29.10.2017

Kristin Neff: Itsemyötätunto - Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Sain suosituksen Neffin Itsemyötätunto-kirjasta. Sen alaotsikko on Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi. Kirja on itsehoitokirja myötätuntoisesta suhtautumisesta itseensä, anteeksiantamisesta, omista rajoista, tietoisesta läsnäolosta ja hyvinvoinnista.

Takakansitekstin mukaan Kristin Neff on Texasin yliopiston professori ja maailman johtavia myötätuntotutkijoita. Kirjassaan hän neuvoo, miten voimme luopua liiallisesta itsekritiikistä ja opetella kohtelemaan itseämme ystävällisesti ja parantaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiamme kilpailuhenkisessä nykymaailmassa.

Kirjan lukeminen edistyi hitaasti, kun lähes joka sivulta löysi itsensä, ajatuksensa, reagointitapansa ja toimintamallinsa, jos ei juuri nykyisen minän, niin ainakin aiemman. Kirjaa lukiessa huomasi, että joissakin asioissa itsensä suhteen on jo pitkällä, joissakin on vielä kehittymisen varaa.

Itsemyötätunto-kirjassa on monia omaan elämään ohjeiksi soveltuvia kohtia, joita halusi kirjata muistiin. Lisäksi siinä on monia harjoituksia. Muutama meditaatiomantrakin herätti kiinnostusta.  Mielenkiintoista olivat myös Neffin esittelemät ajatukset valikoimattoman kehumisen seurauksista ja amerikkalaisesta narsismiedpidemiasta, esim. kouluissa, joissa opiskelijat kuvittelevat olevansa maailman parhaita, vaikka muualta tulleet opiskelijat päihittävät heidät mennen tullen.

Neff ei kehota itserakkauteen, josta voi olla monenlaisia huonoja seurauksia, mm. narsismia ja hyökkäävyyttä. Hän ei kehota myöskään itsesääliin vaikeiden asioiden kohdatessa, sillä se ei vie eteenpäin. Kristin Neff  kehottaa nimenomaan itsemyötätuntoon, puhumaan itselleen kuin hyvälle ystävälle ja siten selviämään negatiivisista asioista ja elämän vastoinkäymisistä positiivisella tavalla.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka saivat mietiskelemään omaa elämäänsä. Kaikista eniten minuun kolahti kuitenkin termi "riippuvainen itsetunto", jossa itsetunto riippuu onnistumisesta tai epäonnistumisesta, hyväksynnästä tai paheksunnasta. Kuinka monta vuotta (ja vuosikymmentä) tällainen on muokannut persoonaani miellyttämään ja kiltiksi, vähättelemään itseä tulkintojen perusteella! Loppuelämän voinkin nyt keskittyä päästämään tästä irti itsemyötätunnon avulla, syyttämättä ja hyväksyen; irrottamaan itseni erilliseksi siitä, mitä toiset tekevät tai sanovat, vapaaksi tulkinnoista,  ja tarpeen vaatiessa mittaamaan murhetta koko ihmiskunnan mittakaavassa. Pienet murheet ja itsesäälinaiheet saavat tällöin aivan erilaiset mittasuhteet.

Kristin Neffin Itsemyötätunto oli kyllä vaikuttava lukukokemus, ainakin tällaiselle märehtijätyypille. Tietynlainen amerikkalaisuus siinä kuitenkin häiritsi. Luin heti perään myös samaa aihetta käsittelevän Ronnie Grandellin Itsemyötätunto-kirjan. Se on ensimmäinen kotimainen aihetta käsittelevä kirja. Grandell on myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan erikoistunut työterveyspsykologi ja johtajuuscoach. (Miksiköhän sana "valmentaja" ei sopinut titteliin?)

Grandellin kirja on riisutumpi versio aiheesta. Siinä on myös harjoituksia ja tapausesimerkkejä, joihin on helppo samaistua.  Joka luvun jälkeen on yhteenveto. Keskeinen sanoma siinä on, että jatkuvan autopilotin voi vaihtaa tietoiseen läsnäoloon. Ristiriita- tai stressitilanteissa ei esim. tarvitse toimia, niin kuin on aina toiminut, vaan voi pysähtyä ja toimia tietoisella tavalla toisin. Lukemisjärjestystä voisin suositella toisinpäin, sillä Grandellin Itsemyötätunto perehdyttää aiheeseen selkeästi ja hyvin.

12.10.2017

Jyri Paretskoi: Nimetön

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjasarjastaan Shell's Angels, joka on innostanut teinipojatkin lukemaan. Paretskoi on kantanut mediassa näkyvästi huolta juuri poikien heikosta lukutaidosta ja lukutaidottomuudesta.

Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjotettu romaaninsa.
Lukemisvireeni oli positiivinen, mutta hieman epäilevä. Epäilys kuljetti varsinkin tarinan alkupuolella. Odotin, milloin trilleri oikein alkaa ja pelkäsin, että kirjailija paljastaa korttinsa liian aikaisin.

Yhtäkkiä yllätyksiä alkaa kuitenkin tulla: Vuosi sitten kadonnut Marko löytyy, ja kirjan puolivälissä ollaankin jo psykopaatin pään sisällä ja tutustutaan jakautuneeseen persoonallisuuteen, jonka peilikuva on aivan toinen kuin peiliin katsojan sisäinen olotila. Tapahtumat etenevät ja hurjistuvat melkoisella vauhdilla.
 
Tarina sinänsä on kekseliäs, ja lukijalle käy lopulta selväksi, miksi kirja oli kirjoitettava. Oksasaksien napsahtavasta äänestä tuli aika ikävä korvamato. Herne-maissi-paprika -pakasteita katson nyt myös hieman eri silmällä, kuin ennen kirjan lukemista. Aineksia kirjassa siis on, mutta kaikin puolin se ei ole mielestäni uskottava. Dialogi on melkoisen kirjallista verrattuna vaikkapa äsken lukemaani Anna-Leena Härkösen aitoon kieleen.  Lisäksi persoonien rakentamisessa on mielestäni kehitettävää. Varsinkaan Tuomaksen poliisipersoona ei ole aivan uskottava, vaan jotenkin valju. Psykopaatin motiivi on myös turhan yksioikoinen.
 
Kirjan loppuratkaisusta en pitänyt, enkä myöskään siitä, että pikku Rolle, valkoinen villakoira, sekoitetaan niin julmasti ja ällöttävästi tapahtumiin. 

Kannattaa tähän kuitenkin tutustua!
 
 

3.10.2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki


Valomerkin takakansitekstissä sanotaan: "Anna-Leena Härkönen on tummasävyisen huumorin ja jäljittelemättömän dialogin mestari."
- Kyllä, näin todellakin on! Pitkästä aikaa oli taas mukava lukea Härkösen hersyvää, pitelemätöntä ja suorasukaista tekstiä. Huumorin varjolla hän voi kuitenkin käsitellä myös vaikeita asioita: työhön väsymistä, masennusta, mielenterveysongelmaisten heitteillejättöä ja eutanasiaa.

Minäkertojana on Anita, 50-vuotias kirjailija, joka kärsii luomisen tuskasta ja kirjoittamisen pakosta, kirjoittamisen pelottavuudesta ja elämään väsymisestä. Anitassa ja Anna-Leena Härkösessä on ehkä paljon samaa. Näin ainakin voi kuvitella lehtihaastattelujen perusteella.

Kirja avaa mukavasti sitä, miten kirjailija työskentelee ja mistä hän saa ideoita, aiheita ja repliikkejä. Millainen on luova prosessi, jonka seurauksena kirja syntyy? Millaisia paineita kustantajien suunnasta voi tulla ja millaista on koko ajan kilpailla lukijoiden suosiosta, medianäkyvyydestä ja apurahoista. Millaista on koko ajan markkinoida itseään, vaikka haluaisi vain tehdä työtään?

Anitan monipuolisen kirjailijan työn mahdollistaa rakastava ja läsnä oleva mies, joka antaa vapautta ja tukea tarvittaessa. Aviomies sai kyllä kaikki sympatiapisteeni.

Anitan pohdiskelut avustetusta itsemurhasta ja eutanasiasta käyvät tarpeettomiksi, kun hän itse on vähällä hukkua ja kun hän kohtaa itsemurhaa oikeasti hautovan Ennan. Onneksi Ennalla oli Anita ja Risto, jotka todella välittivät ja veivät hänet sairaalaan, vaikkakin vain saamaan reseptilääkkeitä.

Valomerkki oli kirjaston varauslistalla aika pitkään, ennen kuin sain sen luettavaksi, mutta sitä kannatti odottaa.