17.10.2021

Irene Vallejo: Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina. Suomentanut Taina Helkamo


Irene Vallejon: Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina on paksu köriläs ja oikea runsaudensarvi, jonka sain viimein luetuksi. Työ ja muu elämä häiritsivät harrastusta, joten lukeminen eteni aika hitaasti. Välillä ajattelin, että luovutan ja jätän lukemisen kesken, mutta luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Sisältö on niin mielenkiintoinen, että aika ajoin puuduttavaltakin tuntuva ponnistelu jäi mielenkiinnon  vuoksi taka-alalle.

Kirjan nimi Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina on oikeastaan hieman harhaanjohtava. Kyseessä ei ole vain kirjaesineen kehitys, vaikka siitäkin on tietenkin kyse. Papryrus on kirjaesineen lisäksi antiikin teosten, monien kirjailijoiden, sivistyksen ja kirjastojen, luettelointijärjestelmien,  kirjastonhoitajien ja maailmantapahtumien historiaa, mutta kirjan ja kirjallisuuden näkökulmasta; silmälasien historiaa unohtamatta.  Papyrus on historiakirja, tietokirja ja henkilökohtaisen lukemisen tarina. Vallejo on kasvanut kirjojen parissa, ja valtaisan pohjasivistyksen lisäksi hän on tehnyt vielä valtaisan taustatyön.

Kirjan sivuilla vilahtelee historiasta tuttuja nimiä ja asioita, mutta tuttuihin asioihin tulee uusia näkökulmia ja lisätietoja. Esimerkiksi Aleksandrian kirjaston paloa olen aina tottunut ajattelemaan järkyttävän suurena katastrofina, mutta Vallejo selvittää kirjaston tuhon syitä ja osoittaa, että tuho oli oikeastaan kolmivaiheinen. Palo ei ollutkaan ainoa tuhoaja. Kirjaston tuhoutumiseen liittyi myös Rooman imperiumin tietoista tuhotyötä Aleksandriaa kohtaan. Aleksandria oli idän ja lännen polttopisteessä, kuten Berliini myöhemmin. 

Kun Aleksandrian kirjaston palo ja 1992 Sarajevon kansalliskirjaston polttaminen liitetäänkin jatkumoksi, historia saa uusia ulottuvuuksia. Sarajevon kansalliskirjaston polttaminen oli järkyttävää luettavaa, samoin kuin 2000-luvulla tapahtunut ja Yhdysvaltojen siunaama Irakin kansalliskirjaston ja -arkiston ryövääminen, joista minulla ei ollut aiempaa tietoa.

Pidin siitä, että Vallejo käyttää myös kirjoja ja elokuvia viittaamaan varsinaiseen historialliseen tapahtumaan, josta ei ole alkuperäisiä lähteitä olemassa. Näkökulma laajenee näinkin. Seuraavassa lainauksessa tiivistyy mielestäni Papyruksen keskeinen ajatus:

"Kirjojen ansiosta meille on siirtynyt sellaisia aikanaan esi-isiemme mieleen juolahtaneita, hämmästyttävän hyvin aikaa kestäneitä ajatuksia kuten ihmisten välinen tasa-arvo, mahdollisuus valita johtajamme, ajatus siitä, että ehkäpä lasten on parempi olla koulussa kuin raataa työssä ja halu käyttää julkisia varoja sairaiden, vanhojen ja heikkojen hoitamiseen. Kaikki ne ovat antiikin ihmisten keksimiä ajatuksia, ja niiden selviäminen meidän luoksemme oli kaikkea muuta kuin varmaa. Ilman kirjoja se, mikä tässä maailmassa on hienointa, olisi unohtunut ja kadonnut."

Haluan lopuksi vielä nostaa kunnioittavasti esille minulle ennestään tuntemattomat kirja-amatsonit, nuoret naiset, jotka ratsastivat pitkin Appalakkien viettäviä rinteitä satulalaukut täynnä kirjoja. He toivat kirjoja itäisen Kentuckyn laaksoihin, joissa elettiin eristyksissä Yhdysvalloista ja muustakin maailmasta. Kentuckyyn, jossa ei ollut teitä (eikä sähköä), oli mahdotonta viedä muualla maan alueilla suosiota saavuttanutta kirjastoautojärjestelmää. Niinpä kokeneet kirjastovirkailijat alkoivat kuljettaa alueelle kirjoja, jotka saatiin lahjoituksina, ja niitä varastoitiin postitoimistoissa, parakeissa, kirkoissa, käräjätuvilla tai yksityiskodeissa. Naiset tekivät kolme tai neljä kierrosta viikossa ja hakivat jostakin tukikohdasta kirjaläjän ja jakoivat ne maaseudun kouluille, kokoontumispaikkoihin ja koteihin. 

1936 ratsastavien kirjastovirkailijoiden kierrokset saavuttivat jo 50 000 perhettä ja 155 koulua, ja he taittoivat yhteensä yli 8000 kilometriä kuukaudessa. Kirjojen vaikutus paransi seudun asukkaiden terveyttä ja hygieniatottumuksia, ja lukemaan oppineet lapset lukivat lukutaidottomille vanhemmilleen. Eräs nuori mies sanoi kirjastonhoitajalleen: "Nämä kirjat pelastivat elämämme." 

Aika mahtavaa!

Ehkäpä luen vielä lisäksi Erja Salmenkiven Papyrusten aika, joka käsittelee samoja asioita, mutta on paksuudeltaan noin puolet Vallejon Papyruksesta. Sisällysluettelon mukaan kirja sisältää tekstivalikoiman, tietoa ajanlaskusta, yksiköistä ja lyhenteistä ja Egyptin jumalista. Kirja sisältää myös sanaston. Vaikuttaa mielenkiintoiselta tämäkin.

 

 

26.9.2021

Rosa Liksom: Väylä: kertomus

Taustalla olevat kuvat Väylältä eri vuosina ja vuorokauden aikoina kotialbumista


Voi mahoton, ko oli hyä kirja! Se jäi lukemisen jälkheen miehleen moneksi päiväksi ja yöksi. Elin henkilöitten kohtaloita uuestaan, hain taustatietoja ja makustelin kaunista kieltä.


Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Torniolaaksoon Väylän, eli Torniojoen molemmille puolille. Teini-ikäiset Martta, Katri ja minäkertoja sekä pikku Matti kuljettavat karjan Torniolaakson järvikylästä Väylän yli Ruotsin puolelle ja jäävät sinne evakoksi monien muiden sotaa pakenevien siviilien tavoin. 

Siltaa ei ollut. Joen ylitys tapahtui lautalla todennäköisesti Aavasaksan kohdalta. Pystyin päättelemään kuljetun reitin lukemani perusteella, ja kirjailijan piirtämä kartta vielä vahvisti omat päättelyni. Karja jätettiin pohjoiseen, mutta minäkertojan matka jatkui Haaparantaan asti. Haaparannan rautatieasema oli tunnistettavasti kuvattu. 

Matka on pitkä kävellen kuljettavaksi, eivätkä evakko-olosuhteet olleet niin ruusuiset, kuin ruotsalaisten yltäkylläisestä avusta on tottunut ajattelemaan. Ensin oli vastaanottopisteet, sitten kokoamisleirit ja majoitusleirit. Vain harvat pääsivät yksityisiin koteihin. Oli avuliaita ihmisiä, mutta myös niitä, jotka katsoivat pakolaisia halveksien ja pitivät heitä uhkana omalle hyvinvoinnilleen. Ruotsissa oltiin hämillään pakolaisten suuresta määrästä.

On hienoa, että Rosa Liksom kuvaa juuri Lapin sodan aikaa, jota ei ole niin paljon kuvattu kuin talvisotaa ja jatkosotaa. 
"Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli karkottaa maassa olleet saksalaiset joukot. Kun saksalaiset eivät poistuneet vapaehtoisesti, alkoi Saksan ja Suomen välinen Lapin sota.

Sotaa käytiin aluksi sopuisasti. Kumpikin osapuoli vältteli taistelua. Neuvostoliittoa valesota ei miellyttänyt. Niinpä se vaati Suomelta todellisia sotatoimia Saksaa vastaan ja antoi määräajan, mihin mennessä oikea sota oli aloitettava.

Kostoksi saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen." (https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945

Rosa Liksom on perehtynyt taustatietoihin hyvin. Minäkin selvittelin niitä historiaa tuntevan ystäväni sekä muutamien alla olevien linkkien avulla. Alkoi todellakin kiinnostaa kotiseudun sotahistoria; todelliset tapahtumat ja sota siviilien kokemana.

Rosa Liksomin Väylää  ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania voi verrata toisiinsa. Niitä yhdistävät nimenomaan jatkosodan aika, kestävyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaava pitkä vaellus sekä sodan kuvaaminen siviilien kannalta. Sota ei todellakaan ole vain sotilaiden tarina.

Väylä on kirjoitettu Peräpohjolan murteella, joka on oma kotimurteeni. Luin kirjaa itselleni ääneen ja tavoitin rauhallisen kerronnan rytmin; kuin joku kertoisi tarinaa keinutuolissa istuen. Nautin kielestä ja sen havainnollisuudesta, ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Voi olla, että jollekin murretta tuntemattomalle, kirjan lukeminen on hidasta, mutta en usko, että mahdotonta. Tarina kuitenkin kantaa hyvin.

Peräpohjolan murrepiirteisiin kuuluu ehkä tunnetuimmin jälkitavujen vokaalien välinen h (esimerkiksi 'talhoon'). Genetiivinä, eli omistusmuotona, käytetään monikossa muotoa 'matkalaukuitten'Liksom käyttää mainittua genetiiviä selvästi toistuvana tyylikeinona, ja sekin tuo tekstiin omanlaisensa rytmin. Lisäksi murteessa on alueelle tyypillisiä sanoja. Lapsi on 'kläppi' tai 'sikiö', joka tosin on itselleni oudompi. Osa sanastosta on ruotsin kielen lainaa.

Omalla murteella kirjoitetusta kirjasta on helppo nauttia, mutta toisaalta, silmät ja korvat ovat myös yliherkkiä omasta kielitajusta poikkeaville muodoille, "virheille". Lukija ei voi kuitenkaan tietää, miksi kirjailija on tietyn sanan tai muodon valinnut. Joitakin yleiskielisiä muotoja, jotka vaikuttivat vahingoilta, annan mielelläni anteeksi, mutta sanan 'porukat' käyttämistä kotiväestä, perheestä, on vaikea sulattaa. Sitä ei tässä merkityksessä käytetty tuolla perällä vielä 1980-luvullakaan, jolloin vielä elin murrealueella, saati sitten 1940-luvulla. Se on nykyajan sana, mutta on tietenkin mahdollista, että senkin käyttämisellä on tarkoitus. Halusiko kirjailija sillä osoittaa, että karjankuljettajatytöt olivat samanlaisia nuoria kuin nykyajankin tytöt?

Kirjassa on ihanaa myös lehmien ja muiden eläinten nimet: Ilona, Kielo, Sisko, Soma ja Sokkeri-vasikka sekä Janne-sonni ja Taneli-ori. Eläimet ovat samalla tavalla kirjan henkilöitä kuin ihmisetkin. Niiden käyttäytymistä ja tunteita kuvataan lämmöllä ja ymmärtäen. Karjanhoitajilla ja karjalla on vahva tunneside.

Seurojen saarnamiehen lestadiusmainen saarna (s. 192 - 194) on niin hersyvää kieltä, että nauroin ääneen. 

