Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on harvinaisen ehyt ja valmis esikoiskirja. Se sisältää omakohtaisen kokemuksen niin Jehovan todistajin kuulumisesta kuin syömishäiriöstäkin. Camilla Nissisen haastattelun voi lukea lisää linkin takaa: https://yle.fi/a/74-20000909 . (Luettu 11.12.2022)
Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukijana on Rosanna Kemppi. Kempin luenta sopii kirjaan hyvin. Kuunnellessani ihmettelin lukujen määrää: Niitä on 82. Ajattelin, että niiden täytyy olla lyhyitä, ja näin todella onkin. Varasin kirjan kirjastosta, jotta voisin nähdä sivujen mitat konkreettisesti, mutta olen varausjonossa sijalla 270. Kirja on näköjään melko suosittu. Ehkäpä siis käyn vain kirjakaupassa plaraamassa kirjaa nähdäkseni lukujen mitan. En halua ostaa kirjaa omaksi, vaikka pidänkin siitä. En halua ostaa ahdistusta kirjahyllyyni.
Lukujen lyhyys selittynee sillä, että romaani koostuu eri aikakausiin sijoittuvista yksittäisistä muistoista ja tunteista, joita todennäköisesti on käsitelty terapiassa ja jotka on taitavasti kirjoitettu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
E-kirjan esittelytekstissä todetaan:
"Kuulaan kaunis esikoisromaani syömishäiriöstä.
Herkkä ja väkevä romaani kokoaa yhteen sirpaleita lapsuudesta Jehovan todistajissa ja aikuisuudesta sairaalaosastolla. Nuoren naisen selviytymistarina kuvaa monivivahteisesti, millaista on sairastua ja kuulua eristävään yhteisöön, jonka totuus ei kestä kysymyksiä."
Kirjailija on sanonut kirjan olevan fiktiota. Henkilöhahmot ovat kuitenkin uskoakseni todellisuuspohjaisia, koska ne ovat niin aitoja. Siljan persoona on riipaisevan uskottava. Minäkin olen kerran tuntenut tällaisen Jehovan todistajatytön: hyvin hauraan, hyvin laihan, hyvin ahdistuneen. Mitähän hänelle kuuluu nykyään?
Siljan koulukaverit ovat myös aidon oloisia murrosikäisyydessään, mutta Aapo on selvästi positiivisesti poikkeava käytökseltään. Aapo on ihana! Hän on puolustava ja uskollinen ritari. En tiedä, mutta tekee mieli uskoa, että Aapo on omistuskirjoituksessa mainittu "Ville, joka jaksoi odottaa".
Siljan isä on rakastava, mutta hiljainen hissukka, joka jää äidin vahvuuden vuoksi altavastaajaksi. Äiti pyörittää perhekuviota ja vastaa uskonnollisesta kasvatuksesta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Eikä isällä ole muuta sanottavaa, kuin joskus: "Noh, noh, Anneli."
Kirjailija voi sekoittaa hahmoihinsa eri ihmisten piirteitä. Ehkäpä Siljan äidin henkilöhahmo on koottu useasta persoonasta, joita kaikkia kuitenkin yhdistää hoikkuuden (alipainoisuuden?) ihannointi ja äärimmäisen kunnollisen uskovaisen ihanne. Äitikin varmaan sairastaa syömishäiriötä ja tulee altistaneeksi sille myös Siljan. Äidin toistuvat huomautukset painosta ja syömisistä tuntuvat lukijasta ahdistavilta. Niiden on täytynyt tuntua kaksin verroin ahdistavimmilta Siljalle tai hänen todelliselle esikuvalleen. Rumat nimittelyt satuttavat lukijaakin. Äiti on kuitenkin hyvä ja rakastava äiti, joten hänen jatkuva ruokaan liittyvä kontrollointinsa on ehkä tosiaankin useamman ihmisen käytöksestä poimittua, mutta kontrolloinnin aiheuttamat tunteet ovat totta. Siksi äiti piirtynee niin yksipuolisena kontrollipoliisina.
Camilla Nissisen kirja on aito ja hyvin kirjoitettu. Lukijoille se resonoi joko kaunokirjallisena teoksena, Jehovan todistajien tai syömishäiriön kuvaajana tai kaikkina niinä. Minussa eniten ajatuksia ja muistoja heräsi juuri Jehovan todistajista. Heidän uskonkäsityksensä ja tuomitseva elämäntapansa sekä yhteisön jäsenen täydellinen hylkääminen tuntuvat minusta niin vääriltä. Syömishäiriökuvaukset tuntuvat kirjassa todellisilta. Sairaalassa olo tuntuu ahdistavalta.
Lapsuudestani muistan oudon ja pelottavan naisen, joka tuli iltamyöhään kotiimme tuomitsemaan joulun viettoa. Joulukuusi oli hänen mielestään vietävä ulos. Hän ei syönyt mitään koko iltana. Hänelle sijattiin vuode, jolla hän istui koko illan Raamattua lukien ja katsetta joulukuusesta pois kääntäen. Heti aamun tultua hän katosi.
Nuorena aikuisena olen törmännyt ovelta ovelle kiertäviin todistajiin. Olen ottanut Vartiotorneja vastaan, ja kerran kutsuin heidät myös sisälle keskustelemaan. Ahdistukseni syy oli kuitenkin muualla kuin hengellisessä hädässä. Ymmärsin sen, enkä toiste pyytänyt heitä sisään.
Jehovan todistajien yhteisö ja heidän elämäntapansa ovat ihmetyttäneet minua aika ajoin. Olen
lukenut myös muita Jehovan todistajiin liittyviä romaaneja, joista on myös postauksia blogissani.
Ben Kallandin Vien sinut kotiin kuvaa hyvin ja samankaltaisesti Jehovan todistajien elämää:
Vastikään luin myös E-kirjana Erik Engelvin: Minä en ole kuollut. Tästä ei ole blogissani postausta, mutta oheisesta linkistä voi lukea kirjan esittelyä:
Hämmästyin, kun huomasin, että Engelvinin kirja liittynee Jonas Gardellin trilogiaan Älä koskaan pyyki kyyneleitä paljain käsin. Ehkäpä Gardellin kirjan Benjaminin tarina onkin itse asiassa Erik Engelvin tarina. Yhtymäkohtia ainakin on hämmästyttävän paljon; Jehovan todistajuus ja homous ja siitä johtuva kuolleeksi julistaminen.
Postaus Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin avautuu linkistä:
Kuva on kopioitu osoitteesta: https://www.tammi.fi/kirja/camilla-nissinen/meita-vastaan-rikkoneet/9789520440183 .Luettu 11.12.2022
