Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

                                                    

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaania voisi kuvata Säädyllisen ainesosan sisarteokseksi. Molemmissa ruoka ja ruuanvalmistus ovat keskeisessä osassa, ja molemmissa on myös naisten välistä rakkautta. Neiti Steinin keittäjättäressä on myös sisarrakkaus merkittävässä roolissa, ehkä kaikkein tärkeimpänä, sillä sen voimalla tehdään äärimmäisen voimakkaita tekoja.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa: 1930-luvun Ranskassa ja 1920-luvun Suomessa. Tarinan nykyhetkessä Pariisissa suomalainen Margit tulee keittäjättäreksi erään pariskunnan kotiin. Hän ei paljon puhu itsestään ja käyttäytyy muutenkin hillitysti ja torjuvasti. Jossakin vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että hänellä on menneisyydessä jokin salaisuus, jota hän pakenee. 

Margitin menneisyys Suomessa paljastuu takaumina, taitavasti kirjeiden kautta. Suomalainen Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka Melvas kirjoittaa kirjeitä tohtori Aurora Martinlaaksolle joko Seilin saareen tai Lapinlahden sairaalaan. Tohtori on pyytänyt tietoja tietyistä potilaista. 

Kirjeissään Ulriikka kertoo Gröndahlin kartanon ihmisistä ja tapahtumista kahden vuoden ajalta vuosina 1919 - 1921 aluksi lörpötellen niitä näitä, mutta vähitellen yhä enemmän kartanossa tapahtuneita ikäviä asioita  paljastaen. Gröndahlin kartanossa asuivat tuolloin vakituisesti kartanon vanha herra, nuori herra sekä Karin-rouva. Palvelijoita olivat puutarhuri Ulriikan lisäksi keittäjätär Gun, piikasisarukset Astrid ja Margit sekä sisäpiika Ottilia. Kerrontateknisesti kirjeet on kiva ratkaisu, mutta mietin, onko kirjeiden vastaanottaja aivan uskottava. Onko tohtorilla todellakin aikaa ja kiinnostusta paneutua hoidokkiensa elämään näin vahvasti?

Kahden aikatason kuljettaminen toimii hyvin, ja menneisyyden tapahtumat pitävät lukijan hyvin otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka. Tästä pisteet kirjailijalle! 

Neiti Steinin keittäjätär ja hänen menneisyytensä Suomessa ovat mielestäni kiinnostavampia kuin tarinan nykyhetki ja pariisilaisen pariskunnan tarina. Pariskunnan suhteessa kiinnostavaa on vain yleisellä tasolla ihmissuhteiden valtarakenteet: hallitseminen ja alistuminen, mutta ei muu. Neiti Stein on erittäin itsekeskeinen ja suorastaan vastenmielinen henkilöhahmo, ehkäpä narsistinen persoona, joka pyörittää ihmisiä ympärillään. Hänen puolisonsa on tottunut alistumaan ja palvelemaan. 

Pariskunta on todellinen, ja heidän suomalainen keittäjättärensä on myös oikeasti elänyt ihminen, jota kirjailija tosin on käyttänyt vain inspiraation lähteenä. Pariskunnan ystäväpiiriin kuuluu mielenkiintoisia, todella eläneitä henkilöitä, kuten taiteilijat Picasso ja Matisse sekä kirjailija Hemingway, joista oli kiinnostavaa lukea. Kirjailijan jälkipuheessa Parkkinen kirjoittaa teoksen kuitenkin olevan fiktiota ja sepitelmää. Hän kertoo pyrkineensä totuudenmukaisuuteen sillä tavalla kuin se edes on kaunokirjailijalle mahdollista. 

Todellisten ihmisten lisäksi kirjassa on selvästi todennettavia historiallisia faktoja, kuten San Franciscon maanjäristys ja tulipalot vuonna 1906, natsismin alkava nousu ja juutalaisvastaisuus, joka ainakin tarinassa on näkyvissä myös Pariisissa 1937.

Koska olen analyyttinen lukija, kirjassa nousi esille myös historiallisen ajankuvan kannalta epäilyttäviä asioita, joista kävin mielenkiintoisia keskusteluja historiaa tuntevan ystäväni kanssa: Oliko korjauslakka jo keksitty 1935? Oliko ruskettuminen ja naisen lihaksikkaat käsivarret ihailtavia Suomessa 1920-luvun työväestön keskuudessa? Miksi palkka-asiassa viitataan 18 vuoden täysi-ikäisyyteen; eikö täysi-ikäisyyden raja ollut Suomessa vielä 1970-luvullakin 21 vuotta?  Kiitos ystävälle valaisevista tiedoista, joita en kuitenkaan tähän aio avata.

Myös oikoluvun jäljiltä kirjaan on jäänyt valitettavasti virheitä ja huolimattomuuksia, jotka toivottavasti voidaan korjata, jos uusia painoksia otetaan. Mm. nämä yksityiskohdat pomppasivat häiritsevästi silmille:

• Kirsikkatortun kanssa syötävä vaniljakastike muuttuukin parin sivun päästä vaniljajäätelöksi.
• Neiti Melvas onkin välillä neiti Melas. 
• Renessasnssikalusteita on ostettu italiasta (pieni alkukirjain).
• Jääkylmässä vedessä pyykkiä pesseet kädet ovat siedättyneet. (Eikö niiden pitäisi olla sierettyneet, eli rohtuneet?)
• Yksikön toisen persoonan yhteydessä käytetään virheellisesti yksikön kolmannen persoonan omistusliitettä: "Onhan sinulla sormensa pelissä siinäkin".
• Ihmettelin myös sorbus-limonaadia - Sorbus isolla kirjoitettuna on Alkossa myytävä tuotemerkki. Onko pihlajanmarjoista koskaan yleisesti puhuttu sorbuksena, jolloin pieni alkukirjain olisi perusteltavissa?

Menneisyyden tarinan Kuka kukin on? -leikki on mielenkiintoista, ja jännitys pysyy yllä loppuun asti. Neiti Steinin keittäjätär on juonenkuljetuksen kannalta taitavasti rakennettu, mutta tällä kertaa en aivan kymppi plussaa kirjalle antaisi. Perusteluna on juurikin mainitsemani epätarkkuudet ja virheet sekä se, että mielestäni kirjan viimeinen virke latistaa tarinan. En pitänyt pariisilaisesta pariskunnasta, ja heidän suhteensa oli minulle täysin merkityksetön. Heidän lemmenlurituksiaan oli suorastaan ärsyttävää lukea.

Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi sen sijaan ansaitsee mielestäni arvosanan kymmenen.

Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani: kirjoituksia

"Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa herkkävireisesti ihmisenä olemisesta ja pyrkimyksistämme kurottautua kohti merkitystä. Metsä ei kuule neuvojani on matka tunnustetun taiteilijan mielenmaisemaan, muistoihin, aikaan ja taiteen kosketukseen." (Kirjan takakansitekstiä)

Kirjan takaliepeen mukaan Björkman on palkittu ja suosittu näyttelijä, kolumnisti ja kirjailija. Olen pitänyt kaikista lukemistani Björkmanin kirjoista. Aivan  erityisen paljon pidin tästä kokoelmasta, jonka tekstit ovat ilmestyneet aiemmin Eeva-lehden kolumneina vuosina 2014 - 2022.

Ensinnäkin kirjan nimi on loistava! Mielestäni nimi viittaa hyvin osuvasti ihmiseen, joka tärkeilevänä jakelee neuvojaan, vaikka niitä ei kysytä, eikä tarvita. Ihminen luulee tietävänsä, mikä luonnolle on oikein, miten metsiä pitää hyödyntää ja miten toimia tehokkaasti kaikessa suorittamisessaan. Metsä ei kuule, se vain on. On asetuttava kuulemaan, mitä metsällä on sanottavana. Se antaa suojaa, iloa, virkistystä ja jotakin syötäväksi kelpaavaakin vain olemalla, ei vaatimalla, pakottamalla tai ihmisten tavalla vouhottamalla.

Toiseksi tekstien kieli on selkeää ja kaunista. Ajatukset ovat syviä ja viisaita. 

"Eletty, nähty, koettu ja luettu on tallentunut ja tiivistynyt lauseiksi... Kirjoittaminen on liikkumista mielen avaruuksissa. Yksinäisen  tutkimusmatkailijan taivallusta ajassa ja tilassa." ( s. 11 - 12)

Björkmanin teksteissä elämän asioiden tärkeysjärjestys on selvä: kiitollisuus, nöyryys ja pysähtyminen.

Elämä on tarkkuutta kosketti minua erityisesti. Se on pohdiskeleva ja kieleltään kaunis teksti, jota lainaamalla haluan osoittaa teoksen sisällöllisiä aarteita.

"Elämän tarkkuus on syksyn lehtien lento, kieppuvat lentoradat kirkkaassa ilmassa ja yöllisen myrskyn pimeydessä. Elämän tarkkuus ovat myös lehtien suonet ja ruoteet, joita harvoin pysähdymme katsomaan. Kaikki tuo elämää ylläpitävä mikroskooppinen taituruus, joka vallitsee näkymättömissä ympärillämme.

Elämän tarkkuus on keltainen lehti veden pinnalla. Suhiseva tuuli korkeuksissa ja taivaalta satavat värit syksyn viileydessä. Tiet ja polut pehmeät kävellä, matkalla sydämen sisäisen alueen halki."

Muita erityisen koskettavia tekstejä minulle olivat Eläimistä ja ihmisistä, Puitten hengitys ja Merkityksiä. Ne soittelivat sieluni kelloja, ja luin tekstit monta kertaa.

Metsä ei kuule neuvojani sisältää myös paljon viittauksia muihin teksteihin.  Mm. Matti Saanion ja Paavo Rintalan kuvaromaani Lähdön jäljet (1980) vaikuttaa siltä, että haluan tutustua siihen, koska Björkman kuvaa teosta sanoin; "Kuin Edgar Lee Mastersin Spoonriver-antologiasta nousevat ihmisten syntymät ja kuolemat tämän ohuen kirjan sivuilta." 

Oli todellakin mukava viivähtää tämän kirjan viisauden ja syvällisen pohdinnan sekä kauniin kielen parissa. Kiitos kirjasta, @Hannu-Pekka Björkman!

Metsä on aina ollut minulle tärkeä ja rauhoittava maisema. Se antaa kaikille aisteille jotakin. Metsässä oleskelu virkistää ja rentouttaa. Vaikka suuntavaistoni on kehno, pystyn kulkemaan tutussa metsässä tuttuja polkuja ja maamerkkejä seuraten. Postauksen kuva on kollaasi erään minulle tärkeän metsäkokemuksen muistoksi.

Muita kommentteja ja ajatuksiani Björkmanin teoksista avautuu alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2022/01/hannu-pekka-bjorkman-valahdyksia.html

Meri Valkama: Sinun, Margot

                                                      

Meri Valkama on viettänyt lapsuutensa DDR:ssä ja hänen isänsä työskenteli toimittajana siellä. Sinun, Margot -kirjan päähenkilö Vilja on viettänyt lapsuutensa DDR:ssä ja hänen isänsä työskenteli toimittajana siellä. Yhtymäkohtia on, mutta kirjailija on toistuvasti sanonut, että Sinun, Margot on fiktiota. "Historiallisesta kehyksestä huolimatta henkilöt ovat keksittyjä lukuun ottamatta maailmanhistoriasta tunnettuja poliitikkoja." (Kirjan kiitokset)

Tätä kirjailija joutui korostamaan monissa yhteyksissä voimakkaasti, kun kirjallisuuslehti Parnassossa ilmestyneessä arvovaltaisen kriitikon arvostelussa väitettiin Valkaman isän kuolleen, vaikka näin ei ole. Lisäksi arvostelussa väitettiin kirjan kuvaavan Valkaman omaa elämää.

Kun seurasin kirjan markkinointia ja keskustelua somessa, DDR oli toistuvasti esillä. Niinpä odotin kuvauksia kylmänsodan kahtiajakautuneesta maailmasta ja elämästä jaetussa kaupungissa. Kirjaa lukiessani kyselin mielessäni, milloin se DDR oikein alkaa. Kirja ei siis aivan vastannut mielikuvaani. Kyllähän DDR:n kuvaustakin tuli, mutta koska kyseessä - sekä kirjan Viljalla että kirjailijalla - on vain lapsuudessa DDR:ssä vietetty aika, kuvauksesta tuli mielestäni melko ohutta. Omakohtaisuus on vähäistä. Muistikuvia ei ole. Ne ovat toisten kokemuksia, jotka on saatu kirjaan haastattelujen kautta.

Sinun, Margot etenee kahdessa aikatasossa: 1980-luvulla ja nykyhetkessä Saksassa ja Suomessa. Vilja alkaa selvittää isänsä kuoleman jälkeen, kuka on Margot, jonka kirjoittamia kirjeitä löytyy isän jäämistöstä. Tämä on kirjan keskeinen juonirakennelma, joka etenee hieman dekkarimaisesti.

Enimmäkseen tapahtumat kuvataan vuorotellen, mutta toisinaan myös taitavasti rinnakkain. 

Kirja sisältää erilaisia ihmissuhdetarinoita: 

• Ensinnäkin on isän ja äidin tarina sekä sosialistisen unelman todeksi eläminen.

• Toiseksi on perheen tarina uudessa kotimaassa: toisen lapsen jatkuva sairastelu ja toisen lapsen päiväkotiaika. Äiti haaveilee omasta ajasta, jotta voisi kirjoittaa, mutta isän työ vie paljon aikaa, ja äidin on vastattava lasten hoitamisesta ja kodista.

• Iso tarina on isän ja toisen naisen rakkaustarina, jossa mukana elää myös toinen perheen lapsista. Isän uudesta suhdekuviosta jää lapselle kuitenkin vain hajanaisia muistijälkiä, eikä niistä voi olla varma, ovatko ne ollenkaan tapahtuneet.

• Kun perheessä eletään sisäistä kylmänsodan aikaa parisuhteen ajauduttua kämppäkaveruudeksi, koittaa äidin oman tarinan aika. Äiti alkaa etsiä itseään ja kokeilla rajojaan. Vihjataanko, että tähän aikaan liittyisi myös mahdollinen kostoon perustuva ilmiantajuus?

• Äidin ja tyttären tarina on surullinen, koska siinä on paljon riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja kommunikointivaikeuksia. Olisiko Vilja voinut jättää menneisyyden kaivelun sittenkin vähemmälle ja pitää suhteensa äitiin ainakin asiallisena ellei lämpimään suhteeseen kyetty?

• Sisarusten tarina jää melko ohueksi. Veljen sairastelu ja paluu äidin kanssa Suomeen verotti suhdetta. Aikuisenakin sisarukset ovat hieman etäisiä. Yhteisiä muistikuvia lapsuudesta ei oikein löydy.

• Isän uuden naisen ja tyttären yhteisessä tarinassa on jotakin outoa, rakkaudeksi kuvattua, omistavuutta ja tahallista vierottamista äidistä, mikä on ahdistavaa. Vilja löytää Margot-Luise-Muttin kuin ihmeen kaupalla, ja he tapaavat toisensa vuosikymmenten jälkeen. Ei tiedetä, miten suhde kehittyy, mutta toivoisin, että he päättäisivät antaa menneiden olla. 

• Kaiken tämän lisäksi mukana kulkee vielä päähenkilön nykyhetken ihmissuhdekuvio ex-puolisoineen. Mielestäni tämä on kokonaisuuden kannalta tylsä ja turha kuvio, joka suihkukohtauksineen vaikuttaa jotenkin päälle liimatulta. Fokuksen pitäminen Berliinissä ja Margotin persoonan selvittämisessä olisi ollut riittävä ja mielenkiintoinen taso.

Berliinin muurin murtumisen tarina on kirjan parasta antia, ja vaikuttaa jonkun autenttiselta kokemukselta. Myös Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja vierailu myöhemmin paikan päällä on uskottavasti kuvattu.

Meri Valkaman Sinun, Margot - kirjaa on pidetty paljon esillä, ja sitä hehkutettu esimerkiksi Facebookin kirjallisuusryhmissä. Peruskuvio: menneisyyden avaaminen dekkarimaisesti pieninä paloina ja sitä kautta itsensä etsiminen, toimi hyvin. Paikoitellen kieli oli kaunista, mutta kokonaisuutena kirja oli minulle kuitenkin lievä pettymys.

Satu Rämö: Hildur

Islanti ja islantilaisuus kiinnostaa minua kovasti. Haaveilen Islantiin matkustamisesta, ja ostin jo matkakirjankin.

Satu Rämön Hildur on ollut positiivisesti esillä ilmestymisestään (2022) lähtien. Hildur on Rämön ensimmäinen romaani aiemmin ilmestyneiden tietokirjojen jälkeen. Se aloittaa Islantiin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka toinen osa on tulossa keväällä, jo maaliskuussa 2023. Luen sen varmaan heti, kun se ilmestyy.

Hildur on poliisi, joka yhdessä pomonsa Beatan kanssa ratkoo islantilaisen syrjäseudun rikoksia. Hän on vahva, itsevarma ja monitaitoinen selviytyjä. Hänen harrastuksensa ovat liikunnallisia, ja talvisurffaus jopa vaarallista.

Hildurin ja Beatan työkaveriksi tulee suomalainen poliisiopiskelija Jakob, jonka työpanosta rajoittaa islannin kielen osaamattomuus, mutta vahvalla englannilla hän pärjää kollegoidensa ja joidenkin asiakkaidenkin kanssa. Vaikka hänen roolinsa on olla läsnä ja toimia vain niissä rajoissa, joissa voi, hän osoittautuu päteväksi, rauhalliseksi ja nopeaälyiseksi poliisiksi. Hän on aidosti suomalaisen oloinen mies, mutta poikkeaa massasta siinä, että hän neuloo islantilaisneuleita ja kokee sen ajatuksia rauhoittavana ja selkeyttävänä toimintana. Hänestä tulee Hildurille sopiva työpari, ja molemminpuolinen luottamus syntyy nopeasti. 

Kirjan henkilöt ovat aidon oloisia ja mielenkiintoisia. Vastenmielisiä henkilöitäkin on, ja niinhän dekkarissa kuuluukin olla. Todellisuudessa henkirikoksia maassa tapahtuu kai vähän, mutta Hildurissa tapahtui kolme suunniteltua henkirikosta ja yksi itsemurha. Todellisuudesta tutut itsemurhat ja huumemaailma lieveilmiöineen rikkovat lukijan idyllisiä ajatuksia Islannista. 

Tapaukset liittyvät mutkikkaalla tavalla yhteen, ja rikoksiin johtava sukukuvio on taitavasti rakennettu. Syyllinen selviää, ja hänen henkilökohtainen yhteytensä suvun synkkään salaisuuteen selviää myös, mutta minulle jäi epäselväksi, miten juuri hän sai sukurasitteen selville, ja mikä on hänen yhteytensä Lisaan, nuoreen vaeltajaan.

Hildurissa kerronta on sujuvaa, ja tarinan mausteena on kivoja, ilmeisesti islantilaisia sanontoja, kuten "Ulkona on mörönpyllynpimeää" ja "He ovat simpukannuolijoita." Maan erikoislaatuisuudet, sääolosuhteet ja yhteisöllisyys tulevat hyvin esille. Myös kansanperinteen uskomuksiin viitataan kivasti. Poliisien lounaat sen sijaan huolettavat: nakkisämpylöitä, pitsoja, kahvia ja pullaa, maissilastuja ja olutta. Eikä Tinna-tädin rasvainen sisäelinmakkarakaan tunnu kovin houkuttelevalta, vaikka sitä kuvataan herkulliseksi. Onneksi valasta ei sentään syöty, eikä mädätettyä hainlihaa.

Hildur oli hyvä lukukokemus ja jään mielenkiinnolla odottamaan sen jatko-osaa tai -osia. 

Kirjan kuvan alkuperäinen osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/satu-ramo/hildur/9789510479209 (Luettu 2.2.2023.) Blogikuva on minun tuunaamani. Alkuperäisen kannen on suunnitellut Ville Laihonen. Luin kirjan BookBeatin E-kirjana.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan saa hänen kotisivultaan:

https://satu.is/ (Luettu 2.2.2023)

Blogistani löytyy postaus Rämön kirjasta Islantilainen kodinonni tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Satu+R%C3%A4m%C3%B6 

Olen lukenut myös Rämön Talo maailman reunalla ja Islantilainen voittaa aina, mutta niistä ei ole postauksia.

Muita Islantiin liittyviä lukemiani kirjoja ovat mm. Tapio Koivukarin Poltetun miehen tytär, jonka blogipostaus on luettavissa linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Poltetun+miehen+tyt%C3%A4r

Blogipostaus on myös kirjasta Steinunn Sigurðardóttir: Heida — Lammaspaimen maailman laidalta. https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2020/06/steinunn-sigurardottir-heida.html 

Yrsa Sigurðardóttirin dekkareita olen myös lukenut. Linkistä pääsee lukemaan postaukseni niistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search/label/Yrsa%20Sigurdard%C3%B3ttir

Kauan sitten olen lukenut myös Halldór Laxnessin klassikon Salka Valka sekä  Arnaldur Indriðasonin suomennettuja dekkareita, mutta niistä ei ole postauksia, koska silloin ei vielä blogiani ollut, enkä varmaan edes tiennyt, mikä blogi on.