21.11.2016

Melkoista mafiahommaa!

Mafiameininkiä: suojelurahoja, velanperintää, uhkailua, väkivaltaa, rikkauksia, mittatilauspukuja, huumekauppaa, varkauksia, ammuttuja varpaita, räjäytyksiä, vihollisia - myös perheen sisällä ... Näistä aineksista koostuu Mikko-Pekka Heikkisen romaani Poromafia.

Tapahtumat sijoittuvat Utsjoelle, jossa poronhoitolaki antaa paliskunnalle mahdollisuuden rikolliseen toimintaan päivänvalossa ja poliisien silmien alla. Rouku, porokuningas tekee mitä haluaa, mutta nykyisin harvemmin enää itse mitään. Hänen uskolliset joukkonsa ulottuvat Helsinkiin asti, jossa tarvittaessa kansanedustaja ja poliisijohtaja toimivat Roukun tahdon mukaisesti. Huonommaksi ei jää Jyppyräkään, moottorikelkkakerhon presidentti ja liivimies, jota ei kannata pettää, ellei halua, että otsaan osoittava haulikko lennättää aivomassan lattialle levitetyn pressun päälle. Poliisit Mulari ja Tenoranta tekevät sen, minkä voivat: ovat esillä, pitävät silmällä, kyselevät, pistävät joskus putkaan, mutta Mulari on jo ajat sitten huomannut, että on parempi keskittyä mukaviin asioihin, vaikkapa tunturigolfiin. "Teet parhaasi ja viis veisaat, kun se ei riitä." Ei ole ollenkaan epäselvää, kenellä valta on.

Kaksi vihollisperhettä ovat itse asiassa samaa perhettä: Jyppyrä on Roukun esikoispoika. Kun Jyppyrä irtisanoutuu paliskunnan toiminnasta ja lakkaa toimimasta isänsä oikeana kätenä ja neuvonantajana, hän osoittautuu tasavahvaksi toimijaksi ja vaarallisen älykkääksi vastustajaksi. Pikkuveli Pieti kutsutaan takaisin Rovaniemeltä isänsä autonkuljettajaksi ja neuvonantajaksi. Pieti on herkkätuntoinen koira- ja porokuiskaaja. Väkivaltaisiin tekoihin hän ei suostu. Pietin erityislahjakkuus eläinten käsittelyssä on käänteentekevä ominaisuus, kun Utsjoen porotalous kokee uuden ajan koittavan, niin että tanner tömisee - kirjaimellisesti.

Heikkinen rakentaa miljöön autenttisuutta saamenkielisillä lauseilla ja ilmauksilla, jotka osoittavat, että keskustelu käydään saameksi. Myös puheen rytmi on tunnistettavissa saameksi. Maisemaa kuvataan tunnistettavasti. Poromiesten toimet on kirjoitettu niin, että aloin miettiä, mikä paliskunnan toiminnassa voisi olla jopa totta. Stereotyyppiseen ajatteluun ei ehkä kuitenkaan kannata sortua.

Jyppyrä on itsetietoinen ja lihaksikas komistus. Hänen sometilinsä täyttyvät selfieistä, joissa hauis näkyy, tunturilumi pöllyää ja moottorikelkka lentää. Hänellä on tuhansia seuraajia. Kyllä minäkin voisin Jyppyrää peukuttaa hänen alkukantaisen vetovoimaisuutensa vuoksi, mutta myös siksi, että Jyppyrällä on puhumisen ja anteeksipyytämisen taito sekä pehmeä kohta liivimiehen sydämessään. Tämän kohdan täyttää eräs nuorehko leski ja hänen 10-vuotias poikansa.

Rouku joutuu väistymään, ja uusi aika koittaa Utsjoella. Roukulla on vihdoin aikaa kalastella Norjan vuonoilla mielin määrin, kun ei tarvitse enää olla vastuussa perheen asioista. Pääseekö kalastaja-seepra kuitenkaan raidoistaan?

Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on mukava äijäilykirja. Se on Heikkisen neljäs romaani. Esikoinen oli Nuorgamin Alkon tuho - ja muutama erätarina. Seuraavaksi ilmestyivät Terveiset Kutturasta ja Jääräpää.

Terveiset Kutturasta -kirjassa minulla on Heikkisen omistuskirjoitus muistona Neljä kuningasta -kirjallisuuskiertueelta vuodelta 2014. Kiertueella olivat silloin Jari Tervo, Tuomas Kyrö, Heikki Turunen ja Mikko-Pekka Heikkinen, ja heitä yhdisti äijäilykirjallisuuden lisäksi hulvattoman hauska sanailu. Pidän Heikkisen äijätyylistä ja pohjoisen Suomen nostamisesta kirjojen miljööksi.

15.11.2016

Mehiläisten historia

Heti alkuun on todettava, että romaanin nimi voisi olla parempi Maja Lunden kirjassa Mehiläisten historia. Historiasta siinä on kyse vain, jos se viittaa tapahtumiin kolmessa aikatasossa: 1800-luvulla, nykyajassa ja tulevaisuudessa (2098). Kirjassa ei kuitenkaan ole kyse mehiläisten historiasta, vaan niiden katoamisesta ja siitä seuraavasta maailmanlaajuisesta ympäristökatastrofista. Miksi siis kirjan nimi ei ole vaikkapa CCD (eli  Colony Collapse Disorder, mehiläisten kato)? Kirjan kansi on myös ankea, joten kirja voi hyvinkin jäädä kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyille.

Luin kirjaa hitaasti, ja helposti jokin muu toimi vei huomioni ja keskeytti lukemisen. Ei kirja huono ollut, mutta ei siinä ollut erityistä koukkuakaan, joka olisi tarttunut minuun.

Maja Lunde on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Se voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 (vuoden paras kaunokirjallinen teos Norjassa).

Selvästikin Lunde kirjoittaa itselleen tärkeästä asiasta ja on perehtynyt hyvin faktoihin. Faktatietoa ujutetaan lukijoille kirjan loppupuolella, kun kiinalainen Tao selvittää kirjastossa, mitä hänen kolmevuotiaalle pojalleen oli mahdollisesti tapahtunut, ennen kuin hänet löydettiin tajuttomana ja hengitysvaikeuksista kärsien. Poika vietiin sairaalaan, ja tieto hänen tilastaan salattiin vanhemmilta. Myös pojan olinpaikka salattiin. Tao tekee kaikkensa selvittääkseen itse, mitä pojalle tapahtui.

Mehiläisten historiassa luonnon tasapaino tuhoutuu kasvimyrkkyjen ja vääränlaisen riistoviljelyn vuoksi.  Mehiläiset stressaantuvat ja saavat hermomyrkkyjä, ja niiden suunnistus- ja viestintäjärjestelmä tuhoutuu. Kasvit jäävät pölyttymättä. Ihmiset ja eläimet eivät saa tarpeeksi ravintoa. Koko maailma tuhoutuu. Kirjassa Kiinalla on mahdollisuus selviytyä valtavan ihmismääränsä vuoksi, koska ihmiset pakotetaan pölyttämään kasveja käsin.

Kolmen aikakauden ihmisten elämät ja perhe-elämät on kuvattu tarkasti, ehkä niin, että tiivistämisen varaakin olisi ollut. Ihan kaikki ei kuulu ydinasiaan. Taon ja Kuanin pienestä pojasta, Wei Wenistä, tulee uhri, mutta myös uuden ajan symboli.

Kirjan pehmeä ote on miellyttävä. Lunde ei saarnaa, mutta herättelee huomaamaan ja kunnioittamaan luonnon herkkyyttä. Mehiläiset eivät ole yksilöinä mitään, mutta yhdessä ne ovat kokonaisuus. Me ihmiset olemme tämän ainutlaatuisen Maapallon pieniä ahertajia, niin kuin mehiläisetkin, ja meidän pitää herätä toimimaan vastuullisesti yhdessä, ennen kuin on liian myöhäistä.

 - Niin mitä se olikaan se puhe maapallon lämpenemisestä, saastepilvistä kaupunkien yläpuolella, Pariisin ilmastosopimuksesta, maailman johtajien arvoista, joilla voi olla maailmanlaajuisia vaikutuksia?


10.11.2016

Ei mikään tavallinen lokki

Vihdoinkin olin tarpeeksi kypsä lukemaan Richard Bachin Lokki Joonatanin!
Se virui vuosikymmeniä kirjahyllyssä lukemattomana pakkokirjana. Jostakin syystä lukeminen ei edistynyt, ja kuvitus tuntui aina tylsältä.

Kiitos kirjallisuuden ystävät -ryhmän, päätin vihdoin lukea kirjan. Luin sen uusimman painoksen, jonka on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kirjaan kuuluu olennaisesti Russel Munsonin kuvat.
Tässä painoksessa on myös ennen julkaisematon päätösosa, jonka Bach kirjoitti jo 1972, vaikka ei itse silloin uskonut siihen, ja teksti unohtui. Lopuksi on vielä Bachin jälkisanat vuodelta 2013.

Olen törmännyt monta kertaa takakansitekstin kaltaisiin arvioihin kirjasta: "Lokki Joonatan on kirja elämisen riemusta, vapaudesta, itsensä toteuttamisen rajattomista mahdollisuuksista."

Tokihan kirja näitäkin asioita käsittelee, mutta myös paljon muuta. Se kannustaa elämään rohkeasti ja laajasti, koska "elämässä on muutakin kuin vain syöminen, nukkuminen ja parveilu."

Lokki Joonatan Livingston on kapinallinen ja saarnaaja. Hänen ajatuksiaan pidetään hulluina, ja yhteisö tuomitsee hänet. Älä korota itseäsi muiden yläpuolelle! Mikä sinä olet meille mitään opettamaan?!

"´Veljeys on katkennut', lokit messusivat yhteen ääneen, ja yksimielisesti he sulkivat korvansa ja käänsivät selkänsä Joonatanille."

Aikojen kuluessa Joonatanille tulee myös seuraajia, opetuslapsilokkeja, jotka levittävät Joonatanin sanoja ja tekoja. Heillä on inhimilliset nimet ja omanlaisensa persoonat. Kirjassa kerrotaan lokeista, mutta ei vain lokeista.

Joonatanin ihmeellisistä teoista alkaa parvessa levitä tietoja.
"Se elää! Se mikä kuoli elää!"
"Kosketti sitä siivenkärjellään! Herätti sen henkiin! Korkeimman lokin ainoa poika."

"Aivan aluksi", se [lokki Fletcher Lynd] sanoi raskain mielin, [menetettyään juuri opettajansa] "teidän on ymmärrettävä, että lokki on rajaton vapauden ajatus, Korkeimman lokin kuva, ja että koko teidän ruumiinne siivenkärjestä siivenkärkeen on vain oma ajatuksenne."

Lokin - ja ihmisen- tehtävä on tulla siksi korkeimman kuvaksi, joksi hänet on tarkoitettu.

Aikojen kuluessa seuraajat harhautuivat vain kärttämään Joonatanin sanoja sanatarkasti ja matkimaan häntä. He ajautuivat äärimmäisyyksiin janotessaan legendoja Joonatanista "ikään kuin se olisi ollut ihailijakerhonsa idoli." Aikojen kuluessa Joonatanin elävä ydinsanoma unohtui ja peittyi ulkokultaisuuteen ja merkityksettömiin rituaaleihin. Ymmärtääkseni Bachin mukaan kristinuskon perussanoma ei ole sidoksissa ulkokultaisiin opinkappaleisiin, vaan siihen, että elää uskonsa todeksi ja näkee hyvyyden ympärillään.

