Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus. Suomentanut Annikki Suni

Noin vuosi sitten sain vinkin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä Michel Tournier'n kirjasta Kolmen kuninkaan kumarrus. Kiitos vinkistä, @Marja Ylösmäki. Kirjoittaja ja kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia.

Kirja pysyi pitkään lukulistalla, mutta aina joku muu mielenkiintoinen ohitti sen. Nyt luin sen parissa päivässä. Se on hieno, tarunhohtoinen tarina.

Wikipedian artikkelin mukaan

"Tournier’n teosten yhteisiä piirteitä ovat myytit ja tarinat. Tournier katsoi, että myytit ja myyttiset symbolit ovat eräänlaisia perustarinoita, jotka pitää kertoa ihmisille yhä uudestaan, mutta sellaisessa muodossa, että kunkin aikakauden yleisö voi ne omaksua. Tournier piti itseään tarinoiden kertojana. Niiden tulee rikastuttaa lukijan näköpiiriä pyrkimättä moraaliseen opettamiseen."  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Tournier. Luettu 27.12.2021.)

Kolmen kuninkaan kumarrus pohjautuu Matteuksen evankeliumin kertomukseen kolmesta itämaan tietäjästä. Tournier täyttää kuitenkin mielikuvituksellaan aukkoja, joihin ei löydy vastauksia pohjatekstistä. Mukana on myös jotain Vanhasta Testamentista tuttua.

"Kirjoittajalla oli siis täysi vapaus keksiä henkilöhahmot ja kohtalot kristillisen kasvatuksensa ja itämaan tietäjien innoittaman suurenmoisen uskonnollisen kuvaperinteen pohjalta. Herodoksen henkilöhahmo perustuu lähteisiin. (s. 253)

Kertojan äänen saavat enkeli Gabriel, lapsenpesijätyttö sekä myös filosofinen ja pohdiskeleva aasi sekä kuningas Herodes Suuri, mutta pääasiassa Michel Tournier vahvistaa ja värittää itämaan tietäjien persoonia, niin että he eivät ole vain kuvia. Keitä siis olivat Tournierin mielikuvituksessa Meroen kuningas Gaspar, Nippurin kuningas Baltasar, Palmyruan prinssi Melkior ja se neljäs, Mangaloren prinssi Taor, joka ei koskaan ehtinyt ajoissa paikalle Beetlehemiin. Pahaksi onnekseen hän myöhästyi myös pääsiäisen viimeiseltä aterialta, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

"Sali oli tyhjä. Taas kerran hän saapui liian myöhään. Pöydän ääressä oli syöty. Siinä oli vielä kolmetoista maljaa, matalia ja leveitä pikareita, joisssa oli lyhyt jalka ja kaksi pikkuista sankaa. Ja joissakin kupeissa jäljellä punaviiniä. Ja pöydällä murusina happamatonta leipää...

... Taoria pyörrytti: leipää ja viiniä! Hän ojensi kätensä kuppia kohti, nosti sen huulilleen. Sitten hän otti palasen happamatonta leipää ja söi. Sitten hän horjahti mutta ei kaatunut. Ne kaksi enkeliä, jotka olivat vartioineet häntä vapautumisesta asti, suojasivat hänet suurilla siivillään, ja yötaivaan avauduttua valtavaan kirkkauteen veivät mennessään miehen, joka oltuaan viimeinen, ikuinen myöhästyjä, oli nyt ensimmäisenä saanut pyhän ehtoollisen."

- Huh, huh, mikä lopetus kirjalle!

Kolmen kuninkaan kumarrus on kristillistä kertomusperinnettä kunnioittavaa fiktiota. Se on mielestäni hieno  kirja, ja se ansaitsisi uuden suomennoksen. Kolmen kuninkaan kumarrus on kirjoitettu 1980, ja suomennettu 1983. Suomennoksessa käytetään toistuvasti nykyään syvää pahennusta aiheuttavaa n-sanaa, joka nyt hyppää silmille, mutta luultavasti omana aikanaan ei ollut niin paha kuin nykyään.  Tämän yhden sanan vuoksi en kuitenkaan haluaisi, että Michel Tournier'n kirja Kolmen kuninkaan kumarrus joutuisi vihamielisen kampanjoinnin tai boikotoinnin kohteeksi. Kirjalle olisi syytä antaa uusi suomennos, kuten Agatha Christien kirjalle Eikä yksikään pelastunut.

Kolmen kuninkaan kumarrus yhdistyy mielenkiintoisesti myös ajankohtaiseen keskusteluun Tiernapoika-kuvaelmasta. Kolmen kuninkaan kumarrus  voi avartaa näkemyksiä, jos niin haluaa tapahtuvan. Kirjallisuus toimii usein juuri näin, Se antaa uusia ajatuksia ja näkökulmia. Ja siksi lukeminen onkin niin hieno harrastus!

 

 

 

Heikki Saure: Tonttu: tarua ja totta

Heikki Sauren: Tonttu: tarua ja totta sopii hyvin vuodenaikaan ja milloin tahansa kansanperinteestä kiinnostuneille lukijoille. Kirjassa esitellään kannen joulutontun lisäksi myös paljon tontun sukulaisia ja monenlaisia haltijaolentoja, kuten kodinhaltija, saunatonttu, riihitonttu, myllytonttu, vedenhaltija ja metsänhaltija. Saure kertoo myös taistelevista tontuista, häirikkötontuista, parasta ja yksisilmäisestä tontusta.

Kirjassa on mielenkiintoista tietoa, ja se on hyvin kirjoitettu. Välikommentit ja kevennykset ovat humoristisia. Esimerkkinä voisi olla tämä: "Seuraava luku isältää kohtauksia, jotka saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita."

Saure on selvästi innostunut aiheestaan ja myöntää ottaneensa mukaan myös muita haltijaolentoja silkasta kertomisen ilosta. Lähdeluettelo on kattava.

Pidin kirjassa myös siitä, että Heikki Saure tuo tontut, nuo kaikesta huolehtijat, myös nykyaikaan ja näkee tonttujen luonnonsuojelullisen tehtävän. Koska tonttuja ei enää kuunnella eikä kunnioiteta, haltijoiden ennen asuttamat paikat on tuhottu. On mielenkiintoista, että tietokirjassa on näin vahva luonnonsuojellullinen sanoma: 

"Muinaisina aikoina tontut opettivat ihmiset ymmärtämään, että ympäristöstä täytyy pitää hyvää huolta. Asiat alkoivat mennä pieleen, kun ihmiset eivät enää uskoneet tonttuihin ja lakkasivat kuuntelemasta niiden viisaita neuvoja. Samalla lakattiin kunnioittamasta luontoa ja ympäristöä."

Pirkko Saisio: Passio

Kuvan lähde:
https://www.suomalainen.com/products/passio

Mitä voi kirjoittaa universumista? Mikä on universumin rakenne? Miten sitä voi eritellä? Mitä osia siitä voi tarkastella? Pirkko Saision Passio on oma kirjallinen universuminsa; laaja, runsas ja käsittämätömän upea. 

Passio alkaa Firenzestä ja päättyy Helsinkiin. Se sisältää 732 sivullaan eri aikakausia ja erilaisia ihmiskohtaloita. Onko Passio novellikokoelma vai pienoisromaanikokoelma? Onko se romaani? Sitä on vaikea määritellä. Onko se tarpeenkaan?

Passio on hämmästyttävän runsas paitsi sisällöltään, myös kieleltään, joka on taiturimaista. Näin voi kirjoittaa älykäs ja sivistynyt ihminen, joka on lukenut ja kirjoittanut koko elämänsä ajan.

 

Aluksi kuuntelin kirjaa äänikirjana Saision itsensä lukemana, mutta kuunneltuna kirjan laajuus tuntui vyöryvän päälle. Luin noin puolivälistä loppuun e-kirjana. Molemmat tavat toimivat omalla laillaan hyvin, mutta lukeminen on minulle kuitenkin luontevin tapa, koska lukiessa on enemmän tilaa ajatella ja sulatella lukemaansa.

 

Passion tarinat ovat irrallisia, mutta liittyvät toisiinsa. Niillä on oma itsenäinen elämänsä, mutta myös jokin yhdistävä tekijä. Kärsimys on läsnä jokaisessa tavalla tai toisella. Jokainen Passion henkilö on tarkoin luotu, ja hänen elämästään annetaan kokonainen kuva. Onko Passiossa sivuhenkilöitä ollenkaan vai onko jokaisen tarinan jokainen henkilö yhtä tärkeä? Onko jokaisen ihmisen elämä yhtä arvokas ja tärkeä kerrottavaksi?

Harmittelin, että Finlandia-palkintoa ei Saisiolle tullut, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että Finlandia-palkinto on sittenkin liian pieni tällaiselle kirjailijalle ja teokselle? Pitäisikö kirjailija palkita mieluumminkin elämäntyöpalkinnolla tai Pro Finlandia -mitalilla, joka on Suomen korkein kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävä kunniamerkki, jonka myöntää tasavallan presidentti?

Mielestäni Pirkko Saisio ansaitsisi tämän.

Arvostan kirjastolaitosta, ja lainaankin yleensä kaiken lukemani kirjastosta tai luen e-kirjana. Fyysisiä kirjoja en juurikaan osta tilanpuutteen vuoksi, mutta Passion taidan ostaa ja lukea sen joskus vielä uudelleen, tarina kerrallaan, nautiskellen.

Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja

 

Maritta Lintusen Boriksen lapset -novellikokoelma sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki liittyvät Neuvostoliittoon tai Venäjään jollakin hienolla säikeellä. Kannen teksti on kirjoitettu ikään kuin vinkiksi venäläisiä aakkosia muistuttavalla fontilla. 

Etuliepeen tekstissä Lintusta kuvataan: "Kirjailija Maritta Lintunen on suomalaisen nykynovellin kiistaton mestari." Kokoelman perusteella olen kyllä samaa mieltä. Novellikokoelma sisältää novellit: Sirpaleet, Kurjet, Kafe Alligator, Boriksen lapset, Luupartio, Karkuri, Darja, 6.12. ja Neljän tuulen portti. Novelleissa on inhimillisyyttä ja lämpoä sekä yllätyksellisyyttä.

Sirpaleet kertoo isoisän ja kahden aikuisen lapsenlapsen matkasta isoisän kotiseudulle rajan taakse. Vaikka maisema on viime kerrasta aika paljon muuttunut, isoisä muistaa tarkalleen, minkä kuusen takana oli Mustosten tunkiopaikka. Sieltä pitää alkaa kaivaa. Kahvikupin ripa on ensimmäinen löytö. "Isoisä kaivoi taskustaan pienen muovipussin ja ojensi sen hölmistyneelle Tiinalle. Ota talteen kaikki mitä löytyy." Novellin käännekohta on liikuttava.

Kurjet kertoo toistuvasti pieleen menevästä vanhan rintamiestalon myyntiyrityksestä, musiikin voimasta ja sen tuomasta yllättävästä ratkaisusta. Diman, eli Dmitri Hvorostovskin laululla Kurjet on asioiden saamassa käänteessä merkittävä rooli. Oli ihan pakko etsiä laulu Youtubesta. Kun kuuntelin laulun, ymmärsin kaiken paljon paremmin. 

6.12. on yllättävä tarina itsenäisyyspäivän vietosta, johon myös lapsenlapsen "kirjeenvaihtokaveri" Moskovan lähistöltä osallistuu. Televisiokuvassa näkyy Soldiers of Odinia ja sänkipäisiä aateveljiä Ruotsista ja Venäjältä. Isoäidin, suomalaisen babuškan, viisaus ja rakkaus voivat kuitenkin estää asioiden etenemisen väärään suuntaan.

Boriksen lapset on nopealukuinen ja taiturimainen novellikokoelma. Laitan nyt kyllä Lintusen muutakin tuotantoa lukulistalle. Tuotanto on monipuolinen, mutta vain Stellan olen tähän mennessä lukenut. Pidin kyllä siitäkin.

Runokokoelmat

• Liekkikupolit WSOY 1999
• Valaistut talot WSOY 2005

Novellikokoelmat

• Ovisilmä WSOY 2006
• Tapaus Sidoroff WSOY 2008
• Mozartin hiukset WSOY 2011
• Takapiru. Helsinki: WSOY, 2016. 
• Boriksen lapset WSOY 2021

Romaanit

• Sukukaktus WSOY 2003
• Heijastus WSOY 2009
• Sydänraja WSOY 2012
• Hulluruohola WSOY 2014
• Stella WSOY 2018
• Kirjeitä Suolavuonolta Karisto 2020 (https://fi.wikipedia.org/wiki/Maritta_Lintunen. Luettu 6.12.2021)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

Omaelämäkerta on faktapohjainen, elämäkertoihin kuuluva teos, joka kuvaa kirjoittajansa elämän vaiheita. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Omael%C3%A4m%C3%A4kerta. Luettu 5.12.2021).

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Autofiktio. Luettu 5.12.2021)

Antti Röngän Nocturno 21:07 -kirjasta en oikein osaa päättää, kumpaa lajityyppiä se edustaa. Ehkä se on omaelämäkerta ja jatkumoa aiemmin ilmestyneille Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen, jossa toisena kirjoittajana on Röngän isä Petri Tamminen. Olen nimennyt nämä mielessäni terapiatrilogiaksi. Onhan taustalla raju ja pitkäkestoinen koulukiusaaminen, joka vei herkän (ehkä erityisherkän) nuoren itsetunnon ja aiheutti valtavaa ahdistusta, vakavan masennuksen ja itsemurhayrityksen.

Nocturno 21:07 käsittelee pojan seksuaalista heräämistä ja siihen liittyviä  syyllisyyden- ja itseinhon tunteita. Päättelin, että pitkäkestoinen ja raju koulukiusaaminen ja herkän pojan seksuaalinen herääminen tapahtuivat samaan aikaan, joten kiusaaminen vaikutti myös kaikkein intiimeimpään elämänalueeseen kestäen aikuisuuteen asti. Poika on lukossa, eikä voi puhua kenellekään tunteistaan. Ahdistus, masennus ja itseinho ovat seurana aikuisuuteen asti. Kyse on vakavasta asiasta.

Antti Rönkä kirjoittaa vaikeista asioista itseään säästämättä. En tiedä, onko masturbaatioista koskaan ennen kirjoitettu kirjaa. Masturbointi on niin keskeisessä osassa tässä kirjassa, että se on ikään kuin kirjan toinen päähenkilö. Välillä lukija tuntee suorastaan liukastuvansa siemennesteeseen. Voi olla, että tämä on joillekin lukijoille liikaa.

On iso riski kirjoittaa tällaisista asioista niin avoimesti kuin Rönkä tekee. Toivon, että (keski-ikäisetkin) lukijat kuitenkin osaisivat lukea kirjaa niin, että he näkisivät sen nimenomaan pinnan alla olevien asioiden esille nostajana. Ei siis puhuta pelkästään ylikorostuneesta masturboinnista, vaan ulkopuolisuuden kokemuksesta, (erityis)herkkyydestä, ahdistuksesta, häpeästä ja, kiusaamisen jättämistä haavoista. Antti Rönkä voisi mielestäni ansaita jonkin mielenterveyttä edistävän tahon huomionosoituksen tai palkinnon. 

Antti Rönkä on nuori (syntynyt 1996) lahjakas kirjailija, jonka kieli on kaunista ja kuvaavaa. Hän tekee tarkkoja ja moniaistisia havaintoja. Toivon, että tämä terapiatrilogiaksi kutsumani sarja toimi kirjoittajalle itselleen puhdistavana kokemuksena ja johdattaa hänet häpeästä valoon (Miia Moision Häpeästä valoon - kirjaan viitaten). 

Kirjan kiitoksissa on liikuttavasti mainittu "äiti & isä". Toivon, että matka valoon jatkuu. Toivon, että vapaus ja ilo tulevat elämään vaikeiden kokemusten jälkeen.  Jään odottamaan, mitä taitava kirjailija saa aikaiseksi vaikeista tunteista vapautumisen ja ilon kautta.

Alla olevista linkeistä voi lukea aikaisemmat postaukseni Röngän kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jalat+ilmassa

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Silloin+t%C3%A4ll%C3%B6in+onnellinen

Piia Leino: Lakipiste

"Oletko sinä ihminen?" Aaro kysyy työnantajaltaan, jonka kanssa on monet  keskustellut etäpalavereissa. 

"Ihmiskunta on onnistunut järjestämään itselleen elinolot, jossa toiveiden toteutumiseen ei vaadita edes napin painallusta, samalla kun muiden lajien elinmahdollisuudet maapallolla heikkenevät. Mutta minkään lajin valtakausi ei kestä ikuisesti." (Takaliepeen tekstiä)

Piia Leinon Lakipiste päättää Suomi 2050 -trilogian. Muut osat ovat Taivas ja Yliaika, joiden postaukset ovat linkkinä lopussa. Lakipiste sijoittuu vuoteen 2045. Sarjan aloitusosa Taivas sijoittuu vuoteen 2058, ja Yliaika vuoteen 2052, eli koko ajan tullaan lähemmäs nykyhetkeä. 

Tähänkin kirjaan Leino on poiminut taitavasti nykyhetken asioita ja kehitellyt niitä kohti tulevaisuuden maailmaa. Lakipisteessä viitataan ekoterrorismiin, synnytyslakkoihin, joka puolella roihuaviin metsäpaloihin, itseohjautuviin autoihin  ja "maailman pelastuksen rokkikukkoon", joka ilmiönä voisi vertautua vaikkapa Elokapina-liikkeeseen tai nuoreen ruotsalaiseen, joka sanelee maailmalle, mitä pitää tehdä ikään kuin rokkikukkoasenteella. Heidän toimintansa saattaa antaa vaikutelman, että vain heidän totuutensa on oikea.

Lakipiste-sana alkoi vaivata, koska se tuntui tutulta jostakin; ehkä kouluajan fysiikasta oli jäänyt jotain mieleen. Ja niinhän se olikin: lentoradan huippukohta (jonka jälkeen suunta on alaspäin). Myös zeniitti piti tarkistaa. Se on taivaanlaki, lakipiste, taivaanlaen ylin kohta. Näillä sanoilla on olennainen merkitys kirjan sisällön kannalta.

Lakipiste on jännittävä, trillerimäinen kuvaus Tammilaakso-nimisestä yhteisöstä, jota toimittaja Aaro alkaa tutkia työnantajansa vihjeestä. Onko Tammilaakson porukalla jotain samantapaisia aikeita kuin vastaavalla ruotsalaisella ekoyhteisöllä? Kun Aaro vierailee yhteisössä luontoretriitissä, hänelle syntyy ajatus liittyä yhteisön jäseneksi. Työnantaja suorastaan kehottaakin siihen. Pian Aaro huomaa, että kehenkään ei voi luottaa, ja tutkimukset alkavat käydä vaarallisiksi Aarolle itselleenkin. Niin monella on salattavaa. Kuka tahansa voi olla syyllinen.

Samaan aikaan maailmalla tapahtuu yllättäviä älylaitteiden toimintahäiriöitä ja outoja kuolemantapauksia.

Piia Leinon trilogia oli hyvä lukea järjestyksessä peräkkäin. Ykkösosasta pidin, kakkososassa jäin jotain kaipaamaan, mutta kolmatta osaa suorastaan ahmin. 

Alla linkit postauksiini aiemmista osista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Taivas

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yliaika

Piia Leino: Yliaika

Piia Leinon Yliaika sijoittuu Taivaan lailla lähitulevaisuuteen, vuoteen 2052, jolloin Suomen kansalaisuus on rajattu vain alle 75-vuotiaille. Yliaikaisten on tehtävä exitus, vaikkapa myrkyllä, jota on helppo tilata ja jonka drone kuljettaa kotiovelle asti. Kansalaisuuden päättyminen on säädetty laissa. Perusongelma kirjassa on sama kuin aiemmin lukemassani Taivaassa, jossa väestöräjähdystä estettiin lapsettomuudella. Yliajassa vähennetään vanhimmista. Taloudelliset arvot ratkaisevat. 

2000-luvun aikana on keskusteltu eutanasiasta. Piia Leino on vienyt sen pitemmälle kuin vain parantumattomasti sairaiden ja kovista kivuista kärsivien ihmisten vapaaehtoisena ratkaisuna. Siitä on tullut pakko. 

Muitakin nykyajan ilmiöitä on viety liioittelemalla pidemmälle: Vanhusten päihteiden käyttö on määrätietoista huumeiden käyttöä, joka tukee nuoruuden lähteellä viipyilemistä, paperittomat pakolaiset ja elintasopakolaiset ovatkin muuttuneet vanhuspakolaisiksi, joilta suljetaan valtioiden yhteisellä sopimuksella rajat. Aikaperspektiiviä nykypäivään antavat viittaukset tuttuihin asioihin, kuten iskelmälaulajan amfetamiinikohuun ja kansanedustajaan, joka humalassa ja eduskunnan tiloissa suuteli väkisin naiskansanedustajaa.

Piia Leino tekee nykypäivästä tarkkoja havaintoja ja siirtää ne oivaltavasti tulevaisuuteen, niin että tulevaisuuteen sijoittuva teksti on samaistuttavissa. Se ei ole "liian scifiä". Nykypäivästä tuttu vihapuhekin on mukana, ja Leino analysoi sen syitä:

"Jotkut rakastavat vihata, koska vihatessa oli mitä totisimmin elossa, ei ehtinyt surra tai pelätä."

Yliajan idea on mielenkiintoinen, ja juurikin nuo mainitsemani terävät havainnot nykyajasta ovat plussaa.  Myös Heath ja Brad ovat sympaattisia henkilöhahmoja, tulevaisuuden nuoria miehiä. 

Ex-ministeri Annastiina Kankaanrinta oli itse laatimassa Lex 75:tä ja ajoi sen läpi. Kun Annastiinan oma exitus lähestyy, hän päättääkin paeta. Fyysisen vanhenemisen kuvaus olisi kuitenkin voinut olla tarkempaa. Mielestäni kolottavat lonkat ja kasvojen rypyt eivät riittäneet kuvaamaan niitä vaikeuksia, joita vanha ihminen kohtasi vaativissa olosuhteissa. Henkilöhahmosta tuli hieman epäuskottava ikinuori.

Lisäksi tarinan tasolla on mielestäni turhaa löysyyttä. Olisin ehkä kaivannut jotain tiukempaa;  lainvalvontaa nyt ainakin. Pakkokeinojako? Ei välttämättä, mutta enemmän dystopiaa. Ja korostan, että nyt on kyse vain fiktion arvioinnista, ei mistään todellisista vanhuutta koskevista mielipiteistä.

Alla on postaukseni Piia Leinon Taivaasta. Yliaika ei mielestäni yltänyt aivan sen tasolle.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino

 

 

Piia Leino: Taivas

Onneksi on muunkinlaista scifiä kuin vain roboteista ja hurjista avaruusolennoista kertovia tarinoita, jotka eivät todellakaan kiinnosta minua.  Johanna Sinisalon ja Maarit Verrosen kirjat sekä klassikot Ray Bradbury, George Orwell, Aldous Huxley edustavat tuttuja ja mieluisia, uskottavan tuntuisia mahdollisia maailmoja. 

Piia Leino on minulle uusi tuttavuus. Hän on syntynyt 1977, ja on toimittaja ja kirjailija, joka takaliepeen mukaan "kirjoittaa ymmärtääkseen miten yhteiskunta toimii ja mihin se on menossa."

Taivas sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2058. Noin lähellä oleva tulevaisuuskuva tuntuu mahdolliselta. Tämän päivän uhkat ovat toteutuneet. Hyökyaalto on tuhonnut New Yorkin. Pakolaisiin ja yleensäkin ulkomaalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti. Muureja rakennetaan. Ruuaksi käytetään torakoita, sirkkoja, kaupunkijäniksiä ja lokkeja. Sota on tuhonnut asuinalueet. Raitiovaunut eivät kulje, vain kiskot ovat jäljellä, samoin kuin Linnanmäen vuoristorata, joka törröttää pystyssä ilon irvikuvana. Lapsuudessa siellä vielä ajeltiin. Kirjastoja ja musiikkikeskuksia on käytetty asevarastoina. Nahkapäät ovat vallassa. Muurien takaa karkaaminen on pelottavaa ja mahdotonta.

Nuoret aikuiset Jalo, Iina ja Aleksi elävät muuttuneessa Helsingissä. Heidän elämänsä liittyvät toisiinsa ja Taivaaseen, virtuaalimaailmaan, jossa voi oleskella säännöllisesti, mutta rajoitetun ajan. Taivaasta voi tulla suorastaan riippuvaiseksi, kun reaalimaailma on niin lohduton ja tarjoaa vain apatiaa.

Kirja lähti vetämään hyvin, mutta loppupuolella keskittymiseni kai hajosi ja putosin kärryiltä, kun alettiin puhua Jalon tekemästä kappelista ja pallosta. Jäin miettimään, mistä ihmeen pallosta on kyse. 

Oli pakko lukea loppupuoli (s. 208 alkaen) uudelleen, ja kun vihdoin tajusin, mikä Jalon luoma pallo on, ja miten Iinan ja Aleksin toiminta liittyy siihen, palapeli loksahti paikoilleen ja sai mielenkiintoisen selityksen. Oikein kutkuttaisi täräyttää tähän juonipaljastus tai ainakin oma tulkintani, mutta jospa en kuitenkaan tee niin, vaan suosittelen, että lukiessa kannattaa pitää fokus pallossa.

Voiko täydellinen Taivas muuttua tai tuhoutua? Kumpi kannattaa valita: Taivas vai reaalimaailma, herääminen vai apatia? Voiko niitä edes valita? Onko vielä toivoa jäljellä?

Kirjan viimeinen virke on kylmäävän tehokas:

"Lopulta he seisovat maantiellä, jonka laidasta aukeaa pelto. Kaukana tiellä näkyy kärryt ja niiden edessä hevonen, jota ei ole syöty."

Kuvan lukupinossa odottavat Piia Leinon Yliaika ja Lakipiste. 

David Safier: Huono karma. Suomentanut Tiina Hakala

David Safierin Huono karma on hulvattoman hauska hyvän mielen kirja, jonka parissa voi nauttia pidäkkeettömästä mielikuvituksen lennosta ja myös osuvista näkökulman vaihdoksista. Suomentaja Tiina Hakala saa pisteet letkeästä ja sujuvasta kielestä.

"Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi... Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiiseen." (Takakannen tekstiä)

Aivan kaikkia Kimin muodonmuutoksia ei kuvata tarkkaan, mikä on tarinan etenemisen kannalta hyvä ratkaisu. Kaikissa hahmoissaan Kimillä on kuitenkin yksi päämäärä: päästä vielä näkemään perheensä. Casanovan päämäärä on vähän erilainen, mutta ne sopivat hyvin yhteen. Yhteistyö heidän välillään sujuu hyvin.

Vaikka juonitasolla meno on mahdottoman vauhdikasta, kulloisenkin eläinhahmon toiminta on jotenkin uskottavaa, sympaattistakin

Kirjassa on elokuvamainen ote, ja vauhdikas tarina sopisikin hyvin nykytekniikalla toteutettavaksi. Muun muassa Buddhan mahassa oleva kurkistusaukko, josta näkee oman elämänsä tapahtumat, kun itse on muualla, olisi varmaan mielenkiintoinen efekti.

Kaiken hulvattoman menon ohessa Huonosssa karmassa on kuitenkin myös tärkeä opetus.

 

Maria Peura: Kantajat

 

Kuvan osoite: https://otava.fi/medialle/

Luettuani Maria Peuran Kantajat en vielä tiennyt, pidänkö siitä vai en. Kirjassa on paljon mielenkiintoista ja hyvää, mutta myös ikäviä, jopa karmeita asioita, joiden visuaalisuus jäi mieleen ahdistavina kuvina. Kirjaa täytyi pohtia.

Mielenkiintoista on joppaus, eli sodanjälkeinen salakuljetus Suomen ja Ruotsin välillä, (vaikkakaan tuona aikana ei tietääkseni vielä huumeita salakuljetettu). Torniojokilaakson murre on hyvää ja aitoa. Henkilökuvat ovat vahvoja, ja varsinkin teini-ikäisen Sofian persoona on hyvin luotu. Tarina on jännittävä. 

Eletään Torniojokilaaksossa pienessä kylässä ilmeisesti Pellon lähellä, luultavasti Turtolassa, koska kylässä on Paratiisi-niminen kylpylä. Todellisuudessa Lapin ensimmäinen kylpylä ja luontaishoitola, Korpikoti, on sijainnut juurikin Turtolassa (https://yle.fi/uutiset/3-9877615. Luettu 31.10.2021).

Lisäksi kirjan tapahtumat, joissa jäätynyt rajajoki ylitetään helposti, vastaavat maantieteellistä todellisuutta. 

Pienessä kylässä on kaksi perhettä, joiden kautta tapahtumia kerrotaan. Toinen on Sofian perhe, johon hänen lisäkseen kuuluvat äiti Sylvia, isä Viktor ja kaksi pikkusisarusta sekä Hilla-hevonen, johon Sofialla on syvä yhteys. Martti on äidin mielessä ja ajatuksissa.

Äiti Sylvia saa elantonsa kylän pyykkien pesemisestä. Avanto sierettää kädet ja kylmettää sielunkin. Suhde Sofiaan on jännitteinen ja kylmä.

Isä Viktor on joppauskeisari, joka vapautuu vankilasta. Sofialle hän on hallitseva, mutta pääasiassa ystävällinen, vaikka onkin narsistinen ja arvaamaton. Komean ulkonäkönsä vuoksi naiset ovat hänestä kiinnostuneita. Viktorista on vaikea keksiä hyvää sanottavaa. Veli Aarne pitää häneen etäisyyttä, mutta kylpylän Fannista löytyy tukija. 

Toisessa perheessä on rehtori Arvo Haikara ja hänen rouvansa Nanni sekä kaksi pientä lasta, joita Sofia käy hoitamassa. Sofian isä Viktor on toiminut rehtorilla talonmiehenä. 

Molemmissa perheissä on paljon salaisuuksia, joista osasta vain vihjaistaan. Sofian lapsuutta koskevat vihjailut toivat ahdistuneen olon. Isän ja Sofian varsaleikitkin alkoivat näyttäytyä tosi outona, kun jotain muuta ei sanottu. Nämä vihjeet, jotka eivät muuten todentuneet esimerkiksi kohdehenkilön oireiluina tai kylän juoruina, alkoivat tuntua päälle liimatuilta.

Myös hevosten kohtalot jäivät kuvina päähän. Varsinkin Viktor Juniorin kohtalo oli surullinen, ja sillä oli käänteentekevä vaikutus Viktorin elämään.

Kirjan tapahtumat tapahtuvat huhtikuussa 1959 kahdeksan päivän aikana ja vaikuttavat realistisilta, ainakin mahdollisilta.  Naisten virkkauspiiri on kuitenkin selvä poikkeus kerronnassa. Koska rehtorin rouva ei ole käsistään taitava, hänen virkkaustaan nauretaan vaginaksi, ja siitä seuraa muutakin roisia puhetta. Minua tämä häiritsi. Kohtaus oli täysin asiaan kuulumaton, ehkä jopa kyseiseen aikaankin kuulumatonta puhetta. 

Lisäksi koulutarkastajan persoona ja koko koulumaailman epämääräisyys olivat mielestäni kuin sumun alla. Tuli tunne, että kirjailija keskittyy vain ydinhenkilöiden elämään ja kaikki muu saa jäädä sumuun. 1950-luvun koulumaailmasta oli tunnistettavaa vain väkivaltainen ja nöyryyttävä opettaja, jollaisista olen kuullut puhuttavan. Tämä sumuisuus oli turhan epämääräistä ja ärsyttävää, koska koulu ei mitenkään muuten kiinnittynyt aikaansa.

Jännittävien tapahtumien loppuhuipennuksessa poliisi ja rajamiehet tekevät yllätysiskun joppareiden majapaikkaan. Verenvuodatusta ei voi estää. Koska tilanne on kaoottinen, ei ihan heti selviä, kuka ampui ja ketä ja miksi? Isä Viktor ainakin makaa maassa kuolinhoureissaan, mutta miten hänelle kävi. Auttoiko ajatus: "Miehän en kuole, mulla on kaikki vielä kesken, mie en pirruttanikhaan vielä kuole."

Luettuani ymmärsin vasta useamman tunnin jälkeen, kenestä kuolinsanoma oikein tuotiin. Se tarinan osa nosti pisteet kirjailijalle, kun ymmärsin, miten palapelin osat loksahtivat hienovaraisesti kohdalleen.

Kirjan nimi Kantajat on osuva. Kaikilla keskushenkilöillä on jotain kannettavaa. On kannettavana rakas ihminen turvaa kohti, on kannettavana vastuu arjen sujumisesta ja perheen asioista. On suojeltava pieniä. On kannettavana menneisyyden taakat ja oman mielen epätasapainoisuuden taakka. On kannettavana miesten itsekkäät toimet ja epäluotettavuus. Myös vastuu läheisistä ja oikeamielisyyden taakka voi olla kannettavana. Tässä tulee kirjailija Maria Peuralle iso plussa. Myös Viktorilla on omat taakkansa: kouluajan nöyryyttämiset ja iso koteloitu suru.

Muutamista puutteiksi kokemistani asioista huolimatta juuri taakkojen kantaminen ja liian kovan taakan alle uupuminen nostivat kirjan mielestäni positiivisen puolelle.

Lisätietoa joppauksesta saa seuraavasta linkistä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/05/jopparin-jokilaakso-oliko-salakuljetus-jarjestaytynytta-rikollisuutta-vai (Luettu 31.10.2021)

Petri Tamminen: Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Petri Tamminen on lyhyiden lauseiden mies. Hänellä on taito kirjoittaa painavimmat asiat rivien väleihin. Se sano - kokoelmaan hän on koonnut ihmisten sanoja ja sanontoja, joilla on ollut kuulijoihin lähtemätön vaikutus ja jotka ovat jääneet mieleen koko loppuelämäksi.

Se sano -kirjan repliikeissä on ihmisten koko sen hetkinen elämä. Repliikit voivat olla tosi ikäviä ja latistavia - tai harvemmin kannustavia. Ne ovat voineet loukata syvältä, mutta vuosien myötä niiden sanojille voi ehkä antaa jo anteeksi. 

Tamminen valaisee kokoelmassa kuitenkin juuri ne kohdat, joita ei sanota; koko ympärillä olevan elämän ennen puheena olevaa hetkeä. Repliikin esittäjä ei ehkä päästele totuuksia suustaan pahuuttaan, vaan ehkä ymmärtämättömyyttään, omien pettymystensä vuoksi tai liian suuren surun painon alla. Tai sitten hän toimii ammatillisen varovaisesti. 

Se mitä ei sanota, valaistaan erityisen hienosti näissä kolmessa elämäntarinassa:

        

PALAPEILI

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. Isä katseli minua palapeilin kautta.

        Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella 
        hoikempaa.

Peilin kautta saatana sanoi.

 

ME MUUT

Neuloin pikkusiskolle villasukat, mutta sisko kuoli ennen yksivuotispäivää. 

Muistan kuinka äiti puki vauvaa arkkuun ja itki. Pari päivää myöhemmin kävimme äidin kanssa kylällä. Äiti polki, minä  istuin pyöränjopparilla. Tuli joku tuttu vastaan, ja äiti pysähtyi juttelemaan: 

Mieluummin minä olisin antanut kenet tahansa noista muista.                    

 

 LÄHELTÄ

Sain keskellä päivää soiton lukion terveydenhoitajalta. Meidän poika istui siellä vastaanotolla.

  Mitä on tapahtunut, minä hätäännyin.

Ei mitään vielä, sanoi se terveydenhoitaja, mutta hän nyt sillä  soittaa kun  poika on kuulemma paikan jo katsonut ja aikataulut on tutkittu.

  Eli junarata vissiin kulkee jostain siitä teidän läheltä?

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

Olen seurannut Einin uraa nuoruudesta asti. Voi oikeastaan sanoa, että kummankin nuoruudesta asti, sillä olemme suurin piirtein samaa ikäluokkaa ja kotoisin samoilta seuduilta, mutta eri kunnasta. Olen käynyt Einin keikoilla jo nuorena tanssilavoilla ja myöhemmin aikuisena ravintoloissa. Olen aina pitänyt häntä valovoimaisena esiintyjänä, jolla on viehättävä ujo karisma, joka tosin vuosien myötä on tullut vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Aina yleisö on saanut sen, mitä on tullut hakemaan: koko illan täysipainoisen show'n, eikä yhtään diivailua ja turhaa puhetta. Eini on ollut keikoilla aina oma itsensä.

"Eini on ihana. Hänessä on älyttömästi iloa ja energiaa, jotka tempaavat mukaan. Hän pystyy vetämään hirvittävän hyvän show'n vaikka omassa olohuoneessaan." (Anna-Elena Pääkkölä, s. 250)

Kasvuolosuhteet ovat meillä kummallakin olleet samankaltaiset: maalaisympäristö, jossa leikittiin kauppaleikkiä, hoidettiin lehmiä ja vasikoita, Pellon Ponsi tanssi- ja Einillä myös esiintymispaikkana sekä taksikyydillä tansseihin meno. Lisäksi kummankin kotona sääntönä oli, että rippikoulu pitää käydä,  ennen kuin tansseihin pääsee. Me kumpikin pääsimme livahtamaan säännön ohi, eri syistä tosin. Tanssilavakulttuuri oli todellakin kaiken kansan kohtaamispaikka: Paikalla oli aikuisia ja nuoria, ja tanssimusiikki ja tanssiminen olivat juurikin ne eri-ikäisiä yhdistävät tekijät. Tanssipaikat olivat turvallisia myös meille alaikäisille.

Pitkän linjan toimittaja Anna-Liisa Hämäläinen on kirjoittanut Einin elämäkerran yhteistyössä Einin itsensä kanssa.  Hämäläinen kuvaa toimittajan työskentelyään: 

– En mene kylmiltään tilanteisiin. Kotiläksyt on tehty. (https://www.naistenaani.fi/anna-liisa-hamalainen-kirjoittajan-aani-tuo-brandiin-elaman-maun/ Luettu 28.10.2021.)

Kyllä Hämäläinen on todellakin kotiläksynsä tehnyt. Lähteitä on paljon, ja kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä. Se kattaa Einin elämäntarinan lapsuudesta tähän päivään asti. Kokonaiskuva laulajan persoonasta ja elämästä muodostuu mielenkiintoisella tavalla. Eini on avoin ja positiivinen, ja siksipä mukana on myös vaikeita aikoja ja asioita, joita hänellä ei ole syytä piilottaa gloorian alle.  Tavallinen elämä ja arki ovat pitäneet Einin jalat maassa, eikä hänelle ole noussut menestys päähän.

On hienoa, että pieneltä paikkakunnalta kotoisin oleva Eini on aina uskonut unelmaansa ja pyrkinyt määrätietoisesti sitä kohti, vaikka miesten hallitsemassa musiikkimaailmassa se ei aina ole ollut helppoa. Einin tarinaa oli kiva lukea, ja sen myötä sai myös pieniä anekdootteja mm. Tapani Kansan, Kari Tapion ja Kirkan persoonasta.

60-vuotiaana Eini hehkuu kauneutta, voimaa, ja seksikkyyttä tavalla, jota moni voi ihailla ja kadehtiakin. Ei uskoisi, että myös hän on kokenut itsensä vähättelyä, arvottomuutta, jatkuvaa miellyttämisen tarvetta ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Eini voi kuitenkin toimia esikuvana monelle muullekin naiselle. 

"Olen vahvasti nainen, niin nainen kuin voi olla. Olen onnellinen, että rohkeuteni on tullut syvästä kolostaan esille. Rakastan elämää ja esiintymistä hirveästi." (s. 284)

Isona asiana Einin hehkussa on vuosikymmeniä kestänyt rakkausavioliitto Lars Pajumäen kanssa, perhe ja koti.

Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittama Diskokuningatar Eini oli kiva lukukokemus, mutta yksi harmittava virhe kirjassa toistuu. Einin ja minunkin kotimurre on Torniojokilaakson murretta, ei meänkieltä. Meänkieli on rajan pinnassa Ruotsin puolella puhuttavaa suomen kieltä, jonka kirjailija Bengt Pohjanen on ajanut Ruotsin viralliseksi vähemmistökieleksi.  

Lisätietoa meänkielestä löytyy mm. seuraavasta linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Me%C3%A4nkieli . (Luettu 28.10.2021)

Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittajan urasta lisätietoa löytyy seuraavasta linkistä: https://www.naistenaani.fi/anna-liisa-hamalainen-kirjoittajan-aani-tuo-brandiin-elaman-maun (Luettu 28.10.2021)

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous. Kuvittanut Kati Vuorento

Odotin Cristal Snow'n uutta Penni Pähkinäsydäntä noin vuoden kirjastosta. En ole pitkään aikaan odottanut uutta lastenkirjaa näin innokkaasti. Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous jatkaa pienten keijujen tarinaa, mutta itsenäisenä osana ja astetta jännittävämpänä. Ensimmäinen osa on Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku. Molemmat kirjat on kuvittanut Kari Vuorento mustavalkoisin lyijykynäpiirroksin. Tarinat perustuvat Cristal Snow'n ja Niina Siewertin alkuperäisideaan.

Snow'n luoma keijukaismaailma on ehyt ja uskottava. Henkilöt ovat moniulotteisia persoonia. Keijukaismaailmassa riidellään, ollaan kateellisia ja koetaan muitakin negatiivisia tunteita. Tämä juuri tekee lukemisesta mielenkiintoista myös aikuiselle, kun ei kuvatakaan vain siirappisen lällyä elämää, vaan myös pahan mielen asioita.

Kieli on kuvailevaa ja hyvin sujuvaa. Tarinassa on myös aikuislukijoiden ymmärtämä vakavampi taso, joka on kerrottu kuitenkin niin, että lapsilukijat tai -kuuntelijat eivät ehkä sitä huomaa tai eivät koe sitä ahdistavana. 

Aikuinen voi kuitenkin kiinnittää huomiota sekä isän että vaarin poissaoloon. Penni onnistuu tapaamaan kauan kadoksissa olleen vaarinsa. Ensin toivoin, että vaari palaisi perheensä luo, mutta hän on joko tehnyt valintansa elämäntavastaan, eikä halua palata, tai sitten hän ei pysty. Morda estää sen. Penni Pähkinäsydän ja hänen (epä)ystävänsä Hilda Siukku tapaavat Mordan mörkökuumetta sairastaessaan. Mordan nimi saattaa viitata johonkin vakavampaan ja kenties jopa peruuttamattomaan. Hahmo on pelottava, mutta uskoisin, että ei liikaa.

Tarinassa on jännitystä, mutta loppu on onnellinen. Neljän Tuulen Tyttäret, Keijumetsän Kaunottaret ja Suurmetsän Sankarittaret saavat joukkoonsa neljännen jäsenen. Ystävyys ja välittäminen on parasta. Vihanpito on turhaa ja suorastaan epäterveellistä.

Penni Pähkinäsydän -kirjoja voisi vinkata vaikka Joulupukille. Luultavasti aikuisen lukemana tarina sopisi n. 5-vuotiaasta ylöspäin, ja itse luettuna n. 9-vuotiaasta ylöspäin. 

Tässä vielä linkki aiempaan postaukseeni Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku -kirjasta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow

Irene Vallejo: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina. Suomentanut Taina Helkamo

Irene Vallejon: Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina on paksu köriläs ja oikea runsaudensarvi, jonka sain viimein luetuksi. Työ ja muu elämä häiritsivät harrastusta, joten lukeminen eteni aika hitaasti. Välillä ajattelin, että luovutan ja jätän lukemisen kesken, mutta luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Sisältö on niin mielenkiintoinen, että aika ajoin puuduttavaltakin tuntuva ponnistelu jäi mielenkiinnon  vuoksi taka-alalle.

Kirjan nimi Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina on oikeastaan hieman harhaanjohtava. Kyseessä ei ole vain kirjaesineen kehitys, vaikka siitäkin on tietenkin kyse. Papryrus on kirjaesineen lisäksi antiikin teosten, monien kirjailijoiden, sivistyksen ja kirjastojen, luettelointijärjestelmien,  kirjastonhoitajien ja maailmantapahtumien historiaa, mutta kirjan ja kirjallisuuden näkökulmasta; silmälasien historiaa unohtamatta.  Papyrus on historiakirja, tietokirja ja henkilökohtaisen lukemisen tarina. Vallejo on kasvanut kirjojen parissa, ja valtaisan pohjasivistyksen lisäksi hän on tehnyt vielä valtaisan taustatyön.

Kirjan sivuilla vilahtelee historiasta tuttuja nimiä ja asioita, mutta tuttuihin asioihin tulee uusia näkökulmia ja lisätietoja. Esimerkiksi Aleksandrian kirjaston paloa olen aina tottunut ajattelemaan järkyttävän suurena katastrofina, mutta Vallejo selvittää kirjaston tuhon syitä ja osoittaa, että tuho oli oikeastaan kolmivaiheinen. Palo ei ollutkaan ainoa tuhoaja. Kirjaston tuhoutumiseen liittyi myös Rooman imperiumin tietoista tuhotyötä Aleksandriaa kohtaan. Aleksandria oli idän ja lännen polttopisteessä, kuten Berliini myöhemmin. 

Kun Aleksandrian kirjaston palo ja 1992 Sarajevon kansalliskirjaston polttaminen liitetäänkin jatkumoksi, historia saa uusia ulottuvuuksia. Sarajevon kansalliskirjaston polttaminen oli järkyttävää luettavaa, samoin kuin 2000-luvulla tapahtunut ja Yhdysvaltojen siunaama Irakin kansalliskirjaston ja -arkiston ryövääminen, joista minulla ei ollut aiempaa tietoa.

Pidin siitä, että Vallejo käyttää myös kirjoja ja elokuvia viittaamaan varsinaiseen historialliseen tapahtumaan, josta ei ole alkuperäisiä lähteitä olemassa. Näkökulma laajenee näinkin. Seuraavassa lainauksessa tiivistyy mielestäni Papyruksen keskeinen ajatus:

"Kirjojen ansiosta meille on siirtynyt sellaisia aikanaan esi-isiemme mieleen juolahtaneita, hämmästyttävän hyvin aikaa kestäneitä ajatuksia kuten ihmisten välinen tasa-arvo, mahdollisuus valita johtajamme, ajatus siitä, että ehkäpä lasten on parempi olla koulussa kuin raataa työssä ja halu käyttää julkisia varoja sairaiden, vanhojen ja heikkojen hoitamiseen. Kaikki ne ovat antiikin ihmisten keksimiä ajatuksia, ja niiden selviäminen meidän luoksemme oli kaikkea muuta kuin varmaa. Ilman kirjoja se, mikä tässä maailmassa on hienointa, olisi unohtunut ja kadonnut."

Haluan lopuksi vielä nostaa kunnioittavasti esille minulle ennestään tuntemattomat kirja-amatsonit, nuoret naiset, jotka ratsastivat pitkin Appalakkien viettäviä rinteitä satulalaukut täynnä kirjoja. He toivat kirjoja itäisen Kentuckyn laaksoihin, joissa elettiin eristyksissä Yhdysvalloista ja muustakin maailmasta. Kentuckyyn, jossa ei ollut teitä (eikä sähköä), oli mahdotonta viedä muualla maan alueilla suosiota saavuttanutta kirjastoautojärjestelmää. Niinpä kokeneet kirjastovirkailijat alkoivat kuljettaa alueelle kirjoja, jotka saatiin lahjoituksina, ja niitä varastoitiin postitoimistoissa, parakeissa, kirkoissa, käräjätuvilla tai yksityiskodeissa. Naiset tekivät kolme tai neljä kierrosta viikossa ja hakivat jostakin tukikohdasta kirjaläjän ja jakoivat ne maaseudun kouluille, kokoontumispaikkoihin ja koteihin. 

1936 ratsastavien kirjastovirkailijoiden kierrokset saavuttivat jo 50 000 perhettä ja 155 koulua, ja he taittoivat yhteensä yli 8000 kilometriä kuukaudessa. Kirjojen vaikutus paransi seudun asukkaiden terveyttä ja hygieniatottumuksia, ja lukemaan oppineet lapset lukivat lukutaidottomille vanhemmilleen. Eräs nuori mies sanoi kirjastonhoitajalleen: "Nämä kirjat pelastivat elämämme." 

Aika mahtavaa!

Ehkäpä luen vielä lisäksi Erja Salmenkiven Papyrusten aika, joka käsittelee samoja asioita, mutta on paksuudeltaan noin puolet Vallejon Papyruksesta. Sisällysluettelon mukaan kirja sisältää tekstivalikoiman, tietoa ajanlaskusta, yksiköistä ja lyhenteistä ja Egyptin jumalista. Kirja sisältää myös sanaston. Vaikuttaa mielenkiintoiselta tämäkin.

 

 

Rosa Liksom: Väylä: kertomus

Taustalla olevat kuvat Väylältä eri vuosina ja vuorokauden aikoina kotialbumista

Voi mahoton, ko oli hyä kirja! Se jäi lukemisen jälkheen miehleen moneksi päiväksi ja yöksi. Elin henkilöitten kohtaloita uuestaan, hain taustatietoja ja makustelin kaunista kieltä.

Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Torniolaaksoon Väylän, eli Torniojoen molemmille puolille. Teini-ikäiset Martta, Katri ja minäkertoja sekä pikku Matti kuljettavat karjan Torniolaakson järvikylästä Väylän yli Ruotsin puolelle ja jäävät sinne evakoksi monien muiden sotaa pakenevien siviilien tavoin. 

Siltaa ei ollut. Joen ylitys tapahtui lautalla todennäköisesti Aavasaksan kohdalta. Pystyin päättelemään kuljetun reitin lukemani perusteella, ja kirjailijan piirtämä kartta vielä vahvisti omat päättelyni. Karja jätettiin pohjoiseen, mutta minäkertojan matka jatkui Haaparantaan asti. Haaparannan rautatieasema oli tunnistettavasti kuvattu. 

Matka on pitkä kävellen kuljettavaksi, eivätkä evakko-olosuhteet olleet niin ruusuiset, kuin ruotsalaisten yltäkylläisestä avusta on tottunut ajattelemaan. Ensin oli vastaanottopisteet, sitten kokoamisleirit ja majoitusleirit. Vain harvat pääsivät yksityisiin koteihin. Oli avuliaita ihmisiä, mutta myös niitä, jotka katsoivat pakolaisia halveksien ja pitivät heitä uhkana omalle hyvinvoinnilleen. Ruotsissa oltiin hämillään pakolaisten suuresta määrästä.

On hienoa, että Rosa Liksom kuvaa juuri Lapin sodan aikaa, jota ei ole niin paljon kuvattu kuin talvisotaa ja jatkosotaa. 

"Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli karkottaa maassa olleet saksalaiset joukot. Kun saksalaiset eivät poistuneet vapaehtoisesti, alkoi Saksan ja Suomen välinen Lapin sota.

Sotaa käytiin aluksi sopuisasti. Kumpikin osapuoli vältteli taistelua. Neuvostoliittoa valesota ei miellyttänyt. Niinpä se vaati Suomelta todellisia sotatoimia Saksaa vastaan ja antoi määräajan, mihin mennessä oikea sota oli aloitettava.

Kostoksi saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen." (https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945) 

Rosa Liksom on perehtynyt taustatietoihin hyvin. Minäkin selvittelin niitä historiaa tuntevan ystäväni sekä muutamien alla olevien linkkien avulla. Alkoi todellakin kiinnostaa kotiseudun sotahistoria; todelliset tapahtumat ja sota siviilien kokemana.

Rosa Liksomin Väylää  ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania voi verrata toisiinsa. Niitä yhdistävät nimenomaan jatkosodan aika, kestävyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaava pitkä vaellus sekä sodan kuvaaminen siviilien kannalta. Sota ei todellakaan ole vain sotilaiden tarina.

Väylä on kirjoitettu Peräpohjolan murteella, joka on oma kotimurteeni. Luin kirjaa itselleni ääneen ja tavoitin rauhallisen kerronnan rytmin; kuin joku kertoisi tarinaa keinutuolissa istuen. Nautin kielestä ja sen havainnollisuudesta, ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Voi olla, että jollekin murretta tuntemattomalle, kirjan lukeminen on hidasta, mutta en usko, että mahdotonta. Tarina kuitenkin kantaa hyvin.

Peräpohjolan murrepiirteisiin kuuluu ehkä tunnetuimmin jälkitavujen vokaalien välinen h (esimerkiksi 'talhoon'). Genetiivinä, eli omistusmuotona, käytetään monikossa muotoa 'matkalaukuitten'. Liksom käyttää mainittua genetiiviä selvästi toistuvana tyylikeinona, ja sekin tuo tekstiin omanlaisensa rytmin. Lisäksi murteessa on alueelle tyypillisiä sanoja. Lapsi on 'kläppi' tai 'sikiö', joka tosin on itselleni oudompi. Osa sanastosta on ruotsin kielen lainaa.

Omalla murteella kirjoitetusta kirjasta on helppo nauttia, mutta toisaalta, silmät ja korvat ovat myös yliherkkiä omasta kielitajusta poikkeaville muodoille, "virheille". Lukija ei voi kuitenkaan tietää, miksi kirjailija on tietyn sanan tai muodon valinnut. Joitakin yleiskielisiä muotoja, jotka vaikuttivat vahingoilta, annan mielelläni anteeksi, mutta sanan 'porukat' käyttämistä kotiväestä, perheestä, on vaikea sulattaa. Sitä ei tässä merkityksessä käytetty tuolla perällä vielä 1980-luvullakaan, jolloin vielä elin murrealueella, saati sitten 1940-luvulla. Se on nykyajan sana, mutta on tietenkin mahdollista, että senkin käyttämisellä on tarkoitus. Halusiko kirjailija sillä osoittaa, että karjankuljettajatytöt olivat samanlaisia nuoria kuin nykyajankin tytöt?

Kirjassa on ihanaa myös lehmien ja muiden eläinten nimet: Ilona, Kielo, Sisko, Soma ja Sokkeri-vasikka sekä Janne-sonni ja Taneli-ori. Eläimet ovat samalla tavalla kirjan henkilöitä kuin ihmisetkin. Niiden käyttäytymistä ja tunteita kuvataan lämmöllä ja ymmärtäen. Karjanhoitajilla ja karjalla on vahva tunneside.

Seurojen saarnamiehen lestadiusmainen saarna (s. 192 - 194) on niin hersyvää kieltä, että nauroin ääneen. 

Kirjan päähenkilö on herkkä nuori tyttö, joka ajattelee syvällisesti ja on kiinnostunut luonnosta, tähdistä ja avaruudesta. Samalla hän on vahva selviytyjä. Hän on nuori, mutta isossa vastuussa karjasta. Lisäksi hänellä on huoli äidistä; äiti on etsittävä ja hänen vointiaan on vahdittava. Pikkuveljestä on pidettävä huolta, kun äiti ei siihen pysty.

Tyttö joutuu kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan aikuisen vastuuta jo varhain.

Menetyksiä on paljon: ensin molemmat velipuolet, sitten pikkuveli, isä, ero äidistä, lopulta kodinkin menetys. Äiti ei kykene rakastamaan. Äiti ei kannusta eikä tue. Tytön on yksin kannettava pikkuveljen arkkukin kirkkomaahan. Paikalla on hänen lisäkseen vain haudankaivaja. Hän pystyy kuitenkin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on, katkeroitumatta ja sopeutuen. Luonto ja eläimet antavat voimaa. On vain pärjättävä. Ei ole vaihtoehtoa. Monien menetysten ja pettymysten jälkeen on kuitenkin uuden alun ja toivon vuoro.

Rosa Liksomin Väylä on hyvin visuaalinen ja hyvin koskettava kirja. Luettuani mietin sitä päiviä, selvittelin faktoja ja kuuntelin kielen rytmiä. Elin henkilöiden mukana vielä päiviä sen jälkeen, kun olin kirjan sulkenut.

Lisätietoa Lapin sodasta:

https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Tornion (Röyttän) maihinnoususta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6yt%C3%A4n_maihinnousu Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Aavasaksan lossista: 

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK5065:8.1  Luettu 25.9.2021.

https://docs.google.com/spreadsheets/d/1Y9dZVSqKv57MlynVc5CSoYw_yNvRjf906kxCGCMqaxs/edit#gid=0 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Peräpohjolan murteesta:

http://sokl.uef.fi/aineistot/aidinkieli/murteet/perapmur.html Luettu 25.9.2021.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Nina Lykke: Kohonnut riski. Molemmat suomentanut Sanna Manninen

Norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei on saanut paljon positiivista kuhinaa aikaan. Minullekin kirjaa vinkattiin useammasta suunnasta.

Etuliepeen arvostelukatkelmissa sitä hehkutetaan mm. näin: 

"Poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, hauska ja kaunistelematon teos. Ajoittain häpeällisen tunnistettava." -VG

"Ihastuttavan tarkkasilmäinen romaani ...Keski-iän kriisille pohjautuva draama on kaikkineen nautinnollista luettavaa ja Nina Lykke terävä ja säälimätön tarkkailija." - Der Spiegel

Ja todellakin kehut pitivät paikkansa! Kirja kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Ingridistä ja Janista, joiden varakas elämä sujuu mukavalla, tutulla tasolla. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa lasten elämän turvaamiseksi, ja lapset todellakin nauttivat hyvistä oloistaan, eivätkä kaipaa elämäänsä muutoksia. Kerronnan musta huumori kukkii.

Tutut kuviot menevät sekaisin, ja Ingrid haluaa avioeron. Kaikki muuttuu, mutta lasten elämä ei. Ingridistä löytyy uusia puolia ja ennen näkymätöntä vahvuutta. Iloitsen niin hänen puolestaan kirjan yllättävään loppuun asti!

Luin heti perään Nina Lykken kirjan Kohonnut riski, joka palkittiin Norjan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Braggella. Kirjaa on myyty yli 80 000 kappaletta (takaliepeen tekstiä).

Jos olisin lukenut kirjat vähän pitemmällä aikaetäisyydellä, olisin voinut ehkä pitää Kohonneesta riskistä enemmän. Nyt huomasin, että kirjailija on keittänyt samoista aineksista kaksi eri soppaa. Taaskin kyseessä on vauras ja vakiintunut norjalaispariskunta, joka ajautuu keski-iän kriiseihin, ja taas tulee ero. Asetelma on eri kuin edellisessä kirjassa, mutta peruskuvio on sama. 

Kaikenlaisen ihmissuhdevatvomisen, hullujen tempausten ja ilmeisen uupumisen kuvailun taustalla on myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Osansa saavat liian helpoksi tehty elämä ja yhteiskunnan tuki kaikessa, julkisen terveydenhuollon ongelmat, narkomaanit sekä liian varhain aikuistumaan joutuneet lapset elämänikäisine tunnevammoineen. 

Eli, heppoisen pinnan alta löytyy kyllä vakavampaakin sanottavaa. Mutta miksi lääkärin piti saarnata ja pauhata asioista sivutolkulla ilman muita tapahtumia? Saarnaamisen ja paasaamisen vain jatkuessa sivulta toiselle harkitsin lukemisen keskeyttämistä. Olisiko jotakin voinut jättää pois? Olisiko luuranko Tore edes voinut kommenteillaan palauttaa pauhaavat kierrokset takaisin tarinaan? Onko tämä lääkärisaarnaaja se toinen anonyymi kiitoksen kohde? Onko kirjailija antanut hänen purkaa tuntojaan ja kirjannut kaiken autenttisesti, mutta ei ole uskaltanut karsia mitään? 

Nina Lykken kirjat tarjoavat mielenkiintoista ajankuvaa, mutta kuten sanottu, Ei, ei ja vielä kerran ei saa minulta suuremmat pisteet kuin Kohonnut riski. Sanna Mannisen suomennokset molemmissa kirjoissa ovat mainioita.

 

 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan

Suomalainen näyttelijä ja kansanedustaja (2011 - 2019) Jani Toivola kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti oman elämänsä kipukohdista ja onnen hetkistä; kasvustaan omaksi itsekseen. Kirjan Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan alaotsikko kuvaa hyvin sitä, mistä kirjassa on kyse.

"Jani Toivola käsittelee elämäntarinansa kautta identiteettiin, ihmisen oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyviä kysymyksiä: kuka saa rakastaa, kuka saa perustaa perheen ja olla isä tai äiti, kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivola syntyi 1977, eikä elämä suomalaisen yksinhuoltajaäidin tummaihoisena lapsena ollut helppoa. Hän sai toistuvasti selitellä suomalaisuuttaan ja "ihmeellisen hyvää" suomen kielen taitoaan. Koulussa alkoi kiusaaminen, nimittely ja väkivalta. Eikä sitä mitenkään vähentänyt Toivolan palava halu esiintymiseen: näyttelemiseen ja tanssimiseen sekä näyttävään pukeutumiseen.

Jani Toivola jätti lukion kesken. Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, mutta halu opiskella näyttelijäksi oli unelmana taskussa. Toivola muutti New Yorkiin. On mukavaa, että hän ei esittele New Yorkia ja oleskeluaan siellä vain glooriana, vaan tuo rehellisesti esiin myös monenlaiset vaikeudet, joita suomalaispoika suuressa maailmassa kohtasi. Kaikki oli opeteltava alusta. Kielitaito oli riittämätön, eikä paikkansa löytäminen ollut itsestään selvää, koska ei tiennyt, miten yhteiskunta toimii ja koska verkostot ja päivittäiset rutiinit puuttuivat. 

Pidän myös siitä, että Toivola tuo toistuvasti esille lapsuudenperheensä "tavallisuuden" Anttilan lehtineen ja Hobby Hallin kuvastoineen. Rahaa ei ollut, mutta rakkautta, tukea ja turvaa oli. Äidin ja pojan liitto on luja, vaikka puhumattomia asioitakin oli.

Häpeä on vahvasti läsnä. Se ei johdu pelkästään ihon väristä, vaan liittyy kaikkeen olemassaoloon ja oikeuteen olla se, millainen on. Kansanedustaja-aikaa Toivola kuvaa mukavasti inhimillisyyden, ei niinkään suurten poliittisten tekojen kautta. Hän myöntää olleensa kokematon ja tietämätön, mutta hän halusi ottaa asioista selvää ja vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin, kuten esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Häpeäihmisen ponnistelu ja omien kykyjensä, osaamisensa ja olemassaolon oikeutuksensa epäily johtavat kuitenkin pikkuhiljaa uupumukseen. Tästä kertominen avoimesti voi tuoda helpotusta lukijoiden kokemiin vastaaviin tilanteisiin.

Toivolan positiivista persoonaa kuvastaa hyvin seuraava lainaus:

"Kun olin yksitoistavuotias äitini ja isäpuoleni lähtivät kaupunkilomalle Eurooppaan. Minä ja alle vuoden ikäinen siskoni jäimme tätimme hoiviin, hän tuli Helsinkiin meitä hoitamaan. Ymmärsin heti, että minun oli otettava ohjat käsiini. Tädilläni oli huomattavasti vähemmän kokemusta lasten hoitamisesta kuin minulla, eikä hän näyttänyt myöskään olevan kovin kummoinen talousihminen. Minä olin sentään hoitanut siskoani säännöllisesti ja kävin kokkikerhossa. Olin luontaisesti lahjakas tekemään montaa asiaa yhtä aikaa - niin kuin kunnon emännän tuleekin olla. Olin täysin elementissäni...

...Toisessa kainalossa pitelin siskoani, toisella kädellä vatkasin kakkutaikinaa. (s. 236)

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja teksti on sujuvaa. Monipuolinen elämän pohdiskelu on kirjan parasta antia. Pidän kirjan avoimuudesta ja siitä, että monikasvoinen häpeä tuodaan päivänvaloon. Yksityiselämän häpeäkohdan New Yorkin metsässä olisi kuitenkin ehkä voinut jättää pois tai kertoa verhotummin. Sekin on osa häpeätarinaa, mutta merkityksellinen vain kokijalle itselleen.

Kirjassa on mukana myös aikuisena löytynyt velipuoli, jonka kanssa Toivola matkustaa Keniaan isänsä synnyinseudulle ja kotikylään. Kenian-matka on varsinaisen tarinan rinnakkaistarina, sivujuonne. Se olisi voinut saada enemmänkin tilaa. 

"Toivolan avoimuus ja huumorintaju koskettavat ja riemastuttavat, hänen syvä ymmärryksensä humaanien kysymysten äärellä tekee teoksesta yhteiskunnallisesti merkittävän." (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivolan viesti on, että jokaisella on oma tarinansa ja jokaisella on oikeus tulla näkyväksi juuri sellaisena kuin on. Kiitos tästä tarinasta.

 

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota

Ylen tuottaja ja toimittaja Sakari Silvola on perehtynyt erittäin huolellisesti Pikku Kakkosesta tutun ja sympaattisen Nukkumatin taustoihin ja tekijöihin sekä kylmän sodan aikaan.

Nukkumatti on DDR:n lahja maailmalle.

Kirja sisältää mielenkiintoista tietoa Nukkumatin synnystä, historiasta ja kahtia jaetusta kaupungista. DDR:n synty ja ihmisten elämä tiukan kontrollin alla alkoi kiinnostaa enemmänkin. Miten se kaikki oikein tapahtui? Miten ihmiset sopeutuivat uuteen elämään?

Lukeminen on ihanaa, kun aina vaan löytyy uusia kiinnostavia asioita tutustuttavaksi.

Tämä on kopio Instagram-päivityksestä. Tarkempaa blogipostausta ei ole tulossa.

#lukemisharrastus

#tietokirjallisuus #kylmäsota #itäsaksa #ddr #jaettukaupunki #itäberliini #länsiberliini #yle #nukkumatti #animaatio #sakarisilvola #nukkumatinkylmäsota

Nura Farah: Aurinkotyttö

Nura Farahin Aurinkotyttö (2019) on jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Aavikon tyttärille. Somalialaisen paimenyhteisön tarina jatkuu. Isoäiti Fatima on jo huonokuntoinen vanhus, isä Keyse on harmaapäinen patriarkka ja äiti Khadija on 11 lapsen äiti. Poikien jälkeen ensimmäinen tytär Shamsu on teini-ikäinen ja hänen on aika mennä naimisiin. Aikaa on kulunut, eletään 1970-lukua. Tavat ovat jonkin verran muuttuneet, jopa vapautuneet, mutta perinteet määrittävät ja rajoittavat edelleen vahvasti varsinkin tyttöjen ja naisten elämää. 

Kunnia! Häpeä! Valta! - Ja niiden keskiössä tyttäret, sisaret ja vaimot. 

Shamsun ikätoveri Anab uhraa itsensä perheen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja suostuu vanhan miehen neljänneksi vaimoksi suurten myötäjäisten vuoksi, jopa itse asiaa ehdottaen.

Shamsu myydään vaimoksi isän klaanisukulaisen pojalle, Abdullahille. Hän on täysin tuntematon, paljon vanhempi mies, jonka käytöksessä on alusta lähtien hälytysmerkkejä: epäsiistit ruokailutavat, puhumattomuus, äkkipikaisuus, väkivaltaisuuskin. Abdullah on täysin vahvatahtoisen äitinsä talutusnuorassa, vaikka päälaki on alkanut jo kaljuuntua. Tuli mieleen, onko hänen terveydentilassaan kaikki kunnossa.

Äiti palvoo poikaansa, joka on töissä ulkomailla, Saudi-Arabiassa ja tuo rahaa kotiin, jotta äiti voi asua hienossa talossa. Mitä poika Saudi-Arabiassa tekee, ei käy täysin selväksi, mutta ehkä todelliset olosuhteet eivät kuitenkaan vastaa äidin kehuja ja kaikille kailotettuja pojan ylivertaisia tienestejä. Abdullah toteaa: "Minulla on paljon asiakkaita ja olen johtajan suosikki." Silti hän yöpyy huoneessa, jossa on paljon muitakin miehiä ja tekee ylipitkiä työpäiviä. Huono-osaisen siirtotyöläisen olosuhteilta tuo mielestäni vaikuttaa tai joltakin hämärähommalta.

Aurinkotytön tarina kulkee, ja aavikon paimentolaisten elämästä tuodaan uusia puolia esille. Myös kaupunkielämää kuvataan. Juonen tasolla tapahtuu mielenkiintoisia asioita, mutta vuoropuhelut ja ihmisten persoonien kuvaaminen ovat mielestäni jotenkin kirjakielisempiä, jäykempiä ja näyttämöllisempiä kuin Aavikon tyttärissä. Esimerkiksi aavikolta kotoisin olevien Shamsun ja Zainabin tapaaminen ja jutustelu kaupungissa vaikuttaa jotenkin keinotekoiselta. Jäin miettimään, mistä tämä johtuu. Nura Farah itse on sanonut, että koska esikoisteos sai niin hyvän vastaanoton, toisen kirjan kirjoittaminen jännitti. Onkohan tässä siitä kyse?  (https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/tiedan-mita-on-olla-luokan-ainoa-musta-nurah-farah-ei-uskaltanut-kiusattuna-nuorena-unelmoida-etta-kirjoittaisi-kirjan-suomeksi/ Luettu 7.8.2021.)

Juonen tasolla on pieni myös pieni sekaannus, joka koski Khadijan ja Luulin tekemää taikaa ja sen yhteydessä tapahtunutta petosta. Khadija toimi tuolloin epäluotettavasti, ei Luul, mutta tässä kirjassa sen kerrottiin menneen päinvastoin. Huomasin virheen, kun luin molemmat kirjat viikon sisällä, joten ensimmäinen kirja oli tuoreessa muistissa. Tämän sekaannuksen ja muutamia painovirheitä voisi korjata, jos Aurinkotytöstä otetaan uusia painoksia.

Tarinaan tulee mukaan vaalea ja sinisilmäinen, suomalaiselta vaikuttava, Helvi, joka rokottaa vauvoja ja luennoi naisille terveysasioista. Hänen apunaan toimii somalinainen Margool. He pyrkivät vaikuttamaan siihen, että tyttöjen leikkaaminen lopetetaan, mutta he kohtaavat ennakkoluuloja ja vastustusta naisten itsensä taholta. Uskomukset puhtaudesta ovat niin vahvoja. Helvi on ehkä Unicefin työntekijä tai SPR:n toimija, joka jatkaa sinnikkäästi ponnistelujaan tyttöjen ja paremman tulevaisuuden puolesta.

Tyttöjen ja naisten asema ja heidän oikeutensa nousevat kirjan keskeiseksi teemaksi. Shamsun sydämen on vallannut ihana, kiltti, koulutettu ja nykyaikainen Madar. Rakkauden tunne on molemminpuolista. Mutta omin luvin toimimisesta ja sydämen äänen kuuntelemisesta nuoret joutuvat maksamaan kipeän ja kalliin hinnan. Shamsu raahtaan kotiin, sidotaan nöyryyttävästi puuhun ja isä hakkaa hänet kepeillä. Madar on piesty jo aiemmin henkihieveriin. He kohtaavat kuitenkin vielä, ja onneakin suodaan, mutta nyt tulee varoituksen sana... Kirjan loppu ei ole onnellinen.

Motiivi-lehden mukaan kahdessa julkaistussa romaanissaan Farah on hyödyntänyt sukulaisilta kuulemiaan tarinoita ja omaa mielikuvitustaan. Teosten tapahtumat ja faktat hän on ankkuroinut huolellisella taustatyöllä Somalian historiaan ja todellisuuteen. 

(https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/tiedan-mita-on-olla-luokan-ainoa-musta-nurah-farah-ei-uskaltanut-kiusattuna-nuorena-unelmoida-etta-kirjoittaisi-kirjan-suomeksi/  Luettu 7.8.2021)

Toivottavasti Aavikon tyttäret- ja Aurinkotyttö-kirjat saavat vielä vielä jatko-osan, jotta tarina saadaan kunnolla päätökseen. Etenkin pikku Mustafan ja ehkä Filsaninkin tarina odottaisi vielä kertomista, ja kasvavathan Shamsun pikkusiskotkin. Miten heille käy? Jään odottamaan.

Postaukseni Nura Farahin Aavikon tyttäristä aukeaa tästä linkistä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2021/08/nura-farah-aavikon-tyttaret.html

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Nura Farah (s. 1979) on Suomeen 13-vuotiaana muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Ruokavirastossa. Aavikon tyttäret oli hänen unelmansa ja pitkän työn tulos: suomen kielellä kirjoitettu kertomus tytöstä, jonka elämä on tiukoin langoin sidottu kulttuurin vaatimiin tapoihin ja kipeisiinkin perinteisiin, mutta joka rohkeudellaan pystyy vaikuttamaan omaan onneensa." (https://otava.fi/kirjailijat/nura-farah/. Luettu 2.8.2021)

Kunnioitan Nura Farahia ensinnäkin hänen ahkeruutensa, periksiantamattomuutensa ja sinnikkään opiskelun vuoksi: suomea taitamattomasta maahanmuuttajanuoresta suomenkieliseksi kirjailijaksi ja Ruokaviraston laborantiksi. Se on huikea saavutus. 

Kouluaika ei ollut helppoa. Hän joutui luokkansa ainoana ulkomaalaisena koulukiusatuksi ja syrjityksi, ja puutteellisella kielitaidolla oli vaikutusta koulumenestykseen. Kymppiluokalla ja lukiossa Nura Farah pystyi jo kuitenkin nostamaan arvosanojaan. Vuonna 2015 hän sai Suomi-palkinnon, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain jakama palkinto, joka voidaan myöntää tunnustukseksi joko merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nura_Farah. Luettu 2.8.2021)

Toiseksi kunnioitan Nura Farahia itse kirjan vuoksi. Aavikon tyttäret on hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, joka johdatti minut aivan uusiin maisemiin: aavikon keskelle, muslimipaimentolaisten elämään 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Somalian itsenäistyminen (1960) mainitaan kirjan loppupuolella, ja se antaa konkreettista aikaperspektiiviä. 

Tarina kuvaa usean sukupolven naisia sekä heidän perheidensä klaanielämää aavikon keskellä. Miten siellä oikeastaan voi elää? Miten voi tunnistaa etäisyyksiä ja liikkua paikasta toiseen? Millä siellä liikutaan? Miten ihmissuhteet leirillä muotoutuvat? Miten avioliitot solmitaan? Miten lapset kasvatetaan? Miten erimielisyydet ratkotaan? Miten miesten ja naisten maailmat eroavat toisistaan? Miltä vaimosta tuntuu, kun mies tuo perheeseen uuden vaimon, nuoremman ja ehkä kauniimman? Kaiken kaikkiaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Siihen on vain totuttava.

Juul ja Khadija aloittavat yhteiselämänsä kylmissä ja vihamielisissä väleissä, mutta Khadijan ystävällisyys ja sovitteleva toiminta yhteisössä saavat ihmeitä aikaan, ja naisista tulee lopulta toistensa tukijoita ja jopa ystäviä, jotka hoitavat lapsia ja taloutta yhdessä aviomiehen ihmetykseksi. Huomiota kiinnitti se, että yhteisössä isät ovat ylpeitä lapsistaan, myös tytöistä, vaikka poika onkin perinteisesti arvokkaampi lapsi. Yhteisöllisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ovat kantavia voimia näiden aavikon muslimien keskuudessa.

Perinteet ja uskomukset kuitenkin määräävät ja rajoittavat elämää. Poikia voidaan kouluttaa, tyttöjä ei. Yhteisössä oli vahva uskomus siitä, että pikkutyttöjen leikkaaminen on oikein ja vain se turvaa tytön puhtauden. Se on kauhistuttava asia, jota edelleen tapahtuu. Toivottavasti koulutuksella ja valistuksella pystytään vaikuttamaan siihen, että tällaisista epäinhimillistä kärsimystä tuottavista uskomuksista voidaan luopua kaikkialla maailmassa.

Juulin ja Khadijan kehitystarinat ovat mielenkiintoisia. He molemmat löytävät oman äänensä ja vahvuutensa. Varsinkin Juulin muutos halveksitusta ja ulkonäkönsä vuoksi syrjitystä vaimopalvelijasta kotia ja perhettä rohkeasti puolustavaksi parantajanaiseksi on hienoa luettavaa. Khadijan sovittelevuus ja Juulin arvostuksen palauttaminen yhteisön silmissä on kunnioitettavaa.

Aavikon tyttärien jatko-osa Aurinkotyttö jatkaa saman suvun naisten tarinaa. Näkökulma siinä on Shamsun, Khadijan tyttären, eli jo kolmannen sukupolven edustajan. Varasin sen heti kirjastosta. Onneksi jono oli aika lyhyt ja saan sen luettavaksi pian. 

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle. Lukija Seela Sella. Äänikirja. BookBeat.

Suosittelen kirjaa 'Mekko meni taululle' BookBeatissa! https://www.bookbeat.fi/kirja/89319

Kirja ei aluksi kiinnostanut minua, eikä kirjailijakaan ollut kovin tuttu, lähinnä nimenä vain. Lukija Seela Sella teki kirjasta elävän. Hänen ammattimainen eläytyvä lukemisensa tarjosi hienon kuuntelukokemuksen Aila Meriluodon muistelmateokseen. Seela Sellan luennan, oikeastaan monologin, ansiosta hänet voisi nostaa kirjan toiseksi tekijäksi.

Aion kuunnella muitakin Seela Sellan lukemia äänikirjoja, ja ajattelin myös syventää Aila Meriluodon tuntemustani joko elämäkerran ja/tai tuotannon avulla. BookBeatin kuvan kopioiminen ei onnistunut.

Jaakko Selin: Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista

 

Löysin SPR:n Kontista Jaakko Selinin kirjan Kiinalaiset jalat ja muita tarinoita vartalomme koristeista (1997). Sen myötä pääsin tutustumaan erilaisiin ihmisten koristautumistapoihin ja muotiin kautta vuosisatojen.     

"Asiantunteva, kiinnostavasti kuvitettu katselu- ja tietokirja kertoo pukeutumisen ja koristautumisen historiasta ja nykypäivästä eri kulttuureissa, eri puolilla maapalloa. Perusteellisen esittelynsä saavat ne toinen toistaan mielikuvituksellisimmat keinot, joilla ihminen on kautta aikojen peittänyt, paljastanut ja koristellut päätään, ylä- ja alavartaloaan, käsiään ja jalkojaan."

Kirja tuotti hykerryttävää iloa historiallisilla tiedoilla ja mukavasti kirjoitetulla tekstillä. Esimerkiksi 1600-luvun miesten peruukeista Selin kirjoittaa:

"Mitä suurempi aidosta hiuksesta sidottu peruukki oli, sitä mahtavampi ja varakkaampi oli mies. Itsetunnon on täytynyt olla koetuksella köyhän ja rikkaan elostelijan tavatessa, sillä vähävaraiset mutta innokkaasti muotia seuranneet nuoret miehet teettivät peruukkeja hevosenjouhista ja jopa villalangasta."

Jouhi- tai villalankaperuukki on mahtanut olla varsin persoonallinen näky, jota on ollut vaikea nauramatta katsoa!

Viimeinen osuus kiinalaisista jaloista, eli tyttöjen jalkojen sitomisesta niin kutsutuiksi liljajaloiksi ei tuota iloa, vaan järkytystä ja surua. Samassa luvussa esitellään myös afrikkalaisten naisten messinkikoristeiset jalat, jotka käytännössä ovat varmasti olleet kivuliaat ja rajoittaneet naisen liikkumista huomattavasti tai jopa estäneet sen.  Naisen jalat ja muu vartalo ovat joutuneet muokattaviksi monin kivuliain tavoin, ja liian usein miehet ovat alistaneet naiset fetissiensä kohteeksi. Myös länsimaisen ihanteen mukaiset piikkikorkoiset kapeat kengät esitellään, mutta niihin on nainen kuitenkin itse halunnut sonnustautua pakottamatta.

Jos on kuullut Jaakko Selinin kommentoivan esimerkiksi Linnan juhlien asuja tai juttelemassa muodista tv-ohjelmissa, hänen äänensä kuulee kirjassa:  leppoisaa, mukavaa, ystävällistä,  pientä huumoria unohtamatta. Hai-saappaita käsiteltäessä Selin tuo hienovaraisesti mukaan myös oman historiansa.

Selin on jakanut kirjan seuraaviin osa-alueisiin, ja osa-alueiden alla käsitellään suluissa olevien asujen ja asusteiden historiallinen tarina.

Pää (hiusvärit, aurinkolasit, peruukki, baskeri ja baretti, korva ja korvakoru, fetsi) 

Ylävartalo (havaijipaita, uimapuku, solmio, alusvaatteet, miesten liivi)

Kädet (rannekello, käsineet, nenäliina, käsilaukku)

Alavartalo (kiltti, maksihame, miesten alushousut, bermudashortsit)

Jalat (sukkahousut, puukengät, Hai-saappaat, kiinalaiset jalat)

Luvut ovat toimivia, ja mukaan poimittu historiallinen tieto on mielenkiintoista ja sopivasti rajattua. Hyvin valitut kuvat ovat olennainen osa kirjaa, ja sitä lukee hyvillä mielin. Kirjassa on kirjallisuusluettelo, hakemisto ja kuvalähteet. Kirjan taitosta vastaa Timo Tiivola. Kirja on saatavissa vielä ainakin Outi-kirjastoista. (Tarkistettu 16.7.2021)