Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle Meitä vastaan rikkoneet. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle Meitä vastaan rikkoneet. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

11/12/2022

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet


Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on harvinaisen ehyt ja valmis esikoiskirja. Se sisältää omakohtaisen kokemuksen niin Jehovan todistajin kuulumisesta kuin syömishäiriöstäkin. Camilla Nissisen haastattelun voi lukea lisää linkin takaa: https://yle.fi/a/74-20000909 . (Luettu 11.12.2022)

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukijana on Rosanna Kemppi. Kempin luenta sopii kirjaan hyvin. Kuunnellessani ihmettelin lukujen määrää: Niitä on 82. Ajattelin, että niiden täytyy olla lyhyitä, ja näin todella onkin. Varasin kirjan kirjastosta, jotta voisin nähdä sivujen mitat konkreettisesti, mutta olen varausjonossa sijalla 270. Kirja on näköjään melko suosittu. Ehkäpä siis käyn vain kirjakaupassa plaraamassa kirjaa nähdäkseni lukujen mitan. En halua ostaa kirjaa omaksi, vaikka pidänkin siitä. En halua ostaa ahdistusta kirjahyllyyni.

Lukujen lyhyys selittynee sillä, että romaani koostuu eri aikakausiin sijoittuvista yksittäisistä muistoista ja tunteista, joita todennäköisesti on käsitelty terapiassa ja jotka on taitavasti kirjoitettu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

E-kirjan esittelytekstissä todetaan:
"Kuulaan kaunis esikoisromaani syömishäiriöstä. 
Herkkä ja väkevä romaani kokoaa yhteen sirpaleita lapsuudesta Jehovan todistajissa ja aikuisuudesta sairaalaosastolla. Nuoren naisen selviytymistarina kuvaa monivivahteisesti, millaista on sairastua ja kuulua eristävään yhteisöön, jonka totuus ei kestä kysymyksiä." 
Kirjailija on sanonut kirjan olevan fiktiota. Henkilöhahmot ovat kuitenkin uskoakseni todellisuuspohjaisia, koska ne ovat niin aitoja. Siljan persoona on riipaisevan uskottava. Minäkin olen kerran tuntenut tällaisen Jehovan todistajatytön: hyvin hauraan, hyvin laihan, hyvin ahdistuneen. Mitähän hänelle kuuluu nykyään?

Siljan koulukaverit ovat myös aidon oloisia murrosikäisyydessään, mutta Aapo on selvästi positiivisesti poikkeava käytökseltään. Aapo on  ihana! Hän on puolustava ja uskollinen ritari. En tiedä, mutta tekee mieli uskoa, että Aapo on omistuskirjoituksessa mainittu "Ville, joka jaksoi odottaa".

Siljan isä on rakastava, mutta hiljainen hissukka, joka jää äidin vahvuuden vuoksi altavastaajaksi. Äiti pyörittää perhekuviota ja vastaa uskonnollisesta kasvatuksesta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Eikä isällä ole muuta sanottavaa, kuin joskus: "Noh, noh, Anneli."

Kirjailija voi sekoittaa hahmoihinsa eri ihmisten piirteitä. Ehkäpä Siljan äidin henkilöhahmo on koottu useasta persoonasta, joita kaikkia kuitenkin yhdistää hoikkuuden (alipainoisuuden?) ihannointi ja äärimmäisen kunnollisen uskovaisen ihanne. Äitikin varmaan sairastaa syömishäiriötä ja tulee altistaneeksi sille myös Siljan. Äidin toistuvat huomautukset painosta ja syömisistä tuntuvat lukijasta ahdistavilta. Niiden on täytynyt tuntua kaksin verroin ahdistavimmilta Siljalle tai hänen todelliselle esikuvalleen. Rumat nimittelyt satuttavat lukijaakin. Äiti on kuitenkin hyvä ja rakastava äiti, joten hänen jatkuva ruokaan liittyvä kontrollointinsa on ehkä tosiaankin useamman ihmisen käytöksestä poimittua, mutta kontrolloinnin aiheuttamat tunteet ovat totta. Siksi äiti piirtynee niin yksipuolisena kontrollipoliisina.

Camilla Nissisen kirja on aito ja hyvin kirjoitettu. Lukijoille se resonoi joko kaunokirjallisena teoksena, Jehovan todistajien tai syömishäiriön kuvaajana tai kaikkina niinä. Minussa eniten ajatuksia ja muistoja heräsi juuri Jehovan todistajista. Heidän uskonkäsityksensä ja tuomitseva elämäntapansa sekä yhteisön jäsenen täydellinen hylkääminen tuntuvat minusta niin vääriltä. Syömishäiriökuvaukset tuntuvat kirjassa todellisilta. Sairaalassa olo tuntuu ahdistavalta.

Lapsuudestani muistan oudon ja pelottavan naisen, joka tuli iltamyöhään kotiimme tuomitsemaan joulun viettoa. Joulukuusi oli hänen mielestään vietävä ulos. Hän ei syönyt mitään koko iltana. Hänelle sijattiin vuode, jolla hän istui koko illan Raamattua lukien ja katsetta joulukuusesta pois kääntäen. Heti aamun tultua hän katosi.

Nuorena aikuisena olen törmännyt ovelta ovelle kiertäviin todistajiin. Olen ottanut Vartiotorneja vastaan, ja kerran kutsuin heidät myös sisälle keskustelemaan. Ahdistukseni syy oli kuitenkin muualla kuin hengellisessä hädässä. Ymmärsin sen, enkä toiste pyytänyt heitä sisään.

Jehovan todistajien yhteisö ja heidän elämäntapansa ovat ihmetyttäneet minua aika ajoin.  Olen
lukenut myös muita Jehovan todistajiin liittyviä romaaneja, joista on myös postauksia blogissani.

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kuvaa hyvin ja samankaltaisesti Jehovan todistajien elämää:



Vastikään luin myös E-kirjana Erik Engelvin: Minä en ole kuollut. Tästä ei ole blogissani postausta, mutta oheisesta linkistä voi lukea kirjan esittelyä:



Hämmästyin, kun huomasin, että Engelvinin kirja liittynee Jonas Gardellin trilogiaan Älä koskaan pyyki kyyneleitä paljain käsin. Ehkäpä Gardellin kirjan Benjaminin tarina onkin itse asiassa Erik Engelvin tarina. Yhtymäkohtia ainakin on hämmästyttävän paljon; Jehovan todistajuus ja homous ja siitä johtuva kuolleeksi julistaminen.

Postaus Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin avautuu linkistä:


19/08/2023

Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun




Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun  (2023) on omaelämäkerrallinen romaani isän kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen traumatisoivasta vaikutuksesta perheenjäseniin, varsinkin tyttäreen. Kirja on Vasantolan kolmas, mutta muita teoksia en ole lukenut.

Kirjallisuudenlajina kyseessä on autofiktio. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:autofiktio (Luettu 18.8.2023) Satu Vasantolan haastattelusta Me naiset- lehdessä käy ilmi Vasantolan oman elämän tapahtumia, joissa on yhteneväisyyttä kirjaan. (https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009454288.html) (Luettu 18.8.2023)

Kirjakuvan somisteena Terezinha Fernandesin maalaamasta taulusta tehty kortti. Alkuperäisen taulun Fernandes on maalannut suulla, ja sen nimi on Toivoa ja toiveikkuutta. Kortti on ilmestynyt Taidetta ilman käsiä -sarjassa. Käytän sitä kuvaamaan isän maniavaiheita, jolloin arkielämän huolet eivät häntä painaneet, ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ja muutaman tunnin yöunilla pärjäsi vallan mainiosti uusien innovatiivisten projektien parissa.

Vasantola kuvaa maniavaiheita uskottavasti. Lisäksi esille nostetaan  läheisten vastuunkanto ja voimattomuus, heitä traumatisoiva pelko ja häpeä sekä jatkuva syyllisyys. Myös avun saamisen vaikeus ja pitkäkestoinen ahdistus on hyvin kuvattu.

Fiktiivinen matka isän perässä pitkin Suomea ei sen sijaan ollut mielestäni uskottavaa. Autiotalossa yövytään ja Olavinlinnaan jäädään jumiin alueen sulkeuduttua. Paikoitellen matkasta kerrottaessa  kerronta mielestäni hidastuu ja jää polkemaan paikoilleen. Ehkä tiivistäminen olisi ollut paikallaan. 

Ehkäpä isän perässä matkaaminen oli fiktiivinen vastine mahdolliselle itse koetulle terapiamatkalle, jossa omaa henkistä  pahoinvointia on tarpeen selvittää ja opetella päästämään irti menneisyyden taakoista.Toivottavasti kirjan loppu kuvastaa juurikin sitä, että johonkin on vedettävä raja. Jossakin kohtaa oma vastuunkantaminen on lopetettava niissä asioissa, joille ei mahda mitään. Jossakin kohdassa on mahdollisuus tehdä sovinto eletyn elämän ja menneisyyden tapahtumien  kanssa ja voi  alkaa elämään tässä hetkessä, oman näköistään elämää. Minä-kertojalla tämä hetki liittyy lapsen syntymään.

Kirjan luettuani jäin miettimään vastuukysymyksiä: Onko tosiaan niin, että aikuiset lapset ovat vastuussa isänsä maniassa tekemistä veloista? Tai päinvastoin: ovatko vanhemmat vastuussa aikuisen lapsensa pankki- tai huumeveloista? Voiko vastuunkantamista läheisen asioiden hoitamisesta lopettaa? Voiko välit vain katkaista?  Kenen vastuulla on sairaan toimittaminen pakkohoitoon, omaisten vaiko viranomaisten? Ja kärjistäviä kysymyksiä kirjan ulkopuolelta: Pitääkö itsetuhoisen ihmisen todellakin mennä itse sairaalaan odottamaan, onko siellä tilaa? Jos tilaa ei ole, kotiutetaanko hänet kehotuksella: Tule huomenna uudelleen, jos vielä tuntuu pahalta? Onko avohoito hoitoa ollenkaan?

Olen lukenut viime aikoina muitakin vastaavia omaelämäkerrallisia romaaneja, joita voisi kutsua terapiakirjoiksi. Mikä tekee kirjoittajan oman elämän kipupisteitä kuvaavista terapiakirjoista mielenkiintoisia? Mielestäni se, että yksityisen kokemuksen avulla voidaan nostaa esille jotain yleisesti merkittävää. 

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun tekee kiinnostavaksi juuri mielenterveyden hoitoon liittyvien epäkohtien esille nostaminen. Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on myös erinomainen esimerkki siitä, että autofiktion avulla voi nostaa esille yksityisiä asioita, jotka kasvavatkin yleisesti merkittäviksi, jolloin asiat eivät jää pelkästään kirjoittajan henkilökohtaisiksi kokemuksiksi. Camilla Nissisen teoksessa nousevat esille syömishäiriöt ja rajoittavan uskonnollisen yhteisön vaikutusvalta yksilön hyvinvointiin. 

Mielestäni Hanna Brotheruksen Ainoa kotini ja Joonatan Tolan Punainen planeetta jäivät vain yksityisen ihmisen vaikeiden kokemusten kuvaukseksi, eivätkä sen vuoksi kirjojen jatko-osat enää jaksaneet kiinnostaa. Kaikilla on omat kipunsa. Ilman laajempaa näkökulmaa toisten ihmisten kovat kokemukset eivät välttämättä jaksa kiinnostaa kokonaisen kirjan tai kahden verran.

Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun aiheeseen liittyy myös Juha Hurmeen Hullu. Siinä Hurme kuvaa omaa psykoosiaan ja siitä selviytymistä. Hurme pistää itsensä rohkeasti peliin. Vakavasta asiasta huolimatta mukana on myös huumoria. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä siinä ei kuitenkaan ole kyse. 

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni Camilla Nissisen ja Juha Hurmeen mainituista teoksista.