25.1.2021

Anni Kytömäki: Margarita


Anni Kytömäen Margarita voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2020. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana, mutta siinä oli kolme eri lukijaa, joten ääniherkälle siitä tuli liikaa ärsykkeitä ja jatkoin kirjan lukemista paperiversiona. Pelkän takakansitekstin perusteella en olisi valinnut tätä kirjaa luettavaksi, ellen olisi tiennyt sen olevan Finlandia-ehdokas. Esittely on mielestäni mitäänsanomaton.

Margarita vaatii lukijalta paljon, monella tavalla. Ensinnäkin painopaperi on valmistettu kuidusta, jossa 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifioiduista metsistä. Se on hieno eettinen valinta, mutta kierrätyskuitu ehkä aiheuttaa sen, että sivut ovat ohuita. Monta sivua kääntyy yhtä aikaa, ja lukeminen keskeytyy, kun ei enää tajuakaan, miten teksti nyt näin jatkuu. 

Kiinnitän lukiessani aina huomiota kirjojen kieleen ja nautin hyvästä ja selkeästä suomen kielen käytöstä. Margaritassa huomio kiinnittyy väkisinkin kirjan kieleen. Se on taitavaa, kuvailevaa, ja kirjailija käyttää erikoisia verbejä kuin tavaramerkkinään. Minulle kieli toimi kuitenkin ehkä päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Erikoiset verbit antoivat minulle joka kerta ikään kuin sähköiskun ja veivät huomioni itse lauseesta ja itse tekstistä. Toisinaan ihailin, mutta toisinaan, enimmäkseen, ärsyynnyin ja ihmettelin, mitä tämä nyt sitten on.

    "Kun kävelen metsään, polku maiskuttelee askeliani vaimeasti."        

    "Sikistyn helmeksi hänen rintaansa vasten."      

    "Ilta lipoo paljasta ihoa." 

Tapahtumat tapahtuvat kahdessa aikatasossa, ja kertojia on useita. Lukiessani mietin, oliko kahden aikatason käyttö aivan tarpeellista. Olisiko sota-aikaan voinut viitata lyhyemmin ilman kokonaisia lukuja? Minulla oli myös vaikea hahmottaa, kuka puhuu, kenen tarinaa kerrotaan, kuka on kulloinkin "minä". Verhotun perustarinan kaivaminen esille höytyvien takaa turhautti. 

Vaikka pidänkin itseäni kokeneena lukijana, ja ymmärrän kyllä rivien välejä, ennakointeja, takaumia ja muita kirjallisia keinoja, koin lukemisen aikana ärsyyntymistä ja stressiä. Mietin, oliko perustarinaan ympätty liian monta sivutarinaa, liian paljon asiaa, liikaa häivytyksiä ja kerroksia, liian paljon teemoja. Olisiko jotain voinut karsia? Olisiko Sennin tarina riittänyt? Olisiko joitakin henkilöitä voinut jättää pois? Esimerkiksi Mikon tarina oli mielestäni vähän liian isossa roolissa ja jopa melko epäuskottava.

Lisäksi kirjaa lukiessani mietin, olivatko kirjan jotkut faktoina esitetyt asiat todellisia faktoja: Aloitettiinko avohakkuut todellakin jo 1950-luvulla vai vasta myöhemmin? Käytettiinkö jo tuolloin metsäkoneita ja "telaketjutraktoreita"? Eivätkö ne jälleenrakennuksen myyntipuut kaadettu "metsien miesten", eli huonoissa kamppeissa palelevien metsätyömiesten ihmistyövoimalla ja justeereilla, ja eikö tukit vedetty hevosrekien avulla metsästä pois? Eikö juuri tällaisia kuvia ole historian kirjoissa? Käsitykseni mukaan koneellinen metsätyö aloitettiin vasta paljon myöhemmin. Tämä liittyy myös Mikon tarinan epäuskottavuuteen.

Käsitykseni mukaan 1950-luku oli vielä melko perinteisten arvojen aikaa varsinkin naisten työelämän osalta. Olisiko todellakin voinut olla niin, että naistoimittaja olisi ollut Korean sodasta raportoiva journalisti, ja vieläpä ihan itsekseen maailmalla? Kaiken lopuksi en pääse eroon ajatuksesta, että olikohan 1950-luvun kylpylässä pihavoimisteluja ja puusta tehty vesiliukumäki pihalla? Miten se edes toimisi? Näistä asioista pitäisi keskustella jonkun historian asiantuntijan kanssa tai alkaa itse selvitellä niitä. Vai takerrunko vain kokonaisuuden kannalta turhiin yksityiskohtiin?

Kirjassa oli myös paljon hyvää. Sennin persoona ja hänen tarinansa ovat mielenkiintoisia. Sennin ja äidin suhde on lämmin ja hyvä, ja positiivista on, että äiti alkaa myös elää omaa elämäänsä, kun Sennin tilanne paranee, eikä Senni enää tarvitse häntä. Oli mielenkiintoista ja minulle aivan uutta tietoa tutustua hyperemesis gravidarum - sairauteen, eli hyperemeesiin. Se oli kuvattu hyvin.

Oli myös mielenkiintoista tutustua jokihelmisimpukoihin eli raakkuihin. Loppupuolen pelastusoperaatio on mielestäni kirjan parhaimpia kohtia. Erään ihmissimpukan avautuminen luo positiivista tulevaisuuden kuvaa ja toiveikkuutta.

Mielestäni Anni Kytömäen Margarita-kirjassa on paljon hyvää, mutta myös liikaa kerroksia ja teemoja, ja olisin toivonut rönsyjen karsimista. Minä olisin voinut valita Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Tosin lukematta on vielä  Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä, jota olen kuullut kehuttavan ja joka kiinnostaa minua.

Palkinnon valitsija kapellimestari Hannu Lintu arvosti kirjan kuitenkin parhaimmaksi. Olkoon siis niin.

Hannu Lintu kirjoittaa kirjeessään Anni Kytömäelle seuraavasti:

Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.

Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.” (https://www.sttinfo.fi/tiedote/kaunokirjallisuuden-finlandia-palkinto-anni-kytomaen-margaritalle. Luettu 25.1.2020)



 

19.1.2021

Marjatta Sarpaneva: Timo Sarpaneva: taide ja elämä


Marjatta Sarpaneva (o.s. Svennevig) on tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla kirjan miehestään Timo Sarpanevasta, hänen taiteestaan ja parin yhteisestä elämästä. Kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2020, ja olisin suonut sen vaikka voittavan, niin valtavan suuren vaikutuksen kirja minuun teki. 

Marjatta Sarpaneva valottaa Timo Sarpanevan nousemista Suomen ykkösrivin muotoilijaksi lapsuuden köyhistä oloista ja koulunkäynnin vaikeuksista huolimatta. Mukana on Iittalan historian lisäksi Suomen nousu kansainvälisen desingnin huipulle, ja mm. suuret maailmannäyttelyt, joiden suunnitteluarkkitehtinä Sarpaneva toimi. Näyttelyt olivat kokonaistaideteoksia, ja viimeistä piirtoa myöten hiottuja, kuten koko Sarpanevan tuotanto.

Timo Sarpanevan käyttämä materiaalikirjo ja tuotanto on valtaisa. Hän ylitti raja-aitoja ja suunnitteli kevyen ja helpon tuntuisesti mitä vain: tekstiilejä, pannumyssyjä, tyynymalleja, ryijyjä, valurauta- ja posliiniastioita, teräsastioita sekä ainutlaatuisia lasiveistoksia ja teolliseen tuotantoon suunniteltuja lasiastioita ja sisustusesineitä, joita valmistetaan edelleen. Esimerkiksi Festivo-kynttilänjalka on ollut yhtäjaksoisesti tuotannossa vuodesta 1967 lähtien, ja niitä on myyty miljoonia kappaleita.

Mielestäni yksi hienoimmista ja edelleen ajankohtaisista töistä olisi miesten Juniper-puvut, joihin Sarpaneva suunnitteli kankaat, mallit, ja jopa napit. Supertyylikkäitä ne olisivat edelleen! Voisikohan joku suomalainen vaatturi ostaa niiden mallit ja kaavat ja ottaa ne uudelleen tuotantoon? 

Marjatta Sarpaneva on tallentanut ja dokumentoinut huolellisesti miehensä tuotantoa ja myös muisteluja. Hän esittelee varsinaisen tuotannon lisäksi paljon myös piirustuksia, maalauksia ja luonnoksia. 

Iittalan historia on mielenkiintoinen. Lasimuotoilu on äärimmäisen mielenkiintoista ja hallittua tiimityötä.  Iittalasta ja suomalaisesta designista on voinut olla ylpeä. Siksi oli aivan sydäntä raastavaa lukea, kuinka Iittalassa tuhottiin Sarpanevan töitä 1980,  ja kuinka Iittala lopulta kohteli ykkössuunnittelijaansa ja ajoi hänet ulos talosta nöyryyttävää saneeraussopimusta tarjoten. Positiivinen mielikuva suomalaisesta ikonisesta yrityksestä sai ison kolauksen.

Lisäksi järkytti suomettumisen ajan taistolaiset kulttuuritoimittajat, jotka kirjan mukaan tuomitsivat Timo Sarpanevan elitistiseksi taiteilijaksi ja - kuin talebanit -  pyyhkivät Sarpanevan nimen "sopivien taitelijoiden" listalta.

Sarpanevan yksittäisten veistosten huutokauppahinnat nousivat satoihintuhansiin markkoihin, ja maailman taidemuseot kilpailivat niistä. Samaan aikaan perhe eli kuitenkin suorastaan taloudellisessa kurjuudessa, koska raha-asioita hoitaneet henkilöt tekivät ikävän verokuprun ja aiheuttivat perheelle velkataakan.

Marjatta Sarpanevan oma taitelijuus tuli esille, kun hän vielä toimi mallina. Hän suunnitteli silmälasikehyksiä, ja suunnittelijan ura eteni lupaavasti, mutta oli lyhyt, koska perheeseen ei sopinut kahta taiteilijaa. Oman uran sijasta hän alkoi toimia miehensä suunnitelmien puhtaaksipiirtäjänä.

Marjatta Sarpaneva suunnitteli ja ompeli vaatteitaan, ja myös Linnan juhlien upeita asujaan.Varsinaisesti Marjatta Sarpanevan taiteilijuus tuli esille upean viitan ja tiaran suunnittelemisessa ja ompelemisessa. Viitta ja tiara saivat arvoisensa juhlapäivän ikääntyneen pariskunnan hääpäivänä 1997, jolloin pari oli ollut yhdessä jo vuosikymmeniä.

Marjatta Sarpaneva oli  Timo Sarpanevan taustalla, mutta ei varjona, vaan fiksuna, vahvana ja ihailtavan itsenäisenä. Hän vastasi arjen sujumisesta. 

Kirjassa puhutaan yksityiselämän ikävistäkin asioista, mutta tyylikkäästi ja puolisoa kunnioittaen. Kirjan kantavana voimana on rakkaus. Lisäksi läpikäyvää on taiteen arvostus ja ihmisten kunnioittava kohtelu.

Sarpanevien avioliittokuvio oli omanlaisensa, mutta heille itselleen luonteva. Ensimmäisen vaimon, Pi Sarpanevan ja Marjatta Sarpanevan välille, syntyi elinikäinen ystävyys, jota ei rasittanut mustasukkaisuus, riidat tai muut negatiiviset tunteet. Naisten välinen ystävyyskin tulee osaksi tästä kirjasta miellyttävästi välittyvää rakkauden taikapiiriä.

Marjatta Sarpanevan Timo Sarpaneva: taide ja elämä -kirja on erittäin mielenkiintoinen, johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu kirja, jota voin lämpimästi suositella.

Kiitos kirjasta!

                              ****
Marjatta Sarpaneva oli Arto Nybergin haastateltavana 21.12.2020 ohjelmassa Sarpaneva Sarpanevasta. Haastattelussa tulee esille erittäin fiksu ja sympaaattinen nainen, joka herättää kunnioitusta. (Yle Areena https://areena.yle.fi/1-50659633 / katsottavissa toistaiseksi. Luettu 18.1.2021)