27.5.2017

Ilkka Remes: Kiirastuli

Huh, huh, mikä kirja! Ilkka Remeksen Kiirastuli  (2016) on piinaavan todellinen ja ahdistavan autenttisen tuntuinen. Henkilöt ja paikat ovat todellisia: Juha Sipilä, Petteri Orpo, Timo Soini, Päivi Nerg... Fakat kuulostavat todellisilta: pakolaiset, terrori-iskut, Ruotsin keskustelut Natoon liittymisestä, Venäjän eduksi toimivat suomalaiset bulvaanit, rajan takaa tulevat pakolaiset, ydinvoimalahanke, ja kaiken taustalla Venäjä, joka haluaa lietsoa Suomen kahtiajakautumista ja epäjärjestystä, kunnes suomalaiset itse haluavat liittyä äiti-Venäjän yhteyteen vakauttaakseen olonsa. On tahoja, joiden mukaan itäinen integraatio on parempi vaihtoehto kuin läntinen epävakaus.

Kirja on niin toden oloista, että se on ahdistavaa luettavaa.
Todellisten henkilöiden ja tapahtumien  lisäksi ihan mahdolliselta kuulostaa sekin, että yksi henkilö hallinnoisi 10 verkkoidentiteettiä, joista kullakin on konkreettinen ja uskottava tausta sekä persoonallisia yksityiskoteja. Tällä tavoin voitaisiin kasvattaa lumipalloefektin tavoin aggressiivisuutta kohdehenkilöä tai jotakin asiaa kohtaan. En tiedä, mutta mahdollisesti some voi toimia näinkin.

Onneksi kirjailija osaa kuitenkin välillä etäännyttää ja pudottaa lukijan niin, että hän voi huokaista helpotuksesta. Tämä on sittenkin fiktiota: Kirjassa Venäjän presidentti on Mihailov, ja Medjedev on entinen pääministeri. Ahvenanmaalla ja Hangossa ei sittenkään ole venäläisiä tukikohtia. Suomalaiset eivät ehkä sittenkään jatkaisi terasseilla istuskelua ja juoksulenkkejään rauhassa tukikohdista ja Suomeen tulleista amerikkalaisjoukoista huolimatta.

Kiirastuli on samaa sarjaa kuin aiemmin ilmestyneet trillerit Horna (2014) ja Jäätyvä helvetti (2015), jotka nekin ovat saavuttaneet suuren suosion.

Remes kirjoittaa vauhdikkaasti ja vetävästi. Teksti etenee sujuvasti, ja kirja on jännittävä ja nopeasti luettava. Remes käyttää faktaa ja fiktiota yhdistelevää tyylilajia mestarillisesti. Ymmärrän kyllä hyvin hänen kirjojensa suosion. Lukijan on syytä kuitenkin olla kriittinen, eikä uskoa kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä. Remes kuuluttaakin nimenomaan lähdekriittisyyden perään, eikä vain kirjojensa osalta.

"Olen tarinoita tehdessäni tottunut yhdistämään totta ja kuviteltua. On hämmentävää seurata, kuinka näitä kahta elementtiä surutta sekoitetaan toisiinsa nykyisin myös valtiollisessa viestinnässä psykologisena vaikutuskeinona.

Vielä hämmentävämpää on nähdä kuinka vaikeaa kansalaisten on hahmottaa näitä piilovaikuttamisen keinoja. Se ei ole ihme, sillä faktan ja fiktion rajaa häilytetään ja todellisuutta rakennetaan poliittisten tarkoitusperien mukaisesti yhä taitavammin".  (https://ilkkaremes.wordpress.com/)

Sivustolla esitellään Remeksen kirjoja, ja sieltä voi lukea myös mielenkiintoisia taustatietoja ja kritiikkejä kirjoista. Suosittelen sekä kirjaa, että sivustoon tutustumista.

21.5.2017

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin kirja Kaikki se valo jota emme näe pyöri pitkään kotonani, ennen kuin sain tartuttua siihen. Jatkoin moneen kertaan laina-aikaa, ja aina vain joku muu kirja meni lukujonossa ohitse. Viimein uusiminen ei enää onnistunut, ja lukeminen oli aloitettava kiireesti. No, sakkomaksuahan siitä tuli, koska kirjaa ei voinut lopettaa, silloin kun oli palautuspäivä. Onneksi kirjaston sakkomaksut ovat niin pieniä, että neljän päivän jälkeenkin olin kirjastolle velkaa vain 60 senttiä.

Kaikki se valo jota emme näe sai Pulitzer-palkinnon 2015. Pulitzer on Yhdysvalloissa myönnettävä arvostettu palkinto, joka myönnetään kolmella alalla: journalistisista ja kirjallisista saavutuksista sekä sävelteoksista. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pulitzer-palkinto)

Tarinan keskeiset henkilöt ovat saksalainen Werner ja hänen sisarensa. Werner on matemaattisesti ja teknisesti huippulahjakas nuori, joka vain haluaa opiskella parhaissa kouluissa. Natsit haluavat lahjakkaat omiin riveihinsä ja omiin kouluihinsa. Wernerin mielenkiinto on opiskelussa ja itsensä älyllisessä haastamisessa. Hän ei kyseenalaista, eikä vastusta koulussa tapahtuvia asioita, eikä ehkä tiedäkään, mitä koulun ulkopuolella tapahtuu, ennen kuin kohtaa ruumisjunan, joka on hänelle ensimmäinen ja järkyttävä herättäjä siihen, mitä sota todella on. Kolmas  keskeinen henkilö on ranskalainen tyttö, sokea Marie-Laure. Nuorten elämät kohtaavat kaikille merkityksellisellä tavalla. Muitakin henkilöitä tietenkin on, mutta henkilöiden määrä on lukijaystävällisesti rajattu.

Kirjassa on lyhyitä lukuja, joten aloittamisen jälkeen lukeminen sujui nopeasti. Lyhyet luvut kääntävät aina uuden näkökulman käsiteltävään asiaan: Kuvataan sotaan valmistautumista, natsismin nousua ja näiden näkymistä tavallisten ihmisten, lasten ja nuortenkin elämässä.

Asioita todetaan. Mitään ei selitellä, eikä kommentoida. Mitään ei osoitella. Kerrotaan vain toteavia pieniä tapahtumia, jotka paljastavat sodasta ja natsismista eri puolia. Pienin elein kuvataan, että tutun kerrostalotädin takkiin on ilmestynyt keltainen tähti ja että ihmisiä katoaa yhtäkkisesti. Toteamalla kuvataan "saastaisten" vankien kohtelu, koululaisten joukkopieksämiset, jotka kohdistuvat heikkonäköiseen lintuharrastajaan, sokean kiusaaminen, natsien ahneus, massa-ajatukset, lapsillakin. Kaikki kerrotaan toteavan hienovaraisesti. Lukijalle annetaan aikaa ymmärtää.

Kaikki se valo jota emme näe näyttää, miten sota koskettaa kaikkia. Sodan myötä ihmisistä tulee esille ahneus, lojaalisuus, massan mukana tai omien arvojen mukaan toimiminen, kiihkomielisyys, maltillisuus, vahvuus, pelottomuus, ja myös unelmointi. Ulkoisesti heikko voi olla sisäisesti vahva, niin vahva, että hänet rikotaan. Hänen leukansa murretaan. Hänen ajatuksensa tuhotaan. Hänet hakataan aivovammapotilaaksi. Ulkoisesti sokea voi olla sisäisesti näkevä, ja pieni lapsikin voi nähdä totuuden.

Kirjassa etsitään myös huippuarvokasta timanttia. Kirjan rakennekin on täydellinen timantti: lyhyet luvut näyttävät tarinan eri puolia, ja kaikkien henkilöiden tarinat saatetaan loppuun. Tämä kirjatimantti on täydellinen. Luettuani sen ajattelin, että en enää voi lukea muita kirjoja.

Doerrin kirjassa on pelottavia yhtäläisyyksiä tähän päivään: vihapuheet niitä kohtaan, jotka eivät kuulu "meihin", sivistyksen ja tieteen saavutusten mitätöinti, vastakkainasettelut ja populistiset johtajat Euroopassa ja muualla maailmassa. Kuitenkin valo heijastuu timantista, ja se valo on hyvyyttä. Kaikki se valo, jota emme näe, on hyvyyttä, jota ei voi tuhota. Se on hyvyyttä olosuhteista huolimatta.

14.5.2017

Eino Leinon proosaa ja runokin

Eino Leinon proosa on ainakin minulle oudompaa luettavaa.  Luin yhteisniteen Mesikämmen - Joulutarina vanhoille ja nuorille (1914), Musti - Eläintarina (1916) ja Ahven ja kultakalat - Tarina syvyyksistä (1918) SKS:n  Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita - sarjassa. Tuttuun tapaan niteessä on teosten taustoja valaiseva johdanto ja aikalaisarvioita. Johdannon on kirjoittanut äidinkielen opettaja Tuija Takala. Hän toteaa, että monien aikalaisten mukaan tarinoissa käsitellään yleensä ihmiselämää ja erityisesti tekijän omaa elämää.

Mesikämmen-tarinaa voi lukea viehättävänä tarinana erikoisesta karhusta, ja myös allegoriana Leinosta itsestään. Takalan mukaan Leinoa viehättivät kansalliset myytit ja unikuvat. Hän toteaa, että lukemani teokset sisältävät unenomaisuutta, salaperäisiä hahmoja, miljöön etäännyttämistä, tyylittelevyyttä, kielen kuvallisuutta ja ennen kaikkea monentasoista vertauskuvallisuutta. Tätäkö se on se symbolismi, joka koulujen kirjallisuuden opetuksessa on muistaakseni aina liitetty Eino Leinoon, mutta vain Leinon runoihin, joilla hän kritisoi mm. sortovuosien aikana tapahtunutta sananvapauden rajoittamista? Mesikämmenessä ainakin hurja kuva karhulla ratsastavasta sirkuksen johtajasta jää mieleen, mutta kuka siinä oikein ratsastaa ja kenellä?
 
Tuija Takala toteaa, että biografisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan Mustiksi on ajateltu Leinon ystävätär L. Onervaa. Tätä en itse osannut löytää, mutta luin sen erään filosofisen pystykorvan elämäntarinana. Musti joutuu uuden isäntänsä kiusaamaksi ja elää kurjan loppuelämän. Tarina oli koskettava, ja voisin suositella sitä myös nuoremmille lukijoille, joille Leinon runoihin tutustuminen voi tuntua pelottavalta. Tuija Takala toteaa, että Mesikämmenellä ja Mustilla välitetään samanlaisia ajatuksia: Temppuja tekemällä ja ihmisille mieliksi olemalla poikkeusyksilö hyväksytään joukkoon, mutta poikkeusyksilöä jäytää koko ajan halu vapauteen ja samalla ristiriitainen kaipuu toisten hyväksyntään.
 
Ahven ja kultakalat on satu kuvankauniista kuninkaantyttärestä ja maankuulusta kuninkaanpojasta ja heidän rakkaustarinastaan, jota muiden on vaikea hyväksyä. Leino itse on todennut, että Ahven ja kultakalat "on hyvin persoonallinen, vertauskuvallinen kertomus omien kokemusteni maailmasta." Eino Leinolla ja Aino Kallaksella oli kiihkeä, salainen rakkaussuhde. Kuvankaunis kuninkaantytär todellakin voi viitata Kallakseen, jonka kuva on Silja Vuorikurun elämäkertateoksen kannessa. - Tosiaankin häkellyttävä kaunotar! Mielenkiintoista on, että myös Aino Kallas kirjoitti tästä kielletystä rakkaussuhteesta Sudenmorsian-tarinan, jossa viettelevänä sutena on sanottu jolkottaneen juurikin Eino Leinon.

Tuija Takalan mukaan Leinon proosaa käsittelevissä tutkimuksissa ja arvioissa on kehotettu lukemaan romaaneita, jotta lukija paremmin ymmärtäisi Leinon lyriikkaa. Takala kuitenkin toteaa, että Leinon proosateoksia voi lukea myös niin, että ne toimivat runouden rinnalla ja runoudesta huolimatta. Minulle nämä proosatekstit toimivat tiedonhalun käynnistäjinä. Aion lähiaikoina lukea Leinon ja Kallaksen elämäkerrat (Panu Rajalan Virvatuli: Eino Leinon elämä ja Silja Vuorikurun Aino Kallas: maailman sydämessä). Lisäksi tässä kohdassa voisi olla oikea aika tutustua Leinon pakinoihin ja kirjeisiin taiteilijatovereille, jotka ovat jääneet kirjahyllyni uumeniin odottamaan sopivaa hetkeä. Ehkäpä luen nyt uudelleen myös iki-ihanat Helkavirret.

Eino Leinon Nocturnen tuntevat varmaan kaikki. Mm. Vesa-Matti Loiri on tehnyt tunnetuksi sen ja muiden runojen sävelletyt versiot. Viime aikoina myös Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on levyttänyt kappaleen Hymyilevä Apollo. Se on raikas ja mukava tulkinta, jonka voi kuunnella tästä linkistä. Videon alussa olevan mainoksen voi ohittaa.
https://www.youtube.com/watch?v=ZcGYTVXwqJw 

 

1.5.2017

Minna Canth: Salakari

Minna Canth (1844 - 1897) on aina ajankohtainen, vaikka pönäkän tätimäinen olemus voikin tuntua pelottavalta. Suosittelen silti tarttumaan Canthiin, sillä hänen tekstinsä ovat täyttä rautaa edelleen.

Salakari on ilmestynyt SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran)Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa 1996. Takakansitekstissä sarjaa kuvataan näin: "Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita on kirjallisuutemme kivijalkaa. Sarjassa ilmestyy asultaan ja rakenteeltaan yhtenäisinä niteinä perusteoksia, jotka keskeisemmin ovat rakentaneet kirjallisuuttamme, tietoisuutta itsestämme ja siitä maailmasta, jossa elämme."

Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1887, ja tämä nide noudattaa sen tekstiä. Mielenkiintoisen lisän kirjaan antavat Liisi Huhtalan kirjoittama esipuhe ja aikalaisarviot.

Minna Canth tunnetaan realistina, jonka teksteissä oli toisinaan myös naturalismin piirteitä; kurjien tai huonosti kohdeltujen ihmisten kohtaloiden jopa inhorealistista kuvailua. Canth uskalsi sanoa sanottavansa. Huhtalan mukaan Salakari ilmestyi aikana, jolloin ohjelmallinen realismi ei enää täysin tyydyttänyt, vaan kirjallisuudelta alettiin odottaa psykologisempaa otetta.

No sitähän Canth Salakarissa tarjosi: On ihan hyvä, mutta valitettavan kuivakka rehtoriaviomies ja neljä lasta. On nuori ja verevä vaimo, jota rehtoriaviomies voi joskus pidellä kädestä. Suostuupa mies kerran myös yölliselle souteluretkelle vaimon pyynnöstä, vaikka ei täysin ymmärräkään sen merkitystä. Alma Karellista on tullut tuttu, turvallinen ja näkymätön - niin kuin aviovaimoista tahtoo tulla. Miehen tärkeät asiat vievät hänen mielenkiintonsa. Alman tunne-elämän tarpeet voi unohtaa: onhan hänellä lapset, ja koti, jota voi palvelijoiden kanssa hoitaa! Mitä muuta muka nainen voisi kaivata?

Juuri tähän totuttuun tylsään turvallisuuteen lehahtaa tuulispäänä maisteri Nymark, perhetuttu, joka osaa puhua ja puhutella. Hän on villi, viriili ja näkee Alma Karellissa ennen kaikkea naisen, ei vain vaimoa, jota voi joskus pidellä kädestä, kun tärkeämmät intressit eivät vie mielenkiintoa.

Canth oli realisti, joten voi olettaa, että kuivakkaassa, mutta "ihan hyvässä" aviomiehessä ja lapsien nimissä on jotain tuttua Canthin omasta elämästä. Lehtori Canth, Minnan opettaja, oli hänkin vaimoaan paljon vanhempi. Lapsia oli yhteensä seitsemän. Viimeinen lapsista syntyi lehtori Canthin kuoltua, ja Minna Canth jäi katraansa yksinhuoltajaksi. Kuopiossa Canth herätti kirjoituksillaan paheksuntaa. Luettiinhan realistisia kertomuksia tosina. Aino Sibeliuksen isän, kuvernööri Järnefeltin, mielestä "Canth oli mädäntynyt toukka ja portto pahinta laatuaan." Aikalaisarvostelujen mukaan kaikkein eniten huomiota herätti juuri Alma Karellin yhteiskunnallinen asema: rehtorin rouva ei yksinkertaisesti voi antautua tuollaiseen flirttailuun ja suhteeseen vieraan miehen kanssa.
 
Salakarissa kolmiodraama kehittyy pikkuhiljaa kohti karia ja haaksirikkoa. Onko se moraalinen kannanotto vai psykologisen tunteen kuvausta? Vai oliko Canthin taivuttava yleiseen näkemykseen, jonka mukaan nainen ei yksinkertaisesti voi tuntea intohimoa muuta kuin aviomiestään kohtaan, ja silloinkin hillitysti vain antautumalla. Nainen ei voi myöskään kirjoittaa tuollaisesta. Oliko Canthin ruoskittava Alma Karellin omantunnontuskia vain ajan yleisten moraalikäsitysten vuoksi?
 
Muita suomalaisen kirjallisuuden suuria kolmiodraamoja ovat ainakin Juhani Ahon Juha ja Aino Kallaksen Sudenmorsian, jossa viettelevänä sutena jolkottelee itse Eino Leino. Eino Leino kirjoitti tästä kielletystä rakkaudesta oman symbolisen tarinansa Ahven ja kultakalat - Tarina syvyyksistä.

Mika Waltarin Vieras mies tuli taloon on myös tutustumisen arvoinen. Mielenkiintoista siinä on hyvän tarinan lisäksi, että Waltari kirjoitti kirjaansa ainakin kaksi erilaista loppua yleisön reaktioiden vuoksi, yhden kokonaisena kirjana Jälkinäytös ja yhden elokuvaversiota varten.

Minna Canthin teoksista useimmat ovat minulle tuttuja. Pidän Canthin nykyaikaisista teemoista ja rohkeudesta.

Mikäli Canthista ei tiedä mitään, alkajaisiksi voi lukaista pienen tietopaketin vaikkapa sivulta http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/09/18/minna-canth-realisti-ja-naisasianainen.

Kannattaa tutustua myös Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan Minna Canth: taiteilija ja taistelija -teokseen, joka on hyvin kirjoitettu ja selkeä tietokirja.  Minulla lukuvuoroaan odottelee Minna Maijalan elämäkertateos Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, jonka on sanottu tuovan uutta näkökulmaa taistelijana ja totuuden torvena pidettyyn Canthin persoonaan.