Kaksi Botnia-palkintoehdokasta 2018: Harri Filppa: Kuolema meidät erotti. Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun.

Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. (Ks. lisää http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/)

Liitän samaan postaukseen kaksi teosta, jotka kuuluvat minulle hieman harvinaisempaan genreen. Harri Filpan Kuolema meidät erotti on sarjakuva tositapahtumiin perustuvasta vakavasta aiheesta, vaimon äkillisestä kuolemasta. Filppa käsittelee siinä surua ja surusta selviytymistä. Aihe on vakava, mutta teoksen perusvire on eteenpäin katsova, ja loppu on positiivinen. Elämä kantaa.

Pirkko Lastikka on runoilija, joka on minulle sekä nimenä että tuotannoltaan ennestään outo. Luen runoja luvattoman vähän.

Haibun on lyhytmuotoinen japanilainen proosalaji, johon usein sisältyy haikuja tai haikai-ketjurunoja, toisinaan myös kiinankielisiä säkeitä. Haibun voi olla runon proosajohdanto, päiväkirjamainen merkintä, tervehdyskirje tai matkakertomus. (http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:haibun) 

Lastikka avaa haibun-runoutta teoksensa alussa laajemmin, mutta ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon.

Lastikan Etäisten teiden haibun -teoksen rakenne on mielenkiintoinen. Vähillä sanoilla sanotaan paljon. Teksteistä välittyy rikas eletty elämä sekä elämän ja luonnon tarkkailu. Runoilijan asuinpaikka Hailuoto on kivasti kirjoitettu haibuihin mukaan. Lukukokemus oli uusi ja oikein miellyttävä.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni: Perhe-elämää viikinkien malliin

Satu Rämön Islantilainen kodinonni: Perhe-elämää viikinkien malliin on  todellinen hyvän mielen kirja.

Satu Rämö on naimisissa islantilaisen miehen kanssa ja asuu Reykjavikissa. Kirjassaan hän esittelee työn ja perheen yhteen sovittamista ja  islantilaista yhteisöllistä elämäntapaa ja vertailee tilannetta Suomeen. Islannin kieltä ja ruokakulttuuria tulee esille siinä sivussa.

Maan luonto on haastava. On tulivuoria ja jäätiköitä. Ilmasto on kostea ja tuulinen. Islannin väkimäärä on pieni (Rämön mukaan Tampereen ja Kuopion asukasluku yhteensä). Islantilaisuuteen kuuluu, että kaikki tarvitsevat toisiaan. "Ihminen on ihmiselle ilo", sanotaan. Kaikki tuntevat toisensa tai ainakin kaikille löytyy jokin yhdistävä tekijä, joku yhteinen tuttu tai paikka. Etunimi riittää, sukunimenä on patronyymi (kenen poikia ollaan) tai matronyymi (kenen tyttöjä ollaan). Kuulostaa ihanan helpolta ja hyvällä tavalla maalaiselta.

Äitiyttä tai isyyttä ei suoriteta. Äitienpäiviä tai isänpäiviä ei vietetä, eivätkä kaupat markkinoi kortteja ja tavaroita juuri yhtä erityistä päivää varten. Vanhemmuuteen ja lapsiin suhtaudutaan mutkattomasti, positiivisesti ja yhteisöllisesti. Lapsista pidetään huolta klaanissa, jossa kaikki eivät ole välttämättä sukua keskenään. Sukulaiset, naapurit, työkaverit ja työpaikatkin joustavat, jos lapset tarvitsevat hoitajaa.

Perhekeskeisyys ja elämänmyönteisyys on silmiinpistävää. On hienoa, että urheiluseurat hakevat lapset suoraan koulusta harrastuksiin ja kuljettavat takaisin, jotta illat ja viikonloput voidaan viettää perheeen seurassa, eikä vanhempien tarvitse illoilla säntäillä sinne tänne. Valmentajat ovat ammattilaisia. Lapsiin ja nuoriin on satsattu määrätietoisesti, mm. valtakunnallisten kotiintuloaikojen ja juurikin harrastustoiminnan myötä, ja siitä syystä esim. lasten ja nuorten päihdekokeilut ovat vähentyneet huomattavasti. Kun on tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä, ja turvallisia aikuisia ympärillä, kaljoittelu ei ole kiinnostavaa.

Islantilaisten menestys jalkapallossa on myös seurausta posittiivisesta yhteisöllisyydestä. Pelaaminen on kivaa yhdessäoloa, ei suorittamista. Samalla mielialalla mennään myös maailmanmestaruuskisoihin, jolloin koko Islanti on henkisesti mukana, joko runsain joukoin katsomossa tai television äärellä.

Ihana kirja! Ihana maa! Voisin käydä, ja vaikka jäädä.

Aiemmin olen lukenut Rämön Islantilainen voittaa aina. Pidin siitäkin.

Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa: Tee itsellesi työ siitä mistä pidät  vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Suvikukkasia-blogin mukaan: "Kirja oli mahtava lukukokemus. --- Unelmahommissa on myös loistava opas bloggaajille, niin harrastemielessä kirjoittaville kuin ammattibloggaajille. Kirjasta löytyy monenlaista hyödyllistä tietoa ja kallisarvoisia vinkkejä!" 

Leena Krohn: Kadotus. Leena Krohn: Viimeinen kesävieras. Leena Krohn, Outi Heiskanen: Sydänpuu

Leena Krohnin  tuotantoon tutustumisprojektini etenee. Kadotus (2018) on helmi, jota olen etsinyt! Nyt nappasi!

Pidin kirjan rakenteesta, joka tarkastelee yhtä miljöötä (taiteiden yötä) eri kokijoiden näkökulmasta. Samalla kadonneille tai unohtuneille esineille, joita tuodaan löytötavaratoimistoon, Kadotukseen, saadaan omistajat ja tarinat. Rakenne on spiraalimainen. Kieli on selkeää, ja hahmot ovat enimmäkseen normaaleja, vaikka taiteiden yönä ei aina voi olla varma, onko hahmo osa jotain performanssia vai todellinen ihminen. Erilliset tarinat yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, yhdeksi todellisuudeksi, jolla on monta eri kokijaa. Hieno oivallus, johon en ole aiemmin törmännyt!

Olen lukenut nyt jo niin monta Krohnin kirjaa peräjälkeen, että uskallan heittää villin arvauksen: tarinoissa tuli esille ehkä myös omaelämäkerrallisia aineksia ja henkilökohtaisen elämän henkilöhahmoja.

Voisi ajatella, että esineiden tarinat toimisivat myös nuorten kirjoittajien kirjoittamisharjoituksena. Pöydällä on vaikkapa avain, sateenvarjo, korvakoru, juhlaraha, talutushihna, kello, lompakko, puhelin, matkamuistolusikka, peli, tossu, käärmeennahka, kynä ja kultaiset sakset, joista olisi valittava yksi ja kehiteltävä sen taustatarina.

Mielenkiintoinen uusi näkökulma tuli myös tarinoiden otsikoista, joista osa on tai-konjunktiolla yhdistettyjä, esimerkiksi "Lompakko tai hukkuneita poikia", eli lukija voi kiinnittää huomiota jompaan kumpaan asiaan, mutta todennnäköisesti hän kiinnittää huomiota kumpaankin, ja kirjailija koukuttaa lukijan taitavasti.

Kadonneiden esineiden tarinoissa tulee esille tavaran ja niiden pakkauksien valtaisa määrä ja huoli maapallon, merien ja avaruudenkin kohtalosta roinan säilyttäjänä kauan sen jälkeen, kun ihminen on jo poistunut elämästä. Teksteissä on myös paljon muuta, joka herättää ajatuksia.

Aiemmin luin pari Krohnin kirjaa. Viimeinen kesävieras - Kertomuksia ihmisten ilmoilta (1974) sisälsi pieniä kertomuksia, joista oikeastaan vain yksi sytytti. Kuu paistaa Katkuruun oli mielenkiintoinen kummitustarina. Huomiota kiinnitti, että 27-vuotias kirjailija esiintyi kirjan takakannen kuvassa huivi mummosolmulla kiinni leuan alla. Kirja on luokiteltu kuvakirjaksi.

Sydänpuu (1984) puolestaan on runokirja, jossa Leena Krohnin runot ja Outi Heiskasen kuvat muodostavat tasavahvan liiton. "Nämä kuvat silmieni edessä olen kirjoittanut, en selittääkseni niitä - mikä olisi joutavaa - vaan pyydystääkseni omia kokemuksiani, jotka välähtelevät kuvien syvyyksissä." - Leena Krohn

Leena Krohn: Oofirin kultaa. Pirjo Lyytikäinen: Leena Krohn ja allegorian kaupungit.

Miten joku kirja voikaan nostattaa primitiivireaktioita pintaan! Luin tuotantoon tutustumisprojektissani Leena Krohnin Oofirin kultaa -teosta (1987) ja koin vähän lukeneen peruskoululaisen raivoa ja turhautumista, kun en ymmärtänyt tekstiä. Yritin löytää lukuapua Pirjo Lyytikäisen kirjasta Leena Krohn ja allegorian kaupungit. Turhautumiseni jatkui. Puhisin kiukusta ja kirjoittelin ystävälle viestejä tyyliin: "Hemmettiin kaikki ja koko kirjallisuus! Ihan tyhmää koko lukemisharrastus!" 

Minussa alkoi nostaa päätään pieni populisti ja tunsin katkeruutta ja kateutta. Vertailin ja tein rajaa: me tavalliset pulliaiset ja nuo elitistisen kirjallisuuden edustajat ja tutkijat! Kiukkuilin siitä, kenelle näitä kirjoja oikein kirjoitetaan, kun en ymmärrä, vaikka olen joskus sentään saanut yliopistotason koulutusta.

Sain kirjan luetuksi jo kesällä, ja blogiteksti hautui aihiona viikkotolkulla, ja ajattelin lopettaa Krohn-projektini just nyt ja tähän paikkaan. Ehkä tulisi vain tunnustaa, että olen liian moukka tutustumaan Leena Krohnin tuotantoon. En riitä näille kirjoille. -Huh! Joku muu asia on voinut aiemmin viedä syövereihin, mutta ei koskaan aikaisemmin kirjallisuus, joka kuitenkin on ollut aina sydäntä lähellä.

Onneksi annoin tekstin hautua ja vihani laantua. Sain etäisyyttä sen verran, että kuitenkin pohjalla oleva uteliaisuus ja luonteeni periksiantamattomuus eivät jättäneet rauhaan. Niinpä nyt kirjoitan tätä tekstiä.

Kari Kanto kirjoittaa Leena Krohnia koskevassa artikkelissaan, että Krohn on opiskellut teoreettista filosofiaa, yleistä psykologiaa ja kotimaista kirjallisuutta. Hän on perehtynyt myös biologiaan, kosmologiaan ja tietotekniikkaan ja ollut ensimmäisten joukossa hyödyntämässä internettiä kirjoittajan työssään. (Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita. Toim. Vesa Sisättö ja Toni Jerrman. BTJ Kirjastopalvelu Oy. 2006.) Leena Krohnin oppineisuutta ja monipuolisuutta ei voi kiistää.

Oofirin kultaa sisältää episodeja ja outoja henkilöitä Tabernaakkelin kaupungista. Kieli on  paljon lukeneen ihmisen kieltä; runsasta ja kuvailevaa, paljon yksityiskohtia sisältävää. Se tarjoaa melko paljon lukenelleekin ihmiselle aivan uusia ja käsittämättömiä sanoja. Piti tarkistaa  juurikin  tuo tabernaakkeli. Myös tuatara ja sana orpana olivat outoja. Sanakirjan mukaan orpana on serkku, mutta myös kuka tahansa sukulainen. Krohnilla se on inhottava, itseään imettävä alaston olento. Onko tällä jokin vertauskuvallinen merkitys? Lisäksi piti tarkistaa serpula lacrymans, joka osoittautui lattiasieneksi, mutta oli Krohnin tekstissä yksi henkilöistä. 

"Persoonaksi muuttunut sieni on toimija ja samalla allegorinen kuva elämää tuhoavasta voimasta. Sieni turmelee kauneuden ja itse elämän." (Pirjo Lyytikäinen: Leena Krohn ja allegorian kaupungit.)

"Miksi tästä ei saa kokonaiskuvaa? Miksi tässä ei ole juonta? Miksi miljöö on niin outo? Mitä nuo henkilöt oiken ovat? Ovatko nämä unikuvia tai näkyjä tai kenties tauluja? Onko tämä kuin Fellinin hulluista elokuvista?" 

Lyytikäinen aloittaa Oofirin kultaa - muistin ulottovuudet - artikkelinsa kertomalla, että Oofirin kultaa on salaperäisin Krohnin allegorioista, kuin kuva-arvoitus. Hänen mukaansa henkilöt ovat kertojan muistoja ja samalla muistumia toisista teksteistä ja kulttuurin myyttisistä kerrostumista. Syvällisissä pohdinnoissaan Lyytikäinen löytää yhteyksiä Raamatun Ilmestyskirjaan ja tekstin merkitykset avautuvat hänen mukaansa kulttuurisen muistin ja nykyelämään kohdistetun katseen yhteispelistä. 

Niin...? Tunne moukkamaisuudesta vahvistuu. En ymmärrä tästäkään mitään.

Lopulta hylkään Lyytikäisen lukuapuna. En ymmärrä kaikkea, mitä Krohn kirjoittaa, mutta vielä vähemmän ymmärrän Lyytikäisen pohdintoja.

Ajatukseni kuvista, tauluista, unikuvista tai näyistä eivät anna rauhaa ja alankin miettiä, miten teksti on kirjoitettu. Palaan tabernaakkeliin, joka kaiken tietävän Wikipedian mukaan tarkoittaa:

• Sakramenttikaappia eli rakennelmaa, jossa katolisessa kirkossa säilytetään pyhitetty rippileipä eli hostia. Tabernaakkelikaappi on yleensä koristeellinen rakennuksen muotoinen laite, joka on sijoitettu alttarille tai seinän syvennykseen. Nykyisin kaapit ovat yleensä sakramenttikappelissa.[1][2][3]
• Ilmestysmajasta käytetään monissa kielissä nimitystä tabernaakkeli. Se on pyhäkköteltta, jonka Israelin kansa rakensi Vanhan testamentin mukaan erämaavaelluksellaan,[1] tai kannettavaa lipasta, jossa liitonarkkia säilytettiin.[3]
• Joissakin protestanttisissa kirkkokunnissa sanaa käytetään myös temppelistä.[1]
• Tabernaakkeliksi sanotaan myös pylväiden kannattamaa koristeellista katosta alttarin päällä. Goottilaisessa arkkitehtuurissa tabernaakkeli on veistoksia varten tehty teräväharjainen katosrakennelma, jota pienet pylväät kannattelevat.[2](https://fi.wikipedia.org/wiki/Tabernaakkeli) 

Päättelen, että kirjailija on jollakin matkallaan syventynyt intensiivisesti tarkastelemaan jonkun kirkon tabernaakkelia, jonka kuvat ovat kiehtoneet kirjailijan monipuolisesti sivistynyttä mielikuvitusta niin paljon, että hahmot vain alkoivat elää omaa elämäänsä. Merkityksiä voi olla, ja kirjallisuudentutkijat niitä varmasti löytävät, mutta ehkä tavallisen pulliaisen ei tarvitse sen syvempiä merkityksiä etsiäkään. Tietääkseni Krohn ei myöskään selitä tekstejään, vaan jättää sen lukijan tehtäväksi.

Kuva: Google-kuvahaku

Kuva: Google-kuvahaku

   
Ehkä sittenkään en lopeta Leena Krohnin teoksiin tutustumista. Ehkä sittenkään en lopeta lukemisharrastustani. Ehkä se ei olekaan niin tyhmää. Sainhan nytkin uusia sanoja ja aivojumppaa ja lisätietoa asioista. Yhden kirjan perusteella luin osittain kaksi muuta. Ei hassumpi harrastus!

No mikä se tuatara sitten on? Entäpä se Oofirin kulta? 
Avaapa linkit, jos kiinnostaa:  

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuatara

http://www.jariiivanainen.net/Raamattujahistoria4.html

P.S. Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita selittää Krohnin(kin) teoksia, niin että minäkin ymmärsin lukemani.

Leena Krohn: Metsänpeitto - Kertomus kadonneista. Leena Krohn: Näkki

Projektini Leena Krohnin tuotannon parissa etenee. Nyt oli vuorossa Metsänpeitto - Kertomus kadonneista ja Näkki. Kirjoja ei voi mielestäni luokitella lastenkirjoiksi tai aikuistenkirjoiksi. Ne ovat rajaamattomia, hienoja tarinoita.

Metsänpeitto - Kertomus kadonneista  (1980) pohjautuu vanhoihin taruihin, taikoihin ja uskomuksiin. Se on mielenkiintoinen tarina mummosta, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsesta sekä vähän kuolemastakin. Se kuvaa yhden aikakauden päättymistä. Staava-mummon kuolemaan päättyy uskomustieto tuonpuoleisesta maailmasta, joka on ihmisten arjessa näkymättömänä läsnä. Kuoleman läsnäolosta huolimatta kertomus on lämmin ja positiivinen, ja Staava-mummo jää  kokonaisena ja hyvin kirjoitettuna henkilöhahmona mieleen.

Näkki (1979) käsittelee samaa mytologiateemaa. Molempien kirjojen kuvitus on Inari Krohnin. Näkki sisältää proosatarinan lisäksi myös lyrikkaa, joka osaltaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Näkki ei ole pelkästään vain paha olento, joka vie varomattomia lapsia, vaan myös Näkillä, tuolla kuvankauniilla nuorukaisella, on oma kokonainen elämänsä. Näkki on aluksi olemassaoloaan tiedostamaton olento, joka vedestä nousemisen myötä tulee itsestään tietoiseksi ja inhimillistyy. Liina rakastuu Näkkiin ja lähtee hänen mukaansa vapaaehtoisesti. 

Mielenkiintoista on, että yhteisvoimin Liina ja Näkki  myöhemmin pelastavat Aukustin. Aukusti ja Näkki jopa ystävystyvät. Voiko vesi siis olla ihmiselle myös ilon elementti, ei pelkästään vaarallinen ja pelottava? Näkin myötä kerrotaan myös kyläläisten kokonaisia elämäntarinoita.

Joni Skiftesvik: Finlandia City: Elämänkuvia

Joni Skiftesvik on lempikirjailijani. Olen lukenut lähes hänen koko tuotantonsa. Skiftesvikin kerronta on selkeää, sujuvaa ja vailla turhia krumeluureja tai minkäänlaista itsetehostusta. Tarina on pääosassa, ja tarinassa empatia on pienen ihmisen puolella. Palkitun kirjailijan laajaa tuotantoa on käännetty useille kielille.

"Harvassa on ne kirjailijat, joiden tekstin maun tuntee, muistaa ja tunnistaa, kun sitä kerran on päässyt maistamaan. Tästä syystä Skiftesvik on kertojana ohittamaton. (...) Tarina vetoaa tunteisiin, se koskettaa, mutta mikä tärkeintä, kun kirjan on sulkenut, tapahtuu ihme: kirjan painava sisältö jatkaa elämäänsä mielessä ja kasvaa päivä päivältä. Paljon on kirjoitettu hyviä romaaneja, mutta mestaruus tunnetaan jälkivaikutuksesta."

          - Sitaatti Runeberg-palkintolautakunnan perusteluista

Finlandia City on rinnakkaisteos omaelämäkerralliselle romaanille Valkoinen Toyota vei vaimoni, joka toi Skiftesvikille Runeberg-palkinnon. Finlandia City on ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi. (Ks. lisää http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/ )

Rakastan Skiftesvikin lämmintä huumoria, kielen selkeää kuvallisuutta ja rikkautta. Esimerkiksi seuraavat lainaukset piirtävät täydellisen  kuvan ihmisistä ja tilanteista:

"Erkki seisoi laihana salkona väljien valkopunaisten flanellihousujensa sisällä pienen mökin portailla."

"Huivilennätin kiidätti miehestä sanaa talosta taloon." 

Finlandia Cityssä Skiftesvik siteeraa kivasti omia tekstejään ja  taustoittaa tuotantoa; sitä, miten eletty elämä muuttuu tarinaksi ja kaunokirjallisuudeksi. Kun elää silmät ja korvat auki, on mistä kirjoittaa!

Skiftesvikin haave kirjailijan urasta kypsyi jo varhain. Paavo Rintala, Pentti Haanpää, Jack London, Timo K. Mukka, Toivo Pekkanen ja Teuvo Pakkala ovat olleet tärkeitä esikuvia. Myös ainakin minulle oudompi Tauno Kaukonen mainitaan. (Mika Kaurismäen elokuva Klaani perustuu Kaukosen romaaniin.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Klaani_%E2%80%93_tarina_Sammakoitten_suvusta)

Käytän  kirjaston palveluja, enkä enää juuri hanki kirjoja kotiini, mutta tämän kirjan voisin ostaa omaan kirjahyllyyni ja asettaa sen arvopaikalle.