Lokki Joonatan on uskon, valon ja lohdun kirja. Se kertoo, että elämä ei pääty, vaan jatkaa muotoaan uudessa ulottuvuudessa. Yksi koulu päättyy, ja toinen alkaa. Taivas ei ole paikka eikä aika.  On kaunista ja lohdullista ajatella, että kaksi olentoa, jotka olivat puhtaita kuin tähtien valo, tulivat hakemaan Joonatania ja myöhemmin hänen seuraajiaan. Niiden valo hehkui yötaivaalla lempeänä ja hyväntahtoisena.

On olemassa täydellisyys, ja elämän tarkoitus on tavoitella tuota täydellisyyttä ja välittää sitä edelleen. Elämän tarkoitus on hyvyyden ja rakkauden merkityksen ymmärtäminen.
Jokaisessa olennossa itsessään on hyvyys, joka auttaa näkemään hyvyyden myös vihaajissaan, antamaan anteeksi kiusaajilleen.

"Jokainen meistä on tosiasiassa Korkeimman lokin ajatus, rajattoman vapauden ajatus."

En ole lukenut aiempaa suomennosta, mutta alkaa kiinnostaa verrata sitä tähän Jaana Kapari-Jatan suomennokseen. Jaana Kapari-Jatan kieli on selkeää ja kaunista. Lokki Joonatan on vaikuttava kirja. Alkuun päästyäni luin sen kaksi kertaa peräkkäin.


 

5.11.2016

Ihmeellinen ja erikoinen Japani

Japani ja japanilaisuus ovat aina kiehtoneet minua. Kirsikankukat, kimonot, viuhkat, geishat, sake, samurait, keisari, nuoren näköiset ihmiset, suojus kasvoillaan liikkuvat kaikesta kiinnostuneet turistit... Tässä joitakin pintatason tietoja Japanista. Joku suositteli Minna Eväsojan kirjaa Bigagu- Japanilaisesta kauneudesta. Aloitin sen lukemisen, mutta totesin pian, että kirja oli siihen lukuhetkeen liian teoreettinen, liian mustavalkoinen, liian väitöskirja. Se soveltuukin yliopistojen sekä aikuisopetuksen oppikirjaksi. Jätin kirjan kesken.

Sen sijaan Minna Eväsojan Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani on erittäin mielenkiintoinen, omakohtainen kokemuskirja japanilaisesta kulttuurista ja elämäntyylistä. Minna Eväsoja vietti vuosia Japanissa ja opiskeli yliopistossa teetaidetta kuuluisan sensein johdolla. Opiskelu oli erittäin vaativaa ja kurinalaista. Senseitä oli toteltava ehdottomasti. Eväsojaa ajoi valtava mielenkiinto, keskittyminen opintoihin ja oppimisen halu. Hän oli mallioppilas, ja hänestä tuli "valkoinen japanilainen". Parasta palautetta oli sensein lause japanilaisille oppilailleen: "Tehkää niin kuin Minna tekee, niin minun ei tarvitse hävetä."

Eväsojan mukaan Japani on kaunis ja viehättävä maa. Kaikkea toimintaa leimaa arkipäivän kauneus: esineiden kauneus, asetelmien kauneus, jopa kauhan äänen kauneus, liikkeiden harkittu kauneus. Kaikki on harkittua ja esteettistä.

Japanilainen kulttuuri on tabu- ja häpeäkulttuuri, ja kaikin paikoin tätä on vaikea ymmärtää. Sopimattomia asioita on paljon, mm.: jäätelön syönti kadulla, naisten paljaat sääret (olipa hellelukema mitä tahansa), seksuaalisuus ja sairaudet. Koska sairaudet ovat tabuja, ystävät kaikkoavat heti, kun joku sairastuu kunnolla. Flunssa ei ole sairaus. Minna Eväsojan vauva ja isompi lapsi sairastuivat rotavirukseen. Hän oli lasten kanssa yksin toisella puolella maapalloa, ja lasten isä oli Suomessa. Sairaanhoitajat eivät hoitaneet, koska se on omaisten tehtävä. Sairaalavaatteita ei ole. Pyyhkeet ja petivaatteet on tuotava mukanaan, ja niitä voi pestä sairaalan pyykkikoneella. Eväsoja lähti hotellista kiidättämään lapsia sairaalaan, joten hänellä ei ollut mitään varusteita mukana. Vauva ripuloi ja oksensi koko ajan. Isompi lapsi oli heikkona. Eväsoja nukkui vauvan sängyssä, edes hieman nukkuakseen. Ystävät katosivat. Monen päivän päästä ainoa oljenkorsi oli soittaa suomalaiselle, johon oli pintapuolisesti tutustunut 20 vuotta sitten. Tämä puolituttu toi vaihtovaatteita, peittoja ja pyyhkeitä sekä leluja lapsille ja päästi Eväsojan käymään hotellilla siistiytymässä ja hakemassa tarvikkeita. Minna Eväsoja matkusti täpötäydessä bussissa vauvan oksennukselta ja ripulilta haisten, mutta taksia hän ei voinut ottaa, koska taksikuskit eivät olisi suostuneet ottamaan häntä kyytiin. Sairaalan toiminta tuntuu joustamattomalta, kylmältä ja epäinhimilliseltä.

Japanilaisen "kaiken kauneuden" vastapainona on myös suurta rumuutta: miesten estotonta seksuaalista lähentelyä ja raiskauksia, joista ei voi puhua. Nainen tekee mieluummin itsemurhan kuin kertoo asiasta. Häpeä estää puhumasta.

Kulttuuria määrittelevät monenlaiset kiellot ja tarkat käytössäännöt sekä pakkorituaalit. Avioliitto on järjestetty, sopimus, vailla romanttista rakkautta. Yliopistoissa opiskelleet naiset jäävät ammattimaisiksi kotiäideiksi ja hallinnoivat kotia tiettyjen sääntöjen mukaisesti päätoimisesti. Avioliitossakin olevat miehet ja naiset elävät käytännössä erillään: mies töissä ja "ylitöissä", mutta kotiin tullessaan vaimo on aina eteisessä vastassa tuomassa tohveleita ja on valmiina täyttämään miehensä toiveet. Avioliitto on statussymboli. Naimaton ihminen on viallinen. Rakastajia ja rakastajattaria voi olla kummallakin osapuolella, mutta avioliitossa syntyneen lapsen (harvemmin lapsien) hyvinvoinnista äiti huolehtii äärimmäisellä huolellisuudella. Avioparit voivat olla hämmentävän uuden tilanteen edessä, kun mies jää eläkkeelle: yhtäkkiä tuon oudoksi jääneen kumppanin kanssa pitäisi alkaakin elää saman katon alla.

Vanhat traditiot alkavat olla nuorelle sukupolvelle jo outoja. Äidille oli tavattoman häpeällistä, kun Minna Eväsojan, (ulkomaalaisen!) piti auttaa tytärtä pukeutumaan kimonoon. Hän mieluummin maksoi pukeutumiskurssin tyttärelleen kuin otti vastaan apua ulkomaalaiselta. Ehkäpä tiukasti säännellyt käytösnormit selittävät japanilaisten innokkuutta osallistua kaikenlaisiin tv-kilpailuihin, joissa ylitetään vesiesteitä ja kiipeillään erilaisten liikkuvien elementtien läpi ja yli. Ehkä myös cosplayn suosio Japanissa selittyy perinteisten traditioiden arvon vähenemisellä. Kerrankin saa revitellä.

Vaikka japanilaisen kulttuurin tarkoin määritelty säännönmukaisuus ja yhtenäinen normisto tuntuvat joissakin tapauksissa menevän yli ymmärrykseni, toivoisin kuitenkin, että suomalaisessakin kulttuurissa olisi edelleen joitakin yhtenäisiä arvoja tämän kaiken yksilöllisyyden, vapauden ja juurettomuuden yläpuolella. Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani antaa hyvän peilauspinnan myös suosittuun Marie Kondon Kon mari - menetelmään. Ehkäpä se auttaa ymmärtämään hieman myös taitelija Yayoi Kusaman pilkkumaailmaa.