31.12.2020

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa




Kuvan taustalla on auki sivu: https://www.betterwalls.fi/fi/pg/valokuvatapetit-maailmankartta/p/valokuvatapetti-map-europe



Heli Rantala on FT ja kulttuurihistorioitsija, joka toimii tutkijana Turun yliopistossa. Hänen alaansa on 1800-luvun kulttuuri- ja aatehistoria, tarkastelun kohteena Suomi osana muuta Pohjolaa ja Eurooppaa. (Etuliepeen tekstiä)

Olen toki tiennyt, että monet suomalaiset kirjailijat ja taiteilijat matkustivat 1800-luvulla Eurooppaan ja oleskelivat siellä pitkiäkin aikoja. Minua on kuitenkin jo pitkään kiinnostanut se, miten he onnistuivat matkustamisen suunnittelussa, aikataulujen selvittämisessä, lippujen ostamisessa, yöpaikkojen löytämisessä, rahan vaihtamisessa jne, aikana,  jolloin ei ollut Internetiä. Heli Rantalan teoksesta Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa sain vastauksia moniin kysymyksiin. 

Silmiä avaavaa - jälleen kerran -  oli se, että ihmiset ovat olleet samanlaisia kuin nykyäänkin, eläneet ennenkin niin kuin nytkin. Tietoa on ollut saatavilla, ja sitä on etsitty matkaan valmistautuessa niin kuin nytkin. Tiedonlähteitä ovat olleet tuttujen kertomukset, kirjat, matkakuvaukset, sanomalehdet ja kirjeet. Tietenkin myös höyrylaivayhtiöt olivat korvaamaton apu asioiden etukäteisselvittelyssä. Ja olihan sivistyneistöllä kielitaitoakin: saksaa, ranskaa ja jopa hieman englantia.

Rantala kirjoittaa erittäin selkeästi ja etenee asioissa loogisesti ja hieman juttelevalla tyylillä, niin että historia ei tässäkään teoksessa ole kuivaa, vaan kivaa. Kirja on mukavasti sivistävä historian runsaudensarvi. Vaikka päähuomio on matkalaisissa ja heidän kokemuksissaan, tulee tietoa myös Pompeijin kaivauksista ja tuolloin ajankohtaisista kaupunkipaloista, Ranskan vallankumouksen jälkivaikutuksista ja ajankuvasta mm. Pariisin siivottomuudesta ja eurooppalaisista tavoista. Kirjan myötä myös kiilto- ja painokuvista tutut Rafaelin enkelit pääsivät alkuperäiselle paikalleen Sikstuksen madonnan alareunaan, ja maailmani avautui tältäkin kohdalta.

Heli Rantala kuvaa mm. taidemaalari Mathilda Rotkirchin, lääkäri Immanuel Ilmonin, sekä J.V. Snellmanin ja Frans Michael Franzénin matkoja Eurooppaan. Myös  Zachris Topelius mainitaan, mutta hänen matkojensa kuvaus jää vähäiseksi, koska ne eivät sovi kirjan aikahaarukkaan.

Mathilda Rotkirch on mielenkiintoinen persoona. Hän syntyi aatelisperheeseen Porvoossa ja asui myöhemmin Turussa ja Tukholmassa, jossa suoritti taideopintoja. Hän lähti 1840 sukulaistensa seurassa Euroopan matkalle, joka kesti lähes vuoden. Matkan alkaessa hän oli 26-vuotias. Melkoisen rohkeaa toimintaa nuorelta aatelisneidolta! 

Rantalan mukaan naiset kulkivat luontokohteissa (vuorilla, rotkoissa ja luolissa) samanlaisissa varusteissa kuin muulloinkin, eli korseteissa, laajoissa hameissa ja lierihatuissa. Tässä kohtaa haluan esittää vastalauseen: Mathilda Rotkirch ei vaikuta aivan niin avuttomalta kuin oletettavasti muut tuon ajan aatelisneidot.
Minä uskon, että normeja muutenkin uhmanneella Mathildalla oli hameensa alla miesten housut ja jaloissaan pikkuveljen nahkasaappaat. Ehkä lierihattukin oli kiinnitetty lämpimän huivin alle, jolloin se toimi mainiona sateensuojana. 

Kirjan parasta antia ja uutta tietoa minulle oli Snellmanin ja Franzénin kuvan monipuolistuminen. Kummankin kirjallinen tuotanto on minulle outoa, ja mielikuvatkin ovat muodostuneet lähinnä patsaiden perusteella. 

Franzénin  patsas on Oulun vanhin julkinen ulkoveistos.  Kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhosen mukaan sijoituspaikkaa tuomiokirkon lähellä olevassa puistossa kutsuttiin Oulussa Möllöplaanaksi, koska siellähän se outo veistos edelleenkin "möllöttää", kuten linkin kuvasta näkyy.

Rantalan kirja kuitenkin osoittaa, että Möllöplaanan möllöttäjäkin on ollut nuori, elämäniloinen, utelias ja innostunut, joka hieman yli 20-vuotiaana reissasi ympäri Eurooppaa kirjoittaen kokemuksistaan. Samanlaisen tehopesun sai myös Snellman, jota olen pitänyt vain kuivakkaana Suomen valtion synnyn taustavaikuttajana, en muuten mielenkiintoisena persoonana tai kirjoittajana. Olen ollut väärässä. Hänhän oli mitä mainioin kynäniekka, positiivisen utelias ja ennakkoluuloton havainnoija.

Koulussa historian tunneilla puhuttiin höyrykoneen keksimisestä ja rautatieverkoston synnystä. Heli Rantala osoittaa niiden valtaisan merkityksen ja uudistusvoiman ihmisten elämässä. Niiden vaikutushan on verrattavissa Internetin syntyyn. Rautatieverkosto  mahdollisti mm. valtaisat ja pitkät musiikkikiertueet ja fanikulttuurin syntymisen. Varsinkin Franz Liszt osasi hyödyntää tehokkaasti uusia junayhteyksiä, ja sanomalehdistö tuki kiertueita ilmoittamalla, missä julkkikset kulloinkin esiintyvät ja julkaisemalla arvosteluja konserteista.  Aiemmin, ennen rautatieverkoston kehittymistä, Euroopan kiertueella viilletti vuosikausia mm. Niccolò Paganini, jonka henkilökohtainen ongelma runteli hänen ulkonäköään.

Minulla on käsitys, että historiaa on opetettu ainakin aiemmin jotenkin vertikaalisesti, vuosiluvusta toiseen. Voin olla väärässä, mutta joka tapauksessa olisi mielenkiintoista lukea historiaa myös horisontaalisesti, eli mitä missäkin tapahtui samaan aikaan. Muistelen, että tällainen kirja ilmestyi Suomen satavuotisjuhlan aikoihin, mutta kirjan nimi ja kirjoittaja ovat unohtuneet.

Heli Rantalan Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa on hieno, avartava ja kivasti kirjoitettu lukukokemus historiasta kiinnostuneille. Vaikka matkaajat haluavat edelleen tutustua uusiin maihin, kulttuureihin ja nähtävyyksiin, he eivät onneksi enää pääse vierailuille sairaaloihin potilasnähtävyyksiä katsomaan.



13.12.2020

Joel Haahtela: Hengittämisen taito


Nyt olen lukenut koko Joel Haahtelan tähänastisen tuotannon. Hengittämisen taito on tuttuun tapaan pienoisromaani.

"Nuorukainen saapuu talviseen Thessalonikiin etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä, ja matka johtaa kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. Keskellä merta pieni erakkoyhteisö elää sopusoinnussa luonnon kanssa istuttaen puita, valaen tuohuksia ja syventyen öisiin rukouspalveluksiin. Kun talvi vaihtuu kevääksi, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella - ja hiljalleen jokin pano alkaa hellittää." (Etuliepeen teksti)

Hengittämisen taito -romaanissa on jotain samaa kuin Adèlen kysymyksessä: erakkoyhteisö ja hengellinen etsintä. Kirjassa on myös jotain samaa kuin muissakin Haahtelan kirjoissa: kertojana on jotenkin eksyksissä oleva paikasta toiseen haahuileva mies, jota painaa suuri surumielisyys. 

Aiemmin olen postauksissani kehunut Haahtelan kieltä ja tyyliä. Kyllähän ne tässäkin kirjassa ovat kunnossa, mutta tällä kertaa syvällinen ja pohdiskeleva tyylilaji ei jostakin syystä uponnut - tai oikeastaan kyllä ja ei. 

Itse tarina on rauhallinen ja mielenkiintoinen, mutta siinä on myös häiritsevä puoli. On hienoa, että päähenkilö löysi etsimänsä ja sai ymmärrystä isän toimintaan, mutta minua ärsytti 24-vuotiaan päähenkilön ajautuminen intiimiin suhteeseen, isän veljen lesken kanssa, joka oli häntä parikymmentä vuotta vanhempi. Aiemmissakin kirjoissa on ollut vastaavanlaisia kohtauksia, joissa kai kuvataan elämän sattumanvaraisuutta yllättävien intiimisuhteiden avulla.  Kaipa kertojamiesten avoin avuttomuus jotenkin vetoaa näihin fiktiivisiin naisiin. Minusta tämä intiimisuhde oli tarpeeton tässä tarinassa ja hyppäsi häiritsevästi silmille.

Luostarielämän kuvaaminen on aidon tuntuista. Onko Haahtelalla itsellään siitä kokemusta? - Yksinkertainen elämä tuo onnellisuuden ja paljastaa elämän tarkoituksen. Näinkö se on? 

Opin myös uusia sanoja: kelja, skiitta ja trapesa. Se oli positiivista. Sanojen merkityksen voi halutessaan tarkistaa näistä linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kelja

https://www.ortodoksi.net/index.php/Skiitta

https://www.ortodoksi.net/index.php/Trapesa


Hengittämisen taito on hyvä ja elegantti kirja, mutta entisenlaista euforiaa ei tämän lukukokemuksen myötä syntynyt. Ehkä se ei johtunut kirjasta, vaan lukijasta. Tähdet eivät nyt kerta kaikkiaan olleet oikeassa asennossa.

Aiemmat Haahtela-postaukseni löytyvät tästä linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela


7.12.2020

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen


J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kuunneltuani luin perään kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen.

Kirjassaan Kapari-Jatta kuvaa Harry Pottereiden monivaiheista suomennosprosessia ja suomentajan työtä yleensä.  Hän avaa mm. sitä, miten voi suomentaa keksittyjä sanoja, miksi toiset nimet on suomennettu ja toiset eivät. Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja suosittelen sitä luettavaksi Pottereiden jälkeen.

Mukana on myös suomennosten kansien kuvittajan Mika Launiksen paljastuksia kuviensa synnystä.

Kapari-Jatta sanoo myös pitävänsä Vesa Vierikon lukemista äänikirjoista, koska Vierikko lukee ne todella hyvin. Olen samaa mieltä. Juuri vasta urakoin sarjan BookBeatin äänikirjoina.

Postaukseni Harry Potter -sarjan äänikirjoista, jotka Vesa Vierikko lukee, löytyy tästä linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/