31.12.2018

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Olen lukenut Mikko-Pekka Heikkisen kirjat Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia. Pidän niiden huumorista, ja Heikkisen tavasta nostaa esille vakavia asioita huumorin keinoin. Nyt oli vuorossa Betoniporsas, joka jatkaa maaseudun tyhjenemisen kuvausta.

Matut, eli maaltatunkeutujat joutuvat leireilemään työ- ja asuntopulan vuoksi Helsingin puistoissa pakolaisleireissä. SPR:n Meri Rantatorppa kutsutaan organisoimaan ja johtamaan leiriä. On huolehdittava puhtaan veden saannista, hygieniasta, järjestyksestä, avustuspakettien jakamisesta...

Työtä riittää varsinkin, kun Helsingin kaupunki ei ole halukas yhteistyöhön. Lisäksi Punavuoren Helsinki-mieliset äärihipsterit levittävät vihapostia, toimeenpanevat maalaisten pakkopalautuksia ja suunnittelevat terrori-iskuja pakolaisleiriin. Toimittaja Jyry Pesiö on jättiskuupin äärellä, mutta kaikki ei mene ihan niin kuin oli suunniteltu. Hän saa tuntea aseen piipun selässään, kun hipstereihin soluttautumisyritys paljastuu. Hipstereitä johtaa Waltteri T. Finne'. Leiriläisistä vastavoimaksi nousee Suikkari-Moilanen. Hän on kainuulainen pientilallinen, sissikoulutettu käytännön toimija, jolla on hipsterien vastaisessa taistelussa tarvittavaa maalaisjärkeä, terävyyttä ja osaamista.

Heikkinen antaa hipsterien toiminnan kautta rasismille kasvot ja ottaa kantaa sekä maakuntien tyhjenemiseen että rasismiin. Rasismin vastenmielisyys tulee huumorin avulla hyvin esille, kun  kohteena ovatkin suomalaiset matut, eikä maahanmuuttaja-mamut. Hipsterit myötäilevät voimakasta johtajaa, eikä kukaan välitä tarkistaa taustatietoja. Tärkeintä on negatiivisen ilmapiirin luominen ja vastakkainasettelu. Maalaisten ja stadilaisten kallojen muotokin on yhtenä pelottavana ilmiönä rasistisessa kirjoittelussa.

Hirvenmetsästys Kajaanin S-marketissa oli hykerryttävää luettavaa. Metsästäjät houkuttelevat hirvet sisään suolaläjien avulla.
"Passipaikat meillä on lottokuponkien ja pullonpalautuksen tienoilla. Uloskäynnit lukkoon, kun ovat sisällä." 
...Ikkunoihin on spreijattu teksti: "ET HAJOTA!!! Kuka rikkoo, lentää jokeen. T: KMRY 
...Yhtä ukkoa, joka ne meinasi kivittää, me roekotettiin nilikoista sillalta ja kiskottiin takas levittämään sanaa 
...Meri huomasi tekstin Määtän liivissä. Kajaanin Metsästäjät Ry."

Suikkarin persoonallisuus on kirjan positiivinen voimavara. Lisämaustetta antavat hipstereiden käyttämä stadin slangi sekä maalaisten aidonoloiset puheenparret. Myös kainuulainen mentaliteetti on mukavaa; "Ryysyrannan riippukeinu" kulkee koko ajan mukana vyölaukussa ja paras kehu on: "Ei voi pelkästään moittia". Seinäjokinen Artsi ansaitsee myös kielellistä kunniaa hipstereitä ritsalla tähdätessään: "Mihinä teitä pirettihin ku rumia tapettihin?"

Helsingin matu-kriisin myötä Jyri Pesiön ja Suikkarin elämät risteävät, mutta lopulta kumpikin löytää omilla tahoillaan uuden mahdollisuuden ja rauhan elämäänsä. Suikkari jopa työllistyy ja pääsee käyttämään kykyjään oikein palkan edestä.

Positiivinen vire kirjailija Mikko-Pekka Heikkisestä jäi elämään Betoniporsaankin myötä.

Tässä linkki postaukseeni Poromafiasta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Mikko-Pekka%20Heikkinen


26.12.2018

Anne Leinonen: Metsän äiti. Anne Leinonen: Vaskinainen

Sain vinkin Anne Leinosesta Facebookin Kirjallisuuden ystävien kautta. En ollut aiemmin kuullutkaan hänestä. Lainasin kirjat Metsän äiti (2017) ja Vaskinainen (2015) ja luin ne peräjälkeen tässä järjestyksessä. 
"Leinonen on ollut yksi kirjailijoista, jotka ovat kuvanneet tuotantoaan reaalifantasian käsitteellä. Käsite on tarkoitettu sillaksi valtavirtakirjallisuuden ja lajityyppikirjallisuuden välille. Lajityyppien rajaamisen sijasta reaalifantastikot puhuvat jatkumosta, teoksista jotka etenevät tarinan ehdoilla ja voivat sekoittaa realismia ja fantasiaa." (https://www.risingshadow.fi/library/author/831-anne-leinonen)

Metsän äitiä lukiessani mietin juurikin lajityyppiä ja pyörittelin mielessäni sanaparia maaginen realismi. Reaalifantasia on siis termi, jolla kirjailija itse on teoksensa lajityyppiä kuvannut.

Kirjassa Katariina (Riina) palaa kotiseudulleen kellareiden tutkimusinventoijaksi ja asettuu asumaan sukunsa mökille. Paikkakunnalla on salaisuuksia, eikä naisen paluuta katsota hyvällä. Jotkut osoittavat suoraan, ettei häntä haluta paikalle kaivelemaan kellareita ja samalla menneitä. 

Pian alkaa tapahtua outoja asioita: eräästä kellarista löytyy kuollut mies, mutta löytöön reagoidaan hieman kummallisesti, ikkunaverhot heilahtavat talossa, jossa ei pitäisi olla ketään kotona, posliiniesineet vaihtavat paikkaa ja asentoa, kuollut äiti keskustelee luontevasti  tyttärensä kanssa. Riina näkee näkyjä ja pystyy siirtymään kahden ajan välillä selvittäen kylässä tapahtuneita asioita. Kuka tappoi Liisan? Mitä Kaleville tapahtui? Miten mummo ja äiti liittyvät Kalevin katoamiseen? Oliko näillä vaikutusta äidin hulluuteen? Oman lisänsä mystiseen tunnelmaan tuovat kansanperinteeseen viittaavat taikakonstit ja esimerkiksi mielenkiintoinen metsän peitto, joka antaa suojaa tarvittaessa. 

Pidin siitä, miten pienin keinoin Leinonen rakentaa jännitystä ja suoranaista kauhun tunnetta. Pidin myös siitä, että kahden ajan ja maailman välillä siirtyminen on luontevaa ja että aineksia ammennettiin suomalaisesta mytologiasta. Anne Leinosen Metsän äiti oli kiva uusi tuttavuus!

Vaskinaisen kaunis kultapainettu kuva
erottuu kirjan kannessa paremmin .
Vaskinaisessa on myös viittauksia suomalaiseen mytologiaan. On Taivaantakoja, Kalevo, taitava soittaja, Tuonela, Tuonelan virta ja joutsen.  Itse asiassa kirjassa ei olekaan vain viittauksia Tuonelaan, vaan Tuonela on toinen kirjan miljöö keskisen maailman lisäksi. Kun Vainajalan pyörä menee rikki, sillä on vaikutusta myös normaalimaailmaan: kuolleiden kierto ei toimi, ja maan päälle tulee vainajista ruuhkaa. Tällöin eläinten ja ihmisten synnytykset eivät onnistu; keskenmenoja ja epämuodostumia on runsaasti, eikä luontokaan voi hyvin. Tähän ongelmaan Niilas lähetetään hakemaan apua.

Tuonelan airut, Vaskinainen (lopussa nimeltään Suna) ja Niilas toimivat enimmäkseen kertojina. Mukana on myös noitanainen Ulpukka. Vaskinainen on tyylipuhdas fantasiatarina: on tehtävä, on matka, on päähenkilön rohkea avustaja, on vaaroja voitettavana, on polveileva tarina ja hyvin kehiteltyjä hahmoja.

Leinosen kieli on sujuvaa, selkeää ja kuvaavaa. Matka Tuonelaan (s. 100 - 102 ) on visuaalisesti ja kielellisesti huippukuvausta, josta todellakin nautin.

Tuonenväen siiveniskut toivat mieleen Kalevalan sammon ryöstön ja Akseli Gallen-Kallelan maalauksen.
"Tuonenväen siiveniskut lähenivät. Ulpukan huulilta purkautui väkevä manaus ja pursi sai vielä maagisia voimia avukseen. Vilkaisu perässä istuvan Ulpukan olan yli sai minut kauhistumaan: vartijat kulkivat maassa ja ilmassa, niiden siivet piiskasivat ilmaa kummasti helisten. Niiden kynnet olivat esillä, iskuvalmiina, ja ne leikkasivat ilmaa pahaenteisesti."
Vaskinainen on lajityyppinsä mukaisesti runsas. Pidin tästäkin kirjasta, mutta stressaavan tunneasian vuoksi keskittyminen ei ollut helppoa ja lukeminen sujui hitaasti. Ilman stressitekijää olisin voinut ahmaista kirjan nopeammin. Hyvän fantasiatarinan sokerina on myös kaksi rakkaustarinaa: sekä maan päällä että Tuonelassa.



18.12.2018

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan


On mukavaa kulkea välillä vastavirtaan. Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan kulkee humanistin otteella digiajan ylivertaisuuden ihannointia vastaan. Toki hän on kirjoittanut tekstinsä tietokoneella ja käyttää tietotekniikkaa muutenkin, mutta vain tarpeeseen, välineenä. Esimerkiksi älypuhelinta hän ei omista, eikä aio hankkiakaan. Hänestä on mukavampaa tavata ihmisiä kasvokkain.

Vahvanen puhuu samanmielisten kuplista, jotka kapeuttavat ihmisten maailmankuvaa, kun ei tarvitse käyttää energiaa toisen ihmisen argumenttien ymmärtämiseen. Samanmielisten joukossa on helppo huudella vihapuheita.

Vahvanen tuo esille näkemyksen, että myös ihmisten tietämys ja osaaminen vähenevät, kun ei tarvitse yhtään ponnistella oppimisen eteen, eikä kunnollisia pohjatietoja ole päässyt syntymään.Tulee tyhjyyttä. Tulee tyhmyyttä. Tämä on jo helppo havaita, ainakin nuorisossa, vaikka koulut kuinka digiloikkivat.

Vahvanen kirjoittaa myös boteista, algoritmeista, vaalituloksiin vaikuttamisesta sekä somen mainoksista ja vakoilijajääkaapeista. Mielenkiintoisia näkökulmia!

Lapselle tarjottiin mahdollisuus nähdä Galapagos-saaren eläimistöä. Näyttelyssä hän kyllästyi nopeasti, kun kilpikonna ei liikkunutkaan. Hän olisi halunnut, että kilpikonna olisi ollut liikkuva ja ääntelevä robotti mieluummin kuin liikkumaton eläinhahmo. Vahvasen mielestä muunneltu todellisuus on tullut totuutta kiehtovammaksi, ja se on hänen mielestään huolestuttavaa.

Minulla tuli lukemisessa hieman kiire - kirjaston käyttäjä kun olen - mutta kirja jäi positiivisella tavalla mieleen ja aion lukea sen uudelleen. On mukavaa kulkea välillä vastavirtaan.

24.11.2018

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Annika Idströmin Veljeni Sebastian ilmestyi 1985. Korjattuna ja Eila Kostamon jälkisanoin varustettuna uusintapainoksena se ilmestyi 2012.
Kostamo työskenteli WSOY:n ja Idströmin kustannustoimittajana.

Luin kirjan 1980-luvulla, enkä muistanut siitä enää muuta kuin, että siitä kohistiin silloin ja sen, että se kosketti minua. Luin kirjan nyt uudelleen, koska eräs nuori lukija ajautui kirjan pariin ja piti sitä kauheana ja ahdistavana. Halusin selvittää, millainen kirja olikaan ja keskustella hänen kanssaan siitä.

Kirjan minäkertoja on 11-vuotias Antti, joka on jäänyt pienikokoiseksi ja kuvailee itseään isopäiseksi. Hänellä on taipumuksia, jotka voisivat liittyä johonkin autismin kirjoon. Antti pomottaa ja hallitsee äitiään Kaarinaa, joka on äitydessään reppana. Hän takertuu miesystäväänsä Mikaan, joka puolestaan on maanisuuteen taipuvainen, psykopaattinen surkimus. Muita henkilöitä ovat kiusaajahenkiset lapset, joiden elämästä on aina puuttunut rakkaus. He ovat kokeneet hyväksikäyttöä ja hylkäämistä enemmän kuin on kestettävissä. Lisäksi on Sebastian, haavekuvamaisen ylivertainen ystävä, joka ehkä enemmänkin kuvastaa yksinäisyyttä kuin todellista ystävyyttä. Ainoa tervejärkinen, normaali ja herkkävaistoinen ihminen on Liisa-mummo, joka varoittaa Anttia: "Paha ei ilmoita tulostaan."

Veljeni Sebastian käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja: rikkinäisiä koteja, turvattomia ihmissuhteita, aikuisten puuttumista lasten elämästä, lasten omaehtoista selviytymistä rakkaudettomassa maailmassa ja lasten vastuuta vanhemmistaan.

Kirjan kerronta on omalla tasollaan. Eletty elämä ja todellisuus sekoittuvat kuvitteelliseen. Eila Kostamo kuvaa sitä unenomaiseksi realismiksi:
"Antin kertojanhahmossa rikkoutuvat monet erot ja rajat: lapsen ja aikuisen, lapsen tajunnan ja aikuisen tajunnan, unen ja valvetietoisuuden, eletyn ja sepitteellisen todellisuuden. Rikkoutuvat myös seksuaaliset tabut, kun poika huumautuu äitinsä insestisestä viettelystä. Nämä liukuvat rajat luovat romaaniin surrealistisen, unenomaisen sävytyksen. Lukija joutuu sukkuloimaan oudoissa välimaastoissa, tapailemaan pitävää jalansijaa vangitsevan kerronnan lumoissa."

Vaikka "insestinen viettelys" ei olisikaan konkreettisesti totta, vaan lapsen kaipuuta äitinsä lähelle ja rakkauteen, se oli iljettävää luettavaa. Ymmärrän täysin nuoren lukijan ahdistuksen. Kirja oli kauheaa luettavaa aikuisellekin, mutta aikuinen lukija ymmärtää elämänkokemuksensa ansiosta kirjan tärkeät teemat, joita nuori ei välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi lastenkotikuvauksissa heräsi huutomerkkinä ajatus: "Eihän tämä näin voi olla! Missä aikuiset ovat?"

Oli hyvä palauttaa mieleen tämä kirja, mutta harvoin kirja on näin isona tunnetaakkana jäänyt painamaan sisintä.


18.11.2018

Leena Krohn: 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä - Nähdystä ja näkymättömästä, sanotusta ja sanomattomasta

Tauon jälkeen palasin takaisin Leena Krohn -projektini pariin. Kunniakas tavoitteenihan on tutustua Krohnin tuotantoon mahdollisimman laajasti. Nyt vuorossa oli esseekokoelma 3
sokeaa miestä {ja 1 näkevä} - Nähdystä ja näkymättömästä, sanotusta ja sanomattomasta. 

Kannen väritys on haasteellinen kuvattavaksi.
Kirjan nimi on monipolvinen, ja sen sisältö on elämän isojen kysymysten pohdintaa. Esseet ovat laaja-alaisia ja viisaita. Esseissä Krohn pohtii sokeutta ja näkemistä: tarkkojen havaintojen tekemistä ja pysähtymistä tärkeiden asioiden äärelle.

Lainaan tähän kirjan etuliepeen esittelytekstiä:

"Leena Krohnin esseekokoelman kolme osaa ovat nimeltään Aistien uskollisuus ja petollisuus, Kirjeitä koneestani ja Oikeudenmukaisuuden luonnonhistoria.

Ensimmäisessä osasssa hän käsittelee inhimillisen havaintomaailman arvoituksellisuutta, aistien uskollisuutta ja petollisuutta. Toisessa osassa selataan sekä "steriloimatonta" roskapostia että kirjailijan saamaa palautetta ...

...Kolmannen osan esseissä Leena Krohn pohtii eettisten arvojen juuria, oikeudenmukaisuutta myös tekijänoikeukssien näkökulmasta ja pahuuden ja idealismin suhdetta. Hän palaa myös Kaspar Hauserin ja hänen kaltaistensa hylättyjen lasten tragedioihin ja vierailee sekä sotivien muurahaisten että artilektien ja hyborttien, elävien tietokoneiden maailmoissa."

Mielenkiintoisia tekstejä! Nautin punnituista ajatuksista ja ihanan selkeästä kielestä. Lisäksi närkästyksen ruoska viuhui suorastaan pelottavalla tavalla mm. Riitta Nelimarkan väitöskirjaa (Self Portrait, Elisen väitöskirja, Variaation variaatio) koskevassa tekstissä. Muistan, että siitä jotenkin kohistiin, mutta nyt kiinnostaisi hankkia kirja luettavaksi, kun Krohn sitä niin ankarasti suomii.

Krohnin lukeneisuuden määrää kuvaa, että jo 8-vuotiaana hän luki Albert Camus'n Ruton ja sai siitä aineksia omiin koulukirjoitelmiinsa. Mitähän minä luin samanikäisenä? Aila Nissisen Myyrä Matikaisen malliauto oli kova sana Aku Ankkojen rinnalla.

Aikaisemmin lukemani teokset löytyvät seuraavasta linkistä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Leena+Krohn 

4.11.2018

Max Seeck: Haadeksen kutsu

Max Seeckin kolmas kirja Haadeksen kutsu
jatkaa edelleen Jugoslavian hajoamissodan jälkimainingeissa akselilla Italia - Kroatia - Iso-Britannia - Suomi.

Haadeksen kutsu jatkaa Hammurabin enkeleiden ja Mefiston kosketuksen tarinaa. Mukana on tuttuja henkilöitä, mm. Daniel Kuisma, Annika Lehto ja Josip Buvina. Tällä kertaa tarinaan liittyvät myös hyisen kylmä nuori massamurhaaja, Britannian tiedustelupalvelu, neljä huippuhakkeria sekä langanlaiha Emran, joka on linkki Daniel Kuisman menneisyyteen. Annika Lehto on taustalla, sillä Mefiston kosketuksessa hänen kimppuunsa hyökättiin, ja hän on kotonaan Helsingissä toipumassa. Side Danieliin on olemassa edelleen, vaikka suhde ei edelleenkään pääse kehittymään.

Henkilöt ovat eläviä ja hyvin kuvattuja. Daniel Kuisma on suomalaisen sotilaan myyttinen hahmo, joka kutsutaan tarvittaessa apuun selvittämään konflikteja. Hän toimii silloin, kun on toiminnan aika. Hän on terävä ja rohkea, eikä anna superälykkään massamurhaajankaan jallittaa itseään. Hän on rauhallinen ja kova, luotettava ja lojaali omilleen, mutta vaarallinen vihollisilleen. Tunteiden ilmaiseminen ei ole helppoa, mutta naista voi kuitenkin huolehtivasti pitää silmällä, silloinkin, kun nainen haluaa itse selviytyä. Daniel Kuismaa on helppo kunnioittaa, vaikka kaikista hänen teoistaan ei pitäisikään.

Seeckin esikoisteos Hammurabin enkelit, oli heti ilmestyessään valmis trilleri. Mefiston kosketus oli äärimmäisen jännittävä lukukokemus, mutta siinä on harmillisesti kielen tasolla ongelmia, jotka kiinnittivät häiritsevästi huomiotani ja kertovat ehkä kiireestä. Toivottavasti ne korjataan uusiin painoksiin.

Haadeksen kutsun etuliepeen mukaan "Seeck on noussut nopeasti kotimaisen trillerikentän kovimmaksi pelaajaksi. Hän hallitsee vauhdikkaan tarinankuljetuksen ja onnistuu nerokkailla juonenkäänteillään vetämään kerta toisensa jälkeen maton lukijan jalkojen alta." - Olen samaa mieltä. Haadeksen kutsu lähti liikkeelle kuin luotijuna ja piti otteessaan koko ajan. Kielen tasollakaan ei ollut kiireen tuntua, vaan tekstistä saattoi nauttia ilman hälytyskellojen häiritsevää ääntä. Vuoropuhelu henkilöiden välillä on luontevaa ja silottelematonta. Tekstiä ja tarinaa on mukava lukea. Jään odottamaan lisää. Max Seeck on saanut minusta fanin.

Postaukseni Hammurabin enkeleistä ja Mefiston kosketuksesta löytyvät täältä :
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Max%20Seeck 

Suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä.

27.10.2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen kolmas kirja, Pintti, on ehyt ja hyvin kirjoitettu tarina kolmesta sisaruksesta, Tyynelän Jussista, Railista ja Helmistä, joiden elämään kuuluu olennaisesti lasitehdas.

Kirja on nimetty kolmenpäivänromaaniksi, ja päivämäärät ovat 23.6.1949, 31.1.1950 ja 13.9.1951. Päivämäärät ovat viitteellisiä, mutta ehkä ne viitoittavat tapahtuma-ajaksi noin kolme vuotta henkilöiden elämästä. Kukin päivämäärä avaa tarinaa eri sisaruksen näkökulmasta. Ajallisesti liikutaan sisällissodasta toisen maailmansodan päättymiseen ja jälleenrakennuksen aikaan. Sotiin vain viitataan: Sisarusten äiti on ollut sisällissodan aikana  vankileirillä, ja puutuvien miehien tilalle uskalletaan lasinpuhallusta opettaa myös naisille.

Sisarukset ovat erilaisia. Raili on ronskiotteinen pärjääjä, joka haluaa elää tässä ja nyt vapaana ilman taakkoja.  Hänen elämässään on ollut myös sellaista murhetta, josta sisarukset eivät tiedä, ja hänen Helsingin-ajoistaan puhutaan juoruillen. Isokokoisena ja voimakkaana hän kuitenkin näyttää, ettei alistu juorujen kohteeksi ja kiusattavaksi.

Helmi on herkkä haaveilija ja ranskalaisen lasinpuhaltajan leski, pienen tyttären äiti, jonka suru on riipaisevaa. Jussi on hidas, omassa maailmassaan viihtyvä epileptikko, josta sisaret pitävät huolta. Jussin kohtauksella ja lasinpuhaltajan kuolemalla on traaginen yhteys. Asiat vain tapahtuvat. Elämä on, mitä on.

Lapsuudenkotia on hallinnut isä, ilmeisestikin sodan vaurioittama viinaan ja väkivaltaan turvautuva arvaamaton mies. Kodin tilanteesta ei puhuta suoraan, mutta vihjeitä annetaan ja jätetään lukijan pääteltäväksi. Jotain on tapahtunut. Julmuutta ainakin, mutta ehkä myös jotain sopimatonta. Naapurit ihmettelevät, miksi Tyynelän kakarat taas mellastavat tiellä iltamyöhäisellä.
"Parempi hänen [Railin] oli olla iltaisin siellä kuin kotona."
"Miksi liiterissä on haka molemmin puolin ovea?"
Tarina kulkee ja kantaa. Mitään ei selitellä, eikä alleviivata. Tämä on hienoa! Kirjan loppu on elokuvamainen ja uskomattoman vaikuttava: Valkeiden hahmojen kulkue tulee hakemaan mukaansa yhden henkilöistä, kun aika on.

Tommi Kinnunen on kirjoittanut kolme hienoa kirjaa peräjälkeen ja on noussut Suomen parhaimpien kirjailijoiden joukkoon. Joni Skiftesvikin ja Antti Tuurin tapaan kirjojen henkilöt kuvataan lämpimän inhimillisesti, eikä kirjailija millään tavalla asetu heidän yläpuolelleen. Ote on realistinen ja ymmärtävä.  Mukana on myös huumoria.  Railin notkeusharjoitus saunassa on vertaansa vailla, ja sille mukavaa vastapainoa on Elman kaiken nähnyt realismi.

Taidan  lukea kirjan heti uudelleen. Tommi Kinnusen Pintti ei ole pinttiä, vaan  kaunista ja parasta hiottua kristallia; kuin vanhan armon syntymäpäivälahja.
----- -----

Postaukseni Neljäntienristeyksestä ja Lopotista voi lukea seuraavasta linkistä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Tommi%20Kinnunen 

Olisi mielenkiintoista saada selville kirjan taustoja, eli mihin tosiasioihin kirja perustuu. Lasitehtaasta mieleeni tuli Nuutajärven lasitehdas, jonka lasihytin palo ainakin sijoittuu Pintin aikaan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuutaj%C3%A4rven_lasitehdas

Minua alkoi kiinnostaa suomalaisen lasiteollisuuden historia. Alkuun lisätietoa löytyy vaikkapa näistä linkeistä:  



22.10.2018

Seppo Jokinen: Lyödyn laki

Olen lukenut yhtä vaille kaikki Seppo Jokisen Komisario Koskiset. Matkan varrella Koskinen on keski-ikäistynyt, lihonut ja... lösähtänyt setämäiseksi tassuttelijaksi. Vai onkohan  kirjailija  Seppo Jokinen kyllästynyt aiheeseen, kirjoittamiseen ja luomiinsa henkilöihin? Minustakin on tullut keski-ikäinen tassuttelija, mutta lösähtäneeksi lukijaksi en suostu alkamaan!

Olen sitä mieltä, että  20 kirjaa ja 20 vuotta komisario Koskisen elämää olisi ollut  riittävästi. Kritisoin Rahtari-postauksessani sitä,  että 21. Koskis-kirja oli jo liikaa:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Seppo%20Jokinen

Rahtarin jälkeen on ilmestynyt vielä Vakaasti harkiten (jota en ole vielä lukenut, ja ehkä en luekaan) ja nyt lukemani Lyödyn laki, jonka nimi liittyy keinotekoisesti jankutettavaan mantraan, jolla keinotekoiset tavispoloiset manipuloidaan tekemään rikoksia ja ihmettelemään, tuleekohan heille niistä tuomio.

Olen kyllästynyt näihin poliisipersooniin, jotka eivät enää ole eläviä hahmoja, vaan tyypiteltyjä ja odotusarvojaan kliseemäisesti toteuttavia paperinukkeja: Pekki kähisee ja kommentoi, Ulla on pyöreä ja empattinen.
 - Aivan kuin kirjailija tahallaan kirjoittaisi henkilöt tunnistettaviksi ja samanlaisiksi kuin ennen. Myös sähköurakoitsija Marko Paju on tyyppi, ei elävä persoona. "Saateri"  toistuvana ilmauksena ei mielestäni riitä elävöittämään häntä persoonaksi. Hän jää paperimieheksi.

Vuoropuhelukaan ei kulje entiseen malliin, vaan on väkinäistä ja kirjallista. 
Koskisen nykyinen lällyperhe-elämä Ulla Lundelinin kanssa ei jaksa kiinnostaa pätkän vertaa.

Vaikuttaako taustalla kustantajan painostus? Yritetäänkö lukijoilta saada rahat pois niin kauan, kuin vain mahdollista? Onhan Koskisella oma vakiintunut fanijoukkonsa. Kirjoittaako Jokinen  nykyään mukadekkaria rajatulle kohderyhmälle, keski-ikäisille lukeville tädeille? Nyt kaikki lukevat tädit, noustaan barrikadeille vaatimaan enemmän ja parempaa!

Kokonaisuudessaan Lyödyn laki ei tehnyt minuun  positiivista vaikutusta, mutta positiivista Lyödyn laissa on ajankohtaiset juonikuviot, joissa on valelääkäreitä ja Tampereelle rakennettava ratikka. Kyllähän ne Tampereen kadut todistettavasti olivat viime viikonloppuna ratikan vuoksi myllättyinä.

9.10.2018

Marko Kilpi: Undertaker 1: Kuolemantuomio. Marko Kilpi: Undertaker 2: Kuolemanenkeli

Pidän Marko Kilpeä fiksuna ihmisenä.  Hän on kirjailija, dokumentaristi ja poliisi. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. Tähän mennessä en ole joutunut pettymään. Kilven kirjoissa viehättää inhimillinen ote, eikä julmuuksilla mässäillä. Jännitystä kuitenkin on sen verran, että herkälle se tuli uniinkin.

Kuolemantuomion takakannessa luvataan: "Matka pimeyden ytimeen voi alkaa", ja kyllä se alkaakin.

Kuolemantuomiossa ja Kuolemanenkelissä on hyvin kirjoitettu päähenkilö, Kivi, jonka toimintaa ja persoonaa rakennetaan vähitellen ja välähdyksenomaisesti kuin elokuvissa. Kivi on hienotunteinen hauturi, huolehtiva perheensisä ja samalla kylmä ja tunteeton rikollinen. Hän toimii poliisin lähipiirissä "kalmokeikoilla" ja pystyy tarkkailemaan ja seuraamaan tutkimuksia. Hän on sopivasti näkyvillä, jotta voi olla täysin näkymätön. Hän voi toimia askeleen edellä, ja hän nauttii poliisien harhauttamisesta ja "tyhmyydestä". Kivi on inhottava hahmo kerta kaikkiaan! Harvoinpa tällaista iljetystä on tullut kirjallisuudessa vastaan. Kivi on nokkela ja voittamaton, kuin James Bond, mutta pahisten puolella. En pidä Kivestä, mutta pidän Kilven tavasta kirjoittaa hahmolle persoona.

Kuitenkin tämän vastenmielisen  ja tunteettoman tyypin toiminta on välillä yllättävän inhimillistä: apua tarvitsevia autetaan, ja syvälle sisimpään on haudattu jokin inhimillinen tragedia, jonka arvelen liittyvän tsunamiin. Näissä osissa jonkinlaiseen katastrofiin vain viitataan ohuesti. Aino on kuitenkin joskus ollut. Nyt on uudet lapset ja uusi vaimo.

Yhteistä molemmille osille on poliisin työn kuvaaminen hyvin realistisen oloisesti. Niin ainakin luulen. On anonyymejä verkkoja, joissa rikolliset voivat ostaa ja myydä mitä tahansa. On rikollisten kostoiskuja, pelottelua ja uhkailua. On kilpimiehiä ja huumebisnestä, jonka kansainvälisissä lonkeroissa ja rahasampojen ääressä saattaa hääriä myös ainakin yksi poliisi. Tämäkin on tosin vasta arvelua. Verkkorikollisuutta kuvataan niin helpoksi, että olen iloinen, että edes tietokoneeni kamera on peitetty tarralla, ja yritän muistaa olla huolellinen myös muissa nettitoimissani.

Kirjoissa on myös kohtia, jotka vieraannuttavat tekstiä rankasta todellisuuden tunteesta fiktioon.  Tuskinpa todellisuudessa hautaustoimiston autoissa lapsia kouluun kuljetetaan ruumis (tai oikeastaan kaksi) kyydissä. Ihmettelin myös papin halujen leimahdusta ja toteutusta ennen hautaustoimituksen alkua.

Kuolemanenkelin osalta ajattelin toistuvasti elokuvakäsikirjoitusta. Se oli minusta jotenkin ilmiselvää. Jotkut kohtaukset tuntuivat kirjoitettuna venytetyiltä, mutta kuvittelin, miltä ne näyttäisivät elokuvassa; ja selvästikin ne toimisivat hyvin!

Undertaker osat 1 - 2 oli pakko lukea yhteen putkeen. 708 sivua meni nopeasti. Jään odottamaan kolmatta osaa, sillä kyllä tämä trilogiaksi (ellei pitemmäksikin sarjaksi) on varmaan ajateltu, koska 2. osa jäi niin kutkuttavasti kesken, ja monet asiat niin auki. Toivottavasti jatkoa tulee pian.


Lisätietoa Marko Kilvestä ja Undertaker-sarjasta voi lukea esimerkiksi osoitteesta https://www.markokilpi.com/

7.10.2018

Botnia-palkintoehdokas 2018: Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä

Kuva kirjasta ei ole paras mahdollinen, mutta kirja on kyllä lukemisen arvoinen! Botnia-palkintoehdokas Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä on hyvin sympaattinen teos. Jenni Räinä ja Vesa Ranta esittelevät tyhjenevillä syrjäkylillä elävien ihmisten tarinoita. Koulu, kauppa ja muut palvelut on lopetettu. Lääkäriin pitää mennä kymmenien kilometrien päähän, jos lääkäri sattuu olemaan paikalla. Ambulanssin kyytiin ei oteta. Sairaalahoitoon ei pääse. Byrokratia, säästäminen ja poliittiset päätökset osuvat näihin ihmisiin ihan täysillä.

On myös 25 oppilaan koulu, jossa on yksi eskarilainen ja kaksi viitosluokkalaista. On paluumuuttajia ja lapsiperheitä, jotka haluavat tarjoata lapsille mahdollisuuden kasvaa luonnon lähellä ja rauhallisessa ympäristössä. On talkootyötä ja kaupan perustajaa, on taiteilijaa ja maanviljelijöitä. Oli myös viimeinen karjalaisen lauluperinteen taitaja.

Kirja herättää monenlaisia ajatuksia ja muistoja omasta pohjoissuomalaisesta kotikylästä ja ihmisistä, jotka siellä edelleen elävät.

Kirjan tunnelma on melankolinen, mutta ihmisiä arvostava. Elettey elämä näkyy. Kirjahyllyssä on hymyilevien hääparien kuvia, lasten kuvia ja lastenlasten kuvia. On ollut nuoruutta, unelmia ja elämänuskoa. Nyt tilanne on toinen. Voi olla, että rivitalossa on vain yksi asukas, jonka puoliso kuoli vähän aikaa sitten.

Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä esittelee syrjäkylien ihmisten elämää iloineen ja suruineen sekä elämän ja ihmisten moninaisuutta. Kyllä näilläkin ihmisillä on arvo. Kyllä valtion pitäisi pitää myös heistä huolta ja taata poliittisilla päätöksillä myös syrjäseutujen asukkaiden oikeudet palveluihin, vähintäänkin terveyspalveluihin. Minkä hallituksen hallitusohjelmaan tämä kirjoitetaan? Kuka kansanedustaja ja ministeri kantaa huolta syrjäseutujen asukkaista?

30.9.2018

Kaksi Botnia-palkintoehdokasta 2018: Harri Filppa: Kuolema meidät erotti. Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun.

Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. (Ks. lisää http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/)

Liitän samaan postaukseen kaksi teosta, jotka kuuluvat minulle hieman harvinaisempaan genreen. Harri Filpan Kuolema meidät erotti on sarjakuva tositapahtumiin perustuvasta vakavasta aiheesta, vaimon äkillisestä kuolemasta. Filppa käsittelee siinä surua ja surusta selviytymistä. Aihe on vakava, mutta teoksen perusvire on eteenpäin katsova, ja loppu on positiivinen. Elämä kantaa.

Pirkko Lastikka on runoilija, joka on minulle sekä nimenä että tuotannoltaan ennestään outo. Luen runoja luvattoman vähän.
Haibun on lyhytmuotoinen japanilainen proosalaji, johon usein sisältyy haikuja tai haikai-ketjurunoja, toisinaan myös kiinankielisiä säkeitä. Haibun voi olla runon proosajohdanto, päiväkirjamainen merkintä, tervehdyskirje tai matkakertomus. (http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:haibun
Lastikka avaa haibun-runoutta teoksensa alussa laajemmin, mutta ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon.
Lastikan Etäisten teiden haibun -teoksen rakenne on mielenkiintoinen. Vähillä sanoilla sanotaan paljon. Teksteistä välittyy rikas eletty elämä sekä elämän ja luonnon tarkkailu. Runoilijan asuinpaikka Hailuoto on kivasti kirjoitettu haibuihin mukaan. Lukukokemus oli uusi ja oikein miellyttävä.






22.9.2018

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni: Perhe-elämää viikinkien malliin


Satu Rämön Islantilainen kodinonni: Perhe-elämää viikinkien malliin on  todellinen hyvän mielen kirja.

Satu Rämö on naimisissa islantilaisen miehen kanssa ja asuu Reykjavikissa. Kirjassaan hän esittelee työn ja perheen yhteen sovittamista ja  islantilaista yhteisöllistä elämäntapaa ja vertailee tilannetta Suomeen. Islannin kieltä ja ruokakulttuuria tulee esille siinä sivussa.

Maan luonto on haastava. On tulivuoria ja jäätiköitä. Ilmasto on kostea ja tuulinen. Islannin väkimäärä on pieni (Rämön mukaan Tampereen ja Kuopion asukasluku yhteensä). Islantilaisuuteen kuuluu, että kaikki tarvitsevat toisiaan. "Ihminen on ihmiselle ilo", sanotaan. Kaikki tuntevat toisensa tai ainakin kaikille löytyy jokin yhdistävä tekijä, joku yhteinen tuttu tai paikka. Etunimi riittää, sukunimenä on patronyymi (kenen poikia ollaan) tai matronyymi (kenen tyttöjä ollaan). Kuulostaa ihanan helpolta ja hyvällä tavalla maalaiselta.

Äitiyttä tai isyyttä ei suoriteta. Äitienpäiviä tai isänpäiviä ei vietetä, eivätkä kaupat markkinoi kortteja ja tavaroita juuri yhtä erityistä päivää varten. Vanhemmuuteen ja lapsiin suhtaudutaan mutkattomasti, positiivisesti ja yhteisöllisesti. Lapsista pidetään huolta klaanissa, jossa kaikki eivät ole välttämättä sukua keskenään. Sukulaiset, naapurit, työkaverit ja työpaikatkin joustavat, jos lapset tarvitsevat hoitajaa.

Perhekeskeisyys ja elämänmyönteisyys on silmiinpistävää. On hienoa, että urheiluseurat hakevat lapset suoraan koulusta harrastuksiin ja kuljettavat takaisin, jotta illat ja viikonloput voidaan viettää perheeen seurassa, eikä vanhempien tarvitse illoilla säntäillä sinne tänne. Valmentajat ovat ammattilaisia. Lapsiin ja nuoriin on satsattu määrätietoisesti, mm. valtakunnallisten kotiintuloaikojen ja juurikin harrastustoiminnan myötä, ja siitä syystä esim. lasten ja nuorten päihdekokeilut ovat vähentyneet huomattavasti. Kun on tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä, ja turvallisia aikuisia ympärillä, kaljoittelu ei ole kiinnostavaa.

Islantilaisten menestys jalkapallossa on myös seurausta posittiivisesta yhteisöllisyydestä. Pelaaminen on kivaa yhdessäoloa, ei suorittamista. Samalla mielialalla mennään myös maailmanmestaruuskisoihin, jolloin koko Islanti on henkisesti mukana, joko runsain joukoin katsomossa tai television äärellä.

Ihana kirja! Ihana maa! Voisin käydä, ja vaikka jäädä.

Aiemmin olen lukenut Rämön Islantilainen voittaa aina. Pidin siitäkin.

Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa: Tee itsellesi työ siitä mistä pidät  vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Suvikukkasia-blogin mukaan: "Kirja oli mahtava lukukokemus. --- Unelmahommissa on myös loistava opas bloggaajille, niin harrastemielessä kirjoittaville kuin ammattibloggaajille. Kirjasta löytyy monenlaista hyödyllistä tietoa ja kallisarvoisia vinkkejä!" 



16.9.2018

Leena Krohn: Kadotus. Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Leena Krohn, Outi Heiskanen: Sydänpuu


Leena Krohnin  tuotantoon tutustumisprojektini etenee. Kadotus (2018) on helmi, jota olen etsinyt! Nyt nappasi!

Pidin kirjan rakenteesta, joka tarkastelee yhtä miljöötä (taiteiden yötä) eri kokijoiden näkökulmasta. Samalla kadonneille tai unohtuneille esineille, joita tuodaan löytötavaratoimistoon, Kadotukseen, saadaan omistajat ja tarinat. Rakenne on spiraalimainen. Kieli on selkeää, ja hahmot ovat enimmäkseen normaaleja, vaikka taiteiden yönä ei aina voi olla varma, onko hahmo osa jotain performanssia vai todellinen ihminen. Erilliset tarinat yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, yhdeksi todellisuudeksi, jolla on monta eri kokijaa. Hieno oivallus, johon en ole aiemmin törmännyt!

Olen lukenut nyt jo niin monta Krohnin kirjaa peräjälkeen, että uskallan heittää villin arvauksen: tarinoissa tuli esille ehkä myös omaelämäkerrallisia aineksia ja henkilökohtaisen elämän henkilöhahmoja.

Voisi ajatella, että esineiden tarinat toimisivat myös nuorten kirjoittajien kirjoittamisharjoituksena. Pöydällä on vaikkapa avain, sateenvarjo, korvakoru, juhlaraha, talutushihna, kello, lompakko, puhelin, matkamuistolusikka, peli, tossu, käärmeennahka, kynä ja kultaiset sakset, joista olisi valittava yksi ja kehiteltävä sen taustatarina.

Mielenkiintoinen uusi näkökulma tuli myös tarinoiden otsikoista, joista osa on tai-konjunktiolla yhdistettyjä, esimerkiksi "Lompakko tai hukkuneita poikia", eli lukija voi kiinnittää huomiota jompaan kumpaan asiaan, mutta todennnäköisesti hän kiinnittää huomiota kumpaankin, ja kirjailija koukuttaa lukijan taitavasti.

Kadonneiden esineiden tarinoissa tulee esille tavaran ja niiden pakkauksien valtaisa määrä ja huoli maapallon, merien ja avaruudenkin kohtalosta roinan säilyttäjänä kauan sen jälkeen, kun ihminen on jo poistunut elämästä. Teksteissä on myös paljon muuta, joka herättää ajatuksia.

Aiemmin luin pari Krohnin kirjaa. Viimeinen kesävieras - Kertomuksia ihmisten ilmoilta (1974) sisälsi pieniä kertomuksia, joista oikeastaan vain yksi sytytti. Kuu paistaa Katkuruun oli mielenkiintoinen kummitustarina. Huomiota kiinnitti, että 27-vuotias kirjailija esiintyi kirjan takakannen kuvassa huivi mummosolmulla kiinni leuan alla. Kirja on luokiteltu kuvakirjaksi.

Sydänpuu (1984) puolestaan on runokirja, jossa Leena Krohnin runot ja Outi Heiskasen kuvat muodostavat tasavahvan liiton. "Nämä kuvat silmieni edessä olen kirjoittanut, en selittääkseni niitä - mikä olisi joutavaa - vaan pyydystääkseni omia kokemuksiani, jotka välähtelevät kuvien syvyyksissä." - Leena Krohn

8.9.2018

Leena Krohn: Oofirin kultaa. Pirjo Lyytikäinen: Leena Krohn ja allegorian kaupungit.


Miten joku kirja voikaan nostattaa primitiivireaktioita pintaan! Luin tuotantoon tutustumisprojektissani Leena Krohnin Oofirin kultaa -teosta (1987) ja koin vähän lukeneen peruskoululaisen raivoa ja turhautumista, kun en ymmärtänyt tekstiä. Yritin löytää lukuapua Pirjo Lyytikäisen kirjasta Leena Krohn ja allegorian kaupungit. Turhautumiseni jatkui. Puhisin kiukusta ja kirjoittelin ystävälle viestejä tyyliin: "Hemmettiin kaikki ja koko kirjallisuus! Ihan tyhmää koko lukemisharrastus!" 

Minussa alkoi nostaa päätään pieni populisti ja tunsin katkeruutta ja kateutta. Vertailin ja tein rajaa: me tavalliset pulliaiset ja nuo elitistisen kirjallisuuden edustajat ja tutkijat! Kiukkuilin siitä, kenelle näitä kirjoja oikein kirjoitetaan, kun en ymmärrä, vaikka olen joskus sentään saanut yliopistotason koulutusta.

Sain kirjan luetuksi jo kesällä, ja blogiteksti hautui aihiona viikkotolkulla, ja ajattelin lopettaa Krohn-projektini just nyt ja tähän paikkaan. Ehkä tulisi vain tunnustaa, että olen liian moukka tutustumaan Leena Krohnin tuotantoon. En riitä näille kirjoille. -Huh! Joku muu asia on voinut aiemmin viedä syövereihin, mutta ei koskaan aikaisemmin kirjallisuus, joka kuitenkin on ollut aina sydäntä lähellä.

Onneksi annoin tekstin hautua ja vihani laantua. Sain etäisyyttä sen verran, että kuitenkin pohjalla oleva uteliaisuus ja luonteeni periksiantamattomuus eivät jättäneet rauhaan. Niinpä nyt kirjoitan tätä tekstiä.

Kari Kanto kirjoittaa Leena Krohnia koskevassa artikkelissaan, että Krohn on opiskellut teoreettista filosofiaa, yleistä psykologiaa ja kotimaista kirjallisuutta. Hän on perehtynyt myös biologiaan, kosmologiaan ja tietotekniikkaan ja ollut ensimmäisten joukossa hyödyntämässä internettiä kirjoittajan työssään. (Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita. Toim. Vesa Sisättö ja Toni Jerrman. BTJ Kirjastopalvelu Oy. 2006.) Leena Krohnin oppineisuutta ja monipuolisuutta ei voi kiistää.

Oofirin kultaa sisältää episodeja ja outoja henkilöitä Tabernaakkelin kaupungista. Kieli on  paljon lukeneen ihmisen kieltä; runsasta ja kuvailevaa, paljon yksityiskohtia sisältävää. Se tarjoaa melko paljon lukenelleekin ihmiselle aivan uusia ja käsittämättömiä sanoja. Piti tarkistaa  juurikin  tuo tabernaakkeli. Myös tuatara ja sana orpana olivat outoja. Sanakirjan mukaan orpana on serkku, mutta myös kuka tahansa sukulainen. Krohnilla se on inhottava, itseään imettävä alaston olento. Onko tällä jokin vertauskuvallinen merkitys? Lisäksi piti tarkistaa serpula lacrymans, joka osoittautui lattiasieneksi, mutta oli Krohnin tekstissä yksi henkilöistä. 
"Persoonaksi muuttunut sieni on toimija ja samalla allegorinen kuva elämää tuhoavasta voimasta. Sieni turmelee kauneuden ja itse elämän." (Pirjo Lyytikäinen: Leena Krohn ja allegorian kaupungit.)
"Miksi tästä ei saa kokonaiskuvaa? Miksi tässä ei ole juonta? Miksi miljöö on niin outo? Mitä nuo henkilöt oiken ovat? Ovatko nämä unikuvia tai näkyjä tai kenties tauluja? Onko tämä kuin Fellinin hulluista elokuvista?" 

Lyytikäinen aloittaa Oofirin kultaa - muistin ulottovuudet - artikkelinsa kertomalla, että Oofirin kultaa on salaperäisin Krohnin allegorioista, kuin kuva-arvoitus. Hänen mukaansa henkilöt ovat kertojan muistoja ja samalla muistumia toisista teksteistä ja kulttuurin myyttisistä kerrostumista. Syvällisissä pohdinnoissaan Lyytikäinen löytää yhteyksiä Raamatun Ilmestyskirjaan ja tekstin merkitykset avautuvat hänen mukaansa kulttuurisen muistin ja nykyelämään kohdistetun katseen yhteispelistä. 

Niin...? Tunne moukkamaisuudesta vahvistuu. En ymmärrä tästäkään mitään.

Lopulta hylkään Lyytikäisen lukuapuna. En ymmärrä kaikkea, mitä Krohn kirjoittaa, mutta vielä vähemmän ymmärrän Lyytikäisen pohdintoja.

Ajatukseni kuvista, tauluista, unikuvista tai näyistä eivät anna rauhaa ja alankin miettiä, miten teksti on kirjoitettu. Palaan tabernaakkeliin, joka kaiken tietävän Wikipedian mukaan tarkoittaa:
  • Sakramenttikaappia eli rakennelmaa, jossa katolisessa kirkossa säilytetään pyhitetty rippileipä eli hostia. Tabernaakkelikaappi on yleensä koristeellinen rakennuksen muotoinen laite, joka on sijoitettu alttarille tai seinän syvennykseen. Nykyisin kaapit ovat yleensä sakramenttikappelissa.[1][2][3]
  • Ilmestysmajasta käytetään monissa kielissä nimitystä tabernaakkeli. Se on pyhäkköteltta, jonka Israelin kansa rakensi Vanhan testamentin mukaan erämaavaelluksellaan,[1] tai kannettavaa lipasta, jossa liitonarkkia säilytettiin.[3]
  • Joissakin protestanttisissa kirkkokunnissa sanaa käytetään myös temppelistä.[1]
  • Tabernaakkeliksi sanotaan myös pylväiden kannattamaa koristeellista katosta alttarin päällä. Goottilaisessa arkkitehtuurissa tabernaakkeli on veistoksia varten tehty teräväharjainen katosrakennelma, jota pienet pylväät kannattelevat.[2](https://fi.wikipedia.org/wiki/Tabernaakkeli) 

Päättelen, että kirjailija on jollakin matkallaan syventynyt intensiivisesti tarkastelemaan jonkun kirkon tabernaakkelia, jonka kuvat ovat kiehtoneet kirjailijan monipuolisesti sivistynyttä mielikuvitusta niin paljon, että hahmot vain alkoivat elää omaa elämäänsä. Merkityksiä voi olla, ja kirjallisuudentutkijat niitä varmasti löytävät, mutta ehkä tavallisen pulliaisen ei tarvitse sen syvempiä merkityksiä etsiäkään. Tietääkseni Krohn ei myöskään selitä tekstejään, vaan jättää sen lukijan tehtäväksi.
Kuvahaun tulos haulle tabernaakkeli
Kuva: Google-kuvahaku
Kuvahaun tulos haulle tabernaakkeli
Kuva: Google-kuvahaku
   
Ehkä sittenkään en lopeta Leena Krohnin teoksiin tutustumista. Ehkä sittenkään en lopeta lukemisharrastustani. Ehkä se ei olekaan niin tyhmää. Sainhan nytkin uusia sanoja ja aivojumppaa ja lisätietoa asioista. Yhden kirjan perusteella luin osittain kaksi muuta. Ei hassumpi harrastus!

No mikä se tuatara sitten on? Entäpä se Oofirin kulta? 
Avaapa linkit, jos kiinnostaa:  

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuatara

http://www.jariiivanainen.net/Raamattujahistoria4.html

P.S. Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita selittää Krohnin(kin) teoksia, niin että minäkin ymmärsin lukemani.



7.9.2018

Leena Krohn: Metsänpeitto - Kertomus kadonneista. Leena Krohn: Näkki


Projektini Leena Krohnin tuotannon parissa etenee. Nyt oli vuorossa Metsänpeitto - Kertomus kadonneista ja Näkki. Kirjoja ei voi mielestäni luokitella lastenkirjoiksi tai aikuistenkirjoiksi. Ne ovat rajaamattomia, hienoja tarinoita.

Metsänpeitto - Kertomus kadonneista  (1980) pohjautuu vanhoihin taruihin, taikoihin ja uskomuksiin. Se on mielenkiintoinen tarina mummosta, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsesta sekä vähän kuolemastakin. Se kuvaa yhden aikakauden päättymistä. Staava-mummon kuolemaan päättyy uskomustieto tuonpuoleisesta maailmasta, joka on ihmisten arjessa näkymättömänä läsnä. Kuoleman läsnäolosta huolimatta kertomus on lämmin ja positiivinen, ja Staava-mummo jää  kokonaisena ja hyvin kirjoitettuna henkilöhahmona mieleen.

Näkki (1979) käsittelee samaa mytologiateemaa. Molempien kirjojen kuvitus on Inari Krohnin. Näkki sisältää proosatarinan lisäksi myös lyrikkaa, joka osaltaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Näkki ei ole pelkästään vain paha olento, joka vie varomattomia lapsia, vaan myös Näkillä, tuolla kuvankauniilla nuorukaisella, on oma kokonainen elämänsä. Näkki on aluksi olemassaoloaan tiedostamaton olento, joka vedestä nousemisen myötä tulee itsestään tietoiseksi ja inhimillistyy. Liina rakastuu Näkkiin ja lähtee hänen mukaansa vapaaehtoisesti. 

Mielenkiintoista on, että yhteisvoimin Liina ja Näkki  myöhemmin pelastavat Aukustin. Aukusti ja Näkki jopa ystävystyvät. Voiko vesi siis olla ihmiselle myös ilon elementti, ei pelkästään vaarallinen ja pelottava? Näkin myötä kerrotaan myös kyläläisten kokonaisia elämäntarinoita.




Joni Skiftesvik: Finlandia City: Elämänkuvia

Joni Skiftesvik on lempikirjailijani. Olen lukenut lähes hänen koko tuotantonsa. Skiftesvikin kerronta on selkeää, sujuvaa ja vailla turhia krumeluureja tai minkäänlaista itsetehostusta. Tarina on pääosassa, ja tarinassa empatia on pienen ihmisen puolella. Palkitun kirjailijan laajaa tuotantoa on käännetty useille kielille.
"Harvassa on ne kirjailijat, joiden tekstin maun tuntee, muistaa ja tunnistaa, kun sitä kerran on päässyt maistamaan. Tästä syystä Skiftesvik on kertojana ohittamaton. (...) Tarina vetoaa tunteisiin, se koskettaa, mutta mikä tärkeintä, kun kirjan on sulkenut, tapahtuu ihme: kirjan painava sisältö jatkaa elämäänsä mielessä ja kasvaa päivä päivältä. Paljon on kirjoitettu hyviä romaaneja, mutta mestaruus tunnetaan jälkivaikutuksesta."
          - Sitaatti Runeberg-palkintolautakunnan perusteluista

Finlandia City on rinnakkaisteos omaelämäkerralliselle romaanille Valkoinen Toyota vei vaimoni, joka toi Skiftesvikille Runeberg-palkinnon. Finlandia City on ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi. (Ks. lisää http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/ )

Rakastan Skiftesvikin lämmintä huumoria, kielen selkeää kuvallisuutta ja rikkautta. Esimerkiksi seuraavat lainaukset piirtävät täydellisen  kuvan ihmisistä ja tilanteista:
"Erkki seisoi laihana salkona väljien valkopunaisten flanellihousujensa sisällä pienen mökin portailla."
"Huivilennätin kiidätti miehestä sanaa talosta taloon." 
Finlandia Cityssä Skiftesvik siteeraa kivasti omia tekstejään ja  taustoittaa tuotantoa; sitä, miten eletty elämä muuttuu tarinaksi ja kaunokirjallisuudeksi. Kun elää silmät ja korvat auki, on mistä kirjoittaa!

Skiftesvikin haave kirjailijan urasta kypsyi jo varhain. Paavo Rintala, Pentti Haanpää, Jack London, Timo K. Mukka, Toivo Pekkanen ja Teuvo Pakkala ovat olleet tärkeitä esikuvia. Myös ainakin minulle oudompi Tauno Kaukonen mainitaan. (Mika Kaurismäen elokuva Klaani perustuu Kaukosen romaaniin.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Klaani_%E2%80%93_tarina_Sammakoitten_suvusta)

Käytän  kirjaston palveluja, enkä enää juuri hanki kirjoja kotiini, mutta tämän kirjan voisin ostaa omaan kirjahyllyyni ja asettaa sen arvopaikalle.