31.7.2017

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939 - 1945

Astrid Lindgren seurasi tarkasti toisen maailmansodan tapahtumia ja kirjasi niitä sotapäiväkirjoihinsa, eli 17 nahkakantiseen päiväkirjaan, joihin hän liimasi myös paljon lehtileikkeitä kommentoiden niitä. Päiväkirjoja säilytettiin vuoteen 2013 asti Lindgrenin kotona pyykkikorina käytetyssä pärekorissa.

Lindgren on terävä ja älykäs tarkkailija. Hän työskenteli turvallisuuslaitoksen postintarkistuslaitoksen palveluksessa. Työhön kuului höyryttää auki kirjeitä ja lukea niitä, joten hänellä oli paljon sellaista salaista tietoa, jota muilla ei ollut. Mm. natsien harjoittama terrori ja yksittäisten ihmisten kohtalot ulkomailla tulivat esille autenttisista kirjeistä, joita Lindgren kopioi päiväkirjoihinsa. Vaikka Ruotsi oli virallisesti puolueeton, se antoi kuitenkin saksalaisille kauttakulkuluvan Norjaan. Julkisesti puhuttiin "lomakuljetusluvasta". Astrid Lindgren kritisoi tätä päiväkirjoissaan ankarasti. 

Lindgren on koko sodan ajan "poloisen" Suomen puolella ja kertoo empaattisesti Ruotsin avustustoimista: sotaan lähteneistä vapaaehtoisista ja muusta Ruotsin antamasta rahallisesta ja aineellisesta tuesta: vaatteista, hevosen loimista, pullotetusta verestä. Antaapa Astridkin anoppinsa takin suomalaisten lämmikkeeksi, vaikka arveleekin suomalaisten kärsivän riittävästi ilman sitäkin. Suomen lisäksi hän seuraa erityisen tarkasti ja kauhistuneena Tanskan, Norjan ja Baltian maiden miehityksiä.
 
Lindgren selostaa maailmanlaajuista sotahistoriaa, mutta samalla hän kirjoittaa myös perheen historiaa. Yksityinen ja yleinen lomittuvat mielenkiintoisesti tuoden uuden näkökulman historiaan.  Toisinaan lasten sairastuminen vie mielenkiinnon maailman tapahtumista. Sotapäiväkirjoja kirjoittaessaan Astrid Lindgren oli 32-vuotias perheenäiti. Kerta kerran jälkeen hän ihmettelee kiitollisena sitä ylellisyyttä, josta ruotsalaiset saivat nauttia säännöstelystä huolimatta. Joulu- ja pääsiäisruokien sekä lasten saamien lahjojen kuvailu on sympaattista.

Luin aiemmin Lindgrenin elämäkerran  (ks. https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Jens%20Andersen) Sotapäiväkirjat vahvistavat saamaani käsitystä Lindgrenin älykkäästä ja sydämellisestä persoonasta. Kirjan esipuheessa  Kerstin Ekman kirjoittaa: "...juuri hänen terävä älynsä auttoi häntä saattamaan mittavan sotapäiväkirjahankkeen päätökseen. Tämän vuoksi päiväkirja ei ole pelkästään elävä kuvaus sodasta vaan myös Astrid Lindgrenistä sellaisena kuin hän oli ja millaisena hän tosiaan myös pysyi."
 
Sodan loppupuolella ilmestyi Lindgrenin lastenkirjat Kerstin ja minä sekä Peppi Pitkätossu, mutta kirjailijan ura oli vasta alkamassa. Hänen mielestään oli vain hauskaa olla "kirjailija", niin kuin hän itse lainausmerkkejä käyttäen kirjoitti. Valtaisa suosio ja taloudellinen menestys olivat vasta tulossa.

Sotapäiväkirjat 1939 - 1945 täydentää mielenkiintoisesti Astrid Lindgrenin elämäkertaa, ja elämäkertojen avulla myös hänen lastenkirjansa saavat syvempää merkitystä, kun tietää, millaiset arvot olivat hänelle tärkeitä.

27.7.2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olssonin Sisar talossani on hyvin kirjoitettu kirja. Se sisältää kaikki tarvittavat tarinan ainekset, mutta ei mitään turhaa. Kirjailija myös antaa tilaa tarinalle, eikä korosta itseään millään tavalla. Siksi Sisar talossani on helposti luettava ja miellyttävä lukukokemus.Sisar talossani kertoo kolmen sisaruksen kokonaisen elämäntarinan. Saman perheen lapset ovat jääneet vieraiksi toisilleen. Puhumattomia asioita on paljon. Tunteita ja ajatuksia on piiloteltu kauan, ja on eletty vain oletusten varassa. On koettu yhteenkuuluvuutta, mutta myös vihaa, kateutta, hylkäämistä, seksuaalista hyväksikäyttöäkin, ja aikuisena vakavaa sairautta ja suurta rakkautta. On painava yhteinen suru, josta ei ole koskaan puhuttu.
Äidin hautajaisissa Maria kutsuu puolihuolimattomasti sisarensa Emman luokseen Espanjaan. Kahden vuoden kuluttua viikon kestävä vierailu yllättäen toteutuu, ja asioista aletaan pikkuhiljaa puhua. Asiat ovat vaikeita ja puhuminen kankeaa, mutta se etenee kuitenkin. Keskustelun perusedellytykset ovat olemassa. Itkemättömät itkut itketään.  Kirja päättyy toiveikkuuteen ja luottamukseen. Hyvä niin, sillä varmaan on myös sellaisia sisarussuhteita, joissa toivoa ei enää ole.
 
Olssonin kerrontatyylin vuoksi minua kiinnostaa kyllä lukea muutkin hänen kirjansa: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (jonka olen nähnyt teatteriesityksenä), Sonaatti Miriamille, Kaikki hyvä sinussa ja Kun mustarastas laulaa.
 
Kirjan suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi omistaa käännöksen veljensä Teron muistolle. Se lisäsi kirjan vaikuttavuutta.
 
 

19.7.2017

Hannu Väisänen: Esi-isät

Sain kirjastosta korkkamattoman kirjan, jonka tuoksua tyytyväisenä nuuhkin. Ihmettelin kirjan hahmoja Puutiaista, Häätiaista, Kokkopelleä, Emokkia, Myttyä, Hiprakkaa, Hiilakkaa ja muita. Yritin löytää jotain syvällistä analysoitavaa, mutta ehkä sitä ei löytynytkään. 

Näkisin mielelläni, että aikuisten lukijoiden lisäksi Hannu Väisäsen esi-isät sopisi ääneen luettavaksi kirjaksi kouluikäisille. Se voisi olla iloa tuottavaa materiaalia myös oppitunneille ja sanataidekouluihin. Kieli on vertaansa vailla: ihanaa ja soljuvaa, leikillistä, kuvallista, ja hahmot ovat hauskoja. Kirja on taiteilijan itsensä kuvittama.

Aikuinen voi yrittää analysoida kirjaa, miten haluaa, mutta se on niin erikoinen, että on ehkä parempi antaa mennä vaan. Hannu Väisäsen kirjaa Esi-isät on vaikeaa sijoittaa mihinkään genreen. Ehkä se ei ole tarpeenkaan. Sen kielestä ja hahmoista voi nauttia ihan ilman karsinoitakin.

14.7.2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja on taitavasti rakennettu tarina, joka avautuu pikkuhiljaa ja hienovaraisesti. Päähenkilö Amanda Aaltosen elämä ja persoona rakentuvat vähitellen kahden eri aikuiselämänvaiheen kautta, mutta myös kovan lapsuuden ja lyhyen nuoruuden vaiheet tulevat esille. Muutkin henkilöt ovat kokonaisia persoonia, mm. väkivaltaa kokenut Pikku-Greta, kehitysvammainen Tiihonen, kiltti hoitaja Sofia ja hänen sisarensa Iso-Greta sekä Isaksson ja muutamat muut ihmiset, jotka asuvat omavaraisella sairaalasaarella. Isakssonin hiljainen persoona maalataan esiin kauniisti, ikään kuin akvarellivedoin. Kirja on faktapohjainen, mutta fiktiota.

Amanda on "syntynyt käyttökelvottomana, kuin viulu, jossa on lapion varsi." 16-vuotiaana hänet tuomitaan ensimmäisen kerran vankilaan irstaan elämän ja juopottelun vuoksi. Hän on irtolainen, jonka on tultava toimeen, sillä mitä hänellä on. Kun tarvitaan ruokaa, vaatteita tai yösijaa, Amanda kyllä tietää, miten nainen voi saada rahaa. Sen tietävät ammattilaisetkin. Amanda suhtautuu rahan ansaitsemiseen käytännönläheisesti, ja siitä hänet tunnetaan. Markkinoiden aikaan hänet pidetään putkassa varmuuden vuoksi.

Kirjan tapahtuma-aika kattaa vuodet 1890 - 1918. Kirjassa eletään pääasiassa Seilin saarella, Nauvon lähellä. Amanda Aaltosen elämästä ikävuodet 26 - 52 v kuluvat Seilin saarella, jossa aiemmin hoidettiin leprasairaita,  ja myöhemmin saarella sijaitsi kroonikkopotilaiden mielisairaala. Saarella elää naispotilaita, joista osa on tehnyt vakavia rikoksia ja osalla on erilaisia henkisiä sairauksia. Diagnoosejakin on, mutta kaikkiin diagnooseihin ei ehkä voi luottaa. Eikä aina voi olla varma, kuka on potilas ja kuka hoitaja.

Vaikka Seili on pääasiallinen tapahtumapaikka, tapahtumat lähtevät kuitenkin liikkeelle kuumailmapallolennolta kohti Pariisia vuonna 1890.  Duplesis-herran ja Amandan elämä Pariisissa on erikoista ja outoa, ja se on kuin eri kirjasta, mutta Pariisin aika toimii tiettyjen "hullun tekojen" ja Amandan persoonan pohjustajana.

Elämä Seilillä sujuu arkiaskareissa, joihin vapaakävelijät, eli terveimmät potilaat määrätään. Vaikeimmat tapaukset elävät länsisiivessä, eikä heitä paljon ulkona näy. Seilissä kehrätään, kudotaan, pyykätään, mankeloidaan, tyhjennetään hyyskää, nostetaan perunaa, totutaan olemaan kommentoimatta terveydentilaansa ja tehdään työt niin, että saadaan juoda päivittäin kahvikupillinen. Elämä vakiintuu uomiinsa. Yhden epäonnistuneen karkaamisyrityksen jälkeen Amandan sellistä tulee vähitellen koti pitsiverhoineen ja -liinoineen. Juhannusruusukin kukkii vaasissa. "Ei täältä lähdetä minnekään."

Amanda Aaltonen kärsii oudoista iho- ja näköoireista ja joutuu erilaisten lääkehoitojen uhriksi. Oliko Amanda vain prostituoitu, varas ja parantumattomasti mielisairas? Aluksi kyllä näin ajattelee, mutta lukemisen edistyessä alkaa vähitellen tuntua siltä, että ei hän ainakaan mielisairas ollut, päinvastoin! Oireet johtuivat ehkä erityisherkkyydestä, elämän mittaisesta väärästä kohtelusta, huonosta näöstä ja erittäin voimakkaasta hormonivaihtelusta. Enemmän kuin mielisairaalaa, Amanda olisi tarvinnut sosiaalihuoltoa sekä silmälääkärin, ihotautilääkärin ja gynekologin asiantuntevaa apua.

Seilin saari elää omavaraisesti. Arkirutiinit tuovat turvaa. Lapset on opetettu kunnioittamaan vapaakävelijöitä ja antamaan heille rauhan. Salaisuuksia on, jos niiden halutaan jäävän salaisuuksiksi. Hoitotoimenpiteet ovat julmia ja epäinhimillisiä, eikä kukaan hoitajista ole koulutettu sairaanhoitaja. Lääkärienkin tietämys oli 1800-luvulla vielä mitä sattuu, eikä saarella edes ollut lääkäriä. Katetutta, kiusaamista, vallan väärinkäyttöä, seksuaalista ahdistelua ei nähdä, eikä niihin puututa. Pitää vain oppia olemaan välittämättä. Ystävällinen huolenpito ja suklaarasian silkkinauha voivat herättää kiitollisuutta, jota joku erehtyy pitämään jopa rakkautena. Rakkaudennälkäinen voi tulkita arkisen huolenpidonkin rakkaudeksi.

Saaren oloissa yllättävästi syttyvä oikea rakkaustarina on kuvattu vähäeleisesti ja kauniisti. Pienen hetken ajan Amanda saa kokea suurta onnea, mutta mahdoton, epäsopiva rakkaus estetään. Kaikenlaista hullutusta saarella on nähty, mutta kalasumppu, jolla voisi kuljettaa eläviä kaloja Tukholmaan myytäväksi, on raja, jota ei voi ylittää. Ties, vaikka korjailija-nikkari ja potilas keksisivät tulla kirkkoonkin yhdessä, kun yhdessä olivat veneen purjeitakin värkkäilleet ja verkkoja paikkailleet.

Katja Kallio on minulle taas uusi löytö Suomen kirjallisuudessa, vaikka hän on kirjoittanut jo viisi romaania. On ilo huomata, että suomen kieli ja kirjallisuus voivat hyvin, ja aina löytyy uusia kirjailijoita ja uusia kirjoja luettavaksi. Kallion taustatyö on hyvää. Mielisairaanhoito on ollut 1800-luvulla sadistista kokeilua vailla kovinkaan vahvaa tieteellistä tutkimusta. Tämä on tuttua myös Aleksis Kiven elämäkerroista.

Yön kantaja on suurien tunteiden kirja, mutta se on vähäeleisesti kirjoitettu! Pidän tällaisesta kirjoittamistyylistä. Luin kirjan heti perään toisen kerran ja huomasin kirjailijan antamat pienet vihjeet vielä tarkemmin. Yön kantaja on hitaasti aukeneva, mietiskelyä ja makustelua vaativa kirja. Kirjoittamistavaltaan se muistuttaa Minna Rytisalon Lempiä. Luin jostain kirjailijan haastattelun, jossa Kallio kertoi kirjan olevan arvonanto eräälle elämän kuokkavieraalle.


Lisätietoa kirjailijasta:
https://otava.fi/kirjailijat/katja-kallio/

Arvosteluja kirjasta Yön kantaja:
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005229429.html

http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2017/04/katja-kallio-yon-kantaja.html

Lisätietoa Seilin historiasta ja vierailuista saarelle:
http://www.luontoon.fi/seili/historia

http://www.luontoon.fi/seili/vieraile



3.7.2017

Paavo Castrén: Homeros - Troijan sota ja Odysseyksen harharetket

Niin, eihän tämä mitään "kevyttä kesälukemista" ollut, mutta kyllä lukeminen todellakin kannatti! 1970-luvulla näkemäni italialainen televisiosarja Odysseuksen harharetkistä teki minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Muistan sen pohjalta edelleen mm. kykloopin kiljunnan Odysseuksen puhkaistua hänen ainoan silmänsä. Jossakin muistin komeroissa olivat alakoulun historiasta tutut nimet: Odysseus, Hektor, kaunis Helena, Akhilleus (Akilleen kantapää), Zeus, Hera, Hefaistos ja muut kreikkalaiset jumalat sekä tarina Troijan puuhevosesta. Tarinat olivat kuitenkin epämääräistä sirpaletietoa, mutta nyt niihin tuli mukavasti järjestystä.

Paavo Castrén on klassillisen filologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja yksi maailman johtavimpia Pompeji-tutkijoita. Linkistä voi lukea lisätietoa myös hänen kirjallisesta tuotannostaan.(https://otava.fi/kirjailijat/paavo-castren/).

Castrén perustelee Homeroksen esipuheessa käännöstään sillä, että Otto Mannisen Iliaan ja Odysseuksen heksametrikäännökset vuosilta 1919 ja 1924 ovat nykylukijalle paikoin vaikeaselkoisia. Castrén toteaa myös Pentti Saarikosken kääntäneen Odysseian vuonna 1972 (, joka tosin pohjautuu ranskalaiseen tekstieditioon ja on lyhyempi kuin Castrénin käyttämä teksti. Siinä myös osa teksteistä on eri järjestyksessä). Oli siis jo aika saada uusi käännös.

Castrén toteaa, että hänen aikansa ja tarmonsa eivät olisi riittäneet molempien eeposten sanatarkkaan kääntämiseen. Niinpä hän kirjoitti Iliaasta puuttuvat osat muiden lähteiden pohjalta niin, että Troijan sodasta tulee nyt kokonainen kuva. Alkuperäinen Ilias ei käsittele Troijan sotaan johtaneita syitä, eikä sodan alkuvaiheita, ei myöskään lopputapahtumia, vaan keskittyy kuvaamaan  runsaan viidenkymmenen päivän jaksoa sodan viimeiseltä vuodelta. Kertomus Troijan hevosestakin siitä puuttuu. Castrén kokosi puuttuvat osat suorasanaiseksi juoniselostukseksi. Odysseuksen Castrén on kääntänyt kokonaisuudessaan alkutekstistä. Tämä on hyvä ratkaisu. Iliaassa henkilöitä on valtaisa määrä, mikä on melkoinen rasite, ja tarina itsessään on puisevahko. Hyvin tehty juoniselostus riittää todellakin hyvin ja saa mielenkiinnon pysymään yllä. Lisäksi esseemuotoinen selitysosio antaa runsaasti mielenkiintoista tietoa eepoksen ajan ruuista, juomista, terveydenhoidosta jne.

Paavo Castrénin kieli on nautittavan kuvailevaa ja hyvää. Hävinneestä sotilaasta "kohta tulisi Troijan koirien ruokaa." Kielellistä huippua mielestäni on Akhilleuksen uuden, Hefaistoksen takoman kilven kuvailu (s. 104 - 107). 
 
Jumalten sählääminen Troijan sodan eri vaiheissa oli hauskaa luettavaa, ja myös jumalten keskinäiset tappelut naurattivat. Afroditen aviorikos, ja petetyn Hefaistoksen juoni pettäjien saamiseksi kiinni rysän päältä kelpaisi edelleenkin amerikkalaisen Rysän päällä (Cheaters) -ohjelman käsikirjoitukseksi, paitsi, että Hefastoiksella ei ollut kuvausryhmää apunaan. Sen sijaan kaiken näkevä Helios toimi vakoilijana ja ilmiantajana.
 
"Ohjelman tarkoitus on selvittää pariskuntien uskottomuusongelmia. Yleensä tavallinen ihminen [vaikkakin tässä tapauksessa rampajalkainen jumala Hefaistos] lähestyy ohjelmaa kirjeitse ja kertoo epäilevän elämänkumppaninsa [eli tässä tapauksessa Afroditen] pettävän häntä. Ohjelmassa ensin uhri kertoo omista tunteistaan ja epäilyksiä, esimerkiksi siitä että hänen elämänkumppani ei ole osoittanut tunteita viime aikoina. Sen jälkeen alkaa viikon kestävä tutkimus epäillyn liikkeistä. [Hefaistos suunnittelee salajuonen, takoo verkon ja kiinnittää sen koko vuoteen ympäri. Sitten hän teeskentelee lähtevänsä Lemnokseen.] Ohjelman kuvausryhmä [tässä tapauksessa Helios] seuraa epäilyn liikkeitä videokuvaamalla [tässä tapauksessa vakoilemalla], jonka aikana selviävät muun muassa missä hän liikkuu ja kuka on henkilö, jonka kanssa epäilty viettää aikaa [tässä tapauksessa siis Ares]
Kun tutkimusaika on päättynyt, pyydetään uhri mahdollisimman pian kuvauspaikalle [tässä tapauksessa Hefaistos palaakin takaisin kesken matkansa], jossa ohjelman juontaja kyselee hänen kuulumisia ja näyttää videokuvaa, jossa näkyy epäilyn liikkeet. Sitten kuvausryhmä selvittää, missä epäilty on juuri sillä hetkellä ja lähtee paikan päälle. Paikan päälle saavuttuaan, epäilty jää uskottomuudesta kiinni niin sanotusti "rysän päältä" [eli tässä tapauksessa Afrodite ja Ares ovat sängyssä Hefaistoksen takomaan vekkoon punoutuneena] Paikalla uhri ja epäilty pystyvät selvittämään halutessaan tilannetta. Ohjelman lopussa kerrotaan minkälaiset ratkaisut uhri ja epäily ovat tehneet suhdettansa koskien" (https://fi.wikipedia.org/wiki/) [Tässä tapauksessa jumalat kokoontuvat nauramaan pettäjäpariskunnalle, ja maanjärisyttäjä Poseidon lupaa taata, että Ares maksaa Hefaistokselle kohtuullisen korvauksen sekä rikoksestaan että Hefaistoksen takomasta verkosta.]
 
Odysseuksen, Ithakan mahtavan kuninkaan, seikkailut on kivaa luettavaa. Odysseuksen neuvokkuus ja ylivertaisuus tulee mielenkiintoisesti esille jo Iliaassa, vaikka Odysseus onkin siinä vain yksi mahtavista sotapäälliköistä, ei päähenkilö.
 
Tarinassa on mallia myös nykypäivän ihmisten kommunikointiin: kuunnellaan toista, puhutaan taitavasti, kunnioittavasti ja rehellisesti, syödään hyvin, tanssitaan ja kuunnellaan runonlaulajia.  Mikäs sen mukavampaa! Vieraita kohdellaan hyvin. Heidät ruokitaan ja kylvetetään. Heille annetaan puhtaat vaatteet ja yösija. Vasta sen jälkeen  kysellään, kuka vieras on, mistä hän tulee ja miksi mahdollisesti näyttää ryysyläiseltä. Sopisi tähän päiväänkin, vähän laajemminkin ajateltuna.

On hienoa, että Elias Lönnrot (ja muut asialle omistautuneet) tajusivat, että suomalaisetkin voivat koota oman eepoksensa. Kalevala olisi tuskin kuitenkaan syntynyt ilman olemassa olevien eeposten vaikutusta. Homeroksen esikuva vaikutti ratkaisevasti Lönnrotin eeposajatuksen heräämiseen. Kalevalan synnyn välttämättömänä edellytyksenä oli tuolloin vallinnut käsitys siitä, että Homeroksen runoelmat oli kokoonpantu erillisistä runoista. (http://neba.finlit.fi/kalevala/index.php?m=11&s=41&l=1)
 
Odysseus kaipasi kotiin, kaipasi uskollista vaimoaan ja poikaansa, mutta hän ei voinut mitään sille, että pari ketkua naista (nymfi Kalypso ja jumalatar Kirke) pakottivat hänet matkan varrella vuodekumppaneikseen vuosikausiksi.  Mutta... Chisun laulun mukaan: "Se, mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää."