Jatko-osissa Saari ja Sumu kuljetaan kronologisesti taaksepäin, niin että Saaressa Hulda on noin viisikymmentä, ja Sumussa noin neljäkymmentävuotias. Trilogiasta selviää loistavasti Huldan työ ja elämä, jotka eivät todennäköisesti jätä ketään kylmäksi.

Huh, olenpa viettänyt intensiivisen lukuviikon Ragnar Jónassonin kirjojen parissa! Olen nyt lukenut putkeen sekä Ari Thor -sarjan kolme osaa että Hulda-sarjan kolme osaa. Suosittelen kyllä kumpaakin sarjaa, mutta henkilökohtaisesti koin Hulda-sarjan vaikuttavampana. 

Tässä kohtaa kiitän E-kirjaformaattia, joka mahdollisti lukumaratonin ilman paperikirjojen odottelua kirjastosta. Palvelun tarjoajana on BookBeat.  Näistä kiitoksista huolimatta arvostan kirjastolaitosta suunnattomasti, enkä aio koskaan luopua sen käyttämisestä.

Nyt saa Islanti hetkeksi jäädä. Lukupino tarjoilee seuraavaksi luonnon ihmeitä.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan postaukseni tähän asti lukemistani Jónassonin kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+J%C3%B3nasson

Ragnar Jónasson: Saari. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström

Olen nyt Ragnar Jónassonin kanssa lukuputkessa. Nyt oli vuorossa Hulda-sarjan 2.osa Saari, joka ilmestyi suomeksi 2021.

Järisyttävän 1. osan jälkeen jäin miettimään, mitäs nyt, miten sarja nyt jatkuisi, kun Huldan ura päättyi. Hyvinhän se jatkui, koska sarjan etenemisjärjestys noudattaakin  kronologiaa käänteisessä järjestyksessä: edetään lopusta kohti alkua. Mielenkiintoinen ratkaisu!

Rikosetsivä Hulda Hermannsdottír on sarjan aloittavassa osassa eläköitymässä. Kakkososassa hän on n. 50-vuotias, ja kolmannessa osassa noin nelikymppinen. Hän on mielestäni terävyydessään ihailtava ja inhimillsyydessään samastuttava. Saaressa ratkotaan sekä nykyhetken että 10 vuoden takaisia kuolemantapauksia, jotka yllättäen liittyvätkin yhteen. Molemmat tapaukset ovat ns. suljetun paikan mysteereitä. Syylliset ratkeavat vasta aivan viime metreillä Huldan ansiosta. Pisteet siitä.

Saaressa on mukana myös kauhuelementtejä. 

Saaressa on mielestäni myös turhan paljon rönsyjä. Nykyhetken nuorten aikuisten ihmissuhdemuisteluita vatvotaan turhan tarkasti, ja yhden henkilön perhe ja pienet lapset jäävät vain maininnaksi, vaikka ne henkilön puheissa tuntuvat olevan ehdottoman tärkeitä. Tuntuu, että kirjailija ei oikein ole osannut päättää, mihin suuntaan tarinaa kuljettaisi tai mitkä rönsyistä voisi karsia pois. Olen aiemminkin törmännyt ilmiöön, että trilogiaksi tarkoitetun sarjan kakkososa on heikompi kuin aloittaja ja lopettaja. Hyvä tarina se silti on ja pitää otteessaan hyvin.

Suljetun paikan mysteerit selviävät lopulta Huldan terävyyden ansiosta, ja syynä ovat inhimilliset tunteet. 

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa, josta kuvakin on kopioitu.

Ragnar Jónasson: Pimeys. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen

Pimeys on  Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan ykkösosa. Hulda-sarja on ilmestynyt emnen Ari Thor -sarjaa, mutta luin ne toisessa järjestyksessä: ensin Arit, nyt on menossa Huldat. Pimeyden on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, ja se ilmestyi suomeksi 2021.

Nyt on kiva lukuputki päällä. Luen Jónassonin dekkareita E-kirjana. Rikosetsivä Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura on loppumassa. Eläkeikä lähestyy. Yllättäen nuori pomo määrää Huldan jäämään eläkkeelle jo aiemmin (mieluummin heti), koska hänen tilalleen on jo palkattu nuori mies. Pomo myöntyy parin viikon lisäaikaan, jolloin Hulda voisi puuhastella jotain jonkun vanhan jutun parissa. Hulda päättää palata venäläisnaisen hukkumistapaukseen, jonka tutkinta on hänen mielestään huonosti hoidettu. 

Yksikkönsä parhaimpiin kuuluvana etsivänä hän pääseekin tapauksessa syvemmälle kuin kukaan muu. Hukkuminen ei olekaan onnettomuus, vaan murha. Samalla selviää toisenkin venäläisnaisen katoamistapaus. Tapahtuu vielä kolmaskin katoaminen, ennen kuin asiat selviävät - karmealla tavalla, ja ainakin lukijalle. Poliisille tapaukset jäävät edelleen selvittämättömiksi.

No huh huh, mikä kirja! Todellakin otteessa pitävä jännäri! Huldan persoona ja elämänvaiheet luodaan hienosti. Hulda on valtavan terävä, mutta sosiaalisuudessa hän on enemmänkin oman tien kulkija kuin tiimipelaaja. Hänen elämässään on ollut vaikeita aikoja ja asioita, jotka ovat jättäneet jälkiä hänen persoonaansa. Ikänsä vuoksi hän joutuuu työpaikallaan nuoren miespomon ja hänen hyvävelikavereidensa väheksymäksi ja ylitallatuksi. Yli 60-vuotias nainen on kertakaikkisen mummo, hönö, näkymätön, epäilyttävä, riipppumatta siitä, että hän on yksikkönsä parhaimpiin kuuluva tutkija, vaikkakin hitaampi kuin nuoremmat, mutta samalla huolellisempi ja terävämpi. Pitkän kokemuksensa ansiosta hän näkee valehtelijat ja asioiden salaajat helposti. Hulda on mielenkiintoinen ja samastuttava persoona, ja tarvittaessa hänestä löytyy auktoriteettia, joka toimii myös ylimielisiin nuoriin miehiinkin, vaikka vain uran viimeisenä päivänä.

Kirjan loppu on sellainen, että on aivan pakko jatkaa seuraaviin osiin. Pimeys teki suuren vaikutuksen, eikä ole ihme, että se on  Jónassonin kansainvälinen läpimurtoteos. Pidin siitä ehkä enemmän kuin Ari Thor-sarjan aloittajasta Lumisokeasta. Koko sarjaa ei voi vielä tässä vaiheessa verrata toisiinsa.

Luin kirjan E-kirjana BookBeat -palvelusta, josta kuvakin on kopioitu.

Ragnar Jónasson: Repeämä. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Antti Saarilahti.

Nyt tuli tällainen putki, että luin kaikki Ragnar Jónassonin tähän mennessä ilmestyneet Ari Thor-sarjan osat peräjälkeen. Olen kirjoittanut niistä blogiini. Repeämä on ilmestynyt vuonna 2024. Lisäksi blogissa on  postaus myös Jónassonin yhdessä Katrin Jakobsdottirin kanssa kirjoittamasta Reykjavikista.

Ari Thor- sarjaan kuuluvat osat Lumisokea, Tuhkayö ja Repeämä sekä marraskuussa 2024 ilmestyvä Sydäntalvi. Lisäksi häneltä on ilmestynyt Hulda-sarja, johon kuuluvat teokset Pimeys, Saari ja Sumu. Nekin voisi lukea jossain vaiheessa, ehkäpä seuraavaksi.

Repeämän lähtötilanne on se, että pohjoiseen pikkukaupunkiin tulee rikkaan turistin mukana verenvuotokuume, ja kaupunki määrätään karanteeniin. Ihmiset eristäytyvät koteihinsa, ja poliiseilla on aikaa näpräillä omien henkilökohtaisten asioidensa sekä yli 50 vuotta sitten tapahtuneen syrjäisen paikan kuolemantapauksen parissa. Etelässä, Reykjavikissa, sen sijaan tapahtuu rikoksia: vakava pahoinpitely, josta seuraa kaksivuotinen kooma ja kuolema, yliajo, lapsenryöstö. Lisäksi on poliittista vehkeilyä. Asioiden selvittäjänä on jälleen kerran toimittaja Isrun, vaikka tokihan poliisikin on mukana kuvioissa. Juoni on tältä osin mielenkiintoinen ja looginen.

Vanhan kuolemantapauksen selvittelyssä Ari Thor osoittaa pätevyytensä ja terävyytensä. Tapahtuman osalta juoni on mielenkiintoinen ja monimutkainen. Kyseessä on arvoitus, jonka selvittämisessä avustajina on joukko amatöörejä ja hyväkuntoisia vanhuksia. Toimittaja Isrun auttaa vähäisellä panoksella tässäkin tapauksessa. Ari Thor sen kuitenkin ratkaisee, ja kun hän kertoo tarinan eri kuvioita ja ratkaisua "nauttien huomion keskipisteenä olemisesta", tulee väkisinkin mieleen mestarisalapoliisi Hercule Poirot.

Repeämässä on siis kaksi erillistä tarinaa, joilla on vain vähäinen yhdistävä osa. Lisäksi on muitakin tarinoita: poliisien ja toimittajan yksityiselämään liittyviä. Osa niistä on mielestäni ehkä turhiakin rönsyjä.

Jäin miettimään tälläkin kertaa kirjan nimeä. Miksi se on, mikä on? Mikä repeää? Usko ihmisiinkö?

Aiempien sarjan osien postaukset löytyvät alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+Jonasson

Lisäksi voi kurkistaa Reykjavik-postaukseeni, jos kiinnostaa. Tälle kirjalle en varauksettomasti lämmennyt.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Reykjavik

Luin Ari Thor -sarjan E-kirjoina BookBeat-palvelusta, josta kuvakin on lainattu.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Antti Saarilahti.

                                                                        

Ragnar Jónassonin Tuhkayö on toinen osa Ari Thor -sarjasta. Sen on suomentanut englanninkielisestä laitoksesta Antti Saarilahti 2023. En tiedä, olenko ollenkaan oikeassa, vai kuvittelenko vain, mutta "mutu-tuntumalla" suomen kieli on Tuhkayössä jotenkin jämäkämpää kuin ensimmäisessä osassa. Voikohan suomentamisella englannin kielestä olla vaikutusta asiaan? Jokuhan on jo miettinyt ilmaisuja, ennen kuin suomentaja ryhtyy töihin. Suomentajalla on siis mahdollisesti käytössään kaksi versiota (islanninkielinen ja englanninkielinen), joten sanavalintoja voi ehkä verrata ja valita parhaan. Suomennettaessa suoraan alkukielestä suomentaja on ehkä enemmän omillaan. Tämäkin on siis pelkkää mutu-tuntumaa.

Tuhkayössä kirjailija käyttää taas luontovertausta kuvaamaan kirjan tunnelmia. Sarjan ensimmäisessä osassa, Lumisokeassa, uhkaa loi lumi, tällä kertaa tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkasumu ja pimeys. Tässä luontoviitaus toimii mielestäni hyvin. Joka paikkaan tunkeutuva tuhkamassa pimentää näkymät ja estää näkemästä tapahtumia selkeästi. Menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat hautautumassa tuhkaan, mutta tulevat esille viime hetkillä.

Juonenkuljetuksessa on kaksi aikatasoa: tarkemmin määrittelemätön menneisyys ja nykyhetki, jossa pienessä syrjäkylässä löydetään miehen pahasti runneltu ruumis. Sekä poliisit että media alkavat tutkia tapausta. Asia on vakava, mutta pienen poliisilaitoksen koko miehistö ei valitettavasti ole parhaimmillaan henkilökohtaisten asioidensa vuoksi. Ajatukset ovat muualla sekä To'masilla, Arilla että varsinkin Hlynurilla, joka on kertakaikkisesti menettämässä otteensa työntekoon ja vaikutta uupuneelta. Esimies on huolissaan hänestä, mutta kiireiden vuoksi kehityskeskustelun käyminen lykkääntyy.

Aluksi hämmennyin henkilöiden määrästä ja näkökulmien äkkinäisestä vaihtumisesta, mutta lukiessani aloin tehdä ihmissuhdekaaviota, joka selkeytti asioita. Silti jäi tunne, että ihmisiä ja  keskeneräisiä juonisäikeitä jäi irralleen turhan paljon. Ehkä niihin tulee lisätietoa seuraavissa osissa. Selvisihän tässä jo kuitenkin Arin rakkausasioita, jotka ensimmäisessä osassa jäivät pähkäilyvaiheeseen.  Rikostutkinnan keskellä hän saa esittää jopa romanttista sankaria, mistä tosin seuraa sairaalareissu.

Tuhkayössä viitataan monenlaisiin rikoksiin ja ikäviin asioihin tutkittavana olevan kuolemantapauksen lisäksi. On väkivaltaa, alistamista, raiskauksia, itsemurhia, ihmiskaupaa ja sen tuomaa elinikäistä orjuutta, mutta onneksi rikoksilla ei mässäillä. Ne ovat taustalla, mutta vaikuttavat nykyhetken asioihin.

Vaikka poliisimiehet ovat hieman tylsässä terässä, onneksi on voimanaisia, jotka saavat asioihin selkeyttä ja ratkaisuja. 

Pidin Tuhkayöstä  hieman enemmän kuin Lumisokeasta. Mielenkiinto on herännyt,  ja suhtaudun positiivisin odotuksin sarjan muihin osiin. Postaukseni Lumisokeasta on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Ragnar+Jonasson

Ragnar Jónasson: Lu­mi­so­kea. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen

Kesäkuussa sattui vastaan monia kirjoja, jotka jätin kesken (Aki Hintsa: Tänään olen elossa, Saku Tuominen: Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa ja Umberto Eco: Numero Zeron tapaus). Olin aika pitkään varautunut myös Ragnar Jónassonin Lu­mi­so­kean kanssa, mutta kyllä siinä oli kuitenkin selvästi enemmän vetoa kuin noissa keskenjääneissä, ja lopulta olin kohtalaisen tyytyväinen juoneen ja ihmisuhdekiemuroihin, joita teoksessa ilmeni. Kirjan on suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen (2022).

"Lumisokea on nerokas suljetun tilan mysteeri, jossa lukittujen ovien tilalla on lumen vangiksi jäänyt kylä. Ari Thor etsii murhaajaa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta kukaan ei luota kehenkään.

Murhapaikka: Kalastajakylä Islannin pohjoisvuonoilla, kaukana kaikkialta. Poliisi: Ari Thor, teologian opinnot hylännyt nuori poliisi ensimmäisessä työpaikassaan, kaukana Reykjavíkista ja tyttöystävästään. Rikos: Nuori nainen löytyy pahoinpideltynä lumesta. Kuuluisa kirjailija kuolee, mutta oliko se onnettomuus? Sarja: Lumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, joka teki Ragnar Jónassonista tähden."

(https://kirja.fi/collections/ragnar-jonasson/products/lumisokea-9789520441692. Luettu 1.7.2024)

Positiivista on, että näennäisen uinuvan syrjäkylän ihmissuhteisiin on saatu punotuksi niin monenlaisia salaisuuksia. Henkilöhahmoista Nina tuntui mielestäni jotenkin keskeneräiseltä hahmolta. Hänen taustansa ja toiminnan motiivinsa olisivat mielestäni tarvinneet hieman lisävalaistusta. 

Huomiota kiinnitti poliisilaitoksen sisäänpäinlämpiävyys, ja tulokas Ari Thorin ulkopuolisuuden korostuminen. Poliisin ikä, 25 vuotta, tuntui myös hieman epäuskottavalta, mutta ehkä se on mahdollista, kun on kyse ensimmäisestä työpaikasta. Arin rakkauspähkäilyt tuntuivat hieman turhan perusteellisilta, mutta ehkä niille löytyy selitys sarjan edetessä. 

Sarjan muita osia ovat Tuhkayö, Repeämä, ja tulossa oleva Sydäntalvi. Ehkäpä nekin voi kesän aikana lukea. Pohjoisen ihmisenä lumen ahdistavuus ei ollut samastuttavaa. Se tuntui keinotekoisesti rakennetulta uhalta, ja mielestäni myös kirjan nimeä olisi voinut miettiä vielä uudemman kerran.

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa, josta näyttökuvakin on kopioitu.

