26.1.2020

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Joel Haahtelan Kaksi kertaa kadonnut on kirjailijan esikoisromaani vuodelta 1999. Takakannen liepeessä on nuori, vastavalmistunut lääkäri, joka on ehkä hieman hämillisen näköinen. Aivan kuin katse sanoisi: Ai niin, kirjailijakuvaahan tässä oltiinkin ottamassa.

Romaanin miljöönä on kaupunki, jota on vaikea paikantaa mihinkään tunnettuun kaupunkiin. Ei mainita siltoja, torneja tai muita tunnusmerkkejä. Tapahtuma-aikaa rajataan vihjeillä: puhelut ovat käsivälitteisiä, puhelinkopeista soitetaan, Neuvostoliitto on vielä olemassa, hienostohotellissa soi jazz, ja vuokratalo on rakennettu 70-luvulla. Päähenkilön hame on todella lyhyt, joten ehkäpä ollaan 1970-luvulla.

Henkilöitä ovat nuori Lolita (n. parikymppinen, täysi-ikäinen), hänen postinkantajaystävänsä Jules, jonka iäksi mainitaan 17 vuotta. On myös Lolitan isä, herra Espositio, joka on syvämerentutkija. On muuan rouva Gossard, jonka hiukset lainehtivat kuin meri. Tämä muistetaan aina sanoa. Rouva Gossard on leski, ja hänessä on jotain, joka vaikuttaa miehiin voimakkaasti, myös nuoreen Julesiin. Lisäksi on Natasha, maksullinen nainen, Ramon Basha, Jesuf K. ja Simon kirjailija ja Kiinan kansantasavallan kakkosmies, joka on ilmaissut halunsa loikata länteen. Kaikki henkilöt liittyvät toisiinsa, vaikka he itse eivät sitä välttämättä tiedä. Tämä ajatus on mielenkiintoinen.

Lolita saa lahjaksi käytetyn kameran, ja kameraan on unohtunut filmi, jossa on kuvia miehestä ja naisesta. Lolita alkaa selvittää, miten on mahdollista, että kuvassa on todellakin tuo mies, joka on aiemmin julistettu kuolleeksi. Selvittelytyössään Lolita osoittautuu kekseliääksi ja rohkeaksi.

Haahtela käyttää esikoisromaanissaan mielenkiintoista tyylikeinoa. Se on erillisten tapahtumien paisuttelu, vyöryttely ja yhteenpunominen, niin, että erilliset tapahtumat ovatkin kaikki yhtä ja samaa kokonaisuutta, esimerkiksi näin:
"Kun nainen astui linja-autoon hänen mielialansa oli hilpeä ja hän hymyili auton kuljettajalle, joka joutu hetkellisen lempeydentunteen valtaan ja antoi eräälle lapselle markan alennusta. Noustuaan linja-autosta tuo mainittu lapsi poikkesi sekatavarakauppaan ja yönsi ylimääräisen hyvin tärkeän markan peliautomaattiin ja voitti yhdellä napin painalluksella kymmenentuhatta markkaa. Koska lapsi oli alaikäinen, ja siksi voiton epäiltiin olevan laiton, päätettiin ympärille kerääntyneiden ihmisten toimesta soittaa sisäministeriöön ja kysyä neuvoa. Puhelimeen vastasi itse sisäministerin sijainen, joka hetken mietittyään (hyveellisyyden tunteen vallatessa hänen mielensä) käski antaa rahat lapselle, mutta sijoittaa ne siten, että hän saisi rahat vasta saavutettuaan täysi-ikäisyyden. Suljettuaan puhelimen sisäministerin sijainen tunsi outoa tunnetta, jossa yhtyi jonkinlainen elämän sattumanvaraisuuden ymmärtämys, sekä ajan kulumisen aistimus. Sisäministerin sijainen puki ylleen takkinsa, otti kadulta taksin, ajoi suoraan kotiinsa kukkakaupan kautta ja löysi kotoaan vaimonsa ja tämän vaaleahiuksisen rakastajan. Hän kuitenkin ymmärsi (hyveellisyyden tunteen vallatessa hänen mielensä), että hän itse oli syypää koko tilanteeseen ja muutti elämänsä suunnan."
Katkelmassa mainittu markka kaihertaa mieltä. Ei varmaankaan ole kyse Suomen markasta, ehkä ei minkään tunnetun maan valuutasta. Minä mietin tapahtumapaikaksi Ranskaa, Espanjaa tai latinalaista Amerikkaa, kuten myös Marielkan lukpäiväkirjassa tehtiin.  ( https://merilintu.vuodatus.net/lue/2008/08/joel-haahtela-kaksi-kertaa-kadonnut) . Paikalla ei varmaan ole edes merkitystä; mutta lukijana sitä jumittuu helposti tiettyihin, totuttuihin ajatuskuvioihin.

Pidin kirjan henkilöistä. He ovat persoonallisia ja moniulotteisia. Pidin siitä, että henkilöiden elämät punoutuvat yhteen. Myös Haahtelan kielellinen taitavuus kiinnitti huomiota. Jollakin tavalla tapahtumat toivat mieleen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden. Jotain samanlaista, tarkemmin erittelemätöntä outoutta niissä taisi olla. 

Onneksi aloitin Joel Haahtelan tuotantoon tutustumisen hänen myöhemmistä kirjoistaan. Jos olisin aloittanut Kaksi kertaa kadonneesta, en ehkä olisi jatkanut matkaa hänen tuotantonsa seurassa. Nyt tiedän, että huippukirjoja on tullut vasta tämän kirjan ilmestymisen jälkeen. 

Tässä muut tähänastiset Haahtela-postaukset blogissani:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela



18.1.2020

Yrjö Kokko: Molli maailman viisain koira


Joel Haahtela -projektin lisäksi olen aloittanut myös Yrjö Kokko -projektin, jonka ensimmäinen kirja on Molli maailman viisain koira. Kirja on painettu vuonna 1965, ja on itse asian lisäksi mainio aikamatka sodanjälkeiseen Suomeen, etenkin Pohjois-Suomeen, jossa Kokko toimi eläinlääkärinä.  Kirjan kannet ovat elämää nähneet, ja kuvat ovat mustavalkoisia, ja sellaisenaan sympaattisia.

Molli maailman viisain koira kertoo Mollin, hämmästyttävän viisaan sileäkarvaisen saksanseisojan tarinan. Lisäksi kerrotaan perheen muista koirista, suomenajokoira Minkasta, airedalenterrieri Pamista ja mäyräkoira Manusta. Myös kylän koirilla ja muilla eläimillä on paikkansa eläinrakkaan eläinlääkärin ja hänen perheensä elämässä. Varsinainen persoona oli esimerkiksi naapurin suomenpystykorva Metu, jolla oli iso ego: "Min' oon meiltä ja muut on meirän krannista." Kuva Metusta tehostaa sanomaa. Metu vartioi Kokon portailla Molli-morsiantaan Mollin juoksuaikana.

Molli maailman viisain koira tuo elämänmyönteisyydessään mieleen James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni. Ystävyydestä tässäkin  juuri on kyse.

Kokko painottaa koiran kohtaamista  yksilönä ja koiran luonteen kunnioittamista. Koiraa on kasvatettava rakkaudella, ei väkivallalla. Hänen ajatuksensa vastaavat nykyajan kasvatusperiaatteita, mutta lienevät olleet ihmeteltäviä aikana, jolloin koirat olivat "vain koiria" ja kulkivat irrallaan viettiensä kuljettamina, jopa isoina laumoina.

Irrallaan kulkevien koirien lisäksi kirjasta on löydettävissä muutakin mielenkiintoista ajankuvaa: Lapin tiestön sodanjälkeinen kunto, kylmät ja vetoisat asumukset, nurkan takana aamutarpeilla käynti, pitkien matkojen kulkeminen jalkaisin, sekä sanastossa mm. "neekeri" ja "lappalainen".

Molli ansaitsi kirjansa! Kirja on sympaattinen, ja Mollin persoonallinen elämä voidaan muistaa kuoleman jälkeenkin. Kirjan loppukappale tiivistää koko kirjan rakkaudellisen sanoman:
"Opetamme ja koulimme koiria sokeain opastajiksi. Tuhansia vuosia on koira yrittänyt opastaa ihmistä, ja vain harvat ovat käsittäneet, miten ja mihin. Herkkyyden maailmaan, koska itsetyytyväinen, näkeväkin ihminen koiran mielestä on sokea."
Olemme yhdessä täällä, eläimet ja ihmiset!

*************************************
Yrjö Kokolla on myös nimikkoseura, jonka tarkoituksena on:

  • Yrjö Kokon tuotantoon ja muuhun elämäntyöhön kohdistuvan mielenkiinnon ja harrastuksen herättäminen ja vireillä pitäminen, sekä hänen merkityksensä esille tuominen kirjailijana, biologina ja luonnonsuojelijana.
  • Yrjö Kokosta ja hänen tuotannostaan aiheensa saavan tieteellisen tutkimustyön sekä luovan ja esittävän taiteen tunnetuksi tekeminen.
  • Yrjö Kokon elämään ja teoksiin liittyvien muistojen ja muun aineiston kokoaminen, vaaliminen ja tunnetuksi tekeminen.
  • Yrjö Kokon ja hänen kirjojensa ystävien yhteen saattaminen.



14.1.2020

Karita Palomäki: Elämää voi aina parantaa

On mukavaa lukea hyvä ja puhutteleva kirja. On mukavaa lukea kaunis kirja. On mukavaa lukea lukematon ja uudentuoksuinen kirja.

Tällainen monipuolisesti mukava ja hoitava lukukokemus muodostui Karita Palomäen Elämää voi aina parantaa -kirjan lukemisesta. Kirjan kauniit luontokuvat ovat Anne Toivosen. 

Kirja kuuluu Hidasta elämää -sarjaan, jossa on ilmestynyt parikymmentä muutakin itsensä hoitamiseen ja voimaannuttamiseen liittyvää kirjaa. Hidasta elämää  -hyvinvointisivusto on perustettu 2010, ja sen ydinteemoja ovat luonnollinen elämäntyyli, kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkinen kasvu.
Hidasta elämää  - kirjaperhe syventää sivustolta tuttuja aiheita. (Ks. https://hidastaelamaa.fi/ )


Elämää voi aina parantaa -kirjassa minua puhuttelivat monetkin kohdat, mutta eniten seuraavat:
"Joskus elämä muuttuu, menee täysin kaaokseen. Tällä on oma tarkoituksensa, vaikka emme sitä ihan heti oivaltaisikaan. Ja jossakin vaiheessa oivallusten myötä elämä järjestyy uudelleen siihen tilaan, joka on meille tarkoitettu."
"Et ole vastuussa siitä, mitä sinulle on lapsuudessa tapahtunut, mutta aikuisena olet vastuussa siitä, että annat mahdollisuuden omalle eheytymisellesi siksi ihmiseksi, joka aidosti olet." 
"Kuka olet todellisena itsenäsi, kun sinusta riisutaan kaikki muu, joka ei ole sinua? Todellinen minä voi kokea rauhaa, vapautta, rakkautta, yhteyttä muihin ja kykenee antautumaan elämälle ja sallii sen tapahtua. Kun elämä virtaa vapaasti, voima sinussa virtaa vapaasti. Tämä voima on lopulta rakkautta, joka on olemassa sinussa tälläkin hetkellä. Käänny sitä kohti."

Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, joilla on tarve pysähtyä ja kääntyä sisäänpäin; niille, jotka prosessoivat elämäänsä ja etsivät itseään, voimavarojaan ja haluavat pitää huolta itsestään.


5.1.2020

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kolmas lukemani Joel Haahtelan teos Katoamispiste rakentuu kirjailija Raija Siekkisen elämän ja teosten ympärille. Lähestymistapa ei kuitenkaan ole elämäkerta, vaan faktojen ympärille on kehitetty fiktiivinen tarina. Kyseessä lienee siis faktio, faktan ja fiktion sekoitus.

Kirjan kannessa on Raija Siekkisen kasvokuvia. Hän oli eteerisen kaunis nainen. Kuvat ovat jotenkin tuttuja kirjallisuushistorioista tai oppikirjoista, joissa kirjailijoita on esitelty luettelomaisesti, mutta Siekkisen tuotanto on minulle outo. Ehkäpä Joel Haahtelalle kävi samoin, ja hän  halusi selvittää, kuka on kuvien takana.

Niinpä kirjailija (tai fiktiivinen kertoja) lukee koko Siekkisen tuotannon ja alkaa salapoliisimaisesti etsiä taustatietoja. Tulipalo, jossa Siekkinen kuoli, tuhosi autenttisen materiaalin, joiden pohjalta elämäkertoja normaalisti rakennetaan. Ehkäpä siksi Joel Haahtela kehitteleekin fiktiota tietojen ympärille.

Kertojan täytyy turvautua arkistoihin ja tuttavien muisteluksiin. Erään Siekkisen tuttavan jutustelu tuo säröä kuvankauniiden kasvojen taakse. Persoonassa olikin karkeutta ja sarkasmia, joka hämmensi kirjoittajakurssilaisia. Myös alkoholi oli kuvioissa. 

Kertoja tutkii Siekkisen elämää suorastaan pakkomielteisesti. Miksi? Rakastuiko hän kauniisiin kasvoihin? Muut elämän asiat tapahtuvat jossain sivussa. Viitataan Lottaan, viitataan onnettomuuteen ja eroon, mutta tapahtumat jäävät irrallisiksi. Tämä on kummallista. Mitä merkitystä niillä oli?Loppuiko kertojan muu elämä fanaattiseen työntekoon ja Siekkisen jalanjälkien seuraamiseen?

Fiktiivisen kehystarinan alku on mielenkiintoinen, mutta se ei jaksa kantaa loppuun asti tai kirjailija menee jotenkin liian syvälle siihen. Loppuratkaisusta en pitänyt. Se oli mielestäni turhan helppo. Jo aiemmin heräsi kysymys: Pidänkö tästä? Luenko tämän loppuun?

On kulttuuriteko nostaa esille unohtunut ja traagisesti vuonna 2004 kuollut kirjailija ja hänen tuotantonsa. Siekkinen kirjoitti kahdeksan novellikokoelmaa, yhden pienoisromaanin ja kaksi romaania vuosina 1978 - 2003. Voisin joskus ehkä jotain lukeakin, jos joku noista sattuu sopivasti kohdalle, mutta en usko, että alan aktiivisesti niihin tutustua.

Kokonaisuutena Katoamispiste ei mielestäni ollut niin vaikuttava kuin kaksi muuta tähän mennessä lukemaani Haahtelan teosta, joiden postaukset on luettavissa tästä:

2.1.2020

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

"Mies matkustaa ystävänsä kokemuksen innoittamana Pyreneille luostariin tutkimaan tarinaa Pyhästä Adèlesta, naisesta, joka putosi jyrkänteeltä mutta julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Mitä Adèlelle yhdeksänsataa vuotta sitten oikeastaan tapahtui?" (Etuliepeen tekstiä)

Joel Haahtelan Adèlen kysymys on nimetty pienoisromaaniksi, eli proosateokseksi, joka on laajuudeltaan novellin ja romaanin väliltä. 

Mies viettää luostarissa kolme viikkoa tutkien Adèlen pyhimystarinaa, jota on kirjattu muistiin vuosien ajan. Monet eri todistajat ovat kertoneet ja todistaneet tapahtunutta ihmettä: naisen nähtiin putoavan jyrkänteeltä, mutta hän selvisi vahingoittumatta ja ilmestyi sen jälkeen monille parantaen ja pelastaen. Ihmeellinen valo ympäröi häntä.

On kolme todistajaa. Kahden veljeksen tarinat ovat yhtäpitäviä. Kolmas todistus poikkeaa muista, mutta siitä on jäljellä vain alku, jossa todistaja osoittaa kiitollisuuttaan saadessaan vihdoinkin äänensä kuuluville. Todistus on oudosti hävinnyt - tai hävitetty. Ihmeestä kerrotaan, mutta vihjeitä vaihtoehtoisesta tarinasta on näkyvillä, jos niitä uskaltaa tarkastella.  Kaikki  Adèlen tarinan parissa toimineet (todistajat, kirjurit, munkit) ovat olleet miehiä. Onko sillä merkitystä?

Adèlen kysymys jää auki, mutta luostarin rauhassa kertoja voi kohdata omat kipukohtansa: lapsuutensa, äidin ja isän, traumaattisen tapahtuman, joka on kulkenut mukana vuosikymmeniä,  oman toimintansa isänä ja puolisona.Vastauksia omiin kysymyksiin tulee, kun niille antaa mahdollisuuden tulla ja hiljenee kuuntelemaan. Luostariveljien rauha ja kristillinen rakkaus antavat tilaa käsitellä vaikeita asioita. Isä Jean pesee kertojan jalat, ja se on kertojan kannalta merkittävä hetki. Minulle kohtaus on yksi kirjan vaikuttavimmista:
"Isä Jean palaa ja laskee lattialle vadillisen vettä. Hän polvistuu, käärii lahkeeni puolisääreen ja ryhtyy pesemään jalkojani haalealla vedellä.
         Isä Jean tekee kaiken hitaasti ja vaitonaisesti, keskittyneesti ja rakkaudella, niin kuin maailmassa  ei juuri nyt olisi mitään tärkeämpää. Niin kuin maailma virtaisi hänen lävitseen ja muuttuisi samalla hivenen paremmaksi,
          Ei hän tiedä minusta kovinkaan paljon, eikä hän tiedä minun äidistäni, eikä hän tiedä pienestä pojasta, joka seisoi kevätpäivänä kerrostalon pihalla. Mutta silti minusta tuntuu kuin hän tietäisi ja samalla  pesisi pois kaiken mikä minua on vaivannut, koko vanhan elämäni ja kaikki sen taakat,  jokaisen rikkomukseni, ottaisi ne omiin käsiinsä ja antaisi veden huuhtoa ne pois."
   
Tästä puhutaan nykyään: itsensä kuuntelemisesta, taakoista luopumisesta, armosta itseään kohtaan, pysähtymisestä, mindfulnessista. Mysteerin lisäksi kirjassa pohdiskellaan elämän tärkeitä kysymyksiä. Vuokko, Joonas, Yvonne, äiti, isä ja lapsuuden tapahtumat asettuvat paikoilleen kertojan elämässä ja hän löytää itselleen rauhan.

Joel Haahtelan kieli on kaunista! Adèlen kysymys on hieno pieni kirja! Tämä on toinen lukemani Haahtelan kirja. Olen vaikuttunut!

Tässä vielä linkki vasta lukemaani Mistä maailmat alkavat -teokseen:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2019/12/joel-haahtela-mista-maailmat-alkavat.html