Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?

Pohjanpystykorva Aapo somistaa postauskuvaa Helena Telkänrannan kirjasta Millaista on olla koira? (SKS Kirjat, 2023).  Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteiden tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? (SKS 2015) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, Lauri Jäntin palkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden. Teos palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona. (Takakansitekstiä).

Tänä vuonna on ilmestynyt myös Millaista on olla kissa?

Telkänranta kirjoittaa tuoreesta tutkimustiedosta kansantajuisesti. Hän tuo esille hienotunteisesti koirien kasvattamista positiivisin menetelmin. Hän ei saarnaa eikä julista ainoaa totuutta, miten koirien kanssa tulisi toimia, joten kirjaa on miellyttävä lukea. Telkänranta esittelee koirien oppimista, tunteita, eroahdistusta ja paljon muita mielenkiintoisia asioita. Susien käyttäytymisen esittely on myös hyvin mielenkiintoista. Sudet kuuluvat asiaa sen vuoksi, että osa susien käyttäytymistä määräävästä geeniperimästä on näkyvissä myös koirilla.

Kirjasta välittyy rakkaus koiria kohtaan ja myös huoli liiallisesta rodunjalostuksesta, josta seuraa koirille terveysongelmia ja kiputiloja. Telkänranta kyseenalaistaa hienovaraisesti ja saarnaamatta myös pienten koirien pitämisen ikään kuin nukkeina.

Asiaa on sopivasti ja kivalla tavalla esitettynä. Iso plussa tulee kirjoitustyylistä, joka ei ole hyökkäävää eikä tuomitsevaa. Koirien väkivaltaisen kohtelun Telkänranta kuitenkin tuomitsee tutkimustiedolla perustellen, ja aivan syystäkin.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

JP Koskisen Tulisiipi ( 2019) ja Haukansilmä (2021) liittyvät suomalaistaustaisen Frostin suvun tarinaan. Tulisiipi ilmestyi aiemmin, mutta kertoo myöhemmistä vaiheista Kaarle-pojan näkökulmasta. Haukansilmä on hänen isänsä (Georgen)  tarina ja sijoittuu villin lännen asuttamiseen, rautateiden rakentamiseen ja intiaanisotiin. 

Kirjat eivät ole aivan yksi yhteen jatkumoa toisilleen. Tarkkana lukijana jäin ihmettelemään paria kohtaa: Tulisiivessä sanottiin isän ja hänen veljensä olleen 1- ja 2-vuotiaita, kun he tulivat Amerikkaan. Haukansilmässä pojat ovat vanhempia. Toinen yksityiskohta oli veljen nimi: Tulisiivessä Yrjön eli Georgen veljen nimi on Janne, ja hän on pikkuveli. Haukansilmässä on isoveli Veikko eli William. Jos tarinat lukee erillisinä, asioihin ei varmaan kiinnitä huomiota, mutta jos ne lukee jatkumona, niin kuin minä, ristiriita heräsi ja alkoi vaivata.

Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Kaarle-pojan äiti (Anna) kuitenkin saatiin tarinaan mukaan, mutta hänenkin osalta jäin ihmettelemään erästä seikkaa. Jääköön se nyt kuitenkin sen enempää pohtimatta, koska kirjailijalla on vapaus kirjoittaa, mitä ja miten haluaa. Tulisiivestä tuttu isä Georgen ystävyys Kolmen Arven kanssa tuli kuitenkin erittäin hyvin selvitetyksi.

Haukansilmä sisältää paljon tappamista ja julmuutta, mutta minä, herkkä lukija, pystyin sen silti lukemaan, koska tarina on niin hyvin kerrottu. Haukansilmä (eli George) siirtyy tapahtumasta,  tehtävästä, roolista ja elämänvaiheesta toiseen hetkessä eläen. Tunteista ei puhuta kuin vain kerran, kun Haukansilmä sanoo rakastavansa Kamisen lapsia. Ehkä juuri tämä elokuvamainen kohtausten rakentaminen auttoi myös minua seuraamaan vain tapahtumia ja patoamaan liian eläytyvät tunteet. Tapahtumat eivät tulleet uniin yhtään kertaa.

Vaikka monenlaiset julmuudet ja tappaminen ovat jatkuvasti läsnä, vastapainoa tarinassa antavat syvät ystävyyssuhteet, Haukansilmän rehellisyys ja rohkeus, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja hauska kielenkäyttö, josta kuultaa villin lännen asukkaiden moninaiset taustat. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja ovat mielestäni lakotat Kamise ja Ihatota sekä valkosilmistä Foorfinger-Bob, Elmore ja Al Sieber. Nämä persoonat jäävät elämään, kun kirjan kannet sulkeutuvat.

Hienon lisän tarinaan tuovat myyttiset kohtaukset: Ukkoslintu ilmestyy uniin antamaan Haukansilmälle tehtäviä, kuolleiden läheisten henget antavat neuvoja ja ovat läsnä tarvittaessa sekä Haukansilmän näkemät enneunet. Kerronnan visuaalisuus auttaa näkemään tapahtumat todellakin kuin elokuvassa.

Vuosien jälkeen Georgen (eli Haukansilmän) kohtaaminen äidin kanssa ei suju toivotulla tavalla. Jäin miettimään äidin motiivia poikansa hylkäämiseen ja vaivalla hankittujen posliinikuppien ja lautasten palauttamista. Ehkä se oli äidin selvitytymiskeino: unohtaa menneet, joille ei enää mitään voi, ja aloittaa uusi elämänvaihe. Ehkä se oli äidin keino suojella itseään, kun pojan myötä kaikki tappaminen tuli liian lähelle. Ehkä äiti halusi pitää kiinni siitä hyvästä, jota joskus oli enemmän kuin pahaa.

..."Yritä ymmärtää minua. Rakastan sinua yhä ja muistan sinut aina tarmokkaana poikana, joka vahti äitiään, että tämä sai lypsää rauhassa. Menetin sinut vuosikausiksi, ja vaikka palasit takaisin, jotain jäi palaamatta. Se ei ole sinun syysi, niin vain kävi.

Toivotan sinulle ja vaimollesi onnea! Paketissa on ne kupit ja lautaset, jotka annoit minulle lahjaksi. Yhdestä on pieni pala pois, mutta muuten ne ovat hyvässä kunnossa.

Rakkain terveisin,

Äiti" 

Jotta historiaa voi kirjoittaa näin eläväksi ja aidolta tuntuvaksi tarinaksi, tarvitaan kirjailijalta valtava määrä pohjatyötä. Kiitos kirjasta @JP Koskinen! Olen myös kiitollinen ystävälle, joka vinkkasi tästä kirjasta ja kirjailijasta. Aion jatkaa JP Koskisen tuotantoon tutustumista. Seuraavaksi odottelen kirjastosta Ristiretki-sarjaa.

Alla olevasta linkistä voi kurkistaa blogipostaukseeni JP Koskisen Tulisiivestä

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen

JP Koskinen: Tulisiipi

En ole aiemmin lukenut JP Koskisen tuotantoa. Sain ystävältä vinkin Haukansilmästä, mutta googlettelun jälkeen huomasin, että Tulisiipi ilmestyi aikaisemmin (2019), joten aloitin siitä.

Tulisiipi kertoo suomalaistaustaisen Amerikan siirtolaisperheen tarinan. Isovanhemmat ja vanhemmat ovat 1. polven siirtolaisia, Kaarle-poika on jo syntynyt Amerikassa. Nimetkin ovat amerikkalaistuneet: Jannesta on tullut James, Yrjöstä George ja Ailista Ellen. Kieli on paikoitellen hauskaa sekakieltä, jota on kirjoitettu puhekielenä, niin kuin äännetään: "juu nou."

Lama-ajan tullessa sosialistit alkavat puhua Neuvostoliitosta ja Karjalan ihmemaasta, työläisten paratiisista, jonne myös Kaarlen perhe päättää lähteä. Kaarle haaveilee lentämisestä; muu on merkityksetöntä, ja hän sopeutuu muutoksiin nopeasti, koska pään sisällä on elämän tärkein asia, unelma. 

Sopeutuminen oleviin olosuhteisiin ja eläminen käsillä olevassa hetkessä onkin hänelle tunnusomaista. Myöhemmissä elämänvaiheissa sopeutuminen ja myönteinen suhtautuminen vastaan tuleviin asioihin tulevat esille mm. näin:

"Aurinko paistoi, hanki kimmelsi. Jos oli kuoltava, oli ainakin kaunis päivä."

Uusi kotimaa ja Petroskoi osoittautuvat melko nopeasti pettymykseksi. Stalin johtaa itsevaltaisesti maata, sotaan valmistaudutaan ja tuttuja ihmisiä alkaa kadota. Kehenkään ei voi luottaa. Teräväpäiset nuoret Kaarle ja Linda löytävät metsästä sammaleeseen haudatun miehen, jonka otsassa on reikä. Myöhemmin Kaarle tietää, että kadonnut ameikansuomalainen, Matti, ei tule takaisin, koska jäljistä päätellen metsään on raahattu jotain, ja NKVD:n  miehellä on Matin taskukello. NKVD oli Neuvostoliiton sisäministeriö, josta voi lukea lisätietoa alla olevasta linkistä.

Jossakin vaiheessa paluu takaisin Amerikkaan alkaa tuntua houkuttelevalta. Sattuman johdosta Janne-sedän ja Kaarlen matka keskeytyy ja pakkopäämääräksi tuleekin Siperia, Kaarlen osalta jopa kaksi kertaa. Linda oppii nopeasti käyttämään systeemiä hyväkseen ja pääsee luovimaan yhteiskunnassa korkeaan asemaan. Lapsuuden ystävien tiet erkaantuvat pitkäksi aikaa, mutta yhdistyvät taas vuosien kuluttua vahvalla tavalla.

Neuvostoliitto ottaa ja antaa. Kaarle menettää paljon, mutta pääsee myös toteuttamaan unelmaansa, jopa Gennadi Timošev Zamorozkin -nimisenä taistelulentäjänä. Hän on nuoresta iästään huolimatta ilmiömäinen. Lopulta hänen tiensä johtaa kylmänsodan kiihtyvään avaruudenvalloittamiskilpailuunkin.

JP Koskisen Tulisiiven tarina kantaa alusta loppuun asti. Kylmänsodan ajanjakso tuntui lukiessa aluksi vähän  turhalta, mutta loppua kohti edetessäni huomasin, että sitä ei olisi mitenkään voinut jättää pois. Se on olennaisen tärkeä ja lopulta äärimmäisen koskettava osa tarinaa ja antaa uudenlaisen, mahdollisen näkökulman, myös Juri Gagarinin tarinaan.

Olen vaikuttunut tästä kirjasta ja Koskisen tavasta kirjoittaa. Historia tulee eläväksi aidonoloisten henkilöiden ja tapahtumien kautta. Luen heti seuraavaksi Haukansilmän, joka takakansitekstin mukaan kertoo, kuinka Kaarlen suku saapui Amerikkaan. Myös muu tuotanto alkoi kiinnostaa.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen teoksistaan saa linkistä: https://www.jpkoskinen.com/biografia/

Lisätietoa NKVD:stä: https://fi.wikipedia.org/wiki/NKVD

Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Vuoden 2019 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti upea Metsä meidän jälkeemme, jossa Jenni Räinä ja Pekka Juntti ovat kirjoittajina Anssi Jokirannan ja Anna Ruohosen lisäksi. Sen jälkeen sekä Juntilta että Räinältä on ilmestynyt myös romaani. On mielenkiintoista, että taitavien kirjoittajien yhteistyö näkyy myös tässä kirjassa, jonka kiitoksissa Juntti mainitaan. Suo muistaa (2022) on Räinän esikoinen. Kirjan harvinaisen kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Tapahtumapaikkana kirjassa on pohjoissuomalainen syrjäkylä, jossa on tyhjentyneitä taloja ja Koskenniskan kyläkoulu. Se sijaitsee n. 20 kilometrin päästä keskustasta, pienehköstä kaupungista. Kesällä aurinko paistaa yöt läpeensä, sääskiä ja mäkäräisiä on. Suurpetokeskuksen mainitseminen sai arvailemaan karttamerkkejä Kuusamon suuntaan.

Keskeisenä toimijana on ekoyhteisö, jonka päämääränä on ennallistaa lähialueen soita. Vähän yli kolmikymppinen Juho ostaa vanhan koulun, johon pikkuhiljaa muuttaa asumaan samanhenkisiä ihmisiä. Halutaan olla mahdollisimman omavaraisia, elää rauhassa ja vain vähän kuluttaen. Luonnonläheinen elämäntapa yhdistää. Yhteistyö on saumatonta. Idylli alkaa muodostua.

Juhosta tulee yhteisön puheenjohtaja. Hänen vankkumaton uskonsa asiaan ja vakuuttava puhetapansa toimivat puheenjohtajuuden puolesta. Toiset ovat tyytyväisiä, kun joku tekee päätökset ja kaikki voivat osallistua työhön parhaiden kykyjensä mukaisesti. Oikeassa olemisen taakka alkaa kuitenkin painaa Juhon harteita, ja hän sortuu asioiden salailuun ja totuuden pimittämiseen, millä on yhteisöä hajottava vaikutus.

On mukavaa, että yhteisö ei ole kiihkomielinen, joten heidän elämänsä seuraaminen on lukijallekin rauhallista. Ihmissuhteitakin muodostuu yhteisön sisällä, ja myöhemmin, kun Hellä tulee kylälle tyhjentämään vaarinsa taloa. Maalaiselämän ja ihmisten kuvaus on aitoa.

Myöhemmin koululle muuttaa myös suorasukaisempiin toimintatapoihin tottunut ekoaktivisti Amalia, joka rikkoo yhteisön tunnelman ja asettaa Juhon aseman, johtamisen ja koko toiminnan kyseenalaiseksi. Amalian myötä myös lukijan rauha rikkoutuu ja ilmastoahdistus tunkee päälle ikävällä tavalla.

Suo muistaa -kirjan luontokuvaukset ovat tavattoman kauniita, ja niistä välittyy kirjoittajan arvostus luonnon monimuotoisuutta kohtaan ja rakkaus luontoon. Pienilläkin teoilla on merkitystä. Hellän pohdinnat kuvastanevat kirjailijan omia ajatuksia. 

"Ajatus suuruudesta ajoi miettimään pieniä asioita vielä merkityksellisimpinä. Kadonneet vuorijonot korostivat sitä, kuinka tätä hetkeä tärkeämpää ei ollut."

Luontokuvausten lisäksi huomiotani kiinnitti vaarin talon kuolinsiivous: tavaran määrä on tuttua, koska kaikki on säästetty vuosikymmenten ajan. Työtapojen kuvaus sekä koulun kunnostuksessa että suon ennallistamisessa olivat mielenkiintoista luettavaa, ja tuli mieleen, että kirjailijalla on asioista kokemusta tai hyvät pohjatiedot.

Aavistin, että Virva-hevosen karkaaminen on idyllin kannalta käännekohta. Olin oikeassa. Kun Hellä saa vaarinsa talon tyhjennettyä, on päätöksen aika: lähteäkö omilleen Norjaan vai palatako katsomaan, onko Koskenniskassa vielä toivoa. Loppu on kielellisesti kaunis ja toivon kannalta tärkeä, mutta se jättää asiat kuitenkin avoimeksi. Hyvä niin.

"Mustuus oli läpitunkematon, taivaalla ei tähteäkään. Siinä oli jotain lohdullista.

Yhtä aikaa alku ja loppu, kohtu ja maa, ei mitään ympärillä ja kaikki ympärillä." 

         

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni kirjoista Metsä meidän jälkeemme (joka kirjoitushetkellä oli Botnia-palkintoehdokas) ja teoksesta Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joissa Jenni Räinä on yhtenä tekijänä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jenni+R%C3%A4in%C3%A4

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Omasta kirjahyllystäni löytyi eteläpohjalaista suunpieksäntää, suuria egoja ja tiukkoja tilanteita, joiden parissa viihdyin oikein hyvin. 

Antti Tuurin Lakeuden kutsu (1997) on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Tämä ja Pohjanmaa ovat tähän asti olleet minulle tuttuja vain elokuvaversioina. Jostakin syystä kirjat ovat jääneet lukematta, mutta nyt oli sopiva hetki paikata tuo aukko sivistyksessä. Ehkäpä luen myös sarjan muut osat.

Ilkka Vanteen ohjaama elokuva vuodelta 2000 voisi oikeastaan olla kirjan sisarus, joka vahvistaa tekstiä. Niinpä kirjoitan myös elokuvasta.

Elokuvan  käsikirjoituksesta vastaa Antti Tuuri ja Ilkka Vanne.  Elokuva nostaa romaanin naljailevan vuoropuhelun ja vahvat pohjalaispersoonat niille kuuluvaan arvoonsa. Näyttelijäsuoritukset ovat niin vahvoja, että ne värittivät myös lukukokemusta, vaikka elokuvan katsomisen ja lukemisen välillä oli pitkä aika. Kirja ja elokuva toimivat yhdessä erittäin hyvin, ja ne voisikin lukea ja katsoa rinnakkain.

Lakeuden kutsu - elokuvan päärooliin Erkki Hakalaksi ei oikein tunnu kukaan muu sopivankaan kuin Kari Väänänen, jonka karisma ja persoona ovat siihen juuri sopivan isoja. Esko Nikkari on ylittämätön. Samuli Edelmann, Vesa Vierikko ja Mari Rantasila tekivät myös rooleissaan unohtomattoman vaikutuksen. Roolimiehitykset ovat kertakaikkisen onnistuneita. 

Mielenkiintoista on, että kirjan tapahtumat etenevät naljailevan ja itsetietoisen vuoropuhelun varassa, mutta kirjassa ei vuoropuhelua ja suoria lainauksia ole kuin muutama, pari kolme. Tuurin referointityyli on kyllä täysin omalla tasollaan. Ilman vuoropuheluakin eteläpohjalainen luonteenlaatu ja puheenparsi tulevat hyvin esille.

Pohjanmaa-sarja kertoo Hakalan sukutarinan ja antaa samalla katsauksen Suomen lähihistoriaan. Pohjanmaa-sarjan osat ovat: Uusi Jerusalem, Maan avaruus, Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Niiden tapahtuma-aika etenee kronologisesti, mutta kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina.

Lakeuden kutsu -romaani päättyy positiivisissa tunnelmissa, mutta kyllä elokuvan loppuhuipennus vie tässä mielestäni  voiton.

Lisätietoa elokuvasta Lakeuden kutsu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakeuden_kutsu

Lisätietoa Pohjanmaa-elokuvasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjanmaa_(elokuva)

Satu Rämö: Rósa & Björk

Viime aikoina ei ole voinut välttyä Satu Rämön Hildur- kirjan jatko-osan rummutukselta. Rósa & Björk julkaistiin 17.3.2023, ja se on jo saavuttanut suuren suosion, ja sen oikeudet on myyty myös ulkomaille. Elokuvakin on tulossa jossakin vaiheessa. Some-viestintä ja markkinointi on ammattitaitoista ja näkyvää. Kirjailija on myös hyvä verkostoitumaan, ja hänen ilmeisen  positiivinen elämänasenteensa on myös selvä etu.

Luova ajattelu, sattumiin tarttuminen ja yhteistyö neulesuunnittelija Sigríður Sif Gylfadóttirin kanssa  antoivat myös hahmon Jakobin kutomalle Hildur-villapaidalle. Yhteistyön seurauksena syntyi lisäksi kirja Siggan ja Satun islantilaiset villapaidat, joka minullakin odottelee lukuvuoroaan. Aion katsoa siitä kuvia ja lukea mielenkiintoisia tarinoita. Villapaitojen neulomiseen eivät taitoni riitä.

Rósa & Björk liikkuu useassa aikatasossa: nykyhetkessä, Hildurin lapsuudessa ja nuoruudessa. Kirja valaisee Hildurin traumaa, joka syntyi, kun pikkusisaret katosivat jälkiä jättämättä ja heti sen perään, kolmen kuukauden ja kolmen viikon perästä isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa. Tinna-täti sokeutui myös pian tapahtumien jälkeen. Asiat ovat jääneet puhumatta, ja hatarat muistikuvat on suljettu pimentoon. Jakob seisoo vahvasti Hildurin vierellä, kun on pakko edes vähän raottaa muistikuvia. Onneksi entinen naapuri on mieleltään terävä ja hyvämuistinen, vaikka asuukin jo palvelutalossa. Hänestä on Hildurille paljon hyötyä menneisyyden selvittelyssä.

Olin vähän aikaa sitten kuuntelemassa Rämön esitystä Rósan & Björkin kirjoittamisesta ja omasta kirjoittamisestaan yleensä. Tuolloin hän kertoi pitävänsä Exel-taulukon avulla huolta siitä, että asiat ja eri suuntiin vihjaavat juonenpätkät pysyvät kasassa. Juonivetoisessa kirjassa tämä onkin varmaan viisas toimintatapa.

Lukiessani minäkin pidän omanlaistani "Exeliä" kirjoittamalla kynällä ruutuvihkoon. Laitan muistiin henkilöitä, heidän suhteitaan, pieniä vinkkejä ja vihjeitä sekä mahdollisia ihmetyksen aiheita. Kirjoitan muistiinpanoja ja piirtelen karttoja. Tämä on mukava, analyyttinen lukutapa.

Olin tyytyväinen, kun aiemmin annetut vihjeet Jónin toiminnasta eivät pitäneetkään pikkusiskojen katoamistapauksessa paikkaansa, vaan tarina kääntyikin aivan uuteen suuntaan. Ihmeteltäväksi jäi, miten ja miksi Hildurin äiti oli ollut Jónin kanssa tekemisissä. Olin tyytyväinen, kun osasin lukea vihjeitä oikein Hildurin äidin ja isän suhteesta ja perheen kotielämästä. Pieni Hildur ilmeisesti vaistosi asioita enemmän, kuin mistä ääneen puhuttiin.

Joistakin juonen käänteistä ajattelin, että kirjailijan ajatuksen muuttuminen jäikin näkyville tekstiin. Tällainen on mielestäni viittaus Björkin ja myöhemmin Hildurin (Erehdyskö?) silmiin. Oliko ensin tarkoitus johdattaa kyseenalaistamaan tyttöjen isä, mikä näkyisi silmistä? Kun isyyteen viittaava juonen säie ei toteutunutkaan, silmät jäivät kummittelemaan, eikä Björkin silmien piilottamiseen Runarilta enää ollutkaan perusteluja. Jäin myös miettimään, että sairastunut Hildur taisi jo oleskella Tinna-tädin luona sinä päivänä, kun isän ja äidin onnettomuus tapahtui. Muutenhan Hildur olisi nähnyt onnettomuutta edeltävät tapahtumat kotipihalla.

Nykyhetken henkirikokset, joita Hildur, Jakob ja Beta selvittävät, liittyvät toisiinsa sen sijaan saumattomasti, kunhan vähän taustoja kaivellaan. Pidän Jakobista henkilönä. Hän on varsin uskottava suomalainen mies ja terävä poliisiharjoittelija.

Rósan & Björkin katoamisesta en voi paljastaa enempää, mutta kirjoitin muistiinpanoihini kysymyksen: Oliko se rakkauden teko, jossa sattuma vain puuttui peliin?

Kirjan lopussa kirjailija kirjoittaa sattumasta:

"Tarinan ja todellisuuden mahdolliset yhteneväisyydet ovat täysin sattumaa. Mutta sellaista se elämä on: sattumanvaraista! Täällä me vaellamme ja törmäämme toisiimme. Joskus törmäyksellä on seurauksia, eikä niitä voi etukäteen tarkasti ennustaa."

Hildur-sarjan kolmannen osan on määrä ilmestyä marraskuussa 2023. Aion kyllä lukea senkin heti. Silloin kai saadaan lisätietoa Jakobinkin elämästä.

Rósan & Björkin kannen on suunnitellut Ville Laihonen.

Kansikuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/satu-ramo/rosa-and-bjork/9789510481271 (Luettu 26.3.2023) 

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös postaukseni Rämön Islantilaisesta kodinonnesta ja Hildurista.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Satu+R%C3%A4m%C3%B6

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

                                         

Jyrki Erra sai Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon romaanistaan Lyijyvalkoinen (2020). Palkinnon myöntää Suomen dekkariseura.

Palkintoraadin perusteluissa sanotaan: 

”Romaani sijoittuu alueelle, johon suomalaisessa rikoskirjallisuudessa ei juuri ole paneuduttu: taidemaailmaan ja siellä liikkuviin suuriin rahoihin. Teos on sujuvasti kirjoitettu ja kulttuurihistoriallisesti äärettömän kiinnostava nimenomaan taidemaailman kuvauksena. Harvoin liki 500-sivuisesta rikosromaanista pääsee vilpittömästi sanomaan, että sen kerronnasta ei juuri tyhjäkäyntiä ja turhia koukeroita löydy.”                (https://www.kirjasampo.fi/fi/vuoden_johtolanka_2021 Luettu 21.3.2023)

Perustelut pitävät kyllä paikkaansa. Tarina kulkee todella hyvin, ja tällä kertaa lukija pääsee kurkistamaan Sisilian vanhojen kuningassukujen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaan. Panokset ovat kovat. Neulat saavat tekstin myötä aivan uudenlaisen merkityssävyn. Korppikotkien toiminta on määrätietoista ja kammottavaa. Myös tässä kirjassa Vatikaani häärii jälleen taustalla. Mukana on myös vanhoja pergamentin lehtiä ja peilikirjoitusta, kuten Kaunasin sivuissa. Erran esikoisromaanin Kaunasin sivut on saanut jostakin syystä alaotsikon "kertomus", mikä on kyllä vähän harhaanjohtava, sillä trillereitähän nämä kaikki Erran kirjat ovat. Sana "kertomus" viittaa mielestäni melko paljon rauhallisempaan tarinointiin.

Lyijyvalkean miljöönä on Helsinki ja Rooma vuonna 2015, mutta tapahtumissa eletään myös 1600-luvulla taidemaalari Caravaggion aikana. Caravaggion elämästä, persoonasta ja taiteesta saa mielenkiintoista tietoa. Rooman kadut tuntuvat kirjoittajalle tutuilta, ja italian kieltä on ripoteltu tässäkin kirjassa kivasti vuoropuheluihin. Näin oli myös Berliinin ajokoirissa saksan osalta. Se sopii kirjoihin hyvin, ja luo aidonoloista miljöötä. Suomen valtion omistama renessansihuvila, Villa Lante, on myös tapahtumapaikkana.

Tarinan minä-kertojana on taidemaalari ja Caravaggio-asiantuntija Axel Wallas, joka toimii myös Caravaggion teosten aitouttajanaa ja provenienssin toteajana. Provenienssi tarkoittaa asian tai esineen alkuperää ja omistajuuden tai sijainnin historiaa sen tekoajasta nykypäivään. Taiteen sanastoa tulee tutuksi muutenkin. En koe pahaksi sitä, että joudun googlettamaan outoja sanoja. On kiva oppia uutta, ja Erran romaanit tarjoavat siihen hyvän mahdollisuuden kaikenlaisen kovan toiminnan ohessa.

Axelin vaimo Elina on keskeinen henkilö, mutta hän on suurimman osan ajasta poissa, eikä hänen olinpaikastaan ole tietoa. Tämä on aika kiva tapa tuoda henkilö tarinaan. Axel yrittää etsiä häntä Roomasta, mutta tuloksettomasti, koska ei pääse mitenkään kiinni siihen, miksi ja minne Elina on kadonnut. Vasta s. 405 Elina tulee mukaan tapahtumiin ja sanoo paljon puhuvan repliikkinsä: "Tämä on yhtä helvettiä."

Näin  on tosiaankin ollut, sekä Elinan että Axelin osalta mafiosojen valtataistelussa. Axel osaa onneksi pelata myös kovin panoksin ja voipa jopa sanoa, että suomalainen sisu ja Antero Rokan kylmäpäisyys pelastavat sekä hänen että Elinan hengen, tosin vain maalaussivellintä aseena käyttäen. Axelin ystävät, suomalainen taidehistorian professori ja ansioitunut italialainen taidemaalari, sen sijaan joutuvat valtataistelun uhriksi. Myös isä Iacob joutuu luopumaan ainakin terveydestään, ellei jopa hengestään. Kylvääkö Caravaggion taulu vain kuolemaa ympärilleen?

Kehen voi luottaa, ja kuka kukin on? Pelissä on kovat panokset. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos teet virheen, maksat siitä hengelläsi." Pikkuruinen tiklilintukin joutuu osaksi häikäilemätöntä kahden kuninkaan sotaa. 

Loppuratkaisu ja kiistellyn taulun sijoituspaikka on yllättävä. Jää salaisuudeksi, kuka taulun lopulta ostaa yli 150 miljoonan euron hintaan. 

Pidän tästäkin Erran kirjasta kovasti. Tarina on taitavasti rakennettu, miljöö ja henkilöt ovat aitoja, kieli on selkeää ja sopivasti kuvailevaa. Ainoa asia, josta annan hieman miinuksia, on suomalaisen poliisin toiminta. Se ei kaikin paikoin tuntunut aivan uskottavalta. Liikuttavaa sen sijaan on, että kirjailija osoittaa kiitoksensa edesmenneelle äidinkielen lehtorilleen.

Lyijyvalkean kansi on vaikuttava. Ehkä siihen on kuvattu Palazzo Barberinin Borrominin portaikko.

"Borrominin portaikko oli pimeänä. Valkoinen porras oli erikoinen luomus, plastinen ja klassisen pelkistetty kaksoispilareiden tukema hämärään nouseva ovaali kierre."

Kansikuva on Johanna Junkalan käsialaa, mutta koko sarjan ulkoasusta vastaa Sami Saramäki. Kirjat muodostavatkin helposti tunnistettavan visuaalisen kokonaisuuden:

Kuvien osoitteet: 

https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/kaunasin-sivut/130243 (Luettu 14.3.2023. Kansi osoittaa E-kirjaaan. )                  

 https://mediapankki.otava.fi/ (Luettu 14.3.2023)

Muut blogipostaukseni Jyrki Erran kirjoista avautuvat alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jyrki+Erra

     

Jyrki Erra: Kaunasin sivut: kertomus

Kuvan somisteena on suvun Biblia vuodelta 1820 ja sen välissä säilytetyt asiakirjat

Jyrki Erran Kaunasin sivut (2012) on hänen esikoisromaaninsa. Takaliepeen tekstissä kirjasta sanotaan, että se "tuo vahvasti mieleen Umberto Econ menestysteoksen Ruusun nimi." 

Kyllä, yhtäläisyyksiä on jonkin verran mm. katolilaisuus, luostari, kirjasto, salaisuus ja salaisuuden vartijat, tuli (ei tulipalo), vartioitava teksti ja murhat. Yhtäläisyydet ovat kuitenkin ehkä pinnallisella tasolla. Kaunasin sivuissa on tuon tason lisäksi läsnä myös nykyaika, ihmissuhteita, ystävyyttä ja petoksia, ninjamainen pyhiinvaeltaja, kirjallisuuden ja arkkitehtuurin tutkimusta, kilpailevia kirkkokuntia ja suurvaltapolitiikkaa. Kirjat eroavat toisistaan sittenkin aika lailla.

Suomalainen väitöskirjatutkija Johan pääsee työskentelemään Vatikaanin kirjaston tutkijansaliin. Hänen assistentikseen tulee isä d'Angelo, joka kohteliaan eleettömästi tuo Johanille kaiken tarvittavan lähdemateriaalin ja sen mukana myös mystisen suomenkielisen käsikirjoituksen 1500-luvulta, jonka on laatinut pappi Castor Cacspuolinen. Käsikirjoitusta kutsutaan Codex Castoriksi.

"Johan vedetään tahtomattaan mukaan vaarojen ja petosten verkkoon, katolisen kirkon varjelemiin salaisuuksiin ja suurvaltojen valtataisteluun. Löytääkseen Vatikaanin käsikirjoituksesta puuttuvat ratkaisevat sivut hänen on lopulta matkustettava Liettuan Kaunasiin, Pazaislisin luostariin." (Etuliepeen tekstiä).

Codex Castor tulee Johanille kalliiksi. Sen tutkiminen tekee Johanin suorastaan maaniseksi, eikä hän kuuntele vaimonsa varoituksia. Vaimo jättää Johanin. Johanin uudet ystävät ja uusi rakkaus eivät olekaan sitä, mitä hän naiiviuudessaan uskoo heidän olevan. Johan itse joutuu moninkertaisesti pahoinpidellyksi ja melkein tapetuksi. Mikä ihme tuon tekstin tekee niin tavoitelluksi, että sen edestä ollaan valmiita tappamaan? Kuka kukin on? Kenen laskuun peliä pelataan?

Tarina vetää hyvin ja pitää otteessaan yli 500 sivun verran. Kirjan jännittävien tapahtumien lisäksi lukija saa sivistyä tutustumalla luostarin ja kirjastojen arkkitehtuuriin sekä sanastoon, katolisen papin vaatekerran nimityksiin ja kirjallisuuden tutkimuksen sanastoon. Kirjan kannalta keskeinen, minulle uusi sana on palimpsesti, jonka merkitystä jouduin selvittelemään.  (Ks.https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:palimpsesti  (Luettu 14.3.2023.) Lisäksi lukija pääsee tutustumaan Rooman katuihin, ruokapaikkoihin ja nähtävyyksiin sekä Vatikaanin henkivartiokaartin toimintaan.

Vaikka seuraava tekstikatkelma kuvaakin Johanin ajatuksia tutkimustyössään, sopii se myös kirjailijan kirjoittamaan tarinaan: 

"Lukemalla limittäin näitä kahta teosta niiden sisään rakennettu tekstiarvoitus tuli näkyviin ja se oli varmin keino herättää lukijan mielenkiinto. Se oli onnistunut jo vuosikymmeniä, ellei satoja vuosia aikaisemmin, ja se oli onnistunut myös nyt, omalla kohdallani."

Vanhalla kirjasuomella kirjoitettu "Codex Castor" osoittautuu taitavaksi vedätykseksi sekä Vatikaanin tutkijalle että lukijalle. Se on hauska ja ehkä hieman "kieli poskessa" kirjoitettu. Kirjailijan on pitänyt kyllä tehdä työtä ja nähdä vaivaa vanhaan kirjasuomeen tutustumisessa ja sillä kirjoittamisessa. Pisteet tästäkin! 

Kaunasin sivut saa pisteitä paljon muustakin. Kirkkokuntien käyttäminen suurvaltapolitiikassa tuo kirjan pelottavasti nykypäivään. Miten Moskovan patriarkaatin vaikutus näkyy nyky-Venäjän johdon toiminnassa ja päämäärissä?

Arkkitehtuuristen kuvausten lisäksi kirja tarjoaa paljon muutakin visuaalisuutta. Esimerkiksi ihmisten tahattomien eleiden tarkkailu on mielenkiintoisesti kuvattu, ja mahtavat unet, joita Johan näkee, sisältävät toisinaan irvokkuutta ja kauhuelementtejäkin. Katastrofi Kaunasin luostarin kirkkosalissa on kuvattu järisyttävän visuaalisesti, ehkä suorastaan elokuvamaisesti. Jäätävää on, kuinka Anteeksianto-patsasta käytetään koston ja rangaistuksen välineenä.

Kaunasin luostarin Roma-siivooja on liikuttava henkilöhahmo, jollaiseen en ole kovin usein aikaisemmin törmännyt. Romassa on samaa erityisyyttä kuin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä - kirjan Lenniessä, mutta Roma on mielestäni viattomuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan vieläkin liikuttavampi. 

Olen nyt lukenut kaksi Jyrki Erran romaania. Kumpikin on tuottanut suurta lukuiloa. Kiitos kirjoista @Jyrki Erra! Seuraavaksi otan luettavaksi Lyijyvalkoisen.

Kaunasin sivujen kannen on suunnitellut @Sami Saramäki, kuten myös aiemmin lukemani Berliinin ajokoirien kannen. Lyijyvalkeassa kansi on  @Johanna Junkalan suunnittelema, mutta koko sarjan ulkoasusta vastaa Sami Saramäki. Kaikilla kolmella kirjalla onkin hieno yhtenäinen ulkoasu:

                                                                     

Kuvien osoitteet: 

https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/kaunasin-sivut/130243 (Luettu 14.3.2023. Kansi osoittaa E-kirjaaan. )                            

 https://mediapankki.otava.fi/ (Luettu 14.3.2023)

     

 

Merja Mäki: Ennen lintuja

                        Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/ennen-lintuja (Luettu 8.3.2023.)

Merja Mäki ja Tommi Kinnunen kuuluvat siihen lahjakkaiden äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien joukkoon, joka on ansioitunut myös kirjailijana. Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Mäen Ennen lintuja (2022) kuvaavat sotaa siviilien kannalta, ja yhteistä on myös se, että naiset ovat sodan kokijoina.

Merja Mäen tarinan keskiössä on nuori Karjalan evakko, Alli. Hän vastaa evakkomatkalla kälynsä kanssa eläinten kuljettamisesta. Tässä Mäen kirja saa yhtymäkohdan Rosa Liksomin Väylä- romaaniin. Nuorten eläintenkuljettajien taival Laatokan rannalta Seinäjoelle on pitkä ja raskas. Omien vaikeuksien lisäksi on kohdattava myös eläinten kärsimys talvipakkasella. Allin on autettava lehmää poikimisessa ja tehtävä pakon edessä päätös vastasyntyneen vasikan armahtamisesta kuolemalla. 

Kotona Alli koki kälynsä Sylvin kilpailijakseen, mutta evakkomatkan aikana suhde muuttuu sisarrakkauden kaltaiseksi luottamukseksi ja ystävyydeksi. Perillä Seinäjoella sairas ja heikko Sylvi synnyttää tyttären, josta Alli lupaa pitää huolta. Keskoslapsen pelastamisessa ja Allin uuden elämänvaiheen tukemisessa sairaalan rohkealla osastonhoitaja Lehtisellä on riittävästi vaikutusvaltaa ja auktoriteettia, joiden edessä myös ylilääkärin on taivuttava.

Kuvittelen, että Allin tarinan selvittely ja taustatietojen kerääminen on voinut lähteä liikkeelle Allin ja Vilhon vihkikuvasta piirongin päällä ja johtanut sen jälkeen laajemmin faktojen selvittelyyn. Jossakin lukemisen vaiheessa tuli tunne, että Alli olisi kirjoittajan isoäiti ja että tarina olisi kehkeytynyt myös muiden suvun valokuvien ja tarinoiden perusteella.  Luettuani huomasin, että aavistukseni oli osunut oikeaan: Mäki todellakin on evakon lapsenlapsi, kuten Anna-lehden haastattelusta käy ilmi. (https://anna.fi/yleinen/evakon-lapsenlapsi-merja-maki-monessa-meissa-on-kaipaus-kotiin-jossa-ei-ikina-edes-asunut. Luettu 8.3.2023)

Merja Mäen Ennen lintuja -kirjassa on paljon positiivista: Kieli on kaunista ja kuvailevaa, pysähtyvää. Kansanperinnettä ja -runoutta käytetään osana kerrontaa. Linnut symboloivat kauniisti toivoa. Allin vahvan persoonan, arkijärjen käytön ja Karjalan tärkeyden kuvaaminen on onnistunutta. Kirjailijan eläytyminen nuoren evakon elämään on uskottavaa.  Kantaväestön suhtautuminen siirtolaisiin on tuttua muista yhteyksistä. Positiivisia ihmisiä ja ihmissuhteitakin on, vaikka kipukohtana koko ajan onkin Allin äidin osoittama kylmä halveksunta ja julma rakkaudettomuus. 

Alli hoiti jo 10-vuotiaana pikkuvelikaksosia ja pikkusisartaan. Kerran veljille aiheutui vaaratilanne, josta äiti jaksaa aina vain muistuttaa. Ehkä se on kuitenkin vain yksi syy vihaan,  sillä äidin persoonassa on myös jotain todella pelottavaa. Vaikka äidin viha Allia kohtaan on voimakasta, Alli muistaa silti äidistä myös pari hellää tilannetta. Se oli minusta lohdullista ja armahtavaa. Mietin myös, onko äiti nykytermein kuvattuna ylikuormittunut ja tunteidensa käsittelyyn kykenemätön tai peräti narsistinen henkilö? Tuli mieleen, että ehkä äidin toiminnassa voitiin myös kuvata kansanrunoudesta tuttua "Tyttö syntyi, tyhjä syntyi"  - ajatusta. Onneksi Alli uskaltaa lopulta irrottautua äidin otteesta ja ottaa elämän omiin käsiinsä.

Ennen lintuja -kirjan kieli on mielestäni vahvuus ja samalla myös heikkous. Minua alkoi vaivata toistuvat kalevalaiset sanat ja sanonnat, jotka eivät runsaudessaan aina tuntuneet luontevilta, vaan tarkoituksellisilta. Esimerkiksi tällaiset sanat pistävät silmään: "kotitanhuvat",  "maamo", "älä kielastele".

"Pertin" pystyin päättelemään pirtiksi ja "pihkamaidon" ternimaidoksi, mutta monet ilmaukset jäivät käsittämättömiksi ja olisin kyllä ilahtunut sanastosta, jossa niitä olisi selitetty. Esimerkkejä näistä selitystä odottaneista sanoista voisivat olla vaikka nämä: "kunnollista kitsuaa", "tassimuhkura", "votjakka olo" ja "kiesa (kaurakiesa)".

Koska lukemistapani on hyvin analyyttinen, jäin kiinni muutamiin hämmentäviin yksityiskohtiin: Kirjassa puhuttiin sukkahousuista, vaikka niiden historia alkoi vasta paljon sota-aikaa myöhemmin. Kudelman pudotessa lattialle, lankarulla vieri jonnekin; eikö sen kuitenkin pitäisi olla lankakerä? Olikohan sota-aikana myöskään odotettavissa kaakaota kotoa tulevasta paketista? Onko rasavilli-sana ollut jo käytössä ennen sotaa syntyneestä lapsesta? Edesmennyt, sodan kokenut, äitini käytti ilmausta "ennen tyttönä ollessa" merkityksessä 'ennen naimisiin menoa'. Alli käyttää sanontaa kuitenkin viittaamaan omaan lapsuuteensa tai murrosikäisyyteensä, eli nuorempaan itseensä. Naimaton hän kuitenkin tuossa vaiheessa vielä oli.

Lievästä kritiikistäni huolimatta Merja Mäen Ennen lintuja ansaitsee paikkansa suomalaisena sota-ajan kuvauksena ja varsinkin siviilien näkökulman esille tuomisessa. Mäki sai kirjastaan Tulenkantaja-palkinnon. Tulenkantaja on Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan vuonna 2012 perustama kirjallisuuspalkinto. Se myönnetään edellisenä vuonna ilmestyneelle suomalaiselle teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa  ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulenkantaja_(palkinto). (Luettu 8.3.2023)

Käännösoikeudet onkin jo myyty Ukrainaan, Ruotsiin ja Ranskaan.  ( https://www.sttinfo.fi/tiedote/merja-maki-sai-tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon-evakkoromaanistaan-ennen-lintuja?publisherId=3579&releaseId=69959364 (Luettu 8.3.2023)

Kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Sukkahousujen historiasta voi lukea lisää vaikkapa seuraavista linkeistä:

https://www.kirjastot.fi/kysy/koska-sukkahousut-tulivat-suomeen-kuinka (Luettu 8.3.2023)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukkahousut (Luettu 8.3.2023)

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Kuvan somisteena on postikortit Stephen Mackeyn maalauksesta Madame Esper ja 

                             jugend-talosta Elizabetes-kadulla Riikassa.

Sain vinkin Jyrki Erran Berliinin ajokoirien (2015) lukemiseen Kirjallisuuden ystävät FB-ryhmästä, kun julkaisin bloggaukseni Meri Valkaman Sinun, Margot -kirjasta. Kiitos lukuvinkistä @Janne Savela!

Molemmissa kirjoissa yhteistä on päähenkilön lapsuus Berliinissä ja isän jäämistöstä löytyvät salaperäiset kirjeet, joiden kirjoittajaa ja isän menneisyyttä aletaan selvitellä. Siihenpä teosten yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Postauksessani kritisoin hieman Valkaman teosta ohuudesta nimenomaan DDR:n kuvauksen osalta, mutta tietenkin vain odotuksiini nähden.  Erran kirjassa ei ohuutta tai pintapuolisuutta ollut näkyvissä, vaan kylmän sodan koukkusormet puristivat lukijaa yhtä lujaa kuin STASIn miehen ote kyynärpään hermosta. 

Berliinin ajokoirien tapahtumat lähtevät liikkeelle vakavasti sairaan isän pyynnöstä, että poika Max matkustaisi Berliiniin tyhjentämään ja myymään heidän entisen kotinsa. Suomeen ja lapsuuden aikaan viitataan muistoissa, mutta varsinaisesti miljöönä on vuoden 1989 Berliini, vähän ennen muurin murtumista. Kylmä sota ja sen jakolinjat ovat läsnä ja ne leijuvat uhkaavasti henkilöiden ympärillä, vaikka henkilöt elävätkin näennäisen huoletonta elämää.

Avuksi asunnon tyhjentämiseen tulee Berliinissä asuva suomalainen Iiro, joka on Maxin entinen opiskelukaveri. On mukavaa uudistaa vanha ystävyys yhteisen urakan äärellä. Positiivista on myös tarjoilija Friedan ystävyydeksi tai jopa rakastumiseksi syvenevä tuttavuus, paitsi että keskeinen kysymys on, voiko heihin luottaa.

Miljöön luomisessa Berliini on aidonoloisesti läsnä. Paikkoja kuvataan niin, että ne vaikuttavat itse koetuilta ja tutuilta, ja saksan kieli on vahvasti esillä. Esimerkiksi vuoropuheluissa on saksaa, mutta kieltä ymmärtämättömällekin niiden sisältö avataan taitavasti tekstissä. Max kuvaa saksaa toiseksi äidinkielekseen juuri sen vuoksi, että hän on asunut Berliinissä lapsuudessaan ja käynyt Suomeen palaamisen jälkeenkin saksankielistä koulua. Aikuisena hän tekee esim. tulkkauksia ja käännöstöitä. Onkohan tämä myös kirjailijan omaa elämää? 

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Se näkyy mielestäni juurikin miljöön ja rakennusten kuvauksessa. Tuli myös mieleen, että tarinan näkökulmat vaihtuvat ikään kuin tietokonemallinnuksessa, jossa rakennuksia voidaan tarkastella eri kulmista: ulkoapäin, alta, päältä ja sisältä. Tämä oli mielestäni huikean mielenkiintoista. Lisäksi tarina tarinassa, eli Murator August Tiilenpään elämä, liittyi sekin arkkitehtuuriin 1500-luvulla.

Kirjan jännittävät tapahtumat on kuvattu niin, että ne eivät alkaneet ahdistaa herkkää lukijaa, mutta keskeinen, rajalinjalla sijaitseva ja muurin halkaisema rakennus, Palazzo Ereb sokkeloineen, kirjastoineen ja teattereineen tuli kerran uniin. Tämä on kyllä kirjoittajalle kunniaksi. Palatsi ja sen valkea kreivitär ovat kuin goottilaisesta kauhukirjallisuudesta: pimeässä vaeltava muistisairas kreivitär, jonka valkeat hiukset liehuvat ja silmät katsovat lyhdyn valossa menneisyyteen. Valtavan visuaalista ja myös rakennuksen kannalta mielenkiintoista kuvausta!

Palazzo Erebistä kirjailija kirjoittaa:

"Palazzo Erebin esikuvana on kaksi palatsia. Berliinissä vuonna 1997 näkemäni Espanjan suurlähetystö, jonka julkisivu tuolloin oli yhä kirjan takakannen kuvan mukaisessa, toisen maailmansodan jälkeisessä tuhotussa asussa, sekä Roomassa sijaitseva Antonio de Sangallon suunnittelemaksi oletettu 1500-luvulla rakennettu Palazzo Sacchetti.

Nimi Ereb on erään teorian mukaan foinikialaisten Euroopan maanosasta käyttämä nimitys, joka merkitsee paitsi Eurooppaa myös auringonlaskua. Nimen johdannainen Erebus tarkoittaa puolestaan kreikkalaisessa mytologiassa syvää pimeyttä, manalaa, pimeyden henkilöitymää." 

Päähenkilön isä on ristiriitainen ja epäluotettava, mutta samalla ihmeellisen rakastava ja suojeleva. Hän muuttuu pikkupojan muistojen isästä ja sairaalavuoteella makaavasta taustahenkilöstä aktiiviseksi ja pelottavaksi toimijaksi.  Max kysyykin isältään olennaisen kysymyksen: "Isä, kuka sinä oikein olet?"

Berliinin muurin murtumisen aikoihin tulee mukaan uusi hyytävä toimija, Vladimir, joka on Neuvostoliiton tiedustelun upseeri. Hänen kauttaan Berliinin ajokoirat lähestyy myös nykypäivää, jossa tiedustelun kovat otteet ja kauhistuttava panttijärjestelmä saattavat olla edelleen voimassa olevia toimintatapoja.

Berliinin ajokoirat on samalla hyvin otteessaan pitävä trilleri ja suuri rakkauskertomus. Vaikutuin Jyrki Erran fiksusta kirjoittamistavasta ja varasin heti kirjastosta hänen muutkin kirjansa. 

Kaunasin sivut ilmestyi vuonna 2012. Kirjaa kuvattiin Kirjasampo.fi -sivustolla kansainvälisen luokan mysteeritrilleriksi Ruusun nimen hengessä! (https://www.kirjasampo.fi/ Luettu 4.3.2023). 

Lyijyvalkoinen ilmestyi 2020, ja sillä Erra voitti Johtolanka-palkinnon vuonna 2021. (https://otava.fi/kirjat/lyijyvalkoinen/ Luettu 4.3.2023.) 

Kirja teki suuren vaikutuksen Kirsin Book Club -lukupiiriläisiin (https://kirsinbookclub.com/2021/04/jyrki-erra-lyijyvalkoinen-mysteerina-caravaggion-provenienssi-aito-vai-ei/

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

                                                    

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaania voisi kuvata Säädyllisen ainesosan sisarteokseksi. Molemmissa ruoka ja ruuanvalmistus ovat keskeisessä osassa, ja molemmissa on myös naisten välistä rakkautta. Neiti Steinin keittäjättäressä on myös sisarrakkaus merkittävässä roolissa, ehkä kaikkein tärkeimpänä, sillä sen voimalla tehdään äärimmäisen voimakkaita tekoja.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa: 1930-luvun Ranskassa ja 1920-luvun Suomessa. Tarinan nykyhetkessä Pariisissa suomalainen Margit tulee keittäjättäreksi erään pariskunnan kotiin. Hän ei paljon puhu itsestään ja käyttäytyy muutenkin hillitysti ja torjuvasti. Jossakin vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että hänellä on menneisyydessä jokin salaisuus, jota hän pakenee. 

Margitin menneisyys Suomessa paljastuu takaumina, taitavasti kirjeiden kautta. Suomalainen Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka Melvas kirjoittaa kirjeitä tohtori Aurora Martinlaaksolle joko Seilin saareen tai Lapinlahden sairaalaan. Tohtori on pyytänyt tietoja tietyistä potilaista. 

Kirjeissään Ulriikka kertoo Gröndahlin kartanon ihmisistä ja tapahtumista kahden vuoden ajalta vuosina 1919 - 1921 aluksi lörpötellen niitä näitä, mutta vähitellen yhä enemmän kartanossa tapahtuneita ikäviä asioita  paljastaen. Gröndahlin kartanossa asuivat tuolloin vakituisesti kartanon vanha herra, nuori herra sekä Karin-rouva. Palvelijoita olivat puutarhuri Ulriikan lisäksi keittäjätär Gun, piikasisarukset Astrid ja Margit sekä sisäpiika Ottilia. Kerrontateknisesti kirjeet on kiva ratkaisu, mutta mietin, onko kirjeiden vastaanottaja aivan uskottava. Onko tohtorilla todellakin aikaa ja kiinnostusta paneutua hoidokkiensa elämään näin vahvasti?

Kahden aikatason kuljettaminen toimii hyvin, ja menneisyyden tapahtumat pitävät lukijan hyvin otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka. Tästä pisteet kirjailijalle! 

Neiti Steinin keittäjätär ja hänen menneisyytensä Suomessa ovat mielestäni kiinnostavampia kuin tarinan nykyhetki ja pariisilaisen pariskunnan tarina. Pariskunnan suhteessa kiinnostavaa on vain yleisellä tasolla ihmissuhteiden valtarakenteet: hallitseminen ja alistuminen, mutta ei muu. Neiti Stein on erittäin itsekeskeinen ja suorastaan vastenmielinen henkilöhahmo, ehkäpä narsistinen persoona, joka pyörittää ihmisiä ympärillään. Hänen puolisonsa on tottunut alistumaan ja palvelemaan. 

Pariskunta on todellinen, ja heidän suomalainen keittäjättärensä on myös oikeasti elänyt ihminen, jota kirjailija tosin on käyttänyt vain inspiraation lähteenä. Pariskunnan ystäväpiiriin kuuluu mielenkiintoisia, todella eläneitä henkilöitä, kuten taiteilijat Picasso ja Matisse sekä kirjailija Hemingway, joista oli kiinnostavaa lukea. Kirjailijan jälkipuheessa Parkkinen kirjoittaa teoksen kuitenkin olevan fiktiota ja sepitelmää. Hän kertoo pyrkineensä totuudenmukaisuuteen sillä tavalla kuin se edes on kaunokirjailijalle mahdollista. 

Todellisten ihmisten lisäksi kirjassa on selvästi todennettavia historiallisia faktoja, kuten San Franciscon maanjäristys ja tulipalot vuonna 1906, natsismin alkava nousu ja juutalaisvastaisuus, joka ainakin tarinassa on näkyvissä myös Pariisissa 1937.

Koska olen analyyttinen lukija, kirjassa nousi esille myös historiallisen ajankuvan kannalta epäilyttäviä asioita, joista kävin mielenkiintoisia keskusteluja historiaa tuntevan ystäväni kanssa: Oliko korjauslakka jo keksitty 1935? Oliko ruskettuminen ja naisen lihaksikkaat käsivarret ihailtavia Suomessa 1920-luvun työväestön keskuudessa? Miksi palkka-asiassa viitataan 18 vuoden täysi-ikäisyyteen; eikö täysi-ikäisyyden raja ollut Suomessa vielä 1970-luvullakin 21 vuotta?  Kiitos ystävälle valaisevista tiedoista, joita en kuitenkaan tähän aio avata.

Myös oikoluvun jäljiltä kirjaan on jäänyt valitettavasti virheitä ja huolimattomuuksia, jotka toivottavasti voidaan korjata, jos uusia painoksia otetaan. Mm. nämä yksityiskohdat pomppasivat häiritsevästi silmille:

• Kirsikkatortun kanssa syötävä vaniljakastike muuttuukin parin sivun päästä vaniljajäätelöksi.
• Neiti Melvas onkin välillä neiti Melas. 
• Renessasnssikalusteita on ostettu italiasta (pieni alkukirjain).
• Jääkylmässä vedessä pyykkiä pesseet kädet ovat siedättyneet. (Eikö niiden pitäisi olla sierettyneet, eli rohtuneet?)
• Yksikön toisen persoonan yhteydessä käytetään virheellisesti yksikön kolmannen persoonan omistusliitettä: "Onhan sinulla sormensa pelissä siinäkin".
• Ihmettelin myös sorbus-limonaadia - Sorbus isolla kirjoitettuna on Alkossa myytävä tuotemerkki. Onko pihlajanmarjoista koskaan yleisesti puhuttu sorbuksena, jolloin pieni alkukirjain olisi perusteltavissa?

Menneisyyden tarinan Kuka kukin on? -leikki on mielenkiintoista, ja jännitys pysyy yllä loppuun asti. Neiti Steinin keittäjätär on juonenkuljetuksen kannalta taitavasti rakennettu, mutta tällä kertaa en aivan kymppi plussaa kirjalle antaisi. Perusteluna on juurikin mainitsemani epätarkkuudet ja virheet sekä se, että mielestäni kirjan viimeinen virke latistaa tarinan. En pitänyt pariisilaisesta pariskunnasta, ja heidän suhteensa oli minulle täysin merkityksetön. Heidän lemmenlurituksiaan oli suorastaan ärsyttävää lukea.

Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi sen sijaan ansaitsee mielestäni arvosanan kymmenen.

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani: kirjoituksia

"Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa herkkävireisesti ihmisenä olemisesta ja pyrkimyksistämme kurottautua kohti merkitystä. Metsä ei kuule neuvojani on matka tunnustetun taiteilijan mielenmaisemaan, muistoihin, aikaan ja taiteen kosketukseen." (Kirjan takakansitekstiä)

Kirjan takaliepeen mukaan Björkman on palkittu ja suosittu näyttelijä, kolumnisti ja kirjailija. Olen pitänyt kaikista lukemistani Björkmanin kirjoista. Aivan  erityisen paljon pidin tästä kokoelmasta, jonka tekstit ovat ilmestyneet aiemmin Eeva-lehden kolumneina vuosina 2014 - 2022.

Ensinnäkin kirjan nimi on loistava! Mielestäni nimi viittaa hyvin osuvasti ihmiseen, joka tärkeilevänä jakelee neuvojaan, vaikka niitä ei kysytä, eikä tarvita. Ihminen luulee tietävänsä, mikä luonnolle on oikein, miten metsiä pitää hyödyntää ja miten toimia tehokkaasti kaikessa suorittamisessaan. Metsä ei kuule, se vain on. On asetuttava kuulemaan, mitä metsällä on sanottavana. Se antaa suojaa, iloa, virkistystä ja jotakin syötäväksi kelpaavaakin vain olemalla, ei vaatimalla, pakottamalla tai ihmisten tavalla vouhottamalla.

Toiseksi tekstien kieli on selkeää ja kaunista. Ajatukset ovat syviä ja viisaita. 

"Eletty, nähty, koettu ja luettu on tallentunut ja tiivistynyt lauseiksi... Kirjoittaminen on liikkumista mielen avaruuksissa. Yksinäisen  tutkimusmatkailijan taivallusta ajassa ja tilassa." ( s. 11 - 12)

Björkmanin teksteissä elämän asioiden tärkeysjärjestys on selvä: kiitollisuus, nöyryys ja pysähtyminen.

Elämä on tarkkuutta kosketti minua erityisesti. Se on pohdiskeleva ja kieleltään kaunis teksti, jota lainaamalla haluan osoittaa teoksen sisällöllisiä aarteita.

"Elämän tarkkuus on syksyn lehtien lento, kieppuvat lentoradat kirkkaassa ilmassa ja yöllisen myrskyn pimeydessä. Elämän tarkkuus ovat myös lehtien suonet ja ruoteet, joita harvoin pysähdymme katsomaan. Kaikki tuo elämää ylläpitävä mikroskooppinen taituruus, joka vallitsee näkymättömissä ympärillämme.

Elämän tarkkuus on keltainen lehti veden pinnalla. Suhiseva tuuli korkeuksissa ja taivaalta satavat värit syksyn viileydessä. Tiet ja polut pehmeät kävellä, matkalla sydämen sisäisen alueen halki."

Muita erityisen koskettavia tekstejä minulle olivat Eläimistä ja ihmisistä, Puitten hengitys ja Merkityksiä. Ne soittelivat sieluni kelloja, ja luin tekstit monta kertaa.

Metsä ei kuule neuvojani sisältää myös paljon viittauksia muihin teksteihin.  Mm. Matti Saanion ja Paavo Rintalan kuvaromaani Lähdön jäljet (1980) vaikuttaa siltä, että haluan tutustua siihen, koska Björkman kuvaa teosta sanoin; "Kuin Edgar Lee Mastersin Spoonriver-antologiasta nousevat ihmisten syntymät ja kuolemat tämän ohuen kirjan sivuilta." 

Oli todellakin mukava viivähtää tämän kirjan viisauden ja syvällisen pohdinnan sekä kauniin kielen parissa. Kiitos kirjasta, @Hannu-Pekka Björkman!

Metsä on aina ollut minulle tärkeä ja rauhoittava maisema. Se antaa kaikille aisteille jotakin. Metsässä oleskelu virkistää ja rentouttaa. Vaikka suuntavaistoni on kehno, pystyn kulkemaan tutussa metsässä tuttuja polkuja ja maamerkkejä seuraten. Postauksen kuva on kollaasi erään minulle tärkeän metsäkokemuksen muistoksi.

Muita kommentteja ja ajatuksiani Björkmanin teoksista avautuu alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2022/01/hannu-pekka-bjorkman-valahdyksia.html

Meri Valkama: Sinun, Margot

                                                      

Meri Valkama on viettänyt lapsuutensa DDR:ssä ja hänen isänsä työskenteli toimittajana siellä. Sinun, Margot -kirjan päähenkilö Vilja on viettänyt lapsuutensa DDR:ssä ja hänen isänsä työskenteli toimittajana siellä. Yhtymäkohtia on, mutta kirjailija on toistuvasti sanonut, että Sinun, Margot on fiktiota. "Historiallisesta kehyksestä huolimatta henkilöt ovat keksittyjä lukuun ottamatta maailmanhistoriasta tunnettuja poliitikkoja." (Kirjan kiitokset)

Tätä kirjailija joutui korostamaan monissa yhteyksissä voimakkaasti, kun kirjallisuuslehti Parnassossa ilmestyneessä arvovaltaisen kriitikon arvostelussa väitettiin Valkaman isän kuolleen, vaikka näin ei ole. Lisäksi arvostelussa väitettiin kirjan kuvaavan Valkaman omaa elämää.

Kun seurasin kirjan markkinointia ja keskustelua somessa, DDR oli toistuvasti esillä. Niinpä odotin kuvauksia kylmänsodan kahtiajakautuneesta maailmasta ja elämästä jaetussa kaupungissa. Kirjaa lukiessani kyselin mielessäni, milloin se DDR oikein alkaa. Kirja ei siis aivan vastannut mielikuvaani. Kyllähän DDR:n kuvaustakin tuli, mutta koska kyseessä - sekä kirjan Viljalla että kirjailijalla - on vain lapsuudessa DDR:ssä vietetty aika, kuvauksesta tuli mielestäni melko ohutta. Omakohtaisuus on vähäistä. Muistikuvia ei ole. Ne ovat toisten kokemuksia, jotka on saatu kirjaan haastattelujen kautta.

Sinun, Margot etenee kahdessa aikatasossa: 1980-luvulla ja nykyhetkessä Saksassa ja Suomessa. Vilja alkaa selvittää isänsä kuoleman jälkeen, kuka on Margot, jonka kirjoittamia kirjeitä löytyy isän jäämistöstä. Tämä on kirjan keskeinen juonirakennelma, joka etenee hieman dekkarimaisesti.

Enimmäkseen tapahtumat kuvataan vuorotellen, mutta toisinaan myös taitavasti rinnakkain. 

Kirja sisältää erilaisia ihmissuhdetarinoita: 

• Ensinnäkin on isän ja äidin tarina sekä sosialistisen unelman todeksi eläminen.

• Toiseksi on perheen tarina uudessa kotimaassa: toisen lapsen jatkuva sairastelu ja toisen lapsen päiväkotiaika. Äiti haaveilee omasta ajasta, jotta voisi kirjoittaa, mutta isän työ vie paljon aikaa, ja äidin on vastattava lasten hoitamisesta ja kodista.

• Iso tarina on isän ja toisen naisen rakkaustarina, jossa mukana elää myös toinen perheen lapsista. Isän uudesta suhdekuviosta jää lapselle kuitenkin vain hajanaisia muistijälkiä, eikä niistä voi olla varma, ovatko ne ollenkaan tapahtuneet.

• Kun perheessä eletään sisäistä kylmänsodan aikaa parisuhteen ajauduttua kämppäkaveruudeksi, koittaa äidin oman tarinan aika. Äiti alkaa etsiä itseään ja kokeilla rajojaan. Vihjataanko, että tähän aikaan liittyisi myös mahdollinen kostoon perustuva ilmiantajuus?

• Äidin ja tyttären tarina on surullinen, koska siinä on paljon riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja kommunikointivaikeuksia. Olisiko Vilja voinut jättää menneisyyden kaivelun sittenkin vähemmälle ja pitää suhteensa äitiin ainakin asiallisena ellei lämpimään suhteeseen kyetty?

• Sisarusten tarina jää melko ohueksi. Veljen sairastelu ja paluu äidin kanssa Suomeen verotti suhdetta. Aikuisenakin sisarukset ovat hieman etäisiä. Yhteisiä muistikuvia lapsuudesta ei oikein löydy.

• Isän uuden naisen ja tyttären yhteisessä tarinassa on jotakin outoa, rakkaudeksi kuvattua, omistavuutta ja tahallista vierottamista äidistä, mikä on ahdistavaa. Vilja löytää Margot-Luise-Muttin kuin ihmeen kaupalla, ja he tapaavat toisensa vuosikymmenten jälkeen. Ei tiedetä, miten suhde kehittyy, mutta toivoisin, että he päättäisivät antaa menneiden olla. 

• Kaiken tämän lisäksi mukana kulkee vielä päähenkilön nykyhetken ihmissuhdekuvio ex-puolisoineen. Mielestäni tämä on kokonaisuuden kannalta tylsä ja turha kuvio, joka suihkukohtauksineen vaikuttaa jotenkin päälle liimatulta. Fokuksen pitäminen Berliinissä ja Margotin persoonan selvittämisessä olisi ollut riittävä ja mielenkiintoinen taso.

Berliinin muurin murtumisen tarina on kirjan parasta antia, ja vaikuttaa jonkun autenttiselta kokemukselta. Myös Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja vierailu myöhemmin paikan päällä on uskottavasti kuvattu.

Meri Valkaman Sinun, Margot - kirjaa on pidetty paljon esillä, ja sitä hehkutettu esimerkiksi Facebookin kirjallisuusryhmissä. Peruskuvio: menneisyyden avaaminen dekkarimaisesti pieninä paloina ja sitä kautta itsensä etsiminen, toimi hyvin. Paikoitellen kieli oli kaunista, mutta kokonaisuutena kirja oli minulle kuitenkin lievä pettymys.

Satu Rämö: Hildur

Islanti ja islantilaisuus kiinnostaa minua kovasti. Haaveilen Islantiin matkustamisesta, ja ostin jo matkakirjankin.

Satu Rämön Hildur on ollut positiivisesti esillä ilmestymisestään (2022) lähtien. Hildur on Rämön ensimmäinen romaani aiemmin ilmestyneiden tietokirjojen jälkeen. Se aloittaa Islantiin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka toinen osa on tulossa keväällä, jo maaliskuussa 2023. Luen sen varmaan heti, kun se ilmestyy.

Hildur on poliisi, joka yhdessä pomonsa Beatan kanssa ratkoo islantilaisen syrjäseudun rikoksia. Hän on vahva, itsevarma ja monitaitoinen selviytyjä. Hänen harrastuksensa ovat liikunnallisia, ja talvisurffaus jopa vaarallista.

Hildurin ja Beatan työkaveriksi tulee suomalainen poliisiopiskelija Jakob, jonka työpanosta rajoittaa islannin kielen osaamattomuus, mutta vahvalla englannilla hän pärjää kollegoidensa ja joidenkin asiakkaidenkin kanssa. Vaikka hänen roolinsa on olla läsnä ja toimia vain niissä rajoissa, joissa voi, hän osoittautuu päteväksi, rauhalliseksi ja nopeaälyiseksi poliisiksi. Hän on aidosti suomalaisen oloinen mies, mutta poikkeaa massasta siinä, että hän neuloo islantilaisneuleita ja kokee sen ajatuksia rauhoittavana ja selkeyttävänä toimintana. Hänestä tulee Hildurille sopiva työpari, ja molemminpuolinen luottamus syntyy nopeasti. 

Kirjan henkilöt ovat aidon oloisia ja mielenkiintoisia. Vastenmielisiä henkilöitäkin on, ja niinhän dekkarissa kuuluukin olla. Todellisuudessa henkirikoksia maassa tapahtuu kai vähän, mutta Hildurissa tapahtui kolme suunniteltua henkirikosta ja yksi itsemurha. Todellisuudesta tutut itsemurhat ja huumemaailma lieveilmiöineen rikkovat lukijan idyllisiä ajatuksia Islannista. 

Tapaukset liittyvät mutkikkaalla tavalla yhteen, ja rikoksiin johtava sukukuvio on taitavasti rakennettu. Syyllinen selviää, ja hänen henkilökohtainen yhteytensä suvun synkkään salaisuuteen selviää myös, mutta minulle jäi epäselväksi, miten juuri hän sai sukurasitteen selville, ja mikä on hänen yhteytensä Lisaan, nuoreen vaeltajaan.

Hildurissa kerronta on sujuvaa, ja tarinan mausteena on kivoja, ilmeisesti islantilaisia sanontoja, kuten "Ulkona on mörönpyllynpimeää" ja "He ovat simpukannuolijoita." Maan erikoislaatuisuudet, sääolosuhteet ja yhteisöllisyys tulevat hyvin esille. Myös kansanperinteen uskomuksiin viitataan kivasti. Poliisien lounaat sen sijaan huolettavat: nakkisämpylöitä, pitsoja, kahvia ja pullaa, maissilastuja ja olutta. Eikä Tinna-tädin rasvainen sisäelinmakkarakaan tunnu kovin houkuttelevalta, vaikka sitä kuvataan herkulliseksi. Onneksi valasta ei sentään syöty, eikä mädätettyä hainlihaa.

Hildur oli hyvä lukukokemus ja jään mielenkiinnolla odottamaan sen jatko-osaa tai -osia. 

Kirjan kuvan alkuperäinen osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/satu-ramo/hildur/9789510479209 (Luettu 2.2.2023.) Blogikuva on minun tuunaamani. Alkuperäisen kannen on suunnitellut Ville Laihonen. Luin kirjan BookBeatin E-kirjana.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan saa hänen kotisivultaan:

https://satu.is/ (Luettu 2.2.2023)

Blogistani löytyy postaus Rämön kirjasta Islantilainen kodinonni tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Satu+R%C3%A4m%C3%B6 

Olen lukenut myös Rämön Talo maailman reunalla ja Islantilainen voittaa aina, mutta niistä ei ole postauksia.

Muita Islantiin liittyviä lukemiani kirjoja ovat mm. Tapio Koivukarin Poltetun miehen tytär, jonka blogipostaus on luettavissa linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Poltetun+miehen+tyt%C3%A4r

Blogipostaus on myös kirjasta Steinunn Sigurðardóttir: Heida — Lammaspaimen maailman laidalta. https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2020/06/steinunn-sigurardottir-heida.html 

Yrsa Sigurðardóttirin dekkareita olen myös lukenut. Linkistä pääsee lukemaan postaukseni niistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Yrsa%20Sigurdard%C3%B3ttir

Kauan sitten olen lukenut myös Halldór Laxnessin klassikon Salka Valka sekä  Arnaldur Indriðasonin suomennettuja dekkareita, mutta niistä ei ole postauksia, koska silloin ei vielä blogiani ollut, enkä varmaan edes tiennyt, mikä blogi on.

Asko Sahlberg: Häväistyt

Olen kuullut pelkästään kehuja Asko Sahlbergin kirjoista. Häväistyt (2011) kyllä lunasti kehut. Se on ensimmäinen lukemani Sahlbergin kirja, mutta ei jää viimeiseksi.