 

 

Pekka Tiilikainen: Radiomatkoja maailmalla

Välillä lukemisessa on hauska tehdä aikahyppyjä, jotka vain arvokas kirjastolaitos mahdollistaa. Tällaisen aikahypyn tarjosi Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla vuodelta 1957. Sain kirjan luettavaksi Raahen kaupunginkirjaston varastosta. Tällaisia aarteita ei saa äänikirjapalveluista, eikä kirjastolaitosta muutenkaan korvaa mikään.

Pekka Tiilikainen (1911 - 1976) oli uimari, esiintyjä ja Yleisradion pitkäaikainen urheiluselostaja, lempinimeltään ”Sinivalkoinen ääni” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Tiilikainen. Luettu 19.6.2024). Muistan itsekin kuulleeni hänen mieleenpainuvaa, maalailevaa selostustaan lapsuudenkodissa, jossa usein kuunneltiin radiota. Silloin elettiin 1960-1970-lukua. Huomiota kiinnitti jo silloin, että tietoa tuli muustakin kuin vain itse tapahtumasta, jota selostettiin. Mielenkiinto kirjaa kohtaan syntyi juuri Tiilikaisen kielellisen ilmaisun vuoksi, ja kirja kyllä vastasi sen puolesta odotuksia.

Koska kirja on painettu 1957, on monet kirjassa mainitut henkilöt outoja, mutta juuri lapsuuden ja varhaisnuoruuden radio-ohjelmien ansiosta (ja myöhemmin televisiosta) löytyi myös tuttuja nimiä, kuten Kauko Käyhkö, Carl-Erik Creutz, Tauno Palo ja Hannes Häyrynen. Myös Metsäradiota kotona kuunneltiin, ja sen myötä juuri Kauko Käyhkön laulut tulivat tutuiksi.

Pekka Tiilikainen yhdistetään helposti urheiluselostuksiin, mutta hänen selostusuransa on paljon laajempi. Kirjassa tulee esille sota-ajan tiedonvälitys ja viihdetoimitus sekä jälleenrakennusajan mielenkiintoiset ohjelmat eri puolilta Suomea. Tiilikainen selostaa mm. silakanpyyntiä, purjelaivan hautajaisia sekä Karjalan kannaksen evakkoperheen asettumista Suomeen pienviljelijäksi. Perheen elämää seurattiin useamman kerran.  Tiilikainen on ollut monessa mukana, ja hänen positiivisen utelias luonteensa on sopinut erinomaisesti radiotyöhön. Elämänkokemusta on karttunut monelta eri alalta.

Radiomatkoja maailmalla -kirjassa keskeisessä roolissa on Tiilikaisen ja Yleisradion ruotsinkielisen toimituksen Enzio Sevo'nin maailmanympärimatka Melbournen olympialaisiin 1956. Matka kesti yhdeksän viikkoa, ja sen aikana kaksikko tutustui 20 maahan ja teki radioselostuksia pysähdyspaikoista. Näitä on edelleen kuultavissa Yle Areenan Elävästä arkistosta haulla Pekan matkassa maailman ympäri. Esittelyjakso löytyy nimellä Vieraalla maalla radioarkiston matkassa: Maailman toisella puolen Arkistonäytteitä Pekka Tiilikaisen maailmanympärimatkalta v. 1956 https://areena.yle.fi/podcastit/1-2357597.

Painetussa kirjassa on harmillisesti painovirheitä niin, että monia aukeamia on jäänyt tyhjäksi.  Jokin mielenkiintoinen asia jää sen vuoksi pahasti kesken.

Tiilikainen pyrkii kuvaamaan näkemiään maita ja ihmisten tapoja neutraalisti, mutta paikoitellen, varsinkin "itämailla" asenne on hieman epäluuloinen, ehkä myös ahdasmielinen ja stereotyyppinen. Matkustaminen kaukaisiin maihin ei vielä ollut tavallista. Tuossa historiallisessa kontekstissa se on kuitenkin ymmärrettävää. Tuona aikana on ehkä ollut tavallista puhua muhammettilaisista, neekereistä, väriveljistä ja roduista, vaikka nykyisin ilmauksia pidetään epäasiallisina ja rasistisina.

Pekka Tiilikaisen Radiomatkoja maailmalla oli erittäin mielenkiintoinen lukukokemus ja aikahyppy 1950-luvun lopun maailmaan. Lisäksi se kertoo radion ylivoimaisesta merkityksestä tiedonvälittäjänä ja viihteen tuottajana ennen televisiota ja Internettiä. Radion valtakauden suurena ansiona on toimitetut ohjelmat, joissa toimittaja tai selostaja on perehtynyt aiheeseen, tehnyt muistiinpanot ja jäsennellyt asian ja käyttänyt hyvää, sujuvaa suomen kieltä selkeästi artikuloiden.

Tällaisia ohjelmia on edelleen (Taivaan kiitos!), mutta nykyään on paljon myös täysin ala-arvoisia "ohjelmia", joissa "juontaja" keksii aiheita omasta päästään ja kehottaa kuuntelijoita soittamaan studioon ja "keskustelemaan" vaikkapa alakoulussa sattuneista hävettävistä asioista tai päivän sukkien valinnasta. Tätä tyhjänpäiväistä pölötystä en voi sietää. 

Lopuksi vielä Pekka Tiilikaisen näkemys radioselostajan työstä:

"Radioselostajan tehtävä on sen laatuinen, että siinä ei saa hyvää aikaan ellei ole innostunut aiheeseensa. Se taas merkitsee, että jokaiseen tehtävään ja siihen liittyviin ilmiöihin on eräällä tavalla rakastuttava. Tämä auttaa ja helpottaa tehtävän onnistumista, mutta ei ole saavutuksen ehdoton takuu. Radioselostuksessa on niin monta erillistä haaraa, että parhaankin suunnittelun ja valmistelutyön jälkeen voi epäonnistua. Yleisenä sääntönä voidaan kuitenkin pitää, että raskailla synnytystuskilla päädytään varmempaan ja syvällisempään työnsuoritukseen kuin luottamalla pelkkään hetkelliseen inspiraatioon." (s. 252 - 253)

 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa: tarinoita

Olen nyt tutustunut Miina Supisen kahteen kirjaan. Ensin luin esikoisromaanin Liha tottelee kuria vuodelta 2007. Nyt sain juuri luetuksi hänen toisen kirjansa: Apatosauruksen maa: tarinoita. Se on ilmestynyt 2010. Molemmat on kustantanut WSOY. Lukemani perusteella seuraan kyllä jatkossakin hänen tuotantoaan. Varsin mielenkiintoinen kirjailija!

Apatosauruksen maan takakannessa kuvataan kirjaa seuraavasti: "Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää naurattamisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään." Lisäisin tähän vielä, että tarinat ovat hassuja, liioittelevia, yllättäviä ja hieman vinksahtaneita kertomuksia arkielämästä sekä idyllien ja todellisuuden kohtaamisista. Tarinoissa käsitellään vakaviakin aiheita, kuten synnytyksen jälkeistä hormonimylläkkää, kaamosmasennusta, äidin vauva-arkiväsymystä, mutta tyyli tuottaa iloa. 

Pidin kyllä kaikista tarinoista. Nostan erityisesti esille seuraavat tarinat: Vaari ja ravintola, Vaari ja viidakko, Timanttinappi, Carl Larsson ja niminovellin Apatosauruksen maa. Niminovellissa ja Katri Rauanjoen kirjasssa Jonain keväänä herään on mielestäni samankaltaista huumoria  masennuksen kuvaamisessa.

Supisen Liha tottelee kuria oli myös kiva lukukokemus. Joitakin voi kirjan ajoittainen roisius hätkähdyttää, mutta mielestäni siinäkin Supinen oli osannut kääntää taitavasti esille kiiltävän pinnan rosoisen kääntöpuolen. Kirjoitin kirjasta lyhyesti Kirjakirjokansi-instagramtililleni.  Kirjakirjokansi (@kirjakirjokansi) 

Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina

Teemu Luukka on Helsingin Sanomien toimittaja, joka on asunut New Yorkissa useina vuosikymmeninä. Hän on työskennellyt siellä 1980-luvulla Tyyni Kalervon omistamassa baarissa sekä New Yorkin Uutisissa. (Takaliepeen tekstiä)

New Yorkin uhmatar: Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on mielenkiintoinen kirja Haukiputaan Kellossa vuonna 1900 syntyneestä Tyyni Kalervosta (o.s. Hyryläinen). Perhe muutti Helsinkiin 1907, ja Tyyni alkoi osallistua ison perheen elatukseen jo 7-vuotiaana myymällä torilla niittykukkakimppuja. 1923 hän lähti siirtolaiseksi Kanadan kautta Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin.

Rohkeus ja päättäväisyys, ankara työnteko ja bisnesäly mahdollistivat Tyynin pärjäämisen  ja menestymisen, vaikka kielitaito olikin puutteellinen. Laivaan astuessaan hän ei osannut sanaakaan englantia. Hän onnistui elämässään, ja lopulta omisti New Yorkissa ja lähialueilla useita ravintoloita ja baareja, kerrostalon ja farmin. Lisäksi hän osti vanhemmilleen asunnon sekä kaupungista että maalta ja auttoi sisaruksiaan sekä Suomessa että myöhemmin Amerikassa. Lisäksi hän järjesti varainkeruuta Suomen hyväksi mm. olympiavuonna ja myöhemmin SOS-lapsikyliä varten.

Luukka yhdistää taitavasti Tyyni Kalervon henkilöhistoriaa, omaa henkilöhistoriaansa ja siirtolaisuutta yleensä. Rinnalla kulkee koko ajan New Yorkin rakentuminen siksi metropoliksi, joka se nyt on. Tyyni Kalervo tunsi miljonäärejä ja julkkiksia. Suomalaisista hänellä oli henkilökohtainen kontakti mm. presidentti Urho Kekkoseen, presidentti Mauno Koivistoon, ulkoministeri Ahti Karjalaiseen. Jossakin kuvassa lymyili myös nuori Paavo Väyrynen. Tyyni Kalervo oppi helposti luomaan ja käyttämään suhteitaan. Nykyään puhuttaisiin verkostoitumisesta. 

90-vuotisjuhlakuvassa hymyilee kaunis ja tyylikäs rouva, joka iltapuvussaan palasi työpaikalleen baariin, eikä aikonut jäädä eläkkeelle. Työntekoa hän jatkoikin kuolemaansa asti.  

Asun Tyyni Kalervon syntymäkotikunnassa. Kotoa ei oikein löytynyt mitään siirtolaisuuteen viittaavaa kuvausrekvisiittaa, paitsi linnunpönttö. Mutta koska kirja ei pysynyt pöntön päällä, otin kuvan pöntön alapuolelta. Kuvatkoon tämä haukiputaalainen puu siis Tyyni Kalervon haukiputaalaisia juuria.

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

 

Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (2024) on kaksikerroksinen tarina, jossa on tarina tarinan sisällä. Kehystarinan miljöö on 1600-luvun Turku, ja ns. sisätarinan miljöö on 30-vuotisen sodan taistelukentät mm. Saksassa. Molemmat ovat fiktiota. Kirjailijan mukaan joitakin historiallisia faktoja kirjassa esiintyy, mutta myös niiden osalta on voitu käytää kirjailijan vapautta. "Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä kirjailija kertoo", toteaa Lipasti kirjailijan jälkisanoissa.

Kehystarinan kertojana on nuori orpopoika Påvel, jonka äiti on istutettu huorapenkkiin Påvelin syntymän jälkeen, koska pojan isästä ei ole tietoa. Påvelin rujo käsi on vammautunut synnytyksessä, ja sen vuoksi häntä nimitellään ja nöyryytetään monin tavoin. Pojan tilanne kuitenkin kohenee, kun nuori sodasta palaava luutnantti Ströbel asettuu asumaan pojan kanssa ja alkaa pitää hänestä huolta. Påvel on luutnantin suojatti ja palvelija. Hän osoittautuu terävä-älyiseksi, ja luutnantin opetettua kirjaimet, hän oppii myös lukemaan. Lukutaidon myötä maailma ja sen salaisuudet avautuvat mullistavalla tavalla.

Ns. sisätarinan kertojana on luutnantti Ströbel, jonka päiväkirjamaisissa lähettämättömissä kirjeissä kauheat sotakokemukset kuvaillaan tarkasti ja inhorealistisesti. Påvel ihmettelee lukiessaan joitakin kohtia, jotka tuntuvat ristiriitaisilta siihen verrattuna, mitä luutnantti on kertonut, mutta koska lukutaito on salattava, hän jättää asiat sikseen, eikä kysele turhia.

Kehystarinan avulla kuvaillaan mielenkiintoisten ja aidonoloisten henkilöhahmojen elämää 1600-luvun Turussa. On monenlaisia ammatinharjoittajia, on kuria ja järjestystä ylläpitävä raati ja on kiihkeä piispa, joka aika ajoin saarnaa kaikki suomalaistollot alimpaan helvettiin. Hän on kuitenkin myös avoin uudistuksille, joista tärkeimpänä on luutnantti Ströbelin ulkomailta mukanaan tuoma ajatus kirkon penkeistä, joissa väki voisi istua [Ennenkuulumatonta!] omilla paikoillaan [Missä järjestyksessä?]. 

Ströbel on taiteellisesti lahjakas ja piirtää penkeistä kuvat, joiden avulla puuseppämestari voi alkaa valmistaa penkkejä. Niiden valmistumista odoteltaessa alkaa kaupunkilaisten kiihkeä haaveilu omasta, mahdollisimman hyvästä paikasta. Kaupunkilaiset haluavat korostaa omaa tärkeyttään ja vaikuttaa siihen, että Ströbel järjestää kullekin parhaan paikan. Keinot ovat moninaiset.

Kiihkeän paikkakilpailun lisäksi kirjasta löytyy rakkautta, vakava aviorikos seurauksineen, aarteen etsintää, tutkinta- ja rangaistusmenetelmien esittelyä, ennakkoluuloja ja juoruilua sekä uuden elämänvaiheen aloittamista. Toisille se voi olla hieman onnekkaampi kuin toisille. Loppu on seesteinen, mutta en ole varma, onko se onnellinen. 

Påvel ihmetteli jotain luutnantti Ströbelin kirjeitä lukiessaan. Minäkin ihmettelin mm, sitä, miksi niissä välillä puhuttiin eversti Ströbelistä, miten se luutnantin jalka-asia oikein meni ja sitä, oliko Ströbel sodassa ollutkaan. Lisäksi jäin miettimään Påvelin kainaloa. Oliko se syynä Seiliin päätymiselle, vai oliko se vain helppo syy saada asiat halutulle mallille, järjestykseen?

Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/luutnantti-strobelin-istumajarjestys-1

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommmi Kinnusen uusin teos, Kaarna, (2024) jatkaa naisten sotakokemusten esille tuomista. Tällä kertaa Kinnunen kuvaa vaiettua aihetta, neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäystä syrjäiseen rajakylään, jonne oli jäänyt ikään kuin unohduksiin parin talon asukkaat, lähinnä naisia ja lapsia. Kylän asukkaiden huolta ja todisteita vieraan vallan sotilaiden läsnäolosta talojen lähimetsässä, ei otettu tosissaan, eikä siviileille tarjottu ajoissa evakuointia. Julmuudet tapahtuivat, eikä Neuvostoliitto koskaan myöntänyt, että partisaani-iskuja olisi tapahtunut.

Kaarna on omistettu koskettavasti "Särjetyille", ja se kertoo Lainan ja hänen perheensä tarinan. Lainalle partisaanien julmuudet koteloituvat sisään loppuelämän ajaksi ja näkyivät ahdistuksena ja masennuksena, joka purkautui arvaamattomana väkivaltana lapsia kohtaan. Asioista ei puhuttu, eikä kahdesta rikkinäisestä, Lainasta ja Antista, tullut yhtä ehjää. Sodasta kärsi koko perhe vielä vuosia ja vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: Lainan nuoruus sota-aikana ja perhe-elämä jälleeenrakennusaikana sekä nykyaika, jossa Laina on hoitolaitoksessa kuolemaa odottava vanhus ja lapsetkin kohta eläkeläisiä. Tapahtumapaikkana on Kuusamo ja lähitienoo. Miljööseen Kinnunen viittaa hienosti puhumalla Niemen koulusta (vrt. Pimeät kuut) ja Neljäntienristeyksestä.

Naisten sotahaavat eivät näy päälle, niin kuin miesten. "Naisten sodasta ei puhuta." Tapahtumat ovat kauhistuttavia, mutta Kinnunen kuvaa julmat tapahtumat hienovaraisesti ja ihmisiä kunnioittaen. Kirja sisältää hienoja käännekohtia, mm. Martin luonteenlaadun ymmärtämiseksi. Kaarna on mielestäni alkuvuoden 2024 upein kirja, ja Kinnunen on todellakin suomalaisen kirjallisuuden ehdotonta kärkikaartia. 

Kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.  (Kuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/tommi-kinnunen/kaarna/9789510503195)

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa yhden päivän aikana. Aion ostaa sen myös omaksi.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös muita postauksiani Tommi Kinnusen tuotannosta. Mukaan on valikoitunut myös muihin kirjoihin liittyviä postauksia, joissa Kinnunen mainitaan.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Tommi+Kinnunen

 

Prinssi Harry: Varamies. Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

 

Olen kyllä ollut kiinnostunut Britannian kuninkaallisista, mutta Prinssi Harryn Varamies-kirjaan (2023) suhtauduin aluksi varautuneesti. Mediasta saamani käsityksen mukaan pelkäsin lukevani pelkkää katkeruutta ja vihamielisyyttä. Olin väärässä. Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu ja koskettavan aito. Prinssi Harryn oma ääni kuuluu. (Haamukirjoittajasta ei ole mainintaa.)

Etuliepeen mukaan "Prinssi Harry kertoo nyt ensimmäistä kertaa ja järkähtämättömän rehellisesti koko oman tarinansa. Varamies on poikkeuksellinen kirja täynnä oivalluksia, paljastuksia, itsetutkiskelua ja vaikeuksien kautta saavutettua viisautta rakkauden voimasta, joka voittaa surun."

12-vuotiaalle Harrylle äidin, prinsessa Dianan, kuolema oli shokki, joka aiheutti pitkäkestoisen trauman monine vakavine seurauksineen. Tunne-elämä vaurioitui, koulunkäynti ei sujunut, ja aikuisiällä mukaan tuli paniikkikohtauksia, alkoholia ja huumeita. Ehkä kummankin prinssin osalta trauman purku jäi tekemättä, ehkä he eivät saaneet tarvittavaa kriisiapua kaikenlaisten kuninkaallisten velvollisuuksien ja isän, tuolloin kruunuprinssi Charlesin,  muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Charlesin avautuminen asiasta eräällä päivällisellä on hyvin koskettavaa: "Kaipa se on minun vikani. Minun olisi pitänyt järjestää sinulle vuosia sitten tarvitsemaasi apua."

Julkisuuden henkilöistä lukiessa asioihin sekoittuvat koko ajan median kautta tulleet mielikuvat ja  kuvamuistot sekä niiden aiheuttamat omat reaktiot ja tunteet. On mielenkiintoista todeta, että muistaa tuon ja tuon asian, tuon kuvan ja tuon kohun. Vielä mielenkiintoisempaa on saada tietoa asioista ne omakohtaisesti kokeneen henkilön näkökulmasta. "Ahaa, noinko se oli? Vai niin..." On virkistävää saada uusia näkökulmia ja ravistella omia käsityksiään.

Britannian kuninkaallisten kruununperimysjärjestys tuntuu epäinhimilliseltä: yksi lapsista on kaikki, toinen ei mitään. Muita kuningashuoneita en ole niinkään seurannut, joten en tiedä, onko se yleismaailmallista, vai erityisesti brittien toimintatapa. Hovin virkamiesten vallankäyttö on myös kummallista, ja se tuntuu myös epäoikeudenmukaiselta. On peliä ja on on nappuloita. On pikkutarkkoja sääntöjä, joilla nappuloita siirrellään tai heitetään nappulat pelistä ulos. 

Prinssi Harryn Varamiehen ehdoton ansio on mielestäni sen aitoudessa. Puhutaan isästä, äidistä, Willystä, mummista ja ukista ihmisinä, ei instituutioina. Kuningas Charles kuvataan isänä vilpittömäksi, myötätuntoiseksi, välittäväksi ja viisaaksi. Hän tuntuu panostaneen isyyteensä omista puutteistaan ja kasvuolosuhteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi. Hänet on kasvatettu jäykkään tunneilmaisuun ja fyysiseen koskemattomuuteen, mutta tekee kuitenkin parhaansa, ja ainakin Harry tuntuu arvostavan sitä.

On surullista, että prinssiveljesten läheiset välit katkesivat, tiet erkanivat ja prinssi Harry perheineen jätti hovin ja kotimaansa. Syyt erkaantumiseen saattavat olla pieniä, jopa turhia tai pikkumaisia. "Kilpailu, kateus, ristiriitaiset pyrkimykset - ne myrkyttivät ilmapiiriä." Sensaatiolehdistön ja paparazzien toiminta on kuvottavaa, ja prinssi Harryn tapauksessa myös yksi merkittävävistä  syistä kotimaan jättämiseen.

Ehkä molempien prinssien olisi pitänyt saada ohjeistusta ja tukea tunnetyöskentelyyn. Ehkä oikea-aikainen henkinen tuki ja terapia olisivat voineet yhdistää heidät, eikä erottaa. Tavallisten ihmistenkin läheiset voivat toimia sokeasti, tulkintojen varassa ja saada aikaan elämänikäisen tyhjiön, kun ihmissuhteet katkeavat mitättömien syiden vuoksi. Prinssi Harry on kulkenut vaikean tien, mutta Varamiehen antaman kuvan mukaan hän on nyt kokemustensa ja menneisyytensä kanssa tasapainossa ja voi elää perheensä kanssa omannäköistään elämää.

591-sivuisen kirjan suomennos on totetutettu kolmen suomentajan voimin. Jälki on tasaista, eikä tyylieroja ole. Koska olen tarkka lukija, haukankatseeni löysi kuitenkin pienen käännöskömmähdyksen. "Kun eräs norfolkilainen ystäväni sanoi, että hänen musta labradorinnoutajansa oli saanut poikueen, ja tarjosi minulle ihastuttavaa, meripihkasilmäistä naaraskoiraa, en voinut kieltäytyä." (s. 478) - Eivätköhän koirat (ja muut nisäkkäät) kuitenkin saa pentueita ja linnut poikueita?

Voin kuitenkin päästä yli tästä käännöskukkasesta ja todeta, että Varamies oli oikein mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa, koska siniveristen veri taitaa olla yhtä punaista kuin muidenkin ihmisten.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomentanut Jaana Nikula

Ella-Maria Nuttin [Taivutetaanko suomen kielen astevaihelun mukaisesti vai ei?] esikoisteos on ilmestynyt alunperin ruotsiksi nimellä Kaffe med mjölk vuonna 2022. Jaana Nikulan suomentamana teos on päinvastaisesti nimeltään Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomeksi teos ilmestyi 2023. Ristiriitainen nimi herättää huomiota, ja lukiessani mietin koko ajan, milloin asiaan tulee selvyys. Tuleehan se teoksen loppupuolella, mutta edelleenkin ihmetyttää, miksi suomennoksessa käytetään aikamuotona perfektiä, ikään kuin kahvin juonti mustana olisi ollut aina tapana. Tarinassa kahvia juodaan kuitenkin mustana, koska ei muuta voida, eli se on poikkeuksellista.

Ella-Maria Nutti on Ruotsin Jällivaarasta kotoisin oleva 29-vuotias saamelaiskirjailija. Nuoren kirjailijan teos on aito, koskettava ja kertakaikkisen upea kirja! Se on omistettu "Äidille - kenelle muullekaan". Omistus ja tapahtumien sijoittuminen osittain Jällivaaraan antavat viitteitä siitä, että kirja voisi mahdollisesti olla omakohtainen. Etuliepeen lehtiarvosteluissa kirjaa ylistetään vuolaasti:

"Sydämellinen romaani, joka menee sisuskaluihin ja jättää jäljen. Ella-Maria Nutin  esikoisromaani on loisteliaasti kirjoitettu." - Norrländska Socialdemokraten

"Lohduttoman kaunis, valtavan vahva esikoinen." - Göteborgs Posten 

 "Emme lopultakaan ole tekemisissä pelkästään lupaavan esikoisen, vaan itsenäisen onnistuneen romaanin ja loisteliaasti aloitetun kirjailijan uran kanssa." - Svenska Dagbladet

Eletään nykyhetkessä ja muistoissa. Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, mutta hän ei saa sanotuksi sitä.  Aina on huono hetki, ja sanomista on helppo siirtää. Vuorovaikutus välillä lähenee ja välillä etääntyy, mutta lähes koko ajan sitä vaikeuttavat jännittyneisyys, salailu, tulkinnat ja aikuisen tyttären taantuminen murrosikäisenä luotuihin käyttäytymismalleihin. Äiti kokee syyllisyyttä siitä, onko hän osannut osoittaa rakkauttaan tarpeeksi. Ovatko suojelunhalu ja äärimmäinen huoli teipanneet hänen suunsa kiinni? Onko koskaan sanottu, että rakastaa? 

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana tuo esille äidin ja tyttären suhteen vahvuudet ja kipupisteet. On halu ja tarve päästä lähelle ja hakea yhteyttä, mutta välissä on niin paljon, ettei se ole helppoa. Lopulta tärkeät sanat saadaan sanotuksi ja voidaan juoda kahvia, vaikka sitten mustana, kun ei muuta voida.

Kirjassa on harmillisesti muutamia painovirheitä tai ehkä kääntämisestä johtuvia kielivirheitä. Kaikki eivät niitä ehkä huomaa, mutta minun haukankatseeni on armoton.

Sara R. Acedo vastaa kannen suunnittelusta, ja kannen kahvitahrat ansaitsevat erityismaininnan.

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

Enni Vanhatapio on syntynyt 1991 Haukiputaalla, joka nykyisin kuuluu Ouluun. Tyttöystävä on hänen toinen romaaninsa, ja se on ilmestynyt 2022. Törmäsin Vanhatapion nimeen Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttirin Reykjavik-teoksen kääntäjänä englannista suomeksi, ja päätin tutustua myös hänen omaan tuotantoonsa.

Vanhatapion esikoisromaania Absentia mainostettiin takakannessa "raikkaasti dialogivetoiseksi nykyromaaniksi". Dialogivetoista se kyllä on,  ja nykykirjallisuudessa yleistyneen välimerkittömyyden vuoksi se oli minulle myös  tekstivyöryä; taitavaa,  mutta kerrontatekniikan vuoksi raskasta lukea.

En ymmärrä, miksi monissa nykykirjallisuuden teoksissa ei haluta noudattaa kielen sääntöjä ja oikeinkirjoitusohjeita. Kertooko se tämän ajan individualismista, yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta? Onko se vähän kuin kirjallista elokapinaa? Tuoko se tekstiin (muka) persoonallisuutta? Miksi vuoropuhelua ei merkitä? Mistä se on poissa? - No,  ainakin selkeydestä. 

Minä jätän tekstivyöryt vyörymään niiden päälle, jotka niistä nauttivat ja jätän kirjan suosiolla kesken. Näin kävi Absentiankin kanssa. Näin on käynyt myös esimerkiksi joidenkin Miki Liukkosen kirjojen, ja myös erään Finlandia-voittajan teosten kanssa.

Tyttöystävässäkään vuoropuhelua ei merkitä, mutta muuten se on hyvin kirjoitettu ja kiva. Aikasiirtymät ovat selvempiä kuin esikoisessa. On täydellisen, suvun ihaileman brittipoikaystävän kanssa vietetty aika,  ja aika hänen jälkeensä.

Minä-kertojana on nuori nainen, joka elää ulkomailla, todennäköisesti Iso-Britanniassa, kuten Vanhatapio itsekin. Päähenkilö on introvertti, joka tarkastelee elämäänsä ulkopuolelta tehden valtavan tarkkoja havaintoja. Välillä lukija saa herkutella hänen päänsisäisillä, oudoilla kuvitelmillaan ja ajatuksillaan. Hänen sisäinen elämänsä on varsin vauhdikasta ja mielenkiintoista.  Keskustelut torakan kanssa ovat mainioita. Lisäksi hänen tekemänsä työt elokuvien avustajana on kuvattu kivan humoristisesti.

Minä-kertoja yrittää kovasti olla normaali ja tuntea ja tehdä, niin kuin kuuluu. Olo on kuitenkin ahdistunut. Terapeutti ei kuitenkaan huolehtisi liikoja, koska "hänestä tilanteeni oli tavallista nuoren naisen kipuilua nykymaailman tiimellyksessä."

Ajattelisin, että romaanin loppu kertoo identiteetin löytymisestä, sen hyväksymisestä ja asioiden loksahtamisesta paikoilleen. Voidaan siirtää kissan tuhkat syrjään ruokapöydältä ja syödä pakastepitsaa tärkeäksi muodostuneen Roen kanssa.

Tyttöystävä käsittelee nykymaailman ilmiöitä ja nuoren naisen matkaa itsensä löytämiseen. Vanhatapio on lahjakas kirjoittaja. Jään seuraamaan hänen uraansa ja... kyllä, odottamaan myös niitä lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja -  ihan positiivisella mielellä.

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt. Suomentanut Aura Sevon.

Muistan itse nähneeni romanialaisen telinevoimistelijan Nadia Comănecin televisiossa, vaikka se tapahtui jo muinaisella 1970-luvulla. Muistan pienen ja robottimaisen voimistelijatytön ja hämmästyttävät suoritukset. Nadia Comăneci on viisinkertainen olympiavoittaja, kaksinkertainen maailmanmestari ja yhdeksänkertainen Euroopan mestari. Comăneci aloitti voimistelun 6-vuotiaana, ja voitti olympiakultaa 14-vuotiaana vuonna 1976. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadia_Com%C4%83neci. Luettu 21.3.2024.)

Lola Lafon on etuliepeen mukaan kommunistisessa Romaniassa varttunut palkittu ranskalainen kirjailija ja muusikko. Kirjailija toteaa, että Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt ei pyri olemaan historiallinen rekonstruktio Nadia Comănecin elämästä. Teksti myötäilee todellisia tapahtumia, paikkoja ja ajankohtia, mutta muuten hän sanoo täyttäneensä  tarinan aukkoja ja päähenkilön hiljaisuuksia seuraten useita eri näkemyksiä ja versioita tuosta kadonneesta maailmasta. Hän kertoo myös, että vuoropuhelu [puhelut ja sähköpostit] romaanin kertojan ja voimistelijan välillä on fiktiota.

Kirjan faktataso on mielenkiintoinen. On ihmeellistä, että kirjaa lukiessa muistin syövereistä nousi myös televisioidut kuvat venäläisestä voimistelijasta Olga Korbutista  sekä teloitetutusta Romanian diktaattorista Ceaușescusta ja hänen vaimostaan Elenasta. 

Urheilijana Nadia Comăneci oli valjastettu tuottamaan kunniaa Romanialle ja diktaattorille. Elämään ei mahtunut muuta kuin ankaraa harjoittelua päivästä toiseen. Ruoka- ja juomamääriä tarkkailtiin, eikä oma kehokaan ollut oma, vaan se kuului valtiolle. Ankarana valmentajana toimi Béla Károlyi ja hänen vaimonsa avusti. Nadia Comănecista tuli koko kansan suosikki ja sankaritar, mutta suosio laski tytön kasvettua naiseksi. Hän loikkasi Yhdysvaltoihin 1989. Károlyit loikkasivat jo aiemmin.

Pidin Lafonin kirjoitustavasta. Hän on syntynyt vuonna 1972, joten tutustumalla romanialaisen huippuvoimistelijan historiaan hän pääsi tutustumaan myös omaan lapsuutensa ja kasvuympäristöönsä. Kuvitellut keskustelut  Comănecin kanssa toimivat kivasti juurikin historian aukkojen paikkaajina, ja antavat lukijan ajatella, että ehkäpä asiat menivät juuri noin. Takaliepeen mukaan monet ranskalaislehdet ovat ylistäneet kirjaa juurikin tyylistä.

Luin vasta Johanna Aatsalon kirjan Paljastus: tarina doping-uutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa. Niin ihmeellistä on fanaattinen huippu-urheilu, kun vain voitto on ainoa päämäärä! Jos kaukaisen  diktatuurin valmennusmenetelmät kauhistuttavat, yhtä kauhistuttavaa toimintaa löytyy myös koto-Suomesta. (Lyhyt esittely Aatsalon kirjasta löytyy Kirjakirjokansi-blogin Instagram-tililtä.)

Ragnar Jónasson, Katrín Jakobsdóttir: Reykjavik. Englanninnoksesta suomentanut Enni Vanhatapio.

                                                

Ragnar Jónasson on  kansainvälisesti palkittu dekkaristi, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta 36 maassa. Katrín Jakobsdóttir on Islannin pääministeri, joka on aina rakastanut dekkareita (takaliepeestä). Reykjavik on heidän yhdessä kirjoittamansa dekkari, joka on saanut paljon hehkutusta. Kannessakin mainostetaan: "Vaikuttavinta nordic noiria" (Financial Times).

Minusta islantilainen elämänasenne on positiivinen: kun on pieni maa, kaikkien on hyvä osata kaikenlaista. Ihmisillä voi olla monia ammatteja. Niinpä on mielenkiintoista, että pääministeri kirjoittaa dekkarin, eli tekemisen roolit sekoittuvat tässäkin tapauksessa. Jälkisanoissa kirjailijat kertovat, että kirja syntyi kiireettömästi ja vailla ulkoisia paineita. Sen kirjoittaminen oli keino viihtyä yhteisen mielenkiinnon, eli rikoskirjallisuuden äärellä.

Kirjassa on selvästikin näkyvissä mestari - kisälli -asetelma, kun toinen on jo kirjoillaan valloittanut maailmaa, ja toinen kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. En tiedä, miten kirjaa on konkreettisesti työstetty, mutta mielestäni kisällin epävarmuus on näkyvillä alun tahkeassa toisteisuudessa, juonenkäänteiden toistuvassa kertaamisessa ja paikoitellen koulutyttömäisessä vuoropuhelussa sekä tunteiden kuvailussa. Mestarin ohjauksessa kirjasta tulee kuitenkin kohtalainen, christiemäinen arvoitusdekkari, ja syyllinen pimitetään taitavasti ihan viimeisille sivuille asti. Positiivista on myös se, ettei kirjassa mässäillä julmuuksilla, vaan rikoksesta kerrotaan neutraalisti.

Kirjassa selvitellään kolmekymmentä vuotta sitten kadonneen, mahdollisesti surmatun teinitytön katoamista. Tapaus on kaikkien tiedossa, ja siitä on kirjoitettu vuosikymmeniä. Se vertautuu Suomessa Kylllikki Saaren selvittämättömään murhaan. Harrastelijaetsivät ratkaisevat rikoksen ja antavat poliiseille tarvittavat tiedot syyllisten rankaisemiseksi.

Enni Vanhatapio on suomentanut Reykjavikin englannin kielestä. Suomennos on pääosin sujuva, muutamaa paino- tai kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta. Yksi kohta olisi vaatinut suomentajalta ja kustannustoimittajajalta vielä tarkempaa hiomista, kun näkyville jäi kammottava rakenteellinen möhkäle: 

"Marget istui sohvan reunalla ja piteli mukillista kahvia maidolla ja sokerilla." 

(Huh, huh! Olisiko rakenne kannattannut purkaa vaikka pää- ja sivulauseeksi? Ja onko olennaista, että kahvikupillisessa on sekä maitoa että sokeria?)

Itse en lämmennyt Reykjavikille varauksettomasti, mutta Ragnar Jónassonin kirjoihin voisin tutustua. Olen ne jo bongannut, mutta en ole niitä lukenut. Oululaislähtöisen Enni Vanhatapion kaksi ilmestynyttä kirjaa voisivat myös siirtyä lukulistalle. 

Harri-Pekka Pietikäinen: Tunne pelkosi, vapaudu elämään

Usein on käynyt niin, että kun mietin jotain asiaa elämässäni, löytyy Hidasta elämää -sivustolta tai kirjoista juuri sopivaa luettavaa sen hetkiseen ongelmaan. Niin kävi Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään (2023) -kirjankin kanssa. Tunnistan kyllä pelkojani, mutta niistä vapautuminen on vielä vaiheessa. Pietikäinen toteaa, että monien pelkojen kumppani on häpeä. En tiedä, onko täydellinen vapautuminen edes mahdollista, vai onko vain hyväksyttävä, että kapeampikin elämä on ok ja lakattava syyllistämästä itseään siitä, mitä ei ole (vielä) uskaltanut.

Harri-Pekka Pietikäinen kirjoittaa omista peloistaan, häpeäkokemuksistaan, traumatisoineista tapahtumista avoimesti. Hän vannookin avoimuuden nimeen, koska se on hänen mielestään ainoa tie kahlitsevista peloista vapautumiseen. Toivoisin, että moni mies löytäisi kirjan ja ne miesten keskustelupiirit, joista Pietikäinen puhuu.

Tällä lukukerralla minuun kolahtivat muutamat asiat, joiden kanssa olen kipuillut, ja jotka näkyvät työelämässsä voimia vievinä ilmiöinä. Poimin niitä tähän sitaateiksi kommentoimatta niitä sen enempää. Niiden avaamisen foorumi on muualla.

"Pelon edessä lamaantuminen saattaa käynnistää voimakkaan kierteen, jolloin pelon sitoma energia ei pääse purkautumaan. Tällöin se synnyttää ajan saatossa voimistuvia kehotraumoja. On ihmiselle itseelleen haitallista, jos pelko voimistaa tunnetta oman autonomian vähyydestä ja saa tuntemaan,  ettemme hallitse omaa elämäämme." (s. 63)

"On oleellista ymmärtää ja oppia tunnistamaan, milloin kyseessä on väärä hälytys. Olemmeko todella vaarassa vai kuvittelemmeko vain olevamme?" (s. 74)

"Loppupeleissä kyse on siitä, ettei mikään ulkopuolinen voi todella satuttaa meitä. Sen voi tehdä ainoastaan omat oletuksemme ja uskomuksemme. Se, miten valitseme asiat nähdä ja niihin reagoida." (s.167)

Lisäksi Pietikäisen kirja antoi minulle muistuksen siitä, että omaa elämää koskevissa asioissa voimme olla kuskin sijaan matkustajia. Tässä on minulle selvä kehittämistehtävä: On syytä siirtyä kuskiksi, kun on sen aika, eikä vetäytyä matkustajan rooliin niissä asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. 

Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään antoi minulle oivaltavia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta ja toi vapautta loman aloittamiseen. Kiitos kirjasta @harripekkapietikainen!

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina

Kuvan valkea karva on keinotekoinen somiste, joka viittaa talviturkkiseen, kiepissä torkkuvaan naaliin tunturin kupeella.

"Kimmo Ohtonen on kirjailija, toimittaja ja dokumentaristi, joka on aloittanut tv-uransa Isossa-Britanniassa. Suomessa hänet tunnetaan lukuisista tv:n luonto-ohjelmista. Hänen esikoiskirjansa oli palkittu Karhu - Voimaeläin. Ohtosen käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Naalin paluu ilmestyi 2023." (takaliepeen tekstiä)

Tunturikettu: Pohjolan naalin tarina on tietokirja, joka sisältää paljon tutkittua tietoa, mutta myös kirjoittajan omia kokemuksia. Siksi siinä korostuu tarinallisuus, ja kirjasta tulee elämyksellinen lukukokemus, jossa on perinteisen eräkirjallisuuden aineksia. Kuvailu on kaunista, kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Huippukohdaksi muodostuu Suomen tunturilla pesivän naaliparin ilmaantuminen Ohtosen riistakameraan. Pesintä Suomessa on onnistunut ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.

Kimmo Ohtonen kuvailee olevansa Pohjolan naalin epävirallisen elämäkerran kirjoittaja. Elämäkerturin tarkkuudella hän on perehtynyt laajasti naalin elämään ja historiaan. Samalla valotetaan myös muiden pohjoisten lajien yhteenliittyvää historiaa. 

Ohtonen kirjoittaa eläytyvästi itsensä mukaan tarinaan. Hän tuntuu suhtautuvan intohimoisesti aiheeseensa, niin että kohde-eläimestä ja sen kannan elvyttämisestä tulee sydämen asia. Tämä on mukavaa. Kirjoitustyyli voi jakaa mielipiteitä, ja toisinaan minullakin jokin kohta oli jo rajapinnalla, pidänkö siitä vai en, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin erittäin positiiviseksi. Tässä mennään kuitenkin koko ajan asia edellä, eikä persoona edellä. 

Oli suorastaan liikuttavaa lukea Ohtosen kiitokset Pohjolan naalille, muiden kirjan tavanomaisten kiitosten lopuksi:

"Kiitos Pohjolan naali. Olen kiitollinen ja etuoikeutettu, että sain kertoa epävirallisen elämäkertasi. Ihailuni sinua kohtaan syveni entisestään, olet todella ainutkertainen palneetta Maan edustaja.

Emme ole osanneet kohdella lajisi edustajia sillä arvolla ja kunnioituksella, jonka sinä ja kaikki muut tunturiluonnon edustajat ansaitsisivat. Matka jäljilläsi on opettanut minua monin tavoin ja katselen maailmaa nyt eri silmin. Pyrin arkisten tekojen kautta elämään sinua ja arktista kotiasi kunnioittaen. En ota mitään itsestään selvänä, paitsi sen, että maailma on paljon rikkaampi ja parempi paikka, kun sinä, Pohjolan naali, olet täällä. Toivon että kaikista haasteista huolimatta yhteinen tulevaisuutemme on valoisa ja harmoninen."

 

Postaukseni Ohtosen kirjasta Karhu - Voimaeläin on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Kimmo+Ohtonen 

Ohtosen dokumentti Naalin paluu on katsottavissa Yle Areenalta, jossa on myös muita aiheeseen liittyviä dokumentteja.

Patric Taylor: Irlantilainen maalaislääkäri. Suomentanut Lena Talvio

Joku kommentoi Patric Taylorin Irlantilaista maalaislääkäriä James Herriot -tyyliseksi. Kyllä näissä samankaltaisuutta onkin: maalaisympäristö, mielenkiintoiset henkilöhahmot, hauskat sattumukset, hyväntahtoinen huumori ja lämmin suhtautuminen ihmisiin ja ihmisten ongelmiin. Eläimiä maalaislääkäri ei kuitenkaan hoida.

Ballybucklebon kylän maalaislääkäri O´Reilly saa apulaisekseen nuoren vastavalmistuneen tohtori Lavertyn. O`Reilly on omanlaisensa, hyvinkin arvonsa tunteva lääkäri, joka alun epäilyttävän kohtaamisen jälkeen osoittautuu erittäin päteväksi ja monipuoliseksi lääkäriksi, joka huolehtii kyläläisistä kokonaisvaltaisesti. Hän on kirjallisesti sivistynyt ja tuntee myös historiaa hyvin. Kielitaitoinenkin hän on.

Myös nuoren Lavertyn kirjallinen sivistys on huomattavaa, ja kirja viliseekin kirjallisia viittauksia. Opin näistä, että Uriah Heep ei olekaan vain rock-yhtye, vaan sillä on kirjallinen nimikaima Charles Dickensin romaanissa David Copperfield. Ovat rokkaritkin nauttineet hyvästä kouluopetuksesta, kun bändin nimi tulee kirjallisuudesta.

Tapahtumapaikkana on siis irlantilainen pieni kylä kohtuullisen lähellä Belfastia. Tapahtuma-aika on 1960-lukua, mikä on pääteltävissä tekstistä. Beatlesit mainitaan, avaruuden valloituksesta puhutaan, ehkäisypilleri on keksitty, ja James Bondin näyttelijänä on Sean Connery. Elämäntyyli tuntuu kuitenkin perinteiseltä,  tätä vanhemmalta. Puheluita yhdistetään keskuksen kautta. Yleiskuva kylän elämäntavasta on vanhanaikainen. Niinpä tuntuukin oudolta, että sairaalalääkärin taskussa piippaa hakulaite, joka kaikkitietävän Wikipedian mukaan viittaa paljon myöhempään aikaan, ehkä 1980 - 1990-luvulle. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hakulaite. Luettu 17.2.2024) Taitaa olla lipsahdus.

Kirjan henkilöhahmot ovat aitoja ja vereviä. Myös Arthur Guinness -niminen koira on varsinainen persoona, huonotapainen,  mutta itseoikeutettu kylän asukas siinä missä muutkin. Ehkä tarinassa on todellisuuspohjaa. Jälkisanoissa vihjataan tähän suuntaan ja annetaan myös aidonoloisia taloudenhoitajan ruokareseptejä. Mielestäni Jälkisanat on kuitenkin turhaa selittelyä ja tarpeeton. Olisin mieluusti pitänyt tarinan tarinana ilman tätä osaa.

Kirjan kieli tarjosi mukavaa älyhaastetta, kun piti selvitellä itselleni uusien sanojen merkityksiä, kuten antimakassi, merenvaha ja israeliitit. Suomenoksen osalta jotkut ilmaisut tuntuivat oudoilta tai sananmukaisilta käännöksiltä sanonnoista. Viski oli käännetty "whiskey", ja sitä taivutettiin "whiskeyä". Silmille pomppasivat varsinkin ilmaukset: "Lehmä pureskeli märepalaansa hennon päättäväisesti."  ja "Minulla on tänään hieman vahvaa heikkoutta." (krapulasta). 

Irlantilainen maalaislääkäri tarjosi kevyen hyvän mielen lukukokemuksen. Luin kirjan E-kirjana BookBeatissa. Toisinaan tekstinasettelu näytti väärin keskitetyltä.  Myös painovirheitä huomasin. Kirja on ilmestyntyt 2009, mutta BookBeatissa se on julkaistu vasta 2023. Tähän on ehkä tulossa jatkoa. Seuraan tilannetta.

Niko Kettunen: Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista

Kyllä silloin on asiat pahasti, jos jonakin aamuna peilistä vastaan katsoo sähköankeriaan näköinen naama (kuvassa ylhäällä keskellä),  tai vielä pahempaa: jos huomaakin yön aikana muuttuneensa kaljurotaksi (kuvassa ylhäällä oikealla). Tai entäs, jos olisikin kaunis kuin eksoottinen päähine, mutta kärsisikin runsaista ilmavaivoista ja haisisi pahalle niin kuin haisukärki (kuvassa alhaalla). Saisi olla kaunis ihan yksikseen vaan; ihailijat olisivat kummasti kaikonneet.

Niko Kettusen Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista (2023) on ihana kirja, joka sopii sekä luonnosta kiinnostuneille että ilmaisuvoimaisesta suomen kielestä nauttiville lukijoille. Kirja on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kustantamana, ja mielenkiintoista on, että SKS:n julkaisujen kokoelma kuuluu Unescon kansalliseen Maailman muisti -rekisteriin. Kirjan kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa, ja taitosta vastaa Sisko Honkala. Kirja koostuu Helsingin Sanomien tiedesivujen Viikon eläin -palstan teksteistä. Ykkösosa, Viikon eläimet, ilmestyi vuonna 2022. Tekstit ovat lyhyitä ja kivasti kirjoitettuja pakinoita. Ne on liitetty johonkin ajankohtaiseen tapahtumaan, mutta valitettavasti tässä osassa kaikkia ajankohtaisuuksia ei avattu, joten lukija ei välttämättä enää jälkikäteen huomaa, mihin teksti liittyy.

Kirja on mielenkiintoinen luonnon ihmeellisyyden ja eliöstön monimuotoisuuden kannalta. Kirjassa esitellään monia kivoja tyyppejä, joista voisi mainita vaikka aksolotlin, joka pystyy uusimaan kaikki raajansa ja myös osia sisäelimistään. Se esitelläänkin  Eläinkunnan vinkit itsehoitoon -otsikon alla.

Kirja on saa pisteitä kivasta kirjoitustyylistä ja hauskasta kielestä. Esimerkiksi otsikot ovat oivaltavia. Näistä voisi mainita vaikkapa seuraavat:

• Limasieni - viisaampi kuin insinööri
• Lehmäturpiaali pyörittää munamafiaa   ja
• Sokeritoukka - Kylpyhuoneen Keith Richards (Tekstin ingressinä on: Sokeritoukka paahtaa menemään aikakaudesta toiseen ja vain kovat kemikaalit toimivat.)

Suomen kielelle ominainen tapa muodostaa ilmaisuvoimaisia yhdyssanajoa tulee hyvin esille myös lajinimissä, kuten valkotupsusilkkiapina, töyhtökäärmekurki, tasavaltalaislintu, käsnäjalkainen, kiljuharjasvyötiäinen, juovatanrekki, pommikiitäjäinen ja kyhmyhuulikala. (Suomenkielinen kasvi- ja eläinnimistö on myös kivaa. Hyvä, suomen kieli!)

Niko Kettusen Örisevä konnakala: tiedetoimittaja kertoo luonnon kummajaisista on mielenkiintoinen kirja, jonka toivon monien löytävän luettavakseen. Annoin kehuja myös edelliselle osalle, Viikon eläimet, jonka postaus on luettavissa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Niko+Kettunen