26/02/2020

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Isä Petri Tamminen kysyy pojaltaan Antti Röngältä kuulumisia, ja tästä seuraa melkoinen määrä sähköpostikirjeitä. Aluksi keskustellaan lähinnä kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Vähitellen päästään käsittelemään muita pelkoja, joita kummallakin on ja on ollut runsaasti.

Pikkuhiljaa mennään yhä syvemmälle Antin elämän suuriin traumaattisiin pelkoihin, joista isällä ei ole ollut tietoa ja jotka ovat jättäneet syvät arvet Anttiin. Isä kysyy itseltään täynnä syyllisyyttä, miksi hän ei nähnyt, miksi hän ei ymmärtänyt, miksi hän antoi väärän toimintamallin tai vääränlaiset ajatukset malliksi.

Kirjan aihe on rankka, mutta on ihanaa ja helppoa lukea kahden erittäin taitavan ja fiksun kirjoittajan selkeää ajattelua ja punnittuja virkkeitä. Luin kirjan parissa päivässä ja pidin siitä 200-%sesti. Rehellisyys on viiltävää, koskettavaa ja rohkeaa.

Petri Tammisen Musta vyö ja Antti Röngän Jalat ilmassa muodostavat tämän yhteisen kirjekirjan kanssa kokonaisuuden. Suosittelen lukemaan kaikki. Järjestyksellä ei ole muuten väliä, mutta Silloin tällöin onnellinen kannattaa lukea viimeiseksi. Tällöin kokonaisuus hahmottuu parhaiten. Minä luin Mustan vyön ensin, ja sen jälkeen  Jalat ilmassa.

Näistä linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Musta vyö- ja Jalat ilmassa -romaanista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Petri+Tamminen

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Antti+R%C3%B6nk%C3%A4

Kiitos kirjoista Antti Rönkä ja Petri Tamminen!

22/02/2020

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia, kuvittanut A. Lindeberg

Olen varmaan aina tiennyt Yrjö Kokon Pessin ja Illusian olemassaolon, mutta nyt luin sen ensimmäistä kertaa. Luin ja ihastuin.
Lukemani versio on tekijän tiivistämä lapsilukijoita varten. Kirjan on kuvittanut A.Lindeberg, (Aleksander Lindeberg) joka on minulle ennestään tuntematon kuvittaja ja alkoi kiinnostaa enemmänkin.

Ihastuin sekä tarinaan että kuviin. "Harvan kansan lapsella on onnea saada käsiinsä tällaista satukirjaa", kirjoitti arvostelu vuonna 1944. Niinpä! Viimeisin uusintapainos on käsittääkseni vuodelta 1984, mutta tekijän alkuperäisin valokuvin. Toivoisin, että kirjasta otettaisiin uusintapainoksia edelleen, ja varsinkin tästä Lindebergin kuvittamasta. Kuvat ovat sydämeenkäyviä, ja olisi hienoa päästä näkemään jostain arkistojen kätköistä esille kaivetut alkuperäismaalaukset.
Kritiikeissä Pessin ja Illusian (1963) kuvitus todettiin taiturilliseksi, viehättäväksi, värikylläiseksi, taiteelliseksi ja modernisti tyylitteleväksi. (https://kuvittajat.fi/kuvittaja-posts/aleksander-lindeberg-satutaiteen-mestari)



On sota. Kuuluu tykkien jylinää, näkyy ihmisiä, jotka juoksevat ja maastoutuvat tulikeppien kanssa. On lähestyviä räjähdyksiä. Näkyy juomaan kurottautunut mies, joka ei ehtinyt juoda, kun kuolema korjasi. Sota on taustalla. Pessi ja Illusia elävät kuitenkin omaa pientä elämäänsä muiden metsän eläinten kanssa. Eläimet ja luonto on kuvattu biologisesti oikein, mutta inhimillisesti korostaen. Se juuri tekee tarinasta viehättävän. Närhi on kaiken tietävä juorukello, kirjeenkantaja Kimalainen kuljettaa postia kasvilta toiselle, varikset ovat ärhäköitä jengiläisiä, ja sepelkyyhkypariskunta kujertelee toisilleen rakkauden sanoja. Kaiken keskellä  pieni metsänpeikko Pessi ja keijukainen Illusia elävät liikuttavasti elämäänsä. Fakta ja fiktio lomittuvat.

Illusian hyvyys, viattomuus ja positiivinen toiveikkuus vetoavat niin, että Ristilukkikin, joka ensin katkaisee Illusian siivet, tekee viimein jotain hyvää Illusian hyväksi, ensimmäistä kertaa elämässään.
Metsänpeikolla ja keijukaisella on pysäyttävä vaikutus myös hyytävän pahaan lumikko Martesiin. Jo heidän katseensa saa Martesin epävarmaksi. Lopulta keijukaisen kudin rohkean Pessin kädessä koituu Martesin kohtaloksi, ja peikko ja keijukainen pelastuvat varmalta näyttäneeltä kuolemalta. Pessi on Illusialle reipas toveri ja turvallinen tuki.

Kun kevät vihdoin koittaa, Pessille ja Illusialle syntyy pieni ihme: Metsän prinsessa, uusi ihminen, johon kirjailija Kokko ehkä lataa kaiken toivonsa ihmisyyden ja rauhan palaamisesta. Pessin ja Illusian tarina on ehyt ja etenee mielenkiintoisesti ulkopuolisen kertojan kertomana, mutta sen rikkoo ensimmäinen ja viimeinen jakso, jossa kertojaksi tuleekin minä-kertoja. Jaksot poikkeavat tyyliltään itse tarinasta. Kirjailija itse tulee tarinaan mukaan ja etäännyttää tarinan faktatasolle. Onko kotioloissa ja perheen läheisyydessä näkyvissä Illusian läsnäolo, positiivisuus, onnellisuus ja rakkaus? Siksikö alku ja loppu kertovat perheen arikisista, mutta onnellisista kokemuksista?

Suuren ja pitkään jatkuneen jyrinän jälkeen Pessi nousee pesästä ja tarkastelee sodan aiheuttamia tuhoja:
"Kun Pessi tuli ulos, hän hämmästyi suuresti. Hän ei ollut tuntea Vaaraa samaksi, mikä se oli ollut ennen. Kaikkialla oli katkenneita puita, jotka makasivat maassa pitkänään tai riippuivat tyvipäästään eri pitkissä kannoissa. Kaikkialla oli suuria kuoppia, nurinkääntyneitä maakokkareita, jotka olivat haudanneet allensa sinivuokkoja ja leskenlehtiä. Pessi ei tiennyt, mikä tuhon oli aiheuttanut, mutta hän tunsi, että jotakin kauhistuttavaa tapahtuisi."
Kuvauksesta tulee mieleen nykyiset metsien avohakkuut, jotka tuhoavat metsät vastaavalla tavalla. Eläimet ja luonto ovat vaikeuksissa ja joutuvat sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Järvet rehevöityvät, ja esimerkiksi helmipöllöt ovat jo harvinaistuneet silmälläpidettäviksi, koska pesimispuita ja suojaisia metsiä ei ole. Avohakkuualueilla, täydellisessä tuhon maisemassa, ei voi varmastikaan elää yksikään metsänpeikko tai keijukainenkaan.
                                                 
                                        ***

Seuraavista linkeistä saa mielenkiintoista lisätietoa Aleksander Lindebergistä:

Sisko Ylimartimon artikkeli Aleksander Lindeberg - Satutaiteen mestari 
https://kuvittajat.fi/kuvittaja-posts/aleksander-lindeberg-satutaiteen-mestari

Helena Pilkkeen esittely Sisko Ylimartimon kirjoitamasta Lindebergin elämäkerrasta: Ylimartimo, Sisko: Aleksander Lindeberg Mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija
https://agricolaverkko.fi/review/tuottelias-taiteilija-jai-osin-tuntemattomaksi-2/ 

Lindebergin elämäkerta taitaa mennä nyt lukulistalle!





