Pekka Hiltunen: Syvyys

Odotin Pekka Hiltusen uutta kirjaa Syvyys, enkä todellakaan pettynyt. Syvyys on neljäs osa Hiltusen Studio-sarjasta. Aiemmat osat ovat Vilpittömästi sinun (2011), Sysipimeä (2012) ja Varo minua (2015), jotka olen kaikki lukenut, mutta niistä ei ole blogipostausta, koska ne ovat ilmestyneet ennen blogin syntyä. Sarja kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä, sillä tapahtumat pohjautuvat edellisten kirjojen tapahtumiin, vaikka ovatkin itsenäisiä teoksia.

Vilpittömästi sinun voitti Vuoden johtolanka -palkinnon, Kirjakauppojen Laila Hirvisaari -palkinnon ja Kaarlen kirjallisuuspalkinnon. Studio-jännärisarjan aloittanut teos on ollut Suomessa arvostelumenestys ja sen käännösoikeudet on myyty jo kuuteen maahan ( https://www.wsoy.fi/kirja/pekka-hiltunen/syvyys/9789510442258 )

Wsoyn mukaan trillereistä on tekeillä myös kansainvälinen tv-sarja, mikä onkin ymmärrettävää. Kirjat ovat hyvin jännittäviä, ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. Kaksi vahvaa suomalaisnaista ovat keskeisiä tapahtumien kannalta. Mari johtaa Lontoossa toimivaa Studiota, joka käy taistelua monenlaisia vääryyksiä vastaan. Studio on monitaitoisten ammattilaisten tiimi, johon toinenkin suomalaisnainen, Lia, kuuluu.

Kirjan osien otsikot ovat kuvaavia ja tehokkaita:
Osa 1: Taivaalta putoava ihminen
Osa 2: Tuonpuoleisen kutsu
Osa 3: Maailman ääri

Hiltunen osaa luoda jännitystä uskottavasti, realistisella otteella. Pahojen hahmojen ja pelottavien tapahtumien kuvaaminen on voimakasta, niin että ne tulevat herkimmillä ehkä uniinkin, mutta ne ovat uskottavia ja tietyllä tavalla tyylikkäitä. Hahmot ja tapahtumat eivät mene överiksi, eikä väkivallalla mässillä.

Syvyys-kirjassa pidin myös siitä, kuinka Tujuka, laittomasti Espanjassa elävä siirtolaisnainen, nousee rohkeaksi ja älykkästi toimivaksi naiseksi miehensä kuoleman jälkeen. Suru on syvä, ja pettymys siitä, että paremman elämän toiveet romahtivat, on suunnaton. Tujuka kääntää kuitenkin surun ja pettymyksen voimakseen. Hän nousee keskeiseen rooliin tapahtumien selvittämisessä. Ihailin sitä, kuinka Hiltunen kirjoitti hänet yksilöksi, ihmiseksi, eikä pelkästään mustaksi laittomaksi siirtolaiseksi. Tämä piirre on Pekka Hiltuselle tyypillistä: Myös kirjoissa Iso ja Onni hän on ihmisen puolella, kaikenlaisia luokitteluja vastaan.

Syvyys-kirjan miljöö on konkreettisesti syvyyksissä, huonokuntoisen kaivoksen käytävillä ja onkaloissa, ja vaikka joka hetki ei syvyyksissä ollakaan, kaivokset ovat koko ajan läsnä. Studion seuraava tehtävä liittyy juurikin Espanjassa olevaan kaivokseen ja sen orjuuttaviin työoloihin.

Syvyys-nimi viitannee myös Marin persoonaan liittyvään syvemmän taustatiedon antamiseen. Tiedot selittävät sitä, miksi Mari on aina varuillaan. Tähän asti lapsuuden traumoihin on viitattu epäsuoremmin, mutta nyt tietoa Marin menneisyydestä tulee enemmän. Samalla ymmärrys Maria kohtaan lisääntyy.

Syvyys-nimi toimii nähdäkseni myös kolmannella tasolla: syvän pahuuden tasolla.  El Pico, hakkumies,  on kauhistuttava ja paha, mutta Maria ja hänen läheisiään uhkaa myös vielä syvempi pahuus, joka nousee yllättävästi aivan läheltä.

"Mari käännytti yhden meistä meitä vastaan...

             ...Te voitte käyttää yhtä heistä, Äiti sanoi. Yhtä Marin läheltä."

Tarinan loppu viittaa siihen, että koko tarina ei vielä ole päätöksessä. Toivottavasti jatkoa tulee! Onko tulossa vielä viimeinen taistelu kahden tasavahvan toimijaryhmän välillä? Mikä on Studion tulevaisuus? Miten Mari selviää kaikesta? Onko henkilökohtaiselle elämälle tilaa?


Tässä on vielä aiempi postaukseni Pekka Hiltusen kirjasta Onni. Postauksessa viitataan myös muihin Hiltusen teoksiin.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Pekka+Hiltunen

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Miten ihmeessä en ole aiemmin tutustunut Joel Haahtelan tuotantoon, vaikka Mistä maailmat alkavat on jo hänen kymmenes kirjansa? Miten olen voinut tähän asti ohittaa hänen tuotantonsa?

No, nyt kun olen ensimmäiseen kirjaan tutustunut, en varmasti ohita kirjailijaa enää! Löysin aivan uskomattoman hienon kirjailijan, jonka kieli on kaunista  ja jonka kertoma tarina on hämmästyttävän ehyt ja kokonainen. Ensimmäisen lukemani kirjan jälkeen syttyi halu lukea lisää. Haahtela on  sekä kirjailija että lääkäri (psykiatri); se osoittaa, että kyse on älykkäästä ihmisestä. Mistä maailmat alkavat kertoo myös kuvataiteeseen ja -taiteilijoihin perehtyneestä ihmisestä. Kirjaa varten on pitänyt tehdä valtava taustatyö. Monipuolisesti fiksu ihminen siis!

Mistä maailmat alkavat kertoo Visa Lehtisen kasvamisesta taiteilijaksi. Ajanjakso kuvaa hänen elämäänsä 1950-luvulta 2000-luvulle. Googletin nimeä: Ei löytynyt taiteilija Visa Lehtistä.  Googletin taidekoulun opettaja Unto Pusan ja tärppäsi: Hän on todellinen henkilö. Löysin myös muita kirjan esittelemiä taiteilijoita ja taidekoulun opettajia (esim. Carolus Encell). Kirja on siis rakennettu ilmeisen taitavasti faktan ja fiktion rajamaastoon. Kuka mahtaa olla Visa Lehtisen esikuva? Vai onko Visan suulla mahdollisuus kertoa kirjailijan itsensä perehtymisestä taidekirjoihin, kuvataiteeseen ja -taiteilijoihin?

Miten tarina voi olla niin kokonainen ja ehyt? Miten henkilön kokemukset voidaan kuvata niin aidosti, ja hänen elämäänsä kuuluvat henkilöt niin kokonaisina?! Kirja on täydellinen pala elämää.

Visan äitisuhde on lämmin ja rakastava. Nuoruuden rakkaus Helmi ja hänen veljensä Tapio ovat hänelle merkittäviä ihmisiä, vaikka vuodet erottavatkin heidät. Aika tuo Helmin ja Visan myös uudelleen yhteen, ja heille syntyy yhteinen tytär. Tapio on myös Pusan oppilas Vapaassa taidekoulussa, mutta taidesuuntautuneisuus ei saa hänen isänsä hyväksyntää, eikä Tapio itse voi hyväksyä itseään. Maalaaminen on hänelle tuskaa, ja hän valitsee itselleen teknisen, isälleen paremmin kelpaavan ammatin.

Helmi kertoo totuuden, jonka lukija jo aiemmin aavisti: kauniisti, ilman mitään alleviivauksia, vain ajatuksen tasolla. Visa maalaa taulun Tapiosta, ja Tapion katse kysyy, onko kukaan häntä varten ja hänen kanssaan kuoleman hetkellä. Visa vastaa maalauksellaan: "On! Vaikka sitä ei silloin näkynytkään." Kuvaus maalauksesta on hyvin elävä. Mistä maailmat alkavat vaikutti minuun voimakkaasti. Ihailen Haahtelan kirjoitustapaa ja taustatietoihin perehtymistä.

Haahtela kertoo öljyvärimaalauksen  ja kirjoittamisen pelastaneen hänet nuoruuden yksinäisyydestä (https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/julkkikset/introvertti-kirjailija-joel-haahtela-vaimoni-tukea-selviytyisi) .

Mielenkiintoinen henkilöhaastattelu Haahtelasta on luettavissa täältä:
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/me-kaikki-ihmiset-olemme-haavoittuneita-ja-heikkoja-sanoo-psykiatri-ja-kirjailija-joel-haahtela/  (Parnasson ja Suomen Kuvalehden yhteistyöjulkaisu. Sivulla on mainoksia.)

Joel Haahtela ollut kaksi kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana, vuonna 2003 ja 2010.  Hänen tuotantosa menee nyt kirjaston varauslistalle!

• Kaksi kertaa kadonnut. Helsinki: Otava, 1999. 

• Naiset katsovat vastavaloon. Helsinki: Otava, 2000. 

• Tule risteykseen seitsemältä. Helsinki: Otava, 2002.

• Elena. Pienoisromaani. Helsinki: Otava, 2003. 

• Perhoskerääjä. Helsinki: Otava, 2006. 

• Lumipäiväkirja. Helsinki: Otava, 2008. 

