Rosa Liksom: Väylä: kertomus

Taustalla olevat kuvat Väylältä eri vuosina ja vuorokauden aikoina kotialbumista

Voi mahoton, ko oli hyä kirja! Se jäi lukemisen jälkheen miehleen moneksi päiväksi ja yöksi. Elin henkilöitten kohtaloita uuestaan, hain taustatietoja ja makustelin kaunista kieltä.

Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Torniolaaksoon Väylän, eli Torniojoen molemmille puolille. Teini-ikäiset Martta, Katri ja minäkertoja sekä pikku Matti kuljettavat karjan Torniolaakson järvikylästä Väylän yli Ruotsin puolelle ja jäävät sinne evakoksi monien muiden sotaa pakenevien siviilien tavoin. 

Siltaa ei ollut. Joen ylitys tapahtui lautalla todennäköisesti Aavasaksan kohdalta. Pystyin päättelemään kuljetun reitin lukemani perusteella, ja kirjailijan piirtämä kartta vielä vahvisti omat päättelyni. Karja jätettiin pohjoiseen, mutta minäkertojan matka jatkui Haaparantaan asti. Haaparannan rautatieasema oli tunnistettavasti kuvattu. 

Matka on pitkä kävellen kuljettavaksi, eivätkä evakko-olosuhteet olleet niin ruusuiset, kuin ruotsalaisten yltäkylläisestä avusta on tottunut ajattelemaan. Ensin oli vastaanottopisteet, sitten kokoamisleirit ja majoitusleirit. Vain harvat pääsivät yksityisiin koteihin. Oli avuliaita ihmisiä, mutta myös niitä, jotka katsoivat pakolaisia halveksien ja pitivät heitä uhkana omalle hyvinvoinnilleen. Ruotsissa oltiin hämillään pakolaisten suuresta määrästä.

On hienoa, että Rosa Liksom kuvaa juuri Lapin sodan aikaa, jota ei ole niin paljon kuvattu kuin talvisotaa ja jatkosotaa. 

"Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli karkottaa maassa olleet saksalaiset joukot. Kun saksalaiset eivät poistuneet vapaehtoisesti, alkoi Saksan ja Suomen välinen Lapin sota.

Sotaa käytiin aluksi sopuisasti. Kumpikin osapuoli vältteli taistelua. Neuvostoliittoa valesota ei miellyttänyt. Niinpä se vaati Suomelta todellisia sotatoimia Saksaa vastaan ja antoi määräajan, mihin mennessä oikea sota oli aloitettava.

Kostoksi saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen." (https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945) 

Rosa Liksom on perehtynyt taustatietoihin hyvin. Minäkin selvittelin niitä historiaa tuntevan ystäväni sekä muutamien alla olevien linkkien avulla. Alkoi todellakin kiinnostaa kotiseudun sotahistoria; todelliset tapahtumat ja sota siviilien kokemana.

Rosa Liksomin Väylää  ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania voi verrata toisiinsa. Niitä yhdistävät nimenomaan jatkosodan aika, kestävyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaava pitkä vaellus sekä sodan kuvaaminen siviilien kannalta. Sota ei todellakaan ole vain sotilaiden tarina.

Väylä on kirjoitettu Peräpohjolan murteella, joka on oma kotimurteeni. Luin kirjaa itselleni ääneen ja tavoitin rauhallisen kerronnan rytmin; kuin joku kertoisi tarinaa keinutuolissa istuen. Nautin kielestä ja sen havainnollisuudesta, ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Voi olla, että jollekin murretta tuntemattomalle, kirjan lukeminen on hidasta, mutta en usko, että mahdotonta. Tarina kuitenkin kantaa hyvin.

Peräpohjolan murrepiirteisiin kuuluu ehkä tunnetuimmin jälkitavujen vokaalien välinen h (esimerkiksi 'talhoon'). Genetiivinä, eli omistusmuotona, käytetään monikossa muotoa 'matkalaukuitten'. Liksom käyttää mainittua genetiiviä selvästi toistuvana tyylikeinona, ja sekin tuo tekstiin omanlaisensa rytmin. Lisäksi murteessa on alueelle tyypillisiä sanoja. Lapsi on 'kläppi' tai 'sikiö', joka tosin on itselleni oudompi. Osa sanastosta on ruotsin kielen lainaa.

Omalla murteella kirjoitetusta kirjasta on helppo nauttia, mutta toisaalta, silmät ja korvat ovat myös yliherkkiä omasta kielitajusta poikkeaville muodoille, "virheille". Lukija ei voi kuitenkaan tietää, miksi kirjailija on tietyn sanan tai muodon valinnut. Joitakin yleiskielisiä muotoja, jotka vaikuttivat vahingoilta, annan mielelläni anteeksi, mutta sanan 'porukat' käyttämistä kotiväestä, perheestä, on vaikea sulattaa. Sitä ei tässä merkityksessä käytetty tuolla perällä vielä 1980-luvullakaan, jolloin vielä elin murrealueella, saati sitten 1940-luvulla. Se on nykyajan sana, mutta on tietenkin mahdollista, että senkin käyttämisellä on tarkoitus. Halusiko kirjailija sillä osoittaa, että karjankuljettajatytöt olivat samanlaisia nuoria kuin nykyajankin tytöt?

Kirjassa on ihanaa myös lehmien ja muiden eläinten nimet: Ilona, Kielo, Sisko, Soma ja Sokkeri-vasikka sekä Janne-sonni ja Taneli-ori. Eläimet ovat samalla tavalla kirjan henkilöitä kuin ihmisetkin. Niiden käyttäytymistä ja tunteita kuvataan lämmöllä ja ymmärtäen. Karjanhoitajilla ja karjalla on vahva tunneside.

Seurojen saarnamiehen lestadiusmainen saarna (s. 192 - 194) on niin hersyvää kieltä, että nauroin ääneen. 

Kirjan päähenkilö on herkkä nuori tyttö, joka ajattelee syvällisesti ja on kiinnostunut luonnosta, tähdistä ja avaruudesta. Samalla hän on vahva selviytyjä. Hän on nuori, mutta isossa vastuussa karjasta. Lisäksi hänellä on huoli äidistä; äiti on etsittävä ja hänen vointiaan on vahdittava. Pikkuveljestä on pidettävä huolta, kun äiti ei siihen pysty.

Tyttö joutuu kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan aikuisen vastuuta jo varhain.

Menetyksiä on paljon: ensin molemmat velipuolet, sitten pikkuveli, isä, ero äidistä, lopulta kodinkin menetys. Äiti ei kykene rakastamaan. Äiti ei kannusta eikä tue. Tytön on yksin kannettava pikkuveljen arkkukin kirkkomaahan. Paikalla on hänen lisäkseen vain haudankaivaja. Hän pystyy kuitenkin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on, katkeroitumatta ja sopeutuen. Luonto ja eläimet antavat voimaa. On vain pärjättävä. Ei ole vaihtoehtoa. Monien menetysten ja pettymysten jälkeen on kuitenkin uuden alun ja toivon vuoro.

Rosa Liksomin Väylä on hyvin visuaalinen ja hyvin koskettava kirja. Luettuani mietin sitä päiviä, selvittelin faktoja ja kuuntelin kielen rytmiä. Elin henkilöiden mukana vielä päiviä sen jälkeen, kun olin kirjan sulkenut.

Lisätietoa Lapin sodasta:

https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Tornion (Röyttän) maihinnoususta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6yt%C3%A4n_maihinnousu Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Aavasaksan lossista: 

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK5065:8.1  Luettu 25.9.2021.

https://docs.google.com/spreadsheets/d/1Y9dZVSqKv57MlynVc5CSoYw_yNvRjf906kxCGCMqaxs/edit#gid=0 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Peräpohjolan murteesta:

http://sokl.uef.fi/aineistot/aidinkieli/murteet/perapmur.html Luettu 25.9.2021.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Nina Lykke: Kohonnut riski. Molemmat suomentanut Sanna Manninen

Norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei on saanut paljon positiivista kuhinaa aikaan. Minullekin kirjaa vinkattiin useammasta suunnasta.

