Juha Itkonen on minulle uusi kirjailija, vaikka hän on julkaissut jo useita teoksia. Palatkaa perhoset näyttää olevan kirjastossa suosittu, ja jono on pitkä.
Kirjaa odotellessani luin Itkosen kirjan Ajo. Se on hyvin kirjoitettu sukutarina: sujuvaa kieltä ja kokonaisia persoonia. Siinä on neljän sukupolven tarina, niin kuin Kinnusen Neljäntienristeyksessä ja Lopotissakin. Tarina on hyvä. Kirjoitustekniikka on kuin tuhannen palan palapeliä rakentaisi, pätkä kerrallaan: oikean ylänurkan taivaspaloja vähän, sitten vasemman alanurkan hiekkarantaa, sitten taivaan keskiosaa, alanurkkaa ja välillä keskustaakin, sitten vasemman alanurkan kiviröykkiötä...Lopulta kuva on valmis. Henkilöitä siis heitellään tarinaan mukaan ja kerrotaan hetki yhden henkilön näkökulmasta, sitten varoittamatta toisen henkilön näkökulmasta, sitten on takaumia ja nykyhetkeä, kunnes kokonaisuus paljastuu.
Onko tällainen elokuvamainen kirjoittamistekniikka joku uusi kirjallinen muotisuuntaus? Onhan se kyllä taitavaa, mutta samalla myös lukijalle rasittavaa, kun kirjaa pitää lukea kynän ja paperin kanssa ja tehdä taas ajatuskarttoja henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan. Vasta sivun 200 tietämissä eräs keskeinen kertojahahmo asettuu paikalleen suvun tarinassa. Toki ymmärrän, että fiktiivisessä kirjallisuudessa tarina voi alkaa keskeltä, alusta tai lopusta, mutta miksi sen pitää alkaa mistä sattuu? Miksi konkarilukijallekin lukemisesta tulee rasittavaa? Onko rakenne toimiva, jos se alkaa ärsyttää lukijaa?
Kirjan nimi on Ajo, ja autolla ajaminen liittyykin monen henkilön elämän käännekohtiin. Laskin niitä olevan ainakin neljä, ja ehkä viidentenä vielä kauhistuttavan sivuhenkilön harrastama ahdisteleva nurkkaan ajo ja yksityisyyden rajojen tallaaminen uskonnollisen "hyvän" varjolla.
Ärsyynnyin kirjaan, mutta silti pidin tarinasta. Jään mielelläni odottamaan luettavaksi myös muita Itkosen kirjoja.
Kirjaa odotellessani luin Itkosen kirjan Ajo. Se on hyvin kirjoitettu sukutarina: sujuvaa kieltä ja kokonaisia persoonia. Siinä on neljän sukupolven tarina, niin kuin Kinnusen Neljäntienristeyksessä ja Lopotissakin. Tarina on hyvä. Kirjoitustekniikka on kuin tuhannen palan palapeliä rakentaisi, pätkä kerrallaan: oikean ylänurkan taivaspaloja vähän, sitten vasemman alanurkan hiekkarantaa, sitten taivaan keskiosaa, alanurkkaa ja välillä keskustaakin, sitten vasemman alanurkan kiviröykkiötä...Lopulta kuva on valmis. Henkilöitä siis heitellään tarinaan mukaan ja kerrotaan hetki yhden henkilön näkökulmasta, sitten varoittamatta toisen henkilön näkökulmasta, sitten on takaumia ja nykyhetkeä, kunnes kokonaisuus paljastuu.
Onko tällainen elokuvamainen kirjoittamistekniikka joku uusi kirjallinen muotisuuntaus? Onhan se kyllä taitavaa, mutta samalla myös lukijalle rasittavaa, kun kirjaa pitää lukea kynän ja paperin kanssa ja tehdä taas ajatuskarttoja henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan. Vasta sivun 200 tietämissä eräs keskeinen kertojahahmo asettuu paikalleen suvun tarinassa. Toki ymmärrän, että fiktiivisessä kirjallisuudessa tarina voi alkaa keskeltä, alusta tai lopusta, mutta miksi sen pitää alkaa mistä sattuu? Miksi konkarilukijallekin lukemisesta tulee rasittavaa? Onko rakenne toimiva, jos se alkaa ärsyttää lukijaa?
Kirjan nimi on Ajo, ja autolla ajaminen liittyykin monen henkilön elämän käännekohtiin. Laskin niitä olevan ainakin neljä, ja ehkä viidentenä vielä kauhistuttavan sivuhenkilön harrastama ahdisteleva nurkkaan ajo ja yksityisyyden rajojen tallaaminen uskonnollisen "hyvän" varjolla.
Ärsyynnyin kirjaan, mutta silti pidin tarinasta. Jään mielelläni odottamaan luettavaksi myös muita Itkosen kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti