Juuli Niemen Et kävele yksin nostaa esiin nuorten ensirakkauden ilot ja tuskat. Päähenkilöt ovat 15-vuotiaita ja käyvät samaa koulua. Ada on kirjoittajatyttö, ja Egzon on kosovolaistaustainen kuvataiteellisesti lahjakas poika. Egzon on käsittääkseni syntynyt Suomessa. Nuoret ovat kunnollisia ja hyväkäytöksisiä, varsinkin Egzon kuvataan kohteliaana ja vastuuntuntoisena. Kaikki on hyvin, ja Adan taitelijaäitikin pitää Egzonista ja alkaa opettaa hänelle asioita kuvataiteesta. Isäsuhde on molemmilla nuorilla kipukohtana: isää ei ole tai hän ei ole ainakaan henkisesti läsnä. Myös vähävaraisuus on yhdistävä tekijä.
Nuoren tytön tunneherkkyys ja tunteiden voimakas vaihtelu on kuvattu hyvin uskottavasti, ja myös henkinen irtautuminen äidistä tuntuu uskottavalta. Egzon tuntuu olevan murrosikäistä perussäheltäjää korkeammalla henkisellä tasolla.
Toisinaan Egzonin ajatuspuhe on jopa liian aikuismaista, hienoa ja monimutkaista. Uskallan epäillä, että kovin moni peruskoulun 9.- luokkalainen poika ei oikeasti kykenee näin korkeatasoisiin ajatuksiin:
"Kaupungissa pakkanen tuoksuu erilaiselta kuin kotona. Se johtuu merestä. On meilläkin meri, mutta sen lähettyvillä asuvat vain ne joilla on rahaa ostaa talon eteen kaksi autoa. Ehkä niillä on rahaa myös rakentaa muureja meren ja meidän lähiömme väliin, koska kotona ei meren tuoksu ulotu koskaan meidän pihaan asti...
... Minun ajatukseni vyöryvät päässä kuin tammikuisen talvimeren hyiset harmaat aallot, enkä minä tiedä, miten saisin pään myrskyn rauhoittumaan." (s. 108)
"Minun paperilleni nousee puita joiden juuret ovat kuhmuraiset ja rujot. Sitten okra ja preussinsininen, lämpimän ja kylmän raivoisa liitto. Minun päivässäni on poltetut reunat ja yössä jäinen laahus. Minä rakastan öljyvärejäni, rakastan puhdasta materiaalia. Haluan syödä sitä, nuuhkia, tuntea sen rinnassa asti. Elina ei naura. Hän ymmärtää. Minä nautin värin matkasta hyvälle paperille, mutta samalla tunnen paineen." (s. 198)
- Melkoisia ajatuskuvioita 15-vuotiaan pojan päässä!! Ovatko nämä ajatukset todellakin 15-vuotiaan pojan vai sittenkin aikuisen, naiskirjailijan. Eli, onko aikuisen naisen mahdotonta tavoittaa murrosikäisen pojan ajatusmaisema? Viime vuoden voittajakirjassa, Rambossa, tämä oli myös näkyvissä, ja todellakin köpelösti siinä kävi!
Kirjan kieli on vaikeaa, ja paljon lukevalla aikuisellakin oli paikoitellen tekemistä, että pysyi kärryllä, kun asiat oli verhottu niin kauniiden ilmaisujen taakse. Silmissäni näen ja korvissani kuulen 9.-luokkalaisten lukijoiden valituksen: "Mää en tajua tästä mittään!" Ne on ne tietyt abstraktisen ajattelun aivolohkot vasta kehitysvaiheessa, ja pojat elävät vielä ns. latenssivaihettaan, jolloin keho on keskittynyt ihan muihin aktiviteetteihin kuin monimutkaiseen ajatteluun tai kieleen, jota ei ymmärrä. Kun vielä otetaan huomioon se, että nykyään nuoret lukevat koko ajan vähemmän ja vähemmän, luulen, että Finlandia Junior 2016 voittajakirja ei kohtaa 15-vuotiaita lukijoitaan.
Runotyttötädit kirjoittavat, runotyttötädit lukevat ja runotyttötädit valitsevat voittajat. Runotyttöäidinkielenopettajat tarjoavat kirjaa, ja joku runotyttölukija isossa oppilasryhmässä saattaa saada kirjan luetuksi ja ehkä jopa pitää siitä. Jossain kaukana sisäpiirin tuolla puolen ovat todelliset kohdehenkilöt, 15-vuotiaat vähän lukevat nuoret ja varsinkin pojat, joille ei tässäkään kirjassa ollut mitään. He ajattelevat taas, että lukeminen on tylsää. Niinpä!
Et kävele yksin on kuitenkin siinä mielessä myös poikakirja, että se käsittelee pojan paineita olla mies, kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, eikä ole ketään, keneltä kehtaa kysyä. Vähäisten tietojen vuoksi sekä pelon ja esittämisen vuoksi ensimmäinen seksikokemus muuttuukin painajaismaiseksi ja rikkoo kaksi ihmistä. Se, minkä piti olla kaunista ja hyvää, muuttuukin rajuksi ja raa'aksi. Nuorisotalon Erkko on ainoa aikuinen, jonka kanssa edes jotain voi puhua. Erkko ymmärtää ja lohduttaa: "...pahoja juttuja tapahtuu, koska sitä ei tiedä kaikkea. Sen takia, että vielä opettelee." Tämä teema on kirjan parasta antia.
Juuli Niemen kirjan heikkouksiksi katson kuitenkin:
- vaikeaselkoisen kielen,
- oudot väliluvut, (jotka ehkä kuvastavat kirjailijan ääntä, mutta sekoittavat nuoret lukijat),
- historialliset epätarkkuudet (Kosovon sodan suhteen),
- peruskoulumaailman outoudet (Onko 8.-luokkalaisilla muka rakennekynnet? Esittelevätkö ryhmätyöläiset itsensä töiden alkaessa?) sekä
- aukkokohdat, joihin nuori lukija ei pysty päättelemään vastauksia.
Finlandia Junior 2016 voittajakirja, Et kävele yksin, jää etäiseksi ja runotyttölukijoillekin vaikeaksi kirjaksi, joka opettajan antamana kotitehtävänä jätetään lukematta. Opettajan on taas etsittävä monia vaihtoehtoja luettavaksi niille, joille kieli on liian vaikeaa ja niille, jotka tarvitsevat jotain konkreettisia ja jännittäviä tapahtumia. Teinit vain näyttävät aikuisilta! Eivät ne sitä ole. Aikuiset, kirjoittakaa niin, että teinitkin tajuavat lukemansa, ja vielä: kirjoittakaa niin, että pojatkin pääsevät kirjoista osallisiksi. Kiitos.
