"Kun Karita ja Sami kiertelevät pikkukaupunkinsa kaduilla, heidän eteensä ei tulla. Kumpikaan ei ole tottunut siirtymään sivulliseksi eikä antamaan periksi edes toisilleen. Väkivalta on heidän valtaansa...
...Kirjan päähenkilöillä voisi olla elämä edessään, mutta kummallakaan ei ole." (Takakansitekstiä)
Tarinan keskushenkilö on Karita, kieroon kasvanut kovanaama. Koulu ei kiinnostanut, työt eivät alkaneet sujua, mutta ryyppääminen ja tappeleminen sujuvat oikein hyvin. Hänen ystävänsä Annika pyörii mukana, ja kolmanneksi liimautuu Sami. Kohta Samin ja Karitan välille muodostuu omituinen väkivaltainen rakkaus- ja riippuvuussuhde.
Tarinaa kerrotaan Karitan, hänen äitinsä Eerikan, Annikan ja Samin näkökulmasta. Aluksi piti hieman miettiä, kuka kertojista on äänessä, mutta kun heidät oppi tuntemaan, näkökulman vaihtaminen alkoi sujua. Kokonaiskuva alkoi vähitellen muodostua.
Karitan äidillä on lapsia usealle miehelle, eivätkä äidin ja tyttären välit ole ongelmattomat. Alkoholi on mukana kuvioissa. Kun Karitan äidin ikä (38 vuotta) mainittiin, koko tarina sai uudet mittasuhteet. Äiti oli ollut hyvin nuori, kun Karita syntyi, ehkä 19-vuotias, kuten Karita tarinan kerrontahetkellä.
Annika ja Karita ovat tunteneet toisensa 4-vuotiaasta asti, n 15 vuotta. Annikalla on ehyt koti ja huolehtiva äiti. Kaveruus alkoi, kun he asuivat samoissa tornitaloissa ja tutustuivat pihalla. Samin kotioloista ei puhuta, mutta koulussa olleisiin vaikeuksiin viitattiin hienovaraisesti. Kravattikaula ja hameen nykijä olivat olleet sietämättömiä. Ilmeisesti Sami oli kohdannut koulussa vaikeuksia ja ymmärtämätöntä kohtelua. Johtuiko koulusta vai mistä, että "sillä on surumieliset silmät. Se on kai jotenkin muserrettu?"
Tuli mieleen, että sekä Karita että Sami olivat koulumaailman pudokkaita, joiden todelliset ongelmat olivat jääneet näkemättä haastavan käytöksen vuoksi. Nykyajan koululaisten turvaverkkoa heillä ei mahtanut olla: ei KiVa-kouluja, kuraattoreita, koulupsykologeja, tunnetaitokasvatusta, hyvinvointitunteja, koulunkäynninohjaajia, kouluvalmentajia, ei erityisopetuksen kolmiportaista tukea. Ehkä kiltti, mutta impulssiherkkä eläintenystäväpoika ja mahdollisesti bipolaarinen tyttö vain ajautuivat vääriin porukoihin ja oppivat selviytymään ilman aikuisten tukea.
Ehkä myös Eerika-äiti olisi tarvinnut yhteiskunnan tukiverkkoa: sosiaalityöntekijöitä, diakonia-apua, SPR:n ruoka- tai ystäväpalvelua. Ilman tukea hänkin jäi selviytymään yksin. Kun Eerika oli 19, tytär syntyi, ja kun tytär oli 19, kesän tapahtumat alkoivat vyöryä päätepisteeseensä, josta paluuta ei enää ollut.
Huh, huh, mikä tarina nuorelta kirjoittajalta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti