Jens Andersen: Lego: kuinka tanskalaissuku valloitti maailman. Suomentanut Katarina Luoma

 

Jens Andersen on tanskalainen kirjailija ja pohjoismaisen kirjallisuuden tohtori. Hän on kirjoittanut useita palkittuja teoksia, mm. Tove Ditlevsenin, Hans Christian Andersenin, Tanskan kuningatar Margareetan, kruunuprinssi Frederikin ja Astrid Lindgrenin elämäkerrat ja hänelle on myönnetty kotimaassaan useita kirjallisuuspalkintoja. (etuliepeen tekstiä).

Andersen kertoo esipuheessa, että Lego "ei ole perinteinen yrityskirja vaan pikemminkin kulttuurihistoriallinen ja elämäkerrallinen kronikka Kirk Kristiansenin perheen kolmesta sukupolvesta, jotka loivat ja muokkasivat LEGO-yhtiöstä sen, mikä yhtiö on tänä päivänä, kun neljäs sukupolvi on valmis ottamaan sen haltuunsa: maailman merkittävimmän leluvalmistajan ja yhden maailman rakastetuimmista tavaramerkeistä."

Kirjailija kertoo valinneensa lavean kertovan kirjoitustyylin ilman lähdeviitteitä. Tämä on onnistunut valinta. Kirjaa on miellyttävä lukea, ja siitä muodostuu mielenkiintoinen kuva henkilöistä, yrityksestä ja eri sukupolvien johtajien rohkeudesta ja uskosta omaa visioonsa. Myös yrityksen taustalla oleva filosofia ja yhteisöllinen toimintatapa on erittäin mielenkiintoista luettavaa.

LEGO-yhtiö ei ole unohtanut juuriaan. Billund, keskellä ei mitään, on vahvasti esillä edelleenkin mm. suunnittelijoiden palkkaamisessa: töitä on tehtävä nimenomaan Billundissa. LEGO on työllistänyt asukkaita, mutta myös kehittänyt paikkakuntaa rakentamalla sinne lentokentän, päiväkoteja, kirkon ym. Merkittävä kehitysaskel oli tietenkin Legolandin rakentaminen alueelle vuonna 1968. Sen kävijämäärien varovainen ennuste (300 000 kävijää/ vuosi) rikkoutui heti, niin että kahdessa kuukaudessa alueella oli vieraillut jo 400 000 kävijää.

Olen itsekin vieraillut juuri Billundin Legolandissa. Blogin "Tietoja kirjoittajasta" -osion kuvassa ajelen siellä viidakkoautolla. Omaan vierailuuni peilaten oli hyvin mielenkiintoista lukea Legolandin hulluna pidetystä ideasta, puiston perustamisesta ja sen rakentajista. Legoland on yksi esimerkki LEGO-yhtiön  eri sukupolvien johtajien luovasta ajattelusta, rohkeudesta, oman tien kulkemisesta sekä vankkumattomasta uskosta omaan tekemiseen. 

LEGO-yhtiön tarina on uskomaton. Jens Andersenin Lego: kuinka tanskalaissuku valloitti maailman (2022) on monipuolisesti antoisa lukupaketti. Kirja on kooltaan ja sivumäärältään muhkea, mutta hyvä niin. Teksti ja kuvat on aseteltu selkeästi. On mukavaa, että kuvat ovat niissä kohdissa, joissa asiasta kerrotaan, eikä erillisessä kuvaliitteessä. Koosta ei ole haittaa kuin vain niille, jotka haluavat lukea sängyssä makuultaan. 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa. Suomentanut Marja Erämaja

Jos minut löydettäisiin suurkaupungin syrjäisen kadun roskakorista, eikä kukaan tulisi minua hakemaan hautaamista varten, toivoisin, että joku kertoisi tarinani, niin kuin Elif Shafak kertoo Leilan, istanbulilaisen prostituoidun ja hänen viiden hyljeksityn ystävänsä tarinan kirjassa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa. Kirjan on suomentanut Marja Erämaja, ja se ilmestyi suomeksi 2021. Kustantaja on Gummerus.

Mistä aloittaisin, mitä kirjoittaisin? En ole pitkään aikaan lukenut näin vaikuttavaa kirjaa ystävyydestä, rakkaudesta, kaltoinkohtelusta, julmuudesta, joka kohdistuu haavoittuvimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo jokaisen ihmisen ainutlaatuisesta arvokkuudesta. Lisäksi kirjassa on yhteiskuntakritiikkiä naisten huonosta asemasta patriarkaalisissa yhteiskunnissa, mutta hienovaraisen toteavasti, paasaamatta, mikä on lukijan kannalta miellyttävää. Vaikeista asioista huolimatta kirjan pohjavire on positiivinen, ja kirjan loppupuolella jopa elokuvamaisen tragikoominen.

Leilan tarina alkaa siitä, kun hänen sydämensä on jo pysähtynyt. Hänen tietoisuutensa jatkaa kuitenkin toimintaansa: eletty elämä kaikkine muistoineen, hajuineen ja makuineen tulee hänen mieleensä. Hänen ja hänen ystäviensä kokonaiset elämät kerrotaan 10 minuutissa ja 38 sekunnissa ennen tietoisuuden lopullista sammumista, vaikka vielä senkin jälkeen Leila jatkaa elämäänsä. Kirjan rakenne on ainutlaatuinen: lähdetään liikkeelle lopusta ja lopetetaan uuteen alkuun. 

Kirjan kannessa on lainaus (minulle tuntemattomalta) Hanif Kureishilta: "Yksi maailman parhaista kirjailijoista". Voin kyllä yhtyä tähän mielipiteeseen kolmen lukemani Shafakin teoksen pohjalta. Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan muut postaukseni:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Elif+Shafak

Nuorena luin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian ja pidin sen ymmärtävästä ja älykkästä huumorista. Myöhemmin luin Finlandia-palkinnon voittaneen  Laura Lindstedtin Oneironin, joka on edelleen ärsyttävimpien kirjojen listallani. En voi sietää sitä. 

Elif Shafakin 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa  rinnastuu molempiin teoksiin siltä osin, että kuollut ihminen saa kertojan äänen, mutta Shafakin kirja menee kirkkaasti molempien ohi sekä kerronnallisesti että syvän humaanisuutensa vuoksi. Suosittelen lämpimästi.

Elif Shafak: Kunnia. Suomentanut Marja Erämaja

Työt haittasivat nyt harrastusta, ja Elif Shafakin Kunnian lukeminen eteni hitaasti. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kirja on taitavasti kirjoitettu. Se valottaa aihetta monen ihmisen näkökulmasta ja kokonaisuutena niin, että tauot lukemisessa eivät sekoittaneet ajatusta. Oli vähän kuin olisi rakentanut palapeliä ja ilahtunut aina, kun sopiva pala löytyi.

Kyseessä on yhden kurdiperheen ja -suvun tarina perinteisten arvojen ja länsimaisen elämän puristuksessa. Tapahtumapaikkoina ovat Lontoo ja kurdikylä Turkissa. Aikatasot vaihtelevat  1990-luvusta 1940-luvulle. Kertojina toimivat eri perheenjäsenet. 

Kunnia käsittelee nimensä mukaisesti suuria asioita: kunniaa, häpeää, kunnollisuutta, kelvottomuutta, rakkautta, syyllisyyttä, katumusta, anteeksiantoa...

Kaksi naista kuolee rakkauden, kunnian ja häpeän vuoksi. Erään perheen vanhin tytär, oikeastaan siskojensa hoivaajaäiti, uhraa elämänsä perheeestä huolenpitämiseen jo nuoresta alkaen, silloin kun perheen äiti kuoli. Hän raataa vuosikausia väsymättä, kunnes rakastuu ja karkaa miehen mukaan. Naimisiin mies ei kuitenkaan halua. Sisaräidin kotiinpaluu ei ole mahdollista hänen tuottamansa häpeän vuoksi. Isän uusi vaimo tarjoilee kattilassa köyden, ja Hediye ymmärtää, mitä hänen on tehtävä.

Myöhemmin perheen nuorempi sisar Bembe kokee ihanan rakastumisen ja on sen vuoksi vähällä joutua oman poikansa puukottamaksi. Ihmeellisen sattuman oikusta puukotuksen uhriksi joutuukin toinen, samannäköinen sukulaisnainen. Kunnia ja häpeä koskettavat myös Bemben aviomiestä Ademia, joka tekee oman kipeän  ratkaisunsa, mutta omista syistään; onhan hän hylännyt perheensä ja epäonnistunut aviomiehenä ja isänä. 

Bemben lasten Iskenderin, Esman ja Yunuksen sekä muun suvun taakkana on siis kolme kuolemantapausta, joista ei voi puhua, mutta joita ei voi myöskään unohtaa. Kaikki ne liittyvät jollakin tavalla kunniaan ja häpeään. Surullista on, että juuri kun anteeksipyytäminen  voisi olla mahdollista, kohtalo puuttuu peliin ja sulkee mahdollisuuden ikuisiksi ajoiksi. Puukottajan on jatkettava elämää tekonsa kanssa.

Kirjan henkilöt ja heidän elämänsä on kuvattu laajasti, kokonaisuutena. Teot eivät ole yksioikoisia, eivätkä ihmiset ole joko hyviä tai pahoja. Asioita tapahtuu, ja asiat johtavat toisiin asioihin. Myös sattumalla on osuutensa. Tarinankerronta on vertaansa vailla. Ei Elif Shafakin teoksia ole turhaan kehuttu. Lukupinossa odottelee pari muutakin hänen teostaan.

Aiemmin luin Kadotettujen puiden saaren. Postaus aukeaa alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Elif+Shafak

Satu Rämö: Jakob

Tällä kertaa olen aivan ajan hermolla. Satu Rämön Jakob ilmestyi perjantaina 10.11.2023, ja nyt 15.11. se on jo luettu! Luin sen E-kirjana.

Olen seurannut kirjan kirjoittamista kirjailijan Instagram-päivityksistä. Muutamia kohtauksia saattoi tunnistaa niistä, mm. hiihtolenkin kuvauksen. Rämö asui perheineen Äkäslompolossa kirjoittamisaikana, ja lapset kävivät Suomessa koulua. Kirjan tapahtumat sijoittuvatkin Islannin lisäksi myös Suomeen ja Äkäslompoloon. Tarina kuljettaa sekä Hildurin että Jakobin sinne.

Islannin osuus on ehkä jopa vähäisempi kuin Suomen osuus, ja ainakin selvästi vähäisempi kuin aiemmissa kirjoissa. En ole aivan varma ratkaisun toimivuudesta. Aiemmissa osissa nimenomaan Islanti ja islantilaisuus ovat olleet mielenkiintoa ylläpitävät elementit, mutta nyt ne puuttuivat tai ainakin haalenivat. Tästä seurasi mielestäni se, että osa tapahtumista olisi voinut tapahtua yleispätevästi missä tahansa miljöössä. Suomi ei tuonut tarinaan lisäarvoa.