• Katoamispiste. Helsinki: Otava, 2010. 

• Traumbach. Helsinki: Otava, 2012. 

• Tähtikirkas, lumivalkea. Helsinki: Otava, 2013. 

• Mistä maailmat alkavat. Helsinki: Otava, 2017. 

• Adèlen kysymys. Helsinki: Otava, 2019.

       ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Joel_Haahtela )

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa kuvaa viikon mittaista ajanjaksoa (maanantaista maanantaihin), jolloin  eräs mies ajautuu sairaalahoitoa vaativaan kriisiin. Mietin, onko kyse burnoutista, hulluudesta vai voiko jokin asia olla niin mahdoton kestettäväksi, että mies romahtaa. Seuraa outoa käytöstä, ahdistusta ja sairaalan suljettu osasto.

Kaikki alkaa, kun mies näkee sanomalehdessä kuolinilmoituksen. Pablo on kuollut. Tieto sysää kaiken muun syrjään. Pablo on ilmeisen tärkeä henkilö; ystävä vuosien takaa, mutta jostakin syystä mies ei halua, että vaimo näkee lehden jääneen auki kuolinilmoituksen kohdalta. Muutaman tuskaisen päivän jälkeen mies haluaisi puhua ystävänsä kuolemasta jollekin, mutta ei osaa. Yritys puhua kapakassa työkaverille epäonnistuu, ja puhuminen muuttuu ilkeilyksi ja humalaisen ulinaksi.

Vihdoin eräänä aamuyön tunteina mies paljastaa ensin vaimolleen ja myöhemmin työkaverilleen kauhistuttavan tapahtuman menneisyydestä. Mies ja Pablo olivat nuoria ja voimansa tunnossa olevia maailmanmatkaajia. Firenzessä he tappoivat kaksi tyttöä. Nyt tapahtuma on alkanut nousta pintaan mielen syvyyksistä aiheuttaen valtavaa ahdistusta. Syyllisyys painaa miestä niin kuin Raskolnikovia  Dostejevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa. 

Vai onko asia sittenkään näin? Onko tämä vääristynyt muistikuva? Onko tämä harhaa? Onko murhia edes tapahtunut?

Teksti on lyhyttä, katkonaista ja nopeasti luettavaa. Kirjassa ollaan enimmäkseen miehen pään sisällä ja risteilevien ajatusten tykistötulessa. Ajatuksia sanallistetaan muutaman minuutin välein. Oli suorastaan pakko lukea miehen ajatuskulkuja ja samalla tarkistaa, paljonko aikaa on mennyt. Muutamassa minuutissa ehtii hyrrätä sekä muistoja, nykyhetken havaintoja että tulevaisuusajatuksia. Miehen päässä käy melkoinen mylläkkä!

Pään sisäisten ajatusten lisäksi kirjassa on hieman vuoropuhelua, mutta hyvin vähän perinteistä kerrontaa ja juonenkuljetusta. Unet ja harhaiset ajatukset ovat osa miehen sisäistä maailmaa. Ristiriita pään sisäisen maailman ja todellisuuden välillä on ilmeinen, ja ajatusten ja tunteiden pauhu tulee hyvin kuvatuksi.

Miehen työkaveri Meskalin toimii tarinassa kuuntelijana ja auttajana. Hän lähtee seuraksi kapakkaan ja lukee italialaisista nettilehdistä todisteita murhista. Hän saa selville, että joku mies on tuomittu tyttöjen murhista elinkautiseen. Hänen roolinsa tarinassa ei kuitenkaan ole aivan looginen. Vaimo Krista edustaa todellisuutta ja realismia ja selvittää, että mitään nettilehtiä ei ole olemassakaan. Miksi Meskalin valehtelee? Onko Meskalin edes todellinen ihminen vai vain harhaa, haavetta tai unta?
Onko Meskalinin kirjoitettuna roolina toimiakin tarinassa nimenomaan harhauttajana ja johdattaa mies kohtaamaan syyllisyytensä ja sen todellinen aiheuttaja? 

Kun mies viikon kärvistelyn jälkeen suostuu aloittamaan psykiatrisen hoitokeskustelun, se on ensimmäinen askel syyllisyyden ja tapahtuneen hyväksymisessä.

Lukijan ratkaistavaksi kuitenkin jää, ovatko murhat todellisia, vai voisiko tyttöjen murhaaminen olla symbolista. Kerran Firenzessä, nuorena miehenä, yhdessä Pablon kanssa ... Onko kyseessä sittenkin jonkin muun asian myöntäminen ja hyväksyminen? Onko Pablo enemmän kuin vain vanha ystävä?

Kirja piti otteessaan hyvin. Kerrontatekniikka on omintakeinen ja hieno. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen, ja ilahduin Pirkko Saision taitavuudesta.



***************************
P.S. Kirjan nimessä on todellakin pilkku. Sitä ei tuossa yhteydessä tarvittaisi. Pilkunviilaajan näkökulmasta pilkulla täytyy siis olla jokin erikoismerkitys.

Puhutaan siis miehestä, tavallisesta ihmisestä, ja vain sivuhuomautuksena hänen asiastaan. Hänen asiansa ei ole niin merkittävä; nykypäivänä, enää.

Kerran, kauan sitten Firenzessä, maailmanmatkaajat kohtasivat toisensa ja huomasivat olevansa enemmän kuin ystäviä. Tytöt murhattiin symbolisesti. Tapahtuma painettiin vuosikymmeniksi häpeän kaappiin. Ehkä pilkku osoittaa, että kaapista voi tulla ulos, ja se on vain sivuasia ihmisen koko ihmisyydessä.

Heli Heiskanen: Herkkyyden voima - opas omannäköiseen elämään

Heli Heiskasen Herkkyyden voima on taas yksi lisä niihin voimaannuttaviin ja itseymmärrystä lisääviin teoksiin, joita olen viime aikoina lukenut. Tämän aihepiirin kirjoja lukiessa parasta on se, miten lukkiutuneet ajatuskuviot aukeavat ja alkaa ymmärtää tähänastista "vääränlaisuuttaan" uudella, hyväksyvämmällä tavalla.

Takakannen tekstiä:

"Kirjoittaja johdattaa lukijan hyvin käytännönläheisellä tavalla syventämään itsetuntemustaan sekä auttaa tunnistamaan ja purkamaan rajoittavia ja kuormittavia suojakuoria, säätelemään arjen kuormitusta ja löytämään itselleen sopivan ja tasapainoisen elämäntavan.

Kirja on suunnattu erityisherkille ihmisille ja heidän läheisilleen sekä terveys-, sosiaali-, kasvatus- ja opetusalan ammattilaisille ja eri alojen esimiehille. Kirjasta on hyötyä muillekin ihmisten ymmärtämisestä kiinnostuneille." 

Onneksi ostin kirjan itselleni. Siihen on hyvä palata uudelleenkin. Parasta antia on nimenomaan sen ymmärtäminen, että isossa kriisissä ei todellakaan ollut itse syyllinen, vaan tuli väärin kohdelluksi.

          

     

Botnia-palkintoehdokas 2019: Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Olen tottunut ajattelemaan, että Kuusamo on Koillismaata. 
Wikipedia on tästä samaa mieltä: 
"Pohjois-Pohjanmaan koillisosan kunnat Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo muodostavat yhdessä Lapin maakuntaan kuuluvan Posion kanssa ns. Koillismaan. ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Pohjanmaan_maakunta )"

Botnia-palkinto meni kuitenkin jo toisen kerran Kuusamo-taustaiselle kirjailijalle. Vaikka haluaisin hieman kritisoida tätä, kritisointi ei auta, koska:

"Botnia-palkinto on Oulun kirjailijaseura ry:n vuosittain myöntämä palkinto teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Jos kirjailijan suhde maakuntaan on epäselvä, kirjailijaseuran hallituksella on oikeus tehdä päätös tämän kelpoisuudesta osallistua kilpailuun."  ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto )

Kieltämättä Tommi Kinnusen Pintti on hieno kirja, mutta olisiko ollut aika palkita kirjailija, joka ei näy parrasvaloissa, eikä lehtihaastatteluissa, mutta on toiminut päätoimisena kirjailijana vuodesta 1994 lähtien ja palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. Maarit Verronen on sanankäytön ja juonenkuljetuksen mestari vailla vertaa. Lisäksi olisin toivonut hänelle palkintoa kirjan ajankohtaisuuden ja genren vuoksi.

Verrosen Hiljaiset joet ottaa kantaa ympäristön tuhoutumiseen totaalisen dystopian kautta. Äkillinen kosminen mullistus tekee koko maapallolla pala palalta pahenevaa tuhoa. En ole pitkään aikaan lukenut yhtä vaikuttavaa aloituskappaletta, kuin tässä kirjassa:

"Kun kuulin maailmanlopusta, ajattelin, ettei niin hirveää, ettei jotain hyvääkin. Rajantakainen painajaismaa jouti mennä."

Aloituskappaleen jälkeen tapahtumat etenevät ilman taukoja tai suvantovaiheita ja pitävät otteessaan kirjan loppuun asti. Maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia on ollut tavallista enemmän, rankkasateita, tulvia ja hyökyaaltoja ilmestyy paikkoihin, joissa niitä ei ole ennen ollut. Maankuori pirstoutuu, Tanska ja Pohjois-Saksa kallistuvat, laavahalkeama ulottuu jo Etelä-Viroon. Pohjoisella Jäämerellä hyökyaalto on tehnyt tuhojaan. - Silti on pyrittävä yhä kauemmas pohjoiseen, jossa on vielä vähän aikaa melkein turvallista. Pienestä maantärinästä on tosin tullut aivan normaalia.

