Joskus kirja voi syventää kokemuksia ja vahvistaa muistoja. Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari (2021, suomeksi 2023) vahvisti muutaman vuoden takaista matkakokemusta, joka puolestaan herätti lapsuuden muistoja eloon.
Tarinan miljöönä on Kypros, erityisesti Nikosia, ja Lontoo 1970- ja 2010-luvulla. Keskushenkilöt ovat Defne, Kostas, Yorgos, Ysuf ja Ada. Defnen sisar Meryem nousee kirjan puolivälin jälkeen merkittäväksi sivuhenkilöksi. Vaikka keskeisten henkilöiden määrä on pieni, tapahtumat kuvaavat kuitenkin monien ihmisten elämää jaetussa kaupungissa ja sen ulkopuolella.
Kertojana käytetään pääasiassa ulkopuolista kertojaa, mutta välillä vanha viikunapuu antaa minä-kertojana näkökulmia menneisyyteen ja taustoittaa asioita. Viikunapuu tuntee, näkee, kuulee, reagoi ja tuntee yhteyttä henkilöihin. Viikunapuun käyttäminen kertojana on onnistunut ratkaisu. Sen avulla saadaan kerrotuksi paljon tapahtumia, joissa päähenkilöt eivät ole läsnä.
Muutaman kerran viikunapuu sortuu koulutyttömäisten aasinsiltojen käyttämiseen. Esimerkiksi näin: "Ehkä minun on aika kertoa teille itsestäni vähän tarkemmin. En ole se, joksi minua luulette..."
tai
"Ennen kuin tapaamme tavernassa, minun täytyy kertoa teille vähän lisää itsestäni ja kotimaastani..."
Näistä muutamasta kielellisestä kömpelyydestä huolimatta, se kuljettaa tarinaa oikein hyvin. Loppupuolella selviää, mitä ennakoinnissa vihjattiin, että puu ei olekaan se, joksi sitä luullaan.
Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari on monikerroksinen ja hieno kertomus rakkaudesta (sisältäen kaksi riipaisevaa rakkaustarinaa), vihasta, sodasta, jaetusta maasta, raja-aidoista ja traumoista. Se on myös kertomus puista, ekosysteemeistä, luonnon monimuotoisuudesta ja pikkulintujen suojelemisen tärkeydestä. Se on toiveikas kertomus rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuudesta ja uskosta siihen, että uusi sukupolvi voi toimia toisin kuin vanhempi. Toiveena on, että nuoremman polven kyproslaiset eivät ole kreikkalaisia tai turkkilaisia, vaan saarelaisia.
Kaikkien syvien teemojen lisäksi oli jännittävää lukea viikunapuun hautaamisesta ja sen kaivamisesta ylös haudasta. Outoa! Vanhat taikauskoiset tavat ja kyproslaisen elämäntavan kuvaus olivat myös hyvin mielenkiintoisia.
Kadotettujen puiden saari teki minuun syvän vaikutuksen, samoin kuin muutama vuosi sitten tehty Kyproksen-matka. Molemmat koskettivat jotain omakohtaisesti koettua. Yhdessä kirja ja matkan anti vahvistivat toisiaan, ja oli mielenkiintoista lukea tapahtumista, jotka on itse jollakin tavalla kokenut, vaikkakin kaukaa ja vuosien päästä. Siksi poikkean hetkeksi kirjan ulkopuolelle muistoihini.
Matkalla opas kertoi mielenkiintoista tietoa jaetusta maasta, sen historiasta, aavekaupungista, josta satojen turistien piti poistua 15 minuutissa Turkin hyökättyä maahan. Tässä hieman tietoa aavekaupungista:
"Vielä 1970-luvun alussa Famagusta olikin Kyproksen suosituimpia nähtävyyksiä, ja sen edustalla sijaitsi vilkas rantakohde Varosha.
Kaikki muuttui vuonna 1974, kun Turkki hyökkäsi Kyprokselle ja Famagusta jäi turkkilaisten tukeman Pohjois-Kyproksen puolelle. Matkailu loppui kuin seinään vuosikausiksi.
Kahtiajaetun Kyproksen rajalla sijaitseva rantahotellien Varosha jäi autiokaupungiksi, mitä se on edelleen. Varosha on suljettu matkailijoilta, mutta rapistuneita aavetaloja voi tiirailla Famagustan pieneltä Palm Beach -rannalta." (https://kerranelamassa.fi/kypros-matkailu/pohjois-kypros/famagusta/." Luettu 26.8.2023.)
Omin silmin nähtynä aavekaupunki oli pysäyttävä. Sota ja kahtiajako konkretisoituivat.
Turistikierroksella saimme nähdä myös presidentinlinnan luodinrei'ät ja arkkipiispa Makarioksen autokokoelman. Lapsena televisiosta näkemäni uutispätkä arkkipiispa Makarioksesta yhdistyi aikuisen todellisuuteen jännittävänä déjà vu -elämyksenä. (Ilmiö tarkoittaa hämmentävää ja vahvaa tuttuuden tunnetta jossakin tilanteessa. Henkilö tuntee varmasti kokeneensa nykyisen tilanteen jo aiemminkin, vaikka usein tietääkin sen mahdottomaksi. https://fi.wikipedia.org/wiki/ Luettu 26.8.2023)
Kun olin n. 11-vuotias, Kyproksen konflikti oli ajankohtainen, mutta en tietenkään silloin sitä ymmärtänyt. Aavekaupungin näkeminen avasi muistilokeron tästä ja myös siitä, että oman kotikylän miehiäkin oli Kyproksella rauhanturvaajina. Naapurin miehen hirvensarvitrofeessa roikkui sininen baretti. Yhtäkkiä lapsuuden muistikuvat ja aikuisuuden kokemus olivat samalla viivalla, ja muistikuvista tuli todellisuutta.
Matkalla vierailimme myös Nikosian käsityökeskuksessa, josta ostin kuvassa näkyvät liinat. Käsityökeskus on mielenkiintoinen paikka. Hyökkäyksen ja väestön pakkosiirtojen vuoksi ihmiset eivät voineet ottaa mukaansa tavaraa, mutta kulttuurin ja käsityötaidot he saattoivat kuljettaa mukanaan. Käsityökeskus siirtää pohjoiskreikkalaista käsityöperinnettä eteenpäin.
Kirjan takaliepeessä on Elif Shafakin valtaisa ansioluettelo kirjallisen työn, koulutuksen ja muiden meriittien osalta. Hänet on mm. valittu yhdeksi kahdestatoista ihmisestä, jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Kadotettujen puiden saari ilmiselvästi myös pyrkii tähän.
Elif Shafakin muu suomennettu tuotanto alkoi kiinnostaa. Tässä hänen tuotantoaan:
Rakkauden aikakirja
Kirottu Istanbul
Kunnia
Valkoinen elefantti
Eevan kolme tytärtä
10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