Mies, nainen ja poika jättävät kotinsa ja pakenevat jotain, mutta läheskään heti ei selviä, mitä he pakenevat. Kolmikon olettaa olevan perhe. Heidän nimiään ja ikiään ei mainita, mutta poika on aika nuori. Hän ei puhu, mutta kokee voimakkaasti aisteillaan; näkee, kuulee ja tuntee. Varsinkin vedessä hän viihtyy ja muuttuu saukkomaisen vilkkaaksi. Tulee mieleen, että hän on ehkä kehitysvammainen tai autisminkirjoon kuuluva.

Kerronta ja keskustelut ovat niukkoja ja realistisia. Huomiota kiinnittää, että kolmikko hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Tunteista ei puhuta. Niitä ei ilmaista. Sopeudutaan. Kumpikaan aikuisista ei valita, vaikka olosuhteet ovat välillä heikkoakin heikommat, ja nälkäkin on. Naisen nilkat turpoavat, mies ontuu  jalkansa, ja kun kipu yrittää ottaa vallan, mies päättää alkaa pitää kivusta. He etsivät miestä, jota sanotaan Mestariksi. Kuka Mestari on? Miten hän liittyy miehen, naisen ja pojan elämään?

Näkökulma vaihtuu kertojaäänen vaihtuessa. Ihmiset voivat jäädä nimettömiksi, mutta he ovat mielenkiintoisia, ja heidän elämäntarinansa on omanlainen, kokonainen. Mies ja poika saavat nimen vasta yli kahdensadan sivun jälkeen, nainen ei koko kirjassa. Loppupuolella sentään hänen ikänsä mainitaan. Mutta sillä ei ole väliä. Naisen persoona piirtyy kuitenkin esiin selvästi. Myös kolmikon keskinäiset suhteet ja menneisyys tulevat vähitellen esiin.

Niukka kerronta avaa tarinaa taitavasti kuin lankakerää kerien. Pieniä vihjeitä sirotellaan, mutta ne oikeastaan ymmärtää vasta, kun on lukenut koko kirjan ja tajuaa kokonaisuuden. Lukiessani kirjoitin ajatuksia ja kysymyksiä muistiin.

Lukiessani askarrutti koko ajan tarinan miljöö, eli tapahtumapaikka ja -aika. Vaikutti siltä, että tapahtumat tapahtuvat Suomessa, koska tarinassa on selvästi Suomeen sijoitettavia asioita, kuten suomalaista elämänmenoa kuvaavia kyliä, kaupunki, junarata, rannikkokaupunki, kirkkoherra, ja pappila. Toisaalta taas puhutaan asunnottomien kyhäämistä hökkelikylistä, joita en äkkiseltään tunnistanut suomalaiseksi ilmiöksi. 

Tapahtuma-aika on jotenkin nykyaikaa tai lähimenneisyyttä, koska on autoja, puhelimia ja puhelinluetteloita. Toisaalta aika voisi olla myös varhaisempaa aikaa, mahdollisesti sisällissodan jälkeistä aikaa, koska viitataan levottomuuksiin ja vankeihin. Kerrotaan myös mellakoista ja  kaadetuista autoista ja särjetyistä näyteikkunoista. Tämä puolestaan voisi ehkä viitata 1930-luvun lama-aikaan. Toisaalta puhutaan ihmisten pahoinpitelyistä ja kuljettamisesta leireille, mikä voisi viitata kommunistien muilutuksiin tai juutalaisten kohtaloihin toisen maailmansodan aikana. Puhutaan myös köyhyyden leviämisestä kuin kulkutauti: "...köyhiä surkimuksia kuljeksii ympäriinsä aina vain enemmän."  

En osaa sijoittaa tarinaa mihinkään selkeään ajanjaksoon. Luulen, että kirjailija on taiturimaisesti häivyttänyt miljöön tarkan kuvauksen, jolloin ihmiskohtalot sinänsä nousevat tarinan keskeiseen rooliin, eivätkä ne ole aikaan tai paikkaan sidottuja. Vaikeita aikoja ja tapahtumia on, mutta niissäkin tilanteissa ihmisistä nousee esiin hyvyyttä ja positiivista tulevaisuudenuskoa. Voiko kyse olla tästä? Voiko kyse olla tarkkaan harkitusta zoomaamisesta ja huomion kiinnittämisestä oikeasti tärkeisiin asioihin?

Upean kerronnan ja hiotun kielen avulla saadaan lankakerä kerityksi niin, että kaikki sen solmut aukeavat ja erilliset tarinat sulautuvat yhdeksi kertomukseksi, vaikkakin monen ihmiselämän kokoiseksi. 

Sahlbergin Häväistyt tarjosi huikean lukukokemuksen, jonka yksityiskohtien miettimisessä menee vielä pitkään.

Maarit Verronen: Orionin vyö

 

Tieteen Kuvalehden mukaan Orion on yksi yötaivaan selvimmin erottuvista tähdistöistä. Etenkin Orionin vyö, joka koostuu kolmesta samalla suoralla olevasta kirkkaasta tähdestä, on helppo löytää. (https://tieku.fi/maailmankaikkeus/tahdet/tahdistot/orion-nain-loydat-orionin-tahdiston Luettu 14.1.2023)

Vanhasta tottumuksesta otaksuin, että Maarit Verrosen kirja Orionin vyö (2022) liittyy tulevaisuuteen  ja scifi-maailmaan. Yllätyin, että näin ei ollutkaan, ja itse Orionin vyökin tuntui olevan melko lailla sivuroolissa koko kirjassa. Onhan sillä toki tärkeä merkitys turvan ja henkisen paikalta pakenemisen kannalta, mutta paljon tapahtuu ilman, että Orionin vyötä edes mainitaan. Kirjan nimi on mielestäni hieman harhaanjohtava. Siksi somistin kuvankin hieman harhaanjohtavaksi, niin että voi kysyä, missä se kirja oikein on. 

Tarina kyllä lähtee vetämään heti, ja miljöön ja henkilöiden tarkka kuvailu tekee eläytymisen helpoksi. Päähenkilönä on Mipi Ii, altru. Muitakin altruja on, ja heidät kutsutaan tekemään aika ajoin vaikeita ja vaarallisia tehtäviä, joita muut eivät tee. Altrut tekevät, mitä käsketään, eivätkä kysele.

"Meitä oli tuolla komennuksella kaksikymmentä. Jokainen oli jäntevä ja laiha, lyhythiuksinen tai kalju, monin tavoin arpeutunut. Poikkeuksellisesti meillä oli yllämme melko paljon sotilasunivormujen osia. Meidän ei haluttu erottuvan liikaa sotilaista, jotta kenelläkään ei heräisi kysymyksiä."

Lukemisen ajan huomioni oli altrussa ja yritin selvittää,  mikä altru oikein on. Altrut ovat hämmästyttävän monitaitoisia,  kyselemättömiä ja jollakin tavalla tunteettomia. He sopeutuvat kaikkiin olosuhteisiin ja tulevat toimeen vähällä. Heille tehdään henkilötodistuksia ja passeja tarpeen mukaan ja lähetetään eri puolille maailmaa erilaisiin tehtäviin.

Aluksi ajattelin altrun olevan robotti, mutta kun hän kuitenkin söi, peseytyi ja kävi tarpeillaan, päädyin kyborgivaihtoehtoon. Lopulta jouduin toteamaan, että olin väärässä kummankin ajatuskuvion osalta. Se vähän harmittaa, kun mielestäni oma ajatukseni olisi ollut hyvinkin mahdollinen. Olin kuitenkin väärässä genressä ja väärässä ajassa. 

Tapahtumapaikat vaihtelevat tarinassa nykyhetken ja menneisyyden välillä. Mipi Ii toimii kertojana tarinan nykyhetkessä,  ja muistojen kautta tulee tietoa myös erilaisista menneistä altrutehtävistä erilaisissa paikoissa.

Tapahtuma-aika ei yllätyksekseni ollutkaan tulevaisuus, vaan 2000-luvun toinen vuosikymmen. Nykyaikaan viittaa mm. englannin kielen käyttäminen kansainvälisenä kielenä, kahden henkilön akateeminen koulutustausta, YK-sotilaat, italialainen muotilehti, National Geographic - ja Soldier of Fortune -lehti. 

Vaikka nykyhetken ja menneisyyden tapahtumien aika on suurin piirtein sama, Mipi Iin kokemukset ovat tapahtuneet kuin kahdessa eri maailmassa. Erityisesti nimeämättömän levottoman maan ja linnoituksen tapahtumat ovat kuin kaukaa menneisyydestä tai kaukaisesta tulevaisuuden dystopiasta. On vaikea uskoa, että nekin olisivat nykyaikaa. Samalla tavoin on vaikea uskoa, että esim. talebanit elävät nykyajassa.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan näin: "Maarit Verronen pohtii uusimmassa romaanissaan isoja globaaleja kysymyksiä allegorisen tarinan kautta."  Kyllä, ymmärsin tämän. Ja lopulta ymmärsin myös, mikä altru on. Täytyy myöntää, että sitä oli hieman vaikea hyväksyä, koska selitys ei mielestäni aivan sopinut siihen kuvaan, jota heidän taidoistaan ja tehtävistään tarinassa annettiin. Jäi olo, että jokin tässä kuvassa ei asetu paikoilleen. Tuntui, että tarina eteni omaan suuntaansa ja globaali kysymys liitettiin siihen päälle. Nämä ovat kuitenkin aina tulkintoja.

Takakansitekstin loppuosaa en aivan allekirjoita. "Hän kysyy, mitkä ovat tavallisen ihmisen mahdollisuudet tehdä edes pieniä rakentavia tekoja maailmassa, jossa oman edun tavoittelu uhkaa jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin."  Minä ymmärsin kirjan keskeisen ajatuksen hieman toisella tavalla.

Paikoitellen tapahtumat ovat julmia, mutta taitavasti kerrottuna ne eivät tuntuneet ahdistavilta. Mipi Iille ne kaikki ovat totta ja hän on ne kokenut. Kaiken kokemansa jälkeen Mipi Ii on tyytyväinen, kun elämä on aivan tavallista. Voi asua helsinkiläisessä kerrostalossa, käydä omalla saunavuorolla saunassa ja heittää löylyä niin paljon kuin haluaa.

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Maarit Verrosen kirjasta Hiljaiset joet. Siinä ainakin ollaan scifi-maailmassa.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Hiljaiset+joet