Etuliepeen arvostelukatkelmissa sitä hehkutetaan mm. näin: 

"Poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, hauska ja kaunistelematon teos. Ajoittain häpeällisen tunnistettava." -VG

"Ihastuttavan tarkkasilmäinen romaani ...Keski-iän kriisille pohjautuva draama on kaikkineen nautinnollista luettavaa ja Nina Lykke terävä ja säälimätön tarkkailija." - Der Spiegel

Ja todellakin kehut pitivät paikkansa! Kirja kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Ingridistä ja Janista, joiden varakas elämä sujuu mukavalla, tutulla tasolla. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa lasten elämän turvaamiseksi, ja lapset todellakin nauttivat hyvistä oloistaan, eivätkä kaipaa elämäänsä muutoksia. Kerronnan musta huumori kukkii.

Tutut kuviot menevät sekaisin, ja Ingrid haluaa avioeron. Kaikki muuttuu, mutta lasten elämä ei. Ingridistä löytyy uusia puolia ja ennen näkymätöntä vahvuutta. Iloitsen niin hänen puolestaan kirjan yllättävään loppuun asti!

Luin heti perään Nina Lykken kirjan Kohonnut riski, joka palkittiin Norjan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Braggella. Kirjaa on myyty yli 80 000 kappaletta (takaliepeen tekstiä).

Jos olisin lukenut kirjat vähän pitemmällä aikaetäisyydellä, olisin voinut ehkä pitää Kohonneesta riskistä enemmän. Nyt huomasin, että kirjailija on keittänyt samoista aineksista kaksi eri soppaa. Taaskin kyseessä on vauras ja vakiintunut norjalaispariskunta, joka ajautuu keski-iän kriiseihin, ja taas tulee ero. Asetelma on eri kuin edellisessä kirjassa, mutta peruskuvio on sama. 

Kaikenlaisen ihmissuhdevatvomisen, hullujen tempausten ja ilmeisen uupumisen kuvailun taustalla on myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Osansa saavat liian helpoksi tehty elämä ja yhteiskunnan tuki kaikessa, julkisen terveydenhuollon ongelmat, narkomaanit sekä liian varhain aikuistumaan joutuneet lapset elämänikäisine tunnevammoineen. 

Eli, heppoisen pinnan alta löytyy kyllä vakavampaakin sanottavaa. Mutta miksi lääkärin piti saarnata ja pauhata asioista sivutolkulla ilman muita tapahtumia? Saarnaamisen ja paasaamisen vain jatkuessa sivulta toiselle harkitsin lukemisen keskeyttämistä. Olisiko jotakin voinut jättää pois? Olisiko luuranko Tore edes voinut kommenteillaan palauttaa pauhaavat kierrokset takaisin tarinaan? Onko tämä lääkärisaarnaaja se toinen anonyymi kiitoksen kohde? Onko kirjailija antanut hänen purkaa tuntojaan ja kirjannut kaiken autenttisesti, mutta ei ole uskaltanut karsia mitään? 

Nina Lykken kirjat tarjoavat mielenkiintoista ajankuvaa, mutta kuten sanottu, Ei, ei ja vielä kerran ei saa minulta suuremmat pisteet kuin Kohonnut riski. Sanna Mannisen suomennokset molemmissa kirjoissa ovat mainioita.

 

 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan

Suomalainen näyttelijä ja kansanedustaja (2011 - 2019) Jani Toivola kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti oman elämänsä kipukohdista ja onnen hetkistä; kasvustaan omaksi itsekseen. Kirjan Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan alaotsikko kuvaa hyvin sitä, mistä kirjassa on kyse.

"Jani Toivola käsittelee elämäntarinansa kautta identiteettiin, ihmisen oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyviä kysymyksiä: kuka saa rakastaa, kuka saa perustaa perheen ja olla isä tai äiti, kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivola syntyi 1977, eikä elämä suomalaisen yksinhuoltajaäidin tummaihoisena lapsena ollut helppoa. Hän sai toistuvasti selitellä suomalaisuuttaan ja "ihmeellisen hyvää" suomen kielen taitoaan. Koulussa alkoi kiusaaminen, nimittely ja väkivalta. Eikä sitä mitenkään vähentänyt Toivolan palava halu esiintymiseen: näyttelemiseen ja tanssimiseen sekä näyttävään pukeutumiseen.

Jani Toivola jätti lukion kesken. Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, mutta halu opiskella näyttelijäksi oli unelmana taskussa. Toivola muutti New Yorkiin. On mukavaa, että hän ei esittele New Yorkia ja oleskeluaan siellä vain glooriana, vaan tuo rehellisesti esiin myös monenlaiset vaikeudet, joita suomalaispoika suuressa maailmassa kohtasi. Kaikki oli opeteltava alusta. Kielitaito oli riittämätön, eikä paikkansa löytäminen ollut itsestään selvää, koska ei tiennyt, miten yhteiskunta toimii ja koska verkostot ja päivittäiset rutiinit puuttuivat. 

Pidän myös siitä, että Toivola tuo toistuvasti esille lapsuudenperheensä "tavallisuuden" Anttilan lehtineen ja Hobby Hallin kuvastoineen. Rahaa ei ollut, mutta rakkautta, tukea ja turvaa oli. Äidin ja pojan liitto on luja, vaikka puhumattomia asioitakin oli.

Häpeä on vahvasti läsnä. Se ei johdu pelkästään ihon väristä, vaan liittyy kaikkeen olemassaoloon ja oikeuteen olla se, millainen on. Kansanedustaja-aikaa Toivola kuvaa mukavasti inhimillisyyden, ei niinkään suurten poliittisten tekojen kautta. Hän myöntää olleensa kokematon ja tietämätön, mutta hän halusi ottaa asioista selvää ja vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin, kuten esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Häpeäihmisen ponnistelu ja omien kykyjensä, osaamisensa ja olemassaolon oikeutuksensa epäily johtavat kuitenkin pikkuhiljaa uupumukseen. Tästä kertominen avoimesti voi tuoda helpotusta lukijoiden kokemiin vastaaviin tilanteisiin.

Toivolan positiivista persoonaa kuvastaa hyvin seuraava lainaus:

"Kun olin yksitoistavuotias äitini ja isäpuoleni lähtivät kaupunkilomalle Eurooppaan. Minä ja alle vuoden ikäinen siskoni jäimme tätimme hoiviin, hän tuli Helsinkiin meitä hoitamaan. Ymmärsin heti, että minun oli otettava ohjat käsiini. Tädilläni oli huomattavasti vähemmän kokemusta lasten hoitamisesta kuin minulla, eikä hän näyttänyt myöskään olevan kovin kummoinen talousihminen. Minä olin sentään hoitanut siskoani säännöllisesti ja kävin kokkikerhossa. Olin luontaisesti lahjakas tekemään montaa asiaa yhtä aikaa - niin kuin kunnon emännän tuleekin olla. Olin täysin elementissäni...

...Toisessa kainalossa pitelin siskoani, toisella kädellä vatkasin kakkutaikinaa. (s. 236)

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja teksti on sujuvaa. Monipuolinen elämän pohdiskelu on kirjan parasta antia. Pidän kirjan avoimuudesta ja siitä, että monikasvoinen häpeä tuodaan päivänvaloon. Yksityiselämän häpeäkohdan New Yorkin metsässä olisi kuitenkin ehkä voinut jättää pois tai kertoa verhotummin. Sekin on osa häpeätarinaa, mutta merkityksellinen vain kokijalle itselleen.

Kirjassa on mukana myös aikuisena löytynyt velipuoli, jonka kanssa Toivola matkustaa Keniaan isänsä synnyinseudulle ja kotikylään. Kenian-matka on varsinaisen tarinan rinnakkaistarina, sivujuonne. Se olisi voinut saada enemmänkin tilaa. 

"Toivolan avoimuus ja huumorintaju koskettavat ja riemastuttavat, hänen syvä ymmärryksensä humaanien kysymysten äärellä tekee teoksesta yhteiskunnallisesti merkittävän." (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivolan viesti on, että jokaisella on oma tarinansa ja jokaisella on oikeus tulla näkyväksi juuri sellaisena kuin on. Kiitos tästä tarinasta.