13/02/2020

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Perhoskerääjä on Joel Haahtelan viides teos, ja minulle tämä on viides lukemani Haahtelan teos.

Tarina alkaa, kun kertoja saa ilmoituksen, että on saanut perinnön henkilöltä, jota ei ole koskaan tavannut eikä tuntenut. Perintöön kuuluivat talo, tontti sekä pankkitilillä oleva rahasumma. Talosta löytyy kirjojen ja perhoskokoelmien lisäksi vanhoja kirjeitä, mustakantinen muistikirja ja pieni puulaatikko, jossa oli pala valkeaa kangasta, jossa tahra, kuin verta. Lisäksi löytyy postikortti Kreetalta. Siinä luki Agios Nikolaos. Sen taakse oli kirjoitettu kertojan nimi,  mutta korttia ei ollut lähetetty. Näiden vihjeiden avulla kertoja lähtee Henri Ruzickan jäljille.

Matka kuljettaa tutstumaan Henrin nuoruuteen, työelämäaikaan ja rakkaussuhteeseen sekä intohimoiseen perhosten keräilyyn,  ja sitä kautta Kreetalle, Agios Nikolaokseen, postikortin maisemiin...

Jotain tapahtui lomamatkalla 1963, mutta asioista ei ole koskaan puhuttu. Ne on lukittu ja unohdettu. Ajateltiin kai, ettei lapsi ymmärrä tai muista,  mutta yhtäkkiä miehen ollessa Kreetalla muistot tulvivat mieleen. Ensin ääniä, sitten tunteita ja näkyjä, ja isän kanssa kotona keskustellessa koko tapahtumasarja.
"Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin, kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni..."
Sen jälkeen muistuu vielä muutakin: tuoksua, silityksen ja lohdutuksen tunnetta, huolenpitoa, äidin läsnäoloa.

Muistojen ja ymmärryksen avautumisen myötä kertoja saa itselleen jotain suurta, mutta samanaikaisesti myös menettää jotain. Vaimon kanssa suhde on päättymäisillään.
"Katsoin naista, jota rakastin ja jota pelkäsin. Työnsin käden häntä kohti, meidän välillemme oli repeytynyt reikä. Käsi hapuili ilmassa, mutta hän ei tarttunut siihen..."
Jälleen kerran, Joel Haahtelan taitavan kerronnan ansiosta, aivan irrallisista palasista muodostuu vähitellen kokonainen palapelin kuva. Lukija voi vain ihmetellä kirjailijan taituruutta ja kiittää hienosta tarinasta.






08/02/2020

Yrjö Kokko: Laulujoutsen - Ultima thulen lintu

Yrjö Kokon Laulujoutsen - Ultima thulen lintu toi mukavaa historian havinaa vuodelta 1953. Kirjan ulkonäkö on ajan tavan mukaan melko vaatimaton nykyaikaisiin kirjan kansiin verrattuna. Lainaustaskussa oli vanha lainauskorttikin!

Halusin tutustua tähän laulujoutsenen pelastajan kirjaan Yrjö Kokko -projektissani. Tarkoituksenani on tutustua mahdollisimman moneen hänen kirjaansa,  ja aikeena on lukea myös Jukka Parkkisen kirjoittama elämäkerta Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija.

