Kesän 2016 aikana olen tutustunut Oulun seudun nuoriin naiskirjailijoihin: Pauliina Vanhataloon, Katri Rauanjokeen ja nyt vuorossa olevaan Essi Kummuun. Essi Kummulta luin peräkkäin, projektina, seuraavat kirjat Mania, Lasteni tarina, Puhelias Elias, Harjoituspusuja, Karhun kuolema sekä kauhutarinan Vapaapäivä, joka on ilmestynyt Marko Hautalan toimittamassa kokoelmassa Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita.
Mania sisältää nimensä mukaisesti totta ja harhaa - ymmärtääkseni. Toden tasolla on äiti, joka elää omassa maailmassaan, eikä huolehdi tyttärestään, joka elää omassa maailmassaan. Lapsi oireilee äidin läsnäolon ja huolenpidon puutetta takkuisena, ruuatta ja ílman sänkyä. Hän nukkuu pesuhuoneen lattialle tekemässään homeisten vaatteiden pesässä. Äiti työskentelee puhelinmyyjänä ja pelaa tietokonepelejä riippuvuuteen asti. Äiti unohtaa hakea lapsen tarhasta. Äiti sulkeutuu työpaikkansa siivouskomeroon. Äiti käy keskusteluja psykologi Sjöblomin kanssa. Äidin ja tytön elämään tulee Mieto, mies, joka tuo turvaa ja huolenpitoa.
Tapot tai murhat sekä poliisikuulustelut ovat käsittääkseni tietokonepelien tuomaa harhaa. Minulle ne eivät ainakaan mitenkään muuten avautuneet.
Kielen tasolla ihmettelen partitiivien outoa, toistuvasti häiritsevää käyttöä:
"Mielessäni on kuva, siinä me istumme sohvaa."
"Hän istuu sänkynsä laitaa eikä tiedä mitä tehdä."
"Mieto luultavasti nukkuu jo parisänkyni toista puoliskoa."
Lisäksi kielen tasolla käänteinen sanajärjestys pomppaa usein silmille: "Tätä haluaisi en tehdä, mutta muuta en jaksa." - Miksi? Miksi pitää venkoilla? Onko kielen vääntely itsetehostusta? Kirjasta jäi hieman hämmentynyt olo sekä tarinan että kielen vuoksi.
Lasteni tarina sen sijaan on hyvin koskettava ja rehellinen vastaus lapsen esittämään kysymykseen: "Olinko minä ihana vauva?" Aina lapsen - tai tässä tapauksessa keskosina syntyneiden kaksosten - syntyminen ja elämän alkutaival ei olekaan pelkkää ihanuutta, suloisia vauvakirjakuvia ja talkin tuoksua. Lasten syntymä voi olla traumatisoivaa hätää, pelkoa, epäonnistumisen tunnetta ja kuolemanpelkoa. Kirjassa Essi Kummu varoittaa luokittelemasta kirjaansa mihinkään ahtaaseen karsinaan, kuten tunnustuskirjaksi. Se on sitäkin, mutta sen lisäksi se on tunnekirja, äitiyskirja, parisuhdekirja, tunnelukkokirja, sukukirja, elämä kokonaisuutena - kirja. Se on hyvä kirja!
Vapaapäivä-kauhutarinan lukeminen sattui sopivasti tämän jälkeen. Ihmissuhteet ja tarinan kauhukuvat olivat helposti ymmärrettävissä Lasteni tarinaa vasten. Mielestäni lastenkirjat Puhelias Elias ja Harjoituspusuja jatkavat samaa perheen tarinaa. Kirjat ovat lämminhenkisiä 7 - 8-vuotiaan pojan kokemusmaailman kuvaajia, ja Marika Maijalan lapsenomainen kuvitus tehostaa kirjojen sympaattista vaikutusta.
Karhun kuolema on mystinen sukutarina, jossa tyttö jo 12-vuotiaana rakastuu karhuun. Elämä kuljettaa, ja lapsia syntyy, mutta karhun kaipuu pysyy. Vihdoin rakkaus on mahdollinen, ja karhu tulee Stellan kotiin. Karhun kuolemassa kuvataan Stellan rakkautta karhuun ja viitataan hyvin varovaisesti Fanny-siskon tunteisiin Ingrid-serkkua kohtaan. Se, mitä karhu edustaa, jää näin kunkin lukijan itse löydettäväksi: "Luonnotonta. Rovasti lausuu sanan hitaasti. Hän lausuu jokaisen kirjaimen niin kuin ei tajuaisi sitä minkä nyt näkee, niin kuin ei tajuakaan."
Kirjasta tulee mieleen Aino Kallaksen Sudenmorsian, joka kertoo ihmissusitarinan. Susi kutsuu ja viettelee. Kätketysti siinä on kyse Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletystä rakkaustarinasta - kumpikinhan oli naimisissa omilla tahoillaan. Sekä susi että karhu ovat vahvoja seksuaalisuuden symboleja. Molemmat edustavat kiellettyä rakkautta. Karhun kuolemassa oli mielestäni paljon myös muita elementtejä, ehkäpä jopa liikaa. Olisin toivonut, että karhuteemaan olisi keskitytty enemmän - onhan se kirjan nimikin.
Osasta kirjoista pidin enemmän ja toisista vähemmän, mutta lukuprojektini osoitti sen, että Essi Kummu on monipuolinen kirjailija, jolle toivotan onnea ja menestystä jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti