6.10.2016

Kirja, joka käynnisti aivot

 
"Olemmeko Ruotsissa?"
"Stockholm, Look at her. Isn't she beautiful?" Tässä on mielestäni kaksi olennaista repliikkiä, joiden avulla kuvittelin päässeeni sisään  Jonas Hassen Khemirin kirjaan Kaikki se mitä en muista. Toisen sanoo dementoitunut mummo, ja toisen nähtävyysjunan nauhoitettu heleä äänite.

Kirja sai August-palkinnon vuonna 2015. August-palkinto on Ruotsin arvostetuin kirjallisuuspalkinto, Suomen Finlandia-palkintoa vastaava huomionosoitus. Khemirin kirjaa on esitelty ja arvioitu monissa blogeissa, ja se herätti keskustelua myös Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä, jossa  osa piti kirjaa loistavana ja osa jätti sen kesken mm. kirjan pirstaleisuuden vuoksi. Kirjan takakannessa on lainaus Patrik Lundbergilta (Aftonbladet): "Tämä pirun kirja on mestariteos."  Kummalle kannalle minä päädyin?

Kaikki se mitä en muista ei ole helppo kirja, ei todellakaan, mutta se herättää ajatuksia, eikä jätä rauhaan. Luin kirjan 1½ kertaa. Ensin hämmentyneenä, sitten hieman valaistuneempana, ainakin luulen niin. Ensin täytyi selvittää, ketkä tarinaa kertovat ja mitkä ovat sen aikatasot. Kertojien äänet vaihtuvat nopeasti, ja ymmärtäminen on helpompaa, mikäli pystyy lukemaan pitkiä jaksoja kerralla. Kirjan keskiössä on Samuel, josta kuvaa luovat Vandad, Laide, Pantteri,  isoäidin naapuri ja hoitokodin hoitajat sekä hieman myös Samuelin äiti. Kertojat luovat kuvaa menehtyneestä Samuelista. Myös Samuel on kertojana, mutta ilmeisesti vasta kuolemansa jälkeen. "Kello on kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli kolme ja minulla on elinaikaa alle tunti."

Kirjan aikatasot ovat viitteellisten otsikoiden alla:
Osa I: Aamupäivä,
Osa II: Laide ja
Osa III: Iltapäivä.

Mielestäni aikatasot rakentuvat ymmärrettävämmin näin:
Osa I: Tapahtuman jälkeen,
Osa II: Ennen tapahtumaa ja
Osa III: Jälkipuinti. - Kieltämättä haastava rakenne, mutta pienet vihjaukset, ikään kuin huolimattomasti heitetyt sivulauseet, pakottavat lukemaan kirjaa eteenpäin. Lukija on mukana tapahtumissa aivan kuin dekkarissa, vaikka siitä lajityypistä tässä kirjassa ei olekaan kyse.

Samuelista piirtyy kuva erityislaatuisena ihmisenä, säälittävänä ja haisevana surkimuksena; jonkinlaisena hörhönä ja ajelehtijana. Hän on opiskellut valtiotiedettä ja ajautunut töihin maahanmuuttovirastoon. Kuva persoonasta on mielestäni oudon ristiriitainen työnkuvaan verrattuna. Mitään virkamiesmäistä hänessä ei kyllä oikein ole. Ovatko opinnot ja työpaikka edes totta? Eikö länsimainen nimi auttanutkaan, vaikka isä niin arveli. Outo höpöttely, lukiossa alkanut vetäytyminen, työläästi tenttien suorittaminen ja lapsuuden erikoisen persoonalliset piirteet viittaisivat ehkä erityisherkkään persoonaan tai mahdollisesti johonkin  diagnoosiin, joka on jäänyt tekemättä, ja johon on apu jäänyt saamatta.

Vandad ja Samuel ystävystyvät. Ehkä kyseessä on enemmänkin kuin vain ystävyyttä, ainakin mummon näkemyksen mukaan, mutta sitä on vaikea todentaa. Vandad ja Samuel ovat "kaksi mutakuonoa" (lainaus kirjasta), jotka kokevat yhdessä paljon. Samuel on kuitenkin helposti hyväksikäytettävä ja höynäytettävä. Luotetun ystävän petos on ehkä pahempaa kuin isän lähteminen, Pantterin häviäminen elämästä, jätetyksi tuleminen tai isoäidin hoitamaton jalkaongelma.

Samuelin ja lähipiirin taso on yksi taso kirjassa. Toinen taso on mielestäni yhteiskunnallisten ongelmien taso, joita älykkäästi, mutta koukuttavasti vain heitellään tekstiin: maahanmuuttoasiat, paperittomien maahanmuuttajien tilanne, varsinkin naisiin kohdistuva perheväkivalta, huumeet, huumevelat, pelkäävät taksinkuljettajat; eli kaikki se, mikä ei päädy turisteille tarkoitettuihin esittelyäänitteisiin.

1½ lukukerran aikana selvisi paljon, mutta paljon jäi myös selviämättä. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että Jonas Hassen Khemiri on August-palkintonsa ansainnut nimenomaan siksi, että hän osallistuu kirjoillaan  älykkääseen  ja hyvätapaisen yhteiskunnalliseen keskusteluun nostamalla esille nyky-Ruotsin ongelmia.

Kirja on melkoisen synkkä, mutta valoa siihen tuovat Samuelin persoona sekä Samuelin ja mummon lämmin ja läheinen suhde. Mummo on dementiastaan huolimatta hyvin positiivinen persoona, ja Samuelille rakas.

Kyllä, pidin tästä "pirun kirjasta". Se käynnisti aivot, eikä jätä lukemisen jälkeen rauhaan. Pidin myös aiemmin lukemastani Ajatussulttaanista, jossa siinäkin todellisuutta ja haaveita kuvataan maahanmuuttajanuorten näkökulmasta. Systeemiin sisäänpääsy ei aina ole helppoa.