Mikael Niemi: Karhun keitto, suomentanut Jaana Nikula

Mikael Niemi on pajalalainen kirjailija, joka tuli Suomessa tunnetuksi Populäärimusiikkia Vittulajänkältä - teoksellaan vuonna 2001. Karhun keitto kertoo rovasti Lars Levi Laestadiuksen ja hänen saamelaisen oppipoika-avustajansa Jussin tarinan.

On mielenkiintoista, että kirjan päähenkilönä on Lars Levi Laestadius, jolla on ollut valtavan suuri vaikutus Ruotsin ja Suomen pohjoisosien ihmisten elämään. Hän oli pappi, herätysliikkeen perustaja, kasvitieteilijä ja saamelaisen mytologian tutkija; kulttuurivaikuttaja monella elämän osa-alueella.

Luin jostakin ohi vilahtaneesta lähteestä, että  Niemi on kertonut Laestadiuksen asuneen lapsuudenkotinsa naapurissa ja että hänessä itsessään virtaa myös saamelaisverta. Karhun keitossa nämä molemmat läheiset elementit yhdistyvät.

Karhun keitossa Laestadius tutkii rikoksia yhdessä oppipoikansa Jussin kanssa. Tutkimuksissaan hän käyttää hyväkseen luonnontieteilijän tarkkaa havainnointia, mittauksia ja todistuksia, ja onkin koko ajan edellä nimismiehen pinnallisia tutkimuksia. Hän ei kuitenkaan pysty vakuuttamaan tuomareita epäillyn syyllisyydestä. Niinpä syytön vangitaan ja kidutetaan henkihieveriin.

Kirjassa on faktatietoja Laestadiuksesta ja muita todellisia henkilöitä, ja myös rovastin saarnapuhetta. En tiedä, onko se aitoa Laestadiuksen kieltä. Väkevää sanankäyttöä se ainakin on, joten vaikutelma aitoudesta syntyy. Laestadiuksen elämään ja vaikutukseen olisi mielenkiintoista tutustua tarkemminkin.

Karhun keitossa  on paljon hyvää. Kerronta on notkeaa ja suomennoksen kieli on monin paikoin hienoa ja kuvailevaa. Henkilöt ovat kokonaisia  ja uskottavia. Rovasti Laestadius kuvataan lempeänä ja hyväntahtoisena, mutta myös rohkeana ja järkähtämättömänä. Jussin henkilökuva on koskettava. Myös hänen sisarestaan tulee kokonainen kuva, vaikka hänellä on koko tarinassa melko pieni rooli. Juoppo ja epäpätevä nimismies on kuvattu hyvin vastenmieliseksi, kuten myös hänen apulaisensa neljännesmies Michelsson. Positiivista on myös hyvin luotu vaaran tunne, joka on läsnä yhä uusien rikosten tapahtuessa tekijän ollessa vielä vapaana. Tekstin verkkaisuus on myös miellyttävää.

Toisaalta kirjan kuvaukset ovat niin visuaalisia, että monet niistä jäivät vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Jussin ja hänen sisarensa juopottelevien vanhempien iljettävyys, sisaren kaltoinkohtelu pienenä, karhun tappaminen ja Jussin väärä ja väkivaltainen kohtelu näkyivät silmien edessä ihan tuskastuttavuuteen asti. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen ja sulatella näkymiä. Tästä syystä kirjan lukeminen eteni hitaasti. Vahva visuaalisuus oli minulle sekä positiivinen että negatiivinen kokemus.

Huomioni kiinnittyi suomennoksen sananvalintoihin, jotka eivät tuntuneet oikeilta pohjoiselle Torniojoen alueelle. Tuli mieleen, että suomentaja Jaana Nikula  ei ehkä tunne alueen ominaispiirteitä ja tulee käyttäneeksi sanoja, jotka eivät sovi alueen ihmisten suuhun tai kulttuuriin.  En tarkoita, että kääntäjän pitäisi osata meänkieltä tai Torniolaakson murretta ruotsista suomentaessaan, mutta kulttuurintuntemusta olisi syytä olla. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
-teoksessa Outi Mennan suomennos tuntui aidolta.

Itsekin olen Torniojoen seuduilta kotoisin, enkä kyllä käyttäisi ihastuksesta sanaa rakastettuni.  Lapsista en käyttäisi sanaa muksu tai piltti (murteenmukainen sana olisi kläppi), ja 1800-luvun Pajalaan sijoitettuna ne tuntuvat aivan liian nykyaikaisilta. Enkä myöskään koskaan ole kuullut Pohjois-Suomessa tai -Ruotsissa puhuttavan puuttomista nummista.  Puuton tunturin tai vaaran laki on paljakka. Lisäksi sanat kero ja rakka voisivat olla mahdollisia. Kääntäjän kannattaisi tarkistaa myös paikkakuntien taivutusmuodot. Sanotaan Torniossa, mutta Ylitorniolla (eikä Ylitorniossa). Tällaiset tarkistamattomat ja epäaidot sanavalinnat hyppäävät silmille ja ärsyttävät.

Kääntäminen ei ole vain sanojen muuttamista sanasta sanaan toiselle kielelle, vaan se on tekstin uudelleen kirjoittamista siihen kulttuuriin, jonka kieltä käytetään. Kersti Juvan Löytöretki suomeen käsittelee juurikin kääntämisen vaikeutta. Vielä en ole sitä lukenut, mutta näkemieni kuvausten pohjalta kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Mikael Niemen kirjan alkuperäinen nimi on Koka björn. Jäin miettimään myös nimikäännöstä. Eikö nimi voisi olla suomeksi myös Keitetään karhu. Mikäli perässä olisi vielä huutomerkki, kuvastaisi se mielestäni paremmin kirjan sisältöä. Niemi nostaa esille ennakkoluuloja ja pelkoja erilaisuutta kohtaan, syyttömän mustamaalaamista ja joukkohysteriaa. Lisäksi hän kritisoi vallanpitäjien mielivaltaa, saamelaisten epäasiallista kohtelua ja hautojen häpäisemistä. Suomennos Karhun keitto viittaa mielestäni liian laimeasti keittoon, soppaan tai karhusta aiheutuneeseen hässäkkään, mutta se jättää tämän olennaisen näkökulman kertomatta. Sekä karhu että Jussi ovat sijaiskärsijöitä ja syntipukkeja. Yhteisön ennakkoluuloinen viha on tuhoavaa.

Mikael Niemen Karhun keiton tarina on onnistunut, ja lopun yllätys jättää lukijalle mietittävää. Ehkä se välittää kirjailijan viestin siitä, että kaiken vihan ja ennakkoluuloisuuden lisäksi maailmassa tapahtuu myös ihmeitä ja että myös rakkaudella on sanansa sanottavana.


Mikael Niemi: Karhun keitto.
Alkuperäisteos: Koka björn
sivumäärä 450
ISBN: 978-952-01-1773-3
Suomentaja Jaana Nikula
Like