Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Perhoskerääjä on Joel Haahtelan viides teos, ja minulle tämä on viides lukemani Haahtelan teos.

Tarina alkaa, kun kertoja saa ilmoituksen, että on saanut perinnön henkilöltä, jota ei ole koskaan tavannut eikä tuntenut. Perintöön kuuluivat talo, tontti sekä pankkitilillä oleva rahasumma. Talosta löytyy kirjojen ja perhoskokoelmien lisäksi vanhoja kirjeitä, mustakantinen muistikirja ja pieni puulaatikko, jossa oli pala valkeaa kangasta, jossa tahra, kuin verta. Lisäksi löytyy postikortti Kreetalta. Siinä luki Agios Nikolaos. Sen taakse oli kirjoitettu kertojan nimi,  mutta korttia ei ollut lähetetty. Näiden vihjeiden avulla kertoja lähtee Henri Ruzickan jäljille.

Matka kuljettaa tutstumaan Henrin nuoruuteen, työelämäaikaan ja rakkaussuhteeseen sekä intohimoiseen perhosten keräilyyn,  ja sitä kautta Kreetalle, Agios Nikolaokseen, postikortin maisemiin...

Jotain tapahtui lomamatkalla 1963, mutta asioista ei ole koskaan puhuttu. Ne on lukittu ja unohdettu. Ajateltiin kai, ettei lapsi ymmärrä tai muista,  mutta yhtäkkiä miehen ollessa Kreetalla muistot tulvivat mieleen. Ensin ääniä, sitten tunteita ja näkyjä, ja isän kanssa kotona keskustellessa koko tapahtumasarja.

"Tunsin viileän viiltävän veden. Kuin lasia, joka leikkasi ihon rikki. Kuulin isän huudon. Se oli etäinen ja korkea, kaukaa kiirivä, vuosien takaa. Kuulin, kuinka se lähestyi minua muiston nopeudella, viisti veden pintaa, ja nyt vesi alkoi väreillä, pinta alkoi liikkua, se lainehti kaikkialla ympärilläni..."

Sen jälkeen muistuu vielä muutakin: tuoksua, silityksen ja lohdutuksen tunnetta, huolenpitoa, äidin läsnäoloa.

Muistojen ja ymmärryksen avautumisen myötä kertoja saa itselleen jotain suurta, mutta samanaikaisesti myös menettää jotain. Vaimon kanssa suhde on päättymäisillään.

"Katsoin naista, jota rakastin ja jota pelkäsin. Työnsin käden häntä kohti, meidän välillemme oli repeytynyt reikä. Käsi hapuili ilmassa, mutta hän ei tarttunut siihen..."

Jälleen kerran, Joel Haahtelan taitavan kerronnan ansiosta, aivan irrallisista palasista muodostuu vähitellen kokonainen palapelin kuva. Lukija voi vain ihmetellä kirjailijan taituruutta ja kiittää hienosta tarinasta.