21.2.2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet - Finlandia- palkintoehdokas 2016

Emma Puikkosen romaanin yhteydessä törmäsin ensimmäistä kertaa määritelmään "episodiromaani". Kirja vaikutti aluksi novellikokoelmalta ja mietin, miten novelli eroaa episodiromaanista. Romaanihan on laaja fiktiivinen kirjallinen teos, ja novelli sitä lyhyempi joko alku-keskikohta-loppu - rakenteinen tai vain hetken tuokiokuva. Puikkosen kirjan juju olikin siinä, että se tarjosi lyhyitä episodeja ihmisten elämästä ja Euroopan tapahtumista, mutta sama henkilö saattoikin tulla esille toisessa tekstissä eri-ikäisenä tai eri elämäntilanteessa. Teksti saattoi kertoa ikään kuin ihmisen lähipiiriin kuuluvan henkilön tarinaa, mutta aiemmin tavattu henkilö linkittyi tarinaan joko vanhempana tai eri roolissa kuin aiemmin.

Nykykirjallisuudessa olen törmännyt monenlaisiin kerrontarakenteisiin. Esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä rakenne on mielestäni täytekakkumainen, niin että kukin kerrontakerros tuottaa teemaan eri näkökulman. Juha Itkosen Ajossa rakenne on palapelimäinen, ja kirjailija rakentaa näkymää palanen sieltä, toinen täältä -periaatteella paljastamatta, miltä kokonaisuus näyttää. Emma Puikkonen käyttää aivan uudenlaista kerrontatekniikkaa, jota voisi kutsua liukuma- tai linkkitekniikaksi. Lukijan on oltava tarkkana löytääkseen erillisiltä vaikuttavien tekstien linkkikohdat ja ymmärtääkseen, miten tekstit kuuluvat yhteen niin, että kirja on kuin onkin romaani.

Rakenne ei ole helppo. Se on älyllisesti haastava. Minä luin kirjan kaksi kertaa ja tein muistiinpanoja vihkoon saadakseni kirjasta kokonaiskuvan. Lukijaa ei helpota sekään, että teksteillä ei ole otsikkoa. Niillä on vain viite, kuten esimerkiksi: "25200 katsojaa, 1 kauko-ohjattava helikopteri Belgrad, etäisyys Tampereelle noin 1870 kilometriä" (s. 64) Romaanin rakenteesta johtuen tekstiin on vaikea viitata,  ja siitä on myös vaikea kirjoittaa paljastamatta juonta. Voi vain kehottaa lukemaan kirjan ja varautumaan siihen, että lukuprosessi vaatii tarkkuutta. Ehkä muistiinpanovälineetkin on syytä olla lähettyvillä.

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet kulkee ajallisesti vuodesta 1980 vuoteen 2027. Jostakin syystä kronologia kuitenkin rikotaan joissakin kohdissa. Se tuntuu oudolta, kun kirja on muuten niin älykkäästi rakennettu. Onko sittenkin kyse brechtiläisestä vieraannuttamisesta? Onko tarkoitus nostaa esille nimenomaan ilmiöt, eikä yksittäiset vuodet tai tapahtumat? Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on vaikea kirja, mutta lukukokemukseni jäi kyllä plussan puolelle. Esiin nostetut teemat ovat tärkeitä ja ajankohtaisia. Mielenkiintoista oli, että kirjassa nykyajan valeuutiset ovat pohjana vuoden 2027 muokatulle valetodellisuudelle. 

Aivojaankin on hyvä välillä jumpata, ja Eurooppalaiset unet antaa siihen hyvän mahdollisuuden.

1.2.2017

Seita Vuorela: Lumi, Finlandia Junior 2016 - palkintoehdokas

Seita Vuorela (ent. Parkkola) oli Lumi-kirjan etukansitekstin mukaan rakastettu ja kansainvälisesti arvostettu nuortenkirjailija,  jonka teoksia on käännetty yhdeksälle kielelle ja ne ovat voittaneet useita palkintoja. Pienoisromaani Lumi oli lähes valmis, kun kirjailija menehtyi äkillisesti huhtikuussa 2015. WSOY julkaisi kirjan postuumisti, ja se oli Finlandia Junior 2016 - palkintoehdokkaana.

Kustantajan jälkisanoissa todetaan, että Lumi on tarina, joka piti kertoa. Kustantajan arvostus kirjailijaa kohtaan välittyy selkeästi. Saara Tiuraniemen mukaan Seita Vuorelan ääni kirjallisuudessamme on rohkea, kaunis ja omaperäinen, ja tarinoiden tunnelma lumoaa lukijan ja jää vaivaamaan hyvällä tavalla. WSOY halusi, että lähes valmiin käsikirjoituksen viimeistelee kirjoittaja, joka tuntee Vuorelan kirjailijalaadun ja ajatusmaailman ja on itse tasavertaisen taidokas tekijä. Viimeistely tuli Vuorelan ystävän ja kirjailijakollegan Vilja-Tuulia Huotarisen tehtäväksi. Kirjan kansikuvan on tehnyt Vuorelan suuresti arvostama Terhi Ekebom. Keskusteluissa kirjailijan kanssa Ekebom ehti kuulla kirjailijan ajatukset kirjan maailmasta ja toiveet kannen tunnelmasta.

Lumi on hyvin kirjoitettu kirja. Sen miljöönä on vuonna 2010 pohjoinen maa ja kaupunki, jossa on raitiovaunuja ja Itäkeskus. Toisena miljöönä menneisyydessä on Teheran. Kirjan keskeisenä henkilönä on Siamak, persialaisen prinssin näköinen jääkiekkoilija, ja hänen perheensä sekä suomalaiset kaverinsa. Siamak haluaa elää tässä hetkessä, joukkoon kuuluen ja perheen kontrollin ulottumattomissa. Teheran on jo kaukainen muisto.
"Mä olen ollut ajattelematta elämääni Iranissa niin monta vuotta, että on kuin mä en olisi siellä koskaan ollutkaan. Nyt mun muuriini on kuitenkin ilmestynyt halkeama, joka kasvaa, leviää, siitä tunkee muistoja sisään, niitä ryömii kuin varkaita taloon, jonka seinässä on reikä, ne ovat kuokkavieraita, jotka sotkevat huoneet ja jättävät sormenjälkensä ovenkarmeihin. Mä en enää pysty pitämään menneitä poissa mielestäni ja se on Atishan syy."

Entinen naapurin tyttö Atisha joutuu Iranissa bloginsa vuoksi vaikeuksiin ja tulee asumaan Siamakin perheeseen. Atishan vaikutus perheenjäseniin on suuri. Siamak saa selville, että entinen naapuri onkin itse asiassa hänen serkkunsa, eli melkein kuin sisko. Atisha on rohkea nykyaikainen tyttö, joka uskaltaa alkaa itsenäisesti mm. ottaa haltuunsa uutta kotikaupunkiaan. Rohkeus johtaa hänet vaaralliseen tilanteeseen suomalaispojan kanssa, ja rohkeus ja neuvokkuus myös auttavat häntä pakenemisessa.

Kirjassa nuoria ei ole rajattu tietyn ikäisiksi, koska esim. koulua ei mainita. Se on hyvä, sillä se takaa laajemman lukijakunnan.  Hyvää kirjassa on myös sen aidot henkilökuvat ja uskottava ajan kuvaus. Kirjassa puhutaan pakolaisuudesta, paperittomuudesta, väärennetystä passista, teloituksista ja ihmissalakuljetuksesta. Näitä teemoja on esillä mediassa, ja niistä on helppo luoda mielikuvia. Hyvin uskottavasti kuvataan myös kuilua perheenjäsenten välillä: lapsista tuleekin kielitaidottomille vanhemmille huoltajia ja tulkkeja esim. lääkärissä käymiseen  ja yhteydenpidossa koulun kanssa. Vanhemmista ja heidän arvoistaan voi tulla hävettäviä.

En tiedä, miten tarina käytännössä on saatettu loppuun. Vilja-Tuulia Huotarinen toteaa tehneensä käytännöllisiä ratkaisuja, kuten esimerkiksi veitsen lisäämisen matkalaukkuun. Kun tiesin kirjan syntytarinan, aloin kuitenkin lukea kirjaa eri tavalla, vähän niin kuin salapoliisimaisesti. Voi olla, että olen väärässä, mutta kuvittelin huomaavani ainakin yhden kohdan, jossa kirjoittaja vaihtui. Tyyli oli mielestäni hiuksenhienosti erilainen.

Lumi on hieno kirja, myös aikuislukijalle. Nuorten lukijoiden kannalta hyvää on, että kirjan kieli on selkeää ja helppolukuista, Hyvää on myös, että henkilöt ja miljöö ovat uskottavia. Lisäksi kirjassa on fiktiivinen lisä, ja Lumikuningatar-sadun mukailu kuljettaa tarinaa vertauskuvallisella tasolla. WSOY teki hyvän päätöksen kirjan julkaisemisesta postuumisti. Joitakin kysymyksiä tarinasta jäi (ehkäpä juuri keskeneräisyyksiä), ja epilogin tarpeellisuutta jäin miettimään, mutta kirja toimii hyvin ja antaa pakolaisuudelle nyky-yhteiskunnan kasvot. Nuoria lukijoita voi usuttaa hankkimaan lisätietoa Iranin historiasta ja kielestä sekä niistä syistä, jotka johtavat kotimaasta lähtemiseen.

Taas on todettava, että Finlandia Junior -ehdokas on mielestäni parempi kirja kuin voittajakirja. Yhä uudelleen kyseenalaistan sen, että palkinnon valitsee vain yksi henkilö raadin sijasta.