28/06/2022

Päivi Alasalmi: Saana


Päivi Alasalmi -projekti jatkuu. Olen tutustumassa hänen tuotantoonsa. Nyt luin Alasalmen esikoisteoksen Saana vuodelta 1988, jolloin Alasalmi oli 22-vuotias; melko nuori esikoiskirjailija siis.

Kiltti perhetyttö Saana lähtee pohjoisesta etelään opiskelemaan ja löytää  ihanan ja kiltin poikaystävän, jonka kotona syödään päivällisiä ja uskotaan nuorten parisuhteeseen. Saanalle kiltti poikaystävä ja turvallinen pesänrakennus eivät kuitenkaan riitä. Hän haluaa elää jännittävää elämää. Opiskelut jäävät, alkoholi alkaa maistua, ja Saana ajautuu yhä vaarallisempien tyyppien seuraan, ja seuraa saa myös kaduilta ja kapakoista. Rappiolla on aluksi hyvä olla, mutta viimein raja tulee vastaan.

Takakannen mukaan "Päivi Alasalmen teksti on rajua ja raadollista, runollista ja realistista."  Rajuudesta tuli mieleen myös kaksi muuta 1980-luvulla hätkähdyttänyttä teosta: Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981) ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian (1985). Kirjat ovat nuorten naisten kirjoittamia, ja Sonja O. samantapaisesti nuoren naisen tarina kuin Saanakin. Veljeni Sebastian on muuten raju ja suorastaan kauhistuttava, mutta nuoren naisen tarinasta siinä ei ole kyse. 

Oliko 1980-luku jotenkin hätkähdyttämiseen pyrkivää aikaa? Ehkäpä oli, kahdestakin syystä: punk-liikkeen ja pahan koulukunnan vuoksi.
"Punk on 1970- luvulla syntynyt rockin tyyli, nuoriso- tai vastakulttuuri, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Punk. Luettu 28.6.2022). 1980-luvulla punk-liike oli Suomessa vielä voimissaan.
Lisäksi kirjallisuudessa oli näkyvillä ns. pahan koulukunta:
"Selvimmin vuosikymmenen kirjallisuudesta erottuu ns. pahan koulukunta, joka puhuu samalla värähtämättömällä äänellä niin hyvästä kuin pahastakin. ”Pahan kirjailijoita” olivat mm. Annika Idström, (https://www.kirjasampo.fi/fi/kotimainen-kirjallisuus-1980-luvulla. Luettu 28.6.2022)
Henkilöhahmona Saana on mielestäni hyvinkin anarkistinen. Hän haluaa asettaa itse omat arvonsa ja olla sitoutumatta mihinkään yleisesti hyväksyttävään normaaliin elämään. Alasalmen teksti on myös anarkistisen hätkähdyttävää, joten ehkä sen lukeminen ei välttämättä sovi kaikille, mutta ne jotka kirjaan tarttuvat, voivat ehkä suhtautua siihen juurikin aikansa kuvana.

Paikoitellen Alasalmi käyttää tyylikeinona välimerkittömyyttä, pitkiä virkkeitä ja luettelomaisuutta. Ajattelen sen kuvaavan nuoruuden hengästyneisyyttä ja kiihkoa, kun kaikkea jännää tapahtuu koko ajan. Kirjoittajan taitavasta kielenkäytöstä on hyvä esimerkki s. 95 - 96, kun Saana tarkastelee itseään peilistä pahoinpitelyn jäljiltä:
"Hoitaja oli tuonut Saanalle oman peilinsä kun tyttö oli jankuttanut tarpeeksi kauan. Kasvot, se osa mikä ei ollut kääreiden tai nenälastan peitossa, olivat komea näky, mykistävä suorastaan. Molempien silmien ympärillä olivat suuret pyöreät renkaat, kirjavat kuin kukkameri. Silmän sisänurkassa hehkui syvä iiriksenvioletti, sykkivänä ja loisteliaan elävänä. Valtaväri alaluomella: tumman lilan neilikan mehevä yön syvyys. Yläluomella häivähteli hempeä, hieman hennompi sinivioletti freesia, seassaan thaimaalaisen lilanpunaisen orkidean täyteläinen, hedelmällinen hohto. Itse silmät olivat siinä määrin laajentuneiden verisuonten täplittämät, että silmämuna näytti puhtaan lumen valkealta, kuin hollantilaiset Alsmeer-puutarhan valkeassa neilikassa, jonka terälehdissä on siellä täällä kirkkaanpunaisia, kuin tehtaan tekemiä värivirheitä ..."

Tarinassa on mukana myös kauniisti kuvaileva, satumainen sivutarina, jonka merkitystä en kuitenkaan hahmottanut. Voi olla, että se kuvasi Saanan sisäistä haavemaailmaa. Toinen asia, jota en aivan tavoittanut,  olivat pohjimmaiset syyt Saanan itsetuhoiseen käytökseen. Toki hän kasvoi vaativan yksinhuoltajaisän ja veljen kanssa ja oli aina kiltti ja sovinnollinen. Oliko syynä siis vain raju kapina kaikkea tavallista ja normaalia vastaan,  vai oliko syynä sittenkin se, että jonkun olisi pitänyt ohjata itsetuhoinen ja patologisesti valehteleva Saana sairaalaan jo ajat sitten, eikä vasta sormen katkettua?

Palaan Alasalmen tuotantoon myöhemmin, mutta seuraavaksi käväisen välillä muilla poluilla.


26/06/2022

Antti Leikas: Tonttu: valot sammuvat


"Leikas, sinä lähdit kotoasi 13,8 miljardia vuotta sitten. Tänään pääset sinne takaisin ...

... En uskaltanut kävellä vielä ovelle. Vaimoni oli kotona, hänen pyöränsä oli telineessä. Hän oli ehkä juuri aloittelemassa iltapalan valmistusta. Tai ehkä hän oli menossa saunaan. Mietin mistä aloittaisin, kun lopulta katsoisin häntä silmiin ...

... Kiskoin sukan ja kengän takaisin jalkaan. Kohensin ryhtiäni, vedin hartioita taakse ja astelin talomme ulko-ovelle. Vedin sen auki, astuin sisään ja sanoin loppuelämäni ensimmäiset sanat. - Hei, minulla on vähän kerrottavaa." 


Tarinassa kirjailija Antti Leikas palaa pökerryttävältä matkaltaan eri universumeista ja kiireisistä maailmanlopun tunnelmista. Hänen matkakumppaneinaan ovat olleet tontut Koponen, Makkonen, Raskolnikov ja Silmä.  Lisäksi mukana on ollut Kustannusosakeyhtiö Siltalan entinen turvamies tohtori Simo Aholahti. Tapahtumien käynnistävinä voimina toimivat monet matemaatikot ja fyysikot, elävät ja kuolleet, Cernissä ja muissa tutkimuskeskuksissa sekä eri universumeissa. Tonttu Vänttinen on luopio, ja juuri hänen toimintansa uhkaa maailmanjärjestystä.

Yhtä pökertyneenä kuin tarinan kirjailija Leikas, päätään selvittää myös kirjan lukija sen jälkeen, kun kopsahti matkaltaan takaisin pihakeinuun, kun sai luetuksi loppuun Antti Leikaksen kirjan Tonttu: valot sammuvat.  Hykerryttävän hauska Tonttu: matka pimeyteen on saanut jatkoa neljän vuoden jälkeen.

Vaikka Tonttu-sarjan kuvailemiseen eivät taida tämän universumin sanat riittää, valitsen muutamia kelvollisia adjektiiveja: mainio, hauska, hullunhauska, pähkähullu, jännittävä, koukuttava, ainutlaatuinen, omaperäinen ja ihana! Nyt selvisi sekin, miten kirjailija voi matkustaa tontun sisällä tai osana sienirihmastoa ja tehdä samalla tarkkoja havaintoja ympärillä olevista asioista. Keitä ovat marsilaiset, jotka saunovat tarinan kirjailija Leikkaan kuolleen isän kanssa?  Pelastuuko jalkansa menettänyt Raskolnikov? Mikä on kirjailijan osuus universumin pelastamisessa?

Tonttu: valot sammuvat on kirja, jonka genreä on vaikea määritellä. Onko se scifiä? Onko se apokalyptista tai post-apokalyptista fiktiota  (Ks. https://wikinfi.icu/wiki/Apocalyptic_and_post-apocalyptic_fiction. Luettu 26.6.2022. ) Onko se fantasiakirjallisuutta? Onko se jonkinlaista agenttikirjallisuutta, eli vertautuuko tonttu Koponen vaikka James Bondiin? Onko se maagista realismia? Vai onko se iloinen sekoitus kaikenlaisia genrejä ilman rajoja? Viimeinen vaihtoehto on todennäköisesti kaikkein paras määritelmä. Joka tapauksessa Tonttu: valot sammuvat on riemastuttava lukukokemus.

"Antti Leikas (s. 1967) on savolaissyntyinen, Oulussa asuva kirjailija, puoliso ja isä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt toimistoelämää karnevalisoiva trilogia Melominen (2011), Huopaaminen (2013) ja Soutaminen (2015) sekä tonttuja ja hiukkasfysiikkaa sekoitteleva jännitysromaani Tonttu. Matka pimeyteen (2018).

Leikas on koulutukseltaan matemaatikko (FM), joka on opiskellut myös kirjallisuutta, filosofiaa ja yritysjohtamista. Hänen työuraansa mahtuu teknologiayrityksiä sekä sanoma- ja aikakauslehtiä." (Takaliepeen tekstiä)

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan postaukseni edeltävästä tonttukirjasta Tonttu: matka pimeyteen. Siinä kritisoin joitakin tyylipiirteitä, mutta tässä Tonttu: valot sammuvat  -kirjassa tyyli on hioutunut niin, ettei minulla ole kritisoitavaa. 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+Leikas


P.S. Tarkistin kirjastosta, miten kirjan nimi kirjoitetaan, jos nimeen kuuluu tarkentava alaotsikko. Kirjastoissa kuvailusäännöt (luettelointisäännöt) määrittävät, että päänimike ja alanimike on erotettava toisistaan kaksoispisteellä. Esimerkkinä käytettiin teosta Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa: vaellusromaani. Kirjastonhoitajan mukaan usein näkee eroja siinä, miten vaikkapa kustantaja kirjan ilmaisee verrattuna siihen, miten se kirjastoissa sääntöjen mukaan ilmaistaan. (Takaliepeen tekstissäkin on hyvä esimerkki tästä.)

Blogissani olen käyttänyt varmaan monenlaisia merkintätapoja, mutta viimeaikaisissa postauksissa olen pyrkinyt käyttämään kirjaston luettelointitapaa, vaikka alaotsikon kirjoittaminen isolla alkukirjaimella olisi mielestäni jotenkin myös maalaisjärjellä ymmärrettävissä: Tonttu-sarja, osa Valot sammuvat. 

 

23/06/2022

Päivi Alasalmi: Metsäläiset

 


Päivi Alasalmen Metsäläiset (2000) on taitavasti rakennettu romaani idyllistä ja sen särkymisestä. Salla ja Ilkka ovat nuoripari, joka muuttaa maalle, ostaa vanhan kyläkoulun ja remontoi sen viihtyisäksi kodiksi. Pitkään odotettu raskauskin saa alkunsa. Kaikki on hyvin. Pariskunta tekee etätöitä ja elelee omissa oloissaan.

Maalla on rauhallista. Naapurit seuraavat koulun väen asioita, mutta eivät hakeudu kontaktiin,  saati toivota tervetulleeksi. Lammastilan asukkaat ovat kyräileviä, ja vanha emäntä on naamioitunut pirtin sänkyyn niin, että Salla säikähtää, kun harmaa tyyny alkaakin päästellä suustaan outoja juttuja.

Sika-Olli on nimensä veroinen, kaikin puolin. En olekaan pitkään aikaan tutustunut niin vastenmieliseen henkilöhahmoon kuin Olli. Menneisyydessä Olli on ollut naimisissa tai ainakin asunut virolaisen Lydian kanssa, ja isäpuoleen yritti sopeutua myös Lydian poika Toomas. Lydia on lähtenyt, ja nyt Olli kaupittelee pariskunnalle vanhaa Ladaa. Juorupuheissa viitataan siihen, että autoon liittyy jotain pahaa, joka liittyy Lydiaan ja Toomakseen.

Kylässä on puhumattomia asioita ja sukuriitoja. Tunnelma on outo ja painostava. Kauhua lisäävässä kerronnassa Alasalmi käyttää taitavasti harhautuksia: Lukija johdatetaan esimerkiksi pohtimaan muinaisuskoa, palvontamenoja ja noitia. Rumalan Riitan noitamaisuutta vahvistaa paikoitellen viittaukset satuun Hannusta ja Kertusta ja noidan talosta, jollaiseen Sallakin metsässä törmää. Riitan henkilökuva keikahtaa kuitenkin aivan päälaelleen.

Harhautuksen avulla rakennetaan myös Sallan ja Ilkan välille epäluottamusta, ja lukija alkaa epäillä sekä Ilkan että Sallan mielenterveyttä. Salla näkee outoja asioita ja alkaa kirjoittaa kauppalappuun sanoja viron kielellä. Kun päätäkin särkee, Salla alkaa epäillä, että hänellä on aivokasvain. Uuhi ja karitsa pelkäävät Sallaa ja pakenevat karsinan perimmäiseen nurkkaan tuijottaen Sallaa kauhun vallassa. 

Harhautusten lisäksi lukijalle annetaan vihjeitä tulevasta. Viron kieli on vihje, Lydian kotipaikkakunta, Hiidenmaa on vihje, lampaiden pelko on vihje. Kun kirjan on lukenut, jälkikäteen niille voi hykerrellä: Hyvin vihjattu!

Lydia palaa kostamaan Sika-Ollille. Salla avustaa, vaikkakin tietämättään. Juonellisesti koston suunnittelu ja toteutus ovat kirjan huippukohtia. Lydian kauhea kosto on jotenkin hyväksyttävissä, koska Sika-Ollin teot ovat anteeksiantamattomia. 

Päivi Alasalmen Metsäläiset on melko monitasoinen ja mystinen maallemuuttotarina. Susiaihe tuntuu toistuvan Alasalmen tuotannossa: Se on esillä saamelaistrilogiassa, novellikokoelmassa Suden hetki (ainakin nimessä) sekä romaanissa Sudenraudat. Metsäläiset-romaanin loppu on kauhea. Teki mieli huutaa: "Ei ei!! Ei tätä! Ei näin!"


17/06/2022

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja. Kuvittanut Laura Haapamäki



Voisi sanoa, että Päivi Alasalmen neljäs satukokoelma Unten puutarha ja muita satuja (2018) on oikeastaan saturomaani, koska kaikki sadut liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen kertomuksen. Kirjan on kuvittanut Laura Haapamäki. Mielikuvitukselliset tekstit ja huippukauniit kuvat muodostavat aikuiselle lukijallekin kiinnostavan ja kiehtovan lukukokemuksen.  

                                                         
                                                  

Miljöönä on Vuorensumun kylä ja sen läheisyydessä oleva Varmapurnan kaupunki. Ne sijaitsevat alueella, jossa on vuoristoa ja lumileopardikin asuu, ja myös jeti on nähty. Norsut ovat raskaissa töissä. Maantieteellisesti ja vinkkien perusteella tarinat sijoittunevat jonnekin Aasiaan, mahdollisesti Nepalin lähistölle. Laura Haapamäen kuvat tukevat tätä ajatusta.

Varmapurnassa on Unten puutarha, sairaala, jossa hoidetaan vaikeasti sairaita potilaita, mutta vain yhtä kerrallaan. Tänne joutuu saturomaanin toinen päähenkilö, 13-vuotias Nuna. Hänen kaksoissisarensa Mena jää sairaalaan hänen tuekseen. Se onkin tärkeä ratkaisu, koska juuri hänen täytyy etsiä parannuskeinoa sisarelleen, kun lääkärit eivät sitä löydä. Aika alkaa käydä vähiin, joten Menan on oltava sekä rohkea että nokkela.

Unten puutarhan lääkäreiden kykenemättömyyteen löytyy selitys: heillä ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta! Mikään muukaan ei ole niin kuin ensin näyttäisi olevan. Varmapurnan ruhtinas Sewati perheineen on kadonnut jäljettömiin, ehkä kuollut. Nunan huoneeseen ilmestyy toistuvasti ruskeita mutaisia jalanjälkiä, mutta ketään ei näy, ja vintiltä kuuluu outoa ääntä.

Nunan, Menan ja kelvottomien lääkärien lisäksi henkilögalleriaan kuuluvat mm. eräs herkkumunkkien paistaja, johon Vuorensumun lääkäri oli nuoruudessaan rakastunut, eräs norsutilallinen perheineen, punakylkisiä kaloja ja varsin ilahduttava persoona; valkea, puhuva kissa.

Sadut ovat erillisiä, mutta muodostavat yhdessä kokonaisen kertomuksen Vuorensumun ja Varmapurnan asukkaista ja heidän elämästään. Unten puutarha on päätarina, johon toiset tarinat liittyvät. Tarinoissa on jännitystä, taikaa, positiivisuutta, rakkautta ja välittämistä. Yksittäisestä sadusta nostan esille Lumottu laiva -sadun, jonka loppuratkaisu on erityisen raikas ja nykyaikainen.

Päivi Alasalmen kieli on runsasta, selkeää ja kuvailevaa. Hauskat kielelliset tyylinvaihdokset piristävät kerrontaa, kuten alla olevassa esimerkissä:
"- Tervetuloa Varmapurnan huvipuistoon, kissa ilmoitti ylpeänä. - Minä kaipasinkin jo hiukan perjantai-illan huumaa. Menojalkaa alkoi vipattaa. Meinasin tulla mökkihöperöksi, mutta nyt myö lyödään lapikasta lattiaan, että irtoaa karstat koneesta."

Voin lämpimästi suositella Päivi Alasalmen  kirjoittamaa ja Laura Haapamäen kuvittamaa satukokoelmaa lapsille, nuorille ja aikuisille. Suositukseni on saanut myös kolme aiempaa satukokoelmaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Turhamainen+aasi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sinnik%C3%A4s+meripoika

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Kultainen+kissanpentu


























































10/06/2022

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras


 

Akseli Heikkilän toinen romaani Hiljainen vieras pysyttelee Peräpohjolan maisemissa Tornion ja Kemin lähellä, fiktiivisellä Kiviniemen paikkakunnalla. Todellisen, insipiraationa toimineen miljöön sijoitin mielessäni tässäkin kirjassa Heikkilän kotipaikkakunnalle Kukkolaan. 

Hiljainen vieras on unenomainen ja ehkä myös elokuvamainen kauhuromaani, jossa kauhua rakennetaan vähitellen. Kuolema on läsnä monin tavoin: muistoissa ja selittämättömissä onnettomuuksissa, joita tuntuu kasautuvan yhdelle paikkakunnalle. Tasoristeysonnettomuuksiakin on tapahtunut useita. Kylässä ei ole lapsia, koulu on lakkautettu ja rapistunut, ja lujaa lähestyvän rekan kohtaaminen on uhkaavaa, kuin viesti tulevasta onnettomuudesta. Yllättävästi esiin tulevat ja katoavat henkilöhahmot ja odottamattomat repliikit vahvistavat synkkää tunnelmaa ja salaisuuksia, joista ei puhuta.

Henkilöhahmot ovat outoja. Elisabetin persoona on epäselvä; onko hän todellinen - mahdollisesti mielenterveydeltään epätasapainoinen henkilö vai peräti aave? Entäpä kahdeksanvuotias Joni, joka kuulee syntymättömän lapsen puheen ja tietää asioita etukäteen. Näkeekö hän kuolleita ihmisiä, kuten suunnilleen samanikäinen poika elokuvassa Kuudes aisti (The Sixth Sense, 1999)? Entäpä Camilla, lapsi, jota Oona alkaa odottaa; onko hänkään todellinen vai pelkkää Oonan kuvitelmaa? 
"Tämä lapsi on minulle näkymätön, hiljainen vieras, joka kätkee paitsi itsensä myös äitiyden minulta."
Synnytys tapahtuu oudoissa olosuhteissa, Korpikumpu-talon vintillä, eikä lapsi synnyttyään itke. Miksi Elisabet on täälläkin läsnä? Ja mitä ovat seiniin kaiverretut päivämäärät?

Tuttujen kauhuelementtien, kuten hylättyjen rakennusten, salaisuuksien, outojen tapahtumien ja enteiden lisäksi Heikkilä käyttää kauhun rakennusaineena myös raskautta ja syntymätöntä lasta. Onko lapsessakin jotain outoa, kenties pahaa? Mitä tarkoittavat Elisabetin sanat: "Lapsi kohdussasi on minun."

Kirjassa Oona kirjoittaa toista kirjaansa. Onko tässä siis kyse tarina tarinassa -rakenteesta, jolloin Oona, Tuomas ja Oonan vanhemmat edustavat kehyskertomusta, ja kaikki muu on Oonan kirjoittamaa tarinaa? Joskus aiemminkin olen lukenut kirjailijan vastaavaa sivupuhetta, jossa viitataan kirjan kirjoittamiseen ja siihen, että toinen kirja on pahin, kun pitäisi jotenkin lunastaa paikkansa kirjailijana, ja kirjailijan epävarmuus on suurimmillaan.

Ihastuin kovasti Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet, josta kirjoittamani blogipostaus on luettavissa alla olevasta linkistä. Hiljainen vieras jätti minulle kuitenkin hämmentyneen ja sekavan olon. Olisiko kirjaa pitänyt vielä vähän kypsytellä, niin että se olisi ilmestynyt myöhemmin syksyllä? Asioita jäi mielestäni liikaa auki. Tuomas jäi sairaalaan ja unohtui sinne, ja Jonin poismeno ohitettiin mielestäni liian kevyesti. Camillan syntymän jälkeen kaipasin jotain muutosta tai käännettä, ehkäpä Elisabetin häviämistä kuvioista tai joitakin viittauksia realismiin,  Kauhutapahtumien jatkuminen syntymän jälkeenkin alkoi jo kyllästyttää.

Hiljainen vieras edustaa kauhukirjallisuutta, joka on itselleni vieraampi lajityyppi. Pystyin kuitenkin lukemaan kirjan ahdistumatta, joten kovin paha se ei ollut, mutta valitettavasti minä en täysin sille lämmennyt.

Jussi Karjalaisen kansi on vaikuttava. Onko hahmon mekossa Torniojoki?


Hiljaisesta vieraasta on kirjoitettu myös muualla:



Postaukseni Heikkilän esikoisteoksesta Veteen syntyneet avautuu alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Akseli+Heikkil%C3%A4



 

31/05/2022

Päivi Alasalmi: Matkalla paratiisiin. Valokuvat ja piirrokset Juha Savolainen


Päivi Alasalmi ja Juha Savolainen tekivät vuonna 1997 maailmanympärimatkan ensin kahden kuukauden matkana Puolaan, Kreikkaan, Israeliin ja Egyptiin. Sen jälkeen he tekivät kotimaassa vietetyn tauon jälkeen kahdeksan kuukautta kestäneen matkan Ranskan kautta Tansaniaan, Keniaan, Intiaan, Nepaliin, Thaimaahan, Malesiaan, Singaporeen, Australiaan, Uuteen-Kaledoniaan, Vanuatulle, Uuteen-Seelantiin ja Yhdysvaltoihin. Matkasta syntyi 1999 matkakertomus nimeltä Matkalla paratiisiin. Teksti on Alasalmen ja hienot kuvat ja piirrokset Juha Savolaisen.

Kirja tarjosi mielenkiintoista luettavaa monista maista ja maanosista, niiden ihmisistä, eläimistä ja tavoista. Kirjassa pysytään realismissa ja omissa havainnoissa, eikä onneksi lähdetä rakentamaan jotain fiktiivistä tarinaa matkojen ympärille. Sellaiseenkin vastikään törmäsin.

Matkalla paratiisiin osoitti, että tällaisella matkalla matkavalmistelut ja etukäteistiedot ovat erityisen tärketä. Aivan kaikkia nykyaikaisia tietoteknisiä apukeinoja ja älypuhelimia ei vielä tuolloin ollut käytettävissä, mutta tietokone oli kuitenkin mukana. Sen akun kestävyyteen viitataan. Millainen kone oli? Jäin myös miettimään, miten netti toimi tuohon aikaan ja eri puolilla maailmaa. Aikaa on kulunut kuitenkin jo 25 vuotta, ja filmirullatkin ovat käyneet harvinaisiksi.

Kotipaikkakunta tulee kirjailijalle yllättävästi vastaan toisella puolen maapalloa, Australiassa

"Olemme tulleet pääsiäispyhiksi kauneimpaan ja eksoottisimpaan paikkaan, jonka Nigel tietää: eukalyptusmetsään, joka muistuttaa lähinnä Haukiputaan männikköä, juuri sellaista, jota sain nuorena tuijotella ikkunasta niin paljon kuin ikinä jaksoin. Mutta aavikon poika Nigel on haltioissaan."

Matkalaisilla oli positiivinen ja avoin mieli, ja kummallakin myös omia kiinnostuksen kohteita ja toimintoja. Oli mielenkiintoista päästä nojatuolimatkalaisena mukaan tuohon ainutlaatuiseen kokemukseen.

Elämä on ihanaa, monipuolista ja yllättävää. Siitä voi nauttia, kun uskaltaa elää täysillä ja ottaa vastaan, mitä sillä on annettavana. Maailmanympärimatka on suurta. Viikon matka jonnekin on hienoa sekin, mutta elämään voi toivottavasti suhtautua avoimin mielin, myös silloin, kun ei mene minnekään. 











 

28/05/2022

Matias Riikonen: Matara


Matias Riikonen (s. 1989) on kirjoittanut viisi kirjaa, jotka kaikki ovat olleet kirjallisuuspalkintoehdokkaina tai voittaneet niitä. Esikoisteos Nelisiipinen lokki oli 2012 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Vuonna 2017 ilmestyivät  toinen romaani Suuri fuuga ja proosavihko Kiertorata, jotka olivat Toisinkoinen-ehdokkaina ja voittivat Kalevi Jäntin palkinnon. Omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset julkaistiin 2019, ja se oli Jarkko Laine -palkintoehdokkaana. Matara on teosparin toinen osa, ja se voitti Tulenkantajat-palkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2021.

Tämä kirjailija vaikuttaa siis varsin lahjakkaalta ja siltä, että hänestä kuullaan vielä. Matara on ensimmäinen kirja, jonka Riikosen tuotannosta luin.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi kirjan nimeen, joka ei yhdistynyt mihinkään,  ja muisti alkoi tuottaa muita outoja kirjan nimiä suomalaisessa kirjallisuudessa, kuten Harhama, Datura ja Mirdja. Kirjoilla ei sinänsä ole muuta yhteyttä Mataraan, vain outo nimi.

Lukiessani minun piti pohtia aika paljon kirjan miljöötä; mistä oikein on kyse, eli mistä ajasta ja paikasta kerrotaan. Kesä on varmaa, ja tekstissä viitataan myös muihinkin kesiin. Paikka on jonkin opiston läheisyydessä, ja opistolla käydään vain nukkumassa, muuten ollaan ulkona ja jatkuvassa liikkeessä. Puheissa ei saa viitata ulkopuolelle. Kyse on jostakin suljetusta yhteisöstä, Matarasta, jossa on sotilaallisen tarkat säännöt.

Aikuisia ei ole, mutta opiston hoitajattaret tekevät eväitä, ja heidät mainitaan ohimennen. Onko kyse lastenkodista, kesäleiristä vai kesäsiirtolasta, joissa tosin aikuisten läsnäolo näkyisi varmaan enemmän. Onko opisto sittenkin peitenimi kodille? Ulkona käydään päivät pitkät leikkisotaa vihollisia vastaan. Sodalla on tarkat säännöt ja antiikin Rooman mallit.

Kaikki henkilöt ovat poikia, jotka lähtevät yhteisöstä 15 vuotta täytettyään. Heillä on hyvät tiedot historiasta, ja antiikin Rooman mallin mukaisesti he luovat omat valtionsa,  oman maailmansa, oman leikkinsä ja oman sotansa. Eletään siis koulupoikien lapsuutta n. 7 - 14- vuotiaana, jossa kesät ovat pitkiä ja päivät täyttyvät jännittävistä asioista. Tyttöjä maailmaan ei mahdu. Orastavien seksuaalisten ajatusten kohteina ovat nuket, mutta hellyyden tasolla myös ehkä toiset pojat: "Kaius hyväili pikkuveljen niskaa."

Aikuisten puuttumisen ja poikalauman iän perusteella mieleen tuli William Goldingin Kärpästen herra. Kirjoissa on samoja piirteitä, ja jopa Mataran auguurin henkilöhahmo on samantapainen kuin Kärpästen herran Possu: pyöreävartaloinen, pullonpohjalaseja käyttävä kaikkein kiltein poika. Lisäksi molemmissa kirjoissa on outo ja pelottava hahmo, Matarassa se on ehkä linnunpelätti ja Kärpästen herrassa laskuvarjostaan puuhun kiinni jäänyt kuollut lentäjä. Mataran sotilaat ovat kuin Kärpästen herran metsästäjiä. Molemmat joukkiot elävät kiihkeästi ja omaan totuuteensa sokaistuen. Sodassa haavoitetaan, otetaan vankeja ja tapetaan (vaikkakin puumiekoilla). Vankien kohtelu on julmaa: heitä nöyryytetään, hakataan ja piinataan keinoja kaihtamatta (ja kai ihan oikeasti). Molemmilla porukoilla on sadistinen johtaja. 

Lukemisen aikana pohdiskelin, onko tämä sittenkään minun kirjani, pääsenkö tähän sisään, luenko tätä loppuun, onko tämäkin nykyään niin muodikasta tajunnanvirtaa ilman selkeää rakennetta.

Kirja lähti kyllä vetämään, ja poikien leikkisotaa oli jännittävä seurata, kun siihen joutui pakosta mukaan, mutta sivulle 160 päästyäni odotin edelleen jotain käännettä. Sitä ei tullut. Kirjan tarina on loputonta seikkailua, loputonta aktiivisuutta, loputonta sotaa ilman selkeää rakennetta. En ole poika, enkä ole koskaan leikkinyt sotaa. En tavoita seikkailun huumaa, ja jatkuva sotiminen alkoi välillä suorastaan puuduttaa.  Samantapaisia ajatuksia oli Kirsin Book Clubin Airi Vilhusella kirjaa lukiessaan  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa (ks. linkit alla). 

Kirjan ehdottomat plussat ovat hieno ja kuvaileva kieli, tarkat luontokuvaukset ja historialliset viittaukset antiikin Rooman yhteiskuntaan ja sotilaisiin. Isoveljen ja pikkuveljen lämmin kiintymyssuhde on myös hyvin kuvattu. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia.

Leikin kiihkon kuvaus, tulee esille myös kielen tasolla, jossa pisteitäkään ei tarvita. Kaikki vain tapahtuu, vyöryy, toimii, etenee... Aluksi pidin pisteettömyyttä puutteena, jota äidinkielen opettaja mahdollisesti kommentoisi, mutta tarinan edetessä ymmärsin sen olevan taitavasti rakennettu tyylikeino. Kyllä niitä pisteitä ilmaantui tekstiin myöhemmin. 

Matias Riikonen on taitava kirjoittaja. Lisäsin lukulistalle hänen muutkin teoksensa ja toivotan hänelle menestystä kirjailijan urallaan.


Airi Vilhusen analyysi Matarasta on julkaistu Kirsin Book Clubin sivulla: https://kirsinbookclub.com/2021/12/matias-riikonen-matara-poikien-leikeista-on-leikki-kaukana/ (Luettu 28.5.2022)

Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa on Mataraa arvioitu hyvin: https://tuijata.com/2021/11/19/matia-riikonen-matara/  (Luettu 28.5.2022)

24/05/2022

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Kolmas osa Päivi Alasalmen kirjoittamasta ja Riikka Jäntin kuvittamasta satukokoelmasarjasta on nimeltään Kultainen kissanpentu. Minua viehättää sarjan visuaalisesti samanlainen ulkoasu ja satujen päivittäminen nykyaikaan. Päivi Alasalmen satujen kieli on rikasta ja hauskaa. Riikka Jäntin kuvitus sopii satuihin hyvin.

Takakansitekstin mukaan:

 "Kultainen kissanpentu täydentää Päivi Alasalmen perinteikkäiden, mutta railakkaiden satujen sarjan...
...Sadut vievät kiehtovalle maailmanympärimatkalle Konstantinopolin sulttaanin vieraaksi ja kuulemaan Jaavan prinssin soittorasian outoa melodiaa. Tarinoissa seurataan ritareiden, velhojen, hirmuvaltiaiden, metsänpeikkojen ja myös ihan tavallisten tyttöjen ja poikien kutkuttavia kohtaloita."

Kultainen kissanpentu -kokoelman kahdestatoista sadusta nostan esille kolme, joista pidin erityisen paljon. 

Sokerileipurin suuri koira -sadussa on ihana miljöö postikorttimaisessa vuoristokylässä, joka vertautuu mielessäni pikku Heidin asuinseutuun. Satu kuvaa hienosti Anttonin ja hänen pappansa välistä rakkautta, vähän niin kuin pikku Heidissäkin. Satu sisältää jännitystä ja kuvaa hyvin kylän yhteisöllisyyttä, kun on toimittava nopeasti Anttonin pelastamiseksi paleltumiskuolemalta. Lisäksi sadussa on ihana koira, joka lopulta löytää Anttonin. Antton saa kohmettuneella kädellään avatuksi koiran kaulassa olevan kaakaotynnyrin hanan. Sen jälkeen Antton kiepsahtaa koiran selkään, ja koira kuljettaa hänet etsijöiden luo.

Taikurin piano -sadun kieli saa pisteet kuvauksistaan. Esimerkiksi tästä:

"Kun taikuri saapui torille ja alkoi pystyttää esiintymislavaa, kyläläiset kerääntyivät uteliaina hänen ympärilleen. Kylässä ei ollut käynyt muukalaisia pitkään aikaan, ja uuden tulokkaan ilmestyminen  oli merkittävä tapaus. Vallankin kun tällaista ilmestystä ei ollut konsanaan nähty. Taikuri oli luiseva mies, jolla oli mustat, kiharat hiukset. Hänen nenänsä oli pitkä kuin nälkävuosi, ja hänellä oli harteillaan yönmusta viitta, jonka selkämystä koristivat hopeatähdet. Hänen tummat silmänsä välähtelivät arvaamattomasti. Päässään hänellä oli teräväkärkinen piippalakki, jonka solki oli tehty hopeasta. Hän veti vankkureistaan alas pyörillä kulkevan kiiltävänmustan pianon ja musteensinisen maton, jolle hän asetti suuren, puisen matkakirstun. Piano alkoi soittaa itsekseen outoa ja salaperäistä sävelmää, joka lumosi kuulijat."

Seinähullu Seppo -satu naurattaa kielellisillä oivalluksillaan. Seppo on metsänpeikko, joka pitää itseään maailmankaikkeuden tyylikkäimpänä kaverina ja lähestyy metsään ilmestynyttä tyttöä kohteliaasti:

"-Hyvää päivää, kaunis neiti! Minä olen Seppo. Ketä minulla on kunnia puhutella?Harmi vain, että peikkojen kieli kuulostaa niin kovin vieraalta piikaihmisten korvissa. Tyttö luuli, että Seppo oli huutanut:

 - Ölölölö löllölöö! Räyh! Ärä kärärä Seppo. Ölölö löllerö räkä räyh?" ... 

... Seppo ymmärsi, että neiti oli käsittänyt hänet aivan väärin, ja hyvin kasvatettuna peikkona hän halusi korjata erehdyksen. Niinpä hän lähti rynnimään isoilla, karvaisilla jaloillaan neidin perään, ja huusi juostessaan: 

- Anteeksi, hyvä neiti! Minun ei ollut tarkoitus pelästyttää Teitä, vaan ainoastaan kysyä, mitä Teille kuuluu ja missä Te asutte. 

Tämän lauseen piika kuuli korvissaan näin:

- Räävärä värä! Ärä ölölölö käräräkä räyh rää! Räyh räyh rää, kärä löllerö lää." 

Voi, mikä ihana suomen kieli ja ihanat suomen kielen öökköset! Millä muulla kielellä peikon mökellyksen ja älämölön olisi voinut näin osuvasti kuvata?! 

Ja voi, minkä ihanan elämyksen ja ilon kirjojen ääneen lukeminen saattaa lapsille antaa. Kyllä tuolle älämölöllekin on varmasti aivan pakko yhdessä nauraa. Mikään peli ei korvaa kielen voimaa, joka lisää sanavarastoa ja ruokkii mielikuvitusta ja tuottaa iloa - toivottavasti turvallisessa läheisyydessä ja joka päivä. 

Päivi Alasalmen satukirjat sopivat hyvin itse lukeville lapsille, koska sadut ovat sopivan mittaisia. Ne sopivat myös erityisen hyvin ääneen luettaviksi juuri kielen rikkauden vuoksi. Uskoisin, että eläytyvä ääneenlukeminen tuo paremmin esiin kaikki kielelliset hienoudet, kuten vaikkapa juuri peikon mökellyksen. Tutkimusten mukaan ääneen lukemista kannattaa jatkaa, vaikka lapsi osaisikin jo itse lukea. (https://blogs.helsinki.fi/lukuklaani/2019/10/09/aaneen-lukemisen-merkitys-ei-katso-lapsen-ikaa/ Luettu 23.5.2022.)

Muiden sarjaan kuuluvien satukokoelmien postaukset löytyvät alla olevista linkeistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Turhamainen+aasi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sinnik%C3%A4s+meripoika 


Päivi Alasalmi on taitava ja monipuolinen kirjailija, ja jatkan hänen tuotantoonsa tutustumista.

 

21/05/2022

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Päivi Alasalmen Turhamainen aasi -satukokoelma sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Saman palkinnon sai myös hänen kolmas satukokoelmansa Kultainen kissanpentu ja vielä kaksi muutakin Alasalmen kirjaa. Turhamainen aasi sai myös Kaarlen palkinnon, joka on Gummeruksen jakama kirjallisuuspalkinto omille kirjailijoilleen. 

Turhamainen aasi - kokoelma sisältää 12 satua, joissa seikkailee prinssejä ja prinsessoja, puhuva kissa ja sammakko, jotka ovat tietenkin loihdittuja kuninkaallisia. Satujen kieli on selkeää ja rikasta. Joissakin saduissa on totuttuja asetelmia keikautettu mukavasti hieman eri asentoon: Hyvä haltiatar -sadussa on virkistävästi uima-asuissaan temmeltäviä poikakeijuja, joiden nimet ovat Usko, Toivo ja Onni. Hirviö ja palvelijatar - sadussa puolestaan käsitellään aviopuolisoiden välien viilenemistä ja monikymmenvuotista mykkäkoulua. 

Riikka Jäntin kuvat ovat hienoja, osittain mustavalkoisia, osittain värillisiä piirroskuvia. Koska luin ensimmäisenä sarjan toisen osan, Sinnikäs meripoika, en voi välttyä vertailemasta osia keskenään. Turhamaisessa aasissa tarinat ovat perinteisempiä, mutta kuvat herättävät voimakasta huomiota ja ihailua. Kakkososassa Sinnikäs meripoika on päinvastainen tilanne: tarinat vievät ykkösaseman hulvattoman hauskalla kielellään, ja kuvat ikään kuin vain tukevat tarinoita. 

Iloitsin  Sinikkään meripojan aiheista, kielestä ja teemoista. Tuntuu, että kakkososassa Alasalmi pääsi kunnolla vauhtiin, ja perinteisiä satujen kuvioita todellakin ravisteltiin. Mielenkiinnolla odotan myös sarjan viimeisen kirjan lukemista. Se odottelee lukupinossa seuraavana.

Päivi Alasalmen kirjoittamat ja Riikka Jäntin kuvittamat satukokoelmat Turhamainen aasi, Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu muodostavat kivan, visuaalisesti tunnistettavan sarjan.





Kansikuvat on poimittu osoitteista: 

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512077106/turhamainen-aasi/ 

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512085897/sinnikas-meripoika/  

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512092970/kultainen-kissanpentu/


Postaukseni Sinnikkäästä meripojasta on luettavissa tämän linkin takaa:






17/05/2022

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika: satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti


Päivi Alasalmi ei ole mielestäni ollut kovin paljon esillä mediassa tai sosiaalisessa mediassa, niin kuin nykyään kirjailijoidenkin on tapana olla. Ehkäpä hän on jäänyt hieman pimentoon. Minulta meni vuosikymmeniä, etten lukenut hänen kirjojaan Vainolan (1996) jälkeen. Päätin nyt tutustua hänen tuotantoonsa, joka onkin laaja ja monipuolinen ( http://www.paivialasalmi.com/kirjat.html . Luettu 17.5.2022)

Luin ensin saamelaistrilogian: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Pidin kovasti näistä. Tämän postauksen lopussa on linkki blogiini, johon olen kirjoittanut ajatuksiani trilogiasta.  Yritin lukea myös Sudenraudat, mutta kävi niin kuin etukäteen arvelinkin: en pystynyt sitä lukemaan, koska mielikuvat susien raatelemista lapsista olivat liian voimakkaita herkälle mielelle.

Nyt on vuorossa satukokoelma Sinnikäs meripoika, joka onkin varsin ilahduttava lukukokemus. Takakansitekstin mukaan "Sinnikäs meripoika jatkaa Alasalmen palkitun satukirjan Turhamaisen aasin valloittavia polkuja." 

Sinnikäs meripoika -kokoelma koostuu kymmenestä sadusta, joissa on perinteisen sadun aineksia, mutta asetelmat on voitu keikauttaa päälaelleen, niin kuin esimerkiksi sadussa Kosijan kolme tehtävää, jossa prinsessa Rämäpää asettaa ehdot kosijoilleen. Hyvä näin, etteivät vain prinssit valitse itselleen puolisoa, vaan myös prinsessat voivat valita, kenet haluavat.

Osalla saduista on päällisin puolin perinteiset sadun kehykset, mutta ne sisältävät vakavan teeman. Tällaisia ovat mm. kokoelman nimisatu Sinnikäs meripoika, joka kertoo isän kaipuusta sekä Vuorenpeikon luolassa, jossa vuorenpeikko juottaa ryöstämilleen isille orjalientä. 

 "Heidän suustaan roiskui sylki, kun he kävivät tuoppien kimppuun kuin se olisi koko heidän elämänsä."

Enkelin laulu käsittelee suurta ihastusta (ehkä ensirakkautta) sekä realismin tuomaa pettymystä. Siinäkin on kiva uusi näkökulma sadun maailmaan.

Kaiken kaikkiaan Päivi Alasalmi on kokoelmassaan päivittänyt satuja nykyaikaisiksi. Satujen kieli on raikasta ja hauskaa, ja voi kuvitella, mitä niiden lukeminen ääneen lapselle aiheuttaa: No luultavasti ainakin naurunremakan. Varmaan myös kiinnostus sanoihin lisääntyy niiden tuottaman ilon myötä.

 Esimerkiksi ihanasta kielestä voisi valita vaikkapa näytteet sadusta Loputon lankakerä:

"- Ajakaa tuo riehuva räähkä pois, ja ellei hän lähde suosiolla, heittäkää hänet pimeimpään vankityrmään napanöyhtäänsä napostelemaan!"

- "Turpiinks' kerjäät, tohvelisankari? uusi kuningas kiljui, ja jykevä kruunu keikkui hänen hennoilla kutreillaan kuin purtilo merihädässä." 

Riikka Jäntin mustavalkoinen piirroskuvitus kuvaa perinteistä satumaailmaa, ja satujen vinjetit ovat hienoja. 

-----

Postaukset saamelaistrilogiasta: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus avautuvat tästä linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi 


 

      

 

 


04/05/2022

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus



Päivi Alasalmen Siipirikon kuiskaus päättää saamelaistrilogian, jonka aiemmat osat ovat Joenjoen laulu ja Pajulinnun huuto. Postauksen lopussa on linkki trilogian aiempien osien postauksiin.

Soruian tarina jatkuu.

Kylän elämä on palautunut pikkuhiljaa ennalleen verilöylyn jälkeen, vaikka kylä onkin nykyään vain leskien, vanhusten ja lasten kylä. Nuoret ja voimakkaat miehet ovat saaneet surmansa. Yhtään pirkkalaisia ei jäänyt asiasta kertomaan, mutta kylässä pelätään kuitenkin koko ajan pirkkalaisten paluuta. Soruia pelkää lisäksi keltaturkkisen suden paluuta tai suosta ammollaan tuijottavia silmiä.

Aanaarista muutetaan Pielpajärvelle ja Retsamojärvelle, erämaahan. Elämä kulkee totuttuja latuja. Oma uskonto on läsnä koko ajan arjessa: enteitä luetaan eläinten sisäelimistä, jumalille uhrataan, perinteitä ja tapoja noudatetaan. Kyläläisten elämä myötäilee luonnon rytmiä, ja he elävät luontoa ja toisiaan  kunnioittaen.

Jonkun ajan kuluttua pirkkalaiset kuitenkin palaavat. Tällä kertaa he kannattavat Lutterin uskon jumalaa, joka on eri kuin munkki Tuomaksen aiemmin saarnaama. Aluksi ihmettelin, miksi tarina on sijoitettu juuri 1500-luvulle, mutta sitten ymmärsin, että se on haluttu ajoittaa uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin katolilaisuudesta ja pakanakansojen jumalista haluttiin päästä eroon. Agricolakin siitä saarnasi.

Pirkkalaiset aloittavat taas veronkannon, ja verojen määrä on koko ajan noussut, niin että metsistä loppuvat veroksi annettavat saaliseläimet. Lisäksi vuonolaiset ja vainolaiset vaativat omat osuutensa. Seudulle saapuu myös Torniosta Hemminki Aattarinpoika ja Ylitorniolta Masarias Tomuhousu, joiden teoilla on ratkaiseva vaikutus kyläläisten ja varsinkin Soruian elämään. Myös ajomies Matti Pöllä vaikuttaa asioihin.
"Keimiöniemelle olivat muutkin ylitorniolaiset rakentaneet kalatupia, sillä kruunu oli myöntänyt heille nautintaoikeuden järveen, jonka siika- ja muikkukantaa he mieluusti kesällä ja syksyllä vähensivät."

Voi noita kotipaikkakunnan miehiä! Tässä yhteydessä en ollut ollenkaan tyytyväinen heidän mainitsemisestaan. Päinvastoin, tunsin myötähäpeää heidän nautintaoikeuksiensa ja kalamajojensa vuoksi.

Verotuksen yhteydessä,  kappalaisen ja lapinvoudin edessä, Soruiasta tulee syytetty, ja monet niistäkin, joita hän on auttanut, kääntyvät häntä vastaan. Noituus on ankara rikos, olipa se sitten totta tai ei. Kirjan nimi saa selityksensä, kun Soruia uhkaa kiduttajaansa - tai vain näkee enteenä hänen kohtalonsa.

"Vaikka uhkaukseni oli ollut pelkkä siipirikon kuiskaus, se oli tehonnut."

Alasalmi käyttää taitavasti ennakointeja, mutta silti kirjan loppu yllättää. 

Soruian sanat tyttärelleen: "Minä olen kanssanne aina, vaikkei minua näy." antavat toivoa elämän jatkumisesta, ehkä uudessa olomuodossa. Joenjoen laulun postauksessa on linkki Flinkkilä & Kellomäki -sarjassa esitettyyn Alasalmen haastatteluun, jossa hän kertoo lainauksen henkilökohtaisen ja koskettavan alkuperän.

Päivi Alasalmen saamelaistrilogia valottaa saamelaisten elämää 1500-luvulta nykypäivään asti. Trilogian rakenne on mielenkiintoinen, sillä se ei etene kronologisesti, vaan nykypäivän osuus on vain pieni osa aloituskirjassa  Joenjoen laulu. Kokonaisuus liittää tarinat Uddasin sukuun, joka yhtenä muiden joukossa joutui kohtaamaan suomalaisen kolonialismin.


Allaolevasta linkistä pääsee lukemaan trilogian muiden osien postaukset blogissani:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi



25/04/2022

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmen saamelaistrilogian kakkososa, Pajulinnun huuto, jatkaa Joenjoen laulun 1500-luvun tarinaa saamelaiskylässä. Joenjoen laulussa nuori Soruia rakastui pirkkalaiseen ja sai tämän lapsen. Pajulinnun huuto jatkaa tarinaa n. kuuden vuoden kuluttua. Matte on ottanut Soruian vaimokseen ja Morukin pojakseen. Soruian isä on Uddasin Moruk, ja Joenjoen laulun Sami Uddasin esi-isä. Tarinat nivuoutuvat siten yhteen yhden suvun ympärille.

Pirkkalaiset palaavat takaisin Saamenmaahan, mutta tällä kertaa heillä on joltakin ihme kuninkaalta saatu lupa veronkantoon. Saamelaisten turkikset ja joen kulta kelpaavat pirkkalaisille riemumielin- ja seuraavana vuonna he tulisivat uudelleen, ja sitäkin seuraavana vuonna. Pirkkalaisten ahneudella ei ole rajoja, eivätkä he kaihda käyttää väkivaltaa.

"Silloin Kaukomieli tarttui raivon vallassa isään, repi ja riepoi, masensi maahan, ja isän maatessa maassa Kaukomieli alkoi hakata häntä. Veljeni tulivat isän apuun. Moret kaatoi Kaukomielen maahan ja hakkasi tätä raivon vallassa nyrkeillä  kasvoihin. Vasta kun Arpia löi lapiolla Moretia päähän, tämä joutui irrottamaan otteensa Kaukomielestä.

Toiset pirkkamiehet löivät veljiäni ja kaikki tulivat ihan hulluiksi. Moret sai lapiosta päälaelleen ison, vertavuotavan avohaavan ja Curnâltâ katkesi oikeasta kädestä etusormi. Tuvdeelta murtui kylkiluita ja Kuivilta irtosi suusta monta hammasta. Isää lyötiin niin työläästi, ettei äiti ollut tuntea häntä, sitten kun vihdoin näki hänet. Isä pantiin polvilleen paljas kaula kiven päälle ja hänet pakotettiin miekan iskun uhalla paljastamaan, mihin he olivat piilottaneet taljat ja turkikset. Isä säästi heidän kaikkien hengen kertomalla nahkojen kätköpaikan."

Munkki Tuomas alkaa kerätä nimiä ja varallisuustietoja kirkonkirjoihin ja kastaa saamelaisia kristinuskoon, josta he eivät ole aiemmin juuri kuulleetkaan. Väkivaltainen kastaminen on traumatisoivaa. Tuomas ylittää rajan, kun hän tuhoaa seidan ja käy Soiruan kimppuun. Tämä on tapahtumien käännekohta, josta ei ole enää paluuta. Pirkkalaisten julmuus näyttäytyy yhä hirveämpänä.

Pajulinnun huuto on Soruian kasvutarina nuoresta tytöstä kylän vastuunkantajaksi sekä identiteetin ja olemassaolon puolustajaksi. Hän saa isältään näkijän sormuksen, ja hänen kykynsä vahvistuvat, niin että Moretin henki pelastuu.

"Pajulinnun huuto on kiehtova, taianomainen ja julma tarina, joka kuvaa Saamen kansan lohdutonta kohtaloa suomalaisten valloittajien armoilla. Se on myös taitavasti kirjoitettu romaani ihmismieltä riivaavista ikiaikaisista tunteista: säälimättömyydestä ja menetyksestä sekä surusta joka muuttuu vihaksi. (Takakansitekstiä).

Kirjan luettuani kuuntelin netistä myös pajulinnun laulua. Se on riipaisevan surumielistä. Entäpä silloin, kun se huutaa?


Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni Alasalmen Joenjoen laulusta:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=P%C3%A4ivi+Alasalmi
 

14/04/2022

Maritta Lintunen: Heijastus

 


"Minun mieheni kertoo minun mieheni kuolemasta. Minä olen naimisissa, ja leski. Minulla on poika, mutta en ole äiti. Minulla on elämä, joka on tehty mahdottomaksi elää."

 "Yksi toukokuinen lauantai hiljaisessa pikkukaupungissa. Miehen ja kahden eri-ikäisen naisen historiat punoutuvat yhteen omituisia teitä, kun jokainen heistä ajautuu tekemään tiliä tekojensa, meneisyytensä ja valintojensa kanssa...

...Kolmen kertoja toisistaan kimpoilevat tarinat muodostavat heijastusten ja vastaheijastusten sarjan, lopulta myös itsensä peilikuvan." (Takakansitekstejä) 

Maritta Lintusen Heijastus avautuu takakansitekstien valossa varsin mielenkiintoisesti. Ihmiset tulevat näkyviksi ja kokonaisiksi persooniksi vähitellen. Kerrontatekniikka on jälleen upeaa: henkilöt esitellään toisten ihmisten puheissa tai ajatuksissa vaivihkaa ja alleviivaamatta. Ihmisten elämät punoutuvat pikkuhiljaa yhteen tarinassa, niin kuin ovat jo aiemmin punoutuneet fiktiivisessä todellisuudessa. 

Tuomas palaa kotipaikkakunnalleen pitkän ajan jälkeen. "Minulla on ollut jo pitemmän aikaa sama päähänpinttymä: on päästävä käymään täällä yksin, kenenkään tietämättä. On nähtävä vielä kerran pienimmätkin yksityiskohdat."

Saaralle Tuomas näkyy heijastuksena ikkunassa, ja näky saa hänen vaivalla kokoamansa maailman murentumaan. Kädetkin vapisevat ja sydän muljahtelee.

Suvi on tullut hoitamaan vanhempiensa asioita ja valmistelemaan mökin myyntiä. Hänellä on "kärsinyt, elämän lyömä katse."

Sitten on vielä Tuomaksen isä Martti Hamara ja Saaran mies Pauli Vahtola, Riekkinen, juoppo-Koistinen ja poliisi sekä muutama muu. Saara kaipaa elämäänsä jotain muuta, koska "vaikka naulaisin kallooni linnunpöntön, Pauli tuskin huomauttaisi asiasta." Voiko asiaa sen selvemmin sanoa?

Muutaman päivän aikana ehtii tapahtua paljon:  nykyhetkessä ja menneisyyden asioita muistellessa. Avautuupa eräälle tyypille mahdollisuus kurkistaa tulevaisuuteenkin. Heijastuksen juoni on mielenkiintoinen ja taitavasti punottu. Lukemisen aikana oli mukavaa piirtää ihmisten välisiä suhteita suhdekaavioksi. Lintusen kerrontatekniikka on hiottua ja ihailtavaa. Kirjan loppuratkaisu on niin yllättävä, että suuni jäi auki pitkäksi aikaa. 

Kiitos kirjasta!

Linkistä avautuvat muut blogipostaukseni Maritta Lintusen tuotannosta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Maritta+Lintunen

10/04/2022

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu




Olen lukenut Päivi Alasalmelta aiemmin vain hänen teoksensa Vainola. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1996. Lukemisesta on kauan, mutta muistan, kuinka vetävä kauhuparodia se oli. 

Ei minulla ole ollut mitään erityistä syytä olla lukematta hänen tuotantoaan, mutta se on vain jäänyt. Sudenraudat kiinnostaa ja odottelen sitä kirjaston jonossa. Odotellessani päätin tarttua muuhun tuotantoon ja valitsin sattumalta luettavaksi Joenjoen laulun vuodelta 2013. Se on osa Alasalmen saamelaistrilogiaa, jonka muut osat ovat Pajulinnun huuto, 2015 ja Siipirikon kuiskaus, 2017. Aion lukea nyt aluksi ainakin ne. Tuotanto on laaja, kuten alla olevista linkeistä voi nähdä. Ehkäpä luen tuotantoa laajemminkin.

Joenjoen laulu sisältää kolme erillistä ja eri aikakauteen sijoittuvaa tarinaa, jotka käsittelevät saamelaisuutta eri näkökulmista, kuitenkin ilmeisesti yhden suvun kautta. Tarinat ovat kuin kolme pienoisromaania. Tarinat on otsikoitu:  Aanaar 1519, Pajala 1852 ja Inari 2013. Pidän siitä, että tarinat ovat erillisiä ja eri aikakausiin sijoittuvia, ja tarinassa pysyttiin lukijaystävällisesti yhdessä aikatasossa kerrallaan, eikä risteilty samaan aikaan eri tasoilla, niin kuin nykyisin niin monissa romaaneissa on tapana. 

Aanaar 1519 kertoo vanhasta saamelaisuudesta, turvekammeista, vanhan maailman uskomuksista, perinteistä ja tavoista pienen yhteisön näkökulmasta. Aanaar 1519 on Soruian ja hänen perheensä tarina. Tarinaan kuuluu myös haavoittunut pirkkalainen, jonka hengen Soruia pelastaa. Hän tuo vihollisen kotisiitaansa ja hoivaa haavoittuneen kuntoon, vaikka sitä ei hyvällä katsotakaan. Soruia ja pirkkalainen lähentyvät, Soruia rakastuu ja tulee raskaaksi. Kevään tullen heidän on lähdettävä. Soruia haaveilee yhteisestä elämästä pirkkalaisen mailla etelässä, mutta eräänä yönä pirkkalainen lähtee ja jättää Soruian yksin erämaahan. Soruian on selvittävä synnytyksestäkin yksin. Suvun, etenkin sisaren, huolenpito ja rakkaus auttavat kotiin palaamisessa ja selviytymisessä.

Toinen osa, Pajala 1852, kertoo Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja toiminnasta pohjoisilla alueilla suomalaisten ja saamelaisten parissa. Laestadius on voimakkaan herätysliikkeen alullepanija ja  mielenkiintoinen persoona, jonka toiminnasta ja voimallisista saarnoista jotain jo tiesinkin. Saamelaisten kannalta hänen toimintansa voidaan kuitenkin nähdä oman uskonnon riistona. Tätä en ole ennen tullut ajatelleeksi.

Inari 2013 on yli kolmikymppisen city-saamelaisen tarina. Uddas-Samilla on ollut kova ja rikkonainen elämä. Etelässä, Tampereella, alkoholi, huumeet, väkivalta ja ihmissuhteiden katkeaminen vievät elämältä pohjan. Henkensä säilyttämiseksi hän pakenee ja hyppää suin päin pohjoiseen menevään junaan ja palaa kotiseudulleen. Inarissa hän kohtaa puolisaamelaisen Ingan ja rakastuu. Uddas-Sami on juoppo, päihteiden käyttäjä ja rellestäjä, mutta sisimmässään herkkä ja tunteikas mies, jolta on viety kieli ja identiteetti. Rakkaudessaan Ingaan hän on rehellinen ja liikuttava. 

Aanaar 1519 on hieno ja kaunis tarina. Pajala 1852 antaa aiheeseen lisänäkökulmaa, mutta Inari 2013 on mielestäni kirjan ehdottomasti paras osa. Voi sanoa, että huh, mikä tarina ja ennen kaikkea: huh, mikä tarinan loppu! 

Alasalmen Joenjoen laulu valottaa saamelaisuudesta eri puolia eri aikakausina. Teemallisesti siinä on samaa kuin Katri Rauanjoen vastikään ilmestyneessä Kesämerkeissä.


Tietoa Päivi Alasalmesta ja hänen tuotannostaan:

https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ivi_Alasalmi  (Luettu 9.4.2022)


Lisätietoa Alasalmen tuotannosta saa myös kirjailijan omalta sivulta:

http://www.paivialasalmi.com/kirjat.html (Luettu 9.4.2022)


Päivi Alasalmen avoin ja mielenkiintoinen haastattelu elämästä ja tuotannosta sekä hänen henkilökohtaisesta suhteestaan saamelaisuuteen on katsottavissa Yle Areenalla toistaiseksi. Alkuperäinen esitys oli 22.1.2022 Yle TV1:ssä. Ohjelma kuuluu Flinkkilä & Kellomäki -sarjaan ja on nimeltään Päivi Alasalmi ja suden jäljet 

 https://areena.yle.fi/1-50996078 (Katsottu 9.4.2022)




 

27/03/2022

Maritta Lintunen: Sukukaktus


Maritta Lintusen Sukukaktuksen
kansikuva on sumea. Kuva sopii tarinaan hyvin, sillä kirjassa on kyse haalistuneista valokuvista, muistoista, juurista ja suurista kysymyksistä, mistä tähän on tultu ja miksi ollaan sellaisia kuin ollaan. Sukukaktus on Maritta Lintusen ensimmäinen romaani,  ja se ilmestyi vuonna 2003.

Minäkertoja, jonka nimi paljastuu vasta kirjan lopussa, on elänyt lapsuutensa kaukana pohjoisessa (ehkä Sallassa),  jossa rautatieasema oli hänen kotinsa tai ainakin henkinen kotinsa. Ihmisiä tuli ja meni, mutta haaveileva ja herkkä pikkutyttö viihtyi näkymättömänä omissa oloissaan. Vanhempien huoneesta kuuluu toisinaan pelottavaa meteliä ja huutoa. Aikuisten asioita ei ollut tapana selittää, eikä lapsen valmistelemisesta uusiin tilanteisiin ollut kuultukaan.

Varoittamatta hänet tempaistaankin uuteen ympäristöön; kaupunkiin ja kerrostaloasuntoon, jossa hänen piti viettää aikaa avaamatta ovea kenellekään, kun äiti oli töissä. Isäkin häipyy vain lasta päähän taputtaen. Lapsi jää kiinni muistoihin ja menneisyyteen. Aikuisena "juurettomuuden tunne saa hänet tekemään toivioretken lapsuutensa rautatieasemalle. Sinne missä kolmen sukupolven kohtalot risteävät. Missä paljon kokeneet isoäiti ja äiti ovat karaisseet häntä, varoittaneet sortumasta heikkoon mieheen."(Takakansitekstiä)

Kerronnassa vaihtelevat nykyhetki ja menneisyys. Isovanhempien ja vanhempien elämästä sekä naapuruston asioista paljastuu tarinoita vähitellen, salaisuuksiakin, eikä nykyhetkessäkään kaikkien ihmisten elämä ole sitä, miltä pinnalta näyttää.

Runokirjojen jälkeen ensimmäisen romaaninkin kieli on paikoitellen kuin runoa:
"Jos minä olen kivi, niin sinä olet tuuli. Eikä kivi lämpene tuulen, vaan auringon voimasta. Ja vain aurinko on tosi: se heittää säteensä kiven kylkeen joka ikinen aamu, vuodesta toiseen. Tuuli on ohikulkeva aavistus, ei sen enempää."
Olen aloittanut Lintusen tuotantoon tutustumisen tuoreimmista kirjoista, joten Sukukaktusta lukiessani huomasin, että tässä on jo näkyvissä niitä tyylipiirteitä, jotka ovat terävöityneet mestarilliselle tasolle myöhemmässä tuotannossa. Kahden aikatason rinnakkain kuljettaminen, näkökulmien vaihtaminen ja ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei vielä tässä kirjassa ole nähdäkseni niin terävää ja harkittua kuin myöhemmissä kirjoissa. Muutamalla lauseella ihmisen koko elämän piirtäminen on kuitenkin jo näkyvissä. Rauhan tarinassa tämä tulee erityisen hyvin esille. Työpaikan äkäilevä riivinrauta ei olekaan koko kuva hänestä.

Lähialueen sotatapahtumat ja kaikki siihen liittyvät pelottavat asiat ovat vaikuttaneet lukemiseeni. On ollut vaikea keskittyä. Olo on ollut kireä ja hermostunut, ahdistunut. Jouduin lukemaan Lintusen Sukukaktuksen kahteen kertaan ja piirtämään ihmissuhdekaavioita, jotta ymmärtäisin sen. Ensimmäisellä lukukerralla ajatus harhaili muualla. Sydänrajan jouduin jättämään kesken, koska kirjan aiheesta tuli mielikuvia ja yhtymäkohtia juuri nyt Suomen lähellä käytävään sotaan. Kunhan tilanne rauhoittuu - ja toivottavasti se tapahtuu pian - voin palata myös Sydänrajan pariin.

Lintusen proosatuotannosta lukemista odottelevat vielä: Heijastus ja Kirjeitä Suolavuonolta

Tästä linkistä pääsee lukemaan Lintusen tuotantoa käsittelevät blogipostaukseni:








10/03/2022

Maritta Lintunen: Kandanhanhi: valitut novellit


 

Maritta Lintusen Kanadanhanhi (2022) on valittujen novellien kokoelma, johon kirjailija on valinnut novelleja kaikista kokoelmistaan, joita ovat:

Ovisilmä 2006

Tapaus Sidoroff 2008

Mozartin hiukset 2011

Takapiru 2016

Boriksen lapset 2021

Olen lukenut nämä kaikki ja postannut niistä erikseen. Linkitän loppuun Maritta Lintusen tuotantoa koskevat blogipostaukseni.

Kanadanhanhen takakansitekstissä kerrotaan, että "Maritta Lintusen novellitaide on psykologisesti tarkkaa ja taidokasta. Yksittäisestä hetkestä tihkuu suurempi kertomus ja arkisessa kohtaamisessa on läsnä mennyt, tämä hetki ja tuleva. Näennäisesti pienimuotoisista sattumuksista kehkeytyy ihmeitä."

Näin juuri! Olen täysin ihastunut Lintusen tuotantoon. 

Kanadanhanhessa on mielenkiintoista Lintusen teksti Pistäväsilmäinen sukulaistäti, jossa hän pohdiskelee omaa kirjoittamistaan. Kokoelman esipuheessa Jamaikalainen sprintteri, rento mutta tarkka Jani Saxell analysoi Lintusen tuotantoa hyvin ja kattavasti.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Maritta+Lintunen


Maritta Lintunen: Mozartin hiukset: novelleja

 


Maritta Lintusen novellikokoelma Mozartin hiukset sisältää yhdeksän novellia, joita kaikkia yhdistää musiikki, ja jokainen tarjoaa myös yllätyksiä. Ei pettänyt odotuksia tämäkään kokoelma! Nyt olen lukenut kaikki Lintusen tähänastisen tuotannon novellikokoelmat. Romaaneista osa odottelee vielä vuoroaan. Jatkan mielelläni hänen tuotantonsa lukemista, koska Maritta Lintunen kuuluu suomalaisten nykykirjailijoiden ehdottomaan kärkikaartiin.

Nostan kokoelman novelleista esiin asioita lähinnä itselleni muistin tueksi. Suosittelen lukemaan tämänkin kokoelman, kuten myös muutkin. Lisäksi suosittelen tutustumaan ihan tuoreeseen valittujen novellien kokoelmaan Kanadanhanheen.

  • Karavaani
Pikkutyttö otetaan mukaan isän ja enon bändikeikalle, jossa hän kuulee ja näkee aikuisten asioita. Pikkujoulupaketista ei löydykään nukke, vaan vasara. Suuret tunteet, hämmennys ja pettymys ohjaavat vasarakäden toimintaa.
  • Mozartin hiukset
Kokoelman niminovelli on varsinainen kruununjalokivi! Voiko kuollut mies rikkoa avioliiton? Kyllä näinkin voi käydä.
  • Habitus
Sisarusten välit ovat olleet läheiset, ja varsinkin veli on tehnyt kaikkensa siskon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Hän on ollut siskolle jo nuoresta asti isoveli, veli ja isä. Eräs kesäinen tapaaminen osoittaa, että on tullut muutoksen aika.
  • Kiertotähti
Kaikenlaista voi tapahtua, kun kulttuurista kiinnostunut siivooja joutuu vaativan pomonsa tähtäimeen.
  • Joiku
Joiku on kokoelman yksi yllättävimmistä novelleista. Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi näyttää.
  • Valentiinit 
Valentiinit-novellissa yhdistyy tanssilavakulttuuri, fanitus ja retkeily. Kolmen ihmisen elämät limittyvät. Minun empatiani on ehdottomasti poliisiauton kyydissä istuvien puolella. Olisin mielelläni suonut heidän saavan jatkaa itselleen mukavaa ja omannäköistään elämää nyt, kun ikävät asiat vihdoin olivat takana.
  • Mustavalkea
Musiikki ei kiinnosta kaikkia, eikä sitä voi pakolla opiskella, kun omat mielenkiinnon kohteet ovat muualla. Pianon koskettimetkin muistuttavat vain opettajan hampaita.
  • Jannen pää
Jannen pää on mielenkiintoinen tarina musiikin yhdistävästä voimasta, sukulaissieluisuudesta ja ehkä jopa reinkarnaatiosta. 
  • Horkka
Kahden kansainvälisen pianokilpailun finalisti ja kahden kotimaisen solistikilvan voittaja joutuu kohtaamaan äärimmäisen nöyryytyksen kautta menneisyytensä, muistonsa ja pelkonsa ja taitaa selvitä.

07/03/2022

Rudolf Koivun lukukirja, koonnut Marjo Kemppinen



                                                 

Rakastan nostalgiaa: vanhoja aapisia, lukukirjoja, satuja, vanhoja kirjankuvituksia... On ihanaa ja rauhoittavaa viivähtää kiirettömän elämäntavan, onnellisen lapsuuden ja viattomuuden maailmassa. Kuvittajista Martta Wendelin ja Rudolf Koivu vetoavat minuun erityisesti. Nukun mieluusti yöni Rudolf Koivun kuvituksista painetuissa pussilakanoissa, ja joka vuosi hankin Martta Wendelinin seinäkalenterin. Kuvassa Rudolf Koivun lukukirjaa esittelee yli 50-vuotias Retu-nalle.

Rudolf Koivun lukukirjan tekstit on valittu kirjoista Aukusti Salo: Meidän lasten aapinen (1. painos 1935) ja Meidän lasten elämää (1.painos 1935), joihin kuvitukset on alunperin tehty. Tämän kokoelman tekstit on koonnut Marjo Kemppinen. Kirja on painettu 1977, ja uusintapainos (luultavasti näköispainos) vuonna 2017.

Rudolf Koivun lukukirja sisältää takakansitekstin mukaan suloisia runoja, lyhyitä juttuja, kiehtovia tarinoita - ja Rudolf Koivun ihania kuvia. Todellakin! Runot ja tarinat ovat positiivisia ja herttaisia, ja yhdessä ihastuttavien kuvien kanssa ne tarjoavat leppoisaa lukemista nykyuutisten kauheuksien vastapainoksi. Tekstejä on eri kirjailijoilta, joista voi mainita mm. seuraavat: Arvid Lydecken, Z. Topelius, Annikki Setälä, Juhani Aho, Helmi Krohn, Arvo Ylppö, Anni Swan ja Teuvo Pakkala. Tietenkin mukana on myös suomalaisia kansansatuja ja -runoja.

Lisää nostalgista luettavaa voi bongata vaikkapa seuraavan kuvan pohjalta:


Alla olevasta linkistä avautuu hyvä tietosivu Rudolf Koivusta:

http://www.rudolfkoivu.fi/ . (Luettu 6.3.2022)

06/03/2022

Maritta Lintunen: Hulluruohola



Nyt on hyvä lukuputki, ja Maritta Lintusen tuotanto maistuu. Nyt oli vuorossa romaani Hulluruohola. Graafisesta suunnittelusta vastaa Mika Wist, ja tällä kertaa pidän sekä kannesta että takakannesta, jotka kivasti johdattavat kirjan maailmaan.

Takakansitekstin mukaan "Autioituneen Riihen kylän koulusta on tulossa asuinsija sopeutumattomille, jotka ovat psykiatrisen hoidon ulottumattomissa." Isoisä Janne Järä pakottaa aikuisen pojantyttärensä Saran liittymään  Riihen henkilökuntaan kasvatus- tai opetusmielessä käsittämättömien motiiviensa vuoksi. Janne Järä on rikas ja kustantaa hoitolan toiminnan. Hän on myös kontrolloija, ehkäpä narsisti, ja Sara on tottunut alistumaan.

Ensimmäisenä Riiheen saapuu Tyyne Komulainen emännän tehtävään. Ensimmäinen asukas on Paavo Grön, rakentelusta ja kasveista kiinnostunut hieman hippimäinen mies. Seuraavaksi saapuvat peräkkäisillä autokyydeillä hyönteis- ja eläintieteteen ylioppilas Itkonen ja Selma Hillo, väritön ja kalpea, ankeasti pukeutunut nainen. Seuraavaksi tulee Matias Pohjola, "jonka jykevä, kotkamainen nenä ja villiksi päässyt mustanruskea tukka korosti mielikuvaa intiaanista". Taustalla toimivat Janne Järän lisäksi psykiatri Eelis Selander ja uskollinen autonkuljettaja Ahlström.

Henkilogalleria on mielenkiintoinen, ja pikkuhiljaa asukkaista alkaa paljastua monenlaisia elämäntarinoita ja salaisuuksia. Tarina kulkee hyvin ja kehittyy dekkarimaisesti. Jännitys pysyy viimeisille sivuille asti.

Hulluruohola tarjosi ilahduttavan lukukokemuksen. Jatkan mielelläni Lintusen tuotantoon tutustumista. Seuraavana lukupinossa on Sydänraja, ja Kanadanhanhi, joka on valittujen novellien kokoelma. Osan novelleista olen tosin lukenut jo omista kokoelmistaan, mutta kokoelman alussa oleva Jani Saxellin analyysi Lintusen tuotannosta kiinnostaa. Juuri nyt odottelen kirjastosta Sukukaktusta ja Mozartin hiuksia.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan muut blogissa olevat Lintusen tuotantoa koskevat postaukseni.