22.10.2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa: vaellusromaani


Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa tuo kaivattua naisnäkökulmaa toisen maailmansodan historiaan. Linna kirjoitti tuntemattomasta sotilaasta. Kinnunen kirjoittaa tuntemattomasta sodasta, naisten kokemuksista, uskomattomasta sinnikkyydestä ja inhimillisestä kärsimyksestä, jota sota aiheuttaa. Tapansa mukaan hän on heikoimpien puolella.

Saksa on miehittänyt Norjan, aseveljeys Suomen kanssa on kääntynyt vihollisuudeksi, ja Saksan armeija on vetäytynyt Suomesta polttaen kylät ja kaupungit, räjäyttäen sillat ja rautatiet. Tiet on miinoitettu. Norjalaiset suhtautuvat saksalaisiin miehittäjiin vihamielisesti. Norjan Narvikissa olevat saksalaiset sotilaat sekä suomalaiset ja norjalaiset naiset, jotka ovat kulkeneet armeijan mukana, joutuvat vangeiksi. Naiset ovat toimineet sairaanhoitajina, konekirjoittajina, pyykkäreinä, kanttiinin myyjinä, tulkkeina. Työtehtävät ja tarinat ovat moninaiset. Joku on ehkä rakastuneena haaveillut uudesta kotimaastakin saksalaisensa rinnalla. Nyt heitä heitellään kivillä, ojista kaivetulla savella ja pientareelta löytyneillä roskilla. Heidän kasvoilleen syljetään.
"Irene ei ymmärtänyt ihmisten vihan syvyyttä. Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisia, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä, mutta nyt heitä tyrkittiin odottavien kuorma-autojen kyytiin ja kuskattiin eri suuntiin. Jokainen heistä oli oppinut uuden sanan: tyskertøs. Marssin aikana he olivat muuttuneet siitä, mitä luulivat olleensa joksikin aivan muuksi. Heidät tunnettiin nyt saksalaisten huorina." (s. 28)
Suomalaisnaiset Aili, Siiri, Veera, Katri ja Irene kuljetetaan vankileirille Tromssan lähelle. Päät keritään, niin kuin muiltakin naisvangeilta. Täidenkö takia vai nöyryyttämisen halusta? Heidät määrätään kuljetettavaksi Osloon ja sieltä laivalla Hankoon vankileirille. Kuorma-auton kuljettaja kuitenkin päättää toisin ja ajaa kohti Kilpisjärveä. 

Naisten matka jatkuu kävellen. Pitkään joukko pysyy yhdessä toisiaan auttaen ja tukien, mutta kaikkien matka ei jatku kotiin asti. Yksi on jätettävä tielle. Hänen viimeiset hetkensä on kuvattu tavattoman kauniisti. 

Vähitellen toisetkin alkavat erkaantua omille teilleen, kun käsittämättömän kävelymatkan jälkeen aletaan lähestyä kotipitäjiä. Siiri ja Katri jatkavat yksin koteihinsa. Veera ja Irene pääsevät yhdessä selkosen pitäjään, Kuusamoon, ja näkevät sen täysin tuhottuna ja poltettuna. 

Viimeisenä kotiinsa pääsee Irene, joka jo kuulee aviomiehensä äänen korsun oven takaa, mutta päättääkin yhtäkkiä jatkaa matkaa. Hänellä ei ole mitään menetettävää. Kaiken kokemansa jälkeen hän haluaa valita oman tiensä, oman itseellisen elämänsä, irtolaislain uhallakin. 

Sota on jättänyt kovat jälkensä. Ihmisten välillä on vihaa ja pelkoa. Aina on kuitenkin myös muutamia hyviä ihmisiä. He päästävät vangitut vapaaksi, antavat huopia, tarjoavat keittoa, lämmintä leipää tai saunaa. Pieniä, inhimillisiä säälin ja empatian tekoja maailmassa, jossa entiset säännöt eivät enää ole voimassa.

Kinnunen kuvaa naisjoukkoa yhdessä ryhmänä, mutta myös jokaista yksilönä, kuten Linnakin miesjoukkoaan.  Kieli on kaunista. Kerronta kulkee sujuvasti, ja pienillä vihjeillä sanotaan paljon. Haastatteluista saatu tieto on punottu taitavasti yhteen. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kaikkien hänen hyvien romaaniensa jälkeen ehkäpä hänen parhaansa. Uskoisin ja toivoisin, että Finlandia-palkinto nyt tulisi, sillä Kinnuselle,  jos kenelle se kyllä kuuluisi.


 








 

14.10.2020

Elena Ferrante: Napoli-sarja, suomentanut Helinä Kangas

 


Elena Ferrante: 

Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus 2016                       

Uuden nimen tarina: nuoruus 2017                    

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät: aikuisvuodet 2018

Kadonneen lapsen tarina: kypsyys - vanhuus 2018

Olipa urakka, kun luin koko Elena Ferranten Napoli-sarjan peräjälkeen; neljä kirjaa ja n. 1830 sivua.  Aikaa meni monta viikkoa, ja välillä jo tuskastutti, mutta en lipsunut päätöksestä. Yritän nyt saada moninaiset ajatukset kasaan ja ilmaistua tiivistetysti.

Jarl Hellemann -palkintoraati valitsi Helinä Kankaan suomentaman sarjan avausosan vuoden 2016 parhaaksi käännösromaaniksi. Palkintoraadin mukaan "Helinä Kankaan suomennos on todellinen taidonnäyte. Käänös välittää hienosti alkuteoksen eleettömän tyylin ja vie lukijansa väriä ja väkivallan uhkaa huokuvaan Napoliin, sen köyhien kortteleihin, joissa ei pelätä elää, rakastaa tai kuolla. Hehkuva, loistava kudelma, jota on vaikea laskea käsistään." (3. osan etulipeestä)

Voin yhtyä raadin mielipiteeseen. Loistava ystäväni lähti vetämään heti, ja tekstin vahvat kuvat pyrkivät yölläkin mieleen ja sekoittuvat uniin. Mielen pohjalta alkoi pian tulvia kuvia kotitakissa ja alushameessa räyhäävästä Sophia Lorenista Vittorio De Sican ohjaamassa elokuvassa Avioliitto italialaisittain. (Ks. https://www.smackthejack.net/onnigideon/6239/ sisältää trailerin, luettu 14.10.2020 ) 

1. osa luo kuvan Napolin köyhyydestä, tyttöjen ja naisten jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä,väkivaltaisesta elämäntavasta, naisen alistetusta asemasta sekä perheiden monimutkaisista suhteista. Tarinan keskiössä on Lilan ja Elenan luja, mutta läheisriippuvainen ystävyys. Kirjan kuvaamat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat kiinnostavia. Tuntuu olevan tavallista, että aikuiset, naimisissa olevat miehet, lähentelevät nuoria tyttöjä, ja naimisiin mennään alaikäisenä, jo 16-vuotiaana. Eikö Italiassa tunnettu 1950-luvulla mitään suojaikärajaa? Oliko tämä todellakin laillista?  Onko suojaikärajaa olemassa nyt?

2. osassa, Uuden nimen tarinassa, päästään syvemmälle naisen alisteiseen asemaan, perheväkivaltaan ja tietyn perheen mafiamaisiin otteisiin ihmisten hallinnassa. Kaunottarista tulee nopeasti hengettömiä kotiäitejä, joiden on alistuttava aviomiestensä mielivaltaan. Katolilaisuus ja perinteet kahlitsevat ja säätelevät elämää. Juuri nämä yhteiskunnalliset näkökulmat olivatkin kirjassa mielenkiintoisia, mutta nuorten ihastumis- ja seurustelukohtaukset ja jatkuva tunteiden vatvominen oli puuduttavaa. Enzon persoona saa lisää tilaa, mistä pidin kovasti. Enzo on poikkava persoona muihin verrattuna: vakaa, turvallinen ja rehellinen.

3. osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät,  ei mielestäni nouse kiitoon, vaan tuntuu hieman väkinäiseltä. Kerronta tuntuu pikkutarkalta ja turruttavalta. Mafiaperhe palkkaa hallitsemiaan köyhiä miehiä töihin - ei kysytä, mitä työ on, kunhan rahaa tulee. Köyhä on valmis kaikkeen, mistä maksetaan. Ihmisten pitää alistua perheen vallan alle selvitäkseen päivittäisestä elämästä.

4. osan, Kadonneen lapsen tarina, aikana aloin mielessäni kiittää suomalaisten tapaa pitää etäisyyttä toisiinsa. Täällä saa kai sentään olla sairaalassa rauhassa ilman meluavia sukulaisia, jotka kilvan puuttuvat toistensa asioihin. Kulttuurierot Suomen ja Italian välillä - tämän kirjasarjan pohjalta - vahvistuvat, ja pisteet keräsi kyllä Suomi.  Näillä italialaisilla tuntuu olevan elämäntehtävänä puuttua toistensa asioihin ja syytellä ihmisiä milloin mistäkin. Miksi he eivät anna kenenkään olla rauhassa? Tähän Napoli-sarjan maailmaan peilaten, ei ole ihme, että kevään 2020 koronaluvut olivat Italiassa aivan omaa luokkaansa.

4. osa on tragedia, kun 4-vuotias lapsi katoaa aivan yhtäkkiä keskellä päivää, vilkkaalta kadulta, äitinsä läheltä. Kuka hänet sieppasi? Miksi? Mitä lapselle tapahtui? Äidin ja monen muun elämä romahtaa, eikä palaudu koskaan enää ennalleen. Epäilyksiä syyllisistä ja lapsen kohtalosta on, mutta ei mitään todisteita. Ovatko  korttelissa sittemmin tapahtuneet murhat kosto?

Koko sarjan kestoteemana on Lilan ja Elenan syvä, mutta epäterve ystävyys. Jo lapsena Lila osoittautui älykkääksi, ylivoimaiseksi, ja jopa vaaralliseksi. Elenan kiltteys ja pyrkimys sivistyksen kautta ulos napolilaisen korttelin vallasta on Lilalle jatkuva pilkan kohde. Lila ei saanut käydä kuin kansakoulun, mutta perehtyi moniin asioihin omin päin, jopa tietokoneisiin ja ohjelmointiin ensimmäisten joukossa ja perusti menestyneen it-yrityksen.

4. osan lopussa Lilan ja Elenan nuket palaavat vuosikymmenten jälkeen Elenan haltuun, ja nukkejen myötä heräsi kysymyksiä. Kuka lopulta piti koko sarjan ajan lankoja käsissään? Kuka vaikutti kaikkeen? Mitä Lilalle lopulta tapahtui?

Olen tyytyväinen, että sain kahlatuksi paljon kehutun Napoli-sarjan. Se oli vaikuttava lukukokemus, varsinkin yhteiskunnallisten teemojen osalta, mutta en ylistä sitä varauksettomasti. Tekstiä olisi voinut tiivistää ja karsia, ja tunteiden vatvomista olisi voinut olla hieman vähemmän.