28.10.2016

Aivan ihastuttava pikku kirja!

Taikavuosi: runo joka kuukaudelle yhdistää Hannele Huovin tunnelmalliset tarinarunot ja Tove Janssonin 1940-luvulla postikortteja varten tekemät hauskat kuvat. Takakansitekstin mukaan kirjaa voi lukea ja katsella yhä uudestaan, nauttia runojen rytmistä ja kauneudesta, kuvien ja runojen tarinoista.

Tove Janssonin kuvat tuovat mieleen nostalgiset ja iki-ihanat Rudolf Koivun satukuvat, mutta ovat silti aivan omanlaisiaan. Hannele Huovin runot sopivat saumattomasti kuviin, ja tuloksena on todellinen hyvän mielen kirja kaikenikäislle lukijoille. Kirja sopii myös ihanaksi lahjakirjaksi niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille.


Ettekö te tiedä kuka minä olen: ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä kuka minä olen: ylimielisyyden historiaa on runsas ja laajasti polveileva, mutta kansantajuinen katsaus historian hallitsijoihin, jotka kuvittelivat olevansa muita parempia ja osoittivat ylimielisyyttään mielikuvitusta kaihtamattomilla keinoilla. Aikojen kuluessa ihmishengetkään eivät olleet minkään arvoisia näissä egon pönkittämisissä.

Turusen kirja on ollut kansainvälinen menestys. Sen oikeudet on myyty kuuteen maahan, ja Saksassa kirjaa on painettu jo 10 000 kappaletta. Leikkimielisesti ja teeman mukaisesti Turunen kirjoittaa kirjan saatetekstissä: "Onnittelut! Käsissäsi on kirjani neljäs, uudistettu painos. Teos on edelleen pelottavan ajankohtainen, henkii suurta viisautta ja viihdyttää, eikä kirjani kotimainen ja kansainvälinen menestys ole tullut minulle lainkaan yllätyksenä. Tämä onkin todennäköisesti paras kirja, jonka olet koskaan aikonut lukea. Kirjani parissa arkinen iltasi muuttuu inspiroivaksi matineaksi, joka ravistelee luutuneet käsityksesi kulttuureista ja maailmasta ylipäätään."

Tiesin entuudestaan Kiinan tunnetuimman nähtävyyden, terrakotta-armeijan. Sitä en tiennyt, että Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shi Huangd poltti kaikki valtakunnan kirjat ja hautasi 460 oppinutta elävältä, koska he eivät osanneet neuvoa löytämään kuolemattomuutta. Hän rakensi itselleen 52 neliökilometrin laajuisen, maailmankaikkeutta symboloivan hautamausoleumin, ja hautaa vartioimaan tehtiin nuo yli 7000 sotilaspatsasta. Työhön keisari määräsi 700 000 ihmistä.

Turunen esittelee myös Aleksanteri Suuren, Napoleonin, Mao Zedongin, Hannibal Gaddafin (Muammar Gaddafin pojan) sekä muiden yhtä tunnettujen ja myös tuntemattomampien ihmisten ylimielistä toimintaa.

Kirja sisältää hullunkurisia faktoja ja mielenkiintoista nippelitietoa, kuten sen, että Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltiin, että kaikkien Siperian jokien virtaussuunta pitäisi kääntää päinvastaiseksi. Ylimielisyyttä osoittanee myös presidentti Kekkosen halu olla aina hiihtoretkillä ensimmäinen lähdössä ja ensimmäinen perillä. Häntä ei saanut ohittaa. Koneen toimitusjohtaja Pekka Herlin osallistui kerran presidentin hiihtoretkelle, ohitti hänet ja hiihti muiden edellä tuvalle. Häntä ei enää kutsuttu uudestaan presidentin ladulle.

Vastapainoksi kaikenlaiselle ylimielisyydelle Turusen kirjasta voi löytää mielenkiintoisen tiedon siitä, että Antiikin Roomassa voitonparaatin juhlitun sankarin selän takana seisoi orja, jonka tehtävänä oli kuiskia korvaan: "Muista, että olemme kaikki kuolevaisia." - Niinpä!

Muita mielenkiintoisia Turusen historiaa popularisoivia teoksia ovat:

Humalan henki, eli, Juomatapojen tarina. Jyväskylä: Atena, 1999.
Hyvän ja pahan merkit, eli, Taikauskoisten tapojen tarina. Jyväskylä: Atena, 2002.
Ei onnistu! Jälkiviisasta vastustamisen historiaa. Helsinki: WSOY, 2001.
Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Helsinki: WSOY, 2005.
Turunen, Ari & Partanen, Markus: Uusi ulkokultaisen käytöksen kirja. Jyväskylä: Atena, 2007.
Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa. Helsinki: WSOY, 2010.
Turunen Ari & Partanen, Petja: Raakaa voimaa. Suomalaisen jäänmurtamisen tarina. Jyväskylä: Atena, 2011.
Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Historian kukoistavimmat kaupungit – Eli miten erilaisuuden sietäminen synnyttää vaurautta ja sivistystä. Helsinki: Into, 2015.

21.10.2016

Luettavaa puuduttavan pitkälle lennolle tai auringosta tahmeille aivoille

Joskus nauroin ruotsalaisen Jonas Jonassonin kirjalle Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Elokuvakin oli ihan kohtalainen. Niinpä tartuin Jonas Jonassonin kirjaan Lukutaidoton joka osasi laskea.

Kirjan tapahtumapaikat vaihtelevat Soweton slummista Tukholmaan ja muualle Ruotsiin. Henkilöinä vilahtelevat mm. Nelson Mandela, Idi Amin, Mannerheim, Kekkonen, Ruotsin  kuningas ja erinäinen määrä Ruotsin pääministereitä. Kaikki he tuntuvat liittyvän jollakin lailla Soweton slummissa kasvaneeseen superälykkääseen lukutaidottomaan, joka ei itse asiassa olekaan lukutaidoton, ainakaan kovin monen sivun verran. Asioita hämmentävät vielä pari Mossadin agenttia, kolme kiinalaistyttöä ja kaksoset Holger ykkönen ja Holger kakkonen sekä lukuisa joukko muita henkilöitä.

Ensiksi ajattelin, että kirja on ehkä jonkinlainen verhottu "Maailmanpolitiikan arkipäivää" -katsaus, koska kirjasta saattoi löytää ihan himpun verran totuuteen viittaavia anekdootteja. Ei siinä sitten ollut millään lailla kyse siitä, ei hyvällä tahdollakaan. Kirja on kuin teinipojan ajatuksenvirtaa koulun kirjoitelmissa: otsikolla ei ole niin väliä, ja tapahtumat muuttuvat koko ajan yhä hullummiksi, kunnes kirjoittaja itsekin kyllästyy ja lopettaa tekstinsä niin kuin seinään. Todennäköisesti opettaja ei jaksa lukea tekstiä loppuun, vaan kirjoittaa perään: "Olet kirjoittanut pitkän tarinan, jossa on runsaasti mielikuvitusta."

Ruotsin Arto Paasilinnaan tutustuminen riittää nyt. Lukutaidoton joka osasi laskea sopinee puuduttavan pitkälle lennolle, kun mitään muuta luettavaa ei ole tai auringonottoon, kun aivot ovat helteestä tahmeat ja vain silmät enää liikkuvat.

18.10.2016

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Max Seeckin Hammurabin enkelit on esikoisteos, joka on täysin valmis, harkittu ja kokonainen trilleri, ja pitää hyvin otteessaan. Juoni on monipolvinen, mutta pysyy hyvin kasassa. Miljöö on mielenkiintoinen. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan ja 1990-luvulle Jugoslavian hajoamisen jälkimaininkeihin, Kroatian ja Serbian sotaan. Vaihtuvat tapahtuma-ajat ja -paikat on lukijaystävällisesti otsikoitu. Kiitos siitä!

Paikoitellen tapahtumat ovat niin julmia, että herkkistä hirvittää, mutta väkivallalla ei mässäillä. Mies myös näkee naisen ja huomioi hänen ulkonäköään ajatuksen tasolla, tyylikkäästi, mutta mitään ei tapahdu. Eli väkivalta ja seksi eivät ole pääosissa.

Päähenkilöt jäävät kirjan lopussa sairaalaan. Viittaako se mahdollisesti tulevaan jatko-osaan?

Voin suositella kirjaa vaikkapa isänpäivä- tai joululahjaksi. Oletettavasti silloin voi itse tehdä rauhassa omia juttujaan, kun mies ei irrota otettaan kirjasta.


11.10.2016

Palkittu kyllä, mutta miksi ihmeessä?

Finlandia Junior 2015 -palkinnon voitti Nadja Sumasen Rambo. Ihmettelen tätä, todellakin!

Kirjoittaja (ei kirjailija) on toimintaterapeutti, jonka missiona on olla ylivilkkaiden poikien puolella. Eihän siinä mitään... mutta tarttuiko tämä kaunis missio myös palkintodiktaattorin mieleen valintaa tehdessään?

Kirjoittajan (ei kirjailijan) on vaikea päästä päähenkilön ihon alle. Pojan ajatusten ja olemuksen kuvailu on epäaitoa, eikä ylivilkkauden osoitukseksikaan oikein riitä, että poika roikkuu mattotelineellä. Rambo pohdiskelee äitinsä poikaystävän ongelmallista isäsuhdetta yllättävän tätimäisesti - ollakseen peruskouluikäinen, ja ylivilkas.

Kaiken kruunaavat karmeat kliseet: 1970-luvulla rauhanturvajoukoissa puhumattomaksi traumatisoitunut pappa ja ruualla kaiken korjaava mummo, joka ajaa autoa nenä tuulilasissa, eikä tiedä Internetistä mitään. Ei voi olla totta!

Tulee mieleen, että kirjoittaja (ei kirjailija) toteuttaa nyt - koulussa hyvin kirjoittaneen tytön - haavettaan. Vanha sanonta "enemmän intoa kuin taitoa" pitää tässä tapauksessa valitettavasti paikkansa.

Miksi tämä kirja valittiin voittajaksi? Onko niin, että kirjoittajan (ei kirjailijan) ja palkintodiktaattorin maailma on kaukana esimerkiksi nykykoulujen todellisista ylivilkkaista lapsista, mutta on vain NIIN IHANAA, kun päähenkilönä on joku erilainen nuori, jota ME TÄDIT haluamme NIIN ymmärtää?

Saahan sitä harrastaa kirjoittamista; joku täti voi kirjoittaa blogiakin, mutta olisi kyllä tarkkaan harkittava, millainen nuortenkirja nostetaan valtakunnan ykköskirjaksi. Ei ole ihme, että nuoret eivät lue, jos heille kirjoitetut kirjat ovat - suoraan sanottuna - tällaista soopaa.

Kukkahattutädin vapaapäivä - eli heikun keikun ja antaa mennä

Picture
Kukkahattutäti heristää sormeaan ja sanoo: "Soo, soo!" Kukkahattutäti nyrpistää nenäänsä ja sanoo: "Hyi, hyi!" Kukkahattutäti kurtistaa kulmiaan ja sanoo: "Voi, voi!" - Kukkahattutädillä riittää päiviteltävää, kun mikään ei ole niin kuin ennen.

Kun on kukkahattutädin vapaapäivä, hattu lentää päästä,  kengät jaloista, ja helmojen alta pilkistävät paljaat varpaat ja mustaksi lakatut varpaankynnet.

Vapaapäivänään kukkahattutätiä ei hetkauta, vaikka kansalliseepos Kalevala puettaisiin nykyajan kuosiin, niin kuin Johanna Sinisalo teki kirjoittaessaan kirjan Sankarit.

Entäpä Seitsemän veljestä? Kukkahattutäti hykertelee Riina Katajavuoren Wenla Männistön kanssa:  - Ai Simppako olisikin musta, ja hiljainen Lowri muhinoisi Wenlan kanssa ennen muita?

Eikä täti pyörry edes Antti Holman Kauheimmista runoistaja kirjan kansikin vain naurattaa. - Täti tuntee esikuvat ja ymmärtää parodiat.

Kukkahattutädin leveään kirjallisuuden kenttään mahtuu myös islantilainen nuortenkirja Iskän salaisuus, jossa iskä menee luokanvalvojan tapaamiseen iltamyöhäisellä korttipelin ja kapakan kautta ja syö luokanvalvojan. - Pintatasolta täysin pösilö kirja, mutta syvätasolla se herättää monenlaisia ajatuksia erilaisista perheiden salaisuuksista. Aikuisen on syytä lukea ja käsitellä kirja yhdessä nuoren lukijan ( n. 11 vuodesta ylöspäin) kanssa, jotta pinnan alle näkee. Kirjan kuvat ovat groteskit ja hätkähdyttävät. Myös niistä on hyvä keskustella nuorten lukijoiden kanssa.

Siipien kantamat ja muita rakkausjuttuja

Tartuin Jussi Valtosen Siipien kantamat -kirjaan uteliaana, kun olin lukenut He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjaa mainostettiin Finlandia-voittajan arvostelumenestyksenä.

"Syksyllä kouluun tulee uusi oppilas, Marianne, johon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Juhani kiinnittää heti huomiota. 'Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.'"

Alkuasetelma toi mieleeni Riikka Pulkkisen Rajan, joka aiheensa ja teinityttömäisen kirjoitustapansa vuoksi jäi minulta kesken.

Ennakkoasenteeni oli: Taas tätä! - Onneksi kuitenkin luin Siipien kantamat loppuun, sillä siinä, missä Pulkkinen kompuroi, Valtonen puolestaan kasvaa sekä kerronnassa että tarinan syvyydessä. Kyseessä ei olekaan pelkkä epäsovinnaisen rakkaussuhteen tirkistely, vaan kokonainen elämä -tai oikeammin: kokonaiset elämät hapuiluineen, kipuiluineen, luuloineen, odotuksineen, tulkintoineen, väärine ihmisineen...ja lopulta uskallus heittäytyä ja antaa siipien kantaa.

Valtonen tarjoaa hiotun ja harkitun lukukokemuksen, joka muistuttaa teemaltaan myös Timo K. Mukan Kyyhkyä ja unikkoa. Se onkin yksi kauneimmista rakkaustarinoista, jonka olen koskaan lukenut, tosin kauan sitten. Valtosen kirjan jälkeen voisin lukea  Kyyhkyn ja unikon uudelleen. Olen lukenut Mukan koko tuotannon - muistaakseni noin 30 vuotta sitten. Olisi aika päivittää tämäkin tiedosto.

Ajatuskarttoja rakentamassa, osa 2

Picture
Kollegani johdatti minut uudelleen Uuno Kailaan runojen äärelle. Kollegalla on yhteyksiä Kuru-yhtyeeseen, joka esittää lauluja mm. Kailaan teksteihin. http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=511

Kuru esiintyi Kalotti Jazz-Blues -tapahtumassa Torniossa pari vuotta sitten. Koska tiesin kollegani kytköksen yhtyeeseen, odotin innoissani heidän konserttiaan.

Kailaan runot jysähtivät aivan uudella tavalla, kun ne kuuli sävellettyinä, sovitettuina ja laulettuina.  Niinpä konsertin jälkeen, seuraavina päivinä,  lainasin kirjastosta kaikki Kailaan runokirjat ja luin ne peräjälkeen. Jotenkin runojen rytmi alkoi elää mielessäni ja innostuin väsäämään itsekin joitakin säkeitä. Niiden teemat eivät olleet niin syviä kuin Kailaan;  lähinnä oravien ja pihalintujen sielunelämän  kuvailua, mutta tärkeintä tässä onkin  juuri iloa tuottavan ketjun muodostuminen: musiikki, tekstit, omat runot.

Toisinaan kartta johtaa myös harhapoluille ja vasta mutkan kautta maaliin. Saan yhä uudelleen "kiksejä" Siiri Nordinin laulamasta Sydämeni osuman sai
- kappaleesta. Sopivasti löysä laulutyyli ja huikean hienot sanat on upea kokonaisuus, johon uppoan aina täysillä, kun kuulen kappaleen.

Sanat johdattivat minut Jukka Virtasen suuntaan, koska muistelin, että Virtanen on sanoittanut kappaleen. Niinpä luin Virtasen kirjan Omat ja käännetyt, mutta en löytänyt kyseistä tekstiä.

Virtasen kirjassa toistuivat viittaukset Ere Kokkoseen, Suomi-viihteen konkariin ja Virtasen työtoveriin. Luin Ere Kokkosen omaelämäkerran Muisti palailee pätkittäin ja hämmästyin "hömppäukkona" pitämäni miehen fiksuutta ja tekstin sujuvuutta.

Mielenkiintoisia kirjoja molemmat, mutta Siiri Nordinin kappaleeseen ne eivät kumpikaan johdattaneet. Sydämeni osuman sai-  suomenkieliset sanat onkin tehnyt kokonaan toinen heppu: Pauli Hanhiniemi, josta en esiintyjänä erityisemmin innostu, mutta tiedän ystäväni fanittavan Hanhiniemeä minunkin puolestani.

Ajatuskarttoja rakentamassa, Osa 1


Picture
Minusta on mukavaa rakentaa ajatuskarttoja - tai kuvan kaltaisia dna-ketjuja - erilaisista kokemuksista.

Menin kuuntelemaan ystäväni kanssa Oulun Sinfonian La Traviata tunnissa. Juontajana toimi naistenlehdistä tutunnäköinen nainen. Käsiohjelmasta selvisi, että hän oli Minna Lindgren. En osannut yhdistää häntä musiikkiin [!], vaan Ehtoolehto-kirjasarjaan, joka ei ole ollenkaan suosikkilistallani.

Googlettelemalla selvisi, että Lindgren on yhdistettävissä nimenomaan musiikkiin, sillä hän on toiminut mm. Yleisradion musiikkitoimittajana, ja ohjelmistopäällikkönä. Googlettelemalla selvisi, että Lindgren on kirjoittanut muutakin kuin Ehtoolehto-sarjan. Mielenkiintoiselta vaikutti Lindgrenin  ja Olli Löytyn Sinfoniaanisin terveisin: kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2014-kev%C3%A4t/sinfoniaanisin-terveisin.html

Lainasin kirjan ja ihastuin! Olli Löytty kysyy ns. tyhmiä kysymyksiä,  ja Minna Lindgren vastaa. - Mikä sähäkkä,  kahden älykkään ja hyvin kirjoittavan ihmisen kirjeenvaihto! - Välillä suorastaan riidellään, mutta taas palataan yhteisen asian äärelle. Tässä, kuten monissa muissakin kirjeenvaihtokirjoissa, molemmat loistavat omaa valoaan ja heijastavat toisen valoa. Kumpikin kirjoittaja kasvaa toisen voimasta.

Oulun Sinfonian La Traviata tunnissa -esityksessä Minna Lindgren kertoi opperan taustoista: Verdistä, ja Alexandre Dumas'n kirjasta Kamelianainen, johon ooppera perustuu. Muistin, että olen lukenut kirjan opiskeluaikoina, ja se löytyy kirjahyllystäni. Muistin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka tähtenä loisti Marlene Dietrich upeine tekoripsineen ja ainutlaatuisine silmäyksineen.

Googletin vielä solistit ja kapellimestarin. Hankin luettavaksi myös Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti ja Leif Segerstam NYT!

La Traviata tunnissa ei siis ollut pelkkä musiikkielämys, vaan siitä muodostui kokonainen ajatuskartta - kaunis kuin dna-ketju! -Tämäkö on sitä ilmiöpohjaista oppimista?

Ajassa kiinni?

Tuula Kallioniemi on tuttu lasten- ja nuortenkirjailija. Olen jotenkin tottunut lukemaan laatua, mutta Finlandia Junior -ehdokkaana ollut Pako ei yltänyt laatuvaatimusteni tasolle.

Kirja on ahdistava: pappa, joka kaappaa tyttölapsia, vangitsee heidät saareen ja pukee nukeksi. Asetelma viittaa pedofiliaan ja on hätkähdyttävä. Pedofiliasta ei ehkä ole kyse, mutta se mistä on, ei mielestäni ole kovinkaan uskottavaa. Voiko muka rakkaus ja suojelunhalu saada tällaista aikaan?

Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta, mutta...Se ei kyllä napannut. Kansikin on tylsä. Jossain vaiheessa - muistaakseni 1990-luvulla nuortenkirjallisuus oli täynnä angstia: avioeroja, koulu- ja kaveriongelmia, mahdollisesti alkoholi- ja huumeongelmiakin. Tuntui, että tämä kirja palasi menneisyyteen. Onko pakko kirjoittaa "ajan ilmiöistä"? Eikö 65-vuotiaalla kirjailijalla ole muuta sanottavaa 12 - 13-vuotiaille lukijoille? Oululainen Sinikka Laine ilmoitti lopettavansa nuortenkirjojen kirjoittamisen, kun tarttumapintaa ei enää ollut, vaan kirjailijan ja nuorten maailmat erkaantuivat liiaksi.

Jos tätä haluaa luetuttaa nuorilla lukijoilla, on aikuisen syytä lukea kirja itse ja käsitellä kirja yhdessä nuorison kanssa. En jättäisi heitä tämän kirjan kanssa yksin. Enkä myöskään peukuta!

Sofi Oksasen Norma - Outoa ja keskeneräistä

Voiko kirjoittaja keksiä aiheen kirjalleen katsomalla peiliin? Ilmeisesti voi, mutta jos peilistä näkyy erikoiset hiukset, ehkä ne eivät kuitenkaan riitä kokonaisen kirjan aiheeksi. 

Sofi Oksasen Norma  on täynnä kaikkea: yhteiskunnallista sanomaa, fantasiaa, mafiaa, kutinaa, hiusten voimaa...
Kirja on sekava, huolimaton ja keskeneräinen sekamelska, jota kypsyttämällä ja karsimalla olisi voinut saada aikaan joko yhteiskunnallisen kannanoton tai fantasiakirjan. Nyt se ei ole kumpaakaan. 

Hyväksyttiinkö se painettavaksi tekijänsä maineen vuoksi; aivan sama, kunhan se vain on Oksanen! Nuori testilukija jätti kirjan kesken, kollega kyseli varovaisesti, pitäisikö hänen saada se luetuksi. Minä tappelin kirjan loppuun ja annoin sen ystävälle saatesanoin: "Ei tarvitse palauttaa!"

Pekka Hyysalo: Fight back - toinen mahdollisuus

Picture
En tiennyt, kuka on Pekka Hyysalo,  ennen kuin vuonna 2015 itsenäisyyspäivän tienoilla Facebook ja muu media alkoi täyttyä Hyysaloa koskevista uutisista.

Pekka Hyysalo oli 19-vuotias huippufreestylelaskija, kun tuuli tarttui häneen kesken hypyn, ja Hyysalo putosi päälleen maahan. Kypärä meni rikki. Seurauksena oli vakava aivovamma ja halvaantuminen. Pekka Hyysalon lähimuisti katosi pitkäksi aikaa. Hän saattoi katsoa Frendejä televisiosta monta kertaa peräkkäin muistamatta, että juuri katsoi kyseisen jakson. "Olen kuulemma kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin."

Kirja Fight back - toinen mahdollisuus on sairauskertomus ja tarina toipumisesta, joka jatkuu edelleen. Se on eri tavalla luettava kirja kuin romaani. Hyysalo kirjoittaa sujuvasti, mutta teksti ei ole ammattimaista, mutta se ei olekaan tässä olennaista. - Elämä itse on ihmeellisempi kuin siitä kirjoitettu tarina. Fight back - toinen mahdollisuus on kirja nuoren miehen sinnikkyydestä, käsittämättömästä elämänvoimasta sekä perheen ja läheisten kannattelevasta rakkaudesta.

Pekka Hyysalo opetteli uudelleen puhumaan, seisomaan, kävelemään, hiihtämään ja laskemaan - tosin aluksi lastenmäessä. "Minä en ole luovuttaja. En luovuta. Ikinä."

Fight back on myös brändi, jonka avulla Pekka Hyysalo kuntouttaa itseään ja mahdollistaa myös muiden kuntoutumisen. Vaikka blogini ei olekaan kaupallinen, tämän linkin jaan: http://fightback.mycashflow.fi/

Nyt tiedän jotain Pekka Hyysalosta. Kiitos kirjasta. Voimia ja varjelusta sinulle, Pekka!

Rahtari toi Koskisen takaisin - vai toiko?

Olen lukenut kaikki Seppo Jokisen Komisario Koskinen  -sarjan kirjat, 21 kappaletta. Ne muodostavat kronologisen jatkumon, jossa Koskinen elää henkilökohtaista elämäänsä kirjojen mukana: avioliitto, lapsen syntyminen, talon rakentaminen, ero, tilapäiset ja vakiintuneet suhteet, pojan perhe,  ja koko ajan erityisen lämmin suhde työtoveriin ja alaiseen, Ullaan. Rikosten selvittely on kuitenkin ykkösasia.

Kuolevaksi julistettu oli ilmeisesti tarkoitettu sarjan päätökseksi. Niin moni asia sulkeutui. Koskisen ja Ullan lämmin työtoveruus syveni, ja Jokinen lopetti kirjansa tyylikkäästi esitettyyn kutsuun: "Tule tänne." Muuta ei tarvittu. Ilmiselvä suhde jatkoi elämäänsä lukijan päässä, ja hyvä niin.

Ilahduin, kun syksyllä huomasin, että uusi Koskinen ilmestyy. Pyysikö kustantaja tekemään vielä yhden Koskis-kirjan? Lähettivätkö fanit postia: Kerro meille, miten Ullalle ja Koskiselle käy!?
Kun sain kirjan kirjastosta, luin sen nopeasti, vuorokaudessa - pettyäkseni. Tuli olo, että kirjailija on itsekin hukassa jatko-osan suhteen: Missä sitä oltiinkaan menossa? Mitä oli tapahtunut aiemmin? Millaisia nämä henkilöt olivatkaan?

Poliisien läpänheitto ei kulkenut entiseen rentoon malliin, viittaukset aiempiin tapahtumiin tuntuivat päälle liimatuilta, kun ne ennen olivat soljuneet muistoissa ja puheissa hyvinkin uskottavasti. Minua häiritsi myös henkilöiden nimet: Krista Vehkoroinen, Akseli Tupinki, Jasper Ketolakka, Altti Luntila, Mailis Uimonen, Siiri Peippo.... Keinotekoisilta ne minusta kuulostavat, kuten myös Rahtari, joka ei ollutkaan lastia kuljettava rekkakuski, tai no... sitäkin kyllä, mutta että hänen nimensä on Matti Rahtari - kuin lasten pelikorteista tutut sähkömies Johto tai pankkiiri Pohatta!

Mitä sitten tulee Ullan ja Koskisen suhteeseen? Mielestäni  se oli enemmän totta silloin,  kun se oli vasta lämpönä heidän ajatuksissaan. Nyt kun se oli totta, se oli niin lällyä, että heikompaa hirvittää. Se ei ollut enää tyylikästä.

Rahtari on ensimmäinen Komisario Koskinen -sarjan kirjoista, josta en varauksettomasti pitänyt. Kyllä Seppo Jokinen osaa edelleen yllättääkin, mutta olisikohan kirjailijan kannattanut luottaa asiantuntemukseensa ja lopettaa sarja silloin, kun se oikeasti loppui.

Pään sisällä ja rotkon pohjalla

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on hyvin kirjoitettu kuvaus introvertista persoonallisuudesta, äitiydestä ja masennuksesta. Kirja on henkilökohtainen ja paljas.
Tunnistan kirjasta introverttiuden: hiljaisuuden ja oman tilan tarpeen sekä oman pään sisällä viihtymisen. Tunnistan erilaisuuden tunteen suuremmissa, ekstrovertteja pursuavissa seurueissa. Tunnistan sen, että introvertin seuraan ei välttämättä hakeuduta, vaan joudutaan. Tunnistan sen, että introverttia persoonaa voidaan pitää hankalasti lähestyttävänä.

Muistan, kuinka  eräs introvertti pikkutyttö pelkäsi jalkapallopeliä ja joutui aina maalivahdiksi. Maalissa ei kuitenkaan tarvinnut olla reipas ja poikamainen. Siellä oli turvassa, siihen asti, että pallo tuli ja meni tietenkin läpi. Pikkutyttö oli herkkä, kiltti ja näkymätön, arka ja puolustuskyvytön; helppo mollattava.

Tunnistan Vanhatalon kirjasta myös  masennuksen: rotkon, jonka pohjalla makaa raajat poikki. Tunnistan kirjasta myös olemisen sietämättömyyden: kun ei vain jaksa, vaikka kuinka haluaisi. Kun rakastaa niin, että pakahtuu, ja silti tuntuu, että ei tarpeeksi. Tunnistan Keskivaikean, joka tuli kaksi kertaa luokseni. Se oli sanana paperissa ja minun osani. Pirjo Haltun taulu Eräs kokemus on kotini seinällä muistuttamassa minua keskivaikeista vuosistani. Sen alapuolella on kehystettynä lainaus Claes Anderssonin masennustaan käsittelevästä kirjasta: "Ei voi tietää, mikä on täyttä elämää, jos ei ole kokenut tyhjyyttä."

Vanhatalon kirja ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kirja masennuksesta.  Tänä keväänä ilmestyi myös Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään, joka vielä odottaa lukemista. On hyvä, että aiheesta puhutaan, jotta kukaan ei jäisi rotkon pohjalle yksin ja  häpeissään siitä, ettei pääse ylös.

Introvertin maailma ja äitiyden kipu avautuu hyvin myös Anja Snellmanin kirjassa Antautuminen.




Papukaija, pekoraali ja Puujalka-Mummo

Tämän tekstin otsikko voisi olla Ajatuskarttoja rakentamassa, osa 3, sillä tämä liittyy Ajatuskartta ykköseen, jossa kuvaan törmäämistä Minna Lindgreniin toisen kerran, kun hän juonsi La Traviata tunnissa - esityksen hurmaavalla ja huumorintajuisella tavallaan. Ensimmäinen hipaisu tapahtui Ehtoolehto-sarjan lukemisen yhteydessä, mutta silloin vain ohitin hänet tietämättömänä ja innostumattomana. Onpa hyvä, että kohtaamiset eivät päättyneet siihen!

Madetojan salilla tapahtuneen törmäämisen johdosta otin hänestä selvää ja aloin lainata hänen kirjoittamiaan teoksia. Sinfoniaanisin terveisin - kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2014-kevät/sinfoniaanisin-terveisin.html) oli ilahduttavaa luettavaa. Siinä toisena kirjoittajana on Olli Löytty.

Nyt tutkimusmatka Minna Lindgrenin kirjoihin jatkui Sivistyksen turha painolasti -teoksella. Siinä Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin laatimaa Uutta tietosanakirjaa, jonka ensimmäinen osa (A- Hiawatha) ilmestyi 1928 ja toinen osa (Hibbing -Öölanti) vuonna 1932. Idea on hauska: Lindgren lukee vanhentunutta tietosanakirjaa ja kommentoi sanaselityksiä ja kirjoittaa assosiaatioita omaan elämäänsä.

Papukaija-hakusanasta tulee mieleen Lindgrenin sukulaistäti Thorborg: "...leuka korkea ja koukkupäinen, kieli paksu ja lihaksinen, ääni voimakas, usein kirskuva, toinen ja kolmas varvas suunnatut eteenpäin, höyhenistö tavallisesti helakan monivärinen, useat tulevat sadan vuoden ikäisiksi."

Muitakin originelleja sukulaisia voidaan kuvata Hämeen-Anttilan tietosanakirjan hakusanojen avulla.
Puujalka-Mummo nousee toistuvasti esiin useiden hakusanojen kautta, mm. ulsterista ja uushopeasta. Puujalka-Mummo oli erikoinen persoona, mutta selvästikin Lindgrenille tavattoman rakas. Useat viittaukset sivistyneeseen Puujalka-Mummoon liittyvät myös huoleen sivistyksen häviämisestä ja pekoraalin voittokulusta. Hämeen-Anttilan tietosanakirjan mukaan pekoraali tarkoittaa vasikanviisautta, yksinkertaista ja naurettavaa kyhäelmää tai lausuntoa.

Minna Lindgren on kirjojensa perusteella mielenkiintoinen ihminen: älykästä huumoria viljelevä, fiksu ja sivistynyt, taitava kirjoittaja. Sivistyksen turha painolasti on muistelmateos, elämäkerta, tutkimusmatka ja kannanotto samalla kertaa. Se on kunnianosoitus menneen maailman viisaudelle ja rakkaille sukulaisille, joista osa saattaa olla jopa esikuvina Ehtoolehto-sarjassakin.

Kirjansa loppupuolella Lindgren toteaa: "Olen oppinut, että kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuun ottamatta ja että sukuni sivistys ei siirry polvelta toiselle perintönä ellei siihen lasketa rumia ja hajoamispisteessä olevia huonekaluja."

Wikinuorison osalta minäkin olen huolissani siitä, että vain pekoraali menestyy tai oikeammin: on tavoiteltavaa

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

Miltä kuulostavat seuraavat sanat: herpes, aggressiivinen stafylokokkibakteeri, visva, veri, arpi, kudosvaurio ja nekroosi? Rumilta ne kuulostavat, ja rumaa jälkeä ne myös tekivät Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kasvoille. Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies on kirja vakavasta sairaudesta, ulkonäön menettämisestä, kuoleman läheisyydestä ja kiitollisuudesta:  siitä, että sai toisen mahdollisuuden. Se on kirja häpeästä, joka ulottuu syvemmälle kuin pelkästään huiveilla peitettäviin kasvoihin. Se on kirja elämästä, jonka Oksanen oli vähällä menettää.

On hyvä ratkaisu, että Oksanen ei ole valinnut kirjaansa yhtään kauhukuvaa sairautensa vaiheista. Kannessa oleva, kasvonsa menettänyt mies, on ainoa kuva, joka on jo melko hyvä, vaikka kuitenkin kaukana hyvästä ja entisestä. Ei tässä asiassa ole mitään syytä tirkistellä. Nekroosi-sanalla voi googlettaa kuvahaulla, jos haluaa. Kun näkee nekroosijalan, voi syvemmin ymmärtää, mitä nekroosi mahtoi olla kasvoissa.

Ammattitoimittajana Kimmo Oksanen kirjoittaa hyvin ja rehellisesti. Muutaman voileivän ja tomaattiviipaleen olisin jättänyt pois, mutta mikäpä minä olen sanomaan, mikä lause kenenkin elämäntarinassa on turha.

Lisätietoa voi lukea mm. täältä: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1424429835318

Vanhatalo-projekti, osa 2

Pauliina Vanhatalon Korvaamaton on nyt luettu. Aluksi ajattelin, että nimi viittaa tuomariin, joka polttaa itsensä loppuun kuvitellessaan olevansa korvaamaton. Korvaamaton-sana alkoi liittyä myös ajatukseen oikeuden jakamista korvauksista ja pohdinnoista siitä, mikä on kärsimyksen hinta.  Korvaamaton on kuitenkin se menetys, jonka päähenkilö kokee. Kirja lähtee avautumaan takaperin; siihen, mitä on ollut, ja miten tähän on tultu.

Kirjassa on paljon kerroksia. Siinä on mukana myös introverttiutta ja masennusta sekä rakkautta, joka kantaa kaiken yli.

Kansikuva ei herätä sympatiaa, eivätkä jotkut nimivalinnat. En myöskään tiedä, milloin yläasteella on alettu opettaa filosofiaa. Tarkoittiko se sittenkin lukion filosofian opintoja tai yläluokkien uskonnon etiikan opiskelua?- Ison aiheen käsittelyssä pikkuseikkoja, mutta minulle ne pomppasivat esiin kuin huutomerkit. Odottelen vielä Veera Vaahteran kirjaa tutustuttavaksi, mutta kyllä nyt taitaa olla jo muiden projektien aika.

Vanhatalo-projekti, osa 1

Taas asiat johtivat toisesta toiseen: Pauliina Vanhatalon Keskivaikeasta vuodesta muuhun tuotantoon. Alkoi kiinnostaa, miten Pauliina Vanhatalo kirjoittaa, kun masennuskirjassaan kuvaa kritiikkien pelkoa. Mitähän lukija uskaltaa kirjoittaa, ettei loukkaisi? No, Lääkärileikki ei valitettavasti sytytä minua. Se kuvaa nuorten aikuisten seurustelua, opiskelua ja seksin opiskelua. Sivulla 83 alkaa jo puuduttaa: Missä on tämän kirjan sanoma ja syvyys?

En voi samaistua kehenkään henkilöön. Kukaan heistä ei herätä sympatiaa. Syöpäsairas Helena antaa hieman toivoa syvemmästä ihmiskuvauksesta, mutta keskeneräiseksi hahmoksi hänkin minusta jää.
Isoja asioita tapahtuu, mutta kukaan ei kohtaa ketään. Miksi? Minulle kirjasta jäi tyhjä, kylmä ja innoton vaikutelma.

Pitkä valotusaika sen sijaan on toisenlainen:  oululainen. Kirjan kansikuvakin on tuttu, ja murre on aitoa. Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti valokuvaamista ennen digiaikaa. Puhutaan filmirullista, pimiöistä ja kehitteistä. Kemikaalien hajun suorastaan tuntee. Mieleen tulee legendaarinen oululainen Koiviston kuvaamo Asemakadulla, lähellä Isokadun risteystä. Siellä mekin kävimme väkisin irvistelemässä 1980-luvun loppupuolella. - "Älä pakota kettään hymmyilemmään, täti jatkoi. -Irvistelevät muuten, ei ne silimiin saa sitä nousemaan. Mutta jos ne hymmyilee, niin sano, että näyttää kivalta..."
Meistäkin löytyi ammattikuvaajan silmin jotain kivan näköistä, vaikka vuosikymmenten jälkeen sekin näyttää vain naiiviudelta ja hömelyydeltä.

Vanhatalon kirjassa on mukavaa vanhan ajan tunnelmaa: eletään markka-aikaa, ja pankissa on pankkineiti, joka kirjaa saldon pankkikirjaan. Henkilöissä on syvyyttä. Verhoamalla paljastetaan salaisuuksiakin.

Moni asia on tavallisesti ja siksi hyvin. Alussa räjähdystä suunnitellaan, mutta ei toteuteta. Räjähdys on lopussa. Tuli polttaa paperia ja toppatakkia, selkää, eikä sen jälkeen mikään tavallinen enää ole mahdollista. Mikään ei ole enää hyvin. Etääntyminen kaikkein läheisimmistä on tosiasia, jota ei voi enää korjata mitenkään. Tämän kirjan ihmiset pystyin kohtaamaan, ja he elävät edelleen. Kiitos tästä kirjasta!

Vanhatalo-projekti jatkuu, kunhan saan luetuksi odottavat kirjat Korvaamaton ja Veera Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon kaksoispersoonan) Kevyesti kipsissä.

Mitä meillä olisi ilman historiaa?


 

 
Ilman historiaa ei ole sivistystä. Ilman historiaa ei ole näköalaa tähän päivään eikä tulevaisuuteen. Ilman historiaa kasvatetaan tietämättömiä tomppeleita, joita on helppo johdattaa harhaan pinnallisten ja jopa tahallisesti väärien nettitietojen perusteella. Lukion historian kurssien muuttaminen vapaaehtoisiksi on hulluinta, mitä opetuksen osalta on pitkään aikaan ehdotettu! Äidinkielen kurssien vähentäminen ammatilliselta puolelta on tämän hulluuden kaksoisveli. Kolmas samaan sakkiin kuuluva mielipuolinen ajatus on kirjastojen alasajo ja kuntien velvollisuuksien kaventaminen kirjastojen ja kirjastoautojen ylläpidossa. Sivistys ja lukutaito eivät ole enää muodikkaita asioita.

Historian kannalta hätkähdyttävää  luettavaa oli Tieto Finlandia 2015 -voittajan Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli ruotsalaisuuden arjalainen korostaminen, saamelaisten kallojen mittaaminen, ja tututkin suomalaiset asiat ja ihmiset epäilyttävissä yhteyksissä. Tämän päivän pakolaisilmiöllä on pelottavia yhteyksiä lähivuosikymmenten takaisiin asioihin. Natsismi ei kuollut toisen maailmansodan myötä. Seuraavalta sivustolta voi lukea kirjasta lisää ja vaikka ladata sen myös sähköisesti luettavaksi.  http://www.atena.fi/tilaukset/kirja/710

Hauskoja nippelitietoja löytyy puolestaan Inkeri Koskisen kirjasta Villi Suomen historia-Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjan avulla pääsee tutustumaan mm. suomenmielisen
diletantin Sigurd Wettenhovi-Aspan etymologioihin, jotka perustuivat ajatukseen siitä, että Suomi ja suomen kieli ovat kaiken sivistyksen ydin. -Tottahan toki Kiova on sama kuin Kivihovi, Honolulu on saanut nimensä suomalaisesta Huonoluulosta ja Marseillen pohjana on tietenkin suomen kielen sana Merisäiliö.

Jari Lehtisen kirjasta Mielekäs maailmanhistoria eli tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla on luettavissa mm. Salvador Dalin tempauksista ja Kellogg's Corn Flakes - aamiaismurojen taustafilosofiasta:
 "Maustettu tai pelkästään jopa kuumennettu ruoka oli Kelloggin mielestä tarpeettomasti kiihdyttävää ravintoa. Erityisen vaarallista oli nauttia sellaista aamuisin, kuten tuohon aikaan tapana oli. Ratkaisu oli aamiaismuro. Aamiaismurojen nauttiminen hillitsee eläimellisyyttä ja pitää himokkuuden loitolla, Kellogg uskoi." - Miten brutaalisti ihmiset mellastaisivatkaan ilman herra Kelloggin maailmankuuluja aamiaismuroja!


Fanitan sinua, Minna Lindgren!

Se, miten ihminen kirjoittaa, kertoo siitä, millainen ihminen on; hänen koulutuksestaan, tiedoistaan ja taidoistaan, arvostuksen kohteistaan... Mitä enemmän luen Minna Lindgrenin tekstejä, sitä enemmän arvostan tuota sujuvan kirjoittamisen ja älykkään huumorin sävyttämää musiikin kävelevää tietopankkia. Kirjassa Musiikki on vakava asia Lindgren tarjoilee lyhyitä pakinoita klassisen musiikin säveltäjistä, sävellyksistä ja oopperoiden juonitiivistelmistä. Lindgrenin kielenkäyttö on ihanan sujuvaa ja hauskaa, huumoria on ja itseironiaa on. Hänen kirjansa ovat kerta kaikkiaan viihdyttävää seuraa! Aikaisemmin olen käsitellyt muita lukemiani Lindgrenin teoksia (Sinfoniaanisin terveisin - kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan ja Sivistyksen turha painolasti).

Fanitan sinua, Minna Lindgren, koska kielenkäyttösi on niin sujuvaa, hauskaa,  ja asiantuntemuksesi on kiistatonta! Sinun tekstiesi huumori syntyy kielenkäytön taitavuudesta!

Kirjoittaminen on taitolaji, ja vasta, kun hallitsee asiansa ja kielen oikeinkirjoituksen, pääsee ilmaisussaan tahatonta komiikkaa korkeammalle tasolle. Kesälukemisena olen seurannut myös suosittua osto- ja myyntisivustoa, Tori.fi:tä ja mietiskellyt, mistä toistuvat yhdys sana ongelmat kertovat. Ovatko ne ilmoittajan kirjoitusvirheitä vai kieli virheitä. Kirjoitusvirhehän on vahinko, joka voi johtua vaikkapa näppäilyvirheestä. Kieli virhe puolestaan on virhe, joka osoittaa, että kirjoittaja ei kerta kaikkiaan osaa oman äidin kielensä  oikein kirjoitus sääntöjä. Tällaisia kirjoittajia on valitettavan paljon.

Yhdys sanat eivät avaudu ilman opiskelua ja oman kielensä arvostamista. Kirjoitetun kielen lukeminen auttaa myös yhdys sanojen tajun kehittymisessä. Toisaalta kielen avulla voi myös leikitellä: Aina ei voi tietää, kummasta on kyse esimerkiksi Torin ilmoituksissa, joissa kaupitellaan terantsi kalusteita tai halonsärkykonetta, mutta sehän on jo kokonaan toinen juttu.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen kirja Jonain keväänä herään sai paljon julkisuutta kevään aikana. Media piti kirjaa esillä rohkeana masennuskuvauksena. Tämä häiritsi lukemista aluksi, kun ajatteli jotenkin tirkistelevänsä toisen ihmisen elämään: Onko tuo totta? Onko tuo fiktiota? Kirjan lukeminen eteni hitaasti tästä syystä ja myös siitä, että se nosti esiin omia tuntemuksiani vaikeilta ajoilta.

Kun kuitenkin annoin kirjan lähteä viemään, huomasin, ettei tirkistelypelolle ole aihetta. Kirja elää omaa elämäänsä. Fiktion keinoilla voidaan etäännyttää ja lähentää, niin ettei enää olekaan kyse vain yksityisen ihmisen kokemuksesta, vaan tarina saa yleisen merkityksen. Kerttu on aito hahmo, ja Rauanjoen kerronta on aitoa. Kirja ei todellakaan ole  "vain masennuskirja". Kyllä siihen on kirjoitettu iso siivu monikerroksista elämää.

Katri Rauanjoki nostaa Kertun avulla esille monia masennuksen taustalla olevia asioita: liikaa kiltteyttä, liikaa tunteiden panttaamista, vääristyneitä muistikuvia, tarpeetonta syyllisyyttä, toimimattomia ihmissuhteita ja vinoutunutta minäkuvaa, liikaa töitä, liikaa innostumista, josta seuraa liikaa töitä. Masennus on vakava sairaus, ja sen kehittymistä pitäisi seurata ja estää  samoin kuin sydän- ja verisuonitauteja sekä diabetesta. Kuinka moni henkilöauton ja rekan törmäys onkin masennuksen itsehoitoa?

Rauanjoki on kielen ja kirjoittamisen ammattilainen. Masentuneen Kertun ulkoisen olemuksen kuvaus on hersyvää: "Aamupalapöydässä istui taas huuhkaja. Suuret, takkuiset hiustupsut ja rävähtämättömät kiukkuiset silmät, jotka eivät nähneet aamun valoa eikä pitemmälle. Siinä se kökötti tuolillaan ja käänteli päätään. Lasse melkein säikähti, kun se puhui." Hyvien ja huonojen olotilojen kuvaus on aitoa. Tappelu männyn kanssa saa tragikoomisia piirteitä, ja loikoilu auringossa talven kohmettamaa ruumista uudistamassa on hetkellisen onnellisuuden hieno kuvaus. Aviorakkauden kuvaaminen on häpeilemätöntä ja rehellistä, silloinkin,  kun se ei herätä suuria tunteita. Mutta kun on valoa, on myös iloa ja kauneutta.

Kerttu alkaa käsitellä pahaa oloaan. Taitavan terapeutin avulla valo löytyy. "Sinulla on voimaa ja rohkeutta tutkia itseäsi ja kohdata vaikeita asioita. Teet töitä, jotta sinun ja perheesi elämä olisi selkeämpää ja parempaa." Kirjaa siivittää toivo. Jonain keväänä herään on kaunis tarina.

Kerttu käy terapeuttinsa kanssa läpi myös töissä kokemaansa epäasiallista kohtelua. Kertut ja terapeutit paikkaavat haavat. Naisten tasa-arvoinen kohtelu työelämässä on vain korulause ja klisee, mikäli miehet edelleen yhdessä kutovat hämähäkinseittejään hyvä veli -järjestelmissään, kuten kirjan kuvottava rehtori.

Huikopaloja

Nopeasti luettavina huikopaloina luin Tuomas Kyrön Taide ja tolkku sekä kokoelman Novellit 2016.

Kyrön kirjassa on kolumneja monenlaisista kirjoittajaa koskevista asioista: vierailusta Euro Disneylandiin, kirjastojen merkityksestä, kauneuskirurgin metsästysretkestä, kirjailijoiden markkinoinnista kirjojen sijaan... Kyrö määrittelee kolumnin näin: "Kolumni hylkii jaarittelua, se suosii väittämistä ja kärjistyksiä. Lyhyt muoto, tiivis tyyli. Kirkas ajatus on puristettava. Muoto ei rajoita sisältöä. Tiiviisti voi kertoa maailmankokoisia asioita. Hyvässä tapauksessa kärjistysten ja sanomisen taidon sivutuotteena saavutetaan pakotonta  ja oivaltavaa huumoria." - Juuri näin! Pidin kirjasta. Minulle uutta siinä oli Kyrön sarjakuvastripit, joissa Läskipää-hahmo muistuttaa erehdyttävästi kirjailijaa ilman partaa.

Novellit 2016 esittelee Martti Joenpolven novellikilpailun satoa. Yli tuhannesta novellista on seulottu tiukan seulan läpi parhaat. Hannu Simpura on kirjoittanut esipuheen, joka on viiltävää ja murskaavaa luettavaa: kovin herkkäsieluisen ei todellakaan kannata tekstejään  tarjota kilpailuun arvosteluraadin arvovaltaiseen ruodintaan. Huh! Kyllä kirjailijaksi haluavalla täytyy olla suunnaton palo asiaan, että uskaltaa ja jaksaa tarjota tekstejään yhä uudelleen punnittaviksi.

Kirjassa esitellään 11 novellia. Mielenkiintoista on, että oululaisen Jukka Aholan novelleja kokoelmassa on kaksi. Ahola on voittanut ja sijoittunut toiseksi myös J.H. Erkon novellikilpailussa. Aholan voittajanovelli on nimeltään Helmi ja LoviisaToiseksi tullut Iris Backlundin Kaksikymmentä minuuttia kosketti minua kuitenkin Aholan tekstiä enemmän. Alana Saulin novelli Vallasta olisi minusta ollut palkintoainesta ilman turhia selittelyjä. Eikö kirjoittaja luottanut itsekään tekstiinsä?  Arkisen toiminnan terävää analysointia on Hanna Weseliuksen teksti Asiaa roskakaapista, joka Simpuran  mukaan "koettelee valloittavasti novellikerronnan lajityyppejä ja tyylilajeja kulkiessaan kirkkaan tyylikkäänä jossakin laatu- ja suunnitteluarvioinnin ja kuluttajan turhautumisilmauksen välimailla." Arjen läsnäoloa ja naisnäkökulmaa!

9.10.2016

Neljäntienristeys ja Lopotti

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on huikean hienosti kirjoitettu sukuromaani, joka avautuu kerroksittain eri kertojien näkökulmasta. Salaisuus on olemassa.
Joku muistaa jonkun asian toisin kuin toinen. Joku tietää asiasta enemmän kuin toinen.

Lopotti jatkaa saman suvun tarinaa. Koska Neljäntienristeyksen lukemisesta on aikaa, Lopotin kohdalla minun piti pinnistellä sukupolvien järjestyksessä; annat ja tapiot menivät sekaisin: ovatko tätejä vai sisaruksia, kenestä mummusta nyt puhutaan? Kanteen painettu sukupuu konkretisoisi ihmisiä niin, että voisi helpommin keskittyä itse tarinaan. Itse piirsin sukupuuta lukiessani. Joka tapauksessa kirjat kannattaisi varmaan lukea peräkkäin.

Molemmissa kirjoissa ylivertainen hahmo on suvun kantamatroona, kätilö, joka tarvittaessa on kova ja pelkäämätön selkosten selviytyjä . Hänen tempauksensa tuntuvat mahdottomilta, mutta realistisilta.

Samassa suvussa on isoisä ja pojanpoika, jotka joutuvat kamppailemaan samojen ongelmien kanssa eri ajassa. Neljäntienristeyksessä homous on kuvattu piilotellusti. Lopotissa se on avoimempaa, ehkä ajankuvan vahvistamiseksi, mutta minusta avoimuus on myös tyylillisesti erilaista: paljastavaa, muusta kerronnasta irtoavaa. Suhteen kariutumisen kuvaus sen sijaan on upea, elokuvamainen kohtaus, jossa mies kävelee kohti kameraa, ja taustalla räjähtelevät ihmiset, maisemat ja tuleviksi sukulaisiksi  ajatellut anopit ja serkut.

Rakenteellisesti pidin enemmän Neljäntienristeyksestä. Lopotti on mielestäni sekavampi. Nykyajasta on vaikeampi nähdä perspektiiviä. Mikä on kokonaisuuden kannalta epäolennaista? Mitä olisi voinut karsia? Keitä henkilöitä olisi voinut jättää käsittelemättä? Helena kuitenkin on sukupolvien välinen linkki ja siksi hyvä valinta toiseksi kertojaksi.

Molemmissa kirjoissa käsitellään vahvojen matroonien ja lämpimien äitihahmojen lisäksi myös isiä. Lopotti päättyy täyteen pakatun pakettiauton matkaan. Kyydissä on tavaran lisäksi myös toivoa: isien toivoa. Elokuvamainen kohtaus suhteen päättymisestä ja tämä pakettiauton matka ovat kirjan hienoimpia kohtauksia.
 
 
 

Essi Kummu -projekti

Kesän 2016 aikana olen tutustunut Oulun seudun nuoriin naiskirjailijoihin: Pauliina Vanhataloon, Katri Rauanjokeen ja nyt vuorossa olevaan Essi Kummuun. Essi Kummulta luin  peräkkäin, projektina, seuraavat kirjat Mania, Lasteni tarina, Puhelias Elias, Harjoituspusuja, Karhun kuolema sekä kauhutarinan Vapaapäivä, joka on ilmestynyt Marko Hautalan toimittamassa kokoelmassa Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita.

Mania sisältää nimensä mukaisesti totta ja harhaa - ymmärtääkseni. Toden tasolla on äiti, joka elää omassa maailmassaan, eikä huolehdi tyttärestään, joka elää omassa maailmassaan. Lapsi oireilee äidin läsnäolon ja huolenpidon puutetta takkuisena, ruuatta ja ílman sänkyä. Hän nukkuu pesuhuoneen lattialle tekemässään homeisten vaatteiden pesässä. Äiti työskentelee puhelinmyyjänä ja pelaa tietokonepelejä riippuvuuteen asti. Äiti unohtaa hakea lapsen tarhasta. Äiti sulkeutuu työpaikkansa siivouskomeroon. Äiti käy keskusteluja psykologi Sjöblomin kanssa. Äidin ja tytön elämään tulee Mieto, mies, joka tuo turvaa ja huolenpitoa.

Tapot tai murhat sekä poliisikuulustelut ovat käsittääkseni tietokonepelien tuomaa harhaa. Minulle ne eivät ainakaan mitenkään muuten avautuneet.

Kielen tasolla ihmettelen partitiivien outoa, toistuvasti häiritsevää käyttöä:
"Mielessäni on kuva, siinä me istumme sohvaa."
"Hän istuu sänkynsä laitaa eikä tiedä mitä tehdä."
"Mieto luultavasti nukkuu jo parisänkyni toista puoliskoa."

Lisäksi kielen tasolla käänteinen sanajärjestys pomppaa usein  silmille: "Tätä haluaisi en tehdä, mutta muuta en jaksa." - Miksi? Miksi pitää venkoilla? Onko kielen vääntely itsetehostusta? Kirjasta jäi hieman hämmentynyt olo sekä tarinan että kielen vuoksi.

Lasteni tarina sen sijaan on hyvin koskettava ja rehellinen vastaus lapsen esittämään kysymykseen: "Olinko minä ihana vauva?" Aina lapsen - tai tässä tapauksessa keskosina syntyneiden kaksosten - syntyminen ja elämän alkutaival ei olekaan pelkkää ihanuutta, suloisia vauvakirjakuvia ja talkin tuoksua. Lasten syntymä voi olla traumatisoivaa hätää, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta ja kuolemanpelkoa. Kirjassa Essi Kummu varoittaa luokittelemasta kirjaansa mihinkään ahtaaseen karsinaan, kuten tunnustuskirjaksi. Se on sitäkin, mutta sen lisäksi se on tunnekirja,  äitiyskirja, parisuhdekirja, tunnelukkokirja, sukukirja, elämä kokonaisuutena - kirja. Se on hyvä kirja!

Vapaapäivä-kauhutarinan lukeminen sattui sopivasti tämän jälkeen. Ihmissuhteet ja tarinan kauhukuvat olivat helposti ymmärrettävissä Lasteni tarinaa vasten. Mielestäni lastenkirjat Puhelias Elias ja Harjoituspusuja jatkavat samaa perheen tarinaa. Kirjat ovat lämminhenkisiä 7 - 8-vuotiaan pojan kokemusmaailman kuvaajia, ja Marika Maijalan lapsenomainen kuvitus tehostaa kirjojen sympaattista vaikutusta.

Karhun kuolema on mystinen sukutarina, jossa tyttö jo 12-vuotiaana rakastuu karhuun. Elämä kuljettaa, ja lapsia syntyy, mutta karhun kaipuu pysyy. Vihdoin rakkaus on mahdollinen, ja karhu tulee Stellan kotiin. Karhun kuolemassa kuvataan Stellan rakkautta karhuun ja viitataan hyvin varovaisesti Fanny-siskon tunteisiin Ingrid-serkkua kohtaan. Se, mitä karhu edustaa, jää näin kunkin lukijan itse löydettäväksi: "Luonnotonta. Rovasti lausuu sanan hitaasti. Hän lausuu jokaisen kirjaimen niin kuin ei tajuaisi sitä minkä nyt näkee, niin kuin ei tajuakaan."

Kirjasta tulee mieleen  Aino Kallaksen Sudenmorsian, joka kertoo ihmissusitarinan. Susi kutsuu ja viettelee. Kätketysti siinä on kyse Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletystä rakkaustarinasta - kumpikinhan oli naimisissa omilla tahoillaan. Sekä susi että karhu ovat vahvoja seksuaalisuuden symboleja. Molemmat edustavat kiellettyä rakkautta. Karhun kuolemassa oli mielestäni paljon myös muita elementtejä, ehkäpä jopa liikaa. Olisin toivonut, että karhuteemaan olisi keskitytty enemmän - onhan se kirjan nimikin.

Osasta kirjoista pidin enemmän ja toisista vähemmän, mutta lukuprojektini osoitti sen, että Essi Kummu on monipuolinen kirjailija, jolle toivotan onnea ja menestystä jatkossakin.

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Picture
Viereinen kuva ei liity kirjaan, mutta on mielestäni sopivan kauhistuttava mm. varpaista ja niiden kohtalosta kertovan kauhutarinakokoelman somisteeksi. Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita -kokoelman on toimittanut Marko Hautala, ja hän on kirjoittanut myös kokoelman niminovellin.

Kokoelmassa pyrittiin välttämään kaikkein ilmeisimpiä kirjailijavaihtoehtoja. Niinpä näitä kauhutarinoita ovat kirjoittaneet Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu, Sami Hilvo, Satu Grönroos, Jaakko Yli-Juonikas, Anders Fager ja Marko Hautala. Nimistä osa on minulle täysin entuudestaan tuntemattomia, mutta melko tuntematon on myös kauhukirjallisuuden lajityyppi, josta tunnen lähinnä goottiklassikoita ja muutamia Stephen Kingin teoksia.

Kirjoittajille ei annettu tehtäväksi noudattaa lajityypin sääntöjä tai historiaa, vaan he saivat vapaat kädet. Osa kokoelman kauhutarinoista on "äijämäisiä", esim. sotaan liittyviä, ja ne eivät innostaneet minua. Osa tarinoista on turhan vaisuja.

Marko Hautala ja naiset keräävät pisteet. Essi Kummun Vapaapäivä jatkoi  Lasteni tarinan tunne-elämään liittyviä kauhukuvia, jotka sekoittuvat näennäisesti realistiseen ympäristöön. Virpi Hämeen-Anttila ei kirjailijana ole onnistunut vakuuttamaan minua, mutta hänen kauhutarinassaan on aistittavissa riemukasta kirjoittamisen kokeilua ohi totutun genren. Pisteitä tulee myös siitä, että miljöönä on "rauhan tyyssija", kirjasto. Satu Grönroosin tarina Älä yötä pelkää nousi mielestäni selvästi yli muiden. Tarinan jännitys rakentuu pikku hiljaa ja säilyy aivan viime riveille asti.

Mutta mitä tapahtui niille varpaille?

Neuroosista tuotteeksi

Japanilainen Marie Kondo on kehittänyt Kon Mari -menetelmän ja tuotteistanut sen. Kon Mari - Siivouksen elämänmullistava taika -kirjassa esitellään yksinkertaisia tavaroiden ja vaatteiden karsimis- ja järjestelyohjeita, suorastaan siivoamisen filosofiaa. Marie Kondo on perehtynyt siivous- ja järjestelyasioihin 5-vuotiaasta alkaen, ensin naistenlehtiä lukemalla, sitten käytännön työn kautta. Japanissa hänen kursseilleen jonotetaan.

Marie Kondon oppien keskeisenä sisältönä on tavaroiden ja vaatteiden karsiminen. - Tuottaako tavara iloa? Jos ei, heitä se pois. Syvemmälle siivoamiselämänohjeisiin mennään tiettyjen perusajatusten avulla.
  • "Samalla, kun siivoat, tulet järjestäneeksi asiasi ja elämäsi."
  • "Saat lisää rohkeutta minimoida elämästä negatiivisia asioita."
  • "Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan.

Japanilaisiin pieniin koteihin ja kotiäititraditioon ohjeet voivat toimia mainiosti sellaisenaan. Länsimaisten, työssäkäyvien ihmisten ei tarvitse alkaa tässä(kään) fundamentalisteiksi, mutta kyllä Kondon ohjeista voi noukkia kantavia ajatuksia elämäänsä. Parasta Kon Mari - menetelmässä mielestäni on tavaroiden ja vaatteiden määrän karsiminen, säilytettävien tavaroiden arvostaminen niin, että ne tuottavat iloa ja vähien tavaroiden tuoma tila, jossa voi keskittyä positiivisesti elämään itseensä.

Kirjoja olen vuosien varrella jo karsinut paljonkin. Niiden nykyistä määrää en kuitenkaan suostu karsimaan Kon Mari -metodin mukaisesti. Käytän hyvin toimivia kirjastopalveluja, joten enää en osta kirjoja kotiini. Lukemisen määrää ei onneksi tarvitse karsia.  Kenkiä voisin kyllä marittaa, mutta ensin pitäisi ratkaista, tuottavatko korkkarit iloa, vaikka niitä ei voi käyttää.  Ovathan ne kuitenkin  kauniita esineitä. Yhdet ovat hyllyllä, yhdet söi koira. Muutama pari odottaa vielä ratkaisua...

Kon Mari on mielenkiintoinen menetelmä mielenrauhan löytämiseksi karsimalla tavaroita ja niitä fiksusti järjestämällä. Menetelmän kehittäjälle se tuottaa myös kuuluisuutta ja varakkuutta. Olisipa minullakin joku pikku neuroosi, jonka voisin tuotteistaa!

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin


Kaikenlaisista vaikeistakin asioista voi kirjoittaa kirjoja, ja hyvä niin. Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo transsukupuolisen Peetun (Petran) valmistautumisesta sukupuolenkorjausleikkaukseen. Asia on hänelle selvä, ja hän on varma leikkauksen oikeellisuudesta. Vaikeampaa se on läheisille ja perheelle, varsinkin äidille. Isän kanssa asioista voidaan vähän puhuskella purjelentokoneella lentämisen aikana. Tyttöystävä Aamulla on myös omat ajatuksensa ja pelkonsa.

Kirja herättää varmaankin monenlaisia kysymyksiä juuri transsukupuolisuuteen ja sen hoitoon liittyen. Itse jäin miettimään, kuinka nuorille hoidot ja leikkaukset voidaan tehdä. Ilmeisesti nykyään nuoremmille kuin aiemmin. Varmaankin koko hoitoprosessista voidaan haluta lisätietoa. Joku voi kirjan kautta kiinnostua tietenkin myös purjelentämisestä. Siksi on hyvä, että kirjassa on linkkejä lisätiedon pariin, ennen kaikkea transsukupuolisuuteen, mutta myös purjelentämiseen. Kaunokirjallisen teoksen arvona  voi siis olla se, että se toimii porttina asiallisen lisätiedon pariin ja monenlaisiin pohdintoihin.

Peetu täyttää kesän jälkeen 18 vuotta, ja silloin leikkaus on määrä toteuttaa, käsittääkseni rintojenpoiston osalta. Mitä muuta on jo tehty? Hormonihoitoja on ollut, mutta ihan tarkkaa käsitystä Peetun kokonaistilanteesta ei saa.  Mietin Peetun iän perusteella kirjan kohderyhmää. Ketkä löytävät tämän kirjan? Onko kirja suunnattu lukioikäisille?  Kirja sopinee hyvin äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille esseiden ja muiden tekstilajien virikkeeksi sekä terveystiedon ja uskonnon (etiikan) kursseille oheismateriaaliksi ja oppiaineiden väliseen yhteistyöhönkin. Uskoisin, että lukiolaisilla voisi olla asiasta hyvinkin pohdittavaa, analysoitavaa ja kirjoitettavaa.

Ovatko peruskoulun päättöluokkalaiset kypsiä lukemaan tätä? Uskalletaanko kirja hankkia koulukirjastojen kokoelmiin? Jääkö kirja valistuneiden aikuisten tätien vinkattavaksi kirjastoissa tai kirjastojen esittelypöydillä? Kirja voisi löytää paikkansa myös  nuorten neuvontapisteistä. Toivottavasti fiksut äidinkielen ja kirjallisuuden, terveystiedon, elämänkatsomustiedon tai uskonnon (etiikan) opettajat ja terveydenhoitajat löytävät tämän kirjan.



Peetu on keskushahmo, mutta samaistuin voimakkaasti äitiin. Vaikka Peetu on varma päätöksestään, hän käyttäytyy mielestäni kohtuuttoman julmasti äitiä kohtaan ja julistaa äidin tunteet, sanat ja käytöksen yksinomaan vääriksi. Suhtautuminen ei ollut mielestäni kypsää ja aikuismaista, vaan ärsyttävän murrosikäistä. Jos Peetu kerran on niin aikuismaisen varma hoitojen ja leikkauksen välttämättömyydestä, eikö hän voisi hieman kypsemmin kohdella myös läheisiään? Itsevarmuushan ei tarkoita toisten alistamista tai mollaamista. Päätöksestään varma ihminen ei luovu ajatuksistaan, mutta ei myöskään pakota muita ajattelemaan ja tuntemaan samoin.


Peetu oletti äidin rakastavan ja hyväksyvän kaiken sekä antavan aina pyyteettömästi tukensa. Kyllähän äidit rakastavat ja tukevat,  mutta äideillä on myös oikeus omiin tunteisiinsa. Äidille ei ollut helppoa käsitellä ja hyväksyä lapsensa transsukupuolta. Hän olisi tarvinnut enemmän aikaa. Peetu torjui murrosikäisen itsepäisesti kaikki keskusteluyritykset. Suorastaan ärsyttävä asenne! Äidin taakkaa lisäsi, että isäkin päätti jättää hänet "tullakseen omaksi itsekseen" ja vapautuakseen. Kuinka voidaan olla "me", kun kaikki haluavat vain olla "minä minä"? En tarkoita Peetua, mutta isän olisin toivonut sitoutuvan perheeseen, eikä vain itseensä. Äiti sai laihaa lohtua viinistä, vaikka hän olisi tarvinnut puolisoa ja erilaisia tukiryhmiä asioiden ja tunteiden käsittelyyn.

Voi olla tärkeää nostaa tällainenkin seksuaalisuuteen liittyvä asia esille. Eli pisteet aiheelle ja lisätietojen etsimisen mahdollisuudelle. Kaunokirjallisen tekstin ansioiden kannalta mieleen jäi myös kirjoittamiseen liittyvä kysymys: Kuinka poika Peetu loppujen lopuksi sielunelämältään oli? Poikkesiko hänen ajatusmaailmansa tytön (Petran tai Aamun) ajatusmaailmasta? Osasiko naispuolinen kirjailija uida pojan sielunelämään? Mielestäni ei, joten Peetu jäi hieman haljuksi persoonaksi. Vai onko tämä kokonaan väärä kysymys? Onko tyttösielunmaisemaa ja poikasielunmaisemaa edes olemassa?


Plussat: arkaluonteisen aiheen käsitteleminen ja lisätietojen mahdollisuudet. Miinukset: valju henkilöhahmo ja päähenkilön itsekäs murrosikäinen asenne.

 

Täydellinen fantasiatarina ja syvempiä merkityksiä

Katzuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on saanut paljon huomiota lehdissä ja keskusteluryhmissä.  Se on Keltaisen kirjaston 472. kirja, ja sen on suomentanut Helene Bützow, joka sai kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2001.  Taattua laatua on siis käsissä.

Haudattu jättiläinen on puhdasverinen fantasiatarina. Siinä on kaikki fantasian peruselementit: soturi, viaton, orpo, velho, ritari, kuningas ja ihmeellisiä olentoja (kuten iljettävät keijut, jättiläiset ja lohikäärme). Tarinassa kuljetaan myös vaikea matka, jolle lähdetään tärkeän päämäärän vuoksi. Tarina etenee jouhevasti, ilman turhia kikkailuja. Miljöö on ehyt ja rikas fantasiamaailma.

Tarinan alkusykäyksenä on ongelma, että ihmiset ovat alkaneet unohtaa asioita. Ihan tavalliset  päivittäiset asiat unohtuvat. Lähimenneisyyden asiat unohtuvat.  Pariskunta huomaa unohtaneensa jopa poikansa ja päättää lähteä etsimään hänet. Lisäksi he haluavat muistaa rakkautensa kokonaan, sellaisena kuin se on ollut. Unohtamisiin on syyllinen, lohikäärme, joka levittää sumua ihmisten ympärille ja mieliin. Pariskunnan matkaan liittyy muitakin, joilla on joko avoimia tai salattuja päämääriä. Vaikka pariskunta haluaa ehdottomasti tehdä matkan yhdessä loppuun asti, se ei ole mahdollista, sillä jotkut asiat on vain tehtävä yksin.

Tarinaan kiinnittyy nopeasti, ja kirjaa on vaikea laskea käsistä. Huomiota kiinnittää henkilöiden tavattoman kohtelias ja kunnioittava puhe toisia ihmisiä kohtaan. Vieras kohdataan tunnustellen ja omista aikeista ilmoittaen, ja kun luottamus on luotu, sitä ei tarvitse epäillä, ja matka voi jatkua.

Haudatun jättiläisen voi lukea täydellisenä fantasiatarinana ja nauttia siitä sillä tasolla. Tarinan edetessä pariskunnan suhteen unohdetut asiat nousevat päivänvaloon. Samoin nousevat myös unohdetut asiat kansojen välillä.

Kirjan voi lukea myös vertauskuvallisena kannanottona vaikkapa historian tapahtumiin, jolloin voi miettiä, mitä lohikäärme ja sen tuottama sumu edustaa? Miksi lohikäärme on tapettava ja miksi nuori on vaikka köysissä vietävä lohikäärmettä katsomaan?

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä voimakasta tarinaa. Kirjahyllyssäni on myös Kazuo Ishiguron alkutuotannon kirja Silmissä siintävät vuoret. Muistan, että se jäi mieleen vaikuttavana lukukokemuksena. Taitaa olla aika tarttua siihen uudestaan.





 
 

Ulsteri, Jerikon muurit ja haudattava kello

Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä joku vinkkasi Hannu Hartikaisen kirjaa Italialainen ulsteri. Etukannessa esitellään kirjailija: mainosmies, rokkari, Fifty Licks -moottoripyöräkerhon perustajajäsen  ja hoodeemies, joka kirjoittaa ahkerasti blogitekstejä ja on ihastunut tankarunojen tiivistettyyn tarinaan. Aikaisemmin häneltä on julkaistu Kaleeri-niminen veijaritarina. - En ole aiemmin kuullut Hartikaisesta, Kaleerista enkä Italialaisesta ulsterista.

Italialainen ulsteri kuvaa maalaiskylän, lähinnä kahden naapuriperheen, elämää 1960-luvun Suomessa. Ajankuvaus on tuttua tuona aikana maalla eläneelle. Ikkunoita tilkitään, tuplien väliin laitetaan tulitikkulaatikko, valkoinen liimapaperi kiertää ikkunan pokia, ja palkintolusikat lepäävät pumpulipedillä laatikoissaan. Vanhemmat keskittyvät töihinsä ja perheen elättämiseen. Lasten on osallistuttava kodin töihin jo pienestä pitäen, jopa yli voimiensa. Vanhempien ja lasten välillä ei juurikaan ole kontaktia kuin vain nuhdeltaessa tai kuritettaessa. Keskustelusta ja kannustamisesta ei ole kuultukaan, eivätkä vanhemmat todellakaan kuljeta lapsia harrastuksiin! Lasten on keksittävä itse aktiviteettinsa. Joskus näissä hommissa sattuu haavereita: Riitta lentää tynnyristä kuorma-auton alle, valittaa hetken ja vaikenee iäksi tai pojan käsi irtoaa räjähdyksessä. Perheissä on väkivaltaa ja alkoholismia.

Italialaisen ulsterin kertojana on alakouluikäinen poika, jonka kerrontatyyli on eleetöntä realismia. Muistetaan kaikenlaista. Kaikkea ei ymmärrä, mutta ajateltavaa riittää. Naapurin samanikäinen Raisa on ystävä ja "rakastettu", ennen kuin rakkaudelle oli edes nimeä.

Keskeisessä osassa on poikasakki. Mukana on myös Raisa, joka  joutuu kantamaan kohtuuttomia taakkoja. Lapsia ei kuunnella eikä oteta tosissaan, vaikka Raisalla olisi aivan oikeaa ja todella vakavaa asiaa kerrottavana. On pakko selvitä, omin voimin ja Jerikon muuria viheltelemällä.

Italialaisen ulsterin omistaja pesiytyy Raisan kotiin, kun isä on viety hoitoon. Syntyy vammainen lapsi, joka jää paljolti Raisan vastuulle, kuten myös "lahopää muori" ja muut kodin työt. Raisan taakat kasvavat vielä moninkertaisesti ulsterinomistajan teoilla, joita hän yrittää kellolla hyvittää. Aikuiset eivät kuule eivätkä näe. Lasten on itse toimittava. Ratkaisut ovat lapsenomaisia, mutta viisaita ja vahvoja. Lopulta äijästä päästään. Jonkun ajan kuluttua kuuluu Torniojoelta uutisia uudesta kalastustavasta.

Italialaisen ulsterin kieli on  nasevaa ja muhevaa maalaissanailua ja hauskasti kuvaavaa: "Muori oli nukkumassa ja kuorsasi kuin tivolin virtahepo eikä hajukaan ollut paljon häävimpi." Jotkut sanat ovat paikallisia murresanoja, joiden merkitys ei avautunut.

Italialainen ulsteri oli hyvä lukukokemus. Etukannen mukaan Hartikaisella on työn alla satukirja Henkka Maukka Makkaranpaistajasta sekä romaani isoisän Gauril Hartikaisen ihmeellisestä elämästä kauniissa Karjalan maassa. Painan Hannu Hartikaisen nimen mieleen ja jään odottamaan.

Palanen sieltä, toinen täältä

Juha Itkonen on minulle uusi kirjailija, vaikka hän on julkaissut jo useita teoksia. Palatkaa perhoset näyttää olevan kirjastossa suosittu, ja jono on pitkä.

Kirjaa odotellessani luin Itkosen kirjan Ajo. Se on hyvin kirjoitettu sukutarina: sujuvaa kieltä ja kokonaisia persoonia. Siinä on neljän sukupolven tarina, niin kuin Kinnusen Neljäntienristeyksessä ja Lopotissakin. Tarina on hyvä. Kirjoitustekniikka on kuin tuhannen palan palapeliä rakentaisi, pätkä kerrallaan: oikean ylänurkan taivaspaloja vähän, sitten vasemman alanurkan hiekkarantaa, sitten taivaan keskiosaa, alanurkkaa ja välillä keskustaakin, sitten vasemman alanurkan kiviröykkiötä...Lopulta kuva on valmis. Henkilöitä siis heitellään tarinaan mukaan ja kerrotaan hetki yhden henkilön näkökulmasta, sitten varoittamatta toisen henkilön näkökulmasta, sitten on takaumia ja nykyhetkeä, kunnes kokonaisuus paljastuu.

Onko tällainen elokuvamainen kirjoittamistekniikka joku uusi kirjallinen muotisuuntaus? Onhan se kyllä taitavaa, mutta samalla myös lukijalle rasittavaa, kun kirjaa pitää lukea kynän ja paperin kanssa ja tehdä taas ajatuskarttoja henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan. Vasta sivun 200 tietämissä eräs keskeinen kertojahahmo asettuu paikalleen suvun tarinassa. Toki ymmärrän, että fiktiivisessä kirjallisuudessa tarina voi alkaa keskeltä, alusta tai lopusta, mutta miksi sen pitää alkaa mistä sattuu? Miksi konkarilukijallekin lukemisesta tulee rasittavaa? Onko rakenne toimiva, jos se alkaa ärsyttää lukijaa?

Kirjan nimi on Ajo, ja autolla ajaminen liittyykin monen henkilön elämän käännekohtiin. Laskin niitä olevan ainakin neljä, ja ehkä viidentenä vielä kauhistuttavan sivuhenkilön harrastama ahdisteleva nurkkaan ajo ja yksityisyyden rajojen tallaaminen uskonnollisen "hyvän" varjolla.

Ärsyynnyin kirjaan, mutta silti pidin tarinasta. Jään mielelläni odottamaan luettavaksi myös muita Itkosen kirjoja.
 
 

Tappelin Juha Itkosen kanssa

Aiemmin luin Juha Itkosen Ajon. Blogissani moitiskelin sitä palapelimaisuudesta ja sen vuoksi vaikeaselkoisuudesta. Odotin kärsivällisesti muita Itkosen kirjoja kirjastosta. Sainkin kirjat Anna minun rakastaa enemmän ("briljantti romaani", "tämän vuoden paras romaani", "upea romaani") Palatkaa perhoset (tosi pitkät jonot kirjastossa) ja Huolimattomia unelmia (jota ystävä kehui).  Ajattelin lukea järjestyksessä Anna minun rakastaa enemmän ja sen jatko-osan Palatkaa perhoset, sitten irrallisen Huolimattomia unelmia.

Koulussa opetettiin, että kertojia voi olla ulkopuolinen kertoja, minäkertoja ja kaikkitietävä kertoja. Kirjassa Anna minun rakastaa enemmän Itkosella on jonkunlainen kaikkitietävä minäkertoja: ihmisiä ei selitetä, "minä" vain muistelee ja kertoo. Sitten taas toinen "minä" muistelee ja kertoo. Sitten taas ensimmäinen "minä" muistelee ja kertoo. Tarina ja näkökulma vaihtuvat, tekstiä soljuu. Lukuja tai näkökulmia ei otsikoida - eipä tietenkään: moukka tai houkka lukija tosin putoaa toistuvasti kärryltä, mutta pudotkoon, kunhan kirjailija vain suoltaa sanataiteellista tekstiään! Eikö kirjailijan, tarinan ja lukijan olekaan tarkoitus kohdata? Onko lukija ihan turha palikka tässä kuviossa? - Tältäkö tuntuu lukihäiriöisestä? Lukee kyllä, mutta mitään ei ymmärrä. Tältäkö tuntuu peruskoulun pojasta, jota joku ylioptimistinen äikänmaikka yrittää pakottaa lukemaan edes yhden kirjan vuodessa?

Sivulla 75 kysyin ratkaisevan kysymyksen: jätänkö kesken? Jatkoin kuitenkin vielä (ja harmittavasti hukkasin aikaani) sivulle 170 asti ( ylioptimistinen äikänmaikka kannusti, että sivulle 100 asti pitää ainakin pinnistellä.) Aihe ei kerta kaikkiaan ollut kiinnostava. Minua ei kiinnosta keksityt bändit, keksityt soolourat, nuorten läheisriippuva rakkaus, englanninkieliset lyriikat - eikä varsinkaan joku inisevä ja lässyttävä Antti!

Tappelin kyllä urhoollisesti. Yritin tosissani, mutta lopulta keräsin kaikki Itkoset palautettavien kirjojen pinoon. En tiedä, kumpi meistä hävisi, minäkö vai kirjailija, mutta minun puolestani Itkosen kirjat saavat jäädä kirjaston hyllyille. Meistä ei tullut kirjaystäviä.



Herkkä ja vahva esikoinen - Finlandia-palkintoainesta?


Minna Rytisalon Lempi on nopeasti luettava kirja, mutta se ei johdu kirjan ohuudesta tai kepeydestä, vaan ihanan kauniista ja selkeästä kielestä. Kielen ilmaisuvoima elää sanoissa ja sanojen väleissä. Yksittäinen tarkoin valittu sana saa merkityksensä ehkä hieman kauempana, kun sana on ensin jäänyt vaivaamaan lukijaa. Sanomatta jättäminen on myös tärkeää. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään tekotaiteellisuutta tai pakottamista, eikä kirjoittaja pöyhkeile lukijan kustannuksella. Minna Rytisalo on kielen ja kirjoittamisen ammattilainen, ja sen kyllä huomaa!

Lempi kuvaa kokonaisuuden kolmesta näkökulmasta, kolmen kertojan voimin, ja näkökulmat on lukijaystävällisesti otsikoitu - toisin kuin esimerkiksi Juha Itkosen kirjassa Anna minun rakastaa enemmän tai Ajo. Näkökulma vaihtuu, ja samalla kirjoittamisen kieli vaihtuu, kertojan persoonan ja tunnetilan mukaan. Ensin on Viljamin näkökulma, sitten Ellin ja viimeisenä Siskon. Lempi on kertomisen kohde.

Lempi on sotakirja. Se on kirja aseveljistä ja vihollisista. Se on kirja partisaanien hyökkäyksestä, rikkinäisistä perheistä ja rikkinäisistä ihmisistä. Se on kirja rakkaudesta ja kaksosten välisestä lujasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka kestää kuoleman rajankin yli. Vaikka kaksostytöt ajautuvat erilleen, yhteys säilyy - niin kauan kuin sitä tarvitaan. Kirja kuvaa myös sitä, mitä osattomuus, kateus, katkeruus ja viha voivat saada aikaan: pahaa jälkeä.

Lempi oli minulle todella vaikuttava lukukokemus, ja suosittelen kirjaa varauksetta. Kirja osoittaa suomen kielen ilmaisuvoimaisuuden ja kauneuden, vaikka aihe on vakava, ja elämä toisinaan likaista ja rumaa. Minna Rytisalon esikoiskirja on mielestäni selvästi Finlandia-palkinnon arvoinen.

Jens Andersen: Astrid LindgrenTämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen on kirjoittanut Astrid Lindgrenin elämäkerran, Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä. 418-sivuisen teoksen lukee nopeasti, sillä se on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Kirjan nimi kuvaa hyvin Astrid Lindgrenin valoisaa, eloisaa ja leikkisää persoonaa tuoden esille uutta tietoa maailmanlaajuisesti rakastetusta kirjailijasta. Esimerkiksi omaelämäkerralliset ainekset Melukylän lapsissa, Marikki-kirjoissa ja  Vaahteramäen Eemelissä olivat minulle uutta tietoa. Lasse-pojastakaan en ole aiemmin tiennyt. Kirjassa ei vilise vuosilukuja ja teosluetteloita, vaan keskiössä on ihminen kirjojen takana. Jens Andersen on tehnyt valtavan taustatyön.  Kirjan syntyyn on merkittävästi vaikuttanut myös Astrid Lindgrenin tytär, Karin.

Veljeni Leijonamieli ja Mio, poikani Mio ovat ylittämättömiä aikuisiällä luettuja kirjoja. Elämäkerran jälkeen tekee mieli lukea kaikki muutkin Lindgrenin kirjat, jotka ovat jääneet lukematta, mm. Rasmus-sarja.

Lukiessani minulle nousi mieleen Astrid Lindgrenin persoonaa mielestäni kuvailevat sanat: ilo, valo, rakkaus, äly, huumorintaju, heittäytyminen, sitoutuminen, ystävyys ja sydämellisyys. Listaan voi lisätä myös sanat rohkeus ja kannanotto. Astrid Lindgren ei pelännyt asettua vastahankaan hallituksen tehdessä kestämättömiä päätöksiä. Hänellä oli merkittävä vaikutus mm. Olof Palmen hallituksen kaatamisessa.
 
 

6.10.2016

Kirja, joka käynnisti aivot

 
"Olemmeko Ruotsissa?"
"Stockholm, Look at her. Isn't she beautiful?" Tässä on mielestäni kaksi olennaista repliikkiä, joiden avulla kuvittelin päässeeni sisään  Jonas Hassen Khemirin kirjaan Kaikki se mitä en muista. Toisen sanoo dementoitunut mummo, ja toisen nähtävyysjunan nauhoitettu heleä äänite.

Kirja sai August-palkinnon vuonna 2015. August-palkinto on Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto, Suomen Finlandia-palkintoa vastaava huomionosoitus. Khemirin kirjaa on esitelty ja arvioitu monissa blogeissa, ja se herätti keskustelua myös Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä, jossa  osa piti kirjaa loistavana ja osa jätti sen kesken mm. kirjan pirstaleisuuden vuoksi. Kirjan takakannessa on lainaus Patrik Lundbergilta (Aftonbladet): "Tämä pirun kirja on mestariteos."  Kummalle kannalle minä päädyin?

Kaikki se mitä en muista ei ole helppo kirja, ei todellakaan, mutta se herättää ajatuksia, eikä jätä rauhaan. Luin kirjan 1½ kertaa. Ensin hämmentyneenä, sitten hieman valaistuneempana, ainakin luulen niin. Ensin täytyi selvittää, ketkä tarinaa kertovat ja mitkä ovat sen aikatasot. Kertojien äänet vaihtuvat nopeasti, ja ymmärtäminen on helpompaa, mikäli pystyy lukemaan pitkiä jaksoja kerralla. Kirjan keskiössä on Samuel, josta kuvaa luovat Vandad, Laide, Pantteri,  isoäidin naapuri ja hoitokodin hoitajat sekä hieman myös Samuelin äiti. Kertojat luovat kuvaa menehtyneestä Samuelista. Myös Samuel on kertojana, mutta ilmeisesti vasta kuolemansa jälkeen. "Kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli kolme ja minulla on elinaikaa alle tunti."

Kirjan aikatasot ovat viitteellisten otsikoiden alla:
Osa I: Aamupäivä,
Osa II: Laide ja
Osa III: Iltapäivä.

Mielestäni aikatasot rakentuvat ymmärrettävämmin näin:
Osa I: Tapahtuman jälkeen,
Osa II: Ennen tapahtumaa ja
Osa III: Jälkipuinti. - Kieltämättä haastava rakenne, mutta pienet vihjaukset, ikään kuin huolimattomasti heitetyt sivulauseet, pakottavat lukemaan kirjaa eteenpäin. Lukija on mukana tapahtumissa aivan kuin dekkarissa, vaikka siitä lajityypistä tässä kirjassa ei olekaan kyse.

Samuelista piirtyy kuva erityislaatuisena ihmisenä, säälittävänä ja haisevana surkimuksena; jonkinlaisena hörhönä ja ajelehtijana. Hän on opiskellut valtiotiedettä ja ajautunut töihin maahanmuuttovirastoon. Kuva persoonasta on mielestäni oudon ristiriitainen työnkuvaan verrattuna. Mitään virkamiesmäistä hänessä ei kyllä oikein ole. Ovatko opinnot ja työpaikka edes totta? Eikö länsimainen nimi auttanutkaan, vaikka isä niin arveli. Outo höpöttely, lukiossa alkanut vetäytyminen, työläästi tenttien suorittaminen ja lapsuuden erikoisen persoonalliset piirteet viittaisivat ehkä erityisherkkään persoonaan tai mahdollisesti johonkin  diagnoosiin, joka on jäänyt tekemättä, ja johon on apu jäänyt saamatta.

Vandad ja Samuel ystävystyvät. Ehkä kyseessä on enemmänkin kuin vain ystävyyttä, ainakin mummon näkemyksen mukaan, mutta sitä on vaikea todentaa. Vandad ja Samuel ovat "kaksi mutakuonoa" (lainaus kirjasta), jotka kokevat yhdessä paljon. Samuel on kuitenkin helposti hyväksikäytettävä ja höynäytettävä. Luotetun ystävän petos on ehkä pahempaa kuin isän lähteminen, Pantterin häviäminen elämästä, jätetyksi tuleminen tai isoäidin hoitamaton jalkaongelma.

Samuelin ja lähipiirin taso on yksi taso kirjassa. Toinen taso on mielestäni yhteiskunnallisten ongelmien taso, joita älykkäästi, mutta koukuttavasti vain heitellään tekstiin: maahanmuuttoasiat, paperittomien maahanmuuttajien tilanne, varsinkin naisiin kohdistuva perheväkivalta, huumeet, huumevelat, pelkäävät taksinkuljettajat; eli kaikki se, mikä ei päädy turisteille tarkoitettuihin esittelyäänitteisiin.

1½ lukukerran aikana selvisi paljon, mutta paljon jäi myös selviämättä. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että Jonas Hassen Khemiri on August-palkintonsa ansainnut nimenomaan siksi, että hän osallistuu kirjoillaan  älykkääseen  ja hyvätapaisen yhteiskunnalliseen keskusteluun nostamalla esille nyky-Ruotsin ongelmia.

Kirja on melkoisen synkkä, mutta valoa siihen tuovat Samuelin persoona sekä Samuelin ja mummon lämmin ja läheinen suhde. Mummo on dementiastaan huolimatta hyvin positiivinen persoona, ja Samuelille rakas.

Kyllä, pidin tästä "pirun kirjasta". Se käynnisti aivot, eikä jätä lukemisen jälkeen rauhaan. Pidin myös aiemmin lukemastani Ajatussulttaanista, jossa siinäkin todellisuutta ja haaveita kuvataan maahanmuuttajanuorten näkökulmasta. Systeemiin sisäänpääsy ei aina ole helppoa.