Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi. Murhamysteeri keskiajan Tallinnasta, suomentanut Jouko Vanhanen

Luin Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi, joka on jo seitsemäs murhamysteeri keskiajan Tallinnasta. Jos sarjaa ei tunne, on se syytä lukea järjestyksessä, koska se etenee kronologisesti. Minä aloitin väärästä kohdasta, mutta korjasin asian ja etenin sen jälkeen oikeassa järjestyksessä.

Apteekkari Melchior lähtee Toompealle selvittämään rikosta, ja takakansitekstin mukaan "Tehtävä on vaarallinen, ja verenvuodatusta on vaikea välttää." Niinpä apteekkari joutuukin hankkimaan komtuurin turvakirjan säilyttääkseen henkensä.

Apteekkari Melchior on työssään arvostettu, ja hänet tunnetaan terävästä älystään. Hän kuuntelee tarkasti ihmisten puheita, puolihuolimattomasti sanottuja sanoja ja myös niitä sanoja, joita ei sanota. Hän tarkkailee ihmisten eleitä, ilmeitä ja toimintoja, kunnes on varma siitä, miten rikos on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Tuloksen hän julkistaa näyttävässä loppuhuipennuksessa, samoin kuin myöhemmin virkaveljensä Hercule Poirot, vain sillä erotuksella, että Poirot on ammattilainen ja Melchior amatööri.

Koska Melchior on niin arvostettu ja terävä-älyinen, minäkin halusin olla kuin hän ja aloin havainnoida kirjan antamia vihjeitä. Vihjeet voin julkaista, koska ne eivät johtaneet mysteerin selvittämiseen, mutta muutama sentään oli vähän lähellä, niin kuin aina Loton päävoitossa.

1. "Rolof osaa jäljitellä toisten ääniä. Se on kummallinen lahja, jolle ihmisellä ei ole suurempaa käyttöä." - Ahaa, ilmiselvä syyllinen siis!

2. Haukkametsästys ja haukkojen koulutus on näkyvästi esillä tässä kirjassa. - Ahaa, onko haukka siis koulutettu murhaajaksi?

3. Kaksi pappia suhtautuu toisiinsa epäilevästi. - Ahaa, toinen on siis huijari, ja ehkä jopa murhaaja.

4.  Onkohan tuo hullu hullu vai esittääkö vain hullua? - Ahaa, ilmiselvä syyllinen ainakin, kun on entinen varaskin.

5. Naiset liittoutuvat keskenään. -Ahaa, ilmiselvästi heillä on jotain salattavaa! 

6. Olisiko tuo nuori herra homo? Olisiko se hengenvaarallista keskiajan Tallinnassa. Voisiko tuo olla hänen salaisuutensa? - Ahaa, ilmiselvästi se voi olla ainakin motiivii.

 7. Onko Melchior vaarassa vai mitä varten salamurhaaja asettuu asumaan hänen naapuriinsa ja miksi hän kieltää tuntevansa Melchiorin pojan, jonka kuitenkin on tavannut? 

8. Jos murhaaja ei ole pihalla, maassa, onko hän siis ilmassa, taivaalla? 

Apteekkari Melchiorin tarinan rinnalla kulkee hänen poikansa Melchiorin tarina. Isällä ja pojalla on sama nimi ja sama ammatti, vaikka poika onkin ulkomailla harjoittelmassa. Heillä molemmilla on myös Wakensteden kirous, eli sairaus, joka iskee yllättäen ja vie toimintakyvyn. Nuoren Melchiorin tarina on sivujuoni, joka etenee, mutta jää koko ajan häiritsevästi kesken. Onko se koukku, jolla lukija saadaan odottamaan aina uutta kirjaa? Onko keskiaikainen tapa, että poika perii isänsä nimen ja ammatin vai onko tämä vain taitava tae tarinan jatkumiseksi?

Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi on melko kesy verrattauna joihinkin sarjan aiempiin murhamysteereihin. Pilatuksen evankeliumi on yllättävän pienessä osassa itse tarinassa, vaikka se pääsi kirjan nimeenkin. Siitä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska sen kerrottiin viittaavan Dan Brownin Da Vinci -koodin tavoin vaiettuihin salaisuuksiin.

Tästä linkistä pääsee lukemaan muut Apteekkari Melchior -sarjan postaukseni blogissa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Indrek+Hargla

 

 

 

 

 

 

 

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 

Kaikkihan siitä puhuivat ja kaikki sitä kehui, ja nyt alan minäkin kehumaan! Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mainio kirja. Se sisältää realismia, huumoria, kauhua ja hieman rakkauttakin ja muodostaa iloisen verbaalisen karnevaalin ja nautinnollisen lukukokemuksen. 

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa pieni itälappilainen kylä lähellä rajavyöhykettä. Tapahtuma-aika on nykyaika sekä ikiaikainen mystisen menneisyyden aika. Maiseman kuvauksessa on ainakin pohjoisessa asuneelle jotain tuttua: 

"Peltoja, taloja...

  ... jokainen pihapiiri muodosti oman valtakuntansa. Yhden talon pihalla oli pinossa neljä autoa. Toisen päädyssä oli ruusupenkin ympäröimä, betonista valettu kuularinki, ja sillä pyörähteli mies työntämässä kuulaa.

... Heidän ohitseen lipui itse nikkaroituja postilaatikoita ja oudon koristeellisia huvimajoja. Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. Jotkin navetoista olivat yhä käytössä, ja niistä kuului autoon asti lypsykoneiden hurina ja lehmien mölinä. Lehmiä oli myös pelloilla tien varrella, apaattisia möhkäleitä. Lanta haisi."

Myös puheen nuotti on tuttu, vaikka varsinainen murre onkin häivytetty. Ihmisten puheet kuulostavat aidolta ja uskottavalta, yleislappilaiselta.

Elina Ylijaakon, Jousia Mäkitalon ja ylikonstaapeli Janatuisen lisäksi henkilögalleria on varsin mielenkiintoinen ja omalaatuinen:  On mm. Moukku-Olli, Paska-Simo, Efraim ja Asko,  Pöllö (jonka oikea nimi on Juhanijänis Hili Pili Ylikriipi), naru-Taavetti ja Riipin akka sekä muinainen räyhähenki hattara, metelit ja näkki. Näkki onkin varsin mainiosti kuvattu persoona; omahyväinen ja itsetietoinen, joka luulee olevansa voittamaton, kunnes Moukku-Olli ottaa häneltä luulot pois.

Kirjan tunnelma on uhkaava ja pelottava. Karila käyttää ennakointia taitavasti tunnelman luomisessa. Elina ei tiedä, mitä on tapahtumassa, eikä Janatuinenkaan tiedä, mutta kaikki muut tuntuvat tietävän, että lammelle ei kannata mennä haukea pyytämään, ei milloinkaan, eikä varsinkaan nyt, kun väkiyökin on kohta käsillä...

Kun väkiyö tulee, tuonpuoleisen hahmot ovat liikkeellä sankoin joukoin. Väkiyön kuvaus on hienoa ja kauhistuttavaa, ja samalla nautinnollista:

"Keskiyöhön mennessä kaikki ikkunat ja ovet kirkonkylässä oli lukittu, kaihtimet suljettu, valot sammutettu. Koirat, jotka normaalisti nukkuivat ulkona kopissa, oli otettu sisään. Ne uikuttivat ja pyrkivät sänkyjen alle ja sohvien taakse. Se oli merkki myös niiden omistajille kiirehtiä sänkyyn ja vetää peitto korviin..." 

Normaalisti yliluonnollisten olentojen läsnäolo on lapsillekin niin tavallista, että kukaan ei pelästy, vaikka näkisi hirviön nukkuvan auton takapenkillä, mutta väkiyönä kaikki on toisin.  

Väkiyön kuvauksen lisäksi hieno ja hullunhauska kohtaus on kunnanjohtajan mässäily kyläkaupassa, kun ikiaikainen hattara-räyhähenki käyttää kunnanjohtajan kehoa oman nälkänsä tyydyttämiseen. 

Nämä esiin nostamani kohtaukset eivät ole ainoita, jotka tuovat iloa, sillä pitkin matkaa voi hykerrellä hauskasta kielenkäytöstä ja notkeasta kerronnasta.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys edustaa maagista realismia, jossa realistiseen kerrontaan yhdistetään tai rinnastetaan fantastisia, surrealistisia tai muita vaikeasti selitettäviä aineksia, joskus myös metafiktiivisyyttä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Maaginen_realismi. Luettu 20.3.2021.)

Metafiktiivisyys on minulle uusi termi, mutta siinä on jotain samaa kuin brechtiläisessä vieraannuttamisessa, jollaiseksi ensin ajattelin kirjan alun ja lopun.

                                                  ***

Juhani Karila voitti J.H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2010. Hänen esikoisnovellikokoelmansa Gorilla sijoittui toiseksi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa vuonna 2013. Karilan toinen novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema 2016 oli ehdolla Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Juhani Karilan tuorein palkinto on Lappi-palkinto, josta Yle uutisoi 19.3.2021: https://yle.fi/uutiset/3-11844607. (Luettu 20.3.2021)

Lisätietoa Lappi-kirjallisuuspalkinnosta löytyy tästä linkistä: https://lappikirjallisuuspalkinto.fi/  (Luettu 20.3.2021)

Lappi-palkintoehdokkaana oli myös Akseli Heikkilä, jonka kirja Veteen syntyneet edustaa maagista realismia. Siinäkin on realistiseen kerrontaan liitettyä uhkaavaa kauhua, yliluonnollisia olentoja ja bonuksena hyvin kirjoitettua torniojokilaakson murretta. Miljöö on aito ja uskottava. Veteen syntyneet on myös hieno kirja. Jos kiinnostaa tutustua siihen, kannattaa vaikka aluksi kurkistaa, mitä kirjoitin siitä blogiini:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Veteen+syntyneet

Toivotan Juhani Karilalle ja Akseli Heikkilälle onnea ja menestystä kirjailijan tielle. 

Sauli Miettinen: Jorma Uotinen

"Jos minun aikani on täynnä huomenna, lähden kiitollisena, koska voin sanoa, että elin intensiivisen, kiihkeän elämän." - Jorma Uotinen

Sauli Miettisen Jorma Uotinen on hyvin kirjoitettu elämäkerta, joka antaa kattavan kuvan monipuolisen ihmisen elämästä, taiteesta ja persoonasta keskittyen kuitenkin taiteelliseen, ja ennen kaikkea tanssilliseen puoleen hänen elämässään. Pidin siitä, että tarina lähtee liikkeelle kivasti muuttolaatikoiden vierestä ja avautuu ikään kuin laatikoista löydettyjen muistojen ja eletyn elämän kuvauksena. Teksti etenee kronologisesti tanssillisen maamerkkien mukaan ja paljastaa Uotisen käsittämättömän hienon kotimaisen ja kansainvälisen uran sekä jotain myös julkisuuden henkilön yksityisestä persoonasta.

Jorma Uotisen henkilöhistoria on osittain myös minun historiaani, sillä mieleni kuvamuistiin on jäänyt joitakin kirjassa mainittuja asioita, esimerkiksi Kansallisbaletin henkilöristiriidat, kapellimestari Mikko Franckin ero tehtävästään, Kärtsy Hatakan lentely vaijereiden varassa jossakin esityksessä sekä Helena Lindgrenin uskomaton kauneus ja parin tyylikkyys esim. itsenäisyyspäivän vastaanotoilla. Kirjan myötä nämä pinnalliset muistikuvat  tietysti syvenivät ja saivat paikkansa Jorma Uotisen elämänhistoriassa.

Ihailen Jorma Uotisen innostusta ja rohkeaa hyppäämistä uusiin asioihin ja tehtäviin. Lukemani perusteella sain sellaisen käsityksen, että hän on hetkessä elämisen mestari, ja vaikka on taiteensa ansiosta ylistetty, ihmisenä hän on nöyrä ja ystävällinen ihminen, joka kohtaa muut ihmiset aidosti ja lämpimästi. Monet haastatelluista kehuivatkin hänen läsnäolon taitoaan ja sitä, että hän ei koskaan aseta itseään muiden yläpuolelle. Lisäksi hänen hyvät käytöstapansa, tyylinsä ja sivistyksensä ovat olleet käyntikortteja ja tehneet vaikutuksen niin moniin hänen kohtaamiinsa ihmisiin asemasta ja meriiteistä välittämättä.

"Taiteilijaksi kypsyminen vaatii uteliasta asennetta elämää kohtaa sekä jatkuvaa itsensä sivistämistä."  - Jorma Uotinen

Jorma Uotisen omat tekstit elämäkerran päälukujen alussa paljastivat hänestä juurikin sivistyksen ja taitavan sanankäyttäjän. Ne tekivät minuun vaikutuksen. Hänen punnittua puhettaan ylistivät kirjassa myös monet hänen tuttavistaan ja ystävistään.

Kun Uotinen oli tehnyt uuden aluevaltauksen laulajana, hän kirjoitti:

" Minulla on hetkiä, jolloin, tunnen itseni tyhjäksi ja tarpeettomaksi. Mutta kun täysi sali nousee konsertin päätteeksi seisomaan ja taputtaa, huomaan, että en ole tarpeeton. Kun kosketan jollakin tavalla ihmisen sielua ja vastaanottokykyä täytyn itsekin. Siitä saa voimaa eteenpäin." 

Jorma Uotinen on erittäin mielenkiintoinen persoona. On hienoa, että hänestä on nyt kirjoitettu elämäkerta. Annan kunniaa hänen edesmenneelle yksinhuoltajaäidilleen, joka pojan kasvuvuosina tuki häntä ja kannusti kulkemaan omaa tietään ja elämään omannäköistään elämää. 

Sauli Miettinen kirjoittaa: 

"Minun tuli pitää tiukasti kiinni tietokirjailijan roolistani, etäännyttää itseni entistä tietoisemmin suuren persoonan vaikutuspiiristä."

Sauli Miettinen onnistui tavoitteessaan melko hyvin, mutta ei täydellisesti. Jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella kirjoittaja alkoi ylistää kohdehenkilöä niin, että lukijana minua alkoi hieman puuduttaa. Mietin, mistä tyylin muutos johtuu. Mistä tuli tämä "jäykistelevä patsaan palvonta"?

Jälkisanoissa Miettinen paljastikin  olevansa Jorma Uotisen ystävä ja käyvänsä hänen kanssaan erilaisissa kulttuuririennoissa: konserteissa, tanssiesityksissä ja elokuvissa. Hän kertoi myös tutustuneensa Uotisen lähipiiriin, mm. Aira Samuliiniin.

"En halunnut käsitellä Jormaa ystävän näkökulmasta, sillä sellaiset kirjat jäävät usein taktisen hymistelyn tasolle."

"Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan oma ystävyyteni Jorman kanssa kehittyy."

Oliko tämä henkilökohtaisen suhteen esille nostaminen tarpeen? Mitä sillä haluttiin osoittaa? Miksi Miettinen ei pysynyt tietokirjailijan roolissa, jossa halusi olla? Minulle tämä henkilökohtaisen suhteen esille tuominen ainakin toimi negatiivisesti, ja tuli mieleen, että kirjoittaja haluaa paistatella Jorma Uotisen gloriassa ja ottaa osan siitä itselleen. Miksi? Olisiko Jorma Uotiselle voinut antaa sen glorian, joka hänelle kuuluu korostamatta omaa henkilökohtaista suhdettaan häneen?

Blogipostaukseni kirjan kansikuvaan sommittelin taustaksi punaisen huivin ja sävyyn sopivat kukat. Kuva ilmaisee käsitystäni Jorma Uotisen intohimoisesta elämänasenteesta, taiteellisuudesta ja luovuudesta. 

Sauli Miettisen kirjan luettuani aion tutustua myös hänen kirjoittamaansa kirjaan Uskomaton Aira Samulin. Aion myös tutustua Sebastian Nurmen  Helena Lindgrenistä kertovaan valokuvakirjaan Helena. Myös Lenita Airiston omaelämäkerta Elämäni ja isänmaani odottelee jo lukupinossa. Mielenkiintoisia suomalaisia vaikuttajia kaikki!

Lopuksi: Suosittelen nimenomaan lukemaan Jorma Uotisen elämäkerran. Jos kirjan kuuntelee, jäävät kaikki kirjan mielenkiintoiset kuvat näkemättä. Kuvat ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta.