21.5.2017

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin kirja Kaikki se valo jota emme näe pyöri pitkään kotonani, ennen kuin sain tartuttua siihen. Jatkoin moneen kertaan laina-aikaa, ja aina vain joku muu kirja meni lukujonossa ohitse. Viimein uusiminen ei enää onnistunut, ja lukeminen oli aloitettava kiireesti. No, sakkomaksuahan siitä tuli, koska kirjaa ei voinut lopettaa, silloin kun oli palautuspäivä. Onneksi kirjaston sakkomaksut ovat niin pieniä, että neljän päivän jälkeenkin olin kirjastolle velkaa vain 60 senttiä.

Kaikki se valo jota emme näe sai Pulitzer-palkinnon 2015. Pulitzer on Yhdysvalloissa myönnettävä arvostettu palkinto, joka myönnetään kolmella alalla: journalistisista ja kirjallisista saavutuksista sekä sävelteoksista. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pulitzer-palkinto)

Tarinan keskeiset henkilöt ovat saksalainen Werner ja hänen sisarensa. Werner on matemaattisesti ja teknisesti huippulahjakas nuori, joka vain haluaa opiskella parhaissa kouluissa. Natsit haluavat lahjakkaat omiin riveihinsä ja omiin kouluihinsa. Wernerin mielenkiinto on opiskelussa ja itsensä älyllisessä haastamisessa. Hän ei kyseenalaista, eikä vastusta koulussa tapahtuvia asioita, eikä ehkä tiedäkään, mitä koulun ulkopuolella tapahtuu, ennen kuin kohtaa ruumisjunan, joka on hänelle ensimmäinen ja järkyttävä herättäjä siihen, mitä sota todella on. Kolmas  keskeinen henkilö on ranskalainen tyttö, sokea Marie-Laure. Nuorten elämät kohtaavat kaikille merkityksellisellä tavalla. Muitakin henkilöitä tietenkin on, mutta henkilöiden määrä on lukijaystävällisesti rajattu.

Kirjassa on lyhyitä lukuja, joten aloittamisen jälkeen lukeminen sujui nopeasti. Lyhyet luvut kääntävät aina uuden näkökulman käsiteltävään asiaan: Kuvataan sotaan valmistautumista, natsismin nousua ja näiden näkymistä tavallisten ihmisten, lasten ja nuortenkin elämässä.

Asioita todetaan. Mitään ei selitellä, eikä kommentoida. Mitään ei osoitella. Kerrotaan vain toteavia pieniä tapahtumia, jotka paljastavat sodasta ja natsismista eri puolia. Pienin elein kuvataan, että tutun kerrostalotädin takkiin on ilmestynyt keltainen tähti ja että ihmisiä katoaa yhtäkkisesti. Toteamalla kuvataan "saastaisten" vankien kohtelu, koululaisten joukkopieksämiset, jotka kohdistuvat heikkonäköiseen lintuharrastajaan, sokean kiusaaminen, natsien ahneus, massa-ajatukset, lapsillakin. Kaikki kerrotaan toteavan hienovaraisesti. Lukijalle annetaan aikaa ymmärtää.

Kaikki se valo jota emme näe näyttää, miten sota koskettaa kaikkia. Sodan myötä ihmisistä tulee esille ahneus, lojaalisuus, massan mukana tai omien arvojen mukaan toimiminen, kiihkomielisyys, maltillisuus, vahvuus, pelottomuus, ja myös unelmointi. Ulkoisesti heikko voi olla sisäisesti vahva, niin vahva, että hänet rikotaan. Hänen leukansa murretaan. Hänen ajatuksensa tuhotaan. Hänet hakataan aivovammapotilaaksi. Ulkoisesti sokea voi olla sisäisesti näkevä, ja pieni lapsikin voi nähdä totuuden.

Kirjassa etsitään myös huippuarvokasta timanttia. Kirjan rakennekin on täydellinen timantti: lyhyet luvut näyttävät tarinan eri puolia, ja kaikkien henkilöiden tarinat saatetaan loppuun. Tämä kirjatimantti on täydellinen. Luettuani sen ajattelin, että en enää voi lukea muita kirjoja.

Doerrin kirjassa on pelottavia yhtäläisyyksiä tähän päivään: vihapuheet niitä kohtaan, jotka eivät kuulu "meihin", sivistyksen ja tieteen saavutusten mitätöinti, vastakkainasettelut ja populistiset johtajat Euroopassa ja muualla maailmassa. Kuitenkin valo heijastuu timantista, ja se valo on hyvyyttä. Kaikki se valo, jota emme näe, on hyvyyttä, jota ei voi tuhota. Se on hyvyyttä olosuhteista huolimatta.