Suomalaissyntyinen Lia Alina Anias kertoo oman ja viiden - ihmeen kaupalla itsekseen selviytyneen - lapsen tarinan tuhon keskellä. Selviytyneet lapset rekisteröidään ja heille annetaan uudet nimet. 11-vuotias River on vanhin, Heather on 9, Stella 7, Frost on 4 ja Neve on pieni tyttövauva, josta kaikki isommat pitävät huolta. River on terävä ja valpas ja toimii Lian rinnalla aikuismaisen vastuullisesti. Loppupuolella vastuu on jo painava taakka sisäisesti vanhan lapsen kapeilla harteilla.

Lapset ovat rohkeita, eikä kukaan kiinnitä huomiota vaikeuksiin. Menneisyyttä ei mietitä. Päämääränä on vain eteenpäin meneminen ja selviytyminen. Ryhmän silmiinpistävä voima on liikuttavan suuri yhteenkuuluvuus ja luottamus. Tapahtumat ovat rajuja, mutta Verrosen kerronta on rauhallisen toteavaa ja siksi uskottavaa.

Melko nopeasti tarinaa lukiessa tulee mieleen sana exodus, jolla voidaan viitata moniin eri asioihin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Exodus ), myös uuteen alkuun ja neitseelliseen siirtokuntaan.
Onneksi nyt ei ole kyse amerikkalaisten elokuvien siirappisista siirtokuntatarinoista, joissa sekä matka että siirtokunnan perustaminen sujuvat ongelmitta.

Kirjakissan blogissa Niina Tolonen kuvaa Maarit Verrosen Hiljaiset joet -kirjaa yhdeksi parhaimmista vuoden aikana lukemistaan kirjoista ja suosittelee sitä lämpimästi.  ( http://kirjakissa.blogspot.com/2018/10/maarit-verronen-hiljaiset-joet.html ) Vahva suositus tulee minultakin!


Lisätietoa Maarit Verrosen tuotannosta ja kirjallisuuspalkinnoista löytyy täältä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maarit_Verronen

Botnia-palkintoehdokas 2019: Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Oulun kirjailijaseuran myöntämä 10 000 euron arvoinenBotnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan 23.10.2019 ( http://www.oulunkirjailijaseura.fi/oulun-kirjailijaseura/botnia_palkinto/botnia-palkinto-2019 )

Botnia-palkintoehdokkaat ovat:

• Mari Ahokoivu: Oksi (Asema), sarjakuvaromaani

• Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme (Like), tietokirja

• Tommi Kinnunen: Pintti (WSOY), romaani

• Essi Kummu ja Marika Maijala: Häätanssit (Tammi), lasten kuvakirja

• Mikko Moilanen: Suomen pyövelit (Docendo), tietokirjaMinna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus), romaani

• Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi), romaani

• Maarit Verronen: Hiljaiset joet (Aviador), romaani (https://www.kirjasampo.fi/fi/botnia-palkinnon-ehdokkaat-2019-julkistettu ) 

Lukupinossani on melkein kaikki ehdokkaat. Kinnusen Pintin olen lukenut jo aiemmin, mutta Rytisalon Rouva C on valitettavasti edelleen lukematta. Mikko Moilasen Suomen pyövelit - kirjaa käytin kädessäni, mutta aiheen ahdistavuuden vuoksi en halunnut sitä lukea. Maarit Verrosesen tuotannosta olen aina pitänyt, ja luenkin Hiljaiset joet seuraavaksi.

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä ovat pohjoissuomalaisia journalisteja, joiden yhteisteos Metsä meidän jälkeemme oli vaikuttava lukukokemus. Se on faktapohjainen, laaja-alainen hätähuuto metsiemme puolesta. Avohakkuilla ja metsäojituksilla on monimuotoisia ja kauaskantoisia vaikutuksia ekosysteemeihin, eläimiin ja ihmisiin. Järvet rehevöityvät ja muuttuvat mutalammikoiksi, kulttuurihistorialliset polut (mm. Elias Lönnrotin kulkema) häviävät, punkit lisääntyvät ja lintulajit harvinaistuvat. Esimerkiksi helmipöllö on jo silmälläpidettävä laji, siis lähellä uhanalaisuutta.

Mielikuva Suomen loputtomista metsävarannoista kirkastuu. Ei todellakaan ole kyse loputtomasti uusiutuvasta "vihreästä kullasta", eikä metsiä todellakaan voi pitää vain taloudellisen hyödyn tuottajana. Inarissa 1994 hakattu aukio ei ole vieläkään taimettunut. Inari on metsälle äärimmäinen ja viimeinen paikka elää ennen kuin tunturikoivikot ja avoimet paljakat alkavat. 100 vuotta on metsälle lyhyt aika uudistua, ainakin pohjoisessa. Huomionarvoista on, että Ruotsissa vastaavia alueita ei ole hakattu.

"Ihmisen kohtalona on se, että hänestä on tullut viisi miljardia vuotta vanhan planeetan valtias, joka kuitenkin pystyy luonnostaan ajattelemaan vain päiviä, kuukausia tai vuosia eteenpäin, mutta ei pidemmälle - kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin." 

          Ilkka Hanski: Kutistuva maailma 2007.  (s. 239)

 ****

"Vuonna 2006 Inarista löydettiin ... noin 800 vuotta vanha aihki...ja se on saanut alkunsa 1200-luvun alkupuolella. Puu oli todennäköisesti jo olemassa, kun Turun kaupunki perustettiin 1229. Kristoffer Kolumbuksen lähtiessä purjehtimaan kohti Amerikkaa vuonna 1492 se oli jo täysikasvuinen." (s. 32)

"Keskimäärin mänty kuolee Suomessa 300 - 400-vuotiaana. Suotuisissa oloissa pohjoisen mänty voi elää yli 600-vuotiaaksi, vanhemmaksikin." (s. 33) 

Metsä meidän jälkeemme herättelee tärkeään asiaan kiihkottomasti, faktapohjaisesti ja monipuolisesti. Faktojen lisäksi kirja vaikuttaa edellä kuvatun kaltaisesti havainnollistamalla, avaa silmiä ja nostaa lukijan tunteet pintaan. Myös Metsähallituksen toimintaa alkaa katsoa uusin silmin.

Kirjaa varten on haastateltu useita eri alojen asiantuntijoita ja tavallisia ihmisiä, joiden elämään ja elinympäristöön muuttuneet metsät ovat vaikuttaneet. Tekijät ovat tehneet huolellista taustatyötä. Asia on vakava, ja metsien muutoksen pysäyttämisellä on kiire.

Kirjasta välittyy huoli, arvostaminen, välittäminen ja rakkaus sekä - kaikesta huolimatta - toivon mahdollisuus. Metsä meidän jälkeemme on hieno kirja. Olen iloinen, jos se saa Botnia-palkinnon 2019.

Juhani Laakso: Mielen taito - Vapauta ajatuksia - kehitä tunteita

Viime aikoina olen lukenut sisäiseen ajatus- ja tunnemaailmaan kohdistuvia hoitavia kirjoja. Sain vahvan suosituksen Juhani Laakson Mielen taito - Vapauta ajatuksia - kehitä tunteita -kirjasta. Kyseessä ei ole mikään huuhaaopus, sillä Laakso on vaativan erityistason psykoterapeutti, psykologi ja psykoterapian kouluttaja. Kirja on siis täyttä asiaa. Harmi vain, että se on loppuunmyyty, eikä enää ostettavissa, (ilmestynyt 2009). Täytyy varmaan lukea kirja heti perään uudelleen, ennen kuin palautan sen takaisin kirjastoon. Se avasi hyvin juuri nyt käsittelyssä olevia asioita.

Takakansitekstin mukaan

"Mielen taidot vahvistavat ihmisenä olemisen parhaita hyveitä - myötätuntoa, mielentyyneyttä ja elämäniloa. Ne auttavat kohtaamaan vaikeitakin asioita ja päästämään irti hyvinvointia myrkyttävistä ajatusmalleista. Teoksessa esitellyt seitsemän taitoa yhdistävät niin kehon ja mielen kuin järjen ja tunteen tavalla, joka edistää arjen hallintaa."

Kirjaa on vaikea lähteä avaamaan sen tarkemmin, koska jokainen lukija saanee siitä juuri niitä avaimia, joita sillä hetkellä tarvitsee. Minä hyödyin kirjasta paljon: Sain ajatuksiini levollisuutta, löysin tyytyväisyyttä ja hyvinvointia lisääviä asioita. Pidin myös kirjan selkeästä kielestä ja hyvistä harjoituksista.

Näistä linkeistä pääsee lukemaan postauksiani kiltteyttä, erityisherkkyyttä ja uupumista käsittelevistä kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/09/stefan-ekberg-kiltti-joutuu.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/08/suvi-bowellan-ihana-herkkyysrikasta.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/08/prinsessa-marha-louise-ja-elisabeth.html

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/05/liisa-uusitalo-arola-uuvuksissa-kirja.html

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Tapio Koivukari on minulle uusi kirjailijatuttavuus, mutta teki kyllä heti vaikutuksen ja herätti kiinnostuksen myös muihin hänen teoksiinsa.  Poltetun miehen tytär ilmestyi kirjan kansiliepeen mukaan samaan aikaan sekä Suomessa että Islannissa. Koivukari on kääntänyt suomeksi islantilaista kirjallisuutta ja saanut Suomen ja Islannin kulttuurivaihdon edistämisestä islantilaisen Haukan ritarikunnan ritariristin vuonna 2018.

Poltetun miehen tytär kertoo Hyväniemen Thórdurin ja hänen tyttärensä Mangan tarinan 1600-luvun Islannissa. Yhteisö on pieni ja kaikki tuntevat toisensa. Huhut liikkuvat nopeasti, ja nopeasti yhteisö on myös valmis epäilemään ja tuomitsemaan tutun naapurinsa noituudesta. Isä Thórdur ei voi todistaa syyttömyyttään ja joutuu roviolla poltettavaksi. Mangaa epäilyt ja syytökset seuraavat vuosikymmeniä.

Tarina lähtee vetämään heti alusta. Kieli toimii myyttisyyden vahvistajana; sanajärjestys ja ketjutettujen lauseiden rytmi ovat omanlaistaan,  jollaiseen en ole aiemmin törmännyt:

"Ylängöllä yritin seurata polkua, joku oli sitä jo kulkenut talven jälkeen, kummulta toiselle, kummelien mukaan. Purot tulvivat, maa oli märkää, kylmiksi kastuivat kulkijan jalat. Nyt ei auttanut itku tai parku, matkaa oli tehtävä, taivalkin taittui, itseni liikkuisin lämpimäksi, villakin lämmitti kun hiukan kuivui."

Vaikka tarina on sijoitettu 1600-luvulle, on sama ilmiö edelleen olemassa. Netti tarjoaa nykyajan noitavainoihin hyvän alustan.

Mikael Niemi: Karhun keitto, suomentanut Jaana Nikula

Mikael Niemi on pajalalainen kirjailija, joka tuli Suomessa tunnetuksi Populäärimusiikkia Vittulajänkältä - teoksellaan vuonna 2001. Karhun keitto kertoo rovasti Lars Levi Laestadiuksen ja hänen saamelaisen oppipoika-avustajansa Jussin tarinan.

On mielenkiintoista, että kirjan päähenkilönä on Lars Levi Laestadius, jolla on ollut valtavan suuri vaikutus Ruotsin ja Suomen pohjoisosien ihmisten elämään. Hän oli pappi, herätysliikkeen perustaja, kasvitieteilijä ja saamelaisen mytologian tutkija; kulttuurivaikuttaja monella elämän osa-alueella.

Luin jostakin ohi vilahtaneesta lähteestä, että  Niemi on kertonut Laestadiuksen asuneen lapsuudenkotinsa naapurissa ja että hänessä itsessään virtaa myös saamelaisverta. Karhun keitossa nämä molemmat läheiset elementit yhdistyvät.

Karhun keitossa Laestadius tutkii rikoksia yhdessä oppipoikansa Jussin kanssa. Tutkimuksissaan hän käyttää hyväkseen luonnontieteilijän tarkkaa havainnointia, mittauksia ja todistuksia, ja onkin koko ajan edellä nimismiehen pinnallisia tutkimuksia. Hän ei kuitenkaan pysty vakuuttamaan tuomareita epäillyn syyllisyydestä. Niinpä syytön vangitaan ja kidutetaan henkihieveriin.

Kirjassa on faktatietoja Laestadiuksesta ja muita todellisia henkilöitä, ja myös rovastin saarnapuhetta. En tiedä, onko se aitoa Laestadiuksen kieltä. Väkevää sanankäyttöä se ainakin on, joten vaikutelma aitoudesta syntyy. Laestadiuksen elämään ja vaikutukseen olisi mielenkiintoista tutustua tarkemminkin.

Karhun keitossa  on paljon hyvää. Kerronta on notkeaa ja suomennoksen kieli on monin paikoin hienoa ja kuvailevaa. Henkilöt ovat kokonaisia  ja uskottavia. Rovasti Laestadius kuvataan lempeänä ja hyväntahtoisena, mutta myös rohkeana ja järkähtämättömänä. Jussin henkilökuva on koskettava. Myös hänen sisarestaan tulee kokonainen kuva, vaikka hänellä on koko tarinassa melko pieni rooli. Juoppo ja epäpätevä nimismies on kuvattu hyvin vastenmieliseksi, kuten myös hänen apulaisensa neljännesmies Michelsson. Positiivista on myös hyvin luotu vaaran tunne, joka on läsnä yhä uusien rikosten tapahtuessa tekijän ollessa vielä vapaana. Tekstin verkkaisuus on myös miellyttävää.

Toisaalta kirjan kuvaukset ovat niin visuaalisia, että monet niistä jäivät vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Jussin ja hänen sisarensa juopottelevien vanhempien iljettävyys, sisaren kaltoinkohtelu pienenä, karhun tappaminen ja Jussin väärä ja väkivaltainen kohtelu näkyivät silmien edessä ihan tuskastuttavuuteen asti. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen ja sulatella näkymiä. Tästä syystä kirjan lukeminen eteni hitaasti. Vahva visuaalisuus oli minulle sekä positiivinen että negatiivinen kokemus.

Huomioni kiinnittyi suomennoksen sananvalintoihin, jotka eivät tuntuneet oikeilta pohjoiselle Torniojoen alueelle. Tuli mieleen, että suomentaja Jaana Nikula  ei ehkä tunne alueen ominaispiirteitä ja tulee käyttäneeksi sanoja, jotka eivät sovi alueen ihmisten suuhun tai kulttuuriin.  En tarkoita, että kääntäjän pitäisi osata meänkieltä tai Torniolaakson murretta ruotsista suomentaessaan, mutta kulttuurintuntemusta olisi syytä olla. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
-teoksessa Outi Mennan suomennos tuntui aidolta.

Itsekin olen Torniojoen seuduilta kotoisin, enkä kyllä käyttäisi ihastuksesta sanaa rakastettuni.  Lapsista en käyttäisi sanaa muksu tai piltti (murteenmukainen sana olisi kläppi), ja 1800-luvun Pajalaan sijoitettuna ne tuntuvat aivan liian nykyaikaisilta. Enkä myöskään koskaan ole kuullut Pohjois-Suomessa tai -Ruotsissa puhuttavan puuttomista nummista.  Puuton tunturin tai vaaran laki on paljakka. Lisäksi sanat kero ja rakka voisivat olla mahdollisia. Kääntäjän kannattaisi tarkistaa myös paikkakuntien taivutusmuodot. Sanotaan Torniossa, mutta Ylitorniolla (eikä Ylitorniossa). Tällaiset tarkistamattomat ja epäaidot sanavalinnat hyppäävät silmille ja ärsyttävät.

Kääntäminen ei ole vain sanojen muuttamista sanasta sanaan toiselle kielelle, vaan se on tekstin uudelleen kirjoittamista siihen kulttuuriin, jonka kieltä käytetään. Kersti Juvan Löytöretki suomeen käsittelee juurikin kääntämisen vaikeutta. Vielä en ole sitä lukenut, mutta näkemieni kuvausten pohjalta kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Mikael Niemen kirjan alkuperäinen nimi on Koka björn. Jäin miettimään myös nimikäännöstä. Eikö nimi voisi olla suomeksi myös Keitetään karhu. Mikäli perässä olisi vielä huutomerkki, kuvastaisi se mielestäni paremmin kirjan sisältöä. Niemi nostaa esille ennakkoluuloja ja pelkoja erilaisuutta kohtaan, syyttömän mustamaalaamista ja joukkohysteriaa. Lisäksi hän kritisoi vallanpitäjien mielivaltaa, saamelaisten epäasiallista kohtelua ja hautojen häpäisemistä. Suomennos Karhun keitto viittaa mielestäni liian laimeasti keittoon, soppaan tai karhusta aiheutuneeseen hässäkkään, mutta se jättää tämän olennaisen näkökulman kertomatta. Sekä karhu että Jussi ovat sijaiskärsijöitä ja syntipukkeja. Yhteisön ennakkoluuloinen viha on tuhoavaa.

Mikael Niemen Karhun keiton tarina on onnistunut, ja lopun yllätys jättää lukijalle mietittävää. Ehkä se välittää kirjailijan viestin siitä, että kaiken vihan ja ennakkoluuloisuuden lisäksi maailmassa tapahtuu myös ihmeitä ja että myös rakkaudella on sanansa sanottavana.


Mikael Niemi: Karhun keitto.
Alkuperäisteos: Koka björn
sivumäärä 450
ISBN: 978-952-01-1773-3
Suomentaja Jaana Nikula
Like

Stefan Ekberg: Kiltti joutuu kynnysmatoksi, suomentanut Kati Valli

"Ainoa ihminen, jonka voit luottaa pitävän puoliasi aina - tilanteesta riippumatta - olet sinä itse."

Stefan Ekberg on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut viitisenkymmentä kirjaa yrittämisestä ja henkisestä kasvusta. Lisäksi hän on pyörittänyt kahta kirjankustantamoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Tämä kirja keskittyy siihen, miten jokainen meistä voi kasvattaa  itselleen selkärangan. (Takakansitekstiä).

Alkusanoissa Ekberg toteaa: "Minä pidän kilteistä ihmisistä ja inhoan sitä, kun kilttien yli kävellään."

Kirjan lukujen otsikot ovat suorasukaisia, kuten esimerkiksi:

• Näin kasvatat itsellesi vahvan selkärangan (jota integriteetiksikin kutsutaan)
• Kuinka tulet hyvällä tavalla itsekkääksi
• Miten sanotaan ei (opas kilteille ihmisille)
• Kuinka käsitellä kusipäitä
• Näin estät muita käyttämästä sinua hyväkseen.

Kirja sisältää suoraa puhetta, jopa suorastaan tykitystä, ja hauskalla tavalla yleiskielen ohi ja yli  nousevia suorasukaisia ilmauksia. Pisteet Kati Vallille suomennoksesta, jonka uskon hyvin kuvastavan Ekbergin alkuperäistekstin kieltä. Pidän tästä suorasukaisuudesta. Kun on kyse kilttien ihmisten ohjaamisesta oikeanlaiseen vahvuuteen, turha hymistely onkin syytä jättää pois. Se on psykologisesti hyvä oivallus.

"Jos sinulla on heikot tunne-elämän rajat, se on kuin joutuisit hirmumyrskyyn ilman mitään suojaa. Alistat itsesi toisten sanojen, ajatusten ja tekojen vaikutuksille niin suuressa määrin, että joudut henkisesti pahoinpidellyksi mustelmille."

"Ikävä kyllä on niin, että tämän maailman pedoilla on kuudes aisti, jonka avulla ne löytävät heidät, joiden itsekunnioitus ei ole terveellä tasolla, ja nuo pedot tekevät kaiken voitavansa käyttääkseen hyväksi näiden ihmisten heikkouksia." 

Tällaisesta on minullakin henkilökohtaista kokemusta. Tällä hetkellä käsittelen asiaa lukemalla monenlaista herkkyys-, kiltteys- ja uupumiskirjoja, joista on postauksia blogissani.

Kirjassa on paljon opittavaa kilteille ja puolustuskyvyttömille ihmisille. Suurimmat sympatiat ja hersyvimmät naurut herätti luku Kuinka vastata loukkauksiin - kypsällä tavalla. Itseasiassa parasta oli kuitenkin luvun kääntöpuoli, eli 25 valmista ilkeyttä, joita voi käyttää seuraavalla kerralla, kun joku kohtelee epäasiallisesti. Ekberg ohjeistaa opettelemaan niistä viisi ulkoa, "koska olet niin kiltti, ettet varmasti muuten muista niitä silloin, kun joku täysi tollo yrittää kaataa paskaa niskaasi."

Töissä (ja todennäköisesti muuallakin) voin käyttää listasta vain kaikkein neutraaleimpia, eli kolmea ensimmäistä:

"Jännä juttu, että niillä, jotka minua vähiten tuntevat, on eniten sanottavaa." 

"Muistatko, kun kysyin sinun mielipidettäsi tästä asiasta? Aivan, en minäkään."

"Kuuletko itse, mitä suustasi tulee ulos?"

Purevia ilkeyksiä tuskin koskaan pystyn sanomaan, mutta Ekbergin ajatus on kieltämättä kannustava ja hauska, kuten esimerkiksi näissä:

"Vau, olet jopa tyhmempi kuin miltä näytät."

"Jos tietosanakirjasta etsii sanan tyhmä, ilkeä, kajahtanut, siihen kohtaan on painettu sinun kuvasi.

Stefan Ekbergin kirja Kiltti joutuu kynnysmatoksi sisältää täyttä asiaa ja antaa listojen ja suorasanaisten ohjeiden avulla käytännön työkaluja itsetunnon ja itsearvostuksen lisäämiseen. Huumori on hyvä lisä. Kirja on nopeasti luettava ja siinä on vain 144 sivua.

Suvi Bowellan: Ihana herkkyys: rikasta elämää kaikilla aisteilla

Luinko juuri omaa elämäkertaani? 98% kirjan asioista vastasi omaa kokemustani.

"Kuvittele, että pujahdat vartalonmyötäiseen asuun, joka välittömästi virittää tuntoaistisi äärimmäisen herkäksi. Tunnet kehon sisäiset prosessit ja olet kuin ilmapuntari, joka havaitsee välittömästi muutokset tunneilmapiirissä. Laita lisäksi korviisi vahvistimet, jotka herkistävät kuuloaistisi havaitsemaan pienetkin muutokset ihmisten äänensävyssä, poimimaan tahattomasti lauseita naapuripöydässä käytävästä keskustelusta ja kuulemaan pienetkin nyanssit musiikissa. Laita vielä silmillesi lasit, joiden avulla pystyt näkemään pienetkin ilmeet ja eleet ja havaitset jatkuvasti kaiken  mikä näkökentässäsi vilahtaa. Huomiosi kiinnittyy mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja näet asioita, jotka menevät muilta helposti ohi. Lisäksi hajuaistisi on kuin vainukoiralla..."

          ***

"Informaatiotulvan alaisena herkin aistein varustettu uupuu, ellei osaa suojata itseään. Ympäristö, jossa ei voi suojautua hälyltä, nostaa stressitasoa salakavalasti pitkin päivää."

Nyt todellakin ymmärrän, mistä ahdistukset ja uupumukset ovat johtuneet sekä työssä että kotona. En olekaan välttämättä kelvoton ja huono. Olen synnynnäisesti erityisherkkä, mutta olen tajunnut sen vasta aivan hiljattain. Tämän ymmärtäminen on jo pudottanut taakkaa harteilta, mutta erityisherkkyyden hoitaminen ja sen vahvuudeksi muuttaminen on vielä kesken.

"Jos on elänyt koko ikänsä liiallisen ärsyketulvan alla, saanut paljon negatiivista palautetta ja joutunut väärinymmärretyksi, on äärimmäisen tervehdyttävää opetella ajattelemaan myönteisemmin ja kyseenalaistaa negatiivisuus."

Ei todellakaan ole ihme, että aistiherkkä ihminen voi uupua työssä, varsinkin nykyään niin suosituissa avokonttoreissa tai sen kaltaisissa tiloissa, joissa asiakkaatkin asettavat omat haasteensa sekä äänenkäytön että muun käytöksen osalta ja multitaskaaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Suvi Bowellanin Ihana herkkyys: rikasta elämää kaikilla aisteilla käsittelee erityisherkkyyttä asiatasolla ja henkilökohtaisella tasolla. Kirjassa on paljon samaa kuin vasta lukemassani Prinsessa Märha Louisen ja Elisabeth Nordengin kirjassa Herkäksi syntynyt ( https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/08/prinsessa-marha-louise-ja-elisabeth.html )
Bowellanin kirja on mielestäni kuitenkin jämäkämpi ja asiapitoisempi.

Bowellan kirjoittaa mielenkiintoisesti myös intuitiosta, joka on ihmisen sisäinen ohjausjärjestelmä ja antaa alitajunnan tietoa. Intuition avulla voi lukea ihmisiä ja heidän energioitaan ja tietää, kehen voi luottaa ja kenen kanssa on oltava varovainen. Erityisherkän taakkana voi olla toisten tunteiden imeminen itseensä ja toisten energioiden kantaminen.

Suvi Bowellanin kirja on visuaalisesti herkkä ja kaunis. Kuvat ovat utuisia ja kauniin sävyisiä. On paljon kukka- ja luontokuvia. Visuaalisuutta lisäävät vielä "käsinkirjoitetut" muistilaput tai tietyn asian korostussivut. Kirjassa on tuttua asiaa erityisherkän maailmasta. Uudella tavalla, sisältä päin kuvattua kokemusmaailmaa oli mukava lukea. Kieli on selkeää.

Tällä hetkellä minulla on työn alla erityisherkkyyteen, liialliseen kiltteyteen ja uupumiseen liittyvät kirjat. Yritän oppia jotakin.

Seuraavaksi aion lukea Stefan Ekbergin Kiltti joutuu kynnysmatoksi.

Sain myös Bowellanilta muutaman vinkin, jotka lisään lukulistaani, esimerkiksi nämä:
Asta Raami: Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä

Harriet Lerner: Kiukku on voimaa: opas naisille läheisten ihmissuhteiden muuttamiseksi

Lisäksi kiinnostaa Erityisherkän päiväkirja, jota voi tilata Hidasta elämää -puodista.( https://hidastaelamaa.fi/puoti/erityisherkan-paivakirja/ )

Sekä Prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng  että Suvi Bowellan ovat perustaneet yrityksen, joka kurssittaa muita ihmisiä tiedostamaan, kohtaamaan ja hoitamaan herkkyyttään. Mitenkähän tavallinen herkkä tallaaja pärjää työelämän paineissa eläkeikään saakka? Voi tehdä lukemalla opittuja itseään suojaavia harjoituksia,  ja voi tietenkin mennä myös kursseille.  Bowellanin kurssit voisivat kiinnostaa.

http://suvibowellan.com

https://www.sielunelamaa.com/

https://hidastaelamaa.fi/

Prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng: Herkäksi syntynyt, suomentanut Ebba Erolin

Olen tunnistanut vasta parin vuoden ajan itsessäni olevan ominaisuuden, jolla on ollut voimakas vaikutus elämääni. Koska en ole aiemmin ollut tietoinen erityisherkkyydestäni, olen kantanut vuosikymmenten ajan huonommuuden ja kelvottomuuden taakkaa työ- ja kotielämässä.  Olen ollut vuosikymmeniä jatkuvasti ylivirittynyt, rasittunut helposti ja kokenut uupumista; jopa masennukseen asti. Erityisherkkyyden tunnistaminen on ollut helpottavaa. 

Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin.  Eityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.

Käsitteen "erityisherkkä" (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Ilmiötä voidaan kuvata myös termillä tunne- ja aistiherkkyys. 

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Erityisherkkyys)

Kirjassa Herkäksi syntynyt Prinsessa Märtha Louise ja Elisabeth Nordeng kuvaavat heitä yhdistävää erityisherkkyyttä ja sitä, miten he ovat oppineet kuuntelemaan ja hoitamaan herkkyyttään.  Heidän lapsuuden kokemuksensa osoittavat erityisherkkyyden olevan juurikin synnynnäinen ominaisuus. Varsinkin prinsessa Märtha Louisen kuvaus lapsuuden univaikeuksista huoneen vaihtamisen jälkeen kuvastaa suorastaan yliluonnollista herkkyyttä. Hän on kipuillut voimakkaasti julkisen prinsessaroolin ja erityisherkän persoonallisen ominaisuuden ristipaineessa. 

Kirjassa on paljon asiaa, jonka faktat on tarkistettavissa.  Herkäksi syntynyt -kirjan suurimpana ansiona on kuitenkin kahden naisen henkilökohtainen kokemus erityisherkkyydestä. Henkilökohtaisuudella on valitettavasti myös kääntöpuolensa. Paikotellen teksti tuntuu hieman naiivilta ja höttöiseltä, etenkin Nordengin osuuksissa.

Herkäksi syntynyt -kirjan suurin anti minulle oli se, että kirjoittajat korostavat, että erityisherkän on itse otettava vastuu itsestään ja toimittava sen mukaisesti töissä ja kotona. On rajattava ärsyketulvaa, on otettava itselleen taukoja esim. työpaikan liioista ärsykkeistä. "Muista, että on sinun tehtäväsi ottaa vastuu omasta työtilanteestasi, ei kenenkään muun."

Kirjassa on muutamia erityisherkälle sopivia harjoituksia Minulle sopivilta tuntuivat mm. "latausaika" ja "erottelu". Latausaika tarkoittaa omaa, virikkeetöntä aikaa hiljaisuudessa vaikka työpäivän aikana tai nukkumaan mennessä. Erottelussa käydään läpi ja luovutetaan pois muiden ajatukset, tunteet ja energiat ja palautetaan itselle se, mikä on omaa. " En ole kaikkia niitä tunteita, joita otan itseeni."  Näin työpäivän asiat saadaan pois mielestä, eikä niitä kanneta kotiin mietittäväksi. Näitä aion harjoitella.

Harjoitusten lisäksi löysin kirjasta mielenkiintoisia ajatuksia:

• "Erityisherkillä naisilla on kaikki aistit auki vuorokauden ympäri, jotaa he voisivat tietää, kuinka parhaiten olla mahdollisimman monelle mieliksi.

• "Se että näyttää muille, missä omat rajat kulkevat, on vähintään yhtä tärkeää kuin omien rajojensa tunteminen."

• "Se, että on erityisherkkä, ei ole heikkous, ei mikään vika.

• "Viihdyn erinomaisesti omassa seurassani, mutta voin tuntea itseni yksinäiseksi suurissa juhlissa. Tunnen, etten sovi mukaan ja etten selviä small talkista."

Kun itse ottaa vastuun omasta herkkyydestään ja varjelee sitä, negatiiviseksi helposti määriteltävästä ominaisuudesta voi tulla vahvuus. Herkäksi syntynyt  -kirjan kansikuvassa on kaksi samantyyppistä, hyvinvoivan näköistä naista, jotka ovat ottaneet vastuun erityisherkkyydestään ja löytäneet siitä vahvuutensa. Erityisherkät ovat tottuneet kuulemaan itseensä liitettyjä negatiivisia kommentteja ylireagoinnista, ylitulkinnasta, herkkähipiäisyydestä, erilaisuudesta ja turhasta syvällisyydestä. Prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin mukaan erityisherkkyyteen voidaan kuitenkin liittää paljon positiivisia sanoja, kuten: eläytymiskyky, avoimuus, empatia, antennit, huomaavaisuus, mielikuvitus, havaintokyky, intuitio, rehellisyys, luovuus, hienotunteisuus, valppaus, musikaalisuus, ymmärtäväisyys ja läsnäolo.

Erityisherkkyyden tarkastelu tuli minulle ajankohtaiseksi työuupumuksen vuoksi.  Toki siihen oli muitakin syitä, mutta uskon, että taustalla on koko työurani ajan ollut juurikin erityisherkkyys ja siitä johtuva jatkuva kuormittuminen. 

Liisa Uusitalo-Arolan Uuvuksissa - kirja sinulle, joka tahdot voimasi takaisin käsittelee uupumista. Postaukseni kirjasta on luettavissa täältä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/05/liisa-uusitalo-arola-uuvuksissa-kirja.html

Herkkyyden, kiltteyden, rajattomuuden ja uupumisen käsittely on nyt työn alla. Lisää saman aihepiirin kirjoja odottelee lukupinossa.

"Herkkyydessä on valtavan paljon hyvää. Herkät ihmiset osaavat ottaa toisten tunteet ja tarpeet huomioon, luoda kauniita ja harmonisia tiloja ja koskettavaa taidetta, nähdä kokonaisuuksia ja samalla huomata sellaisiakin yksityiskohtia, jotka muilta menevät ohi. Näin he osaavat ennakoida mahdolliset ongelmat. Luovuutensa avulla he usein keksivät uudenlaisia ratkaisuja pulmiin. Herkät tyypillisesti myös toimivat työyhteisössä hyvän yhteishengen ylläpitäjinä. Herkät ihmiset ovat empaattisia, luovia, intuitiivisia, tarkkoja ja luotettavia" 

( https://minaolenlehti.fi/erityisherkkyys/ )

Tässä vielä erityisherkkyyttä käsitteleviä linkkejä niille, joita asia kiinnostaa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erityisherkkyys

https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/

https://www.ttl.fi/tyopiste/erityisherkkyys-ei-ole-heikkoutta

https://minaolenlehti.fi/erityisherkkyys/

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta aloittaa Melchior-sarjan. Sattuneesta syystä luin sen vasta viimeisenä, mutta ei se haitannut, kun olin jo lukenut muut osat, joten Melchiorin elämä ja elämänpiiri olivat tuttuja.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan Olevisten kirkon rakentamisesta, arkielämästä Tallinnan asukkaiden, kiltojen ja dominikaanien parissa sekä tutustutaan kolmikymppiseen apteekkariin, joka elää vielä vaimonsa kanssa nuorenparin elämää ilman lapsia. Melchior vasta haaveilee omasta apteekkitalostaan kaupungin keskeisellä paikalla. Melchior on iloinen ja luotettu apteekkari, jota hänen isänsä on jo 10-vuotiaasta asti kouluttanut apteekkariksi ja ottanut mukaan tärkeisiin leikkely- ja lääkkeidenvalmistustöihin.

Melchior on teräväjärkinen oikeusvoudin apulainen ja rikostutkija, joka alkaa selvittää useita murhia, joiden hän uskoo liittyvän yhteen,  ja lopussa pystyy myös näin todistamaan. Kun hän tietää olevansa oikeassa, hän on säälimätön väärintekijöille.

Tarinan loppuselvittelyn aikana on ihana, visuaalinen ja rituaalista sanankäyttöä kuvaava kohtaus, jossa Apteekkari Melchior syyttäjän ominaisuudessa pyytää oikeusvoutia paljastamaan miekkansa kolme kertaa.

"Oikeusvouti Dorn - nyt! -nyt minä olen valmis syyttämään Hyvät herrat, olkaa Jumalan mielen mukaan! Minä seison tässä Lyypekin oikeuden kirjaimen mukaisesti ja pyydän, että oikeusvoudin miekka paljastettaisiin ensimmäisen kerran!"

Ne olivat sanat Lyypekin oikeudesta, raatimiehen ja oikeusvoudin kuullen lausutut sanat, jotka tarkoittivat, että joku vaati oikeuden tuomiota ja syytti jotakuta. Dorn veti miekan tupesta, oikeudenpalvelijat asettuivat hänen selkänsä taakse, ja Dorn työnsi miekan takaisin tuppeen. Huoneessa oli haudanhiljaista.

 "Hyvät herrat", Melchior toisti, "olkaa Jumalan mielen mukaan, minä pyydän, että oikeusvoudin miekka paljastetaan toisen kerran!"

Dorn veti miekan esiin. "Minä käyn täällä ritarikunnan mestarin, raadin ja oikeuden ja syyttäjän nimissä oikeutta!" hän julisti. "Minä kiellän järjestyksen rikkomisen ensimmäistä ja toista kertaa, minä kiellän ketään poistumasta ja keskeyttämästä syyttäjän puhetta!" Hän työnsi miekan takaisin tuppeen.

"Hyvät herrat!" Melchior huusi vielä kerran. "Lyypekin oikeuden nojalla minä vaadin, että oikeusvouti paljastaa miekkansa kolmannen kerran!" 

Dorn paljasti miekkansa terän kolmannen kerran. " Kaupungin porvari Melchior Wakenstede on vaatinut oikeusvoudin miekan paljastamista Lyypekin oikeuden mukaan. Hän saakoon nyt puhua, eikä kukaan tohdi häntä keskeyttää sakon uhalla." 

Tapahtumat ajoittuvat noin viikon ajalle Tallinnassa 1409.  Kirjasarjan ensimmäisessä osassa ennakoidaan Melchiorin katsovan harmaapäisenä leskimiehenä Olevisten kirkon paloa. Kirjailijalla on ilmeisesti ollut jo koko kuusiosainen sarja mielessään jo ensimmäisen osan ilmestyttyä.

Tässä on koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja, jonka lukemista suosittelen järjestyksessä, koska tapahtumat etenevät kronologisesti, ja ihmiset vanhenevat tarinan edetessä.

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Jään odottamaan, tuleeko sarjalle vielä jatkoa. Toivottavasti!

Muut sarjan postaukseni löytyvät tästä linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka, suomentanut Jouko Vanhanen

Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka on viides osa Melchior-sarjasta. Nyt, kun olen päässyt kakkosesta tähän asti järjestyksessä, lukaisen pikaisesti ykkösen ja sen jälkeen kuutososan ehkäpä uudelleen. Kyllä minulla sitten varmaan on kronologinen kokonaiskäsitys tapahtumista.

Apteekkari Melchior suree kuollutta vaimoaan ja ryypiskelee. Apteekki on päässyt huonoon kuntoon, eikä taloudenhoitajaa ole. Poika Melchior on apteekkarin kisällinä ulkomailla ja tytär luostarissa, puutarhurina ja parantajana. Poika nousee aktiiviseksi toimijaksi, mutta tyttärellä ei ole tässä kirjassa aktiivista roolia. Hänet mainitaan vain isän ajatuksissa.

Yllättäen dominikaaniluostarista löytyy vanha, keskeneräiseksi jäänyt Tallinnan kronikka, johon on kirjattu erilaisia asioita Tallinnan historiasta; faktoja, mutta myös epävirallisempia asioita. Siihen on kirjattu myös eräs salaisuus, joka ei saa tulla julki.  Juonen kehittely tuntuu aluksi verkkaiselta: puhutaan kronikasta ja valmistaudutaan Pyhän Ruumiin kulkueeseen ja esittämään Jeesukseen kärsimysnäytelmää.

Verkkaisuus loppuu, kun huomataan, että äsken löytynyt (ja pian uudelleen katoava) kronikka onkin syynä murhiin,  joita alkaa tulla tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan lyhytkasvuinen ja epämuodostunut Carstine-neito tietää kohta kuolevansa ja jopa odottaa sitä. Hän elää Pyhän Johanneksen vaivaistalossa ja hoitaa spitaalisia hunnutettuna, niin, ettei hänen kasvojaan voi nähdä. Carstine tuntee kronikassa olevan kauhean salaisuuden ja tietää, miksi hänen kuolemansa on väistämätön ja väilttämätön. Apteekkari Melchior herää masentuneesta horroksestaan ja alkaa selvitellä murhia. Hän saa myös innokkaan apulaisen, älykkään Bertha-rouvan, joka myös on hiljattain menettänyt puolisonsa.

Positiivisia asioita tässä kirjassa oli mm.:

- Murhaaja paljastuu vasta lopussa ja on täysin yllättävä henkilö.

- Spitaalitaudin tarkka kuvaus on kauhistuttavaa, mutta todenmukaista.

- Wakenstedin suvusta tulee mielenkiintoista lisätietoa

- Kuudennessa osassa enemmänkin esillä olevasta Lewenhartin veljeskunnasta tulee esille mielenkiintoista pohjatietoa.

- Rakkaus on vahvaa: nuorten ihmisten nopeasti syttyvää, uskollisten ulkoiset puutteet unohtavaa tai vanhempien ihmisten vähitellen kypsyvää. 

- Nyt tiedän, miten Hopi päätyi Melchiorin apteekkikoiraksi.

- Sain taas toimia salapoliisina ja aavistin tietyn oikean vastauksen.

Puutteita olivat mielestäni seuraavat:

 -Kirjoitus- tai käännösvirheitä oli näkyvissä: maanantai-aamuna, vana (pitäisi olla: vanha), käsi (pitäisi olla: käski) ja kauniinpi. Ei niitä paljon ollut, mutta haukankatseiselle lukijalle pienikin määrä on häirisevää.

- Toinen merkittävä puute on, että samannimiset isä ja poika sekoittuivat, koska heistä ei käytetä mitään epiteettiä, kuten esimerkiksi "nuori Melchior" tai "apteekkari Melchior". Vaikka nimet suvussa on perinteisesti samoja isällä ja pojalla,  ja ammattikin kulkee suvussa, epiteetit helpottaisivat lukijaa ymmärtämään, kummasta on kyse. Esimerkiksi s. 128 puhutaan isä Melchiorista, ja s. 129 yllättäen ja varoittamatta aletaankin puhua poika Melchiorista. Rinnakkaisilla sivuilla olevat Melchiorit menevät hetkiseksi lukijalla sekaisin, vaikka tekstiyhteydestä sitten pääseekin selvyyteen, kummasta puhutaan.

Apteekkari, isä-Melchior,  liitetään kirjan lopussa myös suuremman salaisuuden vartijaksi, jonka tunnusmerkiksi hän saa painavan sinettisormuksen. Jos kirjan viimeiset tapahtumat jäävät epäselviksi, voi selvyyttä ehkä  saada tutustumalla Temppeliherrain ritarikuntaan, esimerkiksi Wikipedian avulla: https://fi.wikipedia.org/wiki/Temppeliherrain_ritarikunta

Tässä linkki aikaisempiin sarjan postauksiini:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

P.S. Kirjan alaotsikko puuttuu tästäkin kirjasta.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suomentanut Jouko Vanhanen

Kas vain, tässä Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja -kirjassa ei näköjään olekaan alaotsikkoa, niin kuin aiemmissa lukemissani sarjan kirjoissa. Kirja on sarjan neljäs osa.

Tapahtumat käynnistyvät heti alussa, kun Apteekkari Melchior matkustaa Piritan luostariin ihan muissa asioissa, mutta melkein kompastuu kuristettuun ruumiiseen. Murhattuja alkaa tulla esiin tuon tuostakin, vähän liiankin useasti. Onko murhaaja ulkopuolinen vierailija, mahdollisesti pyhiinvaeltaja vai - kauhistuttavasti -  luostarin vakituinen asukas?  Epäiltyjä on useita; jopa luostarin kaunis abbedissa voisi olla syyllinen.

Samantapainen suljettu tapahtumaympäristö on mm. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (tunnettu aiemmin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa) ja Umberto Econ Ruusun nimi -kirjoissa. Kummassakaan näistä ei kuitenkaan ollut viittauksia murhaajan perversioon saada surmaamisesta sukupuolista nautintoa.

Yksityiselämän puolella Apteekkari Melchiorin kaksoset ovat jo nuoria apteekkiharjoittelijoita, joita vastuutetaan kallisarvoisen lääkkeen valmistamiseen, kun äiti Keterlyn sairastuu vakavasti. On jopa otettava käyttöön kaikkein kallisarvoisin lääkeaines, jota säilytetään lukitussa kaapissa, jonka avain roikkuu aina Melchiorin kaulassa. Poika Melchior lähetetään ulkomaille kokeneen apteekkarin kisälliksi, ja uudenlainen elämänvaihe alkaa myös Agathalla, mikä näkyy vielä sarjan myöhemmissä osissa.

Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja -kirjassa oli mielenkiintoista syyllisen löytämisen lisäksi erilaisten lääkeainesten esittely ja lääkkeiden valmistaminen sekä Piritan luostarin nunnien käyttämä äänetön merkkikieli, jonkinlainen viittomakieli, jonka Hargla on rekonstruoinut 1100-luvun alkulähteiden pohjalta. Kirjan alkusanoissa Indrek Hargla sanoo, että kaikki tässä kuvatut merkkikielen merkit ovat aitoja, myös ne, joiden avulla Melchior ratkaisee murhien arvoitukset. Kylläpä on mahtavaa taustatyötä!

Kuudesta Apteekkari Melchior -kirjasta olen nyt lukenut neljä, ja kaksi viimeistä odottelevat jo valmiina pinossa. Seuraavaksi luen viidennen osan, ja lopuksi ensimmäisen. Vaikka järjestys on väärä, kronologisuuden pystyy kyllä tavoittamaan näinkin, vaikka parasta varmaan olisi lukea sarja järjestyksessä.

Tässä linkki muihin sarjan postauksiin blogissani:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

Ja tässä on vielä koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja:

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka.. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär: rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

No nyt olen jo koukussa Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan! Kolmas lukemani sarjan kirja on Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär. Se on sarjan kolmas osa.

Pyövelin tytär, joka on hyljeksitty isänsä ammatin vuoksi, on silminnäkijä rikokselle, jota apteekkari Melchior alkaa selvitellä. Pyövelin tytär rakastuu ja saa myös vastarakkautta. Vihdoinkin tuntuu, että elämällä on jotain annettavaa Wibekellekin. Onni jää kuitenkin lyhyeksi, kun Wibeke ja myös nuori dominikaani veli Vikerus joutuvat rikoksen kohteiksi. Rikokset ja niiden selvittelyt sijoittuvat Tallinnaan noin kuukauden ajalle vuonna 1422.

Jälleen kerran juonessa on taitavia harhautuksia, ja syylliset saadaan selville vasta aivan kirjan lopussa. Tällä kertaa apteekkari Melchior järjestää oikein spektaakkelimaisen näytöksen silmänkääntäjän korttitemppujen avulla. Samantapaisia sessioita saattoi Hercule Poirotkin järjestää.

Harglan Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär on monella tavalla mielenkiintoinen lukukokemus. Minua viehätti noppa- ja korttipelit sekä juhlaruuat,  ja mietin, ovatkohan nämä tiedot faktoihin perustuvia. Voisiko pelejä siis edelleen pelata ja voisiko juhla-aterian valmistaa ohjeiden mukaan? Lisäksi oli mielenkiintoista tutustua siihen, kuinka tärkeä  ammattitaitoinen pyöveli on ollut yhteisössä. Pyöveli oli arvostettu ammattilainen, jota ilman kaupunki olisi joutunut sekasortoon,  ja elämä kaupungissa olisi muuttunut turvattomaksi.

Kirjassa on tällä kertaa mukanan myös suomalainen, vaikkakin vain hirtettävänä maantierosvona. Apteekkari Melchior on kiinnostunut vainajan maksasta, aivoaineesta, kallosta ja silmistä, joita käytetään eri tavoin valmistettavissa lääkkeissä. Tämä on ällöttävää, mutta toisaalta ovathan nykyajan elinsiirrotkin ajatuksena kammottavia, mutta samalla tavalla toiselle tarpeeton muuttuu toiselle tarpeelliseksi, jopa hengen pelastavaksi.

Minun oma salapoliisitehtäväni oli arvuutella tietenkin syyllisiä, mutta myös miettiä, mikä oikein on Melchiorin suvun miesten kirous. Ensiksi epäilin epilepsiaa, mutta nyt olen ehkä voimakkaan migreenin tai jopa Hortonin syndrooman eli itsemurhapäänsäryn kannalla. Apteekkarihan voi juosta pää edellä tiiliseinään vaimentaakseen tajuntansa, kun kirous iskee. Linkissä on Horton-potilaan kuvausta omasta olostaan. Se tuntuu sopivan myös apteekkari Melchioriin, mutta sehän on toki vain yksi olettamus:

https://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/talta-tuntuu-itsemurhapaansarky-huudan-ja-yritan-vain-pysya-hengissa

Tässä on linkki muihin Apteekkari Melchior -sarjan postauksiini:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

Ja tässä on vielä koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja, jonka lukemista järjestyksessä suosittelen.

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka.. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Marko Kilpi: Undertaker 3: Kuolemanlaakso

No nyt se jatko-osa tuli! Luettuani Marko Kilven Undertaker-sarjan ensimmäiset osat jäin odottamaan jatkoa. Kuolemanlaakso jatkaa tarinaa useasta eri näkökulmasta. On Kiven tarina (nykyhetki ja menneisyys), Tuomaksen tarina (naiivi sinisilmäisyys ja rikollisuus) ja Tiinan tarina (aviomiehen itsemurhan käsittely ja päihteet). 

Marko Kilpi kirjoittaa hyvää kieltä ja käyttää tehokasta toistoa tyylikeinona. Kerronta on katkelmallista, elokuvamaista, ja usean henkilön näkökulma on esillä samanaikaisesti. Rakenne ei ole helppo, mutta se pitää hyvin otteessaan, ja jännitys säilyy loppuun asti.

Aikaisempiin osiin verrattuna Kivi on nyt heikompi hahmo, jopa hieman inhimillinen, koska kiinnijääminen voi olla lähellä. Tuomas on edelleen tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu huonoille teille, mutta kuitenkin ihmettelee ja kyseenalaistaa Kiven toimintaa. Tuli mieleen, että Tuomas edustaa kirjassa ns. tavallisen kansalaisen tietämättömyyttä rikollisten toiminnasta ja pahuudesta, joita poliisit joutuvat työssään kohtaamaan. Poliisi-Paulin leski Tiina on mielestäni heikoin henkilöhahmo. Poliisipersoonan ja päihdepersoonan rinnakkaisuus ei mielestäni toimi uskottavasti.

Kirjan nimi Kuolemanlaakso viittaa tapahtumiin Kiven menneisyydessä ja hirvittävään henkilökohtaiseen tragediaan, jonka seurauksena Kivestä tuli kivi. Aiemmin arvelin, että tragedia on tsunami, ja tässä osassa ajatukseni sai vahvistuksen. Katastrofi on hyvin kuvattu.

Marko Kilven Kuolemanlaakso kuvaa uskottavasti poliisityötä ja kansainvälistä rikollisuutta, jossa on mukana myös poliiseja Dũsseldorfista ja Suomesta. Anonyymiverkko mahdollistaa monenlaisen pahuuden, ostamisen ja myymisen, eikä oikein kehenkään voi luottaa. Entinen maailmanluokan idolikin voi osoittautua vaaralliseksi rikolliseksi.

Jatkuuko Undertaker-sarja vielä? Useita kysymyksiä jäi kyllä auki. Esimerkiksi Kiven henkilöllisyys on edelleen mysteeri. Mistä hänen tietonsa ja taitonsa ovat peräisin, eli onko hän kouluttautunut johonkin ammattiin, lääkäriksi tai poliisiksi? Viittauksia siihen, että hän olisikin vaihtanut henkilöllisyytensä annetaan, mutta syy siihen jää auki. Mikä on poliisi Saaren osuus rikollisten suojelemisessa? Mihin hän on sotkeutunut? Sinetöityikö Tuomaksen kohtalo? Onko Reksa seuraava eliminoitava kohde? Miten kauan Kivi voi jatkaa touhuaan jäämättä kiinni?

Kiven täydellinen kaksoiselämä ja Leenan rajaton luottamus hoksauttavat minua siitä, että kyseessä on fiktiivinen tarina, vaikka sitä alkaakin välillä lukea totena.

Kilpi tuntee käytännön poliisityön, ja oikean elämän poliisien väsymisestä ja turhautumisesta voisi kertoa seuraava lainaus:

"Mihin tää kaikki johtaa? Koko saatanan yhteiskunta murenee. Oikea ja väärä hämärtyy. Väärästä tulee koko ajan houkuttelevampi vaihtoehto. Kannattavampi. (s. 164)"

Antti Rinteen hallitus lupasi lisää resurssseja poliiseille ja lisää poliiseja. Toivottavasti tämä toteutuu.

Tässä postaukset aiemmista Undertaker-sarjan osista:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Marko%20Kilpi

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus on Melchior-sarjan sarjan toinen osa, ja myös minulle toinen lukemani sarjan osa. Huomasin, että vaikka kirjat ovatkin erillisiä tarinoita, tietty kronologisuus niissä on. Aloitin lukemisen vahingossa kuudennesta osasta, jossa apteekkari Melchiorin vaimo on kuollut ja poika on jo aikuinen. Kakkososassa poika ja hänen kaksoissisarensa ovat vielä lapsia, ja vaimo Keterlyn hyvissä voimissa.

Aloittaessani sarjan lukemista, koin tarinan aluksi rönsyävän liian laajalle ja suorastaan uuvuttavan minut yksityiskohdillaan. Lopputulema oli kuitenkin positiivinen.

(Tässä aiempi postaukseni  Apteekkari Melchiorista ja Gotlannin pirusta: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla  )

Toinen lukukokemus oli helpompi. Tarinaa ja sen runsautta oppi lukemaan, ja sadan sivun jälkeen oli jo vaikea lopettaa.

Apteekkari Melchior on arvostettu yhteisön jäsen, raadin palvelija ja terävä-älyinen salapoliisi, jos niin voi sanoa keskiajan henkilöstä. Hänestä tekee inhimillisen Wakenstedet-suvun kirous, joka siirtyy vain suvun miespuolisille jäsenille. Sitä kuvataan hulluuskohtauksena, mutta ehkä se on epilepsia. Apteekkari yrittää ehkäistä kohtausta joko hakkaamalla päätään seinään tai juomalla itse keittämäänsä lääkejuomaa. Lisäksi inhimillistä on hänen onnellinen avioliittonsa viisaan ja mukavan vaimon kanssa sekä lapset, joita isä ylpeänä nostelee syliinsä. Hahmo on hyvin kirjoitettu ja moniulotteinen, kuten myös muut henkilöhahmot.

Rataskaivokadun kummitus on jännittävä rikosromaani, jossa osa rikoksista ulottuu n. 70 vuoden taakse, ja osa tapahtuu kirjan nykyhetkessä. Vanhat rikokset ovat kuvottavia ja brutaaleja, ja mielikuvat jäävät häiritsemään herkkää lukijaa pitkäksi aikaa. Samoin visuaaliset kuvaukset kidutuksesta, silpomisesta ja ruumiinosien kauppaamisesta ovat herkälle lukijalle melkoinen koettelemus, mutta liittävät tarinan kyllä "keskiajan pimeyteen", eli ne luovat varsin uskottavaa fiktiota.

Entäpä se kummitus? Kyllä... sekin saa karmean selityksensä, ja kummittelu loppuu, kun piinattu sielu pääsee vapauteen ja sitä kautta ikuiseen rauhaan.

Monet samanaikaiset ja irrallisilta tuntuvat tapahtumat punoutuvat lopussa yhteen, ja motiivit paljastetaan kunnon klassisen salapoliisiromaanin tapaan. Aion jatkaa Apteekkari Melchior -sarjaan tutustumista. Useampi sarjan osa on jo lainattuna kirjastosta. Ja uusille lukijoille tosiaan vinkki: Kannattaa lukea järjestyksessä.

Tässä on  koko suomennettu Apteekkari Melchior -sarja: 

• Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2011 

• Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2012 

• Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2013 

• Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, suom. Jouko Vanhanen. Moreeni, 2014 

• Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka.. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni, 2015. 

• Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru, suom. Jouko Vanhanen. Into, 2019        (https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla)

Tästäkin kirjasta opin uusia sanoja: Nyt tiedän, miltä näyttää papurikkohevonen ja mikä on dörnse. Sanojen merkitys oli pakko tarkistaa. Tämäkin lisää tunnetta ajankuvan aitoudesta, kun kaikkea ei selitetä valmiiksi.