29.3.2019

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

"Pilvet kantavat sadetta vuorten yllä."

Näin kauniisti alkaa Katri Rauanjoen romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Kauniista ja sujuvasta kielestä saa nauttia pitkin matkaa - kielestä, tarkoista havainnoista ja salaperäisestä, kerroksellisesta tarinasta.
"Pyramiden oli ollut Neuvostoliiton mallikylä, arktinen paratiisi, jonne pääsy oli palkinto. Se oli ainoa paikka maailmassa, jossa kommunismi todella oli toiminut niin kuin sen oli tarkoitettu toimivan. (s. 23)
Tarina sijoittuu Huippuvuorilla olevaan Pyramidenin aavekylään, joka on varsin mielenkiintoinen miljöö! Muistan nähneeni Pyramidenista dokumentin, joten tarinaa oli helppo alkaa paikantaa sinne. Neuvostoliiton ja Pyramidenin loiston aikana paikalla oli asuinkerrostaloja, sairaala, ruokala, hotelli ja kulttuuritalo monipuolisine tapahtumineen. Oli kaivostoimintaa ja elämää. Nyt jäljellä on vain kärsineitä ja autioita  rakennuksia, joista on pidettävä talven ajan huolta.

Tarinassa on kaksi aikatasoa ja aikatasoilla useita henkilöitä sekä pari haamua (tai kuollutta sielua viittauksena Gogolin kirjaan). Menneisyyteen kuuluu suomalais-venäläisen Kirilin lapsuus Rovaniemellä, Neuvostoliiton ja Miska-karhun aikana. Myöhemmin Kiril sai ilmaisen opiskelupaikan  Pietarin teknisestä korkeakoulusta.

Nykyisyyteen kuuluu vartijoiden elämä aution kylän kylmyydessä.

Pyramidenissa vierailee vuoden mittaan turisteja oppaineen, mutta koko talven yli Pyramidenin vartijoina toimii vain viisi henkilöä: suomalais-venäläinen Kiril, ukrainalaisaviopari Sergei ja Vera sekä venäläinen pariskunta Mihail ja Jelena. Arkiset rutiinit on hoidettava, ja toisiin on luotettava. Erään kostean illan päätökseksi ukrainailaiset ja venäläiset ajautuvat kuitenkin riitaan Krimin liittämisestä Venäjään. Politiikka tunkeutuu tännekin.

Myös kertojia on useita: On ulkopuolinen kertoja ja Kiril nykyhetkessä sekä Kirilin menneisyydessä. Anna puolestaan kertoo Pyramidenin menneisyydestä ja traagisesta rakkaustarinastaan. Aaveet neuvovat, ohjaavat ja antavat vinkkejä jopa kauan sitten kuolleen ruumiin löytymiseen. Annan kautta saadaan selville myös, miksi huoneissa on tavaraa aivan kuin asukkaat olisivat vain poikenneet käymään jossakin. Selviää myös, miksi eräässä asunnossa on rikottu teeastiasto tiskialtaassa.

Rakenne ei päästä helpolla, mutta on erittäin mielenkiintoinen.

Koska lukemisen aikana minulla oli isoja asioita mietittävänä ja koska - häpeäkseni-  minäkin kärsin jonkinasteisesta some-riippuvuudesta, joka on vaikuttanut keskittymiskykyyni, minulta meni aikaa, ennen kuin ymmärsin romaanin rakenteen. Loppuun päästyäni luin noin sata sivua uudelleen varmistuakseni siitä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukiessa oli mielenkiintoista ajatella, miten tarina syntyy. Miten kirjailijan silmät tallentavat yksityiskohtia, miten valokuvat ja muistiinpanot toimivat tukena,  miten  ajatukset, omat muistot ja kokemukset siirtyvät osaksi tarinaa?  Miten paljon on tehtävä  taustatyötä, ennen kuin tarinan palaset alkavat loksahdella paikoilleen?

Heidi Heinonen arvosteli Rauanjoen kirjan  Kalevassa 11.3. 2019. Hänen mielestään kanssakäyminen venäläisten kanssa voi olla joko tahattomasti tai tahallisesti kliseemäistä kuvausta. Hänen mielestään "tarinassa on paljon järisyttäviä käänteitä, mutta osa niistä sotkeutuu muun kerronnan sekaan niin, että paljon jää potentiaalia jännitteeseen hyödyntämättä." Heinonen myös ihmettelee, että ilmastonmuutoksen vaikutus jää niin vaatimattomaksi teemaksi tarinassa.

Luettuani kirjan noin 1½ kertaa voin todeta, että en ole Heidi Heinosen kanssa samaa mieltä. Kalevan kritiikin perusteella ei siis kannata jättää Rauanjoen kirjaa lukematta, vaan tarttua siihen positiivisin mielin.

Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää  täällä on hyvä ja huolellisesti mietitty tarina. Se kulkee omaa tietään, joka ei välttämättä ole kriitikon toivoma suunta. Hyvä niin! Ei ole kriitikon tehtävä sanoa, millainen kirjasta olisi pitänyt tulla. Kyllä kirjailija saa sen ihan itse päättää ja antaa tarinan muovautua sellaiseksi kuin se on muovautumassa.

Ihmetyttää myös, miksi Heinonen kaipailee kirjaan enemmän ilmastonmuutoksen esille tuomista. Luonnon arvostus on kirjassa kivasti mukana, ja ihmisen toimia kritisoidaan, mutta ilmastonmuutossaarna ei vain kuulu tähän tarinaan, vaikka jääkarhuista ja niiden vähenemisestä mainitaankin. Tämä on kokonaan eri tarina!

Ihmettelen, miksi oman alueen päälehden kriitikko kirjoittaa niin, että päällimmäiseksi jää negatiivinen sävy. Oman alueen toimijoiden negatiivinen lyttääminen on mielestäni valitettavasti Kalevassa yllättävän yleistä, myös musiikkikritiikeissä, ja etenkin erään ulkomailla uraa luovan laulajan osalta. Miksi näin on? Kateusko se estää kehumasta, vaikka aihetta olisi?

Minulta Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä saa suosituksen ja nöyrän kumarruksen.



9.3.2019

Jonas Gardell: Koomikon synty, suomentanut Otto Lappalainen

Jonas Gardellin tuotantoon tutustuminen jatkuu. Nyt oli vuorossa Koomikon synty, joka ilmestyi suomeksi 2005. Suomentaja on Otto Lappalainen.

Millaista on elää lapsuuttaan idyllissä, joka on vain kulissi: lapset käyvät koulua, elintaso kasvaa, eletään pienessä yhteisössä ja kaukana maailman pahuudesta? Lapset ja aikuiset elävät erillisissä maailmoissaan, ja juuri siksi lasten maailma ei olekaan mikään idylli, vaan tarkoin säännelty arvohierarkia, jonka ulkopuolelle jää armottomasti, jos on vaikkapa suomalaisen äidin ja ruotsalaisen isän lapsi, saksalaisen yksinhuoltajaäidin lapsi tai muuten vääränlainen: ruma tai tyhmä.

Eva-Lena, Pia, Lennart ja Stefan pitävät itseään oikeanlaisina ja määrittelevät toiset, Juhan, Thomasin, Jennyn ja Erikin julmasti vääränlaisiksi. Kaikki keinot ovat käytössä: eristäminen, naurunalaiseksi tekeminen, pettäminen, nöyryyttäminen ja hakkaaminen. Koululuokan sisällä vallitsevat fasistiset toimintatavat, joita Stefan toteuttaa vielä aikuisenakin. Myös Juha pettää kaverinsa heti, jos on mahdollisuus ostaa suosiota muilta.

Toiset pelkäävät, ja toiset nauttivat vallastaan. Opettajat ovat omassa maailmassaan. Tukea ei tule. Luottamusta ei ole. On yritettävä vain pärjätä omillaan. Thomaskin pärjää pitkään, mutta ei koskaan jatka koulua 6.luokan jälkeen. Juha Lindström selviää ja ryhtyy esiintyväksi taiteilijaksi, koomikoksi. Sitä hän on harjoitellut koko kouluaikansa hauskuttamalla luokkaa vitseillään ja typerillä teoillaan, silloin tosin epätoivonkin vimmalla.

Jonas Gardellin Koomikon synty ei ole ollenkaan hauska teos. Ainoa hauska asia koko tarinassa on Lindströmin perheen kaukosäädinepisodi. Vasta vuosikymmenten jälkeen selviää, miksi tuo suomalaisäidin vahvasti kiroama kaukosäädin ei toiminut koskaan.

Koomikon synty on riipaisevan surullinen tarina yksinäisyydestä, kaveruuden ostamisesta, koulukiusaamisesta ja surusta, jota ei jaksa kantaa. Lohduttomuudessaan se tuo mieleen Annika Idstömin Veljeni Sebastianin ja William Goldingin Kärpästen herran.

Kirja on Juhan anteeksipyyntö Thomasille, kun aikuisen ymmärrys on valaissut omat teot ja petturuuden sekä nostanut pintaan syyllisyyden.


Muut Jonas Gardell -postaukseni löytyvät linkistä:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jonas+Gardell





6.3.2019

Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia, suomentanut Kimmo Lilja

Kun sain luetuksi Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, päätin lukea myös muita hänen teoksiaan. Ensimmäisenä näistä muista oli vuorossa  Viattomuus ja muita kirjoituksia, joka ilmestyi suomeksi 2006. Etuliepeen mukaan se "sisältää Gardellin mainioita pohdintoja kulttuurista ja elämästä kahdentoista kaupungin tiimoilta Euroopasta, Amerikasta ja Aasiasta: uskonnollis-filosofisia pohdintoja, kansankodin ruodintaa sekä huimaavan monologinäytelmän Scheherzade." ...

Tekstit ovat kulttuurisia matkakertomuksia, mielenkiintoisia havaintoja ja syvällisiä pohdintoja. Gardellin Raamatun tuntemus ja sen pohjalta kirjoittaminen tekivät vaikutuksen..Mietin, mikä on hänen uskonnollinen taustansa, ja jossain tekstissä hän kirjoitti sen olevan ruotsalainen babtistikirkko.

Mielenkiintoisimmilta teksteiltä tuntuivat ne, joissa kirjailija pohtii kristityn vastuuta ja evankeliumitekstien sopeuttamisesta vallitseviin olosuhteisiin, Walt Disney -yhtiön rakentamaa amerikkalaista unelmakaupunkia sekä Jerusalemin kerroksellisuutta ja historiaa.

Lopun monologinäytelmä, jota etuliepeessä hehkutetaan, ei oikein avautunut minulle.

Viattomuus ja muita kirjoituksia ei sytyttänyt minua liekkeihin, mutta oli kiva tutustua tähänkin kirjaan. Gardell-projektikirjoina odottavat vielä: Koomikon synty sekä  Jumalasta ja Jeesuksesta - juurikin matkakirjan asiantuntevien pohdintojen vuoksi.

2.3.2019

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1 - 3. Suomentanut Otto Lappalainen

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on vaikuttava ja omaelämäkerrallinen kirja Ruotsin homoyhteisöstä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Tuona aikana homous oli ensin rikollista ja myöhemmin sairaudeksi luokiteltu. Tuona aikana HIV ja AIDS tulivat Ruotsiin ja alkoivat  vaania uhrejaan, nuoria miehiä, jotka menettävät immuunipuolustuksensa ja sairastuvat vakavasti moniin päällekkäisiin sairauksiin. Gardell menetti sairaudelle monia ystäviään. Osa päätyi kuolemaan oman käden kautta saatuan tiedon tartunnasta. Myös Jonas Gardell itse luuli sairastuneensa, mutta testin tarkkuudesta ei ollut varmuutta. Hän koki velvollisuudekseen kirjoittaa kirjan, koska hän selvisi.

Trilogian osat ovat
 1. Rakkaus 2012
 2. Sairaus 2013 ja
 3. Kuolema 2012

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo homoyhteisön, eräänlaisen perheen, jäsenistä. Oli Rasmus, Benjamin, Paul, Lars-Åke ja hänen suomalainen poikaystävänsä Seppo, oli Bengt ja oli Reine. Tästä porukasta vain Benjamin ja Seppo jäivät jäljelle.

Henkilöiden tarina tulee esille silloisen nykyhetken, takaumien ja ennakointien kautta. Elämä ei etene aloituspisteestä kronologisesti kohti päätepistettä. Mukana on koko ajan menneisyys, ajatellut ajatukset, eletyt tunteet, koetut asiat, läheiset ihmiset. Lapsuus, nuoruus ja nuorten aikuisten nykyhetki rinnakkain  ja päällekkäin kuvattuna antavat henkilöstä moniulotteisen ja kokonaisen kuvan. Ihmistä ei voi luokitella vain yhden ominaisuuden kautta.

Vaikka paikoitellen homous ja sen toteuttaminen kuvataan äärimmäisen rumana, salaisesti toteutettavana vastuuttomana himona epämääräisissä olosuhteissa, luulen, että tämäkin puoli tarinassa on itse asiassa tehokeino sille, että oikeastaan kyse on kuitenkin ihmisten pyrkimyksistä hyväksymiseen ja rakkauteen. On paljon myös heterotarinoita, joissa on samalla tavalla rumuutta: alistamista, vastuuttomuutta, välinpitämättömyyttä, hyväksikäyttämistä ja väkivaltaa. Onko niin, että pelkkä himo on rumaa, ellei siihen kuulu rakkautta?

Keskeisenä tarinana romaanissa kulkee Benjaminin ja Rasmuksen riipaiseva rakkaustarina. Molemmat joutuvat tekemään suuria uhrauksia voidakseen olla, sitä mitä ovat. Rasmus salaa vanhemmiltaan homoutensa, mutta on koko lapsuutensa joutunut kärsimään erilaisuudestaan. Alkujärkytyksen jälkeen Rasmuksen vanhemmat hyväksyvät asian ainakin jollakin tasolla ja jopa kyläilevät poikien kodissa.

Benjamin ei ole edes tietoinen homoudestaan, ennen kuin Paul sen hänelle osoittaa. Benjamin joutuu luopumaan jehovantodistajuudesta ja kokemaan myös sen, että omat vanhemmat hylkäävät hänet. Rasmuksen sairastumisen ja kuoleman jälkeen myös Rasmuksen vanhemmat hylkäävät hänet ja kieltävät tulemasta hautajaisiin. Vasta vuosien jälkeen Benjamin pääsee käymään Rasmuksen haudalla. Naapurin Holger osoittaa oikeamielisyytensä ja kutsuu Benjaminin Värmlantiin.

Jonas Gardell kertoo nuorten miesten tarinaa tehokkain kielellisin tehokeinoin: Hän käyttää taitavasti kaikkitietävänä kertojana takaumia, ennakointia ja toistoa. Lukija pystyy eläytymään kuhunkin henkilöön, koska hän tietää jo, miten hänelle käy. Hän oppii kunnioittamaan henkilön elettyä elämää ja sitä, mistä hän on tullut. Hieno kielellinen keino on myös kertoa sama asia kahdesta eri näkökulmasta. Kun Rasmus vihdoin paljastaa vanhemmilleen olevansa homoseksuaali, tilanne kuvataan sekä Rasmuksen että vanhempien näkökulmasta: sama syntymäpäivälaulu, mutta molemmilta puolin ovea kuvattuna. Uskomattoman hieno kohtaus!

Jonas Gardellin trilogia ravisteli omia käsityksiäni ja pani ihmettelemään omia luulojani Ruotsin vapautuneisuudesta. Oli yllättävää, että tuona aikana, jonka itsekin olen elänyt, Ruotsi ei ollutkaan niin vapaa maa kuin olin kuvitellut. Ruotsissa  poistettiin homouden sairausluokitus vasta vuonna 1979. HIVin ja AIDSin leviäminen  saivat aikaan hysteeristä pelkoa, ja homoja oltiin vapaamielisenä pitämässäni Ruotsissakin valmiita sulkemaan leireihin tai merkitsemään tatuoinnilla. Natsismi on elänyt Ruotsissa vahvana, vaikkakin piilotettuna myös toisen maailmansodan jälkeen ja taitaa elää edelleen.

Homoyhteisön kuvauksen rinnalla Gardell antaa mielenkiintoista tietoa Jehovan todistajista. Osan asioista olen tiennytkin, mutta aina uudestaan liikkeen ahdasmielisyys, tuomitsevuus ja yksi ainoa totuus hätkähdyttävät. Ne, jotka liikkeestä lähtevät  tai ne, jotka pakotetaan lähtemään, hylätään. Benjamin ilahtuu, kun hänen vanhempansa tulevat kylään kukkien ja kakun kanssa, kunnes huomaa, että hän onkin omissa hautajaisissaan: Vanhempien lähdön jälkeen hän on vanhemmilleen kuollut. Kirjeisiin ja puheluihin ei vastata, vastaantullessa ei tervehditä. Häntä ei enää ole olemassa.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on pysäyttävä ja vaikuttava kirja, joka avaa laajasti näkökulmia ihmisyyteen, elämään ja rakkauteen.


Lisätietoa Jonas Gardellista saa mm näistä linkeistä: