31.12.2020

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa




Kuvan taustalla on auki sivu: https://www.betterwalls.fi/fi/pg/valokuvatapetit-maailmankartta/p/valokuvatapetti-map-europe



Heli Rantala on FT ja kulttuurihistorioitsija, joka toimii tutkijana Turun yliopistossa. Hänen alaansa on 1800-luvun kulttuuri- ja aatehistoria, tarkastelun kohteena Suomi osana muuta Pohjolaa ja Eurooppaa. (Etuliepeen tekstiä)

Olen toki tiennyt, että monet suomalaiset kirjailijat ja taiteilijat matkustivat 1800-luvulla Eurooppaan ja oleskelivat siellä pitkiäkin aikoja. Minua on kuitenkin jo pitkään kiinnostanut se, miten he onnistuivat matkustamisen suunnittelussa, aikataulujen selvittämisessä, lippujen ostamisessa, yöpaikkojen löytämisessä, rahan vaihtamisessa jne, aikana,  jolloin ei ollut Internetiä. Heli Rantalan teoksesta Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa sain vastauksia moniin kysymyksiin. 

Silmiä avaavaa - jälleen kerran -  oli se, että ihmiset ovat olleet samanlaisia kuin nykyäänkin, eläneet ennenkin niin kuin nytkin. Tietoa on ollut saatavilla, ja sitä on etsitty matkaan valmistautuessa niin kuin nytkin. Tiedonlähteitä ovat olleet tuttujen kertomukset, kirjat, matkakuvaukset, sanomalehdet ja kirjeet. Tietenkin myös höyrylaivayhtiöt olivat korvaamaton apu asioiden etukäteisselvittelyssä. Ja olihan sivistyneistöllä kielitaitoakin: saksaa, ranskaa ja jopa hieman englantia.

Rantala kirjoittaa erittäin selkeästi ja etenee asioissa loogisesti ja hieman juttelevalla tyylillä, niin että historia ei tässäkään teoksessa ole kuivaa, vaan kivaa. Kirja on mukavasti sivistävä historian runsaudensarvi. Vaikka päähuomio on matkalaisissa ja heidän kokemuksissaan, tulee tietoa myös Pompeijin kaivauksista ja tuolloin ajankohtaisista kaupunkipaloista, Ranskan vallankumouksen jälkivaikutuksista ja ajankuvasta mm. Pariisin siivottomuudesta ja eurooppalaisista tavoista. Kirjan myötä myös kiilto- ja painokuvista tutut Rafaelin enkelit pääsivät alkuperäiselle paikalleen Sikstuksen madonnan alareunaan, ja maailmani avautui tältäkin kohdalta.

Heli Rantala kuvaa mm. taidemaalari Mathilda Rotkirchin, lääkäri Immanuel Ilmonin, sekä J.V. Snellmanin ja Frans Michael Franzénin matkoja Eurooppaan. Myös  Zachris Topelius mainitaan, mutta hänen matkojensa kuvaus jää vähäiseksi, koska ne eivät sovi kirjan aikahaarukkaan.

Mathilda Rotkirch on mielenkiintoinen persoona. Hän syntyi aatelisperheeseen Porvoossa ja asui myöhemmin Turussa ja Tukholmassa, jossa suoritti taideopintoja. Hän lähti 1840 sukulaistensa seurassa Euroopan matkalle, joka kesti lähes vuoden. Matkan alkaessa hän oli 26-vuotias. Melkoisen rohkeaa toimintaa nuorelta aatelisneidolta! 

Rantalan mukaan naiset kulkivat luontokohteissa (vuorilla, rotkoissa ja luolissa) samanlaisissa varusteissa kuin muulloinkin, eli korseteissa, laajoissa hameissa ja lierihatuissa. Tässä kohtaa haluan esittää vastalauseen: Mathilda Rotkirch ei vaikuta aivan niin avuttomalta kuin oletettavasti muut tuon ajan aatelisneidot.
Minä uskon, että normeja muutenkin uhmanneella Mathildalla oli hameensa alla miesten housut ja jaloissaan pikkuveljen nahkasaappaat. Ehkä lierihattukin oli kiinnitetty lämpimän huivin alle, jolloin se toimi mainiona sateensuojana. 

Kirjan parasta antia ja uutta tietoa minulle oli Snellmanin ja Franzénin kuvan monipuolistuminen. Kummankin kirjallinen tuotanto on minulle outoa, ja mielikuvatkin ovat muodostuneet lähinnä patsaiden perusteella. 

Franzénin  patsas on Oulun vanhin julkinen ulkoveistos.  Kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhosen mukaan sijoituspaikkaa tuomiokirkon lähellä olevassa puistossa kutsuttiin Oulussa Möllöplaanaksi, koska siellähän se outo veistos edelleenkin "möllöttää", kuten linkin kuvasta näkyy.

Rantalan kirja kuitenkin osoittaa, että Möllöplaanan möllöttäjäkin on ollut nuori, elämäniloinen, utelias ja innostunut, joka hieman yli 20-vuotiaana reissasi ympäri Eurooppaa kirjoittaen kokemuksistaan. Samanlaisen tehopesun sai myös Snellman, jota olen pitänyt vain kuivakkaana Suomen valtion synnyn taustavaikuttajana, en muuten mielenkiintoisena persoonana tai kirjoittajana. Olen ollut väärässä. Hänhän oli mitä mainioin kynäniekka, positiivisen utelias ja ennakkoluuloton havainnoija.

Koulussa historian tunneilla puhuttiin höyrykoneen keksimisestä ja rautatieverkoston synnystä. Heli Rantala osoittaa niiden valtaisan merkityksen ja uudistusvoiman ihmisten elämässä. Niiden vaikutushan on verrattavissa Internetin syntyyn. Rautatieverkosto  mahdollisti mm. valtaisat ja pitkät musiikkikiertueet ja fanikulttuurin syntymisen. Varsinkin Franz Liszt osasi hyödyntää tehokkaasti uusia junayhteyksiä, ja sanomalehdistö tuki kiertueita ilmoittamalla, missä julkkikset kulloinkin esiintyvät ja julkaisemalla arvosteluja konserteista.  Aiemmin, ennen rautatieverkoston kehittymistä, Euroopan kiertueella viilletti vuosikausia mm. Niccolò Paganini, jonka henkilökohtainen ongelma runteli hänen ulkonäköään.

Minulla on käsitys, että historiaa on opetettu ainakin aiemmin jotenkin vertikaalisesti, vuosiluvusta toiseen. Voin olla väärässä, mutta joka tapauksessa olisi mielenkiintoista lukea historiaa myös horisontaalisesti, eli mitä missäkin tapahtui samaan aikaan. Muistelen, että tällainen kirja ilmestyi Suomen satavuotisjuhlan aikoihin, mutta kirjan nimi ja kirjoittaja ovat unohtuneet.

Heli Rantalan Pikisaaresta Pariisiin: Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa on hieno, avartava ja kivasti kirjoitettu lukukokemus historiasta kiinnostuneille. Vaikka matkaajat haluavat edelleen tutustua uusiin maihin, kulttuureihin ja nähtävyyksiin, he eivät onneksi enää pääse vierailuille sairaaloihin potilasnähtävyyksiä katsomaan.



13.12.2020

Joel Haahtela: Hengittämisen taito


Nyt olen lukenut koko Joel Haahtelan tähänastisen tuotannon. Hengittämisen taito on tuttuun tapaan pienoisromaani.

"Nuorukainen saapuu talviseen Thessalonikiin etsimään vuosia sitten kadonnutta isäänsä, ja matka johtaa kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. Keskellä merta pieni erakkoyhteisö elää sopusoinnussa luonnon kanssa istuttaen puita, valaen tuohuksia ja syventyen öisiin rukouspalveluksiin. Kun talvi vaihtuu kevääksi, isä ja poika istuvat oliivipuun juurella - ja hiljalleen jokin pano alkaa hellittää." (Etuliepeen teksti)

Hengittämisen taito -romaanissa on jotain samaa kuin Adèlen kysymyksessä: erakkoyhteisö ja hengellinen etsintä. Kirjassa on myös jotain samaa kuin muissakin Haahtelan kirjoissa: kertojana on jotenkin eksyksissä oleva paikasta toiseen haahuileva mies, jota painaa suuri surumielisyys. 

Aiemmin olen postauksissani kehunut Haahtelan kieltä ja tyyliä. Kyllähän ne tässäkin kirjassa ovat kunnossa, mutta tällä kertaa syvällinen ja pohdiskeleva tyylilaji ei jostakin syystä uponnut - tai oikeastaan kyllä ja ei. 

Itse tarina on rauhallinen ja mielenkiintoinen, mutta siinä on myös häiritsevä puoli. On hienoa, että päähenkilö löysi etsimänsä ja sai ymmärrystä isän toimintaan, mutta minua ärsytti 24-vuotiaan päähenkilön ajautuminen intiimiin suhteeseen, isän veljen lesken kanssa, joka oli häntä parikymmentä vuotta vanhempi. Aiemmissakin kirjoissa on ollut vastaavanlaisia kohtauksia, joissa kai kuvataan elämän sattumanvaraisuutta yllättävien intiimisuhteiden avulla.  Kaipa kertojamiesten avoin avuttomuus jotenkin vetoaa näihin fiktiivisiin naisiin. Minusta tämä intiimisuhde oli tarpeeton tässä tarinassa ja hyppäsi häiritsevästi silmille.

Luostarielämän kuvaaminen on aidon tuntuista. Onko Haahtelalla itsellään siitä kokemusta? - Yksinkertainen elämä tuo onnellisuuden ja paljastaa elämän tarkoituksen. Näinkö se on? 

Opin myös uusia sanoja: kelja, skiitta ja trapesa. Se oli positiivista. Sanojen merkityksen voi halutessaan tarkistaa näistä linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kelja

https://www.ortodoksi.net/index.php/Skiitta

https://www.ortodoksi.net/index.php/Trapesa


Hengittämisen taito on hyvä ja elegantti kirja, mutta entisenlaista euforiaa ei tämän lukukokemuksen myötä syntynyt. Ehkä se ei johtunut kirjasta, vaan lukijasta. Tähdet eivät nyt kerta kaikkiaan olleet oikeassa asennossa.

Aiemmat Haahtela-postaukseni löytyvät tästä linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela


7.12.2020

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen


J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kuunneltuani luin perään kirjasarjan suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen.

Kirjassaan Kapari-Jatta kuvaa Harry Pottereiden monivaiheista suomennosprosessia ja suomentajan työtä yleensä.  Hän avaa mm. sitä, miten voi suomentaa keksittyjä sanoja, miksi toiset nimet on suomennettu ja toiset eivät. Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja suosittelen sitä luettavaksi Pottereiden jälkeen.

Mukana on myös suomennosten kansien kuvittajan Mika Launiksen paljastuksia kuviensa synnystä.

Kapari-Jatta sanoo myös pitävänsä Vesa Vierikon lukemista äänikirjoista, koska Vierikko lukee ne todella hyvin. Olen samaa mieltä. Juuri vasta urakoin sarjan BookBeatin äänikirjoina.

Postaukseni Harry Potter -sarjan äänikirjoista, jotka Vesa Vierikko lukee, löytyy tästä linkistä: 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/


 

28.11.2020

J.K.Rowling: Harry Potter -sarja, suomentanut Jaana Kapari. Lukijana Vesa Vierikko. BookBeat, äänikirja

J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kuuntelemiseen meni paljon tunteja ja viikkoja.  Kaikki muu lukeminen jäi. Kirjapino ehti kyllä kasvaa samalla, mutta yhteenkään luettavaan kirjaan en pystynyt koskemaan, ennen kuin saisin Potterit loppuun. Kuuntelin kuin noiduttuna. 

Rowling on luonut aivan uudenlaisen rinnakkaismaailman, jossa tapahtumat kaikessa erikoisuudessaankin ovat kiehtovia ja jollakin tavalla uskottavia. Henkilöhahmoja on paljon, ja he ovat moniulotteisia. Sekä hyvät että pahat voivat pahoittaa mielensä, toimia henkilökohtaisista tai traumaattisista syistä, kehittyä ja vaihtaa myös puolta. Inhimillisyytensä vuoksi heihin kiintyy, loppua kohden jopa Kalkarokseen. Tietyt jästit ovat kuitenkin niin yksiulotteisia, ettei heihin todellakaan voi kiintyä, mutta heidän tehtävänsä on toimia kiinnostavimpien henkilöiden vastaparina.

Luin kaikki Potterit niiden ilmestyttyä yhdessä lasten kanssa ja ahmin jotain tarinaa myöhään aamuyöhön asti, vaikka aamulla piti lähteä töihin. Välillä lukemista piti vuorottaa, kun kaikki halusivat lukea yhtä aikaa. Lapset lukivat itse ja luin heille myös ääneen.  

Nyt valitsin lukemisen sijasta kuuntelemisen tekstin lukijan, Vesa Vierikon vuoksi. Ja todellakin sain, mitä hain! Näyttelijä ja Teatterikoulun näyttelijäntyön professori (2002 -2012) Vierikko elävöittää mestarillisesti henkilöhahmoja ja tunnelmia. Luennassa ei ole mitään epäuskottavaa, niin kuin joidenkin vähemmän ammattilaisten luennassa voi olla, joskus jopa niin häiritsevästi, että kuuntelemisen haluaa keskeyttää. 

Intensiivinen tarina veti edelleen, 23 vuoden jälkeenkin, minua, keski-ikäistä kuuntelijaa. Aikuisuus ja elämänkokemus auttoivat ymmärtämään syvästi hyvän ja pahan taistelua historian ja todellisuuden näkökulmasta, ja taitava lukeminen synnytti paljon ajatuksia ja mielikuvia. Tietyissä loppupuolen tapahtumissa oli selvästi kuultavissa erään toiseen maailmansotaan liittyvän pedon puheen rytmi ja painotukset.  Olimme Vierikon kanssa ilmeisesti ajatelleet samoin. Uskomatonta, kun sen oivalsi!

Nautin suunnattomasti Jaana Kaparin (Jaana Kapari-Jatan) ainutlaatuisesta suomennoksesta, ja kuunneltuna kirjan kieli oikein iskeytyi tajuntaan. Oli kuin olisi taikasauvalla aivoihin pistetty. Lumoavaa suomen kieltä ja kekseliäitä uudissanoja! Suomessa on totuttu puhumaan  Mikael AgricolastaElias Lönnrotista ja Aleksis Kivestä suomen kielen kehittäjinä. Nykypäivänä jokainen suomen kielellä kirjoittava kirjailija on kielen kehittäjä. Kiitos heille kaikille arvokkaasta työstä. Iso kiitos kuuluu myös kaikille suomentajille, nyt erityisesti Jaana Kaparille. Seuraavaksi kirjaksi aionkin lukea Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan, jossa hän kuvaa kirjasarjan suomennosprosessia.

Aiemmin Harry Potter -kirjat luettuani olin ärsyyntynyt kirjan viimeisen osan lopusta. Ajattelin silloin, että se pilasi koko sarjan. Nyt ymmärrän, että kyllä sillä kuitenkin on tarkoin harkittu tehtävänsä hurjan jännityksen liennyttäjänä sekä normaalielämän turvan ja toiveikkuuden tuojana. 

Parikymmentä vuotta sitten kirjasarjaa lukiessani ymmärsin pahan yhtymäkohdat todelliseen pahuuteen. Nyt historian tapahtumat ja nykymaailman tila vielä vahvistivat ymmärrystä. Harry Potterit eivät todellakaan ole "vain lastenkirjoja".

Kirjasarja on luettava tai kuunneltava ehdottomasti ilmestymisjärjestyksessä:

Harry Potter ja viisasten kivi

Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja liekehtivä pikari

Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Alkuperäisten suomennettujen versioiden kannen kuvitti Mika Launis. Hänenkin kädenjälkensä teoksissa on ainutlaatuinen.


22.10.2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa: vaellusromaani


Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa tuo kaivattua naisnäkökulmaa toisen maailmansodan historiaan. Linna kirjoitti tuntemattomasta sotilaasta. Kinnunen kirjoittaa tuntemattomasta sodasta, naisten kokemuksista, uskomattomasta sinnikkyydestä ja inhimillisestä kärsimyksestä, jota sota aiheuttaa. Tapansa mukaan hän on heikoimpien puolella.

Saksa on miehittänyt Norjan, aseveljeys Suomen kanssa on kääntynyt vihollisuudeksi, ja Saksan armeija on vetäytynyt Suomesta polttaen kylät ja kaupungit, räjäyttäen sillat ja rautatiet. Tiet on miinoitettu. Norjalaiset suhtautuvat saksalaisiin miehittäjiin vihamielisesti. Norjan Narvikissa olevat saksalaiset sotilaat sekä suomalaiset ja norjalaiset naiset, jotka ovat kulkeneet armeijan mukana, joutuvat vangeiksi. Naiset ovat toimineet sairaanhoitajina, konekirjoittajina, pyykkäreinä, kanttiinin myyjinä, tulkkeina. Työtehtävät ja tarinat ovat moninaiset. Joku on ehkä rakastuneena haaveillut uudesta kotimaastakin saksalaisensa rinnalla. Nyt heitä heitellään kivillä, ojista kaivetulla savella ja pientareelta löytyneillä roskilla. Heidän kasvoilleen syljetään.
"Irene ei ymmärtänyt ihmisten vihan syvyyttä. Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisia, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä, mutta nyt heitä tyrkittiin odottavien kuorma-autojen kyytiin ja kuskattiin eri suuntiin. Jokainen heistä oli oppinut uuden sanan: tyskertøs. Marssin aikana he olivat muuttuneet siitä, mitä luulivat olleensa joksikin aivan muuksi. Heidät tunnettiin nyt saksalaisten huorina." (s. 28)
Suomalaisnaiset Aili, Siiri, Veera, Katri ja Irene kuljetetaan vankileirille Tromssan lähelle. Päät keritään, niin kuin muiltakin naisvangeilta. Täidenkö takia vai nöyryyttämisen halusta? Heidät määrätään kuljetettavaksi Osloon ja sieltä laivalla Hankoon vankileirille. Kuorma-auton kuljettaja kuitenkin päättää toisin ja ajaa kohti Kilpisjärveä. 

Naisten matka jatkuu kävellen. Pitkään joukko pysyy yhdessä toisiaan auttaen ja tukien, mutta kaikkien matka ei jatku kotiin asti. Yksi on jätettävä tielle. Hänen viimeiset hetkensä on kuvattu tavattoman kauniisti. 

Vähitellen toisetkin alkavat erkaantua omille teilleen, kun käsittämättömän kävelymatkan jälkeen aletaan lähestyä kotipitäjiä. Siiri ja Katri jatkavat yksin koteihinsa. Veera ja Irene pääsevät yhdessä selkosen pitäjään, Kuusamoon, ja näkevät sen täysin tuhottuna ja poltettuna. 

Viimeisenä kotiinsa pääsee Irene, joka jo kuulee aviomiehensä äänen korsun oven takaa, mutta päättääkin yhtäkkiä jatkaa matkaa. Hänellä ei ole mitään menetettävää. Kaiken kokemansa jälkeen hän haluaa valita oman tiensä, oman itseellisen elämänsä, irtolaislain uhallakin. 

Sota on jättänyt kovat jälkensä. Ihmisten välillä on vihaa ja pelkoa. Aina on kuitenkin myös muutamia hyviä ihmisiä. He päästävät vangitut vapaaksi, antavat huopia, tarjoavat keittoa, lämmintä leipää tai saunaa. Pieniä, inhimillisiä säälin ja empatian tekoja maailmassa, jossa entiset säännöt eivät enää ole voimassa.

Kinnunen kuvaa naisjoukkoa yhdessä ryhmänä, mutta myös jokaista yksilönä, kuten Linnakin miesjoukkoaan.  Kieli on kaunista. Kerronta kulkee sujuvasti, ja pienillä vihjeillä sanotaan paljon. Haastatteluista saatu tieto on punottu taitavasti yhteen. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kaikkien hänen hyvien romaaniensa jälkeen ehkäpä hänen parhaansa. Uskoisin ja toivoisin, että Finlandia-palkinto nyt tulisi, sillä Kinnuselle,  jos kenelle se kyllä kuuluisi.


 








 

14.10.2020

Elena Ferrante: Napoli-sarja, suomentanut Helinä Kangas

 


Elena Ferrante: 

Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus 2016                       

Uuden nimen tarina: nuoruus 2017                    

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät: aikuisvuodet 2018

Kadonneen lapsen tarina: kypsyys - vanhuus 2018

Olipa urakka, kun luin koko Elena Ferranten Napoli-sarjan peräjälkeen; neljä kirjaa ja n. 1830 sivua.  Aikaa meni monta viikkoa, ja välillä jo tuskastutti, mutta en lipsunut päätöksestä. Yritän nyt saada moninaiset ajatukset kasaan ja ilmaistua tiivistetysti.

Jarl Hellemann -palkintoraati valitsi Helinä Kankaan suomentaman sarjan avausosan vuoden 2016 parhaaksi käännösromaaniksi. Palkintoraadin mukaan "Helinä Kankaan suomennos on todellinen taidonnäyte. Käänös välittää hienosti alkuteoksen eleettömän tyylin ja vie lukijansa väriä ja väkivallan uhkaa huokuvaan Napoliin, sen köyhien kortteleihin, joissa ei pelätä elää, rakastaa tai kuolla. Hehkuva, loistava kudelma, jota on vaikea laskea käsistään." (3. osan etulipeestä)

Voin yhtyä raadin mielipiteeseen. Loistava ystäväni lähti vetämään heti, ja tekstin vahvat kuvat pyrkivät yölläkin mieleen ja sekoittuvat uniin. Mielen pohjalta alkoi pian tulvia kuvia kotitakissa ja alushameessa räyhäävästä Sophia Lorenista Vittorio De Sican ohjaamassa elokuvassa Avioliitto italialaisittain. (Ks. https://www.smackthejack.net/onnigideon/6239/ sisältää trailerin, luettu 14.10.2020 ) 

1. osa luo kuvan Napolin köyhyydestä, tyttöjen ja naisten jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä,väkivaltaisesta elämäntavasta, naisen alistetusta asemasta sekä perheiden monimutkaisista suhteista. Tarinan keskiössä on Lilan ja Elenan luja, mutta läheisriippuvainen ystävyys. Kirjan kuvaamat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat kiinnostavia. Tuntuu olevan tavallista, että aikuiset, naimisissa olevat miehet, lähentelevät nuoria tyttöjä, ja naimisiin mennään alaikäisenä, jo 16-vuotiaana. Eikö Italiassa tunnettu 1950-luvulla mitään suojaikärajaa? Oliko tämä todellakin laillista?  Onko suojaikärajaa olemassa nyt?

2. osassa, Uuden nimen tarinassa, päästään syvemmälle naisen alisteiseen asemaan, perheväkivaltaan ja tietyn perheen mafiamaisiin otteisiin ihmisten hallinnassa. Kaunottarista tulee nopeasti hengettömiä kotiäitejä, joiden on alistuttava aviomiestensä mielivaltaan. Katolilaisuus ja perinteet kahlitsevat ja säätelevät elämää. Juuri nämä yhteiskunnalliset näkökulmat olivatkin kirjassa mielenkiintoisia, mutta nuorten ihastumis- ja seurustelukohtaukset ja jatkuva tunteiden vatvominen oli puuduttavaa. Enzon persoona saa lisää tilaa, mistä pidin kovasti. Enzo on poikkava persoona muihin verrattuna: vakaa, turvallinen ja rehellinen.

3. osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät,  ei mielestäni nouse kiitoon, vaan tuntuu hieman väkinäiseltä. Kerronta tuntuu pikkutarkalta ja turruttavalta. Mafiaperhe palkkaa hallitsemiaan köyhiä miehiä töihin - ei kysytä, mitä työ on, kunhan rahaa tulee. Köyhä on valmis kaikkeen, mistä maksetaan. Ihmisten pitää alistua perheen vallan alle selvitäkseen päivittäisestä elämästä.

4. osan, Kadonneen lapsen tarina, aikana aloin mielessäni kiittää suomalaisten tapaa pitää etäisyyttä toisiinsa. Täällä saa kai sentään olla sairaalassa rauhassa ilman meluavia sukulaisia, jotka kilvan puuttuvat toistensa asioihin. Kulttuurierot Suomen ja Italian välillä - tämän kirjasarjan pohjalta - vahvistuvat, ja pisteet keräsi kyllä Suomi.  Näillä italialaisilla tuntuu olevan elämäntehtävänä puuttua toistensa asioihin ja syytellä ihmisiä milloin mistäkin. Miksi he eivät anna kenenkään olla rauhassa? Tähän Napoli-sarjan maailmaan peilaten, ei ole ihme, että kevään 2020 koronaluvut olivat Italiassa aivan omaa luokkaansa.

4. osa on tragedia, kun 4-vuotias lapsi katoaa aivan yhtäkkiä keskellä päivää, vilkkaalta kadulta, äitinsä läheltä. Kuka hänet sieppasi? Miksi? Mitä lapselle tapahtui? Äidin ja monen muun elämä romahtaa, eikä palaudu koskaan enää ennalleen. Epäilyksiä syyllisistä ja lapsen kohtalosta on, mutta ei mitään todisteita. Ovatko  korttelissa sittemmin tapahtuneet murhat kosto?

Koko sarjan kestoteemana on Lilan ja Elenan syvä, mutta epäterve ystävyys. Jo lapsena Lila osoittautui älykkääksi, ylivoimaiseksi, ja jopa vaaralliseksi. Elenan kiltteys ja pyrkimys sivistyksen kautta ulos napolilaisen korttelin vallasta on Lilalle jatkuva pilkan kohde. Lila ei saanut käydä kuin kansakoulun, mutta perehtyi moniin asioihin omin päin, jopa tietokoneisiin ja ohjelmointiin ensimmäisten joukossa ja perusti menestyneen it-yrityksen.

4. osan lopussa Lilan ja Elenan nuket palaavat vuosikymmenten jälkeen Elenan haltuun, ja nukkejen myötä heräsi kysymyksiä. Kuka lopulta piti koko sarjan ajan lankoja käsissään? Kuka vaikutti kaikkeen? Mitä Lilalle lopulta tapahtui?

Olen tyytyväinen, että sain kahlatuksi paljon kehutun Napoli-sarjan. Se oli vaikuttava lukukokemus, varsinkin yhteiskunnallisten teemojen osalta, mutta en ylistä sitä varauksettomasti. Tekstiä olisi voinut tiivistää ja karsia, ja tunteiden vatvomista olisi voinut olla hieman vähemmän.



8.9.2020

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan tarjoaa mielenkiintoisen sivistyssuihkun historiaan, filosofiaan, teologiaan ja kosmologiaan.

Kirjan takakannessa kuvataan: "Kun uskonnoton lähtee matkalle uskovien maahan, millaisen postikortin hän sieltä lähettää? Tiedemiehen maailmankuva repussaan, uskonnolliset tekstit matkaoppainaan Kari Enqvist avaa pyhättöjen portit ja istuu kuuntelemaan. ...Äimistyksen ja hämmästyksen lisäksi matkalta tarttuu hedelmällisiä ajatuskulkuja ja ymmärryksen hetkiä mitä yllättävämmistä paikoista."

Enqvist tarttuu uskontoaiheeseen tutkijan ja luonnontieteilijän perinpohjaisuudella, ja käsitellyksi tulevat evankelis-luterilaisuus, Jehovan todistajat, katolilaisuus, islam sekä lisäksi muutamia vapaita Suomessa vaikuttavia suuntauksia. Kirjoittaja kuuntelee ja ihmettelee, mutta myös miekkailee sanan säilällä. Hän ei kuitenkaan pilkkaa ketään. 

Kosmologiset asiat menivät minulta ohi ymmärryksen, mutta nautin suunnattomasti historiallisista faktoista. Sain mielenkiintoista tietoa mm. natsien uskontosuhteesta ja Lutherin suhtautumisesta juutalaisiin.

Laajasti sivistyneen ihmisen tekstiä on nautinto lukea. Kieli on sujuvaa, helppoa ja hauskaa. Kirjan loppupuolella on kivoja viittauksia nykyajan poliitikkoihin, ja ne toivat tekstiin hymyilyttävää bonusta. Viimeisillä sivuilla Enqvist intoutuu suorastaan runollisiin kuvailuihin sadan vuoden kuluttua ehkä koittavasta todellisuudesta. 

Uskomaton matka uskovien maailmaan oli minulle oikein antoisa lukukokemus.

 

18.8.2020

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

 
Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on Haahtelan toinen romaani. Minulle se oli koko luetun tuotannon "puuttuva rengas". Uusin,  syksyllä 2020, ilmestyvä kirja odottaa kirjaston varausjonossa. 

Koska luin tuotannon väärässä järjestyksessä, ja olin jo tottunut odottamaan Haahtelan teoksilta  paljon, tämä kirja tuotti hienoisen pettymyksen. Toisena romaanina se ei mielestäni vielä ollut parasta Haahtelaa. Tarina vaikutti etenevän ilmiselvien ratkaisujen suuntaan, ja osasin ennakoida pienistä vinkeistä, kuinka siinä käy.

Helposti ennakoitavan ratkaisun lisäksi minua jäi vaivaamaan hieman turhilta tuntuvien ja tarinan kannalta merkityksettömien henkilöhahmojen mukanaolo. Esimerkiksi Rikun ja Kirrin merkitystä tarinassa en hahmottanut. Myöskään Benjaminilla ja Martalla ei ollut minulle kovin paljon annettavaa. Mielenkiintoista sen sijaan oli Emman outo, ehkä epävakaa, persoonallisuus. Tylsä Klaus jäi tarkkailijaksi oman elämänsä takapihalle, ja hyvä niin. 

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ihmissuhteisiin keskittyvä kirjailijan alkupään tuotantoon kuuluva romaani, jolle en tällä kertaa oikein lämmennyt.

7.8.2020

Antto Terras: Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmat. Lukija Antti Virmavirta.

Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmatKuvan lähde: https://www.bookbeat.fi/kirja/stockmann-yard-myymalaetsivan-muistelmat-68257


Antto Terras: Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmat. Lukija Antti Virmavirta. E-kirja. BookBeat.

Antto Terraksen Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmat sisältää mielenkiintoista tietoa ikonisen Stockmannin historiasta ja toimintakulttuurista, mutta ennen kaikkea - nimensä mukaisesti - tietoa mitä moninaisimmista varkauksista ja vahingonteoista, joihin myymäläetsivät ovat joutuneet puuttumaan. Kirjaa kuunnellessani kiitin maalaisuuttani ja täysin epärikollista maailmankuvaani, vaikka viattomuuteni oli kyllä aika lailla koetuksella. Ihmetystä ja ällistelyä riitti. Rikollisten toimintatavat ovat kyllä vertaansa vailla, ja rikosten maailma alkoi tuntua ahdistavaltakin.

Antto Terras on virolaissyntyinen suomalainen kirjailija ja koomikko. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa teatterialaa, mutta työskennellyt sen jälkeen päätoimisena myymäläetsivänä. Stand-up-koomikkona hän on esiintynyt sekä lavalla että televisiossa. Lisäksi hän työskentelee viron kielen oikeustulkkina. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antto_Terras)

Stockmann Yard - Myymäläetsivän muistelmat  -kirjan kieli on hauskaa ja terävää. Huumori on sarkastista ja purevaa. Sanavalinnat ovat paikoin alatyylisiä ja roiseja, ja esitellyt tositapaukset (Case) ovat hämmästyttävän omituisia ja outoja. Rikollisten ja huumeidenkäyttäjien maailma on käsittämätön. Käsittämätöntä on myös se, ketkä kaikki voivat jäädä kiinni varkauksista ja mistä syystä: turkkirouvat, diplomaatit, jalkapallojoukkueet...

Vaikka sarkasmi naurattaa, paikoitellen se myös puuduttaa, ja rivien välistä on kuultavissa ehkä myös väsymystä ja katkeruuttakin.

Lukijana on näyttelijä Antti Virmavirta, ja hän hoitaa homman erittäin ammattitaitoisesti ja tarjoaa erinomaisen kuuntelukokemuksen.


                                                                                       

31.7.2020

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kirja, jonka lukemiseen meni kauan, ja josta kirjoittamiseen oli vaikea ryhtyä. Kankimäki oli arvatenkin saman ongelman edessä kuin minäkin: Miten punoa yhteen monenlaiset, erilliset runsaudensarven osaset ja elementit sekä oma kokemusmaailma?

Kankimäellä elementtejä olivat henkeäsalpaava muinainen Japani, sen kulttuurihistoria, Heian-kausi ja sen eräs kirjallisesti sivistynyt ja kirjoittava hovinainen, nykyaikainen Japani, oma työuupumus, henkilökohtainen, jopa pakkomielteinen, kiinnostus aiheeseen, valtavan laaja ja moniaistinen kokemusmaailma, arkistojen tutkiminen ilman japanin kielen taitoa vain englanninkielisistä lähteistä... Aineksia on todella runsaasti.

Paneutumisen puutteesta kirjailijaa ei voi kuitenkaan syyttää. Hän on tehnyt valtavan taustatyön, jonka seurauksena kirjan tarjoama tieto on erittäin mielenkiintoista, ja se vahvisti jo olemassa olevaa kiinnostustani Japania kohtaan. Muinaisen Japanin kulttuurin ohella tietoa tulee myös nykyajan Japanista, esimerkiksi japanislaisnaisten Pariisin syndroomasta: Kauneuteen ja harmoniaan tottuneiden naisten haavemaailma romahtaa, kun he joutuvat kokemaan Pariisissa töykeyttä, suttuisuutta ja rumuutta, niin että he tarvitsevat lääkärin apua toipuakseen kaikesta kokemastaan.

Kankimäki lähtee järjestämään valtaisaa aineistoa henkilökohtaisen kokemusmaailman jäsentelyllä ja tuttavallisuudella. Hän puhuttelee tutkimuskohdettaan Sei Shōnagonia kuin ystäväänsä ja vertailee itseään ja kokemuksiaan häneen. Matkallaan hän kokee itselleen merkittävän muodonmuutoksen pukeutuessaan kuvattavaksi Heian-kauden asuun. Katsoessaan itseään peilistä hän näkee ilmielävän Sei Shōnagonin. Muodonmuutoksen kokeminen ja kuvailu oli kirjan vaikuttavampia kohtauksia.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on monella tavalla hieno ja ansioikas kirja, joka antoi tietoa ja visuaalisia kuvia mielenkiintoisen maan mielenkiintoisesta kulttuurista. Kankimäen oman kokemuksen suuruus ja vaikuttavuus tulivat hyvin esiin. Ihailen myös hänen rohkeuttaan tehdä tarvittavat ratkaisut työelämän suhteen ja lähteä kulkemaan unelmansa perässä toiselle puolelle maapalloa. Voihan työuupumuksen selättää noinkin! Lukijana olisin kuitenkin toivonut kirjaan selkeämpää rakennetta ja ehkä vähemmän tutkimuskohteen puhuttelua.

Otavan sivulla kirja on esitelty mainiosti.
https://otava.fi/kirjat/asioita-jotka-saavat-sydamen-lyomaan-nopeammin-2/

8.7.2020

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet


Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on romaani toden ja tarun väliltä, se on jylhä tarina kostosta, äitiydestä ja muodonmuutoksesta. (Takakansitekstiä)

Veteen syntyneet on Heikkilän esikoisromaani. Aiemmin hän on kirjoittanut novelleja. Romaani on realistinen ja mystinen yhtä aikaa. Tarinassa on hyytävä tunnelma, ja kauhua rakennetaan huolellisesti: Pahoja asioita tapahtuu. Ne todetaan, mutta mitään ei selitellä. Siksi tapahtumat tuntuvat mahdollisilta ja ikään kuin luonnollisilta kylän arjessa. Kesken keskustelun toinen voi kysyä: "Haluatko sie tappaa minut?"

Torniojoki vetää kalastajia todellisuudessakin puoleensa hyvin vahvasti. On tuttua, että jokea ihaillaan, veden korkeudesta ja mataluudesta keskustellaan, ja nousulohen verkkokalastus on vuosittainen merkkitapahtuma, johon osallistutaan pitkienkin matkojen takaa. Kukkolassa kalaa lipotaan, pohjoisempana kalastetaan eri välineillä, mutta sielläkin yötä päivää.

Heikkilä on tavoittanut loistavasti joen - ja Kukkolankosken - hypnoottisen vetovoiman. Joki on jotain suurta, suurempaa kuin elämä. Koski antaa ja koski ottaa, ja kylän uskomusten mukaan koskelle on annettava omansa. Uskomukset elävät vahvoina ja vaikuttavat arkipäivän toimintoihin.

Kun Eeva palaa takaisin kotikylään, piilotettuja asioita alkaa selvitä, ja kostonenkeli alkaa toteuttamaan työtään. Toisaalta kostajan teot ovat jotenkin ymmärrettäviä, mutta nuoren Alarikin kohtalo on epäoikeudenmukainen ja väärä. Sitä en voinut mitenkään ymmärtää enkä hyväksyä, en ainakaan ihmisen tekona. Oliko tekijä sitten ihminen, onkin kokonaan eri juttu.

Akseli Heikkilän romaanin kieli saa minulta kaksinkertaisesti täydet pisteet: Dialogi on alusta alkaen hyvinkin aitoa ja oikeaa torniojokilaista murretta. Yleiskielinen kerronta puolestaan on kuvailevaa ja sujuvaa. Heikkilä on syntynyt Kukkolassa, ja on mukavaa, että Kukkola on myös tapahtumapaikkana. 

Veteen syntyneet on vaikuttava esikoisromaani Jään seuraamaan Akseli Heikkilän kirjailijanuraa ja toivotan sille menestystä.




26.6.2020

G.L.Marvel & Leena Parkkinen: Sankaritarinoita eläimistä jotka muuttivat maailmaa. Suomentanut Sari Selander

Sankaritarinoita eläimistä jotka muuttivat maailmaa on lapsille suunnattu tietokirja, jota aikuinenkin luki mielellään. Kirja on alunperin espanjankielinen, ja sen on suomentanut Sari Selander. Leena Parkkinen on kirjoittanut suomalaisten eläinten osuuden. Kuvittaja on Mar Guixe'.

Kirjassa esitellään eläimiä, jotka ovat toimineet jotenkin hämmästyttävällä tavalla tai pelastaneet ihmisiä. Aukeamalla on lyhyt teksti ja vieressä viehättävä ja lapsenomainen piirroskuva. Lisäksi kirjassa on muutama aktivointitehtävä, kirjavinkkikin ja myös kevennyksiä sekä kuuluisien ihmisten eläinaiheisia sitaatteja. Tieto on mielenkiintoista ja sitä on sopivasti. Kirja soveltuu aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin ja varmaan myös isommille lapsille itse luettavaksi. Harmillisesti kirjassa on kuitenkin painovirheitä, joista tulee miinusta muuten niin mukavaan kirjaan.

Minua ilahduttivat mm. seuraavat eläimet: salakuljetusliigan paljastanut norsunluukoira Rokka, tuttu kuvataiteilija Juuso-karhu, Jambo-gorilla, joka pelasti pikkupojan, ja viisisataavuotias simpukka Ming. Lisäksi Bobbien, Canellon ja Hachikon tarinat saivat nieleskelemään palaa kurkussa.

Mukana on myös surullisia eläintarinoita, jotka osoittavat ihmisten ylemmyyttä ja julmuutta ja eläinten käyttöä omien päämääriensä hyväksi. Näistä mainittakoon Laika-koira sekä Belka ja Strelka, jotka pakotettiin palvelemaan Neuvostoliiton avaruuden valloitusta. Nämä tarinat on kirjoitettu kuitenkin niin, että ne eivät ehkä aiheuta lapsissa kovin suurta ahdistusta. Niistä on kuitenkin varmaan mukava keskustella aikuisen kanssa.

Kokonaisuutena Sankaritarinoita eläimistä jotka muuttivat maailmaa on mukava  ja sivistävä tietokirja, joka kestää useamman lukukerran.
.






21.6.2020

Steinunn Sigurðardóttir: Heida — Lammaspaimen maailman laidalta. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Lukija Satu Paavola

Heida
Kuvan lähde:
https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/heida/2690525

Steinunn Sigurðardóttir: Heida — Lammaspaimen maailman laidalta. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Lukija Satu Paavola. Like. Äänikirja ja E-kirja. BookBeat.


Islantilaisen Heidan elämästä kertova äänikirja oli monesta syystä tosi mukava kuuntelukokemus. Heidan persoona on ihana. Hänen elämänasenteensa on positiivinen ja periksiantamaton. Hänellä on juureva asenne työhönsä lammastilallisena sekä rakastava asenne eläimiin ja luontoon yleisesti. Elämä on elämistä varten, ja Heida todellakin elää täysillä. Elämätöntä elämää ei tarvitse surra. Steinunn Sigurðardóttir käyttää kirjassaan minäkertojaa, joten Heidan ääni tulee kuuluville aidosti.

Kirja kuvaa hyvin islantilaista elämäntapaa, mm. yhteisöllisyyttä ja toisten auttamista. Myös karun kaunis ja toisinaan arvaamattoman raju luonto on koko ajan läsnä. Sain nyt tietää senkin, miltä tulivuorenpurkauksen tuhkasade näyttää ja tuntuu.

Islantilaiset tuntuvat osaavan kaikkea, ja he tuntuvat selviytyvän kaikista vastoinkäymisistä. Ihmisillä voi olla monenlaista koulutusta ja monia ammatteja, niin myös Heidalla.

Kirjassa oli mielenkiintoista tietoa lammastilallisen elämästä ja lampaista, uuhista, karitsoista ja pässeistä, joista opin paljon uutta. Heidalle eläimet ja luonto ovat tärkeitä, ja hän on tarvittaessa valmis puolustamaan luontoa pelottomasti voimakkaankin vastustajan edessä.  "Minä en omista maata, maa omistaa minut." Maa on ollut ennen ihmisiä ja jatkaa olemassaoloaan ihmisten jälkeenkin. Kukin vain lainaa sitä oman elämänsä ajan.

Maarit Kalliokosken suomennos on sujuvaa, ja lukijan, Satu Paavolan,  islannin ääntämys kuulostaa varmalta.

Islantiin matkustaminen on ollut mielessäni jo kauan, ja nyt se alkoi kutkuttaa toden teolla. Islanti, islantilaiset ja islannin kieli kiinnostavat.

Aiemmin lukemani Satu Rämön Islantilainen kodinonni: perhe-elämää viikinkien malliin löytyy tämän linkin takaa:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Satu+R%C3%A4m%C3%B6

Siinä mainitaan myös Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka olen lukenut, mutta josta ei ole postausta.

Ihana maa, ihana kansa, ihana kieli ja ihana Heida, lammaspaimen maailman laidalta, joka kieltäytyi kansainvälisestä mallin urasta, vaikka isot mallitoimistot olivat hänestä kiinnostuneita.




12.6.2020

Eevi Minkkinen: Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi. Lukija Maruska Verona


Eevi Minkkinen: Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi. Otavan äänikirja & E-kirja. Hidasta elämää. Lukija Maruska Verona. Storytel.


Olisinpa päässyt käsiksi Eevi Minkkisen kirjaan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi jo 40 vuotta sitten, tai vähintään 20 tai 10 vuotta sitten! Olisin säästynyt aika monelta murheelta, jos minulla olisi jo aiemmin ollut tämän kirjan tieto. Jossittelu on kuitenkin turhaa, sillä kirjahan ilmestyi vasta vuonna 2019. Muukin jossittelu on turhaa. Elämä menee, miten menee, mutta aina voi oppia lisää - ainakin itsestään ja ymmärtää omia toimintatapojaan.

Kirja antoi ymmärrystä moniin itseäni vuosia vaivanneisiin asioihin. Kuuntelin kirjan, ja sitten vielä luin E-kirjankin. 
"Tämä kirja kertoo läheisriippuvuudesta toipumisesta ja siitä, miten epäterveistä parisuhdekaavoista voi löytää tien ulos." 
Tunnistin, että olen ollut läheisriippuvainen, (ja voin sen tunnustaa näin julkisestikin) ja tunnistin, että asiat, joista olen vuosia syyttänyt muita, johtuvatkin omista ominaisuuksistani. Silti en ole syyllinen. Itsensä syyllistäminen ei johda mihinkään, eikä ainakaan toipumiseen. Omia ajatustapojaan voi muuttaa, muita ei. 

Tällä kertaa en lähde avaamaan kirjaa tarkasti, koska jokainen lukija löytänee tekstistä erilaisia itseä ja suhteitaan koskettavia asioita. Nostan vain esille joitakin aiheita, joista kirjassa puhuttiin, jotta kirjan luokse voi helpommin löytää:
läheisriippuvuus, läheisriippuvalle suhteelle tyypilliset piirteet, heikko itsetunto, rajattomuus, ahdistus, hylkääminen, kiintymyssuhdemallit, ristiriitainen kiintymysmalli, välttelevä kiintymysmalli, emotionaalinen  läheisyys ja etäisyys, häpeä
Erityisesti minuun kolahti ristiriitaisen ja välttelevän kiintymysmallin perinpohjainen esittely.

Kirja kuuluu Hidasta elämää -sarjaan. Se on selkeästi kirjoitettu, ja myös lukijan ääni on selkeä ja miellyttävä.

******

P.S. Ristiriitainen kiintymysmalli ei ole mielestäni selkeä termi. Ei tällainen ihminen itse ole välttämättä mitenkään ristiriitainen, eikä varsinkaan millään lailla halua aiheuttaa ristiriitoja. Hän vain etsii tunneyhteyttä ja emotionaalista läheisyyttä, haluaa jakaa ajatuksia ja tunteita. Välttelevän kiintymysmallin omaksunut puolestaan haluaa etäisyyttä ja erillisyyttä. Hän ei ymmärrä toisen osapuolen pyrkimyksiä, eikä pidä niitä tärkeinä. Hänelle riittää oman pään sisällä työskentely. Tästä seuraa tietenkin ristiriitoja. Näin termi on ymmärrettävissä, mutta jos ihmisestä käytetään termiä ristiriitainen, mennään helposti harhaan. Jos kirjasta otetaan uusia painoksia, toivoisin tähän selvennystä. Voisiko ristiriitaista kiintymysmallia parempi termi olla esimerkiksi lähentyvä kiintymysmalli? Tällöin sanapari toimisi loogisesti: lähentyvä - välttelevä, myös ihmisistä puhuttaessa.

9.6.2020

Virpi Hämeen-Anttila: Paino - Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa

Virpi Hämeen-Anttilan Paino ei ole jännittävä,
eikä mukaansatempaava, mutta monia muita tunteita se 
kyllä herättää ja on aitoudessaan koskettava.  Kirja käsittelee painoa, joka on monelle, varsinkin naiselle, jatkuvan taistelun ja kriisin asia. Kirja käsittelee lihavuutta ja lihavan ihmisen tunnemaailmaa sekä ulkopuolelta häneen kohdistuvia paineita ja vihamielisiä asenteita. Myös terveyshenkilökunnan suoranainen  terveysterrorismi tulee hyvin esille. Syyttävä sormi osoittaa ylipainoista aina, vaikka asiakkaalla olisi korva kipeä.

Paino on "omakohtainen, avoin kuvaus elämän mittaisesta kamppailusta painon kanssa. Lämpimän humoristisesti kuvitettu kirja rohkaisee oman kehon ymmärtämiseen ja hyväksymiseen" (Takakansiteksti). 

Kirja ei ole laihdutusopas eikä sankaritarina.
Aiheen käsittelytapa on monipuolista; samalla yleistä ja yksityistä. Hämeen-Anttila tuo omakohtaisesti esille ne monet tunteet, jotka vaikuttavat syömiseen, lihomiseen ja laihduttamiseen: häpeä, ahdistus, turvattomuus, masennus, itsetunto, minäkuva ja eri tunteiden kierre. Hämeen-Anttilan oma piirroskuvitus on mainio. Piirroshahmot kuvaavat lihavan tunnemaailmaa ja ajatuksia, jotka liittyvät syömiseen ja minäkuvaan.

Hämeen-Anttila korostaa, että lihava ihminen on muutakin kuin vain yleisen asenteen mukaisesti laiska tai saamaton epäonnistuja, jolla ei ole itsekuria. Voi olla, että hänen itsekurissaan ei ole mitään vikaa, mutta voi olla, että liiallinen ja vääränlainen laihduttaminen, ja varsinkin liian nuorena aloitettu laihduttaminen onkin lihottanut hänet. 

Paino on viisas ja syvä kirja, joka käsittelee myös monia syömishäiriöitä, joista Virpi Hämeen-Anttilalla on omia kokemuksia. Arvostan Hämeen-Anttilan  rehellisyyttä ja sitä, miten avoimesti hän tuo esille haavansa ja kipukohtansa. Hänen tärkeä viestinsä on kuitenkin, että normaalin syömisen ja kehossaan elämisen tasapaino on mahdollista löytää. Ruuasta, syömisestä, itsestään ja elämästä on mahdollista nauttia ilman huonoa omaatuntoa.

Kirja sopii mielestäni kaikille meille, joilla paino on enemmän tai vähemmän mielessä ja joilla syömiseen liittyy esimerkiksi rankaisevuutta ja syyllistymistä. Painonvartjoiden ajatusmaailma ja laihdutusohjeet ovat minullekin tuttuja, ja vaikka niissä oli paljon hyvääkin, väärät ajatusmallit jylläävät päässäni edelleen 32 vuoden jälkeen. Kirjan lukemisesta hyötyisivät varmaan myös lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat ja terapeutit. Mielestäni se on tärkeä ja hoitava kirja, joka lisää itseymmärrystä.

Kirjan taustatietomateriaalista poimin myös Leena Putkosen kirjan Superhyvää keholle: tee rauha ruoan kanssa, johon voin ehkä tutustua. Lisäksi kirjalistassa on vinkkikirjoja niille, joita kiinnostaa esim, lihavuus yhteiskunnallisessa kontekstissa, intuitiivinen syöminen ja kehopositiivisuus, vegaanisuus, syömishäiriöt ja kehonkuva.

2.6.2020

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään. Lukija Erja Manto

Kuvan lähde: https://www.wsoy.fi/kirja/tuula-liina-varis/sattunut-syntymaan/9789510436219

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään. Wsoy:n äänikirja. 
Lukija Erja Manto. Storytel.


Tuula-Liina Varis on lempeän viisas kirjailija, jolta olen lukenut useita teoksia. Sattunut syntymään on omaelämäkerrallinen muistelmaromaani, ja se kattaa ajan lapsuusvuosista tähän hetkeen asti. Henkilöiden nimet on muutettu.

Assi on toinen kaksosista, 20 minuuttia vanhempi isosisko Essille. Perheessä on myös Anni-sisko, isä, äiti ja mamma sekä läheisesti perheeseen kuuluva suku. Perheessä toraillaan, mutta välit ovat kuitenkin lämpimät. Päähenkilö on Assi, joka on utelias ja sanoista kiinnostunut, mutta sisäisesti hyvin arka ja pelokas lapsi. Vasenkätisyyden vuoksi Assi kokee jo pienenä olevansa vääränlainen ja tekevänsä asiat aina väärin. Jopa isän kuolema tuntuu olevan hänen syytään.

" Aina saa hävetä." on tunnuslause, jota Assille  syötetään ja jonka hän omaksuu. Hän tuntee, ettei äiti tykkää hänestä, koska hän on aivan väärä lapsi. Kasvatus on ankaraa ja lapsia vertailevaa. Vitsalla taotaan järkeä päähän. Myös koulussa opetus perustuu nöyryyttämiseen.

Kerojan näkökulma on ihana lapsen näkökulma, ja vaikka Assi kasvaa aikuiseksi, näkökulma säilyy kivasti samalla tavalla ihmettelevänä ja toteavana. Vaikeatkin asiat vain todetaan. Niitä ei selitellä. Jättikö lapsuus kelpaamattomuuden arvet, joita pitää peitellä olemalla miellyttävä ja sopeutuva aviomiehiä kohtaan? Alistuuko Assi huonoon kohteluun siksi, että kelpaisi?

Assin suuri rakkaus on Runoilija. Avioliitto hänen kanssaan on omanlaistaan, kaoottista, äidillistä ja hoivaavaa. Tästä ajanjaksosta olen lukenut jo aiemmin Variksen omaelämäkerrallisen kirjan Kilpikonna ja Olkimarsalkka.

Sattunut syntymään -äänikirjan lukija on Erja Manto, joka ei vain lue, vaan enemmänkin kertoo tarinan luontevasti ja turhia korostuksia välttäen. Pidin hänen lukutavastaan ja aion etsiä muitakin hänen lukemiaan äänikirjoja, nyt kun olen tämän maailman löytänyt.


1.6.2020

Joel Haahtela: Elena

Muistin lukeneeni Joel Haahtelan Elenan jo vuosia sitten. En vielä silloin tutustunut erityisesti Joel Haahtelan tuotantoon, niin kuin nyt, ja kirja oli vain yksi muiden joukossa. Muistin, että siinä on joku vanha nainen puiston penkillä ja että kirja oli hyvä. Jälkimmäinen näistä muistikuvista piti paikaansa, mutta puiston penkillä ei ollut vanha nainen.

Puiston penkillä istuu mies, joka seuraa Elenaa ja roikkuu hänen asuntonsa lähellä. Hän ei puhu Elenalle, mutta luo mielessään hänen persoonallisuuttaan pala palalta. Mies vaikuttaa pakkomielteisesti rakastuneelta. Hän tarkkailee naista joka päivä ja odottaa hänen näkemistään.

Näyttää siltä, että Elena ei ole huomannut häntä tai ei ainakaan ole huomaavinaan. Tarinan edetessä mies alkoi herättää minussa negatiivisia tunteita: "Onko tuo joku psykopaatti? Saakelin haahuileva kummitus! Ja mamero! Ei uskalla sanoa mitään, vaikka on niin lähellä Elenaa, että pystyisi koskettamaan häntä saarihotellin huoneen ovella."

Puistossa on koiraa ulkoiluttava nainen, joka tulee miehen luo ja jää seisomaan hänen eteensä. "Nainen sanoo: tiedän mitä yritätte ja te olette sairas mies."

Kun tulee miehen syntymäpäivä, kaikki muuttuu kertaheitolla.

Tarina on kirjoitettu erittäin taitavasti ja antaa lukijalle mieluisan yllätyksen lisäksi nautittavan lukukokemuksen.

                                                             ***

Olen nyt lukenut yhtä kirjaa vaille koko Haahtelan tuotannon. Aiemmat postaukseni löytyvät tämän linkin takaa.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela





27.5.2020

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina. Lukija Karoliina Kudjoi

Kuvan lähde:
 https://www.bookbeat.fi/kirja/suurin-niista-rakkaus-kirsti-paakkasen-tarina-168225
Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus
- Kirsti Paakkasen tarina. Otavan äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi.

Nyt olen kuunnellut - melkein kokonaan - ensimmäisen äänikirjani BookBeatista. Kokemus ei ollut aivan superinnostava, mutta ihan ok. Sitä pitää hieman makustella.

Kirjan kuuntelu antaa uusia mahdollisuuksia esim. auto- ja lentomatkoille. Lisäksi positiivista on se, että kirjan kuuntelemisen lomassa voi puuhailla vaikka kotitöitä.  Pääasialliseksi "lukemistavaksi" en äänikirjoja ehkä kuitenkaan ota, vaan pysyttelen perinteisen kirjan lukijana. Pidän  lukemisen tarjoamasta hiljaisuudesta sekä omien ajatusten ja mielikuvien virrasta. Äänikirjassa kokemukseen vaikuttaa teksti, mahdollinen suomentaja ja väistämättä myös äänikirjan lukija. Juuri tämä kolmas toimija voi vaikuttaa kuuntelukokemukseen negatiivisesti. Ääniherkkään voi vaikuttaa epätoivotulla tavalla paitsi lukijan ääni, myös sanojen painotus ja tekstiin eläytyminen.

Kirsti Paakkanen on mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen persoona, joka kyllä ansaitsee elämäkerran. Paakkanen on voimakastahtoinen visionääri, jolla on erehtymätön bisnesäly ja voimakas luottamus omaan intuitioonsa. Hänen tyylitajunsa ja naisellinen glamourinsa on ihailtavaa, yhä edelleen.

Paakkasen johtama mainostoimisto Womena toi markkinoille vuonna 1972 Hellä Mietonen -shampoon ja Erittäin hienon suomalaisen shampoon 1974. Ne ovat nykypäivänäkin kaupan hyllyiltä löytyviä tuotteita, ja päässä soi vieläkin Hellä Mietosen mainoslaulu. Lisäksi mukavia yhtymäkohtia omaan muistimaailmaani ovat Marimekon uusi nousu,  Esa Saarisen ja Kirsti Paakkasen yhteistyö, eräänlainen sielunkumppanuus, sekä Jukka Rintalan tulo Marimekon suunnittelijaksi. Näistä muistan lukeneeni naistenlehdistä.

Kirjan kirjoittaja Ulla-Maija Paavilainen on ammattitaustaltaan toimittaja. Ehkä sen vuoksi hän on paneutunut asiaan hyvin huolellisesti - mielestäni jopa liiankin huolellisesti. Tekstissä on paljon toistoa, ja kokonaisuudessa olisi karsimisen varaa. Kaikkia Paakkasen tuntevia henkilöitä ei tarvitsisi siteerata kokonaisen luvun verran, vaan lyhyemmätkin maininnat riittäisivät.

Jukka Parkkinen kirjoitti elämäkerran kirjoittamisen vaikeudesta kirjassaan Yrjö Kokko - sadun  ja luonnon runoilija:
"Elämäkerran kirjoittamisen keskeinen ongelma on saada synkronoitua ihmisen elämän monitahoisuus tekstin lineaarisuuteen. Jonkin tapahtumaketjun seuraaminen alusta loppuun karsii rinnalla kulkevia kerrontalinjoja. Jos pyrkii pitämään esillä monia samaan aikaan kulkevia tapahtumia, teksti voi hajota ja tulla sekavaksi tilkkutäkiksi...
...Mutta ihmiselämä on suurimmaksi osaksi niin moniulotteinen, ettei sitä voi kuvata verbaalisesti. Parhaassa tapauksessa sen voi myötäelää. Siihen olen pyrkinyt Kokon elämäkertaa kirjoittaessani. Olen antanut Kokon puhua tekstiensä välityksellä suoraan lukijalle, jolloin hän voi tehdä omia tulkintojaan.

Mielestäni Paavilaisen olisi kannattanut antaa enemmän tilaa elämäkerran päähenkilölle. Teksti on mielestäni liian pikkutarkaa, jolloin se vain vie tilaa. Kudjoin paikoitellen voimakas sanojen painotus ja eläytyminen pistivät korvaan. Niinpä näistä kahdesta syystä kuuntelu jäi kesken 70 % jälkeen. Tämän äänikirjakokemuksen perusteella toivoisin jatkossa hyvää tekstiä ja mahdollisimman neutraalia lukutapaa. Silloin voisin viihtyä äänikirjan seurassa loppuun asti.

26.5.2020

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä oli minulle positiivinen ja mukava lukukokemus. Kaikki on kohdillaan: tarina kulkee pakottomasti, henkilöt ovat miellyttäviä, ja miljöö on niin aidon oloisesti kuvattu, että fado-musiikin aivan kuulee ja ruokien tuoksut haistaa.

On kyse nuorista muusikoista, musiikista, ystävyydestä, rakkaudesta, nuoruuden rakkaudesta ja kotikylään paluusta. Kyläläiset ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä, hieman taikauskoisiakin.

Mukana on myös muutamia yllättäviä ja realismin rajalla olevia tapahtumia, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Esimerkiksi valkeapukuinen tyttö ilmaantuu yhtäkkiä pimeälle tielle auton valojen eteen, ja Fernando katoaa päiviksi ja löytyy rannalta ihmeellisen kokemuksen pökertyttämänä.

Muista kirjoista tuttuja elementtejä ovat taas kerran mukana oleva perhostutkija sekä sairaus, josta toipuminen on kestänyt pitkään. Nyt kun olen lukenut jo melkein koko Haahtelan tuotannon, olen alkanut miettiä, linkittyvätkö kaikki kirjat jollakin tavalla yhteen. Onko kirjailija punonut tahallaan intertekstuaalista palapeliä lukijoiden ratkaistavaksi?

Tule risteykseen seitsemältä on kirja, jota voin kyllä suositella. Ei suuren tarinan tarvitse sisältää aina suurta kärsimystä ja dramatiikkaa. Tavallinen elämäkin on ihmeellistä ja mielenkiintoista, sillä kaikki on kuitenkin vain sattumaa.


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät linkin takaa:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela






17.5.2020

Maritta Lintunen: Stella

Vaikka luen koko ajan, tulee aina vaan uusia kirjailijoita, joista en ole kuullutkaan tai joihin en ole aiemmin tutustunut. Stellakin on Maritta Lintusen viides romaani. Lisäksi hän on julkaissut runoja ja novelleja. Minä tutustuin vasta nyt ensimmäiseen romaaniin.

Kertojina ovat Liisa Mikkola ja hänen poikansa Juri. Ajatuspuheena toimii myös Sylvi Indreniuksen ääni. Sylvi on ollut lahjakas laulajatar, jonka ura kuitenkin katkesi sota-aikana. Hän on tyylikäs vanha rouva koruineen, Chanell-asuineen, kynsilakkoineen ja hattuineen. Liisa, ujo maalaistyttö, muuttaa hänen luokseen asumaan kirjoituskurssinsa ajaksi, ja sen jälkeen useammaksi vuodeksi. Liisan poika, Juri, syntyy hetkellisen huuman seurauksena, ja kummankin naisen elämä muuttuu.

Mielestäni Sylvi Indrenius, Stella, on mielenkiintoinen henkilöhahmo: Hän käyttelee mielellään suhteitaan toisen parhaaksi, on voimakastahtoinen, tarkkakatseinen ja omistautuva. Yrjö Indrenius, Sylvin poika, alkaa kuitenkin mustamaalataa Sylviä Liisalle kutsuen Sylviä hämähäkiksi, joka saa ihmisiä verkkoonsa. Panettelusta huolimatta minä olen Sylvin puolella edelleenkin, ja olisin toivonut, että Liisa ei olisi uskonut pahoja puheita. Kuka tässä oikein olikaan hämähäkki ja kenelle?

Stella oli nopealukuinen kirja, mutta kyllä sekin jäi päähän vaikuttamaan ja pani miettimään ihmissuhteita, unelmia ja niiden toteuttamista, toisten unelmien estämistä, erilaisia tunteita, katkeruutta, rakkautta ja rajoja.

Kirjan kieli on sujuvaa ja selkeää, ja sitä oli mukava lukea. Kielihaukkana löysin kuitenkin kolme kummallista verbiä, joista en pitänyt: "tyttö riemastelee", "tyttö toimeaa", "Kaija työnnälsi tuolin liikkeeseen"

Lisäksi jäin miettimään kirjan nimeä. Stella oli Sylvin yksi viimeisimmistä roolihahmoista revyyssä, jota esitettiin korpikorsuissa ja vetoisissa parakeissa. "Surkea musiikki. idioottimainen libretto, vastaparina niljakas sankaritenori, joka käytti morfiinia."  Lisäksi Stellan aikaan liittyvät ilkeät juorut, jotka vaikuttivat uran loppumiseen. Miksi siis tämä elämän kipein vaihe ja jonkinlainen alennustila piti nostaa kirjan nimeksi, kun Sylvissä oli niin paljon muutakin;  hyvää ja kaunista?

Jurin puolesta iloitsin siitä, että hän pääsi takaisin turvaan ja kotiin, vaikka se häneltä juuri yritettiinkin viedä.

14.5.2020

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joskus kirjassa jokin jää vaivaamaan mieltä niin paljon, että sen luettuaan ei saa rauhaa. Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan kanssa kävi juuri näin.

Aluksi luin, niin kuin kirjoja joskus voi lukea: tauotettuna ja välillä lukiessani toisiin ajatuksiin harhautuen. Huomasin taas tutun tyylikeinon: asioiden vyöryttämisen luettelelemalla ja tervehdin sitä ilolla. Yhtäkkiä havahduin, että nythän tällä vyöryttelyllä kuvataankin persoonia ja luodaan henkilöhahmoja aivan huikealla tavalla. Varsinkin elämästä syrjäytyneen Torstin henkilöhahmon rakentaminen asioita luettelemalla on äärimmäisen taitavaa.

Ajattelin, että olen ohittanut ehkä muutakin. Päätin alkaa paikkaamaan lukemista ja keskittyä lukemiseen kunnolla, ja niin luinkin koko kirjan uudelleen.  Huomasin, että kirja ei ollut vaikea, vaan niin runsas, että ensimmäisellä lukukerralla jäi huomioimatta paljon asioita; huomioimatta ja ymmärtämättä.

Päähenkilö on oikeustieteen professori, jonka työ vaikuttaa melko helpolta, eikä sitä ole sidottu tiukkoihin aikatauluihin ja läsnäolopakkoon. Kun aikataulu joustaa, professori voi haahuilla mielin määrin ajatuksissaan ja muistoissaan.

Juuri haahuileminen, päämäärätön kuljeskelu ja omien muistojensa läpikäynti muodostavat Lumipäiväkirjan keskeisen juonikuvion. Tapahtumat alkavat, kun mies näkee sanomalehdessä ulkomaan uutisen, joka alkaa täyttää hänen ajatuksensa. Saksalainen äärivasemmistolainen terroristi oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan, joka oli toiminut aktiivisesti 1970- ja - 80-luvulla ja murhannut yli 30 ihmistä. Mies tuntee naisen. Heillä on ollut läheinen suhde menneisyydessä. Töihin lähdöstä ei tulekaan mitään, kun mies kiipeää ullakolle ja uppoutuu matkalaukussa olevien tavaroiden, kirjeiden ja lehtileikkeiden selailuun. Tästä alkaa professorin haahuilu ja harhailu tilanteesta toiseen.

Vai voiko sittenkään puhua juonikuviosta? Kun kirjoitin kaikki haahuilemiset peräkkäin, huomasin, että tässähän piirretäänkin kuvaa päähenkilöstä, hänen luonteestaan ja toimintatavoistaan. Professorin erityisen tarkat aistit, jo lapsuudessa esille tullut erityisen voimakas mielikuvitus luovat hänestä tarkoin piirretyn kuvan. Hän elää omassa todellisuudessaan pään sisällä ja vain ajautuu tilanteesta toiseen. Jotenkin ymmärrän hänen vaimonsa uskottomuuden. Ei kai tällainen puhumaton haahuilija ole helppo kumppani: kulkee omia teitään, ei selittele tekemisiään, tuskinpa keskusteleekaan; soittaa tai viestittää vain välttämättömän, silloin kun tahtoo. Perheessä on tapahtunut isoja asioita, mutta onko professori ollut läsnä elämänsä todellisissa tapahtumissa?

Henkilöhahmojen luominen ja heidän elämänsä kuvaaminen tapahtuvat pienin vedoin, mutta ihastuttavan kuvan maalaten. Nimetön päähenkilö, Erika, Laura, junamatkustaja Kirill ja vapautettu terroristi, Sigrid piirretään esiin vähitellen, ikään kuin sivulauseissa. Heitä ja heidän elämäänsä ei selitellä, vaan todetaan. Joel Haahtelan kerrontatekniikka on vertaansa vailla. Lumipäiväkirjan kahteen kertaan lukeneena olen siitä erityisen vaikuttunut. Lumipäiväkirjassa kirjailija antaa lukijalle myös pikku lahjan: intertekstuaalisen viittauksen toiseen kirjaansa, Perhoskerääjään.

Kuinka paljon saa, kun antaa elämän vain kuljettaa? Kuinka paljon hukkaa, kun ei ole läsnä todellisissa asioissa? Jäikö haahuilun vuoksi jotain todellista ja tärkeää jälleen kerran huomaamatta? Oliko saksalaisessa kahvilassa ollut nainen Sigrid?


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela

Haahtelan tähänastisesta tuotannosta on vielä lukematta Naiset katsovat vastavaloon, Tule risteykseen seitsemältä ja Elena. Olen pitänyt tähän asti lukemistani, mutta Traumbachin jätin kesken. Meitä ei ollut tarkoitettu toisillemme.

  • Kaksi kertaa kadonnut. Helsinki: Otava, 1999. 
  • Naiset katsovat vastavaloon. Helsinki: Otava, 2000. 
  • Tule risteykseen seitsemältä. Helsinki: Otava, 2002.
  • Elena. Pienoisromaani. Helsinki: Otava, 2003. 
  • Perhoskerääjä. Helsinki: Otava, 2006. 
  • Lumipäiväkirja. Helsinki: Otava, 2008. 
  • Katoamispiste. Helsinki: Otava, 2010. 
  • Traumbach. Helsinki: Otava, 2012. 
  • Tähtikirkas, lumivalkea. Helsinki: Otava, 2013. 
  • Mistä maailmat alkavat. Helsinki: Otava, 2017. 
  • Adèlen kysymys. Helsinki: Otava, 2019.


5.5.2020

Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija

Yrjö Kokko - projektini jatkuu. Nyt oli vuorossa Jukka Parkkisen kirjoittama elämäkerta Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija.

Parkkinen on paneutunut Yrjö Kokon elämään kunnioitettavalla tarkkuudella ja käynyt läpi Kokon kirjeenvaihdon, hänen päiväkirjansa, teoksensa, sanoma- ja aikakauslehtijuttunsa sekä muun Kokon perikunnan käsikirjoitus- ja leikearkiston.

Lisäksi hän on haastatellut Aune Kokkoa, Anna Kokko-Zalcmania ja Olli Kokkoa sekä Kokon aikalaisia muun tiedonhankinnan lisäksi. Aineisto on valtaisa.

Kirjan esipuheessa Parkkinen kirjoittaa:
"Elämäkerran kirjoittamisen keskeinen ongelma on saada synkronoitua ihmisen elämän monitahoisuus tekstin lineaarisuuteen. Jonkin tapahtumaketjun seuraaminen alusta loppuun karsii rinnalla kulkevia kerrontalinjoja. Jos pyrkii pitämään esillä monia samaan aikaan kulkevia tapahtumia, teksti voi hajota ja tulla sekavaksi tilkkutäkiksi...
...Mutta ihmiselämä on suurimmaksi osaksi niin moniulotteinen, ettei sitä voi kuvata verbaalisesti. Parhaassa tapauksessa sen voi myötäelää. Siihen olen pyrkinyt Kokon elämäkertaa kirjoittaessani. Olen antanut Kokon puhua tekstiensä välityksellä suoraan lukijalle, jolloin hän voi tehdä omia tulkintojaan."
Parkkinen on onnistunut tavoitteessaan mielestäni loistavasti, ja tuloksena on loogisesti etenevä ja hyvin kirjoitettu elämäkerta, jota on miellyttävä lukea. Elämäkerta piirtää kuvan intohimoisesti eläimiin ja luontoon suhtautuvasta herkästä ja taiteellisesta ihmisestä, joka eli itsensä näköistä elämää ja toteutti unelmiaan, egoistisestikin. Se ei ollut perheen kannalta ristiriidatonta, mutta onneksi hänen vaimonsa Aune oli vahva, viisas ja itsenäinen toimija, joka myös teki  rohkeita valintoja elämän ja uransa suhteen.

Perhe eli paljon erillään ja eri paikkakunnilla, ja toisinaan - tuntui siltä - yhdessäoloa vältellenkin. Näkemyseroja yhteiselämästä oli, mutta pari ei koskaan kuitenkaan eronnut, vaikka niin oletin aiemmin lukemieni kirjojen perusteella.
"Yrjö pani paljon painoa sille, että hän pyrki vähintään kerran kuussa käymään perheen luona. Aune koko tämän usein lisärasituksena. Mies tuli passattavaksi, hoiti vain omaa kirjeenvaihtoaan ja kolisi yökaudet omissa puuhissaan kehittäessään filmejä ja tehdessään kopioita.
Aunesta Yrjö toimi vain omilla ehdoillaan. Hän ja lapset saattoivat vierailla Muoniossa silloin, kun Yrjölle sopi ja tämä halusi ottaa vastaan. Kokon suurpiirteinen elämänmuoto, joka ei juuri piitannut sovinnaisesta herrasväen porvarillisuudesta, ei miellyttänyt Aunea. Yrjö oli alkanut 'porottua' ja 'painunut rähjäisemmäksi kuin pahin Lapin äijä.'"
Yrjö Kokko matkusteli maailmalla yhdessä perheenjäsenten kanssa ja yksikseen, mikä osoittaa ajan hermolla olemista ja nykyaikaisuutta 1960- ja 1970-luvuilla. Kirjojen tuoma varallisuus mahdollisti matkustelun ja pitkätkin oleskelut ulkomailla. Luultavasti taloudellinen menestys saattoi olla syynä Kokon ja Sulo Rovan  (laulujoutsenen toinen etsijä ja ystävä vuosien ajan)  - ja koko Rovan suvun - välirikkoon, jossa Ungelon torpasta tuli kiistakapula.

Kokosta sanotaan yleensä, että hän oli eläinlääkäri ja kirjailija. Jukka Parkkinen kääntää asian toisinpäin: Kokko oli kirjailija,  joka opiskeli eläinlääkäriksi. Näin hän antaa kunniaa nimenomaan Kokon kirjallisille pyrkimyksille ja saavutuksille.

Kirjassa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi se, että Kokon ollessa opiskeluaikana opettajan sijaisena, oppilaana oli pankinjohtaja Emil Fennanderin poika Veikko, joka suomensi myöhemmin nimensä Vennamoksi. Myös Hannoverin "lappalaisnäyttely" ja kotipaikkakuntani Ylitornion aika loivat kiehtovaa ajankuvaa.

Yrjö Kokko -projektini muut postaukset on luettavissa täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko

Lisäksi varsin mielenkiintoinen oli Pessin ja Illusian kuvittajan, Aleksander Lindebergin elämäkerta:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sisko+Ylimartimo


11.4.2020

Sisko Ylimartimo: Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija

Sattuma kuljetti minua mukavasti. Luin  Yrjö Kokko -projektissani Kokon  luontosatuklassikon, Pessi ja Illusia. Kirjastokappaleen oli kuvittanut A. Lindeberg, 1963. Kuvat olivat vaikuttavia ja tukivat hyvin tarinaa.

Alkoi kiinnostaa, kuka ihmeen Lindeberg tuo kuvittaja on. Löysin netistä useita artikkeleja, ja sitä kautta myös Sisko Ylimartimon kirjan Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija. 

Kirjan myötä pääsin tutustumaan kokonaan uusiin maailmoihin;  sota-aikaisiin TK-piirtäjiin, sodan jälkeisiin mainospiirtäjiin, kirjojen kuvittajiin, pukusuunnittelijoihin ja skenografeihin. Aleksander Lindeberg oli mukana kaikessa tässä ja lisäksi hän oli muotokuvamaalari ja teki myös animaatioita.

Sisko Ylimartimo kirjoittaa selkeästi. Kirja on mielenkiintoinen lukuelämys. Lindebergin laaja ja monipuolinen tuotanto esitellään hyvin, ja lukemastani Pessistä ja Illusiastakin tuli kivasti syventävää lisätietoa, kun sitä käsiteltiin nimenomaan kuvien ja syntyhistorian  kautta. Pessi ja Illusia noteerattiin Frankfurtissa ja Lontoossa, ja se sai yhteispohjoismaisen näyttelyn kunniamaininnan vuoden kauneimpana kirjana. Kokko sanoi Lindebergin tajunneen, mikä Pessissä ja Illusiassa  oli olennaista.

Ylimartimon kirjasta saa hyvän käsityksen Lindebergin taiteesta, mutta myös luonnonläheisestä ja elämäniloisesta persoonasta, joka eli pitkän elämän (1917 - 2015)

Kirjaston varauslistalle lähtevät tämän jälkeen mm. Lindebergin kuvittama Venäläisiä kansansatuja sekä Martti Haavion tekstittämä ja Lindebergin kuvittama Kalevalan tarinat, ehkä myös Gogolin Nenä.

Voi, minkä yhteen linkittyvien asioiden kokonaisuuden sattuma toikaan eteeni! Kyllä lukeminen on sitten mukavaa!

Tästä linkistä voi lukea postaukseni Pessistä ja Illusiasta ja myös ihastella joitakin kirjan kuvia:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko+Pessi+ja+Illusia


23.3.2020

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Minulla on menossa pitempiaikainen lukuprojekti, jonka aikana tutustun Joel Haahtelan tuotantoon. Tähtikirkas, lumivalkea -teoksen lukeminen sattui hankalaan saumaan. Koronavirus iski Suomeen, koronauutisointi vei huomion, jouduin etätyöhön ja suunnittelemaan sen toteutuksen. Ihmisten kokoontumisia rajoitettiin. Rajoja suljettiin. Näkymätön uhka toi huolta ja stressiä. Lukemiseen oli kyllä aikaa, mutta keskittyminen siihen oli vaikeaa, ja lukeminen eteni hitaasti. Olin jo luovuttamassa, mutta onneksi jatkoin loppuun asti, koska kirjan juju paljastui vasta ihan viimeisillä sivuilla.

Ensivaikutelma oli, että pidän kirjan nimestä. Se toi mieleen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä - kirjan. Mitään muuta kirjoilla ei olekaan yhteistä kuin vain tuo runollinen nimen rakenne.

Tähtikirkas, lumivalkea sisältää seuraavat luvut:


Pariisi 1889
Berliini 1913 - 1914
Siam - Kambodža 1923
Bernburg 1936
Helsinki 2012

Mies kirjoittaa kirjeitä tai itseasiassa päiväkirjamerkintöjä rakastetulleen Suomeen. Hän on joutunut lähtemään ulkomaille kotimaassa tapahtuneen skandaalin vuoksi. Käy ilmi, että hänellä on lapsi, josta ei tiedä muuta kuin nimen, Otto. Mies pääsee sähköttäjäksi ja kehittyy työssään niin, että saa mahdollisuuden siirtyä sanomalehtimieheksi. Uuden työnsä vuoksi hän pääsee tutustumaan Pariisin maailmannäyttelyyn ja kuvailee sitä tarkasti. - Oi, mikä ihana kokemus! Ja minulle lukijana heräsi halu lukea maailmannäyttelystä lisää.

Berliiniin mies matkustaa 24 vuotta myöhemmin. 1. maailmansota on tulossa, mutta ei vielä ole alkanut Hänen elämässään tapahtuneita asioita tuodaan esille luontevasti, selittelmättä. "Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista tarttuu mukaan." - Niinpä juuri. Ihminen, joka elää elämäänsä,  ei välttämättä kirjaa asioita muistiin muita varten, julkaistavaksi. Asioita vain tapahtuu. Kerronta soljuu uskottavasti ja kevyesti, ja lukija saa lisätietoa pienistä lauseista ja rivien välistä.

Siam - Kambodža - osio jäi minulle kaikkein epäselvimmäksi. Juuri silloin koronauutisointi ja kaikki muu asiaan liittyvä oli päällimmäisenä. Matkan tarkoitus jäi aluksi epäselväksi. Liittyikö se miehen sanomalehtityöhön vai vain haluun nähdä maailmaa? En saanut jaksosta juonen kannalta kiinni, mutta sain historiallista tietoa tuolloisesta maailmantilanteesta.

Tässä vaiheessa tuskittelin lukemisen kanssa erityisesti, ja olin vähällä jättää lukemisen kesken. Odotin, että tarinassa edetään johonkin, että tapahtumilla on jokin päämäärä tai suunta, niin kuin romaaneissa olen tottunut lukemaan. Sitä ei tullut. Ennakointina tulevasta oli kuitenkin miehen sairastuminen, jota siinä vaiheessa en osannut liittää mihinkään.

Bernburg-jakso piti lukea kahteen kertaan, kun ensin olin päässyt loppuun asti. Ensiksi luin sen vain sairaalajaksona ja arvelin, että mies oli masentunut ja ehkä yrittänyt itsemurhaa. Hän koki saavansa hoitoa,  ja hoitaja B. oli aina ystävällinen ja piti kädestäkin kiinni, vaikka ei olisi saanut. Häntä pyydettiin kuvailemaan katatonista tilaansa, joka oli kestänyt melkein viikon. Hän ei muistanut mitään, mutta muisti olleensa lähellä rakastettuaan (kauan sitten kuollutta).  Kirjan nimi selviää:
"Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta enkä pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin tai missä: ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea."
Sairaalajaksossa miehen varsinainen tekstin tuottaminen loppuu. Lopulta paperilla on vain sanoja, kirjaimista tehtyjä kuvioita. Ei ole päivämääriä tai paikkoja. Onko tila katatoninen?

Helsinki-jakso vasta paljastaa koko kirjan merkityksen. Olen kiitollinen, että luin sen loppuun! Nykypäivän minäkertoja kertoo, mistä sai muistikirjat ja miten hän kirjoitti ne puhtaaksi ja kävi myös kirjoittajan jalanjljillä tapahtumapaikoilla. Kirjallisuudesta on aina opetettu, että minäkertoja ei välttämättä ole kirjailija itse, vaan kertojan ääni. Tässä tapauksessa minäkertoja on niin uskottava, että voisin uskoa sen olevan kirjailija itse, ja  että päiväkirjaa kirjoittava mies olisi hänen isoisoisoisänsä Leo Halme, jonka elämä päättyi keuhkokuumeeseen saksalaisessa mielisairaalassa 1941. Oliko todellinen kuolinsyy keuhkokuume, onkin sitten kokonaan eri juttu.

Samaan aikaan Saksassa oli vallalla ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joiden elämä ei ole elämisen arvoista ja jotka voitiin poistaa kansakunnan joukosta vahvimman oikeudella.

Kirjan tapahtumien juonettomuus, jota lukiessani kaipailin, on viimeisen jakson jälkeen selvää ja selitettävissä. Kirja kuvastaa  yhden ihmisen elämäntapahtumia; ei niitä ole juonelliseksi kokonaisuudeksi tarkoitettukaan.
"Ajattelen kirjaimia, jotka leijuvat paperilla kuin tähdet, nuorukaista, joka lähti kerran laivalla pois, hänen haaveitaan. Leo ja Klaara. Ilman näitä sivuja kukaan ei muistaisi heitä, kukaan ei kaipaisi, ei tietäisi, että he ovat koskaan olleet. Nimet, jotka katoavat maailman meluun. Elämisen arvoinen elämä."




5.3.2020

Eevi Minkkinen: Ole itsellesi armollinen - Kirja hellittämisestä ja riittävyydestä

Eevi Minkkisen kirja Ole itsellesi armollinen - Kirja hellittämisestä ja 

riittävyydestä kuuluu Hidasta elämää -sarjaan. Hidasta elämää on vuonna 2010 perustettu hyvinvointisivusto, jonka ydinteemoja ovat luonnollinen elämäntyyli, kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkinen kasvu. Hidasta elämää -kirjaperhe syventää sivustolta tuttuja aiheita.


Takakansitekstin mukaan Ole itsellesi armollinen on omakohtainen opaskirja, joka tarjoaa tietoa, vertaistukea ja työkaluja vaikeiden tunteiden ja ajatusmallien kohtaamiseen. Minkkinen kirjoittaa tutuista aiheista: addiktioista, triggereistä, jotka laukaisevat negatiivisen toiminnan, emotionaalisista rajoista, kannattelukokemuksista, joita vaille ihminen on voinut jäädä lapsuudessa. Hänen oma taakkansa on ollut syömishäiriö ja sen aiheuttama itseviha ja häpeä, jotka ovat pitäneet häntä otteessaan ja estäneet nauttimasta elämästä.

Kirja on avoin ja omakohtainen. Sen lähteinä on toiminut kirjailijan omat kokemukset, koulutuksissa oppitut asiat ja luettu kirjallisuus sekä omat terapiaprosessit. Tieteellistä, ns. kovaa faktaa lähdetietoineen kirja ei ole, mutta kirjoittaja sanookin:
"Olen parhaani mukaan pyrkinyt kirjoittamaan vain siitä, mistä minulla on itsellä  kokemusta, se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin 'valmis'."
Hän on opiskellut kognitiivista psykoterapiaa sekä hyväksymis- ja omistautumisterapiaa. Kirja on avoimuudessaan sympaattinen.

Ajallisesti kirjan lukeminen tuli minulle hieman jälkijunassa, sillä osan sen aiheista olen jo käsitellyt muilla tavoilla, mutta kyllä tämäkin sopii hyvin siihen itsetutkiskelun ja voimaantumisen aihepiiriin, johon olen viime aikoina tutustunut.

Positiivista on, että  kirjan harjoitukset on helppo toteuttaa lukemisen yhteydessä. Lisäksi pidin siitä, mitä Minkkinen kirjoittaa menneisyyden tutkimisesta:

"Nykyään henkiset suuntaukset puhuvat paljon siitä, että kaikki on tässä hetkessä. Toisaalta pidän tästä ajatuksesta ja siitä muistuttaminen tekee itselleni aika ajoin hyvää, mutta tässäkin on mielestäni pieni mutta. Näemme ja koemme tämän hetken menneisyydessä luotujen käsitystemme pohjalta ja reagoimme opituilla tavoilla. Siksi menneen tutkiminen voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin ainainen tähän hetkeen keskittyminen. Juurien, haavojen ja egon tunteminen tuo meille ymmärrystä siitä, miksi koemme elämän kuten koemme, miksi reagoimme kuten reagoimme. Tämä taas antaa mahdollisuuden toimia toisin tai vapautua niistä tarinoista, joiden kantaminen tekee kipeää. Se ei todella ole helppoa, mutta mahdollista se on."
Tämä onkin minulle ajankohtainen ja mielenkiintoinen prosessi, sillä luen juuri nyt päiväkirjojani, joiden kirjoittaminen on alkanut jo 34 vuotta sitten!