Saksa on miehittänyt Norjan, aseveljeys Suomen kanssa on kääntynyt vihollisuudeksi, ja Saksan armeija on vetäytynyt Suomesta polttaen kylät ja kaupungit, räjäyttäen sillat ja rautatiet. Tiet on miinoitettu. Norjalaiset suhtautuvat saksalaisiin miehittäjiin vihamielisesti. Norjan Narvikissa olevat saksalaiset sotilaat sekä suomalaiset ja norjalaiset naiset, jotka ovat kulkeneet armeijan mukana, joutuvat vangeiksi. Naiset ovat toimineet sairaanhoitajina, konekirjoittajina, pyykkäreinä, kanttiinin myyjinä, tulkkeina. Työtehtävät ja tarinat ovat moninaiset. Joku on ehkä rakastuneena haaveillut uudesta kotimaastakin saksalaisensa rinnalla. Nyt heitä heitellään kivillä, ojista kaivetulla savella ja pientareelta löytyneillä roskilla. Heidän kasvoilleen syljetään.
"Irene ei ymmärtänyt ihmisten vihan syvyyttä. Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisia, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä, mutta nyt heitä tyrkittiin odottavien kuorma-autojen kyytiin ja kuskattiin eri suuntiin. Jokainen heistä oli oppinut uuden sanan: tyskertøs. Marssin aikana he olivat muuttuneet siitä, mitä luulivat olleensa joksikin aivan muuksi. Heidät tunnettiin nyt saksalaisten huorina." (s. 28)
Suomalaisnaiset Aili, Siiri, Veera, Katri ja Irene kuljetetaan vankileirille Tromssan lähelle. Päät keritään, niin kuin muiltakin naisvangeilta. Täidenkö takia vai nöyryyttämisen halusta? Heidät määrätään kuljetettavaksi Osloon ja sieltä laivalla Hankoon vankileirille. Kuorma-auton kuljettaja kuitenkin päättää toisin ja ajaa kohti Kilpisjärveä.
Naisten matka jatkuu kävellen. Pitkään joukko pysyy yhdessä toisiaan auttaen ja tukien, mutta kaikkien matka ei jatku kotiin asti. Yksi on jätettävä tielle. Hänen viimeiset hetkensä on kuvattu tavattoman kauniisti.
Vähitellen toisetkin alkavat erkaantua omille teilleen, kun käsittämättömän kävelymatkan jälkeen aletaan lähestyä kotipitäjiä. Siiri ja Katri jatkavat yksin koteihinsa. Veera ja Irene pääsevät yhdessä selkosen pitäjään, Kuusamoon, ja näkevät sen täysin tuhottuna ja poltettuna.
Viimeisenä kotiinsa pääsee Irene, joka jo kuulee aviomiehensä äänen korsun oven takaa, mutta päättääkin yhtäkkiä jatkaa matkaa. Hänellä ei ole mitään menetettävää. Kaiken kokemansa jälkeen hän haluaa valita oman tiensä, oman itseellisen elämänsä, irtolaislain uhallakin.
Sota on jättänyt kovat jälkensä. Ihmisten välillä on vihaa ja pelkoa. Aina on kuitenkin myös muutamia hyviä ihmisiä. He päästävät vangitut vapaaksi, antavat huopia, tarjoavat keittoa, lämmintä leipää tai saunaa. Pieniä, inhimillisiä säälin ja empatian tekoja maailmassa, jossa entiset säännöt eivät enää ole voimassa.
Kinnunen kuvaa naisjoukkoa yhdessä ryhmänä, mutta myös jokaista yksilönä, kuten Linnakin miesjoukkoaan. Kieli on kaunista. Kerronta kulkee sujuvasti, ja pienillä vihjeillä sanotaan paljon. Haastatteluista saatu tieto on punottu taitavasti yhteen. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kaikkien hänen hyvien romaaniensa jälkeen ehkäpä hänen parhaansa. Uskoisin ja toivoisin, että Finlandia-palkinto nyt tulisi, sillä Kinnuselle, jos kenelle se kyllä kuuluisi.
