27.10.2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen kolmas kirja, Pintti, on ehyt ja hyvin kirjoitettu tarina kolmesta sisaruksesta, Tyynelän Jussista, Railista ja Helmistä, joiden elämään kuuluu olennaisesti lasitehdas.

Kirja on nimetty kolmenpäivänromaaniksi, ja päivämäärät ovat 23.6.1949, 31.1.1950 ja 13.9.1951. Päivämäärät ovat viitteellisiä, mutta ehkä ne viitoittavat tapahtuma-ajaksi noin kolme vuotta henkilöiden elämästä. Kukin päivämäärä avaa tarinaa eri sisaruksen näkökulmasta. Ajallisesti liikutaan sisällissodasta toisen maailmansodan päättymiseen ja jälleenrakennuksen aikaan. Sotiin vain viitataan: Sisarusten äiti on ollut sisällissodan aikana  vankileirillä, ja puutuvien miehien tilalle uskalletaan lasinpuhallusta opettaa myös naisille.

Sisarukset ovat erilaisia. Raili on ronskiotteinen pärjääjä, joka haluaa elää tässä ja nyt vapaana ilman taakkoja.  Hänen elämässään on ollut myös sellaista murhetta, josta sisarukset eivät tiedä, ja hänen Helsingin-ajoistaan puhutaan juoruillen. Isokokoisena ja voimakkaana hän kuitenkin näyttää, ettei alistu juorujen kohteeksi ja kiusattavaksi.

Helmi on herkkä haaveilija ja ranskalaisen lasinpuhaltajan leski, pienen tyttären äiti, jonka suru on riipaisevaa. Jussi on hidas, omassa maailmassaan viihtyvä epileptikko, josta sisaret pitävät huolta. Jussin kohtauksella ja lasinpuhaltajan kuolemalla on traaginen yhteys. Asiat vain tapahtuvat. Elämä on, mitä on.

Lapsuudenkotia on hallinnut isä, ilmeisestikin sodan vaurioittama viinaan ja väkivaltaan turvautuva arvaamaton mies. Kodin tilanteesta ei puhuta suoraan, mutta vihjeitä annetaan ja jätetään lukijan pääteltäväksi. Jotain on tapahtunut. Julmuutta ainakin, mutta ehkä myös jotain sopimatonta. Naapurit ihmettelevät, miksi Tyynelän kakarat taas mellastavat tiellä iltamyöhäisellä.
"Parempi hänen [Railin] oli olla iltaisin siellä kuin kotona."
"Miksi liiterissä on haka molemmin puolin ovea?"
Tarina kulkee ja kantaa. Mitään ei selitellä, eikä alleviivata. Tämä on hienoa! Kirjan loppu on elokuvamainen ja uskomattoman vaikuttava: Valkeiden hahmojen kulkue tulee hakemaan mukaansa yhden henkilöistä, kun aika on.

Tommi Kinnunen on kirjoittanut kolme hienoa kirjaa peräjälkeen ja on noussut Suomen parhaimpien kirjailijoiden joukkoon. Joni Skiftesvikin ja Antti Tuurin tapaan kirjojen henkilöt kuvataan lämpimän inhimillisesti, eikä kirjailija millään tavalla asetu heidän yläpuolelleen. Ote on realistinen ja ymmärtävä.  Mukana on myös huumoria.  Railin notkeusharjoitus saunassa on vertaansa vailla, ja sille mukavaa vastapainoa on Elman kaiken nähnyt realismi.

Taidan  lukea kirjan heti uudelleen. Tommi Kinnusen Pintti ei ole pinttiä, vaan  kaunista ja parasta hiottua kristallia; kuin vanhan armon syntymäpäivälahja.
----- -----

Postaukseni Neljäntienristeyksestä ja Lopotista voi lukea seuraavasta linkistä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Tommi%20Kinnunen 

Olisi mielenkiintoista saada selville kirjan taustoja, eli mihin tosiasioihin kirja perustuu. Lasitehtaasta mieleeni tuli Nuutajärven lasitehdas, jonka lasihytin palo ainakin sijoittuu Pintin aikaan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuutaj%C3%A4rven_lasitehdas

Minua alkoi kiinnostaa suomalaisen lasiteollisuuden historia. Alkuun lisätietoa löytyy vaikkapa näistä linkeistä:  



22.10.2018

Seppo Jokinen: Lyödyn laki

Olen lukenut yhtä vaille kaikki Seppo Jokisen Komisario Koskiset. Matkan varrella Koskinen on keski-ikäistynyt, lihonut ja... lösähtänyt setämäiseksi tassuttelijaksi. Vai onkohan  kirjailija  Seppo Jokinen kyllästynyt aiheeseen, kirjoittamiseen ja luomiinsa henkilöihin? Minustakin on tullut keski-ikäinen tassuttelija, mutta lösähtäneeksi lukijaksi en suostu alkamaan!

Olen sitä mieltä, että  20 kirjaa ja 20 vuotta komisario Koskisen elämää olisi ollut  riittävästi. Kritisoin Rahtari-postauksessani sitä,  että 21. Koskis-kirja oli jo liikaa:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Seppo%20Jokinen

Rahtarin jälkeen on ilmestynyt vielä Vakaasti harkiten (jota en ole vielä lukenut, ja ehkä en luekaan) ja nyt lukemani Lyödyn laki, jonka nimi liittyy keinotekoisesti jankutettavaan mantraan, jolla keinotekoiset tavispoloiset manipuloidaan tekemään rikoksia ja ihmettelemään, tuleekohan heille niistä tuomio.

Olen kyllästynyt näihin poliisipersooniin, jotka eivät enää ole eläviä hahmoja, vaan tyypiteltyjä ja odotusarvojaan kliseemäisesti toteuttavia paperinukkeja: Pekki kähisee ja kommentoi, Ulla on pyöreä ja empattinen.
 - Aivan kuin kirjailija tahallaan kirjoittaisi henkilöt tunnistettaviksi ja samanlaisiksi kuin ennen. Myös sähköurakoitsija Marko Paju on tyyppi, ei elävä persoona. "Saateri"  toistuvana ilmauksena ei mielestäni riitä elävöittämään häntä persoonaksi. Hän jää paperimieheksi.

Vuoropuhelukaan ei kulje entiseen malliin, vaan on väkinäistä ja kirjallista. 
Koskisen nykyinen lällyperhe-elämä Ulla Lundelinin kanssa ei jaksa kiinnostaa pätkän vertaa.

Vaikuttaako taustalla kustantajan painostus? Yritetäänkö lukijoilta saada rahat pois niin kauan, kuin vain mahdollista? Onhan Koskisella oma vakiintunut fanijoukkonsa. Kirjoittaako Jokinen  nykyään mukadekkaria rajatulle kohderyhmälle, keski-ikäisille lukeville tädeille? Nyt kaikki lukevat tädit, noustaan barrikadeille vaatimaan enemmän ja parempaa!

Kokonaisuudessaan Lyödyn laki ei tehnyt minuun  positiivista vaikutusta, mutta positiivista Lyödyn laissa on ajankohtaiset juonikuviot, joissa on valelääkäreitä ja Tampereelle rakennettava ratikka. Kyllähän ne Tampereen kadut todistettavasti olivat viime viikonloppuna ratikan vuoksi myllättyinä.

9.10.2018

Marko Kilpi: Undertaker 1: Kuolemantuomio. Marko Kilpi: Undertaker 2: Kuolemanenkeli

Pidän Marko Kilpeä fiksuna ihmisenä.  Hän on kirjailija, dokumentaristi ja poliisi. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. Tähän mennessä en ole joutunut pettymään. Kilven kirjoissa viehättää inhimillinen ote, eikä julmuuksilla mässäillä. Jännitystä kuitenkin on sen verran, että herkälle se tuli uniinkin.

Kuolemantuomion takakannessa luvataan: "Matka pimeyden ytimeen voi alkaa", ja kyllä se alkaakin.

Kuolemantuomiossa ja Kuolemanenkelissä on hyvin kirjoitettu päähenkilö, Kivi, jonka toimintaa ja persoonaa rakennetaan vähitellen ja välähdyksenomaisesti kuin elokuvissa. Kivi on hienotunteinen hauturi, huolehtiva perheensisä ja samalla kylmä ja tunteeton rikollinen. Hän toimii poliisin lähipiirissä "kalmokeikoilla" ja pystyy tarkkailemaan ja seuraamaan tutkimuksia. Hän on sopivasti näkyvillä, jotta voi olla täysin näkymätön. Hän voi toimia askeleen edellä, ja hän nauttii poliisien harhauttamisesta ja "tyhmyydestä". Kivi on inhottava hahmo kerta kaikkiaan! Harvoinpa tällaista iljetystä on tullut kirjallisuudessa vastaan. Kivi on nokkela ja voittamaton, kuin James Bond, mutta pahisten puolella. En pidä Kivestä, mutta pidän Kilven tavasta kirjoittaa hahmolle persoona.

Kuitenkin tämän vastenmielisen  ja tunteettoman tyypin toiminta on välillä yllättävän inhimillistä: apua tarvitsevia autetaan, ja syvälle sisimpään on haudattu jokin inhimillinen tragedia, jonka arvelen liittyvän tsunamiin. Näissä osissa jonkinlaiseen katastrofiin vain viitataan ohuesti. Aino on kuitenkin joskus ollut. Nyt on uudet lapset ja uusi vaimo.

Yhteistä molemmille osille on poliisin työn kuvaaminen hyvin realistisen oloisesti. Niin ainakin luulen. On anonyymejä verkkoja, joissa rikolliset voivat ostaa ja myydä mitä tahansa. On rikollisten kostoiskuja, pelottelua ja uhkailua. On kilpimiehiä ja huumebisnestä, jonka kansainvälisissä lonkeroissa ja rahasampojen ääressä saattaa hääriä myös ainakin yksi poliisi. Tämäkin on tosin vasta arvelua. Verkkorikollisuutta kuvataan niin helpoksi, että olen iloinen, että edes tietokoneeni kamera on peitetty tarralla, ja yritän muistaa olla huolellinen myös muissa nettitoimissani.

Kirjoissa on myös kohtia, jotka vieraannuttavat tekstiä rankasta todellisuuden tunteesta fiktioon.  Tuskinpa todellisuudessa hautaustoimiston autoissa lapsia kouluun kuljetetaan ruumis (tai oikeastaan kaksi) kyydissä. Ihmettelin myös papin halujen leimahdusta ja toteutusta ennen hautaustoimituksen alkua.

Kuolemanenkelin osalta ajattelin toistuvasti elokuvakäsikirjoitusta. Se oli minusta jotenkin ilmiselvää. Jotkut kohtaukset tuntuivat kirjoitettuna venytetyiltä, mutta kuvittelin, miltä ne näyttäisivät elokuvassa; ja selvästikin ne toimisivat hyvin!

Undertaker osat 1 - 2 oli pakko lukea yhteen putkeen. 708 sivua meni nopeasti. Jään odottamaan kolmatta osaa, sillä kyllä tämä trilogiaksi (ellei pitemmäksikin sarjaksi) on varmaan ajateltu, koska 2. osa jäi niin kutkuttavasti kesken, ja monet asiat niin auki. Toivottavasti jatkoa tulee pian.


Lisätietoa Marko Kilvestä ja Undertaker-sarjasta voi lukea esimerkiksi osoitteesta https://www.markokilpi.com/

7.10.2018

Botnia-palkintoehdokas 2018: Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä

Kuva kirjasta ei ole paras mahdollinen, mutta kirja on kyllä lukemisen arvoinen! Botnia-palkintoehdokas Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä on hyvin sympaattinen teos. Jenni Räinä ja Vesa Ranta esittelevät tyhjenevillä syrjäkylillä elävien ihmisten tarinoita. Koulu, kauppa ja muut palvelut on lopetettu. Lääkäriin pitää mennä kymmenien kilometrien päähän, jos lääkäri sattuu olemaan paikalla. Ambulanssin kyytiin ei oteta. Sairaalahoitoon ei pääse. Byrokratia, säästäminen ja poliittiset päätökset osuvat näihin ihmisiin ihan täysillä.

On myös 25 oppilaan koulu, jossa on yksi eskarilainen ja kaksi viitosluokkalaista. On paluumuuttajia ja lapsiperheitä, jotka haluavat tarjoata lapsille mahdollisuuden kasvaa luonnon lähellä ja rauhallisessa ympäristössä. On talkootyötä ja kaupan perustajaa, on taiteilijaa ja maanviljelijöitä. Oli myös viimeinen karjalaisen lauluperinteen taitaja.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia ja muistoja omasta pohjoissuomalaisesta kotikylästä ja ihmisistä, jotka siellä edelleen elävät.

Kirjan tunnelma on melankolinen, mutta ihmisiä arvostava. Elettey elämä näkyy. Kirjahyllyssä on hymyilevien hääparien kuvia, lasten kuvia ja lastenlasten kuvia. On ollut nuoruutta, unelmia ja elämänuskoa. Nyt tilanne on toinen. Voi olla, että rivitalossa on vain yksi asukas, jonka puoliso kuoli vähän aikaa sitten.

Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä esittelee syrjäkylien ihmisten elämää iloineen ja suruineen sekä elämän ja ihmisten moninaisuutta. Kyllä näilläkin ihmisillä on arvo. Kyllä valtion pitäisi pitää myös heistä huolta ja taata poliittisilla päätöksillä myös syrjäseutujen asukkaiden oikeudet palveluihin, vähintäänkin terveyspalveluihin. Minkä hallituksen hallitusohjelmaan tämä kirjoitetaan? Kuka kansanedustaja ja ministeri kantaa huolta syrjäseutujen asukkaista?