Kirjan päähenkilö on herkkä nuori tyttö, joka ajattelee syvällisesti ja on kiinnostunut luonnosta, tähdistä ja avaruudesta. Samalla hän on vahva selviytyjä. Hän on nuori, mutta isossa vastuussa karjasta. Lisäksi hänellä on huoli äidistä; äiti on etsittävä ja hänen vointiaan on vahdittava. Pikkuveljestä on pidettävä huolta, kun äiti ei siihen pysty.

Tyttö joutuu kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan aikuisen vastuuta jo varhain.
Menetyksiä on paljon: ensin molemmat velipuolet, sitten pikkuveli, isä, ero äidistä, lopulta kodinkin menetys. Äiti ei kykene rakastamaan. Äiti ei kannusta eikä tue. Tytön on yksin kannettava pikkuveljen arkkukin kirkkomaahan. Paikalla on hänen lisäkseen vain haudankaivaja. Hän pystyy kuitenkin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on, katkeroitumatta ja sopeutuen. Luonto ja eläimet antavat voimaa. On vain pärjättävä. Ei ole vaihtoehtoa. Monien menetysten ja pettymysten jälkeen on kuitenkin uuden alun ja toivon vuoro.

Rosa Liksomin Väylä on hyvin visuaalinen ja hyvin koskettava kirja. Luettuani mietin sitä päiviä, selvittelin faktoja ja kuuntelin kielen rytmiä. Elin henkilöiden mukana vielä päiviä sen jälkeen, kun olin kirjan sulkenut.



Lisätietoa Lapin sodasta:

Lisätietoa Tornion (Röyttän) maihinnoususta:

Lisätietoa Aavasaksan lossista: 


Lisätietoa Peräpohjolan murteesta:

17.9.2021

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Nina Lykke: Kohonnut riski. Molemmat suomentanut Sanna Manninen


Norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei on saanut paljon positiivista kuhinaa aikaan. Minullekin kirjaa vinkattiin useammasta suunnasta.

Etuliepeen arvostelukatkelmissa sitä hehkutetaan mm. näin: 

"Poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, hauska ja kaunistelematon teos. Ajoittain häpeällisen tunnistettava." -VG

"Ihastuttavan tarkkasilmäinen romaani ...Keski-iän kriisille pohjautuva draama on kaikkineen nautinnollista luettavaa ja Nina Lykke terävä ja säälimätön tarkkailija." - Der Spiegel

Ja todellakin kehut pitivät paikkansa! Kirja kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Ingridistä ja Janista, joiden varakas elämä sujuu mukavalla, tutulla tasolla. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa lasten elämän turvaamiseksi, ja lapset todellakin nauttivat hyvistä oloistaan, eivätkä kaipaa elämäänsä muutoksia. Kerronnan musta huumori kukkii.

Tutut kuviot menevät sekaisin, ja Ingrid haluaa avioeron. Kaikki muuttuu, mutta lasten elämä ei. Ingridistä löytyy uusia puolia ja ennen näkymätöntä vahvuutta. Iloitsen niin hänen puolestaan kirjan yllättävään loppuun asti!



Luin heti perään Nina Lykken kirjan Kohonnut riski, joka palkittiin Norjan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Braggella. Kirjaa on myyty yli 80 000 kappaletta (takaliepeen tekstiä).

Jos olisin lukenut kirjat vähän pitemmällä aikaetäisyydellä, olisin voinut ehkä pitää Kohonneesta riskistä enemmän. Nyt huomasin, että kirjailija on keittänyt samoista aineksista kaksi eri soppaa. Taaskin kyseessä on vauras ja vakiintunut norjalaispariskunta, joka ajautuu keski-iän kriiseihin, ja taas tulee ero. Asetelma on eri kuin edellisessä kirjassa, mutta peruskuvio on sama. 

Kaikenlaisen ihmissuhdevatvomisen, hullujen tempausten ja ilmeisen uupumisen kuvailun taustalla on myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Osansa saavat liian helpoksi tehty elämä ja yhteiskunnan tuki kaikessa, julkisen terveydenhuollon ongelmat, narkomaanit sekä liian varhain aikuistumaan joutuneet lapset elämänikäisine tunnevammoineen. 

Eli, heppoisen pinnan alta löytyy kyllä vakavampaakin sanottavaa. Mutta miksi lääkärin piti saarnata ja pauhata asioista sivutolkulla ilman muita tapahtumia? Saarnaamisen ja paasaamisen vain jatkuessa sivulta toiselle harkitsin lukemisen keskeyttämistä. Olisiko jotakin voinut jättää pois? Olisiko luuranko Tore edes voinut kommenteillaan palauttaa pauhaavat kierrokset takaisin tarinaan? Onko tämä lääkärisaarnaaja se toinen anonyymi kiitoksen kohde? Onko kirjailija antanut hänen purkaa tuntojaan ja kirjannut kaiken autenttisesti, mutta ei ole uskaltanut karsia mitään? 

Nina Lykken kirjat tarjoavat mielenkiintoista ajankuvaa, mutta kuten sanottu, Ei, ei ja vielä kerran ei saa minulta suuremmat pisteet kuin Kohonnut riski. Sanna Mannisen suomennokset molemmissa kirjoissa ovat mainioita.




 



 

6.9.2021

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan



Suomalainen näyttelijä ja kansanedustaja (2011 - 2019) Jani Toivola kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti oman elämänsä kipukohdista ja onnen hetkistä; kasvustaan omaksi itsekseen. Kirjan Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan alaotsikko kuvaa hyvin sitä, mistä kirjassa on kyse.

"Jani Toivola käsittelee elämäntarinansa kautta identiteettiin, ihmisen oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyviä kysymyksiä: kuka saa rakastaa, kuka saa perustaa perheen ja olla isä tai äiti, kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivola syntyi 1977, eikä elämä suomalaisen yksinhuoltajaäidin tummaihoisena lapsena ollut helppoa. Hän sai toistuvasti selitellä suomalaisuuttaan ja "ihmeellisen hyvää" suomen kielen taitoaan. Koulussa alkoi kiusaaminen, nimittely ja väkivalta. Eikä sitä mitenkään vähentänyt Toivolan palava halu esiintymiseen: näyttelemiseen ja tanssimiseen sekä näyttävään pukeutumiseen.

Jani Toivola jätti lukion kesken. Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, mutta halu opiskella näyttelijäksi oli unelmana taskussa. Toivola muutti New Yorkiin. On mukavaa, että hän ei esittele New Yorkia ja oleskeluaan siellä vain glooriana, vaan tuo rehellisesti esiin myös monenlaiset vaikeudet, joita suomalaispoika suuressa maailmassa kohtasi. Kaikki oli opeteltava alusta. Kielitaito oli riittämätön, eikä paikkansa löytäminen ollut itsestään selvää, koska ei tiennyt, miten yhteiskunta toimii ja koska verkostot ja päivittäiset rutiinit puuttuivat. 

Pidän myös siitä, että Toivola tuo toistuvasti esille lapsuudenperheensä "tavallisuuden" Anttilan lehtineen ja Hobby Hallin kuvastoineen. Rahaa ei ollut, mutta rakkautta, tukea ja turvaa oli. Äidin ja pojan liitto on luja, vaikka puhumattomia asioitakin oli.

Häpeä on vahvasti läsnä. Se ei johdu pelkästään ihon väristä, vaan liittyy kaikkeen olemassaoloon ja oikeuteen olla se, millainen on. Kansanedustaja-aikaa Toivola kuvaa mukavasti inhimillisyyden, ei niinkään suurten poliittisten tekojen kautta. Hän myöntää olleensa kokematon ja tietämätön, mutta hän halusi ottaa asioista selvää ja vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin, kuten esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Häpeäihmisen ponnistelu ja omien kykyjensä, osaamisensa ja olemassaolon oikeutuksensa epäily johtavat kuitenkin pikkuhiljaa uupumukseen. Tästä kertominen avoimesti voi tuoda helpotusta lukijoiden kokemiin vastaaviin tilanteisiin.

Toivolan positiivista persoonaa kuvastaa hyvin seuraava lainaus:

"Kun olin yksitoistavuotias äitini ja isäpuoleni lähtivät kaupunkilomalle Eurooppaan. Minä ja alle vuoden ikäinen siskoni jäimme tätimme hoiviin, hän tuli Helsinkiin meitä hoitamaan. Ymmärsin heti, että minun oli otettava ohjat käsiini. Tädilläni oli huomattavasti vähemmän kokemusta lasten hoitamisesta kuin minulla, eikä hän näyttänyt myöskään olevan kovin kummoinen talousihminen. Minä olin sentään hoitanut siskoani säännöllisesti ja kävin kokkikerhossa. Olin luontaisesti lahjakas tekemään montaa asiaa yhtä aikaa - niin kuin kunnon emännän tuleekin olla. Olin täysin elementissäni...

...Toisessa kainalossa pitelin siskoani, toisella kädellä vatkasin kakkutaikinaa. (s. 236)

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja teksti on sujuvaa. Monipuolinen elämän pohdiskelu on kirjan parasta antia. Pidän kirjan avoimuudesta ja siitä, että monikasvoinen häpeä tuodaan päivänvaloon. Yksityiselämän häpeäkohdan New Yorkin metsässä olisi kuitenkin ehkä voinut jättää pois tai kertoa verhotummin. Sekin on osa häpeätarinaa, mutta merkityksellinen vain kokijalle itselleen.

Kirjassa on mukana myös aikuisena löytynyt velipuoli, jonka kanssa Toivola matkustaa Keniaan isänsä synnyinseudulle ja kotikylään. Kenian-matka on varsinaisen tarinan rinnakkaistarina, sivujuonne. Se olisi voinut saada enemmänkin tilaa. 

"Toivolan avoimuus ja huumorintaju koskettavat ja riemastuttavat, hänen syvä ymmärryksensä humaanien kysymysten äärellä tekee teoksesta yhteiskunnallisesti merkittävän." (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivolan viesti on, että jokaisella on oma tarinansa ja jokaisella on oikeus tulla näkyväksi juuri sellaisena kuin on. Kiitos tästä tarinasta.

 

27.8.2021

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota





Ylen tuottaja ja toimittaja Sakari Silvola on perehtynyt erittäin huolellisesti Pikku Kakkosesta tutun ja sympaattisen Nukkumatin taustoihin ja tekijöihin sekä kylmän sodan aikaan.

Nukkumatti on DDR:n lahja maailmalle.

Kirja sisältää mielenkiintoista tietoa Nukkumatin synnystä, historiasta ja kahtia jaetusta kaupungista. DDR:n synty ja ihmisten elämä tiukan kontrollin alla alkoi kiinnostaa enemmänkin. Miten se kaikki oikein tapahtui? Miten ihmiset sopeutuivat uuteen elämään?

Lukeminen on ihanaa, kun aina vaan löytyy uusia kiinnostavia asioita tutustuttavaksi.

Tämä on kopio Instagram-päivityksestä. Tarkempaa blogipostausta ei ole tulossa.

#lukemisharrastus
#tietokirjallisuus #kylmäsota #itäsaksa #ddr #jaettukaupunki #itäberliini #länsiberliini #yle #nukkumatti #animaatio #sakarisilvola #nukkumatinkylmäsota

8.8.2021

Nura Farah: Aurinkotyttö




Nura Farahin Aurinkotyttö (2019) on jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Aavikon tyttärille. Somalialaisen paimenyhteisön tarina jatkuu. Isoäiti Fatima on jo huonokuntoinen vanhus, isä Keyse on harmaapäinen patriarkka ja äiti Khadija on 11 lapsen äiti. Poikien jälkeen ensimmäinen tytär Shamsu on teini-ikäinen ja hänen on aika mennä naimisiin. Aikaa on kulunut, eletään 1970-lukua. Tavat ovat jonkin verran muuttuneet, jopa vapautuneet, mutta perinteet määrittävät ja rajoittavat edelleen vahvasti varsinkin tyttöjen ja naisten elämää. 

Kunnia! Häpeä! Valta! - Ja niiden keskiössä tyttäret, sisaret ja vaimot. 
Shamsun ikätoveri Anab uhraa itsensä perheen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja suostuu vanhan miehen neljänneksi vaimoksi suurten myötäjäisten vuoksi, jopa itse asiaa ehdottaen.

Shamsu myydään vaimoksi isän klaanisukulaisen pojalle, Abdullahille. Hän on täysin tuntematon, paljon vanhempi mies, jonka käytöksessä on alusta lähtien hälytysmerkkejä: epäsiistit ruokailutavat, puhumattomuus, äkkipikaisuus, väkivaltaisuuskin. Abdullah on täysin vahvatahtoisen äitinsä talutusnuorassa, vaikka päälaki on alkanut jo kaljuuntua. Tuli mieleen, onko hänen terveydentilassaan kaikki kunnossa.

Äiti palvoo poikaansa, joka on töissä ulkomailla, Saudi-Arabiassa ja tuo rahaa kotiin, jotta äiti voi asua hienossa talossa. Mitä poika Saudi-Arabiassa tekee, ei käy täysin selväksi, mutta ehkä todelliset olosuhteet eivät kuitenkaan vastaa äidin kehuja ja kaikille kailotettuja pojan ylivertaisia tienestejä. Abdullah toteaa: "Minulla on paljon asiakkaita ja olen johtajan suosikki." Silti hän yöpyy huoneessa, jossa on paljon muitakin miehiä ja tekee ylipitkiä työpäiviä. Huono-osaisen siirtotyöläisen olosuhteilta tuo mielestäni vaikuttaa tai joltakin hämärähommalta.

Aurinkotytön tarina kulkee, ja aavikon paimentolaisten elämästä tuodaan uusia puolia esille. Myös kaupunkielämää kuvataan. Juonen tasolla tapahtuu mielenkiintoisia asioita, mutta vuoropuhelut ja ihmisten persoonien kuvaaminen ovat mielestäni jotenkin kirjakielisempiä, jäykempiä ja näyttämöllisempiä kuin Aavikon tyttärissä. Esimerkiksi aavikolta kotoisin olevien Shamsun ja Zainabin tapaaminen ja jutustelu kaupungissa vaikuttaa jotenkin keinotekoiselta. Jäin miettimään, mistä tämä johtuu. Nura Farah itse on sanonut, että koska esikoisteos sai niin hyvän vastaanoton, toisen kirjan kirjoittaminen jännitti. Onkohan tässä siitä kyse?  (https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/tiedan-mita-on-olla-luokan-ainoa-musta-nurah-farah-ei-uskaltanut-kiusattuna-nuorena-unelmoida-etta-kirjoittaisi-kirjan-suomeksi/ Luettu 7.8.2021.)

Juonen tasolla on pieni myös pieni sekaannus, joka koski Khadijan ja Luulin tekemää taikaa ja sen yhteydessä tapahtunutta petosta. Khadija toimi tuolloin epäluotettavasti, ei Luul, mutta tässä kirjassa sen kerrottiin menneen päinvastoin. Huomasin virheen, kun luin molemmat kirjat viikon sisällä, joten ensimmäinen kirja oli tuoreessa muistissa. Tämän sekaannuksen ja muutamia painovirheitä voisi korjata, jos Aurinkotytöstä otetaan uusia painoksia.

Tarinaan tulee mukaan vaalea ja sinisilmäinen, suomalaiselta vaikuttava, Helvi, joka rokottaa vauvoja ja luennoi naisille terveysasioista. Hänen apunaan toimii somalinainen Margool. He pyrkivät vaikuttamaan siihen, että tyttöjen leikkaaminen lopetetaan, mutta he kohtaavat ennakkoluuloja ja vastustusta naisten itsensä taholta. Uskomukset puhtaudesta ovat niin vahvoja. Helvi on ehkä Unicefin työntekijä tai SPR:n toimija, joka jatkaa sinnikkäästi ponnistelujaan tyttöjen ja paremman tulevaisuuden puolesta.

Tyttöjen ja naisten asema ja heidän oikeutensa nousevat kirjan keskeiseksi teemaksi. Shamsun sydämen on vallannut ihana, kiltti, koulutettu ja nykyaikainen Madar. Rakkauden tunne on molemminpuolista. Mutta omin luvin toimimisesta ja sydämen äänen kuuntelemisesta nuoret joutuvat maksamaan kipeän ja kalliin hinnan. Shamsu raahtaan kotiin, sidotaan nöyryyttävästi puuhun ja isä hakkaa hänet kepeillä. Madar on piesty jo aiemmin henkihieveriin. He kohtaavat kuitenkin vielä, ja onneakin suodaan, mutta nyt tulee varoituksen sana... Kirjan loppu ei ole onnellinen.

Motiivi-lehden mukaan kahdessa julkaistussa romaanissaan Farah on hyödyntänyt sukulaisilta kuulemiaan tarinoita ja omaa mielikuvitustaan. Teosten tapahtumat ja faktat hän on ankkuroinut huolellisella taustatyöllä Somalian historiaan ja todellisuuteen. 

Toivottavasti Aavikon tyttäret- ja Aurinkotyttö-kirjat saavat vielä vielä jatko-osan, jotta tarina saadaan kunnolla päätökseen. Etenkin pikku Mustafan ja ehkä Filsaninkin tarina odottaisi vielä kertomista, ja kasvavathan Shamsun pikkusiskotkin. Miten heille käy? Jään odottamaan.

Postaukseni Nura Farahin Aavikon tyttäristä aukeaa tästä linkistä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2021/08/nura-farah-aavikon-tyttaret.html





 


3.8.2021

Nura Farah: Aavikon tyttäret



"Nura Farah (s. 1979) on Suomeen 13-vuotiaana muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Ruokavirastossa. Aavikon tyttäret oli hänen unelmansa ja pitkän työn tulos: suomen kielellä kirjoitettu kertomus tytöstä, jonka elämä on tiukoin langoin sidottu kulttuurin vaatimiin tapoihin ja kipeisiinkin perinteisiin, mutta joka rohkeudellaan pystyy vaikuttamaan omaan onneensa." (https://otava.fi/kirjailijat/nura-farah/. Luettu 2.8.2021)

Kunnioitan Nura Farahia ensinnäkin hänen ahkeruutensa, periksiantamattomuutensa ja sinnikkään opiskelun vuoksi: suomea taitamattomasta maahanmuuttajanuoresta suomenkieliseksi kirjailijaksi ja Ruokaviraston laborantiksi. Se on huikea saavutus. 

Kouluaika ei ollut helppoa. Hän joutui luokkansa ainoana ulkomaalaisena koulukiusatuksi ja syrjityksi, ja puutteellisella kielitaidolla oli vaikutusta koulumenestykseen. Kymppiluokalla ja lukiossa Nura Farah pystyi jo kuitenkin nostamaan arvosanojaan. Vuonna 2015 hän sai Suomi-palkinnon, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain jakama palkinto, joka voidaan myöntää tunnustukseksi joko merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nura_Farah. Luettu 2.8.2021)

Toiseksi kunnioitan Nura Farahia itse kirjan vuoksi. Aavikon tyttäret on hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, joka johdatti minut aivan uusiin maisemiin: aavikon keskelle, muslimipaimentolaisten elämään 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Somalian itsenäistyminen (1960) mainitaan kirjan loppupuolella, ja se antaa konkreettista aikaperspektiiviä. 

Tarina kuvaa usean sukupolven naisia sekä heidän perheidensä klaanielämää aavikon keskellä. Miten siellä oikeastaan voi elää? Miten voi tunnistaa etäisyyksiä ja liikkua paikasta toiseen? Millä siellä liikutaan? Miten ihmissuhteet leirillä muotoutuvat? Miten avioliitot solmitaan? Miten lapset kasvatetaan? Miten erimielisyydet ratkotaan? Miten miesten ja naisten maailmat eroavat toisistaan? Miltä vaimosta tuntuu, kun mies tuo perheeseen uuden vaimon, nuoremman ja ehkä kauniimman? Kaiken kaikkiaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Siihen on vain totuttava.

Juul ja Khadija aloittavat yhteiselämänsä kylmissä ja vihamielisissä väleissä, mutta Khadijan ystävällisyys ja sovitteleva toiminta yhteisössä saavat ihmeitä aikaan, ja naisista tulee lopulta toistensa tukijoita ja jopa ystäviä, jotka hoitavat lapsia ja taloutta yhdessä aviomiehen ihmetykseksi. Huomiota kiinnitti se, että yhteisössä isät ovat ylpeitä lapsistaan, myös tytöistä, vaikka poika onkin perinteisesti arvokkaampi lapsi. Yhteisöllisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ovat kantavia voimia näiden aavikon muslimien keskuudessa.

Perinteet ja uskomukset kuitenkin määräävät ja rajoittavat elämää. Poikia voidaan kouluttaa, tyttöjä ei. Yhteisössä oli vahva uskomus siitä, että pikkutyttöjen leikkaaminen on oikein ja vain se turvaa tytön puhtauden. Se on kauhistuttava asia, jota edelleen tapahtuu. Toivottavasti koulutuksella ja valistuksella pystytään vaikuttamaan siihen, että tällaisista epäinhimillistä kärsimystä tuottavista uskomuksista voidaan luopua kaikkialla maailmassa.

Juulin ja Khadijan kehitystarinat ovat mielenkiintoisia. He molemmat löytävät oman äänensä ja vahvuutensa. Varsinkin Juulin muutos halveksitusta ja ulkonäkönsä vuoksi syrjitystä vaimopalvelijasta kotia ja perhettä rohkeasti puolustavaksi parantajanaiseksi on hienoa luettavaa. Khadijan sovittelevuus ja Juulin arvostuksen palauttaminen yhteisön silmissä on kunnioitettavaa.

Aavikon tyttärien jatko-osa Aurinkotyttö jatkaa saman suvun naisten tarinaa. Näkökulma siinä on Shamsun, Khadijan tyttären, eli jo kolmannen sukupolven edustajan. Varasin sen heti kirjastosta. Onneksi jono oli aika lyhyt ja saan sen luettavaksi pian. 


26.7.2021

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle. Lukija Seela Sella. Äänikirja. BookBeat.

Suosittelen kirjaa 'Mekko meni taululle' BookBeatissa! https://www.bookbeat.fi/kirja/89319

Kirja ei aluksi kiinnostanut minua, eikä kirjailijakaan ollut kovin tuttu, lähinnä nimenä vain. Lukija Seela Sella teki kirjasta elävän. Hänen ammattimainen eläytyvä lukemisensa tarjosi hienon kuuntelukokemuksen Aila Meriluodon muistelmateokseen. Seela Sellan luennan, oikeastaan monologin, ansiosta hänet voisi nostaa kirjan toiseksi tekijäksi.

Aion kuunnella muitakin Seela Sellan lukemia äänikirjoja, ja ajattelin myös syventää Aila Meriluodon tuntemustani joko elämäkerran ja/tai tuotannon avulla. BookBeatin kuvan kopioiminen ei onnistunut.

16.7.2021

Jaakko Selin: Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista

 

Löysin SPR:n Kontista Jaakko Selinin kirjan Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista (1997). Sen myötä pääsin tutustumaan erilaisiin ihmisten koristautumistapoihin ja muotiin kautta vuosisatojen.     

"Asiantunteva, kiinnostavasti kuvitettu katselu- ja tietokirja kertoo pukeutumisen ja koristautumisen historiasta ja nykypäivästä eri kulttuureissa, eri puolilla maapalloa. Perusteellisen esittelynsä saavat ne toinen toistaan mielikuvituksellisimmat keinot, joilla ihminen on kautta aikojen peittänyt, paljastanut ja koristellut päätään, ylä- ja alavartaloaan, käsiään ja jalkojaan."

Kirja tuotti hykerryttävää iloa historiallisilla tiedoilla ja mukavasti kirjoitetulla tekstillä. Esimerkiksi 1600-luvun miesten peruukeista Selin kirjoittaa:

"Mitä suurempi aidosta hiuksesta sidottu peruukki oli, sitä mahtavampi ja varakkaampi oli mies. Itsetunnon on täytynyt olla koetuksella köyhän ja rikkaan elostelijan tavatessa, sillä vähävaraiset mutta innokkaasti muotia seuranneet nuoret miehet teettivät peruukkeja hevosenjouhista ja jopa villalangasta."

Jouhi- tai villalankaperuukki on mahtanut olla varsin persoonallinen näky, jota on ollut vaikea nauramatta katsoa!

Viimeinen osuus kiinalaisista jaloista, eli tyttöjen jalkojen sitomisesta niin kutsutuiksi liljajaloiksi ei tuota iloa, vaan järkytystä ja surua. Samassa luvussa esitellään myös afrikkalaisten naisten messinkikoristeiset jalat, jotka käytännössä ovat varmasti olleet kivuliaat ja rajoittaneet naisen liikkumista huomattavasti tai jopa estäneet sen.  Naisen jalat ja muu vartalo ovat joutuneet muokattaviksi monin kivuliain tavoin, ja liian usein miehet ovat alistaneet naiset fetissiensä kohteeksi. Myös länsimaisen ihanteen mukaiset piikkikorkoiset kapeat kengät esitellään, mutta niihin on nainen kuitenkin itse halunnut sonnustautua pakottamatta.

Jos on kuullut Jaakko Selinin kommentoivan esimerkiksi Linnan juhlien asuja tai juttelemassa muodista tv-ohjelmissa, hänen äänensä kuulee kirjassa:  leppoisaa, mukavaa, ystävällistä,  pientä huumoria unohtamatta. Hai-saappaita käsiteltäessä Selin tuo hienovaraisesti mukaan myös oman historiansa.

Selin on jakanut kirjan seuraaviin osa-alueisiin, ja osa-alueiden alla käsitellään suluissa olevien asujen ja asusteiden historiallinen tarina.

Pää (hiusvärit, aurinkolasit, peruukki, baskeri ja baretti, korva ja korvakoru, fetsi) 

Ylävartalo (havaijipaita, uimapuku, solmio, alusvaatteet, miesten liivi)

Kädet (rannekello, käsineet, nenäliina, käsilaukku)

Alavartalo (kiltti, maksihame, miesten alushousut, bermudashortsit)

Jalat (sukkahousut, puukengät, Hai-saappaat, kiinalaiset jalat)

Luvut ovat toimivia, ja mukaan poimittu historiallinen tieto on mielenkiintoista ja sopivasti rajattua. Hyvin valitut kuvat ovat olennainen osa kirjaa, ja sitä lukee hyvillä mielin. Kirjassa on kirjallisuusluettelo, hakemisto ja kuvalähteet. Kirjan taitosta vastaa Timo Tiivola. Kirja on saatavissa vielä ainakin Outi-kirjastoista. (Tarkistettu 16.7.2021)

 

 


10.7.2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys


Anneli Kannon kirjaa Rottien pyhimys on jo paljon kehuttu, ja aion kehua sitä vielä lisää. Pitkästä aikaa tuli vastaan oikein kirjojen kirja, jossa yhdistyvät mielenkiintoinen aihe, selkeästi etenevä tarina, fakta ja fiktio sekä mainiot henkilöhahmot. Kieli on sujuvaa, ja tarpeen mukaan myös kaunistelemattoman törkeää. Keskiaikaisissa haukkumasanoissa ja muussa kielen rehevyydessä kirjailija on saanut apua yliopistotutkijoilta Veli-Pekka Toropainen  ja Mikko Heikkilä.

Tarina lähtee vetämään heti ja etenee kronologisesti, mikä onkin lukijaystävällistä, kun lukijan ei tarvitse pinnistellä nykyään niin suositun tajunnunnanvirtamaisen kerronnan tai ennakointi- ja takaumaviidakon läpi.

Keskeiset henkilöt ovat kirkkomaalarit Andreas ja Martinus sekä heidän apulaisensa, vantti, Vilppu Niilonpoika, joka taitaa ruotsin lisäksi kummallista suomen kieltä. Maalariporukkaan kuuluu vielä domikaanimunkki Benedictus, joka ei kuitenkaan pääse paikalle sairastumisen vuoksi. Vilppu joutuu onnettomuuteen. Porukka on yhtä maalaria vajaa, ja ihmeesti kyläläisten hyljeksimä ja mahdollisesti vierasta alkuperää oleva orpo nuori nainen Pelliina pääsee porukkaan mukaan, koska hänellä on piirustustaitoa. Se, että nainen toimii kirkkomaalarina on kuitenkin ennenkuulumatonta, joten on ehkä parempi olla liikoja levittelemättä hänen osuuttaan maalauksissa ja asettaa hänet vain apulaisen asemaan; vahva ja iso kun on ja on tehnyt savitöitä holhoojansa tiilimestari Rutgerin opissa.

Muita merkittäviä henkilöitä tarinassa ovat paluumuuttaja kirkkoherra Petrus Hercepaeus, joka opiskelustaan ja pätevyydestään huolimatta on aina vain tuttu Härkäpään Pekka, eli Mulli-Pekka.  Varsinkin kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ei suostu kohtelemaan kirkkoherraa niin kunnioittavasti kuin pitäisi. Lisäksi on linnaherra Åke Tott ja hänen vahva ja vertainen vaimonsa Märta Bengtsdotter. Kirkkoväärti Klemetin vaimo Kristiina Olavintytär on myös arvonsa tunteva,  oivallinen ja toimelias nainen, joka toimii itsenäisesti, ei vain miehen taustalla. 

Anneli Kanto käyttää mielenkiintoisia kielellisiä keinoja kerronnassaan. Verbit ja adjektiivit sekä myös jotkut substantiivit ovat metaforamaisia parin sanan yhdistelmiä, joihin en ole aiemmin törmännyt. Esimerkiksi: räkänauraisivat, ylösalashyppiä, sydänhyppien, ylösalashyppiä, luoksekutsuvainen, vakavanarvokas ja kauhuviha. Parhaiten ilmaukset tulisivat esille laajemmissa lauseyhteyksissään, mutta niitä en valitettavasti kirjannut muistiin.

Puheenvuoroissa tai ajatuksissa ei käytetä välimerkkejä, mikä muistuttaa hauskasti nykyajan somekieltä. Tarina on taitavasti kirjoitettu, eikä asioita selitetä liikaa, vaan lukijalle jää myös pohdittavaa ja oivallettavaa. Lukujen otsikot ovat kuvaavia ja selkeitä. Tarina on myös mukavan kattava, sillä kaikkien keskeisten henkilöiden elämäntarinat tulee kerrotuksi.

Mielenkiintoista on, miten maalarit selviävät kuvien maalaamisesta ilman aiempien kuvien näkemistä. Esimerkiksi leijona on täysin outo otus, joka on vain maalattava, vaikka ei yhtään tiedä, millainen se on. Myös taatelipuu on outo, mutta tuleehan sekin kuvatuksi. Toisinaan on kuviteltava ja eläydyttävä. Kadotukseen joutuvien sielujen ilmeitä on haettava näyttelemisen kautta. Tämän Kanto kuvaa hauskasti.

Kirkon maalaamisen rinnalla kulkee myös keskeisesti eräs rakkaustarina, joka saa onnettoman lopun. Lisäksi herää epäilys toisen osapuolen rehellisyydestä tai valehtelusta. Olivatko kaikki puheet Liivinmaasta ja talosta vain läppää? Oliko mies peluri ja pelkuri? Oliko hänen kohtalokas putoamisensa onnettomuus, itsemurha vai peräti tappo? Onnettomuuteen kyllä viittaa Andreaan todistus ja vaatimus miehen hautaamisesta siunattuun maahan. Mutta oliko se sittenkin itsemurha? Oliko petturilla sittenkin omatunto?

Mielenkiintoista lisätietoa saa mm. Anneli Kannon sivustolta. Tekstin loppupuolella on video, jossa Kanto kertoo kirjassa esiintyvistä Hattulan kirkon kuvista.

https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/hattulan-pappilan-apupapin-papupata/  Luettu 10.7.2021

Myös Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelista saa lisätietoa:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/anneli-kanto-kirjoitti-elamanmakuisen-romaanin-rottien-pyhimys-hattulan-kirkon-keskiaikaisten-maalausten-innoittamana-#5f667c9b Luettu 10.7.2021

Hattulan Pyhän Ristin kirkko taitaa kyllä mennä minun kesäretkieni vierailulistalle; jos ei enää tänä vuonna,  niin joskus siellä on varmaan käytävä.

Lisätietoa kirkosta saa alla olevista linkeistä. Jälkimmäisessä on ajankohtaista tietoa mm. kirkon aukioloajoista ja opastuksista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hattulan_Pyh%C3%A4n_Ristin_kirkko Luettu 10.7.2021

https://www.hattulanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot/pyhan-ristin-kirkko Luettu 10.7.2021
 

9.7.2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut




Koitelinkoskella kosken pauhussa luettavana oli Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut.

"Esseekirjassaan hän kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä."

Kirjan teksti on terävää, ja Krohnin ajattelu on viisasta, filosofistakin. Kirja sisältää omaelämäkerrallisuutta ja laajaa pohdintaa suurista kysymyksistä: ajasta, elämästä ja kuolemasta, sananvapaudesta ja ajankohtaisista asioista.

Leena Krohn on syntynyt kirjailijaksi. Kirjailijuutta on edesauttanut valtaisa lukeminen,  erityisen tarkkojen aistien käyttäminen havainnointiin, tutkiminen, kiinnostuminen monista asioista, ajatteleminen - ja eläminen. Hyvä muisti ja älykkyys ovat plussaa. 

Krohn on mielenkiintoinen persoona ja kirjailija. 

Paikoitellen tekstin kanssa oli ponnisteltava. 

Tarkempaa blogipostausta ei ole tulossa.


#kirjakirjokansi #kirjallisuusblogi #kotimainenkirjallisuus #essee #leenakrohn #mitäenkoskaanoppinut #koitelinkoski
https://www.instagram.com/p/CQ6hntgt9n4/?utm_medium=share_sheet

28.6.2021

Ilkka Malmberg: 1917: samaan aikaan toisaalla




Helsingin Sanomien edesmennyt toimittaja Ilkka Malmberg kokosi historiakatsauksen yhden vuoden, 1917, ympärille. Tykkäsin kovasti tästä.  Malmberg esittelee kirjassa historian tapahtumia horisontaalisesti, "samaan aikaan toisaalla"  -periaatteella.

Ilkka Malmbergilla oli valtava tietomäärä ja ilmiömäinen kyky yhdistellä asioita. Kerronta on sujuvaa, selkeää ja humoristista; ihania pikku kommentteja tai kivoja sanavalintoja asiatekstin lomassa.

Traaginenkin kirja on, kun Malmberg kuoli kesken kirjan kirjoittamisen nopeasti edenneeseen syöpään. Toimittajakaverit yrittivät paikata tekstin loppuun, mutta joutuivat tunnustamaan, etteivät yllä lähellekään Malmbergin tasoa. 

Aion lukea muitakin hänen tekstejään. Selvitän, mitä on saatavilla. Onkohan HS:n kuukausiliitteen juttuja ilmestynyt koottuna? Onneksi on palveleva kirjastolaitos.


25.6.2021

Anna-Liisa Haavikko: Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä

Kuvan elämäkerran ympärillä teokset Vendela, Haukka, minun rakkaani, Aatelisneito, porvaristyttö, Vaskilintu ja Isabella


Anna-Liisa Haavikon kirjoittamasta elämäkerrasta Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä välittyy kuva aktiivisesta, elämäniloisesta, innostuneesta, ahkerasta ja rohkeasta naisesta, joka ei pelkää puolustaa itseään ja mielipiteitään arvostelijoita vastaan. Suuri rakkaustarina Kai Linnilän kanssa sekä perhe-elämä on kerrottu avoimesti ja rehellisesti. Oli mukava tutustua Facebookissa seuraamaani sympaattiseen kirjailijaan syvemmin.

Olen nuorempana lukenut Utrion laajasta tuotannosta muutamia teoksia, en läheskään kaikkia, mutta elämäkerran myötä tuotanto alkoi kiinnostaa uudelleen.  Pirita, Karjalan tytär, Vendela, Haukka, minun rakkaani ja Vaskilintu jäivät mieleen lähtemättömästi luettuani ne. Eevan tyttäret oli myös hieno lukukokemus. Elämäkerta taustoitti lukemiani kirjoja mielenkiintoisesti.

Pidin jo nuorena siitä, että saatoin luottaa historiallisten faktojen paikkansapitävyyteen. Opin Utrion kirjoista monenlaisia asioita. Sen lisäksi tarinassa oli aina kaunis rakkaustarina, jännittävä seikkailu sekä nokkela ja rohkea sankaritar. "Rouvaspornostakin" Utriota syytettiin, mutta minun mieleeni jäi, että kirjailija laski verhon aina sopivasti, niin että henkilöiden yksityisyys säilyi. 

Elämäkerta sisältää todella laajan lähdeaineiston, ja Anna-Liisa Haavikko on tehnyt valtaisan työn aineiston järjestämisessä ja kokoamisessa. Työtä helpotti se, että 

"Kaari Utrion elämä on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu. Kaarin varhaislapsuudesta kertovat isän päiväkirjat ja kirjeet. Kaari Utrio on myös kirjeiden kirjoittaja. Ja mikä hienointa, tallessa ovat sekä saadut että hänen lähettämänsä kirjeet. Hän kirjoitti ennen tietokoneaikaa aina kalkkeeripaperin läpi. Päiväkirjaa hän alkoi pitää 1979..."  

"Kaari Utrion perhehistoria on pala suomalaista kustantamisen historiaa. Hänen isänsä Untamo Utrio oli perustamassa Tammea ja johti sitä eläkkeelle lähtöönsä asti... Alan tuntemus kasvoi entisestään, kun Kaari Utrio ja Kai Linnilä perustivat Amanita-kustantamon." (Saatteksi)

Utrion suorasanaiset lainaukset jostakin kiistanalaisesta asiasta tai hänen kirjoittamastaan vastineesta ovat nautittavaa luettavaa. Lisäksi oli hienoa lukea hänestä yhteiskunnallisena vaikuttajana, presidenttien valitsijamiehenä (nykyisin tämäkin ilmaus tosin taitaa olla kiistanalainen),  mielipidetekstien ja kolumnien kirjoittajana sekä tehtävistä Kirjailijaliitossa ja kunnallispolitiikassa. Mahtavaa, että Utrio ei ole koskaan pidätellyt sanomisen lahjaansa, vaan on antanut paukkua. Hän on seisonut aina ajatustensa ja mielipiteidensä takana. Ihailtavaa rohkeutta ja suoraselkäisyyttä!

Anna-Liisa Haavikko on tehnyt huolellista työtä, mutta minä, millimetrien viilaaja, löysin pari väärin käytettyä sanaa ja myös jonkin verran ehkä tahatonta toistoa ihan lähekkäisissäkin kappaleissa. Ne selittynevät inhimillisyydellä, eikä niitä ole syytä erikseen nostaa esille. 

Pidin myös Utrion kirjoittamisen ja tarinan rakentamisen ohjeista, joita voin ehkä joskus itsekin hyödyntää.

Kaiken kaikkiaan Anna-Liisa Haavikon Kaari: Kirjailija Kaari Utrion elämä oli runsas mutta antoisa ja kiva lukukokemus. Kiitos siitä.

 

 



 

16.6.2021

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on kirja, jonka luettuani haukoin hetken henkeä, enkä voinut aloittaa uutta kirjaa heti. Koskaan aiemmin en ole lukenut vastaavanlaista kirjaa. Kirjan kuvat ovat niin vahvoja, että niitä oli monet kerrat pysähdyttävä miettimään. Veivätpä ne jopa yöunenkin muutamana yönä. 

Kirja kertoo kahden veljeksen tarinat. joissa on paljon yhtymäkohtia. Veljekset ovat eriluonteisia, erinäköisiä ja erikokoisia, vaikka ovat kaksosia. Kertojana toimii Isaac, heikompi ja pienempi, yksikätinen veli. Max on vahvempi, suositumpi ja rohkeampi flirttailemaan naisille - eikä pelkästään flirttailemaan, vaan myös seurustelemaan. Äiti hylkää lapset jo heti vauvoina. Täti pitää huolta joitakin vuosia, kunnes myy pojat sirkukseen ja saa heistä hyvät rahat.

Sirkuksesta löytyy ystäviä ja vertaisia (banjoa soittava jättiläisnainen, luuton merenneito, kolmijalkainen tanssija ja kauttaaltaan tatuoitu tyttö, jonka trapetsiesityksen ajaksi maneesin reunalle laitetaan lusikka, koska elämän rajallisuus on aina läsnä). Max ja Isaac alkavat tanssia nelijalkaisesti. Isaac puetaan tytöksi. Ehkä hän oikeastaan onkin tyttö, tai ei selvästi kumpaakaan sukupuolta: 

"Minä kiinnityn veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme munuaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä onko meillä kaksi vai yksi sielua, en ole tietoinen." 

"Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli, että hän juo ja meillä on yhteinen maksa."

Parkkisen kerrontatekniikka on hieno,  ja hän kuvaa siamilaiset kaksospojat taitavasti erillisinä persoonina. Välillä Isaac kertoo vain itsestään, välillä Maxista ja välillä "meistä". Ei ole mitään lapsellista Tupu-Hupu-Lupu -puhetta, jossa yksi veli täydentää toisen aloittaman lauseen, vaan kumpikin on oma persoonansa. Välillä siamilaisuuden pystyy jopa unohtamaan hetkeksi, kun pojat ovat niin erilaisia.

Isaacin suuri rakkaus on Iris, saavuttamaton, moraaliton, määrittelemätön, oman tiensä kulkija. Max varoittaa Isaacia Iriksestä, mutta ei pysty vaikuttamaan Isaaciin. Rakkaus on tuhoavaa.

Kirjan keskeinen kysymys on erillisyys, jota fyysisesti ei ole mahdollista toteuttaa. Miten voi ottaa etäisyyttä ja omaa tilaa, kun on toisessa kiinni? -Voi sulkea suunsa ja kieltäytyä kommunikoimasta, kunnes toinen pyytää anteeksi, voi hylätä ja torjua. Voi istua paikallaan, vaikka toinen kuinka tempoo. Voi sulkea silmänsä tai keskittyä elokuvaan. Intiimeissä toimissa voidaan laittaa verho näkösuojaksi.

"Leena Parkkisen häikäisevä esikoisromaani sukeltaa keskelle kuohuvaa Eurooppaa. Se on poikkeuksellinen selviytymistarina normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta ja rakkauden etsinnästä. Siitä miltä tuntuu jaettu yksinäisyys." (Takakannen tekstiä)

Kirjan loppu salpaa hengityksen. Suosittelen lämpimästi! 

 


 

19.5.2021

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku. Kuvitus Kati Vuorento


Cristal Snow (oik. Tapio Mikael Huuska) on suomalainen muusikko, ohjaaja, näyttelijä ja juontaja (https://fi.wikipedia.org/wiki/Cristal_Snow). Nyt listaan voi lisätä myös: kirjailija. Koska Cristal Snow on mediapersoona, julkkis, tartuin hänen kirjaansa uteliaana, ja - täytyy myöntää - myös hieman epäileväisenä. En tiennyt hänen kirjoittajakoulutuksestaan New Yorkissa. Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku poisti epäilyt nopeasti. 

"Herkkävireinen ja lämpimän humoristinen tarina tempaa lukijansa keijujen kiehtovaan maailmaan. Pienen peukalon kokoinen keijuipana Penni Pähkinäsydän närkästyy, kun hänen naapuriinsa muuttaa kesäksi kaikkitietävä keijupoika Markka Meritähti. Penni julistaa ystäviensä kanssa sodan sietämätöntä pojankloppia vastaan, ja he alkavat leipoa kadotuskakkua tämän pään menoksi." (Takakansitekstiä) 

Penni lietsoo ystävänsä pyhään vihaan tuota ällöttävää poikakeijua kohtaan. Markkahan lukee kirjoja, pitää itsensä puhtaana, seurustelee luontevasti Pennin vanhempien kanssa ja kaiken kukkuraksi tekee vielä vapaaehtoistyötä sairaalassa. Kertakaikkisen ällöttävä tyyppi! Pippurinen Penni Pähkinäsydän julistaa sodan, eikä epäile käyttää arveluttaviakaan keinoja Markan häätämiseksi. Pennin motiivit ovat hänelle itselleenkin epäselvät. Miksi hän näkee Markan korvat ja kuulee hänen naurunsa aivan erityisellä tavalla?

Miljöö ja henkilöt ovat ihastuttavia. Snow on luonut kokonaisen ja ehyen keijumaailman, jossa ei ole ihmisiä tai muita häiritseviä realistisia olentoja. Keijujen persoonallisuudet on hyvin kirjoitettu. Päähenkilöinä ovat tyttökolmikko Penni Pähkinäsydän, Viliina ja Liana sekä Markka Meritähti ja heidän perheensä. Sivuhenkilötkin ovat moniulotteisia persoonallisuuksia, ja jokainen heistä on huolellisesti luotu. 

Vuoropuhelu on luontevaa, ja välillä rajuakin, eikä todellakaan mitään pelkkää söpöilyä koko ajan. Penni Pähkinäsydän antaa paukkua ja palaa, joskus myös hieman draamakuningataren tyyliin. Pidin tästä. Pidin myös siitä, että keijumaailmassakin on omat ilkimyksensä, eivätkä kaikki tykkää kaikista. 

Tapahtumat ovat mukavia, ja paikoitellen myös hurjan jännittäviä. Markka loukkaantuu vakavasti, ja myrskyhyttysten hyökkäys on kauheaa ja vaarallista. Pidin myös lopusta, joka ei ollutkaan onnellinen, vaan melkoisen kipeä itsetutkiskelun paikka.

Cristal Snow kirjoittaa hyvin. Kieli on elävää, kuvailevaa ja selkeää. Sitä on miellyttävä lukea. Tarina on hieno. Aikuisena lukijana nautin siitä. Uskoisin, että Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku sopii iltasatukirjaksi n. 5-vuotiaasta ylöspäin, ja itse lukevat lapset voisivat varmaan tarttua siihen n. 9-vuotiaina. Kirjan luvut ovat lyhyehköjä, joten se sopii hyvin juurikin iltasatukirjaksi. Toivon todellakin, että yhteinen lukuhetki aikuisen seurassa ei ole menneen maailman lumia. Mikään peli ei lukemista korvaa.

Kati Vuorennon piirrokset ovat herkkiä ja suloisia. Kannessa on väriä, mutta sivukuvitukset ovat lyijykynäpiiroksia. Ne sopivat tarinaan erinomaisesti.

Suosittelen lämpimästi Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku -kirjaa aikuisille ja lapsille. Jatko-osa Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous pitäisi ilmestyä lokakuussa 2021. Jonotan sitä jo kirjastosta.

Lopuksi vielä lainaus kirjasta:  

"Samanlaista sammaleenruokaa me kaikki loppujen lopuksi olemme." 

- Vaikuttavasti sanottu!



14.5.2021

Anja Portin: Radio Popov. Kuvittaja Miila Vestin. BookBeat E-kirja


                                   Kuvan lähde: https://www.bookbeat.fi/kirja/251071



Anja Portin voitti Finlandia Junior -palkinnon 2020 kirjallaan Radio Popov.

Kirja nostaa esille tärkeän teeman: unohdetut lapset, jotka ovat jääneet vaille vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. He koettavat pärjätä päivästä toiseen omillaan. Kaapissa voi olla makaronia ja ketsuppia, tai ruokarahaksi on jätetty 4 euroa. Mitä sillä saa?

Syyt vanhempien henkiseen tai fyysiseen poissaoloon ovat moninaiset. On mielenterveysongelmia, alkoholismia, liikaa työtä tai liian vähän elämänhallinnan taitoja.

Kirjan päähenkilöksi nousee Alfred Unohdettu ja lehdenjakaja Amanda. Tarinan kuluessa unohdettuja ilmaantuu lisää Amandan ja muiden herkkäkorvaisten ansiosta. Myös opettaja Tähtinen on herkkäkorvainen, ja hän uskaltaa toimia Alfredin puolesta jopa isää vastaan. Herkkäkorvaiset ovat turvallisia aikuisia, jotka kiinnittävät huomiota lasten hätään. Onhan olemassa sanontakin: "Kuunnellaan herkällä korvalla."  Portin on kuvannut tämän sanonnan konkreettisesti. Herkkäkorvaisten korvat kasvavat kääntyilevät ja värisevät, kun unohdettu lapsi huokailee.

Amandan luota löytyy venäläisen fyysikon Aleksandr Stepanovitš Popovin kehittämä vanha radiolähetin. Alfred perustaa radioaseman, Radio Popovin, joka toimii Unohdettujen viihdytys-, tiedotus- ja koollekutsukanavana.  Fiktiiviseen tarinaan on saatu ympättyä todellinen henkilö, ja kirjassa saa myös tietoa Popovista. Ihan kiva idea.

Kirjan teema on raskas, mutta lapsikuuntelijoille tai -lukijoille sitä on saatu kevennettyä positiiviseksi kivojen persoonien ja tapahtumien avulla. Radio Popovin tarjoamat helpot ja halvat ruokaohjeet ovat sympaattisia ja varmaan kokeilemisen arvoisia. Kirjan loppu on onnellinen, mikä on hyvä asia.

Aikuisen lukijan huomioissani Amandan ja Alfredin henkilöhahmot eivät ole täysin uskottavia, ja varsinkin Alfredin juontajapersoonan aikuismaisuus ja liikaviisaus häiritsivät minua. Olihan Alfred vasta 9-vuotias. Hänessä ei ollut lapsellisuutta. En tiedä, oliko tämä tarkoituskin. Haluttiinko sanoa, että hylkäämisen kokemukset karistavat lapsuuden ja ilon? 

En myöskään pitänyt siitä, miten isän henkilöhahmoa luotiin aluksi mielenterveysongelman, ehkä bipolaarisen mielialahäiriön suuntaan, mutta loppupuolella hän osoittautuikin rikollisliigan jäseneksi. Mikähän tämän selitys on? Vai voiko se olla vain vahinko? Isän kohtalo jäi avoimeksi, mutta ainakin hän yritti kömpelösti halata Alfredia, ikään kuin tietäisi, että ei näe häntä pitkään aikaan. 

Miila Vestinin mustat piirroskuvat eivät sytyttäneet minua. Ne ovat mielestäni turhan vaisut, suorastaan ankeat. Kirja olisi antanut aihetta myös väreihin, jotka olisivat korostaneet iloa ja toivoa mieluummin kuin ankeutta ja surua. Amandan koti omenapuineen ja mielenkiintoisine huoneineen olisi ansainnut värit.  Oliko tämä tietoinen valinta?

Anja Portinin Radio Popovissa on paljon hyvää, ja ennen kaikkea yhteiskunnallisesti tärkeä teema. Siinä on mielestäni myös puutteita, mutta kyllä se varmaan Finlandiansa ansaitsi. Muita ehdokkaita en ole lukenut. Valinnan teki näyttelijä Christoffer Strandberg.


12.5.2021

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema


Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on saanut ansaitsemaansa huomiota ja paljon kehuja. Halusin lukea myös aiemmat kirjat, novellikokoelmat Gorilla ja Omenakrokotiilin kuolema. Gorilla jäi kuitenkin kesken. Koin novellit jotenkin tyyliharjoitelmina, enkä innostunut niistä. Aluksi Omenakrokotiilikin jäi kesken kirjastolaina-ajan päättymisen vuoksi, mutta Omenakrokotiilissä jäi jokin kaivertamaan, joten lainasin sen uudelleen. Se kyllä kannatti. Maagisen realismin hullutuksiin lähdetään heti ensimmäisestä novellista alkaen. Mitään rajoja ei ole. Kaikki on mahdollista, ja Karila ottaa siitä kyllä kaiken irti.

Kilpailujen talo liittyy (aluksi) koulumaailmaan, mutta antaa kyllä asiaan aivan uudenlaisen näkökulman. Tonttujen, maahisten, mörököllien, näkkien ja keijujen lisäksi lukija törmää uuteen tuttavuuteen, slaavilaisessa kansanperinteessä esiintyvään domovoihin.

Mihin puu kaatuu on hieman erilainen tarina, hassutteleva sekin, mutta se sisältää vakavamman sanoman luonnonsuojelun tärkeydestä. Ehkäpä myös avohakkuiden vastaisuudesta on kyse.

Tämä sattu Marttiinin kaverin pojale on varoittava kertomus siitä, miten maalaispojalle voi käydä suuressa kaupungissa, jossa ainoa tuttu on yöpaikan antava täti.

Hän halusi vain lyödä palloa on ehkä kokoelman realistisin tarina. Se jää mielestäni harmittavasti auki, eikä lukija saa tietää, oliko pöytätenniksen ihmelapsi, Taku, sittenkin kuulolla lipunmyyntikopissa vai ei, kun häntä huhuiltiin. Tyttö olisi vain halunnut lyödä palloa, ei ollenkaan kilpailla.

Kokoelman viimeinen novelli Kuolematon deluxe on yksi parhaista. Tässä maaginen realismi lyö kättä scifin kanssa, ja kyborgien elinikä on lisätyn teknologian ansiosta kasvanut aivan uusiin mittoihin. Tämä novelli voisi kiinnostaa nuoriakin lukijoita. 

Omenakrokotiilin kuolemassa tarinoiden innoittajana on voinut tulkintani mukaan olla niin Lego-ukkelit kuin irtokarkitkin. Karila käyttää tarinoissaan taitavasti oman elämänsä aineksia, mielikuvistustaan ja erittäin sujuvaa suomen kieltä. Aion todellakin seurata hänen uraansa ja toivotan sille onnea ja menestystä.

Juhani Karila voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. 

Gorilla ilmestyi 2013, ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Omenakrokotiilin kuolema ilmestyi 2016.

Pienen hauen pyydystys ilmestyi 2019. Se sai Kalevi Jäntin palkinnon, Jarkko Laine -palkinnon  ja Lappi-palkinnon vuonna 2020.

Postaukseni Pienen hauen pyydystyksestä löytyy tästä linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Pienen+hauen+pyydystys


 




 

9.5.2021

Auringonjumalattaren tyttäret: japanilainen naisellisuus. Toim. Anne-Mari Forss ja Ulla Huhtamäki



Auringonjumalattaren tyttäret: japanilainen naisellisuus
 (toim. Anne-Mari Forss ja Ulla Huhtamäki) sisältää 11 asiantuntijan kirjoituksia aiheesta. Kirja on samannimisen näyttelyn oheisjulkaisu. Näyttely oli 29.1. - 17.5.2009 Sinebrychoffin taidemuseossa.

Tuttuja nimiä kirjoittajissa ovat mm. Kai Nieminen ja Minna Eväsoja. Kai Nieminen on runoilija ja japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä, jonka tunnen valitettavasti vain nimenä, mutta aion paikata aukon sivistyksessäni.  Minna Eväsoja on kirjoittanut japanilaisuudesta tietääkseni ainakin kolme kirjaa, joista yksi on väitöskirja. Blogiini olen kirjoittanut kahdesta: Melkein Geisha ja Hurmaava ja hullu Japani sekä Shoshin: aloittelijan mieli. - Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista.

Auringonjumalattaren tyttäret: japanilainen naisellisuus -kirjan aiheita ovat mm. naisten asema Edo- ja Heian -kauden patriarkaalisessa maailmassa,  puupiirrosten naiskuvat, salaperäiset geishat ja nykyaikainen pop-kulttuuri, vain muutamia mainitakseni. Edo- ja Heian -kaudella tosin ei oikeastaan voi puhua naisten asemasta, koska sitä ei ollut; nainen oli täysin äänetön ja näkymätön ja lähinnä hän vain värjötteli kaihdinten takana hämärässä. 

Kirja on laaja, niin kuin Japanin kulttuurihistoriakin. Luin kirjaa pitkään ja hartaasti. Ihailin ja ihmettelin. Sain valtavasti tietoa ja uusia kiinnostuksen kohteita. 

Mia Kankimäki esittelee kirjassaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin japanilaisia klassikoita. Samat kirjat ponnahtivat esiin Auringonjumalattaren tyttärissäkinSei Shōnagon Tyynynaluskirja (tai toisen käännöksen mukaan Päänaluskirja), Murasaki Shikibun Genjin tarina ja nimettömän naisen nimetön kirja, joka tunnetaan Sarashinan päiväkirjana. 

Nämä alkoivat kiinnostaa, ja koska ne on suomennettu, taidan kääntyä palvelevan kirjastolaitoksen puoleen. Voisi olla huikea elämys lukea näitä 900 - 1000-luvulla "näkymättömien" naisten kirjoittamia kirjoja, joita on käännetty maailmanlaajuisesti.

Kai Niemisen elämäntyö japanilaisen kirjallisuuden suomentajana alkoi myös kiinnostaa. Hänen käännöksiinsä ja omaan tuotantoonsa voisin tutustua vaikka kesälomalla. Myös kalligrafian opettelusta voisin saada kivan harrastuksen, ainakin kokeilumielessä.

Kirja on monipuolinen, ja lukukokemus oli mielenkiintoinen. Oli mukavaa myös innostua uusista asioista. Ainoa huono puoli kirjassa on sen koko. Se on 18 x 30 cm. Se on hankala ja raskas kädessä pidettäväksi. 

Lukemani Minna Eväsojan Japani-aiheiset kirjat löytyvät blogistani tämän linkin takaa:

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -postaus löytyy linkistä


Mainituista japanilaisista klassikoista löytyy lisätietoa seuraavista linkeistä:









24.4.2021

Auli Malimaa: Onni asuu jo sinussa. 9 tapaa olla onnellinen


Luin nopeasti, yhdessä päivässä, kirjapinon päällimmäisen, Auli Malimaan Onni asuu jo sinussa. 9 tapaa olla onnellinen. Kirja kuuluu Hidasta elämää -sarjaan, kuten kauniista kansikuvastakin jo tunnistaa. 

Malimaa kirjoittaa 1950-luvulla syntyneen enneagrammi-persoonallisuusmalliin perustuvista persoonallisuustyypeistä. Enneagrammi-mallia on syvennetty 1970-luvulta lähtien modernissa psykologiassa.

 "Itsetuntemuksen lisäksi sitä voidaan käyttää vaivattoman vuorovaikutuksen, vahvuuksien hyödyntämisen sekä erilaisuuden ymmärtämisen ja arvostamisen välineenä kaikissa ihmissuhteissa niin työyhteisöissä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin."

Olen joskus aiemmin lukenut jonkun vastaavan teoksen, jossa persoonallisuuksia kuvattiin väreillä, mutta Malimaa käyttää numeroita 1 - 9.

"Vain tunnistamalla persoonallisen selviytymisstrategiamme voimme vapautua sen rajoitteista ja oivaltaa todellisen tapamme avautua onnellisuuteen. Silloin ymmärrämme, että onni asuu jo meissä."

Auli Malimaa kirjoittaa henkilökohtaisella tasolla ja ymmärrettävästi peroonallisuustyypeistä. Oma numeroni löytyi helposti. Nyt olisi sitten vuorossa sen yhä syvempi tarkastelu sekä rajoittavien ja haitallisten toimintamallien karsiminen. Huh! Siinäpä sitä riittääkin työtä loppuelämäksi, mutta toivottavasti pääsisin edes hieman lähemmäksi keveyttä ja huolettomuutta, ehkäpä jopa tässä hetkessä elämistä, kestävämpää onnellisuuttakin kenties. 

Ystävien persoonallisuustyyppejäkin oli kirjaa lukiessa kiva arvailla. Lähipiiristä löytyy myös niitä, joiden persoonassa on sekoitus monia tyyppejä. He voivat olla kumppanina etäisiä ja verhottuja, mutta lähisuhteen ulkopuolella tulevat toimeen kenen kanssa tahansa, koska osaavat nostaa persoonastaan esille aina sellaisen ominaisuuden, joka myös vuorovaikutuskumppanissa on. He ovat kuin Uno-pelin värinvaihtokortti, joka selviää kaikista tilanteista.


 



 

16.4.2021

Kari Lumikero: Uutismies


"Olen elänyt suhteellisen tasapainoisen lapsuuden, hauskan, tapahtumarikkaan nuoruuden, hankkinut aivan mahtavan perheen ja lisäksi olen saanut tehdä koko aikuisen elämäni työtä, jota rakastan. Olen matkustanut ympäri maailmaa, nähnyt kiinnostavia paikkoja, kohdannut mitä erilaisimpia ihmiskohtaloita ja kertonut niistä suomalaiselle yleisölle. Kaiken kukkuraksi työnantaja on maksanut tästä kaikesta palkkaa, korvannut matkakulut ja tarjonnut vielä reilut päivärahat."

Näin kirjoittaa Kari Lumikero kirjansa Uutismies epilogissa. Katkelma paljastaa mukavasti, mistä tässä muistelmakirjassa on kyse. Maailmanhistoria ja henkilökohtainen historia limittyvät, ja Lumikero kertoilee asioista luotettavasti, niin kuin on itse ne kokenut. Yksityiselämäänsä ja persoonaansa hän kommentoi kivalla itseironisella tyylillä. Pisteitä saa myös hänen tapansa esittää jostakin menneisyyden tapauksesta vielä kommentti nykypäivänkin näkökulmasta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjan lapsille ja lapsenlapsille, jotta he tietäisivät, missä kaikessa isä /isoisä on ollut mukana.

Kari Lumikeron journalistinen kokemus on valtava. Vuonna 2005 hän sai Bonnierin suuren journalistipalkinnon Intian valtameren tsunamikatastrofia käsittelevästä uutisoinnistaan. Katastrofin muistan itsekin, ja myös Kari Lumikeron kuvailemassa sitä ensimmäisenä suomalaisena toimittajana. Työ oli ehdottoman tärkeää, koska katastrofin laajuutta ei ensin ymmärretty, mutta Lumikeron paikan päällä kuvaamien tv-raporttien ja haastattelujen myötä laajamittainen avustustoiminta saatiin Suomessakin käynnistettyä.

Lumikero on kotoisin Torniosta. Hänen isänsä perusti Torniolaakso-paikallislehden, joka tuli meille kotiinkin. Kari Lumikero jakoi mopolla lehteä Kaulirannalle saakka, siis ihan kotiseudullani. Olipa mukava lukea tästä. Torniojokilaaksosta on tullut paljon fiksua ja lahjakasta väkeä, mm. kirjailija Rosa Liksom, naapurikylän lahja maailmalle.

Uutismiehen pohjalta sain käsityksen, että Lumikeron elämänasenne on positiivinen ja utelias, mistä on ollut hyötyä maailmalla. Hänen on ollut ilmeisen helppoa tutustua ihmisiin ja saada ihmiset luottamaan itseensä ja avautumaan kokemuksistaan. Hän on ollut myös luottamuksen arvoinen ja kohdellut tapaamiaan ihmisiä kunnioittavasti. Hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä on laaja, ja se on tarjonnut raskaiden työkokemusten vastapainoksi iloa, yhteisöllisyyttä ja hauskuutta. 

Minä sain sen käsityksen, että hän on nopea ja varma käytännön toimija, selviytyjä ja todellinen maailmankansalainen. Sanonta "Kun on kotona hattunsa alla, on kotona kaikkialla." sopii mielestäni hyvin kuvailemaan Kari Lumikeron persoonaa; ainakin sellaisen kuvan sain lukemani perusteella. 

Uutismies on mielenkiintoinen ja monipuolinen lukukokemus. Viihdyin kirjan parissa hyvin. Lumikero lopettaa kirjansa näin:

"Olisin erityisen iloinen, jos lukukokemuksen jälkeen lukija ajattelisi sen vanhan nimipäivärallin sanoin: Oi jospa oisin saanut olla mukana -ainakin joskus!"

Ja minä vastaan: Työreissut olisivat olleet minulle aivan liian hektisiä ja pelottavia, mutta Veikkolassa olisin voinut joskus ollakin mukana. Mopon tarakallakin olisin voinut viihtyä, mutta todellisuudessa olisin kyllä ollut vasta vaippaikäinen kyytiläinen. 

 

31.3.2021

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi. Murhamysteeri keskiajan Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen


Luin Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi, joka on jo seitsemäs murhamysteeri keskiajan Tallinnasta. Jos sarjaa ei tunne, on se syytä lukea järjestyksessä, koska se etenee kronologisesti. Minä aloitin väärästä kohdasta, mutta korjasin asian ja etenin sen jälkeen oikeassa järjestyksessä.

Apteekkari Melchior lähtee Toompealle selvittämään rikosta, ja takakansitekstin mukaan "Tehtävä on vaarallinen, ja verenvuodatusta on vaikea välttää." Niinpä apteekkari joutuukin hankkimaan komtuurin turvakirjan säilyttääkseen henkensä.

Apteekkari Melchior on työssään arvostettu, ja hänet tunnetaan terävästä älystään. Hän kuuntelee tarkasti ihmisten puheita, puolihuolimattomasti sanottuja sanoja ja myös niitä sanoja, joita ei sanota. Hän tarkkailee ihmisten eleitä, ilmeitä ja toimintoja, kunnes on varma siitä, miten rikos on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Tuloksen hän julkistaa näyttävässä loppuhuipennuksessa, samoin kuin myöhemmin virkaveljensä Hercule Poirot, vain sillä erotuksella, että Poirot on ammattilainen ja Melchior amatööri.

Koska Melchior on niin arvostettu ja terävä-älyinen, minäkin halusin olla kuin hän ja aloin havainnoida kirjan antamia vihjeitä. Vihjeet voin julkaista, koska ne eivät johtaneet mysteerin selvittämiseen, mutta muutama sentään oli vähän lähellä, niin kuin aina Loton päävoitossa.

1. "Rolof osaa jäljitellä toisten ääniä. Se on kummallinen lahja, jolle ihmisellä ei ole suurempaa käyttöä." - Ahaa, ilmiselvä syyllinen siis!

2. Haukkametsästys ja haukkojen koulutus on näkyvästi esillä tässä kirjassa. - Ahaa, onko haukka siis koulutettu murhaajaksi?

3. Kaksi pappia suhtautuu toisiinsa epäilevästi. - Ahaa, toinen on siis huijari, ja ehkä jopa murhaaja.

4.  Onkohan tuo hullu hullu vai esittääkö vain hullua? - Ahaa, ilmiselvä syyllinen ainakin, kun on entinen varaskin.

5. Naiset liittoutuvat keskenään. -Ahaa, ilmiselvästi heillä on jotain salattavaa! 

6. Olisiko tuo nuori herra homo? Olisiko se hengenvaarallista keskiajan Tallinnassa. Voisiko tuo olla hänen salaisuutensa? - Ahaa, ilmiselvästi se voi olla ainakin motiivii.

 7. Onko Melchior vaarassa vai mitä varten salamurhaaja asettuu asumaan hänen naapuriinsa ja miksi hän kieltää tuntevansa Melchiorin pojan, jonka kuitenkin on tavannut? 

8. Jos murhaaja ei ole pihalla, maassa, onko hän siis ilmassa, taivaalla? 

Apteekkari Melchiorin tarinan rinnalla kulkee hänen poikansa Melchiorin tarina. Isällä ja pojalla on sama nimi ja sama ammatti, vaikka poika onkin ulkomailla harjoittelmassa. Heillä molemmilla on myös Wakensteden kirous, eli sairaus, joka iskee yllättäen ja vie toimintakyvyn. Nuoren Melchiorin tarina on sivujuoni, joka etenee, mutta jää koko ajan häiritsevästi kesken. Onko se koukku, jolla lukija saadaan odottamaan aina uutta kirjaa? Onko keskiaikainen tapa, että poika perii isänsä nimen ja ammatin vai onko tämä vain taitava tae tarinan jatkumiseksi?

Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi on melko kesy verrattauna joihinkin sarjan aiempiin murhamysteereihin. Pilatuksen evankeliumi on yllättävän pienessä osassa itse tarinassa, vaikka se pääsi kirjan nimeenkin. Siitä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska sen kerrottiin viittaavan Dan Brownin Da Vinci -koodin tavoin vaiettuihin salaisuuksiin.

Tästä linkistä pääsee lukemaan muut Apteekkari Melchior -sarjan postaukseni blogissa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

 

 

 

 

 

 

 

 

20.3.2021

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 

Kaikkihan siitä puhuivat ja kaikki sitä kehui, ja nyt alan minäkin kehumaan! Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mainio kirja. Se sisältää realismia, huumoria, kauhua ja hieman rakkauttakin ja muodostaa iloisen verbaalisen karnevaalin ja nautinnollisen lukukokemuksen. 

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa pieni itälappilainen kylä lähellä rajavyöhykettä. Tapahtuma-aika on nykyaika sekä ikiaikainen mystisen menneisyyden aika. Maiseman kuvauksessa on ainakin pohjoisessa asuneelle jotain tuttua: 

"Peltoja, taloja...

  ... jokainen pihapiiri muodosti oman valtakuntansa. Yhden talon pihalla oli pinossa neljä autoa. Toisen päädyssä oli ruusupenkin ympäröimä, betonista valettu kuularinki, ja sillä pyörähteli mies työntämässä kuulaa.

... Heidän ohitseen lipui itse nikkaroituja postilaatikoita ja oudon koristeellisia huvimajoja. Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. Jotkin navetoista olivat yhä käytössä, ja niistä kuului autoon asti lypsykoneiden hurina ja lehmien mölinä. Lehmiä oli myös pelloilla tien varrella, apaattisia möhkäleitä. Lanta haisi."

Myös puheen nuotti on tuttu, vaikka varsinainen murre onkin häivytetty. Ihmisten puheet kuulostavat aidolta ja uskottavalta, yleislappilaiselta.

Elina Ylijaakon, Jousia Mäkitalon ja ylikonstaapeli Janatuisen lisäksi henkilögalleria on varsin mielenkiintoinen ja omalaatuinen:  On mm. Moukku-Olli, Paska-Simo, Efraim ja Asko,  Pöllö (jonka oikea nimi on Juhanijänis Hili Pili Ylikriipi), naru-Taavetti ja Riipin akka sekä muinainen räyhähenki hattara, metelit ja näkki. Näkki onkin varsin mainiosti kuvattu persoona; omahyväinen ja itsetietoinen, joka luulee olevansa voittamaton, kunnes Moukku-Olli ottaa häneltä luulot pois.

Kirjan tunnelma on uhkaava ja pelottava. Karila käyttää ennakointia taitavasti tunnelman luomisessa. Elina ei tiedä, mitä on tapahtumassa, eikä Janatuinenkaan tiedä, mutta kaikki muut tuntuvat tietävän, että lammelle ei kannata mennä haukea pyytämään, ei milloinkaan, eikä varsinkaan nyt, kun väkiyökin on kohta käsillä...

Kun väkiyö tulee, tuonpuoleisen hahmot ovat liikkeellä sankoin joukoin. Väkiyön kuvaus on hienoa ja kauhistuttavaa, ja samalla nautinnollista:

"Keskiyöhön mennessä kaikki ikkunat ja ovet kirkonkylässä oli lukittu, kaihtimet suljettu, valot sammutettu. Koirat, jotka normaalisti nukkuivat ulkona kopissa, oli otettu sisään. Ne uikuttivat ja pyrkivät sänkyjen alle ja sohvien taakse. Se oli merkki myös niiden omistajille kiirehtiä sänkyyn ja vetää peitto korviin...

Normaalisti yliluonnollisten olentojen läsnäolo on lapsillekin niin tavallista, että kukaan ei pelästy, vaikka näkisi hirviön nukkuvan auton takapenkillä, mutta väkiyönä kaikki on toisin.  

Väkiyön kuvauksen lisäksi hieno ja hullunhauska kohtaus on kunnanjohtajan mässäily kyläkaupassa, kun ikiaikainen hattara-räyhähenki käyttää kunnanjohtajan kehoa oman nälkänsä tyydyttämiseen. 

Nämä esiin nostamani kohtaukset eivät ole ainoita, jotka tuovat iloa, sillä pitkin matkaa voi hykerrellä hauskasta kielenkäytöstä ja notkeasta kerronnasta.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys edustaa maagista realismia, jossa realistiseen kerrontaan yhdistetään tai rinnastetaan fantastisia, surrealistisia tai muita vaikeasti selitettäviä aineksia, joskus myös metafiktiivisyyttä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Maaginen_realismi. Luettu 20.3.2021.)

Metafiktiivisyys on minulle uusi termi, mutta siinä on jotain samaa kuin brechtiläisessä vieraannuttamisessa, jollaiseksi ensin ajattelin kirjan alun ja lopun.

                                                  ***

Juhani Karila voitti J.H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. Hänen esikoisnovellikokoelmansa Gorilla sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa vuonna 2013. Karilan toinen novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema 2016 oli ehdolla Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Juhani Karilan tuorein palkinto on Lappi-palkinto, josta Yle uutisoi 19.3.2021: https://yle.fi/uutiset/3-11844607. (Luettu 20.3.2021)

Lisätietoa Lappi-kirjallisuuspalkinnosta löytyy tästä linkistä: https://lappikirjallisuuspalkinto.fi/  (Luettu 20.3.2021)

Lappi-palkintoehdokkaana oli myös Akseli Heikkilä, jonka kirja Veteen syntyneet edustaa maagista realismia. Siinäkin on realistiseen kerrontaan liitettyä uhkaavaa kauhua, yliluonnollisia olentoja ja bonuksena hyvin kirjoitettua torniojokilaakson murretta. Miljöö on aito ja uskottava. Veteen syntyneet on myös hieno kirja. Jos kiinnostaa tutustua siihen, kannattaa vaikka aluksi kurkistaa, mitä kirjoitin siitä blogiini:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Veteen+syntyneet

Toivotan Juhani Karilalle ja Akseli Heikkilälle onnea ja menestystä kirjailijan tielle. 







11.3.2021

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen


"Jos minun aikani on täynnä huomenna, lähden kiitollisena, koska voin sanoa, että elin intensiivisen, kiihkeän elämän." - Jorma Uotinen

Sauli Miettisen Jorma Uotinen on hyvin kirjoitettu elämäkerta, joka antaa kattavan kuvan monipuolisen ihmisen elämästä, taiteesta ja persoonasta keskittyen kuitenkin taiteelliseen, ja ennen kaikkea tanssilliseen puoleen hänen elämässään. Pidin siitä, että tarina lähtee liikkeelle kivasti muuttolaatikoiden vierestä ja avautuu ikään kuin laatikoista löydettyjen muistojen ja eletyn elämän kuvauksena. Teksti etenee kronologisesti tanssillisen maamerkkien mukaan ja paljastaa Uotisen käsittämättömän hienon kotimaisen ja kansainvälisen uran sekä jotain myös julkisuuden henkilön yksityisestä persoonasta.

Jorma Uotisen henkilöhistoria on osittain myös minun historiaani, sillä mieleni kuvamuistiin on jäänyt joitakin kirjassa mainittuja asioita, esimerkiksi Kansallisbaletin henkilöristiriidat, kapellimestari Mikko Franckin ero tehtävästään, Kärtsy Hatakan lentely vaijereiden varassa jossakin esityksessä sekä Helena Lindgrenin uskomaton kauneus ja parin tyylikkyys esim. itsenäisyyspäivän vastaanotoilla. Kirjan myötä nämä pinnalliset muistikuvat  tietysti syvenivät ja saivat paikkansa Jorma Uotisen elämänhistoriassa.

Ihailen Jorma Uotisen innostusta ja rohkeaa hyppäämistä uusiin asioihin ja tehtäviin. Lukemani perusteella sain sellaisen käsityksen, että hän on hetkessä elämisen mestari, ja vaikka on taiteensa ansiosta ylistetty, ihmisenä hän on nöyrä ja ystävällinen ihminen, joka kohtaa muut ihmiset aidosti ja lämpimästi. Monet haastatelluista kehuivatkin hänen läsnäolon taitoaan ja sitä, että hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle. Lisäksi hänen hyvät käytöstapansa, tyylinsä ja sivistyksensä ovat olleet käyntikortteja ja tehneet vaikutuksen niin moniin hänen kohtaamiinsa ihmisiin asemasta ja meriiteistä välittämättä.

"Taiteilijaksi kypsyminen vaatii uteliasta asennetta elämää kohtaa sekä jatkuvaa itsensä sivistämistä."  - Jorma Uotinen

Jorma Uotisen omat tekstit elämäkerran päälukujen alussa paljastivat hänestä juurikin sivistyksen ja taitavan sanankäyttäjän. Ne tekivät minuun vaikutuksen. Hänen punnittua puhettaan ylistivät kirjassa myös monet hänen tuttavistaan ja ystävistään.

Kun Uotinen oli tehnyt uuden aluevaltauksen laulajana, hän kirjoitti:

" Minulla on hetkiä, jolloin, tunnen itseni tyhjäksi ja tarpeettomaksi. Mutta kun täysi sali nousee konsertin päätteeksi seisomaan ja taputtaa, huomaan, että en ole tarpeeton. Kun kosketan jollakin tavalla ihmisen sielua ja vastaanottokykyä täytyn itsekin. Siitä saa voimaa eteenpäin." 

Jorma Uotinen on erittäin mielenkiintoinen persoona. On hienoa, että hänestä on nyt kirjoitettu elämäkerta. Annan kunniaa hänen edesmenneelle yksinhuoltajaäidilleen, joka pojan kasvuvuosina tuki häntä ja kannusti kulkemaan omaa tietään ja elämään omannäköistään elämää. 

Sauli Miettinen kirjoittaa: 

"Minun tuli pitää tiukasti kiinni tietokirjailijan roolistani, etäännyttää itseni entistä tietoisemmin suuren persoonan vaikutuspiiristä."

Sauli Miettinen onnistui tavoitteessaan melko hyvin, mutta ei täydellisesti. Jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella kirjoittaja alkoi ylistää kohdehenkilöä niin, että lukijana minua alkoi hieman puuduttaa. Mietin, mistä tyylin muutos johtuu. Mistä tuli tämä "jäykistelevä patsaan palvonta"?

Jälkisanoissa Miettinen paljastikin  olevansa Jorma Uotisen ystävä ja käyvänsä hänen kanssaan erilaisissa kulttuuririennoissa: konserteissa, tanssiesityksissä ja elokuvissa. Hän kertoi myös tutustuneensa Uotisen lähipiiriin, mm. Aira Samuliiniin.

"En halunnut käsitellä Jormaa ystävän näkökulmasta, sillä sellaiset kirjat jäävät usein taktisen hymistelyn tasolle."

"Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan oma ystävyyteni Jorman kanssa kehittyy."

Oliko tämä henkilökohtaisen suhteen esille nostaminen tarpeen? Mitä sillä haluttiin osoittaa? Miksi Miettinen ei pysynyt tietokirjailijan roolissa, jossa halusi olla? Minulle tämä henkilökohtaisen suhteen esille tuominen ainakin toimi negatiivisesti, ja tuli mieleen, että kirjoittaja haluaa paistatella Jorma Uotisen gloriassa ja ottaa osan siitä itselleen. Miksi? Olisiko Jorma Uotiselle voinut antaa sen glorian, joka hänelle kuuluu korostamatta omaa henkilökohtaista suhdettaan häneen?

Blogipostaukseni kirjan kansikuvaan sommittelin taustaksi punaisen huivin ja sävyyn sopivat kukat. Kuva ilmaisee käsitystäni Jorma Uotisen intohimoisesta elämänasenteesta, taiteellisuudesta ja luovuudesta. 

Sauli Miettisen kirjan luettuani aion tutustua myös hänen kirjoittamaansa kirjaan Uskomaton Aira Samulin. Aion myös tutustua Sebastian Nurmen  Helena Lindgrenistä kertovaan valokuvakirjaan Helena. Myös Lenita Airiston omaelämäkerta Elämäni ja isänmaani odottelee jo lukupinossa. Mielenkiintoisia suomalaisia vaikuttajia kaikki!

Lopuksi: Suosittelen nimenomaan lukemaan Jorma Uotisen elämäkerran. Jos kirjan kuuntelee, jäävät kaikki kirjan mielenkiintoiset kuvat näkemättä. Kuvat ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta.