Kirjallisuudenlajina kyseessä on autofiktio. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:autofiktio (Luettu 18.8.2023) Satu Vasantolan haastattelusta Me naiset- lehdessä käy ilmi Vasantolan oman elämän tapahtumia, joissa on yhteneväisyyttä kirjaan. (https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009454288.html) (Luettu 18.8.2023)
Kirjakuvan somisteena Terezinha Fernandesin maalaamasta taulusta tehty kortti. Alkuperäisen taulun Fernandes on maalannut suulla, ja sen nimi on Toivoa ja toiveikkuutta. Kortti on ilmestynyt Taidetta ilman käsiä -sarjassa. Käytän sitä kuvaamaan isän maniavaiheita, jolloin arkielämän huolet eivät häntä painaneet, ei oltu köyhiä eikä kipeitä, ja muutaman tunnin yöunilla pärjäsi vallan mainiosti uusien innovatiivisten projektien parissa.
Vasantola kuvaa maniavaiheita uskottavasti. Lisäksi esille nostetaan läheisten vastuunkanto ja voimattomuus, heitä traumatisoiva pelko ja häpeä sekä jatkuva syyllisyys. Myös avun saamisen vaikeus ja pitkäkestoinen ahdistus on hyvin kuvattu.
Fiktiivinen matka isän perässä pitkin Suomea ei sen sijaan ollut mielestäni uskottavaa. Autiotalossa yövytään ja Olavinlinnaan jäädään jumiin alueen sulkeuduttua. Paikoitellen matkasta kerrottaessa kerronta mielestäni hidastuu ja jää polkemaan paikoilleen. Ehkä tiivistäminen olisi ollut paikallaan.
Ehkäpä isän perässä matkaaminen oli fiktiivinen vastine mahdolliselle itse koetulle terapiamatkalle, jossa omaa henkistä pahoinvointia on tarpeen selvittää ja opetella päästämään irti menneisyyden taakoista.Toivottavasti kirjan loppu kuvastaa juurikin sitä, että johonkin on vedettävä raja. Jossakin kohtaa oma vastuunkantaminen on lopetettava niissä asioissa, joille ei mahda mitään. Jossakin kohdassa on mahdollisuus tehdä sovinto eletyn elämän ja menneisyyden tapahtumien kanssa ja voi alkaa elämään tässä hetkessä, oman näköistään elämää. Minä-kertojalla tämä hetki liittyy lapsen syntymään.
Kirjan luettuani jäin miettimään vastuukysymyksiä: Onko tosiaan niin, että aikuiset lapset ovat vastuussa isänsä maniassa tekemistä veloista? Tai päinvastoin: ovatko vanhemmat vastuussa aikuisen lapsensa pankki- tai huumeveloista? Voiko vastuunkantamista läheisen asioiden hoitamisesta lopettaa? Voiko välit vain katkaista? Kenen vastuulla on sairaan toimittaminen pakkohoitoon, omaisten vaiko viranomaisten? Ja kärjistäviä kysymyksiä kirjan ulkopuolelta: Pitääkö itsetuhoisen ihmisen todellakin mennä itse sairaalaan odottamaan, onko siellä tilaa? Jos tilaa ei ole, kotiutetaanko hänet kehotuksella: Tule huomenna uudelleen, jos vielä tuntuu pahalta? Onko avohoito hoitoa ollenkaan?
Olen lukenut viime aikoina muitakin vastaavia omaelämäkerrallisia romaaneja, joita voisi kutsua terapiakirjoiksi. Mikä tekee kirjoittajan oman elämän kipupisteitä kuvaavista terapiakirjoista mielenkiintoisia? Mielestäni se, että yksityisen kokemuksen avulla voidaan nostaa esille jotain yleisesti merkittävää.
Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun tekee kiinnostavaksi juuri mielenterveyden hoitoon liittyvien epäkohtien esille nostaminen. Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet on myös erinomainen esimerkki siitä, että autofiktion avulla voi nostaa esille yksityisiä asioita, jotka kasvavatkin yleisesti merkittäviksi, jolloin asiat eivät jää pelkästään kirjoittajan henkilökohtaisiksi kokemuksiksi. Camilla Nissisen teoksessa nousevat esille syömishäiriöt ja rajoittavan uskonnollisen yhteisön vaikutusvalta yksilön hyvinvointiin.
Mielestäni Hanna Brotheruksen Ainoa kotini ja Joonatan Tolan Punainen planeetta jäivät vain yksityisen ihmisen vaikeiden kokemusten kuvaukseksi, eivätkä sen vuoksi kirjojen jatko-osat enää jaksaneet kiinnostaa. Kaikilla on omat kipunsa. Ilman laajempaa näkökulmaa toisten ihmisten kovat kokemukset eivät välttämättä jaksa kiinnostaa kokonaisen kirjan tai kahden verran.
Satu Vasantolan Kun isä osti Merenkurkun aiheeseen liittyy myös Juha Hurmeen Hullu. Siinä Hurme kuvaa omaa psykoosiaan ja siitä selviytymistä. Hurme pistää itsensä rohkeasti peliin. Vakavasta asiasta huolimatta mukana on myös huumoria. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä siinä ei kuitenkaan ole kyse.
Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni Camilla Nissisen ja Juha Hurmeen mainituista teoksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti