On ollut kiva seurata Instagrammissa Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa -romaanin kirjoittamiseen liittyviä päivityksiä. Panin kirjan kirjaston varaukseen heti, kun ilmestymispäivä julkaistiin, ja sainkin kirjan luettavakseni uunituoreena ja "neitseellisessä" tilassa; kukaan muu ei ollut kyseistä kappaletta vielä avannut.
Oli mukavaa huomata kirjan käsittelevän ruotsinsuomalaisuutta. Minusta se aihe olikin jo aika avata, koska ummikkosuomalaisten osa Ruotsin tehtailla ei aina ollut helppo, vaikka menestymistä haluttiinkin kotikylällä leuhkia uudella Volvolla tai hautaseppeleiden määrällä kehuskelemalla. Ruotsin siirtolaisuus on tuttua omastakin lähipiiristä.
Lintunen kuvaa Ruotsiin muuttaneiden elämää yhden perheen näkökulmasta: vanhemmat, lapset ja yksi lapsenlapsi toimivat kertojina. Taustalla ovat Suomeen jääneet isovanhemmat.
Melko pian aihe laajenee ruotsinsuomalaisuudesta karjalan evakoihin, ruotsinturkkilaiseen naiseen ja Suomen syrjäseudulle tulleeseen irakilaiseen pakolaiseen. Aihe laajenee vieläkin enemmän ja teemoittaa kieltä ja identiteettiä yleensä ja ottaa myös kantaa kiihkoisänmaallisuuteen tai ns. kantasuomalaisuuteen. "Loukkuvaarakaan ei näköjään säästy näiltä yhteen putkeen huutajilta, joiden pihoissa siniristilippu paukkuu pelottavasti tyynelläkin säällä." (s. 271)
Dementikon tunnemuistin avautuminen on liikuttavaa. Kun hän vihdoinkin saa puhua suomea täysin ruotsalaisessa hoivakodissa, omalla kielellään hän muistaa vaikka mitä ja on terävä.
Identiteettinäkökulmasta käsitellään myös "säälittävää maalaisuutta" ja "sivistystä", jota länsisuomalainen, vastavalmistunut äidinkielen opettaja edustaa.
"Kun alat puhua murteella, tuntuu kuin sillä sekunnilla vajoaisit älyllisesti tasoasi alemmaksi. Kieli on ihmisen käyntikortti, hän teroitti ja kysyi, olisiko mahdotonta ajatella, että luopuisin vähitellen kokonaan murteen käytöstä. (s. 70)
Aikatasoja on kaksi: 1970-luku ja vuosi 2012. Paikkoja on itäsuomalainen Loukkuvaaran kylä ja Göteborg. Kertojat vaihtuvat varoittamatta, ja aluksi oli hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä. Pysyin kuitenkin mukana.
Minun lukukokemukseni linkittyy leikkimielisesti romaanissa kuvattuun lukukokemukseen: Porokylän kirjaston pihalla oli ihmisiä odottamassa Matti Pulkkisen kirjailijaillan alkua. He kommentoivat Pulkkisen Ja Pesäpuu itki -romaania, joka tuolloin oli juuri ilmestynyt: "Saisi selevemmin laittaa tapahtumia jonnoon. Hyppyyttää lukijaa niinku haukka hiirtä hangella." (s. 158).
Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Sata auringonkiertoa on Lintusen henkilökohtaisin teos. Tätä tietoa vasten oli mielenkiintoista lukea kirjaa niin, että kukahan näistä tyypeistä on kirjailija itse. Luultavasti ei kukaan sellaisenaan, mutta paluumuuttaja Seppo puhuu ehkä eniten kirjailijan äänellä. Seppo on fiksu ja paljon lukenut ja puhuu hienosti juurien, kielen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen identiteetille ja hyvinvoinnille. Kirjan kiitoksissa Lintunen kiittää äitiään, jonka yli satavuotiaassa torpassa kirjailija sai tehdä rauhassa kirjoitustyötään. Niin kuin Seppo, myös kirjailija taisi palata juurilleen.
Maritta Lintusen kieli on elävää ja taitavasti hiottua sekä murteen että yleiskielen tasolla.
"Pakkoko se on raahata kurjimmat uivottajat tuonne ruuvun taakse koko Suomen kansan pilikattavaksi. Kaikilla repalaiset kumisaappaat ja villapaijat kyynärpäistä puhki. Vähemmälläkin uskottaan, ettei maaatallous ennää kannata." ( s.18)
"Maaliskuun yöpakkanen on kovettanut pehmenneet hanget miehenkestäviksi. Oikaisen hankiaisia myöten metsän lävitse kaukolinjapysäkille ja jään kuuntelemaan kuuraisilla koivunoksilla hypähtelevien talitiaisten sirkutusta. Pajunkissat poksahtelevat auki auringon sormien alla ja ilma tuoksuu vaniljaiselle lumisulalle..." (s. 155)
Kannen on suunnitellut Mika Wist, kuten monissa aiemmissakin kirjoissa. Pidän kannesta, jossa pohjana on kai kuva vanhan hirsitorpan hirrestä ja sen päällä kuivattuja pihan tai lähiniityn kukkia. Se tiivistää hienosti kirjan keskeisen teeman, omien juuriensa arvostamisen. Kirjakuvan taustalla on korillinen kuivattuja kukkakimppuja muistona minulle tärkeästä päivästä.
Maritta Lintunen on taitava kirjailija. Olen lukenut hänen koko proosatuotantonsa, (paitsi Kirjeitä Suolavuonolta) eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kerralla.
Kirjassa on keskeisesti esillä Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki -kirja, jonka jo varasin kirjastosta. Olen tiennyt sen olemassaolosta ja merkittävyydestä kirjallisuushistoriassa, mutta en ole lukenut sitä. Kiinnostus siihen heräsi. Samoin olen tiennyt Hassisen kone -bändin, en niinkään kuunnellut heidän musiikkiaan. Heidän ylpeytensä itäsuomalaisita lähtökohdista oli minulle uutta tietoa.
Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan muita Lintusen kirjoja käsitteleviä postauksiani.