Wikipedian artikkeli tiivistää kirjan keskeisen sisällön näin: 

"Hän teki uupumatta valistustyötä laulujoutsenen puolesta lukemattomin lehtikirjoituksin ja luennoin ja hänen kirjoistaan Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu ja Ne tulevat takaisin tuli suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Hän etsi joutsenia yhdessä saamelaisen ystävänsä Sulo Rovan kanssa, jota hän laulujoutsenista kertovissa kirjoissaan kutsuu nimellä Niuniu. Itseään hän kutsuu samoissa kirjoissa nimellä Tiiti. He löysivät kaksi joutsenta ja antoivat niille nimet Marski ja Hanna. Hän on kertonut käyttäneensä joutseniin viisi vuotta työtä ja 3000 kilometriä kävelyä. Tarina kertoo innostuksen joutsenten pelastamiseen syntyneen hänen isänsä ammuttua aikoinaan joutsenen, joka täytettiin ja vietiin siihen kouluun, jota hän kävi Viipurissa...
Kokko harrasti myös valokuvausta ja kuvitti itse suurimman osan kirjoistaan. Hänen tuotannolleen on ominaista faktan ja fiktion sekoittaminen."  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Kokko )

Työ laulujoutsenen pelastamiseksi on todellakin ansiokasta, ja teot jääkööt kunniaan. Laulujoutsen - Ultima thulen lintu tuo hyvin esiin Kokon intohimon uhanalaisen linnun kuvaamiseksi ja pelastamiseksi. Laulujoutsen on hänelle myyttinen olento, jonka näkeminen on mykistävä kokemus. Lisäksi kirjassa on muutakin luontokuvausta, ja onhan mukana vanha tuttu Mollikin, maailman viisain koira, josta Kokko kirjoitti oman kirjansa. (Postaukseni Mollista täällä:  https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko )
Kirjana Laulujoutsen - Ultima thulen lintu ei ollut mielestäni kovinkaan kummoinen; paikoitellen se tuntui jopa ärsyttävältä. Kokko käyttää itsestään nimeä Tiiti, ja eräkumppanistaan nimeä Niuniu. Tämä tuntuu kankealta ja kömpelöltä kerrontatavalta. Kyllä faktataso, minä-muodon ja yksikön 3. persoonan käyttö olisivat toimineet paremmin, ainakin nykyisen kirjoitustavan mukaan. Oliko tällainen etäännyttäminen muotia 1950-luvulla? Vuoropuhelu on myös kummallisen jäykkää.
Positiivista on kuitenkin juuri se, että sileäkarvainen saksanseisoja Molli on mukana laulujoutsenta pelastamassa. Lapin luontoon liittyvä sanasto, jota on oikein kursiivilla osoitettu, on myös mielenkiintoista. Mukavaa oli myös, että lappilaiset käyttivät joutsenesta nimitystä "joukhainen". Onkohan sillä jotain tekemistä Kalevalan Joukahaisen kanssa?


Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Röngän "Jalat ilmassa on rehellinen, omakohtainen kertomus siitä, miten kiusaaminen jättää arvet, jotka eivät parane koulun päätyttyä. Vahva kaunokirjallinen debyytti kuvaa viiltävän tarkasti, millaista on kantaa häpeän taakkaa."

Kirjan kansikuva tuo mieleen sanat: hajonnut, rikki, rikottu, sotkettu, häväisty. Kirja kertoo vuosia jatkuneesta sadistisesta koulukiusaamisesta ja arvista, joita päähenkilö Aaro kantaa aikuisuuteen asti. Aaro ei puhunut kenellekään asiasta. Vähitellen hän alkoi uskoa, että näin kuuluukin olla, ja on vain oikein, että häntä piinataan, kiusataan, häväistään ja pahoinpidellään.

Vielä opiskeluja aloittaessaankin Aaro tuntee jatkuvasti pelkoa, ahdistusta ja häpeää. Tyylikäs pukeutuminen antaa hieman suojakuorta, mutta lähestyvä nuorisoporukka saa aikuisen miehen säpsähtämään ja varomaan, mihin suuntaan katsoo.

Välillä menee hetken paremmin. Voi jopa hengähtää. Kunnes eräänä perjantai-iltana kaupan kassajonossa parin tyypin näkeminen ja sanaparin vaihto saavat padot murtumaan.

Antti Rönkä kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta. Teksti pysyy hyvin kasassa, ja kieli on selkeää. Aiheen rankkuudesta huolimatta sentimentaalisuuteen ei sorruta, eikä irtopisteitä yritetä noukkia. Teksti etenee viileästi asiatasolla. Se on koskettavaa.

Jalat ilmassa on hieno kirja, jota voi suositella - eikä pelkästään koulun kanssa tekemisissä oleville.

Onneksi myös Aaron juokseminen alkaa vähitellen taas sujua, kun elämässä kääntyy uusi sivu.


                                                                  ***

Samoihin aikoihin kuin Röngän Jalat ilmassa ilmestyi myös isä Petri Tammisen Musta vyö sekä Röngän ja Tammisen yhteinen kirjekirja Silloin tällöin onnellinen. Kannattaa lukea kaikki kolme.

Petri Tamminen ja Antti Rönkä ovat Maarit Tastulan haastateltavina ohjelmassa Isä, poika ja elämän hauraus. Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa toistaiseksi.

https://areena.yle.fi/1-50289317#autoplay=true




01/02/2020

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen on totuttu liittämään niukkoihin, hauskoihin, ironisiin ja itseironisiin teksteihin. Uusin kirja, Musta vyö, on erilainen. Se on vakava kirja, ei ollenkaan hauska, paitsi ehkä tahattomasti silloin, kun kuvataan päähenkilön pään sisäistä eri tilanteiden  havainnointia näennäisen pysähtyneissä tilanteissa, kuten vaikkapa muistotilaisuudessa. Musta vyö käsittelee isän kuolemaa, surua ja suruvuotta, masennusta ja kuolemanpelkoa. Asiat on käytävä läpi. On otettava selvää, kuka ja millainen isä oikein oli, ja millainen itse on ollut poikana.

Isä oli liikunnallinen ja aktiivinen, ulospäin suuntautunut ja itsevarma. Poika on hiljainen pohdiskelija ja havainnoija, epävarma ihmisten seurassa, toisenlainen kuin isänsä. Vähän ennen isän kuolemaa poika saa sanotuksi arvostavia asioita isälleen. Äiti sanoi, että myöhemmin isä oli itkenyt huoneessaan. Isän kuoltua vyö ja sukat ovat konkreettiset hyvät muistot.

Isä on lukenut kaikki pojan kirjat, ja innostuu itsekin kirjoittamaan runoja ja pyytää pojalta palautetta. Poika miettii jälkeenpäin, miksi ei voinut oikeasti olla kiinnostunut, miksi piti olla ilkeä. Itsesyytökset ahdistavat poikaa, nyt kun isää ei enää ole. Miksi piti tehdä niin tai näin? Ei ole aina helppoa olla isä, eikä ole helppoa olla poika. Ei ole helppoa puhua ja olla avoin. Eikä äidillekään osaa sanoa mitään oikeaa, jotain murahteluja vain. Omien lasten kohtaaminenkaan ei oikein tunnu onnistuvan. Mitä niiden kanssa nyt puhuisi? Mitä ne oikein ajattelevat ja mistä ne oikein ovat kiinnostuneita?

Kirja on hyvin rehellinen. Vaimon positiivisuus, huolehtivaisuus ja keskusteluissa antamat näkökulmat ovat mielenkiintoisia, rakkaudellisia. Niiden avulla mies jaksaa taas. Välillä vaimon on kuitenkin korotettava ääntään, jotta saa viestinsä perille miehelle, joka makaa olohuoneen matolla tai pihakeinussa, eikä muista täyttää tiskikonetta tai tehdä ruokaa, vaikka niin sovittiin.

                                                              ****
Tämän jälkeen kiinnostaa lukea myös Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjekirja Silloin tällöin onnellinen, joka kirjoittamisen lisäksi käsittelee isänä ja poikana olemista sekä kohtaamisen vaikeutta. Myös Antti Röngän esikoiskirja Jalat ilmassa kiinnostaa, ja onkin jo itse asiassa kirjastossa odottamassa.