Jakobissa tulee esille uusia puolia nimihenkilöstä ja hänen yksityiselämästään. Se, miltä Jakob vaikutti Islannissa, ei nyt pidäkään paikkansa. En ole varma, pidänkö kaikista niistä puolista, joita hänestä nyt tuodaan esille. Lenasta muodostuu hyvin epämiellyttävä kuva. Hänen kohdallaan annan pisteet persoonan rakentamiselle. Tällaisia narsistipersoonia todellakin on!

Juoni on looginen ja tarkasti kirjoitettu, mutta Jakobia vaivaa mielestäni epäuskottavuus monella alueella. Hildurin Björk-sisaren ilmaantuminen tarinaan aiemmassa osassa, ja heidän sisarsuhteensa rakentuminen tässsä kirjassa on mielestäni jotenkin teennäistä. En pidä uskottavina Äkäslompolon tapahtumiakaan, eikä Hildur mielestäni oikein istu Äkäslompolon maisemaan. 

Kielen tasolla huomiota kiinnitti hyperkorrektius, eli jonkinlainen virheiden pelko. Tästä syntyi kerrontaan epäaitoutta. Esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa "Rolex-kellon". Eikö pelkkä Rolex riittäisi, jos oletusarvona on, että kaikki lukijat tietävät, mistä tuotemerkistä on kyse? Puhelimessa Hildur "odotti keskittyneenä, että poika jatkaisi virkettään". Onko puheessakin virkkeitä? Olen oppinut, että ne kuuluvat vain kirjoitettuun kieleen, ja tätä tietoa vahvistaa myös Wikipedia. Muitakin vastaavia hyperkorrekteja esimerkkejä on.

Mielenkiintoista oli, että "Kuu paistaa, kuollut ratsastaa" mainittiin islantilaiseksi kummitustarinaksi. Itse olen törmännyt siihen suomalaisena kummitustarinana, jossa sanotaan: "Kuu paistaa heliästi, kuollut ajaa keviästi. Etkös, elävä, pelkää?" Kummitustarinat voivat toki olla kansainvälisiä, mutta yksityiskohtana tämä pisti silmään.

Hevosiin kohdistuva rikollinen toiminta voi hyvinkin olla totta. On hyvä, että sellainenkin nostetaan esiin. Se on kauhistuttavaa. Kokonaisuutena Jakobissa oli mielestäni vähän liikaa väkivaltaa, julmuutta ja henkirikoksia. Kaiken kaikkiaan Satu Rämön Jakob ei mielestäni yltänyt aiempien osien tasolle ja jätti hieman tyhjän olon. Tapahtumien siirtäminen Suomeen voi jakaa muidenkin lukijoiden mielipiteitä. On mielenkiintoista jäädä seuraamaan kirjan synnyttämää keskustelua.

Kuvan lähde: BookBeat

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän: Tarinoita Tuulenpesän metsästä. Kuvittanut Kati Vuorento

Flunssainen loppuviikko meni mukavasti Penni Pähkinäsydämen seurassa. Cristal Snow'n kirjoittama ja Kati Vuorennon kuvittama Tarinoita Tuulenpesän metsästä on neljäs kirja Penni Pähkinäsydän -sarjassa. 

Olen ihastunut näihin lastenkirjoihin, koska aikuisena lukijana voin nauttia raikkaasta ja perinteisiä stereotypioita ravistelevasta keijumaailmasta, mainioista henkilöhahmoista ja tarinoista, joissa on syviä teemoja. Kieli on hauskaa ja hiottua. Merkille pantavaa on, että Penni Pähkinäsydän noteerattiin arvovaltaisella tasolla. Kotimaisten kielten keskuksen  Kielitoimiston sanakirjan päätoimittaja Minna Pyhälahti nosti Penni Pähkinäsydän -sarjan esille blogissaan 2.11.2023. Pyhälahden postaus on luettavissa alla olevasta linkistä.

Isoja teemoja kirjassa ovat mm. se, että vanhemmat eivät ole läsnä lastensa elämässä ja ohittavat (unohtavat) vaikkapa lapsen tärkeän juhlan koulussa. Vanhempien voi olla myös vaikea hyväksyä lapsensa erilaisuutta. Se voi olla häpeän aihe. Aiemmin kirjoissa on käsitelty pelottaviakin aiheita, kuten esimerkiksi isän outoa käytöstä ja karjumista erään juoman juomisen jälkeen. Stereotypioita rikkoo mainio pariskunta, Hugo ja Halpert, jotka ovat luonnollisella tavalla osa yhteisöä. Mitään ei alleviivata eikä osoitella. 

Penni Pähkinäsydän on hyväsydäminen ja rohkea,  ja tarvittaessa hän taistelee ystävineen epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He myös kannustavat toisia uskomaan unelmiin. Resupekka Aulis Nuupakan tarina on hellyttävä. Sinnikkyydellään ja ystävien tuella hän viimein selviää nukkumattiopintojen pääsykokeista ja pääsee opiskelemaan haaveammattiinsa.

Tarinoita Tuulenpesän metsästä sisältää myös runoja ja lauluja. Osa on hauskoja renkutuksia, kuten Jytkypolkka, jonka voi kuunnella seuraavista palveluista: Spotify, Apple Music ja You Tube Music. Tässä on linkki Apple Music- sivustolle: https://music.apple.com/fi/song/jytkypolkka/1580982889 

Hyvää yötä on puolestaan hyvin herkkä runo.

Hyvää yötä minun pikku keijukaiseni. 

Hyvää yötä aurinko, joka jo kalpeni. 

On aika mennä nukkumaan ja silmät sulkea.

Huomenna taas uudet polut täytyy kulkea. 

Hyvää yötä tuuli, joka meitä kuljettaa.

Hyvää yötä pilvet, jotka kauas katoaa.

Voi matka täällä olla pitkä sekä kivinen. 

On hyvä vähän levätä, pian koittaa huominen. 

 

 Hyvää yötä minun pikku keijukaiseni.

Hyvää yötä tähtitaivas, joka ylles' aukeni. 

Se tuikkeellansa tuudittaa sut uneen kauniiseen.

Kun heräät, kaikki huolesi ovat jääneet eiliseen." 

Kirjan lopussa on vihje siitä, että seuraava osa on tulossa. Vihjataan muutokseen, joka on tapahtumassa. Pelottavaa on, millainen muutos on, koska sillä on äiti Annelieen niin suuri vaikutus jo nyt. 

Linkistä pääsee lukemaan muut postaukseni Penni Pähkinäsydän -sarjasta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow 

Tästä linkistä avautuu Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston sanakirjan päätoimittajan Minna Pyhälahden blogi Penni Pähkinäsydämestä:

https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/minna_pyhalahti/uusia_sanoja_lastenkirjasta_vapise_harry_potter!.40184.blog (Luettu 10.11.2023)

Luuttu-sanan käyttö siivousvälineestä jäi askarruttamaan, joten tarkistin senkin. Itse kyllä käytän luutua, enkä luuttua: 

https://www.kielibaari.fi/kaytatko-luuttua-vai-luutua/ (Luettu 10.11.2023)

Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Kuvan lähde: BookBeat

Luin vähän aikaa sitten hyvin kirjoitetun elämäkerran: Tommi Saarela: Kassu Halonen: Maailma on kaunis. Nyt kuuntelin toisen, vähintäänkin yhtä hyvän elämäkerran. Antti Heikkisen Eila Roine on hyvin kirjoitettu elämäkerta näyttelijälegendasta, Roineen teatterisuvusta sekä Tampereen Työväen Teatterista, joka on ollut tiivis yhteisö. Laaja elämäkerta valottaa myös monien tuttujen näyttelijöiden ja ohjaajien elämänvaiheita sekä roolisuorituksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana BookBeat -palvelussa. Lukijana on Satu Silvo.

Molemmissa elämäkerroissa kohdehenkilön elämä ja persoona on kuvattu monipuolisesti ja rehellisesti. Kummassakaan kirjoittajan asenne kohdehenkilöön ei kuitenkaan ole palvova, niin kuin joissakin aiemmin lukemissani elämäkerroissa. 

Antti Heikkinen on tehnyt huolellisen taustatyön ja tutustunut Roineen yksityisten arkistojen lisäksi myös Suomen teatterimuseon arkistoihin. Hän on myös haastatellut Eila Roineen perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kollegoita. Tietenkin teksti perustuu myös Eila Roineen haastatteluihin, ja tekstissä on kivasti esillä aikahyppyjä vuoden 2022 haastattelutilanteisiin. Myös jotkut haastattelukysymykset ovat esillä. Tämä tuo aitoutta ja mukavaa vaihtelua tekstiin. Eila Roineesta välittyy elämänmyönteinen ja positiivinen kuva. Hän on ollut töissään rohkea heittäytyjä, jolla ei ole pahaa sanottavaa kollegoistaan.

Eila Roineella on valtava, eri vuosikymmenille jakautuva näyttelijäkokemus. Paljon on ollut erilaisia rooleja, paljon on kohdattu näyttelijöitä ja ohjaajia. Tästä johtuen elämäkerrassa on paljon nimiä, joista osa on minulle tuntemattomia. Tästä tuli tekstiin jonkin verran raskautta ja myös hieman toisteisuuttakin rooliluetteloiden muodossa.

Uutta tietoa minulle oli, että Roine ehti tehdä ainakin yhden näytelmän myös Jouko Turkan ohjauksessa 1990-luvun loppupuolella. Turkastakin Roineella on hyvää sanottavaa. Hän sanoo, että Turkan  työskentelytapa oli erikoista, mutta ohjeet olivat nerokkaita. Roine kiittelee Turkkaa siitä, että hänen omat maneerinsa lensivät kerralla "hevon helvettiin", ja Turkka löysi hänestä aivan uusia puolia, joiden olemassaolosta Roineella itselläänkään ei ollut tietoa. 

Nuorempi sukupolvi, noin parikymppisetkin, muistavat Roineen Pikku Kakkosen Eila-mummina, jonka vastanäyttelijänä oli toisinaan myös Ransu-koira, jota oli kuulemma yllättävän vaikea katsoa, kun katse tahtoi pakostakin harhailla käsinuken ohjastajaan Pertti Nättilään. Lasten välitön palaute Eila-mummille: kiittely ja halailu tavatessa ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Huikea ura on tietenkin elämäkerran pääosassa, mutta myös Eila Roineen ja Vili Auvisen yksityiselämää kuvataan. Siinäkin on rehellistä kerrontaa. Heidän suuri rakkaustarinansa ja onnellinen perhe-elämänsä kuvataan kivasti. Vaikeita aikoja ja surujakaan ei lakaista maton alle. 

Koska Eila Roineen ura on sijoittunut usealle vuosikymmenelle, elämäkerrassa on mukana  mielenkiintoista ajankuvaa: Presidentti Kekkonen istuu katsomossa, taistolaiset toimivat aggressiivisesti luokkataistelussaan ja laativat jopa tappolistoja, joille Roine ja Auvinenkin joutuvat. Myöhemmin Kirsti Wallasvaara pyysi tätä Roineelta anteeksi. 

Varmaan monet muistavat Veikko Sinisalon legendaarisista rooleistaan Tuntemattoman sotilaan Lahtisena ja Laurilan Anttoona Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa. Sinisalo teki myös paljon lausuntakiertueita ja -levyjä. Siksi olikin mielenkiintoista lukea hänen uransa alkuvaikeuksista Tampereen Työväen Teatterissa: artikulaatio-ongelmista ja rooleista putoamisesta pitelemättömän naurun vuoksi. Ohjaaja Eino Salmelainen suorastaan vihasi nuorta Sinisaloa.

Lasse Pöystin maine legendaarisena näyttelijänä ja leppoisana Pikku Kakkosen satusetänä valaistiin myös toiselta puolelta. Ei hän ohjaajana ja teatterinjohtajana niin leppoisa ollutkaan; vaan käyttäytyi jopa sopimattomasti. Roineen mukaan Lasse Pöysti oli loistava näyttelijä, mutta hän ei niinkään vakuuttanut ohjaajana.

Otin kuvan kirjasta, kun olin kuunnellut 82% . Kuuntelin kyllä kirjan loppuun asti, ja tosi hyvillä mielin. Näyttelijä Satu Silvon lukeminen on erinomaista. Sitä voi kuvata sekä loistavaksi luennaksi, mutta myös erityisen hienoksi roolisuoritukseksi Roineen Eilana, koska Silvolla on  Roineen puheenrytmi, äänepainot ja murre aivan erinomaisesti hallussa. Tuntuu, että välillä kuuleekin Roineen itsensä äänessä. Tässä tapauksessa äänikirjan lukija todellakin kohoaa yhdeksi kirjan tekijäksi. Tästähän onkin viime aikoina puhuttu.

Reija Könönen ja Sanna Laakkio: Rohkeasti rehellinen

 

Joku sanoo, että kun pyytää, universumi vastaa. Tätä on vaikea uskoa, mutta usein on käynyt niin, että kun joku asia on ollut mielessä, Hidasta elämää -sivustolla on ollut juuri siihen sopiva päivitys, vaikka en ole algoritmejä siihen opettanut. 

Nyt löytyi juuri sopiva kirja tämän hetken mielentilaan ja elämäntilanteeseen. Reija Könönen ja Sanna Laakkio kirjoittavat kirjassaan Rohkeasti rehellinen siitä "Miten seistä omilla jaloillaan omien ja toisten toiveiden ristipaineessa? Rohkea rehellisyys on viestimistä ilman syyttelyä, painetta ja pelkoa. Samalla se on myös läsnäolevaa kuuntelemista, joka antaa tilaa muillekin." (takakansitekstiä)

Olen aina ollut myötäilijä, joka ei ole näytänyt loukkaantumistaan tai ilmaissut selkeästi mielipidettään tai rajojaan. Olen aina vältellyt konflikteja. Olen jännittänyt vuorovaikutustilanteissa etukäteen, tapahtumahetkellä ja myös jälkikäteen, ja varsinkin jälkikäteen on tullut eräskin yö vatvotuksi, mitä sanoin, miksi sanoin ja mitähän minusta nyt ajatellaan yms. Olen vasta aikuisiällä opetellut asettamaan rajoja, miten minua voi kohdella ja miten ei. Muutama ylilyöntikin on matkalla tapahtunut.

Reija Könönen ja Sanna Laakkio opettavat kirjassaan, miten voi viestiä jämäkästi eri tilanteissa olemalla itselleen rehellinen loukkaamatta muita. Kirja on lyhyt, kuten useimmat Hidasta elämää -sarjan kirjat (213 sivua) Luin sen nopeasti loman aloittavan viikonlopun aikana. Koin kuitenkin saavani kirjasta paljon ajateltavaa ja harjoiteltavaa. Itsetutkiskelu ja itsensä kehittäminen ovat minulle elinikäisen oppimisen tavoitteita.

Tommi Saarela: Kassu Halonen: Maailma on kaunis

 

Oi, olipa hieno lukukokemus pitkästä aikaa! Tommi Saarelan Kassu Halonen: Maailma on kaunis on mielenkiintoinen ja antoisa runsaudensarvi musiikin moniottelijasta. Kassu Halosen persoona, elämä ja ura ovat kiinnostavia. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa ja musiikkisaavutuksensa ovat vertaansa vailla. Hän on toiminut iskelmämusiikin, pop- ja rock-genren sekä myös klassisen musiikin saralla vuosikymmenten ajan. Hän on säveltäjä, liideri, laulaja, soittaja, tuottaja ....aivan uskomattoman lahjakas millä musiikin alueella tahansa.

Kassu Halosen elämäkerta oli mukavaa luettavaa siksikin, että sen asiat yhdistyivät omaan henkilöhistoriaan pienissä mittakaavoissa: Kukapa ei muistaisi Kirkaa ja Surun pyyhit silmistäni -kappaletta? Kukapa ei tietäisi Hurriganesia ja Remua, Irwin Goodmania, Jari Sillanpäätä? Olen käynyt myös Kassu Halosen organisoimassa Manamasalon saarikonsertissa kuuntelemassa Katri Helenaa. Oli mukavaa lukea tuttujen artistien persoonista ja kappaleiden syntyhistoriasta. Kirkan rakastettavan ja lempeän persoonan kuvaus teki vaikutuksen. Uutta tietoa minulle oli Irwinin eli Antti Hammarbergin oikea musikaalisuus renttumaisuuden takana.

Kassu Halonen kuulee musiikin valmiina päässään; siksi säveltäminen käy nopeasti, sinfonioiden säveltäminen tietenkin hitaammin. Hän myös monesti näkee säveltämänsä musiikin väreinä tai kuvina, mitä kutsutaan syntesiaksi. "Myös luonto ja maisemat painavat korvien välisen radion käynnistysnappulaa, ja säveltäjä huomaa etsivänsä kuumeisesti kynää ja nuottipaperia." Halonen muistelee, että kerran Sveitsissä ikkunasta näkyvä alppimaisema rupesi soimaan päässä vaivaksi asti. "Ne vuoret soivat tiettyä teemaa, jonka sijoitin osaksi ekaa sinfoniaani. Sinne tuli semmonen erityinen "Sveitsi-jakso." (s. 440 - 441)

Elämäkerrassa tulee kauniisti esille Kassu Halosen kiitollinen ja nöyrä elämänasenne:

" Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen saanut olla hyvän ympäröimä. Se on lahja, joka on antanut voimia tarttua aina uusiin haasteisiin. Olen kiitollinen kaikesta onnesta elämäni polulla, jonka varrella olen saanut kohdata rakkaan Miian sekä joukon aitoja, oikeita ystäviä. Kaikki tämä yhdistettynä siihen, että minulla on ollut onni saada työlleni näin paljon arvostusta yleisöltä, ovat olleet suuri, kannatteleva voima elämässäni." (s. 480)

Tommi Saarela on kirjoittanut elämäkerran hyvin. Kirjan rakenne nojaa viisaasti kronologian sijaan aiheisiin. Muiden henkilöiden kuin päähenkilön haastatteluja on juuri sopivasti, jotta kohdehenkilöstä tulee kirjoitajan mukaan ristivalaistusta, joka tuntui kokonaiskuvan piirtymisen kannalta pakolliselta. Tämäkin on hyvä ratkaisu. Liian runsas muiden henkilöiden haastattelujen käyttäminen tekisikin kohdehenkilöstä palvottavan patsaan, mutta tässä elämäkerrassa kohdehenkilön persoona pääsee todellakin esille ja oikeuksiinsa. Lisäksi kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa. 

Tommi Saarelan Kassu Halonen: Maailma on kaunis -elämäkertaa voi todellakin suositella luettavaksi muillekin, varsinkin musiikista, henkilö- ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

On ollut kiva seurata Instagrammissa Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa -romaanin kirjoittamiseen liittyviä päivityksiä. Panin  kirjan kirjaston varaukseen heti, kun ilmestymispäivä julkaistiin, ja sainkin kirjan luettavakseni uunituoreena ja "neitseellisessä" tilassa; kukaan muu ei ollut kyseistä kappaletta vielä avannut.

Oli mukavaa huomata kirjan käsittelevän ruotsinsuomalaisuutta. Minusta se aihe olikin jo aika avata, koska ummikkosuomalaisten osa Ruotsin tehtailla ei aina ollut helppo, vaikka menestymistä haluttiinkin kotikylällä leuhkia uudella Volvolla tai hautaseppeleiden määrällä kehuskelemalla. Ruotsin siirtolaisuus on tuttua omastakin lähipiiristä.

Lintunen kuvaa Ruotsiin muuttaneiden elämää yhden perheen näkökulmasta: vanhemmat, lapset ja yksi lapsenlapsi toimivat kertojina. Taustalla ovat Suomeen jääneet isovanhemmat.

Melko pian aihe laajenee ruotsinsuomalaisuudesta karjalan evakoihin, ruotsinturkkilaiseen naiseen ja Suomen syrjäseudulle tulleeseen irakilaiseen pakolaiseen. Aihe laajenee vieläkin enemmän ja teemoittaa kieltä ja identiteettiä yleensä ja ottaa myös kantaa kiihkoisänmaallisuuteen tai ns. kantasuomalaisuuteen. "Loukkuvaarakaan ei näköjään säästy näiltä yhteen putkeen huutajilta, joiden pihoissa siniristilippu paukkuu pelottavasti tyynelläkin säällä." (s. 271)

Dementikon tunnemuistin avautuminen on liikuttavaa. Kun hän vihdoinkin saa puhua suomea täysin ruotsalaisessa hoivakodissa, omalla kielellään hän muistaa vaikka mitä ja on terävä.

Identiteettinäkökulmasta käsitellään myös "säälittävää maalaisuutta" ja "sivistystä", jota länsisuomalainen, vastavalmistunut äidinkielen opettaja edustaa.

"Kun alat puhua murteella, tuntuu kuin sillä sekunnilla vajoaisit älyllisesti tasoasi alemmaksi. Kieli on ihmisen käyntikortti, hän teroitti ja kysyi, olisiko mahdotonta ajatella, että luopuisin vähitellen kokonaan murteen käytöstä. (s. 70)

Aikatasoja on kaksi: 1970-luku ja vuosi 2012. Paikkoja on itäsuomalainen Loukkuvaaran kylä ja Göteborg. Kertojat vaihtuvat varoittamatta, ja aluksi oli hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä. Pysyin kuitenkin mukana.

Minun lukukokemukseni linkittyy leikkimielisesti romaanissa kuvattuun lukukokemukseen: Porokylän kirjaston pihalla oli ihmisiä odottamassa Matti Pulkkisen kirjailijaillan alkua. He kommentoivat Pulkkisen Ja Pesäpuu itki  -romaania, joka tuolloin oli juuri ilmestynyt: "Saisi selevemmin laittaa tapahtumia jonnoon. Hyppyyttää lukijaa niinku haukka hiirtä hangella." (s. 158).

Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Sata auringonkiertoa on Lintusen henkilökohtaisin teos. Tätä tietoa vasten oli mielenkiintoista lukea kirjaa niin, että kukahan näistä tyypeistä on kirjailija itse. Luultavasti ei kukaan sellaisenaan, mutta paluumuuttaja Seppo puhuu ehkä eniten kirjailijan äänellä. Seppo on fiksu ja paljon lukenut ja puhuu hienosti juurien, kielen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen identiteetille ja hyvinvoinnille. Kirjan kiitoksissa Lintunen kiittää äitiään, jonka yli satavuotiaassa torpassa kirjailija sai tehdä rauhassa kirjoitustyötään. Niin kuin Seppo, myös kirjailija taisi palata juurilleen.

Maritta Lintusen kieli on elävää ja taitavasti hiottua sekä murteen että yleiskielen tasolla.

"Pakkoko se on raahata kurjimmat uivottajat tuonne ruuvun taakse koko Suomen kansan pilikattavaksi. Kaikilla repalaiset kumisaappaat ja villapaijat kyynärpäistä puhki. Vähemmälläkin uskottaan, ettei maaatallous ennää kannata." ( s.18)

"Maaliskuun yöpakkanen on kovettanut pehmenneet hanget miehenkestäviksi. Oikaisen hankiaisia myöten metsän lävitse kaukolinjapysäkille ja jään kuuntelemaan kuuraisilla koivunoksilla hypähtelevien talitiaisten sirkutusta. Pajunkissat poksahtelevat auki auringon sormien alla ja ilma tuoksuu vaniljaiselle lumisulalle..." (s. 155)

Kannen on suunnitellut Mika Wist, kuten monissa aiemmissakin kirjoissa. Pidän kannesta, jossa pohjana on kai kuva vanhan hirsitorpan hirrestä ja sen päällä  kuivattuja pihan tai lähiniityn kukkia. Se tiivistää hienosti kirjan keskeisen teeman, omien juuriensa arvostamisen. Kirjakuvan taustalla on korillinen kuivattuja kukkakimppuja muistona minulle tärkeästä päivästä.

Maritta Lintunen on taitava kirjailija. Olen lukenut hänen koko proosatuotantonsa, (paitsi Kirjeitä Suolavuonolta) eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kerralla.

Kirjassa on keskeisesti esillä Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -kirja, jonka jo varasin kirjastosta. Olen tiennyt sen olemassaolosta ja merkittävyydestä kirjallisuushistoriassa, mutta en ole lukenut sitä. Kiinnostus siihen heräsi. Samoin olen tiennyt Hassisen kone -bändin, en niinkään kuunnellut heidän musiikkiaan. Heidän ylpeytensä itäsuomalaisita lähtökohdista oli minulle uutta tietoa.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan muita Lintusen kirjoja käsitteleviä postauksiani.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Maritta+Lintunen

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari. Suomentanut Helinä Kangas

Joskus kirja voi syventää kokemuksia ja vahvistaa muistoja. Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari (2021, suomeksi 2023) vahvisti muutaman vuoden takaista matkakokemusta, joka puolestaan herätti lapsuuden muistoja eloon.

Tarinan miljöönä on Kypros, erityisesti Nikosia, ja Lontoo 1970- ja 2010-luvulla. Keskushenkilöt ovat Defne, Kostas, Yorgos, Ysuf ja Ada. Defnen sisar Meryem nousee kirjan puolivälin jälkeen merkittäväksi sivuhenkilöksi. Vaikka keskeisten henkilöiden määrä on pieni, tapahtumat kuvaavat kuitenkin monien ihmisten elämää jaetussa kaupungissa ja sen ulkopuolella.

Kertojana käytetään pääasiassa ulkopuolista kertojaa, mutta välillä vanha viikunapuu antaa minä-kertojana  näkökulmia menneisyyteen ja taustoittaa asioita. Viikunapuu tuntee, näkee, kuulee, reagoi ja tuntee yhteyttä henkilöihin. Viikunapuun käyttäminen kertojana on onnistunut ratkaisu. Sen avulla saadaan kerrotuksi paljon tapahtumia, joissa päähenkilöt eivät ole läsnä. 

Muutaman kerran viikunapuu sortuu koulutyttömäisten aasinsiltojen käyttämiseen. Esimerkiksi näin: "Ehkä minun on aika kertoa teille itsestäni vähän tarkemmin. En ole se, joksi minua luulette..."

tai

"Ennen kuin tapaamme tavernassa, minun täytyy kertoa teille vähän lisää itsestäni ja kotimaastani..."

Näistä muutamasta kielellisestä kömpelyydestä huolimatta, se kuljettaa tarinaa oikein hyvin. Loppupuolella selviää, mitä ennakoinnissa vihjattiin, että puu ei olekaan se, joksi sitä luullaan.

Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari on monikerroksinen ja hieno kertomus rakkaudesta (sisältäen kaksi riipaisevaa rakkaustarinaa), vihasta, sodasta, jaetusta maasta, raja-aidoista ja traumoista. Se on myös kertomus puista, ekosysteemeistä, luonnon monimuotoisuudesta ja pikkulintujen suojelemisen tärkeydestä. Se on toiveikas kertomus rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuudesta ja uskosta siihen, että uusi sukupolvi voi toimia toisin kuin vanhempi. Toiveena on,  että nuoremman polven  kyproslaiset eivät ole kreikkalaisia tai turkkilaisia, vaan saarelaisia. 

Kaikkien syvien teemojen lisäksi oli jännittävää lukea viikunapuun hautaamisesta ja sen kaivamisesta ylös haudasta. Outoa! Vanhat taikauskoiset tavat ja kyproslaisen elämäntavan kuvaus olivat myös hyvin mielenkiintoisia.

Kadotettujen puiden saari teki minuun syvän vaikutuksen, samoin kuin muutama vuosi sitten tehty Kyproksen-matka. Molemmat koskettivat jotain omakohtaisesti koettua. Yhdessä kirja ja matkan anti vahvistivat toisiaan, ja oli mielenkiintoista lukea tapahtumista, jotka on itse jollakin tavalla kokenut, vaikkakin kaukaa ja vuosien päästä. Siksi poikkean hetkeksi kirjan ulkopuolelle muistoihini.

Matkalla opas kertoi mielenkiintoista tietoa jaetusta maasta, sen historiasta, aavekaupungista, josta satojen turistien piti poistua 15 minuutissa Turkin hyökättyä maahan. Tässä hieman tietoa aavekaupungista:

"Vielä 1970-luvun alussa Famagusta olikin Kyproksen suosituimpia nähtävyyksiä, ja sen edustalla sijaitsi vilkas rantakohde Varosha.

Kaikki muuttui vuonna 1974, kun Turkki hyökkäsi Kyprokselle ja Famagusta jäi turkkilaisten tukeman Pohjois-Kyproksen puolelle. Matkailu loppui kuin seinään vuosikausiksi. 

Kahtiajaetun Kyproksen rajalla sijaitseva rantahotellien Varosha jäi autiokaupungiksi, mitä se on edelleen. Varosha on suljettu matkailijoilta, mutta rapistuneita aavetaloja voi tiirailla Famagustan pieneltä Palm Beach -rannalta." (https://kerranelamassa.fi/kypros-matkailu/pohjois-kypros/famagusta/." Luettu 26.8.2023.)

Omin silmin nähtynä aavekaupunki oli pysäyttävä. Sota ja kahtiajako konkretisoituivat.

Turistikierroksella saimme nähdä myös presidentinlinnan luodinrei'ät ja  arkkipiispa Makarioksen autokokoelman. Lapsena televisiosta näkemäni uutispätkä arkkipiispa Makarioksesta  yhdistyi  aikuisen todellisuuteen jännittävänä déjà vu -elämyksenä.  (Ilmiö tarkoittaa hämmentävää ja vahvaa tuttuuden tunnetta jossakin tilanteessa. Henkilö tuntee varmasti kokeneensa nykyisen tilanteen jo aiemminkin, vaikka usein tietääkin sen mahdottomaksi. https://fi.wikipedia.org/wiki/ Luettu 26.8.2023)

Kun olin n. 11-vuotias, Kyproksen konflikti oli ajankohtainen, mutta en tietenkään silloin sitä ymmärtänyt. Aavekaupungin näkeminen avasi muistilokeron tästä ja myös siitä, että oman kotikylän miehiäkin oli Kyproksella rauhanturvaajina. Naapurin miehen hirvensarvitrofeessa roikkui sininen baretti. Yhtäkkiä lapsuuden muistikuvat ja aikuisuuden kokemus olivat samalla viivalla, ja muistikuvista tuli todellisuutta.

Matkalla vierailimme myös Nikosian käsityökeskuksessa, josta ostin kuvassa näkyvät liinat. Käsityökeskus on mielenkiintoinen paikka. Hyökkäyksen ja väestön pakkosiirtojen vuoksi ihmiset eivät voineet ottaa mukaansa tavaraa, mutta kulttuurin ja käsityötaidot he saattoivat kuljettaa mukanaan. Käsityökeskus siirtää pohjoiskreikkalaista käsityöperinnettä eteenpäin. 

Kirjan takaliepeessä on Elif Shafakin valtaisa ansioluettelo kirjallisen työn, koulutuksen ja muiden meriittien osalta. Hänet on mm. valittu yhdeksi kahdestatoista ihmisestä, jotka tekevät maailmasta paremman paikan.  Kadotettujen puiden saari  ilmiselvästi myös pyrkii tähän. 

Elif Shafakin muu suomennettu tuotanto alkoi kiinnostaa. Tässä hänen tuotantoaan:

Rakkauden aikakirja

Kirottu Istanbul

Kunnia

Valkoinen elefantti

Eevan kolme tytärtä

10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Kyproksen jännitteisestä historiasta voi lukea lisää vaikkapa tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyproksen_historia#Ison-Britannian_hallinta_ja_protektoraatti (Luettu 26.8.2023)

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun  (2023) on omaelämäkerrallinen romaani isän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen traumatisoivasta vaikutuksesta perheenjäseniin, varsinkin tyttäreen. Kirja on Vasantolan kolmas, mutta muita teoksia en ole lukenut.

Kirjallisuudenlajina kyseessä on autofiktio. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:autofiktio (Luettu 18.8.2023) Satu Vasantolan haastattelusta Me naiset- lehdessä käy ilmi Vasantolan oman elämän tapahtumia, joissa on yhteneväisyyttä kirjaan. (https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009454288.html) (Luettu 18.8.2023)

Kirjakuvan somisteena Terezinha Fernandesin maalaamasta taulusta tehty kortti. Alkuperäisen taulun Fernandes on maalannut suulla, ja sen nimi on Toivoa ja toiveikkuutta. Kortti on ilmestynyt Taidetta ilman käsiä -sarjassa. Käytän sitä kuvaamaan isän maniavaiheita, jolloin arkielämän huolet eivät häntä painaneet, ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ja muutaman tunnin yöunilla pärjäsi vallan mainiosti uusien innovatiivisten projektien parissa.

Vasantola kuvaa maniavaiheita uskottavasti. Lisäksi esille nostetaan  läheisten vastuunkanto ja voimattomuus, heitä traumatisoiva pelko ja häpeä sekä jatkuva syyllisyys. Myös avun saamisen vaikeus ja pitkäkestoinen ahdistus on hyvin kuvattu.

Fiktiivinen matka isän perässä pitkin Suomea ei sen sijaan ollut mielestäni uskottavaa. Autiotalossa yövytään ja Olavinlinnaan jäädään jumiin alueen sulkeuduttua. Paikoitellen matkasta kerrottaessa  kerronta mielestäni hidastuu ja jää polkemaan paikoilleen. Ehkä tiivistäminen olisi ollut paikallaan. 

Ehkäpä isän perässä matkaaminen oli fiktiivinen vastine mahdolliselle itse koetulle terapiamatkalle, jossa omaa henkistä  pahoinvointia on tarpeen selvittää ja opetella päästämään irti menneisyyden taakoista.Toivottavasti kirjan loppu kuvastaa juurikin sitä, että johonkin on vedettävä raja. Jossakin kohtaa oma vastuunkantaminen on lopetettava niissä asioissa, joille ei mahda mitään. Jossakin kohdassa on mahdollisuus tehdä sovinto eletyn elämän ja menneisyyden tapahtumien  kanssa ja voi  alkaa elämään tässä hetkessä, oman näköistään elämää. Minä-kertojalla tämä hetki liittyy lapsen syntymään.

Kirjan luettuani jäin miettimään vastuukysymyksiä: Onko tosiaan niin, että aikuiset lapset ovat vastuussa isänsä maniassa tekemistä veloista? Tai päinvastoin: ovatko vanhemmat vastuussa aikuisen lapsensa pankki- tai huumeveloista? Voiko vastuunkantamista läheisen asioiden hoitamisesta lopettaa? Voiko välit vain katkaista?  Kenen vastuulla on sairaan toimittaminen pakkohoitoon, omaisten vaiko viranomaisten? Ja kärjistäviä kysymyksiä kirjan ulkopuolelta: Pitääkö itsetuhoisen ihmisen todellakin mennä itse sairaalaan odottamaan, onko siellä tilaa? Jos tilaa ei ole, kotiutetaanko hänet kehotuksella: Tule huomenna uudelleen, jos vielä tuntuu pahalta? Onko avohoito hoitoa ollenkaan?

Olen lukenut viime aikoina muitakin vastaavia omaelämäkerrallisia romaaneja, joita voisi kutsua terapiakirjoiksi. Mikä tekee kirjoittajan oman elämän kipupisteitä kuvaavista terapiakirjoista mielenkiintoisia? Mielestäni se, että yksityisen kokemuksen avulla voidaan nostaa esille jotain yleisesti merkittävää. 

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun tekee kiinnostavaksi juuri mielenterveyden hoitoon liittyvien epäkohtien esille nostaminen. Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on myös erinomainen esimerkki siitä, että autofiktion avulla voi nostaa esille yksityisiä asioita, jotka kasvavatkin yleisesti merkittäviksi, jolloin asiat eivät jää pelkästään kirjoittajan henkilökohtaisiksi kokemuksiksi. Camilla Nissisen teoksessa nousevat esille syömishäiriöt ja rajoittavan uskonnollisen yhteisön vaikutusvalta yksilön hyvinvointiin. 

Mielestäni Hanna Brotheruksen Ainoa kotini ja Joonatan Tolan Punainen planeetta jäivät vain yksityisen ihmisen vaikeiden kokemusten kuvaukseksi, eivätkä sen vuoksi kirjojen jatko-osat enää jaksaneet kiinnostaa. Kaikilla on omat kipunsa. Ilman laajempaa näkökulmaa toisten ihmisten kovat kokemukset eivät välttämättä jaksa kiinnostaa kokonaisen kirjan tai kahden verran.

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun aiheeseen liittyy myös Juha Hurmeen Hullu. Siinä Hurme kuvaa omaa psykoosiaan ja siitä selviytymistä. Hurme pistää itsensä rohkeasti peliin. Vakavasta asiasta huolimatta mukana on myös huumoria. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä siinä ei kuitenkaan ole kyse. 

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni Camilla Nissisen ja Juha Hurmeen mainituista teoksista.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Meit%C3%A4+vastaan+rikkoneet

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hullu

 

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä. Suomentanut Oili Suominen

 

Mitä minä luinkaan?! Kirjan, joka sai sekä August-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994. Suomeksi kirja on julkaistu samana vuonna ja vielä 2022 Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Laatukirjan siis.

Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä on alkuperäiseltä nimeltään Händelser vid vatten. Suoraan käännettynä Tapahtumia veden äärellä. Lukiessani ihmettelin kirjan rakennetta, jota ajattelin sekavaksi. Alkuperäinen nimi selittää rakenteen: kuvataan tapahtumia, ei perinteisesti loogisesti etenevää juonta, johon taas suomennettu nimi mielestäni viittaa. Aika jännä havainto! Pitkin matkaa kirjoitin muistiinpanoihini kysymyksiä: Miten tapahtumat liittyvät yhteen? Miksi  tuo ihminen nyt noin tekee? Onko tuo huijari? Ai nytkö nuo kohtaavat?

Etuliepeen mukaan kirjan tapahtumat tiivistetään näin:

"Svartvattnetin kylässä surmataan kaksi nuorta tunturijärven rannalla 70-luvun alussa. Murha kummittelee kyläläisten mielessä, ja monimutkainen epäluulojen ja valheiden kudelma vääristää ihmisten suhteita ja kohtaloita vuosikymmenten ajan, kunnes joku vihdoin pääsee totuuden jäljille. Silloin uhka tiivistyy äärimmilleen hiljaisten metsien keskellä."

Juonitiivistyksen sana "kudelma" on mielestäni olennainen. Ei tämä tosiaan ollut etenevä ja harkiten rakennettu kertomus. Tämä oli kuva elämästä, kuin vanhan ajan seinävaate, gobeliini, monine tapahtumineen. Ihmiset elävät elämäänsä ja tekevät omia ratkaisujaan, monenlaisia asioita tapahtuu samanaikaisesti, on väärinkäsityksiä, puhumattomuutta, ihmisten välistä toisten suosimista ja toisiin kohdistuvaa julmuutta, perhesuhteita, mielenterveysongelmia, ihanteita, tunkeilevaa uteliaisuutta, tavallista arkea, kohtaamisia, hyväksikäyttöä, kiintymyssuhteita, intohimoa, rakkautta ja suojelunhalua. Sanalla sanoen: elämää.

Paljon tapahtuu, myös kolme henkirikosta, ja paljon myös menneisyyden tapahtumista selviää loppujen lopuksi, mutta christiemäistä loppuselvitystä ei tule. Mitään ei ole tarpeen alleviivata ja selittää. Farkkujen varastaminen ja ankeriaan kuljettaminen ämpärissä jäivät minulle kuitenkin motiiveiltaan epäselviksi.

Tapahtui veden äärellä sisältää samoja luonnonsuojeluun liittyviä teemoja kuin aiemmin lukemani Suden jälkikin, mutta ei niin voimakkaasti, vaan ikään kuin taustalla. Molempien kirjojen lopussa on syvää inhimillisyyttä. Olen iloinen, että olen löytänyt Kerstin Ekmanin teokset luettavaksi. Aion jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista.

Kerstin Ekman: Suden jälki. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

 

Kiitos sinulle, joka vinkkasit Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä  Kerstin Ekmanin Suden jälkeä (ja ehkä muitakin hänen teoksiaan.) Tämä oli ensimmäinen Ekmanin kirja, jonka luin, mutta alkoi kiinnostaa kyllä lukea muitakin suomeksi ilmestyneitä teoksia, joita Wikipedian mukaan näyttäisi olevan melkoinen joukko:

• 30 metriä murhaa salapoliisiromaani. Suom. R. Terhomaa. (Salamasarja 79).
• Kolme pientä mestaria: salapoliisiromaani. Suom. Marja Tuovinen. Jyväskylä: Gummerus, 1963. (Salamasarja 113).
• Noidankehät. Suom. Elvi Sinervo. Jyväskylä: Gummerus, 1975. 
• Elämänlähde. Suom. Elvi Sinervo ja Liisa Ryömä. Jyväskylä: Gummerus, 1977. 
• Enkelitalo. Suom. Liisa Ryömä. Jyväskylä: Gummerus, 1980. 
• Valokaupunki. Suom. Liisa Ryömä. Jyväskylä: Gummerus, 1985 
• Tapahtui veden äärellä. Suomentanut Oili Suominen. Helsinki: Otava, 1994. 
• Herätä minut eloon. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 1998 
• Ikimuiston merkki. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2001 
• Sudentalja-trilogia:
  • Sudentalja 1: Herran armo. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2002 (Keltainen kirjasto 339) 
  • Sudentalja 2: Viimeinen uitto. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2004 (Keltainen kirjasto 356) 
  • Sudentalja 3: Raaputusarvat. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2005 (Keltainen kirjasto 363) 
• Huijareiden paraati. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2014 (Keltainen kirjasto 451) 
• Suden jälki. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2022 (Keltainen kirjasto 529) (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kerstin_Ekman. Luettu 1.8.2023)  

Varsinkin kiinnostavat nuo viimeisimmät, mutta myös muut. Tapahtui veden äärellä odotteleekin jo lukupinossa.

Suden jälki oli minulle vaikuttava lukukokemus. Kirja on suhteellisen lyhyt, n. 170 sivua, mutta se on syvä ja viisas, ja löysin siitä monia teemoja. Elämää kuvataan vanhan avioparin, Ulfin ja Ingan näkökulmasta. Yhteistä elämää on eletty pitkään, yhteisiä kokemuksia on kertynyt, ja niiden myötä on syntynyt syvä kiintymyssuhde, jossa toista arvostetaan ja rakastetaan hienovaraisella tavalla. Arkinen elämä on onnellista. 

Vuoropuhelu on luontevaa, mutta sitä ei ole erotettu muusta tekstistä. Tämä on mielenkiintoinen tyylipiirre, enkä ole aiemmin tällaiseen törmännyt.

Syviä teemoja ovat mielestäni vanheneminen, vanhuuden ja nuoruuden törmäyskurssi, luopuminen, syvä elämänviisaus, inhimillisyys ja anteeksianto. 

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin Pilatusta (2016) ei ole turhaan kehuttu. Se on mielestäni valtavan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu romaani, joka taustoittaa historiasta ja Raamatusta tuttua kertomusta Rooman käskynhaltijan, prefekti Pilatuksen ja erään nasaretilaisen kohtaamisista ja elämän leikkauspisteistä. Takakansitekstissä on Kymen Sanomista otettu lainaus, jonka mukaan: "Sahlberg poimii historian käsiinsä ja muokkaa siitä version omaan maailmaansa."  Pilatus on siis Sahlbergin fiktiivinen, mahdollinen tulkinta historiallisista tapahtumista, ja sellaisena oikein onnistunut.

Lukemisen yhteydessä käsiini osui myös Historia-lehden Suuri kultanumero, jossa sattumalta on myös artikkeli Pontius Pilatuksesta. Huomasin, että lehdessä ja kirjan kannessa on sama kuva, jonka alkuperäislähdettä ei ole kummassakaan selkeästi mainittu.

Historia-lehden artikkelin otsikko on asenteellinen: "Raamatun pahis vältteli vastuuta: Pontius Pilatus pesi käsiään päivät pitkät" . Sahlbergin näkemys on toinen: Pilatus ei suinkaan vältellyt vastuutaan, vaan hoiti tunnollisesti virkatehtäviään, mutta Jeshuan asiassa hän oli niin sanotusti puun ja kuoren välissä ratkaisemassa ongelmaa, johon hänen määräysvaltansa ei oikeastaan riittänyt. Hän myös joutui pappien ikävän juonittelun uhriksi. 

Sahlbergin kertomuksen mukaan Pilatus tiesi, että juutalaisten tapa oli kerran vuodessa panna kaksi rikollista vastakkain ja vapauttaa toinen kansan valitsemana. Hän tiesi myös sen, ettei tämä olisi oikea tapa Barabbaksen ja Jeshuan kohdalla, koska vain toinen oli tuomittu rikollinen. Romaanissa ylipappi Kaifas johdatteli Pilatuksen kuitenkin suostumaan tähän äänestykseen. Pilatus halusi uskoa hyvään, eli siihen, että kansa äänestäisi viattoman vapaaksi, mutta toisin kävi. Todennäköisesti kansan joukossa oli myös pappien järjestämiä provokaattoreita vaatimassa Barabbaksen vapauttamista ja Jeshuan tuomitsemista.

Sahlberg kuvaa sekä Pilatuksen että Jeshuan ihmisinä inhimillisine piirteineen;  ei pelkästään hyviksinä tai pahiksina, vaan mielenkiintoisina persoonina. Tämä onkin Pilatus-romaanin suuri ansio. Kerrontateknisesti romaanissa on samaa kuin Waltarin Sinuhessa, jossa ikääntynyt minäkertoja kertoo elämästään edeten nykyhetkestä menneisyyteen. Pilatuksen omaa ajatuspuhetta kuvataan käyttämällä sinä-kerrontaa. Sekin on ennakoinnin ohella taitavasti käytetty tyylikeino.

Kirjassa vilahtelee historiallisia ja Raamatusta tuttuja nimiä, kuten Ceasar, Augustus, Caligula, profeetta Johannes [Kastaja] ja Herodes, jotka Sahlberg kirjoittaa fiktiivisiksi hahmoiksi niin, ettei lukijan tarvitse miettiä, osaako sijoittaa henkilöt johonkin oikeaan asiayhteyteen tai tietääkö heistä jotakin oikeita faktoja.  Lukija kyllä ymmärtää lukevansa fiktiota. Raamatusta tuttua kertomusta ei ole tarpeen toistaa yksi yhteen. Sahlbergin kertomus vain sivuaa sitä, mutta kulkee omia polkujaan, ja nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan asioita Pilatuksen kannalta.

Tällaisen romaanin kirjoittaminen vaatii paljon taustatyötä ja sekä historiaan että Raamattuun perehtymistä, mutta tilaa on myös mielikuvitukselle. Uutta näkökulmaa tuovat Jeshuan ja Pilatuksen kohtaamiset ennen Jeshuan tuomiota sekä Pilatuksen yksityiselämä, rakkausavioliitto Claudian kanssa, lasten kohtalot ja lopulta erkaantuminen ja ero, kun Claudia liittyy Jeshuan seuraajiin.

Kerronta etenee hyvin ja pitää mielenkiintoa yllä koko kirjan 440 sivun verran. Paikoitellen kieli on hersyvän hauskaa, kuvailevaa ja suorasukaista. Mukavaa on myös, että Raamatusta tutut Jeesuksen puheet on kirjassa puhekielistetty Jeshuan puheiksi. Näin niistä on tullut aidon oloisia.

Lukeminen eteni hitaasti, ei suinkaan kirjan tylsyyden vuoksi, vaan siksi, että lopulta oli pakko hieman hidastella ja vähän pitkittää lukunautintoa. Asko Sahlbergin Pilatus on hieno kirja!

Ajan nopean kulumisen kuvaus kosketti minua, koska juuri samoja asioita olen itsekin viime aikoina ihmetellyt:

"Vaikka en ollutkaan vielä vanha mies, koin kipeästi vuosien taipumuksen vilahdella ihmisten nilkkojen lomitse kuin vikkelä tuuli. Aurinko nousi ja aurinko laski, mutta miten ihmeessä sen laskun ja nousun väliin mahtui vuosikymmeniä? Totisesti ihmisen aika, tuumailin haikeana, on lyhyt ja hänen kykynsä käyttää se järkevästi on kehittymättömämpi kuin kilpikonnalla."

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona on tyylikäs ja mieleenpainuva teos, niin kuin sen kirjoittajakin. Halusin somistaa kirjakuvaa jollakin aiheeseen ja teemaan sopivalla,  suomalaisuuteen liittyvällä asialla. Valitsin kirjan taustalle Martta Wendelinin kuvan vuoden 2023 seinäkalenterista heinäkuulta, koska se kuvastaa sekä kirjan ilmestymisvuotta että lukemisajankohtaa.  Kuvan tähtisilmäinen tyttö näyttää haaveellisen onnelliselta istuessaan kukkaniityllä. Kuvasta välittyy seesteinen tunnelma. Kirjakuvan viereen valitsin ottamani kuvan Rokuan kansallispuiston maisemista. Kuvaan liittyy muistona kesäpäivän lämpö, hiljaisuus, kärpästen surina ja kiitollisuus.

Kiitollisuus on kantava teema myös Haukion kirjassa. Hän on kiitollinen menneille sukupolville siitä Suomesta, jossa tänä päivänä voimme elää. Haukio kiittää useaan otteeseen sotaveteraanien ja lottien panosta sotien aikana. Myös suomalaiset taiteilijat saavat laajasti kiitosta ja huomiota. Suomalainen muotoilu ja design ovat olleet myös Haukion puku- ja koruvalintojen taustalla, ja hän on tuntenut ylpeyttä voidessaan nostaa esille suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita ja asusteita edustustehtävissään.

Jenni Haukion tekstiä on ilo lukea. Se on sujuvaa ja selkeää. Kirja kokonaisuudessaan on looginen,  ja se esittelee tasavallan presidentin puolison julkisen tehtävänkuvan lisäksi kivasti ja tyylikkäästi myös yksityiselämään kuuluvia asioita. Ei mitään suuria paljastuksia - ja hyvä niin - mutta viehättävästi verhoja raottaen kerrotaan esimerkiksi Haukion henkilöhistoriasta ja vaikkapa perheen luontoretkistä Kultarannassa.

Kirjasta saa mielenkiintoista tietoa myös Presidentinlinnasta, Mäntyniemestä ja Kultarannasta. Haukio esittelee rakennusten arkkitehtuuria ja historiaa. Hän on paneutunut asioihin huolellisesti, mikä on hänelle varmaan luonteenomaista. Tämä tulee esille myös erilaisiin vierailuihin ja tapaamisiin valmistautumisessa. Taustojen selvittäminen auttaa olemaan kohtaamisissa aidosti läsnä. Tietenkin kohtaamisten onnistumiseen vaikuttaa myös hänen positiivinen elämänasenteensa, jonka hän mainitsee vahvuudekseen. 

Jenni Haukiolla on vahva kulttuuriosaaminen ja monipuoliset verkostot. Hän sanoo kielen, kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen kuuluneen aina hänen elämäänsä. Tästä syystä minun on helppo tuntea häneen jonkinlaista sukulaissieluisuutta. Monipuolisia tietojaan ja taitojaan hän pääsi hyödyntämään vuosien ajan Turun kansainvälisten kirjamessujen ohjelmajohtajana. Tästä on ollut hyötyä myös tasavallan presidentin puolison julkisessa työssä.

Hänen perehtyneisyytensä taiteisiin ja designiin ovat päässeet oikeuksiinsa Presidentinlinnan, Mäntyniemen ja Kultarannan esineistön ja patsaiden esillepanossa ja takaisin alkuperäisille paikoilleen palauttamisessa. Näistä voisi mainita mm. seuraavat toimet:

• Design-klassikoiden siirtäminen Presidentinlinnan varastoista Mäntyniemeen, jolloin ne ovat vierailijoiden nähtävillä.
• Esitys siitä, että  Mäntyniemen yksityistiloissa oleva Rut Brykin teos Jäävirta tuodaan esille jollakin remonttiratkaisulla julkiselle puolelle laajemman yleisön nähtäväksi.
• Esitys siitä, että Kultarannan puistoon asetetaan opastetauluja ja tietyille henkilöille nimetyt puut ja patsaat osoitetaan kyltein. Nämä toteutettiin Suomen 100-vuotismerkkivuonna.
• Kultarannan Lohdutus-patsaan siirrättäminen alkuperäiselle paikalleen puistossa ja ns. kultaisen huoneen alkuperäiskaluston palauttaminen takaisin huoneeseen  taidemuseon varastosta, jonne kalusteet olivat erään näyttelyn yhteydessä unohtuneet.
• Aikoinaan valokuvauksen pioneerit Aho & Soldan ottivat Sibeliuksesta kuvia Ainolassa. Nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat mustavalkokuvat Haukio siirrätti Sibeliuksen 150-juhlavuonna Presidentinlinnaan tilaan, jossa suurin osa itsenäisyyspäivän vastaanotolle tulevista vieraista voi ne nähdä. Siirto tehtiin yhteistyössä Aho & Soldan -säätiön asiamies Jussi Brofeldtin kanssa.

Nämä ovat mielestäni arvokkaita kulttuuritekoja ja osoittavat, että  Jenni Haukio on ottanut oman paikkansa tasavallan presidentin puolisona. Mielenkiintoista ja mukavaa on myös hänen halunsa vaalia perinteitä esimerkiksi Kultarannan lampaiden ja mehiläisten osalta. Historian vaaliminen ja sen näkyväksi tekeminen sekä suomalaisen kulttuurin esillä pitäminen on arvokas kädenjälki.

Kirjan nimi Sinun tähtesi täällä on monitulkintainen. Ihan viimeisellä sivulla selviää, että se on lainaus Mirkka Rekolan runosta. Jenni Haukion kirja Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona antoi minulle mielikuvan edustavasta, fiksusta, sivistyneestä, aktiivisesta, positiivisesta ja miellyttävästä tasavallan presidentin puolisosta, joka hoitaa tehtävänsä huolellisesti perehtyen ja parhaalla mahdollisella tavalla omaa persoonaansa, arvojaan ja osaamistaan piilottamatta. Äänikirjan lukee Haukio itse, mutta paperikirjalla on tässä tapauksessa aivan omat ansionsa. Pääsee nimittäin näkemään myös laajan kuvakokoelman.

Suosittelen lukemaan! Kiitos kirjasta, @Jenni Haukio!

    

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini. Suomentanut Eero Balk

 

Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini -romaanin takakannessa lukee mainoslause: "Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa". Toinen mainoslause hehkuttaa: "Harvinaisen ansiokas musta komedia. Pingviini on nerokas luomus!" - Spectator.  

Minä väitän, että joko mainostekstien kirjoittajat eivät ole lukeneet koko kirjaa tai sitten minä en ollenkaan ymmärrä lukemaani. Minä en löytänyt kirjasta ollenkaan huumoria, en mustaa enkä muutakaan väriä. En löytänyt myöskään tragikomiikkaa, vain tragediaa. Kirja on täynnä korruptiota, outoa rikollisuutta, ammuskelua, uhkaa, taustalla tapahtuvia outoja tapahtumia, katoamisia, kyydityksiä... Outoa on myös kirjailija Viktorin työ: kuolinkertomusten kirjoittaminen elävistä henkilöistä päätoimittajalta tulevan listan mukaisesti. Ja kun kuolinkertomus ilmestyy lehdessä, kohdehenkilö on todellakin kuollut. Onko kyse rikollisuudesta tai epätoivottujen henkilöiden likvidoinnista?

Miljöö on nykyajan Kiova. Kaupoissa on länsimaisia tuotteita ja televisiosta tulee amerikkalaisia elokuvia. Dollareita on maksuvälineinä. Pitäisi tuntea Ukrainan historiaa ja suhteita Venäjään tarkemmin ymmärtääkseen, mistä kirjassa pohjimmiltaan on kyse. Mihin viitataan sanomalehden otsikolla: "Edistystä neuvotteluissa Venäjän kanssa"? Sanomalehdessä tiedotetaan myös, että Italia on poistanut ukrainalaisilta viisumipakon. Onko tämä tapahtunut oikeasti? Mihin aikaan tässä viitataan? Myös Krimin lomaa suunnitellaan, eli tapahtuma-aika täytyy olla ennen vuotta 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin. Kirja on kirjoitettu vuonna 1996 Neuvostoliiton hajottua. Suomeksi se on ilmestynyt 2006.

Keitä ovat "ne" ja "me"? Keitä ovat "verryttelypukuiset mulipäät", jotka ajavat uusilla länsiautoilla? Tuli tunne, että kirja on allegorinen, mutta koska historiantuntemukseni ei ole riittävä, en ymmärtänyt kaikkea, mihin viitataan. Lukemisesta jäi vain ahdistava olo, mutta ei todellakaan mitenkään naurattava.

Viktor on kummallinen vässyskä, joka antaa asioiden tapahtua ja ottaa vastaan palkan kummallisesta työstään ja ajautuu käskystä yhä kummallisempiin tilanteisiin, mm. pakotetuksi hautajaisvieraaksi kuolinkertomustensa kohdehenkilöiden hautajaisiin. Ihmissuhteet ovat kummallisia. Viktorin elämään ilmestyy ihmisiä, ja heitä katoaa. Neljävuotias Sonja tulee hänen huollettavakseen. Sonja sopeutuu kyselemättä isänsä ja äitinsä perään. Äitiä ei edes mainita. Sitten tulee myös Nina. Ninan ja Viktorin suhteesta tulee myös kummallinen yhdessäolon muoto. Miksi elämää vain venytään jotenkuten ilman minkäänlaista säännöllisyytä ja päämäärää? Miksi lapsi ei ole päiväkodissa? Kuka käy öisin asunnolla?

Pingviini on sympaattinen mykkä henkilöhahmo, ja sen ja Viktorin suhde on todellakin liikuttava. Tässä takakansiteksti pitää paikkansa. Pingviini on ehkä allegorinen hahmo, jonka merkitystä en täysin ymmärtänyt. Kirjan loppu jäi myös mietityttämään. 

Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini ei ole komedia. Se on surullinen, ahdistava ja outo tarina, jonka syvin merkitys jäi minulle avautumatta.

James Herriot: Maalaistarinoita ja Kaikenkarvaiset ystäväni

Kesäkuun lopussa herkuttelin James Herriotin sympaattisilla kertomuksilla. Luin peräkkäin ensin Maalaistarinoita ja sitten Kaikenkarvaiset ystäväni.

Kaikenkarvaiset ystäväni ilmestyi 1972 ja Maalaistarinoita 1973.  Kaikenkarvaiset ystäväni on suomentanut Heidi Järvenpää, ja lukemani nostalgiseen Salamanteri-sarjaan kuuluva teos on vuodelta 1981. Sen fontti on pientä, ja sivutila on käytetty tarkkaan niin, että marginaalit ovat minimaalliset. Se hidasti hieman lukemista. Maalaistarinoita-kokoelman ovat suomentaneet Heidi Järvenpää ja Aarne.T.K. Lahtinen. Viehättävät kuvat on maalannut Lesley Holmes. Esipuheen on kirjoittanut Jim (James) Wight, joka kirjailija-eläinlääkäri James Herriotin poika. Herriot on kirjailijanimi.

Kirjojen tarinat menevät osittain päällekkäin, mutta se ei haitannut. Eläinlääkärintyö oli 1930-luvun Yorkshiressä (varmaan muuallakin) fyysistä, veristä, hikistä ja sontaista työtä vailla tietoakaan ergonomisista työasennoista tai miellyttävistä työolosuhteista. Hoidettavana oli enimmäkseen maatilojen eläimiä (hevosia, lehmiä, sikoja ja lampaita), mutta silloin tällöin myös omistajilleen rakkaita pieneläimiä (koiria ja kissoja). Ulkoisista puutteista huolimatta eläinlääkärin rakkaus eläimiin ja lämmin suhtautuminen ihmisiin antaa työhön mieluisaa sisältöä.

Kaikenkarvaisissa ystävissä kuvaillaan nuorten poikamieseläinlääkäreiden, Siegfriedin, hänen nuoremman veljensä Tristanin sekä Jamesin edesottamuksia ja toimintaa sekä eläinten että ihmisten parissa. Siegfried on sietämätön pomottaja tohottavalle veljelleen Tristanille, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista; autoja hajoaa, kuittikirja katoaa, laskutus menee sekaisin jne. Apulaiselleen Jamesille Siegfried on kyllä ystävällinen, mutta ailahtelevuudessaan ja unohtelevaisuudessaan hermoja koetteleva työnantaja.  Eläinlääkärinä Siegfriediä kuitenkin arvostetaan. Poikamiesten taloutta ja  liiketoimintaa pitävät pystyssä korvaamattomat taloudenhoitaja ja sihteeri. 

Molempien kirjojen kerronta on humoristista, ja ihmiset ja tapahtumat ovat sympaattisia. Kirjat antavat mielenkiintoista ajankuvaa maalaiseläinlääkäreiden työstä ja työolosuhteista 1930-luvun Yorkshiressä. Kirjojen pohjalta on tehty elokuva ja televisiosarja. Myös toinen rakastettu televisiosarja,  Sydämen asialla (Heartbeat),  sijoittuu Yorkshiren maisemiin, vaikka se kuvaakin myöhempää aikaa. Olen katsonut sarjan moneen kertaan. Ilokseni huomasin, että Herriotin kirjoissa esiintyvä rouva Pumphreyn hahmo ja hänen Tricki Woo (Trixie) -pegingeesinsä esiintyvät  myös Sydämen asialla -televisiosarjassa. Vaikka Herriotin kirjassa tarina on erilainen kuin sarjassa, hahmot ovat kuitenkin tunnistettavia: ylirakastava ja hössöttävä, rikas rouva Pumphrey ja hänen rakas pikkukoiransa.

Nykysilmin katsottuna Herriotin kirjoissa pistää silmään se, että auton ajaminen eriasteisessa humalassa tuntui tuolloin olleen maan tapa. Tunnettiinko Yorkshiressä minkäänlaisia promillerajoja? Oliko liikennesääntöjä olemassakaan? Oliko ajo-opetusta ja ajokorttejakaan?  Oliko autoille minkäänlaisia kuntotestejä? Miten oli mahdollista, että täysin jarruttomalla autolla sai edes ajella? Miten oli mahdollista, että autoissa ei ollut ollenkaan lämmityslaitteita? 

Sydämen asialla -sarjassa huomiotani kiinnitti joidenkin talojen ja tilojen käsittämättömän huono kunto suomalaismittapuulla mitaten.  Herriotin kirjoissa karjasuojat kuvataan suorastaan kammottaviksi kyhäelmiksi, mutta täysin normaaleiksi. Miten ihmeessä niissä on saanut pitää eläimiä?

James Herriotin kirjat ovat hyvän mielen lukemista. Wikipedian mukaan ne ovat vain osittain omaelämäkerrallisia.  Useat tarinat perustuvat löyhästi oikeisiin tapahtumiin ja ihmisiin, ja niitä voidaankin pitää pääsääntöisesti fiktiona. Suomennetut teokset ovat:

• Kaikenkarvaiset ystäväni Otava 1974 (All Creatures Great and Small)
• Luojanluomat ystäväni. Otava 1975 (It Shouldn't Happen to a Vet)
• Eläinlääkäri lennossa. Otava 1978 (Vets Might Fly)
• Eläinlääkäri vauhdissa. Otava 1979 (Vet in a Spin)
• Ystävistäni, hellyydellä. Otava 1981 (The Lord God Made Them All)
• Yksi ainoa haukahdus. Otava 1985 (Only One Woof)
• Elämäni kissat. Otava 1987
• Elämäni koirat. Otava 1987 (Dog Stories)
• Rakkaimmat ystäväni. Otava 1992 (Every Living Thing)
• Maalaistarinoita. Otava 1998              (https://fi.wikipedia.org/wiki/James_Herriot. Luettu 30.6.2023)

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto on taitava kirjoittaja, joka hyppää luontevasti genrestä toiseen. Haihtuneet aloittaa Näkijä-trilogian. Jatko-osien ilmestymisaikataulua ei minulla ole tiedossa.

"Halusin kirjoittaa dekkarin Maria Langin tai Agatha Christien hengessä. Ei kovaksikeitetteyä, ei yhteiskunnallista, ei realistista, ei poliiseja, ei rikoslaboratorioita. Näiden sijaan nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja." (Takaliepeen tekstiä)

Haihtuneet on tavoitteensa mukaisesti nokkela ja ehkä kepeähkö kokonaisuus, mutta ei jännityksetön. Jännitys tulee mielenkiintoisesti keksitystä ja pähkähullusta uskonlahkosta ja sen toiminnasta. Lahkon johtaja Luukas Markusson on vaarallinen tyyppi, joka karismaattisuutensa vuoksi saa ihmiset tekemään poikkeustekoja ja kokemaan ylistystilaisuudessa voimakkaita hengellisiksi luulemiaan kokemuksia. Hän myös yllyttää tekemään rikoksia, joista tekijöitä ei saada selville. Henkilöihin kohdistuvien rikosten tai rikosyritysten lisäksi lahko on mukana myös laajassa ja vakavassa ympäristökatastrofissa. 

Henkilöt ovat tavoitteen mukaisesti mielenkiintoisia. Näkijän tulo kirkonkylään luodaan mukavan visualisesti. Hän todellakin erottuu tavallisista tallaajista:

"Viimeisenä bussista ilmestyi punatukkainen nainen. Hän laskeutui bussin portaita hitaasti kuin elokuvatähti punaisella matolla, katsahti vasempaan ja oikeaan ja otti tilanteen haltuunsa, sikäli kuin kirkonkylän marketin edessä kuulumisia vaihtavien rollaattorimummojen ja parin paikallisen juopon muodostamassa yleisössä jotain haltuunottamisen arvoista oli."

Kielen tasolla Kanto pistää parastaan. Kielellisiä herkkupaloja ovat mm. Näkijän havainnot kirkonkylän graffiteista, terveyskeskuslääkärin kuvaileminen, ylipirteän kunnanjohtajan nimeäminen kunnallispeipposeksi sekä ilman muuta lahkon ylistyskokousten saarnat. Näkijä myös pelastuu sukupuoliselta väkivallalta kielen ja sanankäytön avulla. Hän käyttää suorastaan maagista ja kauhistuttavaa kieltä ja äänenpainoja, joten lukija pystyy näkemään ja kuulemaan kyseisen tilanteen.

Haihtuneet on kiinni tämän ajan ilmiöissä sukupuoli-identiteettien ja ihmissuhteiden osalta. Miinuksia annan kuitenkin Näkijän persoonan ja "siviiliammatin" kehittelystä.

ÅSukupuoli-identiteetti ilmeisesti muunsukupuolisena jää mielestäni pintapuoliseksi ja irralliseksi. Olisin odottanut, että se näkyy hänen toiminnassaan jotenkin. Hänen ammattinsa olisin odottanut olevan näyttelijä tai alan opiskelija, koska aiemmin mainitsemani pelastuminen raiskaukselta osoitti niin erinomaisen hiottua taitoa. Hänen aiempi yhteytensä kirkonkylään ja motiivi sinne palaamiseen olivat mielestäni kuitenkin hieman liian helppoja ratkaisuja.

Anneli Kannon Haihtuneet on raikas, hauska ja kiva rikosromaani, joka sisältää nokkelia juonikuvioita. Loppuselvitys on tavoitteen mukaisesti christiemäinen. Ihan kivaa lukemista tämäkin!

 

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset. Suomentanut Arja Pikkupeura

Viime vuosina Venäjän hyökkäys Ukrainaan, sotauutiset, tuhon kuvat ja tuhosanasto ovat täyttäneet mielen ahdistavuuteen asti. Krimin valloitus tapahtui jotenkin varkain, ilman, että siihen osattiin kai koko Euroopassa oikein reagoida, mutta jälkeenpäin on ymmärretty, että se on osa tätä samaa kokonaisuutta. 

Andrei Kurkovin Harmaat mehiläiset on ajankohtainen kuvaus Venäjän hyökkäyssodasta ja miehitystoiminnasta tavallisten siviilien näkökulmasta. Se oli esillä Kirjallisuuden ystävät  -FB-ryhmässä, ja yllättävästi se alkoi myös minua kiinnostaa. 

Andrei Kurkov on kirjan takaliepeen mukaan palkittu ukrainalainen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän syntyi Pietarissa, mutta on asunut Kiovassa lapsuudesta asti. Kurkov kirjoittaa venäjäksi. Harmaat mehiläiset ilmestyi 2018 venäjäksi, ja 2023 suomeksi. Romaanin on kääntänyt Arja Pikkupeura. Se on käännetty myös muille kielille. Suomennetun romaanin kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.

Venäjänkieliset ukrainalaisnaapurukset elävät harmaalla vyöhykkeellä ukrainalaisarmeijan ja Venäjä-mielisten separatistien välisellä alueella. Vain kaksi asukasta on jäljellä: Sergei ja Pavel, joista käytetään kirjassa lempinimiä. Kaikki muut kyläläiset ovat lähteneet; vain lapsuuden vihamiehet ovat jääneet koteihinsa. Kylässä ei ole enää mitään, ei kauppoja, ja sähköäkään ei ole ollut kolmeen vuoteen. Toimeen kuitenkin tullaan. Vanhat lapsuuden vihamielisyydet voidaan unohtaa ja elää sovussa toinen toistaan autellen ja toisesta huolta pitäen. Merkille pantavaa heidän suhteessaan on vieraanvaraisuus, pienet lahjat tutunkin luona vieraillessa ja toisen auttaminen. Votkaa naukkaillaan tuon tuosta.

Päivät kuluvat tapahtumattomuudessa perusasioihin, kuten syömiseen ja nukkumiseen, keskittyen. Eräänä yönä Sergei päättää vaihtaa kaikki kadunnimet ja kyltit ihan vain ajan kuluksi. Sellaista kuulemma tehdään muuallakin aina tarpeen mukaan. 

Sergei on mehiläishoitaja, joka kevään tullen päättää lähteä kylästä, jotta mehiläiset pääsevät keräämään mettä rauhassa. Matka Krimille kääntää hänen elämässään uuden sivun ja tuo hänen elämäänsä mielenkiintoisia tapahtumia, jopa rakkauttakin. 

Sergei on hyvä ihminen, sympaattinen ja auttavainen, joka ei toivo kenellekään pahaa. Hän haluaa elellä omissa oloissaan ja pysytellä konfliktien ulkopuolella ja hoitaa mehiläisiään. Mehiläistenhoito ja hunajan tuotanto onkin muiden tapahtumien lisäksi erittäin mielenkiintoista seurattavaa.

Sergei arvostaa hyvää naapurisuhdetta, ystävällisyyttä ja auttavaisuutta. Sotatoimien merkitystä hän ei ymmärrä. Kirjailijan oma sotaa ja miehitystä vastustava kanta tulee selvästi esille esimerkiksi siinä, että "kansantasavalta" kirjoitetaan koko ajan lainausmerkkeihin. Joistakin vuoropuheluista ja rivien välistä ymmärtää enemmän kuin mitä sanotaan. Kirjailijan esipuhe on suorapuheinen ja vaikuttava.

Venäjän valta, lait ja pakkokeinot, jotka kohdistuvat mm. Krimin tataareihin, tulevat selvästi esille. Nuorukaisia voidaan syyttää keinotekoisista rikoksista. Heidät voidaan passittaa vankilaan, ja vapautuksena voidaan tarjota Venäjän passin ottamista ja Venäjän armeijaan liittymistä. Toiminta herättää pelkoa ja kohdistuu myös muihin Venäjän alueen kansoihin, niin kuin uutisista on voinut lukea.

Venäjän propagandan vaikutus tulee selvästi esille krimiläisen kaupan myyjän vaahtoamisena Sergeille:

- Ne teidän tataarit karkotetaan, nainen vaihtoi ykskaks puheenaihetta. - Eivät tykkää meistä.

- Miten niin eivät tykkää? Minua kyllä auttavat.

- Tepä ette olekaan me. Meidän valtaa, venäläisvaltaa, ne eivät kunnioita. Ne passitetaan varmasti takaisin sinne uzbekistaneihinsa. Olisivat pysyneet kiltisti siellä, mitä ne tänne tuppasivat...

- No tämähän on heidän maataan, mehiläishoitaja lausui arkaillen.

- Miten niin heidän! nainen kiihtyi hyvänsuovasti. - Ikiaikaista venäläistä oikeauskoisten maata! Jo ennen tataareja venäläiset toivat tänne Turkista ortodoksisen uskonnon, Khersonesokseen. Silloin ei ollut vielä mitään muslimejakaan. Turkkilaiset ne sitten tänne lähettivät samalla islaminuskon kanssa. Putin itse kertoi täällä käydessään, tämä on pyhää venäläistä maata!

- Minä kun en tunne historiaa, Sergeitš sanoi olkapäitään kohauttaen. - Kaikenlasta on voinut käydä. 

- Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. - Putin ei valehtele! 

Rauhaa rakastava Sergei joutuu tekemään mehiläisiä koskevan raskaan päätöksen. Yksi pesä takavarikoidaan häneltä mehiläisen "terveystutkimuksia" varten. Pesä toki palautetaan, mutta se on täytetty vierailla, harmailla mehiläisillä. Niiden oudosta käytöksestä Sergei huomaa, että ne eivät ole hänen omiaan. Ne ovat tunkeilijoita. Ehkä niitä käytetään jopa vakoilutarkoituksessa. Petro-sotilaan antamalle  käsikranaattilahjalle tulee käyttöä, eikä pesästä jää jäljelle kuin vain kuoppa. Suurin osa kolmospesän mehiläisistä kuolee. Se yksilö, joka selvisi, joutuu kokemaan kohtalonsa hetket toisten mehiläisten toimesta. Se yrittää tulla toisten pesään, mutta se ei ole tervetullut.

"Sitä saatteli kolme tai neljä pesän mehiläistä. Ne tyrkkivät sitä ensin sivuun ja tönäisivät sen sitten alas aukolta."

Kun Sergei näkee, etteivät mehiläiset hyväksy tunkeilijaa, myös hän valitsee omansa: omat mehiläisensä, hyvän naapuruussuhteen ja itsenäisyyden. Orastava rakkaussuhdekin saa jäädä, ainakin toistaiseksi. Vakaat olot ovat tärkeämpiä.

Kurkovin Harmaat mehiläiset on vaikuttava ja aiheestaan huolimatta positiivinen kirja. Se on hiljaisella tavalla rauhan puolella. Kirjan myötä minulle heräsi lisätiedon etsimisen tarve Venäjän toiminnasta, Ukrainan historiasta ja Krimin miehityksestä. Syksyllä ilmestyvä Juha Meriläisen Putinin alttaripoika: Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota on jo kirjaston varausjonossa. Lisäksi jonotan Victoria Belimin kirjaa Punaiset seireenit: ukrainalainen sukutarina. Ehkä tutustun myös Johannes Remyn Ukrainan historiaan, joka on kirjoitettu 2015 ja päivitetty 2022.

Positiivinen lukukokemus oli aiemmin myös Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikka: kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Siitä saa paljon historiallista taustatietoa. Postaukseni kirjasta avautuu alla olevasta linkistä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2022/10/markus-leikola-sodan-ja-rauhan-kronikka.html

Lisäksi laitoin kirjaston varaukseen Kurkovin Kuolema ja pingviini -romaanin, jonka sanotaan olevan yksi tunnetuimmista ukrainalaisen nykykirjallisuuden edustajista.