28.12.2016

Juuli Niemi: Et kävele yksin, Finlandia Junior 2016 -palkinto

Halusin lukea Finlandia Junior 2016 voittajan ja myös muut ehdokkaina olleet kirjat, jotka odottavat lukupinossa. Halusin verrata voittajaa viimevuotiseen voittajaan (katastrofiin) ja lukea sillä silmällä, onko kirjassa mitään tarttumapintaa nuorille lukijoille ja varsinkin pojille. Meneekö kirja läpi yläasteikäisille lukijoille?

Juuli Niemen Et kävele yksin nostaa esiin nuorten ensirakkauden ilot ja tuskat. Päähenkilöt ovat 15-vuotiaita ja käyvät samaa koulua. Ada on kirjoittajatyttö, ja Egzon on kosovolaistaustainen kuvataiteellisesti lahjakas poika. Egzon on käsittääkseni syntynyt Suomessa. Nuoret ovat kunnollisia ja hyväkäytöksisiä, varsinkin Egzon kuvataan kohteliaana ja vastuuntuntoisena. Kaikki on hyvin, ja Adan taitelijaäitikin pitää Egzonista ja alkaa opettaa hänelle asioita kuvataiteesta. Isäsuhde on molemmilla nuorilla kipukohtana: isää ei ole tai hän ei ole ainakaan henkisesti läsnä. Myös vähävaraisuus on yhdistävä tekijä.

Nuoren tytön tunneherkkyys ja tunteiden voimakas vaihtelu on kuvattu hyvin uskottavasti, ja myös henkinen irtautuminen äidistä tuntuu uskottavalta. Egzon tuntuu olevan murrosikäistä perussäheltäjää korkeammalla henkisellä tasolla.
Toisinaan Egzonin ajatuspuhe on jopa liian aikuismaista, hienoa ja monimutkaista. Uskallan epäillä, että kovin moni peruskoulun 9.- luokkalainen poika ei oikeasti kykenee näin korkeatasoisiin ajatuksiin:

"Kaupungissa pakkanen tuoksuu erilaiselta kuin kotona. Se johtuu merestä. On meilläkin meri, mutta sen lähettyvillä asuvat vain ne joilla on rahaa ostaa talon eteen kaksi autoa. Ehkä niillä on rahaa myös rakentaa muureja meren ja meidän lähiömme väliin, koska kotona ei meren tuoksu ulotu koskaan meidän pihaan asti...
... Minun ajatukseni vyöryvät päässä kuin tammikuisen talvimeren hyiset harmaat aallot, enkä minä tiedä, miten saisin pään myrskyn rauhoittumaan."  (s. 108)

"Minun paperilleni nousee puita joiden juuret ovat kuhmuraiset ja rujot. Sitten okra ja preussinsininen, lämpimän ja kylmän raivoisa liitto. Minun päivässäni on poltetut reunat ja yössä jäinen laahus. Minä rakastan öljyvärejäni, rakastan puhdasta materiaalia. Haluan syödä sitä, nuuhkia, tuntea sen rinnassa asti. Elina ei naura. Hän ymmärtää. Minä nautin värin matkasta hyvälle paperille, mutta samalla tunnen paineen." (s. 198)

- Melkoisia ajatuskuvioita 15-vuotiaan pojan päässä!! Ovatko nämä ajatukset todellakin 15-vuotiaan pojan vai sittenkin aikuisen, naiskirjailijan. Eli, onko aikuisen naisen mahdotonta tavoittaa murrosikäisen pojan ajatusmaisema? Viime vuoden voittajakirjassa, Rambossa, tämä oli myös näkyvissä, ja todellakin köpelösti siinä kävi!

Kirjan kieli on vaikeaa, ja paljon lukevalla aikuisellakin oli paikoitellen tekemistä, että pysyi kärryllä, kun asiat oli verhottu niin kauniiden ilmaisujen taakse. Silmissäni näen ja korvissani kuulen 9.-luokkalaisten lukijoiden valituksen: "Mää en tajua tästä mittään!" Ne on ne tietyt abstraktisen ajattelun aivolohkot vasta kehitysvaiheessa, ja pojat elävät vielä ns. latenssivaihettaan, jolloin keho on keskittynyt ihan muihin aktiviteetteihin kuin monimutkaiseen ajatteluun tai kieleen, jota ei ymmärrä. Kun vielä otetaan huomioon se, että nykyään nuoret lukevat koko ajan vähemmän ja vähemmän, luulen, että Finlandia Junior 2016 voittajakirja ei kohtaa 15-vuotiaita lukijoitaan.

Runotyttötädit kirjoittavat, runotyttötädit lukevat ja runotyttötädit valitsevat voittajat. Runotyttöäidinkielenopettajat tarjoavat kirjaa, ja joku runotyttölukija isossa oppilasryhmässä saattaa saada kirjan luetuksi ja ehkä jopa pitää siitä. Jossain kaukana sisäpiirin tuolla puolen ovat todelliset kohdehenkilöt, 15-vuotiaat vähän lukevat nuoret ja varsinkin pojat, joille ei tässäkään kirjassa ollut mitään. He ajattelevat taas, että lukeminen on tylsää. Niinpä!

Et kävele yksin on kuitenkin siinä mielessä myös poikakirja, että se käsittelee pojan paineita olla mies, kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, eikä ole ketään, keneltä kehtaa kysyä. Vähäisten tietojen vuoksi sekä pelon ja esittämisen vuoksi ensimmäinen seksikokemus muuttuukin painajaismaiseksi ja rikkoo kaksi ihmistä. Se, minkä piti olla kaunista ja hyvää, muuttuukin rajuksi ja raa'aksi. Nuorisotalon Erkko on ainoa aikuinen, jonka kanssa edes jotain voi puhua. Erkko ymmärtää ja lohduttaa: "...pahoja juttuja tapahtuu, koska sitä ei tiedä kaikkea. Sen takia, että vielä opettelee." Tämä teema on kirjan parasta antia.

Juuli Niemen kirjan heikkouksiksi katson kuitenkin:
  • vaikeaselkoisen kielen,
  • oudot väliluvut, (jotka ehkä kuvastavat kirjailijan ääntä, mutta sekoittavat nuoret lukijat),
  • historialliset epätarkkuudet (Kosovon sodan suhteen),
  • peruskoulumaailman outoudet (Onko 8.-luokkalaisilla muka rakennekynnet? Esittelevätkö ryhmätyöläiset itsensä töiden alkaessa?) sekä
  • aukkokohdat, joihin nuori lukija ei pysty päättelemään vastauksia.

Finlandia Junior 2016 voittajakirja, Et kävele yksin,  jää etäiseksi ja runotyttölukijoillekin vaikeaksi kirjaksi, joka opettajan antamana kotitehtävänä jätetään lukematta. Opettajan on taas etsittävä monia vaihtoehtoja luettavaksi niille, joille kieli on liian vaikeaa ja niille, jotka tarvitsevat jotain konkreettisia ja jännittäviä tapahtumia. Teinit vain näyttävät aikuisilta! Eivät ne sitä ole. Aikuiset, kirjoittakaa niin, että teinitkin tajuavat lukemansa, ja vielä: kirjoittakaa niin, että pojatkin pääsevät kirjoista osallisiksi. Kiitos.

7.12.2016

Pekka Hiltunen ja ainutlaatuiset ihmiset

Olen lukenut Pekka Hiltusen koko tuotannon. Vilpittömästi sinun (2011), Sysipimeä (2012) ja Varo minua (2015) muodostavat yhdessä Studio-sarjan, joka kertoo ainutlaatuisten ja erikoistaitoisten ihmisten tiimistä, joka erilaisin ja vaarallisinkin keinoin puuttuu yhteiskunnan ongelmakohtiin ja rikoksiin. Pidin sarjasta, ja kuulin siitä hyvää palautetta myös ystävältäni, jolle suosittelin sitä. Vuonna 2013 ilmestyi Iso, jonka päähenkilö on huomattavan ylipainoinen nainen, joka kertoo elämästään ja siitä, miten häneen suhtaudutaan lihavuuden vuoksi. Muistaakseni kirjaa kehuttiin juuri siitä, kuinka hyvin Hiltunen onnistui omaksumaan naisen sielunmaiseman ja arvostamaan päähenkilöä ihmisenä.

Nyt luin Hiltusen uusimman kirjan Onni. Tässäkin kirjassa tulee hyvin esille Hiltusen tapa kuvata ihmisen ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta riippumatta siitä, kuka tai millainen hän on. Päähenkilöinä ovat Rollon (Rovaniemen) homot, (jotka kokoontuvat Luolassa), Tuulikki, (jolla on lisänimi iltatyönsä vuoksi) ja Oskari (Tuulikin poikaystävä, ex-poikaystävä ja loppuelämän ystävä). Tärkeitä hahmoja ovat myös Oskarin naiset (Emma, Petra ja tytär Saara). Rollon homot, Tuulikki ja Oskari muodostavat toisiaan rakastavan ja toisistaan huolta pitävän perheen. Perhesiteiden syvyyttä kuvastaa esimerkiksi se, että Tuulikki ei epäröi hetkeäkään matkustaa toiselta puolelta Suomea Matiaksen koiran hautajaisiin Rovaniemelle.

Päähenkilöiden lisäksi kirjan merkittävä hahmo on Roady Runner, omissa maailmoissaan elävä outo hörhö. Hän on oikealta nimeltään Aapo, Oskarin vanha koulukaveri. Vaikka Roady Runnerin maailma ei ole aivan yhtä pitävä todellisuuden kanssa, on hänenkin ajatuksilleen ja elämälleen kirjassa tilaa.

Rollon homoja ei esitellä mitenkään alleviivaavasti vain homoina, vaan nimenomaan ainutlaatuisina ihmisinä, joilla on oma elämäntarinansa. Hiltunen arvostaa henkilöitään. Tämä piirre on mielestäni läsnä kaikissa hänen kirjoissaan. Oskarin voimaeläin pingviini edustaa lauman turvaa, oikeutta olla yksilönä parven jäsen.

Kirjailijan omalla äänellä puhuvat sekä Oskari että Tuulikki. Hiltunen on toimittaja, kuten Oskarikin. Oskarin suulla puhutaan huolellisesti toimitettujen tekstien arvosta, taustatiedoista ja lähteiden tarkistamisesta, sivistyksestä ja sen vastapainona nopeudesta, amatöörimäisyydestä, helppoudesta ja klikkausjournalismista. Oskari on huolissaan siitä, että nykyaikana tällaiseen hitaaseen ja pohdiskelevaan journalismiin ei ole enää aikaa, eikä sitä arvosteta tarpeeksi.

Tuulikki puolestaan pitää ääntä homojen ihmisoikeuksista: kaikkien pitäisi saada elää elämäänsä rauhassa pelkäämättä leimaavaa luokittelua tai väkivaltaa. Taiteilija haluaa olla taiteilija, ei periferiasta tuleva homotaiteilija. Homous ei ole syy tulla hakatuksi.

Molempien henkilöiden puheisiin ja ajatuksiin on helppo samaistua, koska Hiltunen tuo asiansa taitavasti esille. Oskari kyllä vähän saarnaa, mutta olen hänen kannallaan. Minäkin arvostan pitkäjänteistä  työskentelyä, asioihin perehtymistä, kriittistä ajattelua ja sivistystä. - "Sivistys ei ole elitismiä. Se on kykyä ymmärtää ja analysoida ympäröivää maailmaa laaja-alaisesti sortumatta liian helppoihin mustavalkoisiin iskulauseisiin." Näin kirjoitti Kaius Niemi Helsingin Sanomien verkkolehdessä 6.12.2016.

Oskari puhuu sivistyksen puolesta, kuten Kaius Niemikin. Äsken kuollut HS:n toimittaja Ilkka Malmberg edustaa luultavasti Oskarin ihannoimaa toimittajatyyppiä. Malmbergin teksteissä on sanottu olevan sekä faktat että kieli kohdillaan ja sydän mukana.  Yle Areenalla on kuultavissa ohjelma Miten minusta tuli minä? Ohjelmassa Malmberg valottaa Veikko Lavin tapaan ihmiskäsitystään: Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jotenkin näen tässä yhteyksiä Pekka Hiltusen kirjojen ihmiskäsitykseen.

 
Katso lisää (Huom! Tekstit eivät näy kokonaan):
http://www.hs.fi/aihe/ilkka-malmberg/ 

2.12.2016

Ääneenlukukirjoja alle kouluikäisille - ja aikuinenkin viihtyy!

Ilmoittauduin paikkakuntani kirjastoon vapaaehtoiseksi satutuokioiden pitäjäksi syyskaudella 2016. Vapaaehtoisten ja kirjastoväen kesken saatiin satutunnit pidettyä joka viikko. Suosittelen tätä antoisaa toimintatapaa, jos siihen vain on mahdollisuutta. Lapsille lukeminenhan on yhtä tärkeää kuin ruoka ja huolenpito! Kaikki nykyvanhemmat eivät tätä valitettavasti ymmärrä, mutta näille 3 - 4-vuotiaille lapsille varmaan oli luettu paljon, koska he jaksoivat niin keskittyneesti kuunnella. Lukutuokio tuotti iloa sekä kuulijoille että lukijalle.

Satutuokioiden valmistelua varten  kahlasin läpi melkoisen pinon uusia ja uudehkoja lastenkirjoja. Valitsin tähän sellaiset kirjat, joista itse pidin ja joita voin suositella. Laitan tähän kirjojen kansikuvat ja luonnehdin kirjaa lyhyesti.

Kollaasissa vasemmalta lukien:
1. Satutuokio alkamassa. Luettavana Veikan metsäretki: Veikka-kettu lähtee seikkailemaan ja joutuu eroon äidistään. Se kohtaa ystävällisiä eläimiä, jotka auttavat Veikan takaisin äidin luo. Kirjassa on mukava tunnelma ja onnellinen loppu.

2. Taikavuosi: Tove Janssonin kuvat ja Hannele Huovin runot. Kirjasta myös oma postaus otsikolla Aivan ihastuttava pikku kirja! Sopii myös aikuisille vaikkapa lahjakirjaksi.

3. Ritari joka ei halunnut taistella: Pieni ritari, jota vanhemmat painostavat taistelemaan, jotta hän saisi kunnioitusta. Ritari ei halua taistella, vaan lukea kirjoja. Kirjojen avulla hän myös selviää monista jännittävistä asioista. Positiivinen, hyvän mielen kirja!

4. Ötökkämaan tarinat: lyhyitä tarinoita Ötökkämaan oudoista asukkaista, kivoja hahmoja ja kivaa kieltä.

5. Kuva Haukiputaan kirjaston satusopesta

6. Susi ja seitsemän pientä kiliä: vanha tuttu satu ja todella ihastuttavat kuvat!

7. Laulavat lenkkitossut: urheiluaiheisia runoja, joista parhaimpia oli runo savolaisesta keihäänheittäjästä. Tuli Ruuskasen Antti mieleen. Kivoja runoja!

 
 
 

21.11.2016

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia - Melkoista mafiahommaa!

Mafiameininkiä: suojelurahoja, velanperintää, uhkailua, väkivaltaa, rikkauksia, mittatilauspukuja, huumekauppaa, varkauksia, ammuttuja varpaita, räjäytyksiä, vihollisia - myös perheen sisällä ... Näistä aineksista koostuu Mikko-Pekka Heikkisen romaani Poromafia.

Tapahtumat sijoittuvat Utsjoelle, jossa poronhoitolaki antaa paliskunnalle mahdollisuuden rikolliseen toimintaan päivänvalossa ja poliisien silmien alla. Rouku, porokuningas tekee mitä haluaa, mutta nykyisin harvemmin enää itse mitään. Hänen uskolliset joukkonsa ulottuvat Helsinkiin asti, jossa tarvittaessa kansanedustaja ja poliisijohtaja toimivat Roukun tahdon mukaisesti. Huonommaksi ei jää Jyppyräkään, moottorikelkkakerhon presidentti ja liivimies, jota ei kannata pettää, ellei halua, että otsaan osoittava haulikko lennättää aivomassan lattialle levitetyn pressun päälle. Poliisit Mulari ja Tenoranta tekevät sen, minkä voivat: ovat esillä, pitävät silmällä, kyselevät, pistävät joskus putkaan, mutta Mulari on jo ajat sitten huomannut, että on parempi keskittyä mukaviin asioihin, vaikkapa tunturigolfiin. "Teet parhaasi ja viis veisaat, kun se ei riitä." Ei ole ollenkaan epäselvää, kenellä valta on.

Kaksi vihollisperhettä ovat itse asiassa samaa perhettä: Jyppyrä on Roukun esikoispoika. Kun Jyppyrä irtisanoutuu paliskunnan toiminnasta ja lakkaa toimimasta isänsä oikeana kätenä ja neuvonantajana, hän osoittautuu tasavahvaksi toimijaksi ja vaarallisen älykkääksi vastustajaksi. Pikkuveli Pieti kutsutaan takaisin Rovaniemeltä isänsä autonkuljettajaksi ja neuvonantajaksi. Pieti on herkkätuntoinen koira- ja porokuiskaaja. Väkivaltaisiin tekoihin hän ei suostu. Pietin erityislahjakkuus eläinten käsittelyssä on käänteentekevä ominaisuus, kun Utsjoen porotalous kokee uuden ajan koittavan, niin että tanner tömisee - kirjaimellisesti.

Heikkinen rakentaa miljöön autenttisuutta saamenkielisillä lauseilla ja ilmauksilla, jotka osoittavat, että keskustelu käydään saameksi. Myös puheen rytmi on tunnistettavissa saameksi. Maisemaa kuvataan tunnistettavasti. Poromiesten toimet on kirjoitettu niin, että aloin miettiä, mikä paliskunnan toiminnassa voisi olla jopa totta. Stereotyyppiseen ajatteluun ei ehkä kuitenkaan kannata sortua.

Jyppyrä on itsetietoinen ja lihaksikas komistus. Hänen sometilinsä täyttyvät selfieistä, joissa hauis näkyy, tunturilumi pöllyää ja moottorikelkka lentää. Hänellä on tuhansia seuraajia. Kyllä minäkin voisin Jyppyrää peukuttaa hänen alkukantaisen vetovoimaisuutensa vuoksi, mutta myös siksi, että Jyppyrällä on puhumisen ja anteeksipyytämisen taito sekä pehmeä kohta liivimiehen sydämessään. Tämän kohdan täyttää eräs nuorehko leski ja hänen 10-vuotias poikansa.

Rouku joutuu väistymään, ja uusi aika koittaa Utsjoella. Roukulla on vihdoin aikaa kalastella Norjan vuonoilla mielin määrin, kun ei tarvitse enää olla vastuussa perheen asioista. Pääseekö kalastaja-seepra kuitenkaan raidoistaan?

Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on mukava äijäilykirja. Se on Heikkisen neljäs romaani. Esikoinen oli Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Seuraavaksi ilmestyivät Terveiset Kutturasta ja Jääräpää.

Terveiset Kutturasta -kirjassa minulla on Heikkisen omistuskirjoitus muistona Neljä kuningasta -kirjallisuuskiertueelta vuodelta 2014. Kiertueella olivat silloin Jari Tervo, Tuomas Kyrö, Heikki Turunen ja Mikko-Pekka Heikkinen, ja heitä yhdisti äijäilykirjallisuuden lisäksi hulvattoman hauska sanailu. Pidän Heikkisen äijätyylistä ja pohjoisen Suomen nostamisesta kirjojen miljööksi.

15.11.2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Heti alkuun on todettava, että romaanin nimi voisi olla parempi Maja Lunden kirjassa Mehiläisten historia. Historiasta siinä on kyse vain, jos se viittaa tapahtumiin kolmessa aikatasossa: 1800-luvulla, nykyajassa ja tulevaisuudessa (2098). Kirjassa ei kuitenkaan ole kyse mehiläisten historiasta, vaan niiden katoamisesta ja siitä seuraavasta maailmanlaajuisesta ympäristökatastrofista. Miksi siis kirjan nimi ei ole vaikkapa CCD (eli  Colony Collapse Disorder, mehiläisten kato)? Kirjan kansi on myös ankea, joten kirja voi hyvinkin jäädä kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyille.

Luin kirjaa hitaasti, ja helposti jokin muu toimi vei huomioni ja keskeytti lukemisen. Ei kirja huono ollut, mutta ei siinä ollut erityistä koukkuakaan, joka olisi tarttunut minuun.

Maja Lunde on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Se voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 (vuoden paras kaunokirjallinen teos Norjassa).

Selvästikin Lunde kirjoittaa itselleen tärkeästä asiasta ja on perehtynyt hyvin faktoihin. Faktatietoa ujutetaan lukijoille kirjan loppupuolella, kun kiinalainen Tao selvittää kirjastossa, mitä hänen kolmevuotiaalle pojalleen oli mahdollisesti tapahtunut, ennen kuin hänet löydettiin tajuttomana ja hengitysvaikeuksista kärsien. Poika vietiin sairaalaan, ja tieto hänen tilastaan salattiin vanhemmilta. Myös pojan olinpaikka salattiin. Tao tekee kaikkensa selvittääkseen itse, mitä pojalle tapahtui.

Mehiläisten historiassa luonnon tasapaino tuhoutuu kasvimyrkkyjen ja vääränlaisen riistoviljelyn vuoksi.  Mehiläiset stressaantuvat ja saavat hermomyrkkyjä, ja niiden suunnistus- ja viestintäjärjestelmä tuhoutuu. Kasvit jäävät pölyttymättä. Ihmiset ja eläimet eivät saa tarpeeksi ravintoa. Koko maailma tuhoutuu. Kirjassa Kiinalla on mahdollisuus selviytyä valtavan ihmismääränsä vuoksi, koska ihmiset pakotetaan pölyttämään kasveja käsin.

Kolmen aikakauden ihmisten elämät ja perhe-elämät on kuvattu tarkasti, ehkä niin, että tiivistämisen varaakin olisi ollut. Ihan kaikki ei kuulu ydinasiaan. Taon ja Kuanin pienestä pojasta, Wei Wenistä, tulee uhri, mutta myös uuden ajan symboli.

Kirjan pehmeä ote on miellyttävä. Lunde ei saarnaa, mutta herättelee huomaamaan ja kunnioittamaan luonnon herkkyyttä. Mehiläiset eivät ole yksilöinä mitään, mutta yhdessä ne ovat kokonaisuus. Me ihmiset olemme tämän ainutlaatuisen Maapallon pieniä ahertajia, niin kuin mehiläisetkin, ja meidän pitää herätä toimimaan vastuullisesti yhdessä, ennen kuin on liian myöhäistä.

 - Niin mitä se olikaan se puhe maapallon lämpenemisestä, saastepilvistä kaupunkien yläpuolella, Pariisin ilmastosopimuksesta, maailman johtajien arvoista, joilla voi olla maailmanlaajuisia vaikutuksia?


10.11.2016

Richard Bach: Lokki Joonatan - Ei mikään tavallinen lokki

Vihdoinkin olin tarpeeksi kypsä lukemaan Richard Bachin Lokki Joonatanin!
Se virui vuosikymmeniä kirjahyllyssä lukemattomana pakkokirjana. Jostakin syystä lukeminen ei edistynyt, ja kuvitus tuntui aina tylsältä.

Kiitos kirjallisuuden ystävät -ryhmän, päätin vihdoin lukea kirjan. Luin sen uusimman painoksen, jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kirjaan kuuluu olennaisesti Russel Munsonin kuvat.
Tässä painoksessa on myös ennen julkaisematon päätösosa, jonka Bach kirjoitti jo 1972, vaikka ei itse silloin uskonut siihen, ja teksti unohtui. Lopuksi on vielä Bachin jälkisanat vuodelta 2013.

Olen törmännyt monta kertaa takakansitekstin kaltaisiin arvioihin kirjasta: "Lokki Joonatan on kirja elämisen riemusta, vapaudesta, itsensä toteuttamisen rajattomista mahdollisuuksista."

Tokihan kirja näitäkin asioita käsittelee, mutta myös paljon muuta. Se kannustaa elämään rohkeasti ja laajasti, koska "elämässä on muutakin kuin vain syöminen, nukkuminen ja parveilu."

Lokki Joonatan Livingston on kapinallinen ja saarnaaja. Hänen ajatuksiaan pidetään hulluina, ja yhteisö tuomitsee hänet. Älä korota itseäsi muiden yläpuolelle! Mikä sinä olet meille mitään opettamaan?!

"´Veljeys on katkennut', lokit messusivat yhteen ääneen, ja yksimielisesti he sulkivat korvansa ja käänsivät selkänsä Joonatanille."

Aikojen kuluessa Joonatanille tulee myös seuraajia, opetuslapsilokkeja, jotka levittävät Joonatanin sanoja ja tekoja. Heillä on inhimilliset nimet ja omanlaisensa persoonat. Kirjassa kerrotaan lokeista, mutta ei vain lokeista.

Joonatanin ihmeellisistä teoista alkaa parvessa levitä tietoja.
"Se elää! Se mikä kuoli elää!"
"Kosketti sitä siivenkärjellään! Herätti sen henkiin! Korkeimman lokin ainoa poika."

"Aivan aluksi", se [lokki Fletcher Lynd] sanoi raskain mielin, [menetettyään juuri opettajansa] "teidän on ymmärrettävä, että lokki on rajaton vapauden ajatus, Korkeimman lokin kuva, ja että koko teidän ruumiinne siivenkärjestä siivenkärkeen on vain oma ajatuksenne."

Lokin - ja ihmisen- tehtävä on tulla siksi korkeimman kuvaksi, joksi hänet on tarkoitettu.

Aikojen kuluessa seuraajat harhautuivat vain kärttämään Joonatanin sanoja sanatarkasti ja matkimaan häntä. He ajautuivat äärimmäisyyksiin janotessaan legendoja Joonatanista "ikään kuin se olisi ollut ihailijakerhonsa idoli." Aikojen kuluessa Joonatanin elävä ydinsanoma unohtui ja peittyi ulkokultaisuuteen ja merkityksettömiin rituaaleihin. Ymmärtääkseni Bachin mukaan kristinuskon perussanoma ei ole sidoksissa ulkokultaisiin opinkappaleisiin, vaan siihen, että elää uskonsa todeksi ja näkee hyvyyden ympärillään.

Lokki Joonatan on uskon, valon ja lohdun kirja. Se kertoo, että elämä ei pääty, vaan jatkaa muotoaan uudessa ulottuvuudessa. Yksi koulu päättyy, ja toinen alkaa. Taivas ei ole paikka eikä aika.  On kaunista ja lohdullista ajatella, että kaksi olentoa, jotka olivat puhtaita kuin tähtien valo, tulivat hakemaan Joonatania ja myöhemmin hänen seuraajiaan. Niiden valo hehkui yötaivaalla lempeänä ja hyväntahtoisena.

On olemassa täydellisyys, ja elämän tarkoitus on tavoitella tuota täydellisyyttä ja välittää sitä edelleen. Elämän tarkoitus on hyvyyden ja rakkauden merkityksen ymmärtäminen.
Jokaisessa olennossa itsessään on hyvyys, joka auttaa näkemään hyvyyden myös vihaajissaan, antamaan anteeksi kiusaajilleen.

"Jokainen meistä on tosiasiassa Korkeimman lokin ajatus, rajattoman vapauden ajatus."

En ole lukenut aiempaa suomennosta, mutta alkaa kiinnostaa verrata sitä tähän Jaana Kapari-Jatan suomennokseen. Jaana Kapari-Jatan kieli on selkeää ja kaunista. Lokki Joonatan on vaikuttava kirja. Alkuun päästyäni luin sen kaksi kertaa peräkkäin.


 

5.11.2016

Ihmeellinen ja erikoinen Japani

Japani ja japanilaisuus ovat aina kiehtoneet minua. Kirsikankukat, kimonot, viuhkat, geishat, sake, samurait, keisari, nuoren näköiset ihmiset, suojus kasvoillaan liikkuvat kaikesta kiinnostuneet turistit... Tässä joitakin pintatason tietoja Japanista. Joku suositteli Minna Eväsojan kirjaa Bigagu- Japanilaisesta kauneudesta. Aloitin sen lukemisen, mutta totesin pian, että kirja oli siihen lukuhetkeen liian teoreettinen, liian mustavalkoinen, liian väitöskirja. Se soveltuukin yliopistojen sekä aikuisopetuksen oppikirjaksi. Jätin kirjan kesken.

Sen sijaan Minna Eväsojan Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani on erittäin mielenkiintoinen, omakohtainen kokemuskirja japanilaisesta kulttuurista ja elämäntyylistä. Minna Eväsoja vietti vuosia Japanissa ja opiskeli yliopistossa teetaidetta kuuluisan sensein johdolla. Opiskelu oli erittäin vaativaa ja kurinalaista. Senseitä oli toteltava ehdottomasti. Eväsojaa ajoi valtava mielenkiinto, keskittyminen opintoihin ja oppimisen halu. Hän oli mallioppilas, ja hänestä tuli "valkoinen japanilainen". Parasta palautetta oli sensein lause japanilaisille oppilailleen: "Tehkää niin kuin Minna tekee, niin minun ei tarvitse hävetä."

Eväsojan mukaan Japani on kaunis ja viehättävä maa. Kaikkea toimintaa leimaa arkipäivän kauneus: esineiden kauneus, asetelmien kauneus, jopa kauhan äänen kauneus, liikkeiden harkittu kauneus. Kaikki on harkittua ja esteettistä.

Japanilainen kulttuuri on tabu- ja häpeäkulttuuri, ja kaikin paikoin tätä on vaikea ymmärtää. Sopimattomia asioita on paljon, mm.: jäätelön syönti kadulla, naisten paljaat sääret (olipa hellelukema mitä tahansa), seksuaalisuus ja sairaudet. Koska sairaudet ovat tabuja, ystävät kaikkoavat heti, kun joku sairastuu kunnolla. Flunssa ei ole sairaus. Minna Eväsojan vauva ja isompi lapsi sairastuivat rotavirukseen. Hän oli lasten kanssa yksin toisella puolella maapalloa, ja lasten isä oli Suomessa. Sairaanhoitajat eivät hoitaneet, koska se on omaisten tehtävä. Sairaalavaatteita ei ole. Pyyhkeet ja petivaatteet on tuotava mukanaan, ja niitä voi pestä sairaalan pyykkikoneella. Eväsoja lähti hotellista kiidättämään lapsia sairaalaan, joten hänellä ei ollut mitään varusteita mukana. Vauva ripuloi ja oksensi koko ajan. Isompi lapsi oli heikkona. Eväsoja nukkui vauvan sängyssä, edes hieman nukkuakseen. Ystävät katosivat. Monen päivän päästä ainoa oljenkorsi oli soittaa suomalaiselle, johon oli pintapuolisesti tutustunut 20 vuotta sitten. Tämä puolituttu toi vaihtovaatteita, peittoja ja pyyhkeitä sekä leluja lapsille ja päästi Eväsojan käymään hotellilla siistiytymässä ja hakemassa tarvikkeita. Minna Eväsoja matkusti täpötäydessä bussissa vauvan oksennukselta ja ripulilta haisten, mutta taksia hän ei voinut ottaa, koska taksikuskit eivät olisi suostuneet ottamaan häntä kyytiin. Sairaalan toiminta tuntuu joustamattomalta, kylmältä ja epäinhimilliseltä.

Japanilaisen "kaiken kauneuden" vastapainona on myös suurta rumuutta: miesten estotonta seksuaalista lähentelyä ja raiskauksia, joista ei voi puhua. Nainen tekee mieluummin itsemurhan kuin kertoo asiasta. Häpeä estää puhumasta.

Kulttuuria määrittelevät monenlaiset kiellot ja tarkat käytössäännöt sekä pakkorituaalit. Avioliitto on järjestetty, sopimus, vailla romanttista rakkautta. Yliopistoissa opiskelleet naiset jäävät ammattimaisiksi kotiäideiksi ja hallinnoivat kotia tiettyjen sääntöjen mukaisesti päätoimisesti. Avioliitossakin olevat miehet ja naiset elävät käytännössä erillään: mies töissä ja "ylitöissä", mutta kotiin tullessaan vaimo on aina eteisessä vastassa tuomassa tohveleita ja on valmiina täyttämään miehensä toiveet. Avioliitto on statussymboli. Naimaton ihminen on viallinen. Rakastajia ja rakastajattaria voi olla kummallakin osapuolella, mutta avioliitossa syntyneen lapsen (harvemmin lapsien) hyvinvoinnista äiti huolehtii äärimmäisellä huolellisuudella. Avioparit voivat olla hämmentävän uuden tilanteen edessä, kun mies jää eläkkeelle: yhtäkkiä tuon oudoksi jääneen kumppanin kanssa pitäisi alkaakin elää saman katon alla.

Vanhat traditiot alkavat olla nuorelle sukupolvelle jo outoja. Äidille oli tavattoman häpeällistä, kun Minna Eväsojan, (ulkomaalaisen!) piti auttaa tytärtä pukeutumaan kimonoon. Hän mieluummin maksoi pukeutumiskurssin tyttärelleen kuin otti vastaan apua ulkomaalaiselta. Ehkäpä tiukasti säännellyt käytösnormit selittävät japanilaisten innokkuutta osallistua kaikenlaisiin tv-kilpailuihin, joissa ylitetään vesiesteitä ja kiipeillään erilaisten liikkuvien elementtien läpi ja yli. Ehkä myös cosplayn suosio Japanissa selittyy perinteisten traditioiden arvon vähenemisellä. Kerrankin saa revitellä.

Vaikka japanilaisen kulttuurin tarkoin määritelty säännönmukaisuus ja yhtenäinen normisto tuntuvat joissakin tapauksissa menevän yli ymmärrykseni, toivoisin kuitenkin, että suomalaisessakin kulttuurissa olisi edelleen joitakin yhtenäisiä arvoja tämän kaiken yksilöllisyyden, vapauden ja juurettomuuden yläpuolella. Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani antaa hyvän peilauspinnan myös suosittuun Marie Kondon Kon mari - menetelmään. Ehkäpä se auttaa ymmärtämään hieman myös taitelija Yayoi Kusaman pilkkumaailmaa.


28.10.2016

Aivan ihastuttava pikku kirja!

Taikavuosi: runo joka kuukaudelle yhdistää Hannele Huovin tunnelmalliset tarinarunot ja Tove Janssonin 1940-luvulla postikortteja varten tekemät hauskat kuvat. Takakansitekstin mukaan kirjaa voi lukea ja katsella yhä uudestaan, nauttia runojen rytmistä ja kauneudesta, kuvien ja runojen tarinoista.

Tove Janssonin kuvat tuovat mieleen nostalgiset ja iki-ihanat Rudolf Koivun satukuvat, mutta ovat silti aivan omanlaisiaan. Hannele Huovin runot sopivat saumattomasti kuviin, ja tuloksena on todellinen hyvän mielen kirja kaikenikäislle lukijoille. Kirja sopii myös ihanaksi lahjakirjaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille.


Ettekö te tiedä kuka minä olen: ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä kuka minä olen: ylimielisyyden historiaa on runsas ja laajasti polveileva, mutta kansantajuinen katsaus historian hallitsijoihin, jotka kuvittelivat olevansa muita parempia ja osoittivat ylimielisyyttään mielikuvitusta kaihtamattomilla keinoilla. Aikojen kuluessa ihmishengetkään eivät olleet minkään arvoisia näissä egon pönkittämisissä.

Turusen kirja on ollut kansainvälinen menestys. Sen oikeudet on myyty kuuteen maahan, ja Saksassa kirjaa on painettu jo 10 000 kappaletta. Leikkimielisesti ja teeman mukaisesti Turunen kirjoittaa kirjan saatetekstissä: "Onnittelut! Käsissäsi on kirjani neljäs, uudistettu painos. Teos on edelleen pelottavan ajankohtainen, henkii suurta viisautta ja viihdyttää, eikä kirjani kotimainen ja kansainvälinen menestys ole tullut minulle lainkaan yllätyksenä. Tämä onkin todennäköisesti paras kirja, jonka olet koskaan aikonut lukea. Kirjani parissa arkinen iltasi muuttuu inspiroivaksi matineaksi, joka ravistelee luutuneet käsityksesi kulttuureista ja maailmasta ylipäätään."

Tiesin entuudestaan Kiinan tunnetuimman nähtävyyden, terrakotta-armeijan. Sitä en tiennyt, että Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shi Huangd poltti kaikki valtakunnan kirjat ja hautasi 460 oppinutta elävältä, koska he eivät osanneet neuvoa löytämään kuolemattomuutta. Hän rakensi itselleen 52 neliökilometrin laajuisen, maailmankaikkeutta symboloivan hautamausoleumin, ja hautaa vartioimaan tehtiin nuo yli 7000 sotilaspatsasta. Työhön keisari määräsi 700 000 ihmistä.

Turunen esittelee myös Aleksanteri Suuren, Napoleonin, Mao Zedongin, Hannibal Gaddafin (Muammar Gaddafin pojan) sekä muiden yhtä tunnettujen ja myös tuntemattomampien ihmisten ylimielistä toimintaa.

Kirja sisältää hullunkurisia faktoja ja mielenkiintoista nippelitietoa, kuten sen, että Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltiin, että kaikkien Siperian jokien virtaussuunta pitäisi kääntää päinvastaiseksi. Ylimielisyyttä osoittanee myös presidentti Kekkosen halu olla aina hiihtoretkillä ensimmäinen lähdössä ja ensimmäinen perillä. Häntä ei saanut ohittaa. Koneen toimitusjohtaja Pekka Herlin osallistui kerran presidentin hiihtoretkelle, ohitti hänet ja hiihti muiden edellä tuvalle. Häntä ei enää kutsuttu uudestaan presidentin ladulle.

Vastapainoksi kaikenlaiselle ylimielisyydelle Turusen kirjasta voi löytää mielenkiintoisen tiedon siitä, että Antiikin Roomassa voitonparaatin juhlitun sankarin selän takana seisoi orja, jonka tehtävänä oli kuiskia korvaan: "Muista, että olemme kaikki kuolevaisia." - Niinpä!

Muita mielenkiintoisia Turusen historiaa popularisoivia teoksia ovat:

Humalan henki, eli, Juomatapojen tarina. Jyväskylä: Atena, 1999.
Hyvän ja pahan merkit, eli, Taikauskoisten tapojen tarina. Jyväskylä: Atena, 2002.
Ei onnistu! Jälkiviisasta vastustamisen historiaa. Helsinki: WSOY, 2001.
Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Helsinki: WSOY, 2005.
Turunen, Ari & Partanen, Markus: Uusi ulkokultaisen käytöksen kirja. Jyväskylä: Atena, 2007.
Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa. Helsinki: WSOY, 2010.
Turunen Ari & Partanen, Petja: Raakaa voimaa. Suomalaisen jäänmurtamisen tarina. Jyväskylä: Atena, 2011.
Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Historian kukoistavimmat kaupungit – Eli miten erilaisuuden sietäminen synnyttää vaurautta ja sivistystä. Helsinki: Into, 2015.

21.10.2016

Luettavaa puuduttavan pitkälle lennolle tai auringosta tahmeille aivoille

Joskus nauroin ruotsalaisen Jonas Jonassonin kirjalle Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Elokuvakin oli ihan kohtalainen. Niinpä tartuin Jonas Jonassonin kirjaan Lukutaidoton joka osasi laskea.

Kirjan tapahtumapaikat vaihtelevat Soweton slummista Tukholmaan ja muualle Ruotsiin. Henkilöinä vilahtelevat mm. Nelson Mandela, Idi Amin, Mannerheim, Kekkonen, Ruotsin  kuningas ja erinäinen määrä Ruotsin pääministereitä. Kaikki he tuntuvat liittyvän jollakin lailla Soweton slummissa kasvaneeseen superälykkääseen lukutaidottomaan, joka ei itse asiassa olekaan lukutaidoton, ainakaan kovin monen sivun verran. Asioita hämmentävät vielä pari Mossadin agenttia, kolme kiinalaistyttöä ja kaksoset Holger ykkönen ja Holger kakkonen sekä lukuisa joukko muita henkilöitä.

Ensiksi ajattelin, että kirja on ehkä jonkinlainen verhottu "Maailmanpolitiikan arkipäivää" -katsaus, koska kirjasta saattoi löytää ihan himpun verran totuuteen viittaavia anekdootteja. Ei siinä sitten ollut millään lailla kyse siitä, ei hyvällä tahdollakaan. Kirja on kuin teinipojan ajatuksenvirtaa koulun kirjoitelmissa: otsikolla ei ole niin väliä, ja tapahtumat muuttuvat koko ajan yhä hullummiksi, kunnes kirjoittaja itsekin kyllästyy ja lopettaa tekstinsä niin kuin seinään. Todennäköisesti opettaja ei jaksa lukea tekstiä loppuun, vaan kirjoittaa perään: "Olet kirjoittanut pitkän tarinan, jossa on runsaasti mielikuvitusta."

Ruotsin Arto Paasilinnaan tutustuminen riittää nyt. Lukutaidoton joka osasi laskea sopinee puuduttavan pitkälle lennolle, kun mitään muuta luettavaa ei ole tai auringonottoon, kun aivot ovat helteestä tahmeat ja vain silmät enää liikkuvat.

18.10.2016

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Max Seeckin Hammurabin enkelit on esikoisteos, joka on täysin valmis, harkittu ja kokonainen trilleri, ja pitää hyvin otteessaan. Juoni on monipolvinen, mutta pysyy hyvin kasassa. Miljöö on mielenkiintoinen. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan ja 1990-luvulle Jugoslavian hajoamisen jälkimaininkeihin, Kroatian ja Serbian sotaan. Vaihtuvat tapahtuma-ajat ja -paikat on lukijaystävällisesti otsikoitu. Kiitos siitä!

Paikoitellen tapahtumat ovat niin julmia, että herkkistä hirvittää, mutta väkivallalla ei mässäillä. Mies myös näkee naisen ja huomioi hänen ulkonäköään ajatuksen tasolla, tyylikkäästi, mutta mitään ei tapahdu. Eli väkivalta ja seksi eivät ole pääosissa.

Päähenkilöt jäävät kirjan lopussa sairaalaan. Viittaako se mahdollisesti tulevaan jatko-osaan?

Voin suositella kirjaa vaikkapa isänpäivä- tai joululahjaksi. Oletettavasti silloin voi itse tehdä rauhassa omia juttujaan, kun mies ei irrota otettaan kirjasta.


11.10.2016

Palkittu kyllä, mutta miksi ihmeessä?

Finlandia Junior 2015 -palkinnon voitti Nadja Sumasen Rambo. Ihmettelen tätä, todellakin!

Kirjoittaja (ei kirjailija) on toimintaterapeutti, jonka missiona on olla ylivilkkaiden poikien puolella. Eihän siinä mitään... mutta tarttuiko tämä kaunis missio myös palkintodiktaattorin mieleen valintaa tehdessään?

Kirjoittajan (ei kirjailijan) on vaikea päästä päähenkilön ihon alle. Pojan ajatusten ja olemuksen kuvailu on epäaitoa, eikä ylivilkkauden osoitukseksikaan oikein riitä, että poika roikkuu mattotelineellä. Rambo pohdiskelee äitinsä poikaystävän ongelmallista isäsuhdetta yllättävän tätimäisesti - ollakseen peruskouluikäinen, ja ylivilkas.

Kaiken kruunaavat karmeat kliseet: 1970-luvulla rauhanturvajoukoissa puhumattomaksi traumatisoitunut pappa ja ruualla kaiken korjaava mummo, joka ajaa autoa nenä tuulilasissa, eikä tiedä Internetistä mitään. Ei voi olla totta!

Tulee mieleen, että kirjoittaja (ei kirjailija) toteuttaa nyt - koulussa hyvin kirjoittaneen tytön - haavettaan. Vanha sanonta "enemmän intoa kuin taitoa" pitää tässä tapauksessa valitettavasti paikkansa.

Miksi tämä kirja valittiin voittajaksi? Onko niin, että kirjoittajan (ei kirjailijan) ja palkintodiktaattorin maailma on kaukana esimerkiksi nykykoulujen todellisista ylivilkkaista lapsista, mutta on vain NIIN IHANAA, kun päähenkilönä on joku erilainen nuori, jota ME TÄDIT haluamme NIIN ymmärtää?

Saahan sitä harrastaa kirjoittamista; joku täti voi kirjoittaa blogiakin, mutta olisi kyllä tarkkaan harkittava, millainen nuortenkirja nostetaan valtakunnan ykköskirjaksi. Ei ole ihme, että nuoret eivät lue, jos heille kirjoitetut kirjat ovat - suoraan sanottuna - tällaista soopaa.

Kukkahattutädin vapaapäivä - eli heikun keikun ja antaa mennä

Picture
Kukkahattutäti heristää sormeaan ja sanoo: "Soo, soo!" Kukkahattutäti nyrpistää nenäänsä ja sanoo: "Hyi, hyi!" Kukkahattutäti kurtistaa kulmiaan ja sanoo: "Voi, voi!" - Kukkahattutädillä riittää päiviteltävää, kun mikään ei ole niin kuin ennen.

Kun on kukkahattutädin vapaapäivä, hattu lentää päästä,  kengät jaloista, ja helmojen alta pilkistävät paljaat varpaat ja mustaksi lakatut varpaankynnet.

Vapaapäivänään kukkahattutätiä ei hetkauta, vaikka kansalliseepos Kalevala puettaisiin nykyajan kuosiin, niin kuin Johanna Sinisalo teki kirjoittaessaan kirjan Sankarit.

Entäpä Seitsemän veljestä? Kukkahattutäti hykertelee Riina Katajavuoren Wenla Männistön kanssa:  - Ai Simppako olisikin musta, ja hiljainen Lowri muhinoisi Wenlan kanssa ennen muita?

Eikä täti pyörry edes Antti Holman Kauheimmista runoistaja kirjan kansikin vain naurattaa. - Täti tuntee esikuvat ja ymmärtää parodiat.

Kukkahattutädin leveään kirjallisuuden kenttään mahtuu myös islantilainen nuortenkirja Iskän salaisuus, jossa iskä menee luokanvalvojan tapaamiseen iltamyöhäisellä korttipelin ja kapakan kautta ja syö luokanvalvojan. - Pintatasolta täysin pösilö kirja, mutta syvätasolla se herättää monenlaisia ajatuksia erilaisista perheiden salaisuuksista. Aikuisen on syytä lukea ja käsitellä kirja yhdessä nuoren lukijan ( n. 11 vuodesta ylöspäin) kanssa, jotta pinnan alle näkee. Kirjan kuvat ovat groteskit ja hätkähdyttävät. Myös niistä on hyvä keskustella nuorten lukijoiden kanssa.

Siipien kantamat ja muita rakkausjuttuja

Tartuin Jussi Valtosen Siipien kantamat -kirjaan uteliaana, kun olin lukenut He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjaa mainostettiin Finlandia-voittajan arvostelumenestyksenä.

"Syksyllä kouluun tulee uusi oppilas, Marianne, johon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Juhani kiinnittää heti huomiota. 'Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.'"

Alkuasetelma toi mieleeni Riikka Pulkkisen Rajan, joka aiheensa ja teinityttömäisen kirjoitustapansa vuoksi jäi minulta kesken.

Ennakkoasenteeni oli: Taas tätä! - Onneksi kuitenkin luin Siipien kantamat loppuun, sillä siinä, missä Pulkkinen kompuroi, Valtonen puolestaan kasvaa sekä kerronnassa että tarinan syvyydessä. Kyseessä ei olekaan pelkkä epäsovinnaisen rakkaussuhteen tirkistely, vaan kokonainen elämä -tai oikeammin: kokonaiset elämät hapuiluineen, kipuiluineen, luuloineen, odotuksineen, tulkintoineen, väärine ihmisineen...ja lopulta uskallus heittäytyä ja antaa siipien kantaa.

Valtonen tarjoaa hiotun ja harkitun lukukokemuksen, joka muistuttaa teemaltaan myös Timo K. Mukan Kyyhkyä ja unikkoa. Se onkin yksi kauneimmista rakkaustarinoista, jonka olen koskaan lukenut, tosin kauan sitten. Valtosen kirjan jälkeen voisin lukea  Kyyhkyn ja unikon uudelleen. Olen lukenut Mukan koko tuotannon - muistaakseni noin 30 vuotta sitten. Olisi aika päivittää tämäkin tiedosto.

Ajatuskarttoja rakentamassa, osa 2

Picture
Kollegani johdatti minut uudelleen Uuno Kailaan runojen äärelle. Kollegalla on yhteyksiä Kuru-yhtyeeseen, joka esittää lauluja mm. Kailaan teksteihin. http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=511

Kuru esiintyi Kalotti Jazz-Blues -tapahtumassa Torniossa pari vuotta sitten. Koska tiesin kollegani kytköksen yhtyeeseen, odotin innoissani heidän konserttiaan.

Kailaan runot jysähtivät aivan uudella tavalla, kun ne kuuli sävellettyinä, sovitettuina ja laulettuina.  Niinpä konsertin jälkeen, seuraavina päivinä,  lainasin kirjastosta kaikki Kailaan runokirjat ja luin ne peräjälkeen. Jotenkin runojen rytmi alkoi elää mielessäni ja innostuin väsäämään itsekin joitakin säkeitä. Niiden teemat eivät olleet niin syviä kuin Kailaan;  lähinnä oravien ja pihalintujen sielunelämän  kuvailua, mutta tärkeintä tässä onkin  juuri iloa tuottavan ketjun muodostuminen: musiikki, tekstit, omat runot.

Toisinaan kartta johtaa myös harhapoluille ja vasta mutkan kautta maaliin. Saan yhä uudelleen "kiksejä" Siiri Nordinin laulamasta Sydämeni osuman sai
- kappaleesta. Sopivasti löysä laulutyyli ja huikean hienot sanat on upea kokonaisuus, johon uppoan aina täysillä, kun kuulen kappaleen.

Sanat johdattivat minut Jukka Virtasen suuntaan, koska muistelin, että Virtanen on sanoittanut kappaleen. Niinpä luin Virtasen kirjan Omat ja käännetyt, mutta en löytänyt kyseistä tekstiä.

Virtasen kirjassa toistuivat viittaukset Ere Kokkoseen, Suomi-viihteen konkariin ja Virtasen työtoveriin. Luin Ere Kokkosen omaelämäkerran Muisti palailee pätkittäin ja hämmästyin "hömppäukkona" pitämäni miehen fiksuutta ja tekstin sujuvuutta.

Mielenkiintoisia kirjoja molemmat, mutta Siiri Nordinin kappaleeseen ne eivät kumpikaan johdattaneet. Sydämeni osuman sai-  suomenkieliset sanat onkin tehnyt kokonaan toinen heppu: Pauli Hanhiniemi, josta en esiintyjänä erityisemmin innostu, mutta tiedän ystäväni fanittavan Hanhiniemeä minunkin puolestani.

Ajatuskarttoja rakentamassa, Osa 1


Picture
Minusta on mukavaa rakentaa ajatuskarttoja - tai kuvan kaltaisia dna-ketjuja - erilaisista kokemuksista.

Menin kuuntelemaan ystäväni kanssa Oulun Sinfonian La Traviata tunnissa. Juontajana toimi naistenlehdistä tutunnäköinen nainen. Käsiohjelmasta selvisi, että hän oli Minna Lindgren. En osannut yhdistää häntä musiikkiin [!], vaan Ehtoolehto-kirjasarjaan, joka ei ole ollenkaan suosikkilistallani.

Googlettelemalla selvisi, että Lindgren on yhdistettävissä nimenomaan musiikkiin, sillä hän on toiminut mm. Yleisradion musiikkitoimittajana, ja ohjelmistopäällikkönä. Googlettelemalla selvisi, että Lindgren on kirjoittanut muutakin kuin Ehtoolehto-sarjan. Mielenkiintoiselta vaikutti Lindgrenin  ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2014-kev%C3%A4t/sinfoniaanisin-terveisin.html

Lainasin kirjan ja ihastuin! Olli Löytty kysyy ns. tyhmiä kysymyksiä,  ja Minna Lindgren vastaa. - Mikä sähäkkä,  kahden älykkään ja hyvin kirjoittavan ihmisen kirjeenvaihto! - Välillä suorastaan riidellään, mutta taas palataan yhteisen asian äärelle. Tässä, kuten monissa muissakin kirjeenvaihtokirjoissa, molemmat loistavat omaa valoaan ja heijastavat toisen valoa. Kumpikin kirjoittaja kasvaa toisen voimasta.

Oulun Sinfonian La Traviata tunnissa -esityksessä Minna Lindgren kertoi opperan taustoista: Verdistä, ja Alexandre Dumas'n kirjasta Kamelianainen, johon ooppera perustuu. Muistin, että olen lukenut kirjan opiskeluaikoina, ja se löytyy kirjahyllystäni. Muistin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka tähtenä loisti Marlene Dietrich upeine tekoripsineen ja ainutlaatuisine silmäyksineen.

Googletin vielä solistit ja kapellimestarin. Hankin luettavaksi myös Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti ja Leif Segerstam NYT!

La Traviata tunnissa ei siis ollut pelkkä musiikkielämys, vaan siitä muodostui kokonainen ajatuskartta - kaunis kuin dna-ketju! -Tämäkö on sitä ilmiöpohjaista oppimista?

Ajassa kiinni?

Tuula Kallioniemi on tuttu lasten- ja nuortenkirjailija. Olen jotenkin tottunut lukemaan laatua, mutta Finlandia Junior -ehdokkaana ollut Pako ei yltänyt laatuvaatimusteni tasolle.

Kirja on ahdistava: pappa, joka kaappaa tyttölapsia, vangitsee heidät saareen ja pukee nukeksi. Asetelma viittaa pedofiliaan ja on hätkähdyttävä. Pedofiliasta ei ehkä ole kyse, mutta se mistä on, ei mielestäni ole kovinkaan uskottavaa. Voiko muka rakkaus ja suojelunhalu saada tällaista aikaan?

Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta, mutta...Se ei kyllä napannut. Kansikin on tylsä. Jossain vaiheessa - muistaakseni 1990-luvulla nuortenkirjallisuus oli täynnä angstia: avioeroja, koulu- ja kaveriongelmia, mahdollisesti alkoholi- ja huumeongelmiakin. Tuntui, että tämä kirja palasi menneisyyteen. Onko pakko kirjoittaa "ajan ilmiöistä"? Eikö 65-vuotiaalla kirjailijalla ole muuta sanottavaa 12 - 13-vuotiaille lukijoille? Oululainen Sinikka Laine ilmoitti lopettavansa nuortenkirjojen kirjoittamisen, kun tarttumapintaa ei enää ollut, vaan kirjailijan ja nuorten maailmat erkaantuivat liiaksi.

Jos tätä haluaa luetuttaa nuorilla lukijoilla, on aikuisen syytä lukea kirja itse ja käsitellä kirja yhdessä nuorison kanssa. En jättäisi heitä tämän kirjan kanssa yksin. Enkä myöskään peukuta!

Sofi Oksasen Norma - Outoa ja keskeneräistä

Voiko kirjoittaja keksiä aiheen kirjalleen katsomalla peiliin? Ilmeisesti voi, mutta jos peilistä näkyy erikoiset hiukset, ehkä ne eivät kuitenkaan riitä kokonaisen kirjan aiheeksi. 

Sofi Oksasen Norma  on täynnä kaikkea: yhteiskunnallista sanomaa, fantasiaa, mafiaa, kutinaa, hiusten voimaa...
Kirja on sekava, huolimaton ja keskeneräinen sekamelska, jota kypsyttämällä ja karsimalla olisi voinut saada aikaan joko yhteiskunnallisen kannanoton tai fantasiakirjan. Nyt se ei ole kumpaakaan. 

Hyväksyttiinkö se painettavaksi tekijänsä maineen vuoksi; aivan sama, kunhan se vain on Oksanen! Nuori testilukija jätti kirjan kesken, kollega kyseli varovaisesti, pitäisikö hänen saada se luetuksi. Minä tappelin kirjan loppuun ja annoin sen ystävälle saatesanoin: "Ei tarvitse palauttaa!"

Pekka Hyysalo: Fight back - toinen mahdollisuus

Picture
En tiennyt, kuka on Pekka Hyysalo,  ennen kuin vuonna 2015 itsenäisyyspäivän tienoilla Facebook ja muu media alkoi täyttyä Hyysaloa koskevista uutisista.

Pekka Hyysalo oli 19-vuotias huippufreestylelaskija, kun tuuli tarttui häneen kesken hypyn, ja Hyysalo putosi päälleen maahan. Kypärä meni rikki. Seurauksena oli vakava aivovamma ja halvaantuminen. Pekka Hyysalon lähimuisti katosi pitkäksi aikaa. Hän saattoi katsoa Frendejä televisiosta monta kertaa peräkkäin muistamatta, että juuri katsoi kyseisen jakson. "Olen kuulemma kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin."

Kirja Fight back - toinen mahdollisuus on sairauskertomus ja tarina toipumisesta, joka jatkuu edelleen. Se on eri tavalla luettava kirja kuin romaani. Hyysalo kirjoittaa sujuvasti, mutta teksti ei ole ammattimaista, mutta se ei olekaan tässä olennaista. - Elämä itse on ihmeellisempi kuin siitä kirjoitettu tarina. Fight back - toinen mahdollisuus on kirja nuoren miehen sinnikkyydestä, käsittämättömästä elämänvoimasta sekä perheen ja läheisten kannattelevasta rakkaudesta.

Pekka Hyysalo opetteli uudelleen puhumaan, seisomaan, kävelemään, hiihtämään ja laskemaan - tosin aluksi lastenmäessä. "Minä en ole luovuttaja. En luovuta. Ikinä."

Fight back on myös brändi, jonka avulla Pekka Hyysalo kuntouttaa itseään ja mahdollistaa myös muiden kuntoutumisen. Vaikka blogini ei olekaan kaupallinen, tämän linkin jaan: http://fightback.mycashflow.fi/

Nyt tiedän jotain Pekka Hyysalosta. Kiitos kirjasta. Voimia ja varjelusta sinulle, Pekka!

Rahtari toi Koskisen takaisin - vai toiko?

Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen Komisario Koskinen  -sarjan kirjat, 21 kappaletta. Ne muodostavat kronologisen jatkumon, jossa Koskinen elää henkilökohtaista elämäänsä kirjojen mukana: avioliitto, lapsen syntyminen, talon rakentaminen, ero, tilapäiset ja vakiintuneet suhteet, pojan perhe,  ja koko ajan erityisen lämmin suhde työtoveriin ja alaiseen, Ullaan. Rikosten selvittely on kuitenkin ykkösasia.

Kuolevaksi julistettu oli ilmeisesti tarkoitettu sarjan päätökseksi. Niin moni asia sulkeutui. Koskisen ja Ullan lämmin työtoveruus syveni, ja Jokinen lopetti kirjansa tyylikkäästi esitettyyn kutsuun: "Tule tänne." Muuta ei tarvittu. Ilmiselvä suhde jatkoi elämäänsä lukijan päässä, ja hyvä niin.

Ilahduin, kun syksyllä huomasin, että uusi Koskinen ilmestyy. Pyysikö kustantaja tekemään vielä yhden Koskis-kirjan? Lähettivätkö fanit postia: Kerro meille, miten Ullalle ja Koskiselle käy!?
Kun sain kirjan kirjastosta, luin sen nopeasti, vuorokaudessa - pettyäkseni. Tuli olo, että kirjailija on itsekin hukassa jatko-osan suhteen: Missä sitä oltiinkaan menossa? Mitä oli tapahtunut aiemmin? Millaisia nämä henkilöt olivatkaan?

Poliisien läpänheitto ei kulkenut entiseen rentoon malliin, viittaukset aiempiin tapahtumiin tuntuivat päälle liimatuilta, kun ne ennen olivat soljuneet muistoissa ja puheissa hyvinkin uskottavasti. Minua häiritsi myös henkilöiden nimet: Krista Vehkoroinen, Akseli Tupinki, Jasper Ketolakka, Altti Luntila, Mailis Uimonen, Siiri Peippo.... Keinotekoisilta ne minusta kuulostavat, kuten myös Rahtari, joka ei ollutkaan lastia kuljettava rekkakuski, tai no... sitäkin kyllä, mutta että hänen nimensä on Matti Rahtari - kuin lasten pelikorteista tutut sähkömies Johto tai pankkiiri Pohatta!

Mitä sitten tulee Ullan ja Koskisen suhteeseen? Mielestäni  se oli enemmän totta silloin,  kun se oli vasta lämpönä heidän ajatuksissaan. Nyt kun se oli totta, se oli niin lällyä, että heikompaa hirvittää. Se ei ollut enää tyylikästä.

Rahtari on ensimmäinen Komisario Koskinen -sarjan kirjoista, josta en varauksettomasti pitänyt. Kyllä Seppo Jokinen osaa edelleen yllättääkin, mutta olisikohan kirjailijan kannattanut luottaa asiantuntemukseensa ja lopettaa sarja silloin, kun se oikeasti loppui.

Pään sisällä ja rotkon pohjalla

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on hyvin kirjoitettu kuvaus introvertista persoonallisuudesta, äitiydestä ja masennuksesta. Kirja on henkilökohtainen ja paljas.
Tunnistan kirjasta introverttiuden: hiljaisuuden ja oman tilan tarpeen sekä oman pään sisällä viihtymisen. Tunnistan erilaisuuden tunteen suuremmissa, ekstrovertteja pursuavissa seurueissa. Tunnistan sen, että introvertin seuraan ei välttämättä hakeuduta, vaan joudutaan. Tunnistan sen, että introverttia persoonaa voidaan pitää hankalasti lähestyttävänä.

Muistan, kuinka  eräs introvertti pikkutyttö pelkäsi jalkapallopeliä ja joutui aina maalivahdiksi. Maalissa ei kuitenkaan tarvinnut olla reipas ja poikamainen. Siellä oli turvassa, siihen asti, että pallo tuli ja meni tietenkin läpi. Pikkutyttö oli herkkä, kiltti ja näkymätön, arka ja puolustuskyvytön; helppo mollattava.

Tunnistan Vanhatalon kirjasta myös  masennuksen: rotkon, jonka pohjalla makaa raajat poikki. Tunnistan kirjasta myös olemisen sietämättömyyden: kun ei vain jaksa, vaikka kuinka haluaisi. Kun rakastaa niin, että pakahtuu, ja silti tuntuu, että ei tarpeeksi. Tunnistan Keskivaikean, joka tuli kaksi kertaa luokseni. Se oli sanana paperissa ja minun osani. Pirjo Haltun taulu Eräs kokemus on kotini seinällä muistuttamassa minua keskivaikeista vuosistani. Sen alapuolella on kehystettynä lainaus Claes Anderssonin masennustaan käsittelevästä kirjasta: "Ei voi tietää, mikä on täyttä elämää, jos ei ole kokenut tyhjyyttä."

Vanhatalon kirja ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kirja masennuksesta.  Tänä keväänä ilmestyi myös Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään, joka vielä odottaa lukemista. On hyvä, että aiheesta puhutaan, jotta kukaan ei jäisi rotkon pohjalle yksin ja  häpeissään siitä, ettei pääse ylös.

Introvertin maailma ja äitiyden kipu avautuu hyvin myös Anja Snellmanin kirjassa Antautuminen.




Papukaija, pekoraali ja Puujalka-Mummo

Tämän tekstin otsikko voisi olla Ajatuskarttoja rakentamassa, osa 3, sillä tämä liittyy Ajatuskartta ykköseen, jossa kuvaan törmäämistä Minna Lindgreniin toisen kerran, kun hän juonsi La Traviata tunnissa - esityksen hurmaavalla ja huumorintajuisella tavallaan. Ensimmäinen hipaisu tapahtui Ehtoolehto-sarjan lukemisen yhteydessä, mutta silloin vain ohitin hänet tietämättömänä ja innostumattomana. Onpa hyvä, että kohtaamiset eivät päättyneet siihen!

Madetojan salilla tapahtuneen törmäämisen johdosta otin hänestä selvää ja aloin lainata hänen kirjoittamiaan teoksia. Sinfoniaanisin terveisin - kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2014-kevät/sinfoniaanisin-terveisin.html) oli ilahduttavaa luettavaa. Siinä toisena kirjoittajana on Olli Löytty.

Nyt tutkimusmatka Minna Lindgrenin kirjoihin jatkui Sivistyksen turha painolasti -teoksella. Siinä Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin laatimaa Uutta tietosanakirjaa, jonka ensimmäinen osa (A- Hiawatha) ilmestyi 1928 ja toinen osa (Hibbing -Öölanti) vuonna 1932. Idea on hauska: Lindgren lukee vanhentunutta tietosanakirjaa ja kommentoi sanaselityksiä ja kirjoittaa assosiaatioita omaan elämäänsä.

Papukaija-hakusanasta tulee mieleen Lindgrenin sukulaistäti Thorborg: "...leuka korkea ja koukkupäinen, kieli paksu ja lihaksinen, ääni voimakas, usein kirskuva, toinen ja kolmas varvas suunnatut eteenpäin, höyhenistö tavallisesti helakan monivärinen, useat tulevat sadan vuoden ikäisiksi."

Muitakin originelleja sukulaisia voidaan kuvata Hämeen-Anttilan tietosanakirjan hakusanojen avulla.
Puujalka-Mummo nousee toistuvasti esiin useiden hakusanojen kautta, mm. ulsterista ja uushopeasta. Puujalka-Mummo oli erikoinen persoona, mutta selvästikin Lindgrenille tavattoman rakas. Useat viittaukset sivistyneeseen Puujalka-Mummoon liittyvät myös huoleen sivistyksen häviämisestä ja pekoraalin voittokulusta. Hämeen-Anttilan tietosanakirjan mukaan pekoraali tarkoittaa vasikanviisautta, yksinkertaista ja naurettavaa kyhäelmää tai lausuntoa.

Minna Lindgren on kirjojensa perusteella mielenkiintoinen ihminen: älykästä huumoria viljelevä, fiksu ja sivistynyt, taitava kirjoittaja. Sivistyksen turha painolasti on muistelmateos, elämäkerta, tutkimusmatka ja kannanotto samalla kertaa. Se on kunnianosoitus menneen maailman viisaudelle ja rakkaille sukulaisille, joista osa saattaa olla jopa esikuvina Ehtoolehto-sarjassakin.

Kirjansa loppupuolella Lindgren toteaa: "Olen oppinut, että kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuun ottamatta ja että sukuni sivistys ei siirry polvelta toiselle perintönä ellei siihen lasketa rumia ja hajoamispisteessä olevia huonekaluja."

Wikinuorison osalta minäkin olen huolissani siitä, että vain pekoraali menestyy tai oikeammin: on tavoiteltavaa

Rumia sanoja

Miltä kuulostavat seuraavat sanat: herpes, aggressiivinen stafylokokkibakteeri, visva, veri, arpi, kudosvaurio ja nekroosi? Rumilta ne kuulostavat, ja rumaa jälkeä ne myös tekivät Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kasvoille. Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies on kirja vakavasta sairaudesta, ulkonäön menettämisestä, kuoleman läheisyydestä ja kiitollisuudesta:  siitä, että sai toisen mahdollisuuden. Se on kirja häpeästä, joka ulottuu syvemmälle kuin pelkästään huiveilla peitettäviin kasvoihin. Se on kirja elämästä, jonka Oksanen oli vähällä menettää.

On hyvä ratkaisu, että Oksanen ei ole valinnut kirjaansa yhtään kauhukuvaa sairautensa vaiheista. Kannessa oleva, kasvonsa menettänyt mies, on ainoa kuva, joka on jo melko hyvä, vaikka kuitenkin kaukana hyvästä ja entisestä. Ei tässä asiassa ole mitään syytä tirkistellä. Nekroosi-sanalla voi googlettaa kuvahaulla, jos haluaa. Kun näkee nekroosijalan, voi syvemmin ymmärtää, mitä nekroosi mahtoi olla kasvoissa.

Ammattitoimittajana Kimmo Oksanen kirjoittaa hyvin ja rehellisesti. Muutaman voileivän ja tomaattiviipaleen olisin jättänyt pois, mutta mikäpä minä olen sanomaan, mikä lause kenenkin elämäntarinassa on turha.

Lisätietoa voi lukea mm. täältä: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1424429835318

Vanhatalo-projekti, osa 2

Pauliina Vanhatalon Korvaamaton on nyt luettu. Aluksi ajattelin, että nimi viittaa tuomariin, joka polttaa itsensä loppuun kuvitellessaan olevansa korvaamaton. Korvaamaton-sana alkoi liittyä myös ajatukseen oikeuden jakamista korvauksista ja pohdinnoista siitä, mikä on kärsimyksen hinta.  Korvaamaton on kuitenkin se menetys, jonka päähenkilö kokee. Kirja lähtee avautumaan takaperin; siihen, mitä on ollut, ja miten tähän on tultu.

Kirjassa on paljon kerroksia. Siinä on mukana myös introverttiutta ja masennusta sekä rakkautta, joka kantaa kaiken yli.

Kansikuva ei herätä sympatiaa, eivätkä jotkut nimivalinnat. En myöskään tiedä, milloin yläasteella on alettu opettaa filosofiaa. Tarkoittiko se sittenkin lukion filosofian opintoja tai yläluokkien uskonnon etiikan opiskelua?- Ison aiheen käsittelyssä pikkuseikkoja, mutta minulle ne pomppasivat esiin kuin huutomerkit. Odottelen vielä Veera Vaahteran kirjaa tutustuttavaksi, mutta kyllä nyt taitaa olla jo muiden projektien aika.

Vanhatalo-projekti, osa 1

Taas asiat johtivat toisesta toiseen: Pauliina Vanhatalon Keskivaikeasta vuodesta muuhun tuotantoon. Alkoi kiinnostaa, miten Pauliina Vanhatalo kirjoittaa, kun masennuskirjassaan kuvaa kritiikkien pelkoa. Mitähän lukija uskaltaa kirjoittaa, ettei loukkaisi? No, Lääkärileikki ei valitettavasti sytytä minua. Se kuvaa nuorten aikuisten seurustelua, opiskelua ja seksin opiskelua. Sivulla 83 alkaa jo puuduttaa: Missä on tämän kirjan sanoma ja syvyys?

En voi samaistua kehenkään henkilöön. Kukaan heistä ei herätä sympatiaa. Syöpäsairas Helena antaa hieman toivoa syvemmästä ihmiskuvauksesta, mutta keskeneräiseksi hahmoksi hänkin minusta jää.
Isoja asioita tapahtuu, mutta kukaan ei kohtaa ketään. Miksi? Minulle kirjasta jäi tyhjä, kylmä ja innoton vaikutelma.

Pitkä valotusaika sen sijaan on toisenlainen:  oululainen. Kirjan kansikuvakin on tuttu, ja murre on aitoa. Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti valokuvaamista ennen digiaikaa. Puhutaan filmirullista, pimiöistä ja kehitteistä. Kemikaalien hajun suorastaan tuntee. Mieleen tulee legendaarinen oululainen Koiviston kuvaamo Asemakadulla, lähellä Isokadun risteystä. Siellä mekin kävimme väkisin irvistelemässä 1980-luvun loppupuolella. - "Älä pakota kettään hymmyilemmään, täti jatkoi. -Irvistelevät muuten, ei ne silimiin saa sitä nousemaan. Mutta jos ne hymmyilee, niin sano, että näyttää kivalta..."
Meistäkin löytyi ammattikuvaajan silmin jotain kivan näköistä, vaikka vuosikymmenten jälkeen sekin näyttää vain naiiviudelta ja hömelyydeltä.

Vanhatalon kirjassa on mukavaa vanhan ajan tunnelmaa: eletään markka-aikaa, ja pankissa on pankkineiti, joka kirjaa saldon pankkikirjaan. Henkilöissä on syvyyttä. Verhoamalla paljastetaan salaisuuksiakin.

Moni asia on tavallisesti ja siksi hyvin. Alussa räjähdystä suunnitellaan, mutta ei toteuteta. Räjähdys on lopussa. Tuli polttaa paperia ja toppatakkia, selkää, eikä sen jälkeen mikään tavallinen enää ole mahdollista. Mikään ei ole enää hyvin. Etääntyminen kaikkein läheisimmistä on tosiasia, jota ei voi enää korjata mitenkään. Tämän kirjan ihmiset pystyin kohtaamaan, ja he elävät edelleen. Kiitos tästä kirjasta!

Vanhatalo-projekti jatkuu, kunhan saan luetuksi odottavat kirjat Korvaamaton ja Veera Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon kaksoispersoonan) Kevyesti kipsissä.

Mitä meillä olisi ilman historiaa?


 

 
Ilman historiaa ei ole sivistystä. Ilman historiaa ei ole näköalaa tähän päivään eikä tulevaisuuteen. Ilman historiaa kasvatetaan tietämättömiä tomppeleita, joita on helppo johdattaa harhaan pinnallisten ja jopa tahallisesti väärien nettitietojen perusteella. Lukion historian kurssien muuttaminen vapaaehtoisiksi on hulluinta, mitä opetuksen osalta on pitkään aikaan ehdotettu! Äidinkielen kurssien vähentäminen ammatilliselta puolelta on tämän hulluuden kaksoisveli. Kolmas samaan sakkiin kuuluva mielipuolinen ajatus on kirjastojen alasajo ja kuntien velvollisuuksien kaventaminen kirjastojen ja kirjastoautojen ylläpidossa. Sivistys ja lukutaito eivät ole enää muodikkaita asioita.

Historian kannalta hätkähdyttävää  luettavaa oli Tieto Finlandia 2015 -voittajan Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli ruotsalaisuuden arjalainen korostaminen, saamelaisten kallojen mittaaminen, ja tututkin suomalaiset asiat ja ihmiset epäilyttävissä yhteyksissä. Tämän päivän pakolaisilmiöllä on pelottavia yhteyksiä lähivuosikymmenten takaisiin asioihin. Natsismi ei kuollut toisen maailmansodan myötä. Seuraavalta sivustolta voi lukea kirjasta lisää ja vaikka ladata sen myös sähköisesti luettavaksi.  http://www.atena.fi/tilaukset/kirja/710

Hauskoja nippelitietoja löytyy puolestaan Inkeri Koskisen kirjasta Villi Suomen historia-Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjan avulla pääsee tutustumaan mm. suomenmielisen
diletantin Sigurd Wettenhovi-Aspan etymologioihin, jotka perustuivat ajatukseen siitä, että Suomi ja suomen kieli ovat kaiken sivistyksen ydin. -Tottahan toki Kiova on sama kuin Kivihovi, Honolulu on saanut nimensä suomalaisesta Huonoluulosta ja Marseillen pohjana on tietenkin suomen kielen sana Merisäiliö.

Jari Lehtisen kirjasta Mielekäs maailmanhistoria eli tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla on luettavissa mm. Salvador Dalin tempauksista ja Kellogg's Corn Flakes - aamiaismurojen taustafilosofiasta:
 "Maustettu tai pelkästään jopa kuumennettu ruoka oli Kelloggin mielestä tarpeettomasti kiihdyttävää ravintoa. Erityisen vaarallista oli nauttia sellaista aamuisin, kuten tuohon aikaan tapana oli. Ratkaisu oli aamiaismuro. Aamiaismurojen nauttiminen hillitsee eläimellisyyttä ja pitää himokkuuden loitolla, Kellogg uskoi." - Miten brutaalisti ihmiset mellastaisivatkaan ilman herra Kelloggin maailmankuuluja aamiaismuroja!


Fanitan sinua, Minna Lindgren!

Se, miten ihminen kirjoittaa, kertoo siitä, millainen ihminen on; hänen koulutuksestaan, tiedoistaan ja taidoistaan, arvostuksen kohteistaan... Mitä enemmän luen Minna Lindgrenin tekstejä, sitä enemmän arvostan tuota sujuvan kirjoittamisen ja älykkään huumorin sävyttämää musiikin kävelevää tietopankkia. Kirjassa Musiikki on vakava asia Lindgren tarjoilee lyhyitä pakinoita klassisen musiikin säveltäjistä, sävellyksistä ja oopperoiden juonitiivistelmistä. Lindgrenin kielenkäyttö on ihanan sujuvaa ja hauskaa, huumoria on ja itseironiaa on. Hänen kirjansa ovat kerta kaikkiaan viihdyttävää seuraa! Aikaisemmin olen käsitellyt muita lukemiani Lindgrenin teoksia (Sinfoniaanisin terveisin - kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan ja Sivistyksen turha painolasti).

Fanitan sinua, Minna Lindgren, koska kielenkäyttösi on niin sujuvaa, hauskaa,  ja asiantuntemuksesi on kiistatonta! Sinun tekstiesi huumori syntyy kielenkäytön taitavuudesta!

Kirjoittaminen on taitolaji, ja vasta, kun hallitsee asiansa ja kielen oikeinkirjoituksen, pääsee ilmaisussaan tahatonta komiikkaa korkeammalle tasolle. Kesälukemisena olen seurannut myös suosittua osto- ja myyntisivustoa, Tori.fi:tä ja mietiskellyt, mistä toistuvat yhdys sana ongelmat kertovat. Ovatko ne ilmoittajan kirjoitusvirheitä vai kieli virheitä. Kirjoitusvirhehän on vahinko, joka voi johtua vaikkapa näppäilyvirheestä. Kieli virhe puolestaan on virhe, joka osoittaa, että kirjoittaja ei kerta kaikkiaan osaa oman äidin kielensä  oikein kirjoitus sääntöjä. Tällaisia kirjoittajia on valitettavan paljon.

Yhdys sanat eivät avaudu ilman opiskelua ja oman kielensä arvostamista. Kirjoitetun kielen lukeminen auttaa myös yhdys sanojen tajun kehittymisessä. Toisaalta kielen avulla voi myös leikitellä: Aina ei voi tietää, kummasta on kyse esimerkiksi Torin ilmoituksissa, joissa kaupitellaan terantsi kalusteita tai halonsärkykonetta, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu.

Kiitos kirjasta!

Katri Rauanjoen kirja Jonain keväänä herään sai paljon julkisuutta kevään aikana. Media piti kirjaa esillä rohkeana masennuskuvauksena. Tämä häiritsi lukemista aluksi, kun ajatteli jotenkin tirkistelevänsä toisen ihmisen elämään: Onko tuo totta? Onko tuo fiktiota? Kirjan lukeminen eteni hitaasti tästä syystä ja myös siitä, että se nosti esiin omia tuntemuksiani vaikeilta ajoilta.

Kun kuitenkin annoin kirjan lähteä viemään, huomasin, ettei tirkistelypelolle ole aihetta. Kirja elää omaa elämäänsä. Fiktion keinoilla voidaan etäännyttää ja lähentää, niin ettei enää olekaan kyse vain yksityisen ihmisen kokemuksesta, vaan tarina saa yleisen merkityksen. Kerttu on aito hahmo, ja Rauanjoen kerronta on aitoa. Kirja ei todellakaan ole  "vain masennuskirja". Kyllä siihen on kirjoitettu iso siivu monikerroksista elämää.

Katri Rauanjoki nostaa Kertun avulla esille monia masennuksen taustalla olevia asioita: liikaa kiltteyttä, liikaa tunteiden panttaamista, vääristyneitä muistikuvia, tarpeetonta syyllisyyttä, toimimattomia ihmissuhteita ja vinoutunutta minäkuvaa, liikaa töitä, liikaa innostumista, josta seuraa liikaa töitä. Masennus on vakava sairaus, ja sen kehittymistä pitäisi seurata ja estää  samoin kuin sydän- ja verisuonitauteja sekä diabetesta. Kuinka moni henkilöauton ja rekan törmäys onkin masennuksen itsehoitoa?

Rauanjoki on kielen ja kirjoittamisen ammattilainen. Masentuneen Kertun ulkoisen olemuksen kuvaus on hersyvää: "Aamupalapöydässä istui taas huuhkaja. Suuret, takkuiset hiustupsut ja rävähtämättömät kiukkuiset silmät, jotka eivät nähneet aamun valoa eikä pitemmälle. Siinä se kökötti tuolillaan ja käänteli päätään. Lasse melkein säikähti, kun se puhui." Hyvien ja huonojen olotilojen kuvaus on aitoa. Tappelu männyn kanssa saa tragikoomisia piirteitä, ja loikoilu auringossa talven kohmettamaa ruumista uudistamassa on hetkellisen onnellisuuden hieno kuvaus. Aviorakkauden kuvaaminen on häpeilemätöntä ja rehellistä, silloinkin,  kun se ei herätä suuria tunteita. Mutta kun on valoa, on myös iloa ja kauneutta.

Kerttu alkaa käsitellä pahaa oloaan. Taitavan terapeutin avulla valo löytyy. "Sinulla on voimaa ja rohkeutta tutkia itseäsi ja kohdata vaikeita asioita. Teet töitä, jotta sinun ja perheesi elämä olisi selkeämpää ja parempaa." Kirjaa siivittää toivo. Jonain keväänä herään on kaunis tarina.

Kerttu käy terapeuttinsa kanssa läpi myös töissä kokemaansa epäasiallista kohtelua. Kertut ja terapeutit paikkaavat haavat. Naisten tasa-arvoinen kohtelu työelämässä on vain korulause ja klisee, mikäli miehet edelleen yhdessä kutovat hämähäkinseittejään hyvä veli -järjestelmissään, kuten kirjan kuvottava rehtori.

Huikopaloja

Nopeasti luettavina huikopaloina luin Tuomas Kyrön Taide ja tolkku sekä kokoelman Novellit 2016.

Kyrön kirjassa on kolumneja monenlaisista kirjoittajaa koskevista asioista: vierailusta Euro Disneylandiin, kirjastojen merkityksestä, kauneuskirurgin metsästysretkestä, kirjailijoiden markkinoinnista kirjojen sijaan... Kyrö määrittelee kolumnin näin: "Kolumni hylkii jaarittelua, se suosii väittämistä ja kärjistyksiä. Lyhyt muoto, tiivis tyyli. Kirkas ajatus on puristettava. Muoto ei rajoita sisältöä. Tiiviisti voi kertoa maailmankokoisia asioita. Hyvässä tapauksessa kärjistysten ja sanomisen taidon sivutuotteena saavutetaan pakotonta  ja oivaltavaa huumoria." - Juuri näin! Pidin kirjasta. Minulle uutta siinä oli Kyrön sarjakuvastripit, joissa Läskipää-hahmo muistuttaa erehdyttävästi kirjailijaa ilman partaa.

Novellit 2016 esittelee Martti Joenpolven novellikilpailun satoa. Yli tuhannesta novellista on seulottu tiukan seulan läpi parhaat. Hannu Simpura on kirjoittanut esipuheen, joka on viiltävää ja murskaavaa luettavaa: kovin herkkäsieluisen ei todellakaan kannata tekstejään  tarjota kilpailuun arvosteluraadin arvovaltaiseen ruodintaan. Huh! Kyllä kirjailijaksi haluavalla täytyy olla suunnaton palo asiaan, että uskaltaa ja jaksaa tarjota tekstejään yhä uudelleen punnittaviksi.

Kirjassa esitellään 11 novellia. Mielenkiintoista on, että oululaisen Jukka Aholan novelleja kokoelmassa on kaksi. Ahola on voittanut ja sijoittunut toiseksi myös J.H. Erkon novellikilpailussa. Aholan voittajanovelli on nimeltään Helmi ja LoviisaToiseksi tullut Iris Backlundin Kaksikymmentä minuuttia kosketti minua kuitenkin Aholan tekstiä enemmän. Alana Saulin novelli Vallasta olisi minusta ollut palkintoainesta ilman turhia selittelyjä. Eikö kirjoittaja luottanut itsekään tekstiinsä?  Arkisen toiminnan terävää analysointia on Hanna Weseliuksen teksti Asiaa roskakaapista, joka Simpuran  mukaan "koettelee valloittavasti novellikerronnan lajityyppejä ja tyylilajeja kulkiessaan kirkkaan tyylikkäänä jossakin laatu- ja suunnitteluarvioinnin ja kuluttajan turhautumisilmauksen välimailla." Arjen läsnäoloa ja naisnäkökulmaa!

9.10.2016

Neljäntienristeys ja Lopotti

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on huikean hienosti kirjoitettu sukuromaani, joka avautuu kerroksittain eri kertojien näkökulmasta. Salaisuus on olemassa.
Joku muistaa jonkun asian toisin kuin toinen. Joku tietää asiasta enemmän kuin toinen.

Lopotti jatkaa saman suvun tarinaa. Koska Neljäntienristeyksen lukemisesta on aikaa, Lopotin kohdalla minun piti pinnistellä sukupolvien järjestyksessä; annat ja tapiot menivät sekaisin: ovatko tätejä vai sisaruksia, kenestä mummusta nyt puhutaan? Kanteen painettu sukupuu konkretisoisi ihmisiä niin, että voisi helpommin keskittyä itse tarinaan. Itse piirsin sukupuuta lukiessani. Joka tapauksessa kirjat kannattaisi varmaan lukea peräkkäin.

Molemmissa kirjoissa ylivertainen hahmo on suvun kantamatroona, kätilö, joka tarvittaessa on kova ja pelkäämätön selkosten selviytyjä . Hänen tempauksensa tuntuvat mahdottomilta, mutta realistisilta.

Samassa suvussa on isoisä ja pojanpoika, jotka joutuvat kamppailemaan samojen ongelmien kanssa eri ajassa. Neljäntienristeyksessä homous on kuvattu piilotellusti. Lopotissa se on avoimempaa, ehkä ajankuvan vahvistamiseksi, mutta minusta avoimuus on myös tyylillisesti erilaista: paljastavaa, muusta kerronnasta irtoavaa. Suhteen kariutumisen kuvaus sen sijaan on upea, elokuvamainen kohtaus, jossa mies kävelee kohti kameraa, ja taustalla räjähtelevät ihmiset, maisemat ja tuleviksi sukulaisiksi  ajatellut anopit ja serkut.

Rakenteellisesti pidin enemmän Neljäntienristeyksestä. Lopotti on mielestäni sekavampi. Nykyajasta on vaikeampi nähdä perspektiiviä. Mikä on kokonaisuuden kannalta epäolennaista? Mitä olisi voinut karsia? Keitä henkilöitä olisi voinut jättää käsittelemättä? Helena kuitenkin on sukupolvien välinen linkki ja siksi hyvä valinta toiseksi kertojaksi.

Molemmissa kirjoissa käsitellään vahvojen matroonien ja lämpimien äitihahmojen lisäksi myös isiä. Lopotti päättyy täyteen pakatun pakettiauton matkaan. Kyydissä on tavaran lisäksi myös toivoa: isien toivoa. Elokuvamainen kohtaus suhteen päättymisestä ja tämä pakettiauton matka ovat kirjan hienoimpia kohtauksia.
 
 
 

Essi Kummu -projekti

Kesän 2016 aikana olen tutustunut Oulun seudun nuoriin naiskirjailijoihin: Pauliina Vanhataloon, Katri Rauanjokeen ja nyt vuorossa olevaan Essi Kummuun. Essi Kummulta luin  peräkkäin, projektina, seuraavat kirjat Mania, Lasteni tarina, Puhelias Elias, Harjoituspusuja, Karhun kuolema sekä kauhutarinan Vapaapäivä, joka on ilmestynyt Marko Hautalan toimittamassa kokoelmassa Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita.

Mania sisältää nimensä mukaisesti totta ja harhaa - ymmärtääkseni. Toden tasolla on äiti, joka elää omassa maailmassaan, eikä huolehdi tyttärestään, joka elää omassa maailmassaan. Lapsi oireilee äidin läsnäolon ja huolenpidon puutetta takkuisena, ruuatta ja ílman sänkyä. Hän nukkuu pesuhuoneen lattialle tekemässään homeisten vaatteiden pesässä. Äiti työskentelee puhelinmyyjänä ja pelaa tietokonepelejä riippuvuuteen asti. Äiti unohtaa hakea lapsen tarhasta. Äiti sulkeutuu työpaikkansa siivouskomeroon. Äiti käy keskusteluja psykologi Sjöblomin kanssa. Äidin ja tytön elämään tulee Mieto, mies, joka tuo turvaa ja huolenpitoa.

Tapot tai murhat sekä poliisikuulustelut ovat käsittääkseni tietokonepelien tuomaa harhaa. Minulle ne eivät ainakaan mitenkään muuten avautuneet.

Kielen tasolla ihmettelen partitiivien outoa, toistuvasti häiritsevää käyttöä:
"Mielessäni on kuva, siinä me istumme sohvaa."
"Hän istuu sänkynsä laitaa eikä tiedä mitä tehdä."
"Mieto luultavasti nukkuu jo parisänkyni toista puoliskoa."

Lisäksi kielen tasolla käänteinen sanajärjestys pomppaa usein  silmille: "Tätä haluaisi en tehdä, mutta muuta en jaksa." - Miksi? Miksi pitää venkoilla? Onko kielen vääntely itsetehostusta? Kirjasta jäi hieman hämmentynyt olo sekä tarinan että kielen vuoksi.

Lasteni tarina sen sijaan on hyvin koskettava ja rehellinen vastaus lapsen esittämään kysymykseen: "Olinko minä ihana vauva?" Aina lapsen - tai tässä tapauksessa keskosina syntyneiden kaksosten - syntyminen ja elämän alkutaival ei olekaan pelkkää ihanuutta, suloisia vauvakirjakuvia ja talkin tuoksua. Lasten syntymä voi olla traumatisoivaa hätää, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta ja kuolemanpelkoa. Kirjassa Essi Kummu varoittaa luokittelemasta kirjaansa mihinkään ahtaaseen karsinaan, kuten tunnustuskirjaksi. Se on sitäkin, mutta sen lisäksi se on tunnekirja,  äitiyskirja, parisuhdekirja, tunnelukkokirja, sukukirja, elämä kokonaisuutena - kirja. Se on hyvä kirja!

Vapaapäivä-kauhutarinan lukeminen sattui sopivasti tämän jälkeen. Ihmissuhteet ja tarinan kauhukuvat olivat helposti ymmärrettävissä Lasteni tarinaa vasten. Mielestäni lastenkirjat Puhelias Elias ja Harjoituspusuja jatkavat samaa perheen tarinaa. Kirjat ovat lämminhenkisiä 7 - 8-vuotiaan pojan kokemusmaailman kuvaajia, ja Marika Maijalan lapsenomainen kuvitus tehostaa kirjojen sympaattista vaikutusta.

Karhun kuolema on mystinen sukutarina, jossa tyttö jo 12-vuotiaana rakastuu karhuun. Elämä kuljettaa, ja lapsia syntyy, mutta karhun kaipuu pysyy. Vihdoin rakkaus on mahdollinen, ja karhu tulee Stellan kotiin. Karhun kuolemassa kuvataan Stellan rakkautta karhuun ja viitataan hyvin varovaisesti Fanny-siskon tunteisiin Ingrid-serkkua kohtaan. Se, mitä karhu edustaa, jää näin kunkin lukijan itse löydettäväksi: "Luonnotonta. Rovasti lausuu sanan hitaasti. Hän lausuu jokaisen kirjaimen niin kuin ei tajuaisi sitä minkä nyt näkee, niin kuin ei tajuakaan."

Kirjasta tulee mieleen  Aino Kallaksen Sudenmorsian, joka kertoo ihmissusitarinan. Susi kutsuu ja viettelee. Kätketysti siinä on kyse Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletystä rakkaustarinasta - kumpikinhan oli naimisissa omilla tahoillaan. Sekä susi että karhu ovat vahvoja seksuaalisuuden symboleja. Molemmat edustavat kiellettyä rakkautta. Karhun kuolemassa oli mielestäni paljon myös muita elementtejä, ehkäpä jopa liikaa. Olisin toivonut, että karhuteemaan olisi keskitytty enemmän - onhan se kirjan nimikin.

Osasta kirjoista pidin enemmän ja toisista vähemmän, mutta lukuprojektini osoitti sen, että Essi Kummu on monipuolinen kirjailija, jolle toivotan onnea ja menestystä jatkossakin.

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Picture
Viereinen kuva ei liity kirjaan, mutta on mielestäni sopivan kauhistuttava mm. varpaista ja niiden kohtalosta kertovan kauhutarinakokoelman somisteeksi. Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita -kokoelman on toimittanut Marko Hautala, ja hän on kirjoittanut myös kokoelman niminovellin.

Kokoelmassa pyrittiin välttämään kaikkein ilmeisimpiä kirjailijavaihtoehtoja. Niinpä näitä kauhutarinoita ovat kirjoittaneet Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu, Sami Hilvo, Satu Grönroos, Jaakko Yli-Juonikas, Anders Fager ja Marko Hautala. Nimistä osa on minulle täysin entuudestaan tuntemattomia, mutta melko tuntematon on myös kauhukirjallisuuden lajityyppi, josta tunnen lähinnä goottiklassikoita ja muutamia Stephen Kingin teoksia.

Kirjoittajille ei annettu tehtäväksi noudattaa lajityypin sääntöjä tai historiaa, vaan he saivat vapaat kädet. Osa kokoelman kauhutarinoista on "äijämäisiä", esim. sotaan liittyviä, ja ne eivät innostaneet minua. Osa tarinoista on turhan vaisuja.

Marko Hautala ja naiset keräävät pisteet. Essi Kummun Vapaapäivä jatkoi  Lasteni tarinan tunne-elämään liittyviä kauhukuvia, jotka sekoittuvat näennäisesti realistiseen ympäristöön. Virpi Hämeen-Anttila ei kirjailijana ole onnistunut vakuuttamaan minua, mutta hänen kauhutarinassaan on aistittavissa riemukasta kirjoittamisen kokeilua ohi totutun genren. Pisteitä tulee myös siitä, että miljöönä on "rauhan tyyssija", kirjasto. Satu Grönroosin tarina Älä yötä pelkää nousi mielestäni selvästi yli muiden. Tarinan jännitys rakentuu pikku hiljaa ja säilyy aivan viime riveille asti.

Mutta mitä tapahtui niille varpaille?

Neuroosista tuotteeksi

Japanilainen Marie Kondo on kehittänyt Kon Mari -menetelmän ja tuotteistanut sen. Kon Mari - Siivouksen elämänmullistava taika -kirjassa esitellään yksinkertaisia tavaroiden ja vaatteiden karsimis- ja järjestelyohjeita, suorastaan siivoamisen filosofiaa. Marie Kondo on perehtynyt siivous- ja järjestelyasioihin 5-vuotiaasta alkaen, ensin naistenlehtiä lukemalla, sitten käytännön työn kautta. Japanissa hänen kursseilleen jonotetaan.

Marie Kondon oppien keskeisenä sisältönä on tavaroiden ja vaatteiden karsiminen. - Tuottaako tavara iloa? Jos ei, heitä se pois. Syvemmälle siivoamiselämänohjeisiin mennään tiettyjen perusajatusten avulla.
  • "Samalla, kun siivoat, tulet järjestäneeksi asiasi ja elämäsi."
  • "Saat lisää rohkeutta minimoida elämästä negatiivisia asioita."
  • "Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan.

Japanilaisiin pieniin koteihin ja kotiäititraditioon ohjeet voivat toimia mainiosti sellaisenaan. Länsimaisten, työssäkäyvien ihmisten ei tarvitse alkaa tässä(kään) fundamentalisteiksi, mutta kyllä Kondon ohjeista voi noukkia kantavia ajatuksia elämäänsä. Parasta Kon Mari - menetelmässä mielestäni on tavaroiden ja vaatteiden määrän karsiminen, säilytettävien tavaroiden arvostaminen niin, että ne tuottavat iloa ja vähien tavaroiden tuoma tila, jossa voi keskittyä positiivisesti elämään itseensä.

Kirjoja olen vuosien varrella jo karsinut paljonkin. Niiden nykyistä määrää en kuitenkaan suostu karsimaan Kon Mari -metodin mukaisesti. Käytän hyvin toimivia kirjastopalveluja, joten enää en osta kirjoja kotiini. Lukemisen määrää ei onneksi tarvitse karsia.  Kenkiä voisin kyllä marittaa, mutta ensin pitäisi ratkaista, tuottavatko korkkarit iloa, vaikka niitä ei voi käyttää.  Ovathan ne kuitenkin  kauniita esineitä. Yhdet ovat hyllyllä, yhdet söi koira. Muutama pari odottaa vielä ratkaisua...

Kon Mari on mielenkiintoinen menetelmä mielenrauhan löytämiseksi karsimalla tavaroita ja niitä fiksusti järjestämällä. Menetelmän kehittäjälle se tuottaa myös kuuluisuutta ja varakkuutta. Olisipa minullakin joku pikku neuroosi, jonka voisin tuotteistaa!

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin


Kaikenlaisista vaikeistakin asioista voi kirjoittaa kirjoja, ja hyvä niin. Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo transsukupuolisen Peetun (Petran) valmistautumisesta sukupuolenkorjausleikkaukseen. Asia on hänelle selvä, ja hän on varma leikkauksen oikeellisuudesta. Vaikeampaa se on läheisille ja perheelle, varsinkin äidille. Isän kanssa asioista voidaan vähän puhuskella purjelentokoneella lentämisen aikana. Tyttöystävä Aamulla on myös omat ajatuksensa ja pelkonsa.

Kirja herättää varmaankin monenlaisia kysymyksiä juuri transsukupuolisuuteen ja sen hoitoon liittyen. Itse jäin miettimään, kuinka nuorille hoidot ja leikkaukset voidaan tehdä. Ilmeisesti nykyään nuoremmille kuin aiemmin. Varmaankin koko hoitoprosessista voidaan haluta lisätietoa. Joku voi kirjan kautta kiinnostua tietenkin myös purjelentämisestä. Siksi on hyvä, että kirjassa on linkkejä lisätiedon pariin, ennen kaikkea transsukupuolisuuteen, mutta myös purjelentämiseen. Kaunokirjallisen teoksen arvona  voi siis olla se, että se toimii porttina asiallisen lisätiedon pariin ja monenlaisiin pohdintoihin.

Peetu täyttää kesän jälkeen 18 vuotta, ja silloin leikkaus on määrä toteuttaa, käsittääkseni rintojenpoiston osalta. Mitä muuta on jo tehty? Hormonihoitoja on ollut, mutta ihan tarkkaa käsitystä Peetun kokonaistilanteesta ei saa.  Mietin Peetun iän perusteella kirjan kohderyhmää. Ketkä löytävät tämän kirjan? Onko kirja suunnattu lukioikäisille?  Kirja sopinee hyvin äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille esseiden ja muiden tekstilajien virikkeeksi sekä terveystiedon ja uskonnon (etiikan) kursseille oheismateriaaliksi ja oppiaineiden väliseen yhteistyöhönkin. Uskoisin, että lukiolaisilla voisi olla asiasta hyvinkin pohdittavaa, analysoitavaa ja kirjoitettavaa.

Ovatko peruskoulun päättöluokkalaiset kypsiä lukemaan tätä? Uskalletaanko kirja hankkia koulukirjastojen kokoelmiin? Jääkö kirja valistuneiden aikuisten tätien vinkattavaksi kirjastoissa tai kirjastojen esittelypöydillä? Kirja voisi löytää paikkansa myös  nuorten neuvontapisteistä. Toivottavasti fiksut äidinkielen ja kirjallisuuden, terveystiedon, elämänkatsomustiedon tai uskonnon (etiikan) opettajat ja terveydenhoitajat löytävät tämän kirjan.



Peetu on keskushahmo, mutta samaistuin voimakkaasti äitiin. Vaikka Peetu on varma päätöksestään, hän käyttäytyy mielestäni kohtuuttoman julmasti äitiä kohtaan ja julistaa äidin tunteet, sanat ja käytöksen yksinomaan vääriksi. Suhtautuminen ei ollut mielestäni kypsää ja aikuismaista, vaan ärsyttävän murrosikäistä. Jos Peetu kerran on niin aikuismaisen varma hoitojen ja leikkauksen välttämättömyydestä, eikö hän voisi hieman kypsemmin kohdella myös läheisiään? Itsevarmuushan ei tarkoita toisten alistamista tai mollaamista. Päätöksestään varma ihminen ei luovu ajatuksistaan, mutta ei myöskään pakota muita ajattelemaan ja tuntemaan samoin.


Peetu oletti äidin rakastavan ja hyväksyvän kaiken sekä antavan aina pyyteettömästi tukensa. Kyllähän äidit rakastavat ja tukevat,  mutta äideillä on myös oikeus omiin tunteisiinsa. Äidille ei ollut helppoa käsitellä ja hyväksyä lapsensa transsukupuolta. Hän olisi tarvinnut enemmän aikaa. Peetu torjui murrosikäisen itsepäisesti kaikki keskusteluyritykset. Suorastaan ärsyttävä asenne! Äidin taakkaa lisäsi, että isäkin päätti jättää hänet "tullakseen omaksi itsekseen" ja vapautuakseen. Kuinka voidaan olla "me", kun kaikki haluavat vain olla "minä minä"? En tarkoita Peetua, mutta isän olisin toivonut sitoutuvan perheeseen, eikä vain itseensä. Äiti sai laihaa lohtua viinistä, vaikka hän olisi tarvinnut puolisoa ja erilaisia tukiryhmiä asioiden ja tunteiden käsittelyyn.

Voi olla tärkeää nostaa tällainenkin seksuaalisuuteen liittyvä asia esille. Eli pisteet aiheelle ja lisätietojen etsimisen mahdollisuudelle. Kaunokirjallisen tekstin ansioiden kannalta mieleen jäi myös kirjoittamiseen liittyvä kysymys: Kuinka poika Peetu loppujen lopuksi sielunelämältään oli? Poikkesiko hänen ajatusmaailmansa tytön (Petran tai Aamun) ajatusmaailmasta? Osasiko naispuolinen kirjailija uida pojan sielunelämään? Mielestäni ei, joten Peetu jäi hieman haljuksi persoonaksi. Vai onko tämä kokonaan väärä kysymys? Onko tyttösielunmaisemaa ja poikasielunmaisemaa edes olemassa?


Plussat: arkaluonteisen aiheen käsitteleminen ja lisätietojen mahdollisuudet. Miinukset: valju henkilöhahmo ja päähenkilön itsekäs murrosikäinen asenne.