Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on hyvin kirjoitettu kuvaus introvertista persoonallisuudesta, äitiydestä ja masennuksesta. Kirja on henkilökohtainen ja paljas.
Tunnistan kirjasta introverttiuden: hiljaisuuden ja oman tilan tarpeen sekä oman pään sisällä viihtymisen. Tunnistan erilaisuuden tunteen suuremmissa, ekstrovertteja pursuavissa seurueissa. Tunnistan sen, että introvertin seuraan ei välttämättä hakeuduta, vaan joudutaan. Tunnistan sen, että introverttia persoonaa voidaan pitää hankalasti lähestyttävänä.
Muistan, kuinka eräs introvertti pikkutyttö pelkäsi jalkapallopeliä ja joutui aina maalivahdiksi. Maalissa ei kuitenkaan tarvinnut olla reipas ja poikamainen. Siellä oli turvassa, siihen asti, että pallo tuli ja meni tietenkin läpi. Pikkutyttö oli herkkä, kiltti ja näkymätön, arka ja puolustuskyvytön; helppo mollattava.
Tunnistan Vanhatalon kirjasta myös masennuksen: rotkon, jonka pohjalla makaa raajat poikki. Tunnistan kirjasta myös olemisen sietämättömyyden: kun ei vain jaksa, vaikka kuinka haluaisi. Kun rakastaa niin, että pakahtuu, ja silti tuntuu, että ei tarpeeksi. Tunnistan Keskivaikean, joka tuli kaksi kertaa luokseni. Se oli sanana paperissa ja minun osani. Pirjo Haltun taulu Eräs kokemus on kotini seinällä muistuttamassa minua keskivaikeista vuosistani. Sen alapuolella on kehystettynä lainaus Claes Anderssonin masennustaan käsittelevästä kirjasta: "Ei voi tietää, mikä on täyttä elämää, jos ei ole kokenut tyhjyyttä."
Vanhatalon kirja ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kirja masennuksesta. Tänä keväänä ilmestyi myös Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään, joka vielä odottaa lukemista. On hyvä, että aiheesta puhutaan, jotta kukaan ei jäisi rotkon pohjalle yksin ja häpeissään siitä, ettei pääse ylös.
Introvertin maailma ja äitiyden kipu avautuu hyvin myös Anja Snellmanin kirjassa Antautuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti