James Herriot: Maalaistarinoita ja Kaikenkarvaiset ystäväni

Kesäkuun lopussa herkuttelin James Herriotin sympaattisilla kertomuksilla. Luin peräkkäin ensin Maalaistarinoita ja sitten Kaikenkarvaiset ystäväni.

Kaikenkarvaiset ystäväni ilmestyi 1972 ja Maalaistarinoita 1973.  Kaikenkarvaiset ystäväni on suomentanut Heidi Järvenpää, ja lukemani nostalgiseen Salamanteri-sarjaan kuuluva teos on vuodelta 1981. Sen fontti on pientä, ja sivutila on käytetty tarkkaan niin, että marginaalit ovat minimaalliset. Se hidasti hieman lukemista. Maalaistarinoita-kokoelman ovat suomentaneet Heidi Järvenpää ja Aarne.T.K. Lahtinen. Viehättävät kuvat on maalannut Lesley Holmes. Esipuheen on kirjoittanut Jim (James) Wight, joka kirjailija-eläinlääkäri James Herriotin poika. Herriot on kirjailijanimi.

Kirjojen tarinat menevät osittain päällekkäin, mutta se ei haitannut. Eläinlääkärintyö oli 1930-luvun Yorkshiressä (varmaan muuallakin) fyysistä, veristä, hikistä ja sontaista työtä vailla tietoakaan ergonomisista työasennoista tai miellyttävistä työolosuhteista. Hoidettavana oli enimmäkseen maatilojen eläimiä (hevosia, lehmiä, sikoja ja lampaita), mutta silloin tällöin myös omistajilleen rakkaita pieneläimiä (koiria ja kissoja). Ulkoisista puutteista huolimatta eläinlääkärin rakkaus eläimiin ja lämmin suhtautuminen ihmisiin antaa työhön mieluisaa sisältöä.

Kaikenkarvaisissa ystävissä kuvaillaan nuorten poikamieseläinlääkäreiden, Siegfriedin, hänen nuoremman veljensä Tristanin sekä Jamesin edesottamuksia ja toimintaa sekä eläinten että ihmisten parissa. Siegfried on sietämätön pomottaja tohottavalle veljelleen Tristanille, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista; autoja hajoaa, kuittikirja katoaa, laskutus menee sekaisin jne. Apulaiselleen Jamesille Siegfried on kyllä ystävällinen, mutta ailahtelevuudessaan ja unohtelevaisuudessaan hermoja koetteleva työnantaja.  Eläinlääkärinä Siegfriediä kuitenkin arvostetaan. Poikamiesten taloutta ja  liiketoimintaa pitävät pystyssä korvaamattomat taloudenhoitaja ja sihteeri. 

Molempien kirjojen kerronta on humoristista, ja ihmiset ja tapahtumat ovat sympaattisia. Kirjat antavat mielenkiintoista ajankuvaa maalaiseläinlääkäreiden työstä ja työolosuhteista 1930-luvun Yorkshiressä. Kirjojen pohjalta on tehty elokuva ja televisiosarja. Myös toinen rakastettu televisiosarja,  Sydämen asialla (Heartbeat),  sijoittuu Yorkshiren maisemiin, vaikka se kuvaakin myöhempää aikaa. Olen katsonut sarjan moneen kertaan. Ilokseni huomasin, että Herriotin kirjoissa esiintyvä rouva Pumphreyn hahmo ja hänen Tricki Woo (Trixie) -pegingeesinsä esiintyvät  myös Sydämen asialla -televisiosarjassa. Vaikka Herriotin kirjassa tarina on erilainen kuin sarjassa, hahmot ovat kuitenkin tunnistettavia: ylirakastava ja hössöttävä, rikas rouva Pumphrey ja hänen rakas pikkukoiransa.

Nykysilmin katsottuna Herriotin kirjoissa pistää silmään se, että auton ajaminen eriasteisessa humalassa tuntui tuolloin olleen maan tapa. Tunnettiinko Yorkshiressä minkäänlaisia promillerajoja? Oliko liikennesääntöjä olemassakaan? Oliko ajo-opetusta ja ajokorttejakaan?  Oliko autoille minkäänlaisia kuntotestejä? Miten oli mahdollista, että täysin jarruttomalla autolla sai edes ajella? Miten oli mahdollista, että autoissa ei ollut ollenkaan lämmityslaitteita? 

Sydämen asialla -sarjassa huomiotani kiinnitti joidenkin talojen ja tilojen käsittämättömän huono kunto suomalaismittapuulla mitaten.  Herriotin kirjoissa karjasuojat kuvataan suorastaan kammottaviksi kyhäelmiksi, mutta täysin normaaleiksi. Miten ihmeessä niissä on saanut pitää eläimiä?

James Herriotin kirjat ovat hyvän mielen lukemista. Wikipedian mukaan ne ovat vain osittain omaelämäkerrallisia.  Useat tarinat perustuvat löyhästi oikeisiin tapahtumiin ja ihmisiin, ja niitä voidaankin pitää pääsääntöisesti fiktiona. Suomennetut teokset ovat:

• Kaikenkarvaiset ystäväni Otava 1974 (All Creatures Great and Small)
• Luojanluomat ystäväni. Otava 1975 (It Shouldn't Happen to a Vet)
• Eläinlääkäri lennossa. Otava 1978 (Vets Might Fly)
• Eläinlääkäri vauhdissa. Otava 1979 (Vet in a Spin)
• Ystävistäni, hellyydellä. Otava 1981 (The Lord God Made Them All)
• Yksi ainoa haukahdus. Otava 1985 (Only One Woof)
• Elämäni kissat. Otava 1987
• Elämäni koirat. Otava 1987 (Dog Stories)
• Rakkaimmat ystäväni. Otava 1992 (Every Living Thing)
• Maalaistarinoita. Otava 1998              (https://fi.wikipedia.org/wiki/James_Herriot. Luettu 30.6.2023)

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Anneli Kanto on taitava kirjoittaja, joka hyppää luontevasti genrestä toiseen. Haihtuneet aloittaa Näkijä-trilogian. Jatko-osien ilmestymisaikataulua ei minulla ole tiedossa.

"Halusin kirjoittaa dekkarin Maria Langin tai Agatha Christien hengessä. Ei kovaksikeitetteyä, ei yhteiskunnallista, ei realistista, ei poliiseja, ei rikoslaboratorioita. Näiden sijaan nokkela juoni, mielenkiintoisia henkilöitä ja paljon johtolankoja." (Takaliepeen tekstiä)

Haihtuneet on tavoitteensa mukaisesti nokkela ja ehkä kepeähkö kokonaisuus, mutta ei jännityksetön. Jännitys tulee mielenkiintoisesti keksitystä ja pähkähullusta uskonlahkosta ja sen toiminnasta. Lahkon johtaja Luukas Markusson on vaarallinen tyyppi, joka karismaattisuutensa vuoksi saa ihmiset tekemään poikkeustekoja ja kokemaan ylistystilaisuudessa voimakkaita hengellisiksi luulemiaan kokemuksia. Hän myös yllyttää tekemään rikoksia, joista tekijöitä ei saada selville. Henkilöihin kohdistuvien rikosten tai rikosyritysten lisäksi lahko on mukana myös laajassa ja vakavassa ympäristökatastrofissa. 

Henkilöt ovat tavoitteen mukaisesti mielenkiintoisia. Näkijän tulo kirkonkylään luodaan mukavan visualisesti. Hän todellakin erottuu tavallisista tallaajista:

"Viimeisenä bussista ilmestyi punatukkainen nainen. Hän laskeutui bussin portaita hitaasti kuin elokuvatähti punaisella matolla, katsahti vasempaan ja oikeaan ja otti tilanteen haltuunsa, sikäli kuin kirkonkylän marketin edessä kuulumisia vaihtavien rollaattorimummojen ja parin paikallisen juopon muodostamassa yleisössä jotain haltuunottamisen arvoista oli."

Kielen tasolla Kanto pistää parastaan. Kielellisiä herkkupaloja ovat mm. Näkijän havainnot kirkonkylän graffiteista, terveyskeskuslääkärin kuvaileminen, ylipirteän kunnanjohtajan nimeäminen kunnallispeipposeksi sekä ilman muuta lahkon ylistyskokousten saarnat. Näkijä myös pelastuu sukupuoliselta väkivallalta kielen ja sanankäytön avulla. Hän käyttää suorastaan maagista ja kauhistuttavaa kieltä ja äänenpainoja, joten lukija pystyy näkemään ja kuulemaan kyseisen tilanteen.

Haihtuneet on kiinni tämän ajan ilmiöissä sukupuoli-identiteettien ja ihmissuhteiden osalta. Miinuksia annan kuitenkin Näkijän persoonan ja "siviiliammatin" kehittelystä.

ÅSukupuoli-identiteetti ilmeisesti muunsukupuolisena jää mielestäni pintapuoliseksi ja irralliseksi. Olisin odottanut, että se näkyy hänen toiminnassaan jotenkin. Hänen ammattinsa olisin odottanut olevan näyttelijä tai alan opiskelija, koska aiemmin mainitsemani pelastuminen raiskaukselta osoitti niin erinomaisen hiottua taitoa. Hänen aiempi yhteytensä kirkonkylään ja motiivi sinne palaamiseen olivat mielestäni kuitenkin hieman liian helppoja ratkaisuja.

Anneli Kannon Haihtuneet on raikas, hauska ja kiva rikosromaani, joka sisältää nokkelia juonikuvioita. Loppuselvitys on tavoitteen mukaisesti christiemäinen. Ihan kivaa lukemista tämäkin!

 

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset. Suomentanut Arja Pikkupeura

Viime vuosina Venäjän hyökkäys Ukrainaan, sotauutiset, tuhon kuvat ja tuhosanasto ovat täyttäneet mielen ahdistavuuteen asti. Krimin valloitus tapahtui jotenkin varkain, ilman, että siihen osattiin kai koko Euroopassa oikein reagoida, mutta jälkeenpäin on ymmärretty, että se on osa tätä samaa kokonaisuutta. 

Andrei Kurkovin Harmaat mehiläiset on ajankohtainen kuvaus Venäjän hyökkäyssodasta ja miehitystoiminnasta tavallisten siviilien näkökulmasta. Se oli esillä Kirjallisuuden ystävät  -FB-ryhmässä, ja yllättävästi se alkoi myös minua kiinnostaa. 

Andrei Kurkov on kirjan takaliepeen mukaan palkittu ukrainalainen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän syntyi Pietarissa, mutta on asunut Kiovassa lapsuudesta asti. Kurkov kirjoittaa venäjäksi. Harmaat mehiläiset ilmestyi 2018 venäjäksi, ja 2023 suomeksi. Romaanin on kääntänyt Arja Pikkupeura. Se on käännetty myös muille kielille. Suomennetun romaanin kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.

Venäjänkieliset ukrainalaisnaapurukset elävät harmaalla vyöhykkeellä ukrainalaisarmeijan ja Venäjä-mielisten separatistien välisellä alueella. Vain kaksi asukasta on jäljellä: Sergei ja Pavel, joista käytetään kirjassa lempinimiä. Kaikki muut kyläläiset ovat lähteneet; vain lapsuuden vihamiehet ovat jääneet koteihinsa. Kylässä ei ole enää mitään, ei kauppoja, ja sähköäkään ei ole ollut kolmeen vuoteen. Toimeen kuitenkin tullaan. Vanhat lapsuuden vihamielisyydet voidaan unohtaa ja elää sovussa toinen toistaan autellen ja toisesta huolta pitäen. Merkille pantavaa heidän suhteessaan on vieraanvaraisuus, pienet lahjat tutunkin luona vieraillessa ja toisen auttaminen. Votkaa naukkaillaan tuon tuosta.

Päivät kuluvat tapahtumattomuudessa perusasioihin, kuten syömiseen ja nukkumiseen, keskittyen. Eräänä yönä Sergei päättää vaihtaa kaikki kadunnimet ja kyltit ihan vain ajan kuluksi. Sellaista kuulemma tehdään muuallakin aina tarpeen mukaan. 

Sergei on mehiläishoitaja, joka kevään tullen päättää lähteä kylästä, jotta mehiläiset pääsevät keräämään mettä rauhassa. Matka Krimille kääntää hänen elämässään uuden sivun ja tuo hänen elämäänsä mielenkiintoisia tapahtumia, jopa rakkauttakin. 

Sergei on hyvä ihminen, sympaattinen ja auttavainen, joka ei toivo kenellekään pahaa. Hän haluaa elellä omissa oloissaan ja pysytellä konfliktien ulkopuolella ja hoitaa mehiläisiään. Mehiläistenhoito ja hunajan tuotanto onkin muiden tapahtumien lisäksi erittäin mielenkiintoista seurattavaa.

Sergei arvostaa hyvää naapurisuhdetta, ystävällisyyttä ja auttavaisuutta. Sotatoimien merkitystä hän ei ymmärrä. Kirjailijan oma sotaa ja miehitystä vastustava kanta tulee selvästi esille esimerkiksi siinä, että "kansantasavalta" kirjoitetaan koko ajan lainausmerkkeihin. Joistakin vuoropuheluista ja rivien välistä ymmärtää enemmän kuin mitä sanotaan. Kirjailijan esipuhe on suorapuheinen ja vaikuttava.

Venäjän valta, lait ja pakkokeinot, jotka kohdistuvat mm. Krimin tataareihin, tulevat selvästi esille. Nuorukaisia voidaan syyttää keinotekoisista rikoksista. Heidät voidaan passittaa vankilaan, ja vapautuksena voidaan tarjota Venäjän passin ottamista ja Venäjän armeijaan liittymistä. Toiminta herättää pelkoa ja kohdistuu myös muihin Venäjän alueen kansoihin, niin kuin uutisista on voinut lukea.

Venäjän propagandan vaikutus tulee selvästi esille krimiläisen kaupan myyjän vaahtoamisena Sergeille:

- Ne teidän tataarit karkotetaan, nainen vaihtoi ykskaks puheenaihetta. - Eivät tykkää meistä.

- Miten niin eivät tykkää? Minua kyllä auttavat.

- Tepä ette olekaan me. Meidän valtaa, venäläisvaltaa, ne eivät kunnioita. Ne passitetaan varmasti takaisin sinne uzbekistaneihinsa. Olisivat pysyneet kiltisti siellä, mitä ne tänne tuppasivat...

- No tämähän on heidän maataan, mehiläishoitaja lausui arkaillen.

- Miten niin heidän! nainen kiihtyi hyvänsuovasti. - Ikiaikaista venäläistä oikeauskoisten maata! Jo ennen tataareja venäläiset toivat tänne Turkista ortodoksisen uskonnon, Khersonesokseen. Silloin ei ollut vielä mitään muslimejakaan. Turkkilaiset ne sitten tänne lähettivät samalla islaminuskon kanssa. Putin itse kertoi täällä käydessään, tämä on pyhää venäläistä maata!

- Minä kun en tunne historiaa, Sergeitš sanoi olkapäitään kohauttaen. - Kaikenlasta on voinut käydä. 

- Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. - Putin ei valehtele! 

Rauhaa rakastava Sergei joutuu tekemään mehiläisiä koskevan raskaan päätöksen. Yksi pesä takavarikoidaan häneltä mehiläisen "terveystutkimuksia" varten. Pesä toki palautetaan, mutta se on täytetty vierailla, harmailla mehiläisillä. Niiden oudosta käytöksestä Sergei huomaa, että ne eivät ole hänen omiaan. Ne ovat tunkeilijoita. Ehkä niitä käytetään jopa vakoilutarkoituksessa. Petro-sotilaan antamalle  käsikranaattilahjalle tulee käyttöä, eikä pesästä jää jäljelle kuin vain kuoppa. Suurin osa kolmospesän mehiläisistä kuolee. Se yksilö, joka selvisi, joutuu kokemaan kohtalonsa hetket toisten mehiläisten toimesta. Se yrittää tulla toisten pesään, mutta se ei ole tervetullut.

"Sitä saatteli kolme tai neljä pesän mehiläistä. Ne tyrkkivät sitä ensin sivuun ja tönäisivät sen sitten alas aukolta."

Kun Sergei näkee, etteivät mehiläiset hyväksy tunkeilijaa, myös hän valitsee omansa: omat mehiläisensä, hyvän naapuruussuhteen ja itsenäisyyden. Orastava rakkaussuhdekin saa jäädä, ainakin toistaiseksi. Vakaat olot ovat tärkeämpiä.

Kurkovin Harmaat mehiläiset on vaikuttava ja aiheestaan huolimatta positiivinen kirja. Se on hiljaisella tavalla rauhan puolella. Kirjan myötä minulle heräsi lisätiedon etsimisen tarve Venäjän toiminnasta, Ukrainan historiasta ja Krimin miehityksestä. Syksyllä ilmestyvä Juha Meriläisen Putinin alttaripoika: Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota on jo kirjaston varausjonossa. Lisäksi jonotan Victoria Belimin kirjaa Punaiset seireenit: ukrainalainen sukutarina. Ehkä tutustun myös Johannes Remyn Ukrainan historiaan, joka on kirjoitettu 2015 ja päivitetty 2022.

Positiivinen lukukokemus oli aiemmin myös Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikka: kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Siitä saa paljon historiallista taustatietoa. Postaukseni kirjasta avautuu alla olevasta linkistä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2022/10/markus-leikola-sodan-ja-rauhan-kronikka.html

Lisäksi laitoin kirjaston varaukseen Kurkovin Kuolema ja pingviini -romaanin, jonka sanotaan olevan yksi tunnetuimmista ukrainalaisen nykykirjallisuuden edustajista.

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Suomessa on monisatavuotisia taloja ja tiloja, joiden historiaa voi tutkia, niin kuin sukuhistoriaakin. Niistä voi varmaan myös kirjoittaa tilastoja ja omistajalistoja, luulisin. Maria Turtscaninoff on kirjoittanut mahtavan tarinakokoelman monivuosisataisesta Nevabackan tilasta. Suomaa-nimi viittaa talon sijaintiin syrjäseudulla metsien keskellä ja suon läheisyydessä. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, ja kansi ja piirrokset ovat Sanna Manderin.

Nimestä olen samaa mieltä kuin @Kirsi Hietanen @Kirsin kirjanurkan postauksessaan:   "Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin."  (https://www.kirsinkirjanurkka.fi/2023/01/maria-turtschaninoff-suomaa.html#comment-form. Luettu 14.6.2023) 

Perintömaa-sana toisi mielestäni paremmin mieleen niskavuorelaiset arvot, joita Suomaassakin on näkyvissä.

Kirja kuvaa tilan asukkaita ja elämää 1600-luvulta 2000-luvulle. Vuosisadat ja sukupolvet vaihtuvat, kertojanäkökulmat vaihtuvat, mutta Nevabacka pysyy. Kerrontatekniikka on mielenkiintoinen ja huikean taitava ketjutekniikka; aikaa voi kulua pitkästikin, mutta aina seuraava kertojanääni linkittyy edellisiin kertojiin, edellisiin sukupolviin, ja lukija tietää koko ajan, missä mennään. Virallisesti kai puhutaan episodiromaanista. Nimitystä "käytetään romaaneista, jotka koostuvat useista erillisistä tai toisiinsa löyhästi, esimerkiksi miljöön avulla, liittyvistä tarinoista"  (https://finto.fi/kauno/fi/index/E . Luettu 14.6.2023)

Kertojilla on oma äänensä, ja kirjailija käyttää monia erilaisia tyylikeinoja tarinan kuljettamisessa. Kirjeromaanimainen Lintutyttö on mieleenjäävä. Alinan kirjeet ovat näkyvillä, mutta niistä näkee, mitä sydänystävä (ehkä salainen rakastettu) Charlotte on vastannut. Vahinkoeläimiä kertoo koskettavasti Ottilian tarinan. Kesä Doriksen kanssa tuo esiin raikkaan teinitytön päiväkirjan ajalta, jolloin hänet "pakotettiin" Nevabackaan Doris-tädin ja hänen äitinsä hoiviin.

Luontokuvaus on kaunista. Varsinkin kurkien keväinen tanssi ja teerien soidinmenot on kuvattu niin, että uskoisin, että kirjailija on kokenut ne omakohtaisesti.

Myyttiset hahmot ovat läsnä tarinoissa. Tuleepa Nevabackaan kerran piiaksi myös metsänneito. Hänen nimensä, Myrsky, pompaa esille jotenkin nykyaikaisena luontonimenä,  vaikka tarina sijoittuu 1700-luvulle, mutta ehkä nimi kuvastaa juuri sitä, että hän ei ole kuka tahansa, eikä tästä maailmasta.

Suomaan tarinat ovat saaneet alkunsa kirjailijan kiinnostuksesta omiin sukujuuriinsa Pohjanmaalla.

Suomaa on ihana, ihana kirja, jota suosittelen lämpimästi.

Lisätietoa kirjailijasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria_Turtschaninoff. Luettu 14.6.2023)

Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?

Pohjanpystykorva Aapo somistaa postauskuvaa Helena Telkänrannan kirjasta Millaista on olla koira? (SKS Kirjat, 2023).  Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteiden tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? (SKS 2015) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, Lauri Jäntin palkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden. Teos palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona. (Takakansitekstiä).

Tänä vuonna on ilmestynyt myös Millaista on olla kissa?

Telkänranta kirjoittaa tuoreesta tutkimustiedosta kansantajuisesti. Hän tuo esille hienotunteisesti koirien kasvattamista positiivisin menetelmin. Hän ei saarnaa eikä julista ainoaa totuutta, miten koirien kanssa tulisi toimia, joten kirjaa on miellyttävä lukea. Telkänranta esittelee koirien oppimista, tunteita, eroahdistusta ja paljon muita mielenkiintoisia asioita. Susien käyttäytymisen esittely on myös hyvin mielenkiintoista. Sudet kuuluvat asiaa sen vuoksi, että osa susien käyttäytymistä määräävästä geeniperimästä on näkyvissä myös koirilla.

Kirjasta välittyy rakkaus koiria kohtaan ja myös huoli liiallisesta rodunjalostuksesta, josta seuraa koirille terveysongelmia ja kiputiloja. Telkänranta kyseenalaistaa hienovaraisesti ja saarnaamatta myös pienten koirien pitämisen ikään kuin nukkeina.

Asiaa on sopivasti ja kivalla tavalla esitettynä. Iso plussa tulee kirjoitustyylistä, joka ei ole hyökkäävää eikä tuomitsevaa. Koirien väkivaltaisen kohtelun Telkänranta kuitenkin tuomitsee tutkimustiedolla perustellen, ja aivan syystäkin.