Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin Pilatusta (2016) ei ole turhaan kehuttu. Se on mielestäni valtavan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu romaani, joka taustoittaa historiasta ja Raamatusta tuttua kertomusta Rooman käskynhaltijan, prefekti Pilatuksen ja erään nasaretilaisen kohtaamisista ja elämän leikkauspisteistä. Takakansitekstissä on Kymen Sanomista otettu lainaus, jonka mukaan: "Sahlberg poimii historian käsiinsä ja muokkaa siitä version omaan maailmaansa."  Pilatus on siis Sahlbergin fiktiivinen, mahdollinen tulkinta historiallisista tapahtumista, ja sellaisena oikein onnistunut.

Lukemisen yhteydessä käsiini osui myös Historia-lehden Suuri kultanumero, jossa sattumalta on myös artikkeli Pontius Pilatuksesta. Huomasin, että lehdessä ja kirjan kannessa on sama kuva, jonka alkuperäislähdettä ei ole kummassakaan selkeästi mainittu.

Historia-lehden artikkelin otsikko on asenteellinen: "Raamatun pahis vältteli vastuuta: Pontius Pilatus pesi käsiään päivät pitkät" . Sahlbergin näkemys on toinen: Pilatus ei suinkaan vältellyt vastuutaan, vaan hoiti tunnollisesti virkatehtäviään, mutta Jeshuan asiassa hän oli niin sanotusti puun ja kuoren välissä ratkaisemassa ongelmaa, johon hänen määräysvaltansa ei oikeastaan riittänyt. Hän myös joutui pappien ikävän juonittelun uhriksi. 

Sahlbergin kertomuksen mukaan Pilatus tiesi, että juutalaisten tapa oli kerran vuodessa panna kaksi rikollista vastakkain ja vapauttaa toinen kansan valitsemana. Hän tiesi myös sen, ettei tämä olisi oikea tapa Barabbaksen ja Jeshuan kohdalla, koska vain toinen oli tuomittu rikollinen. Romaanissa ylipappi Kaifas johdatteli Pilatuksen kuitenkin suostumaan tähän äänestykseen. Pilatus halusi uskoa hyvään, eli siihen, että kansa äänestäisi viattoman vapaaksi, mutta toisin kävi. Todennäköisesti kansan joukossa oli myös pappien järjestämiä provokaattoreita vaatimassa Barabbaksen vapauttamista ja Jeshuan tuomitsemista.

Sahlberg kuvaa sekä Pilatuksen että Jeshuan ihmisinä inhimillisine piirteineen;  ei pelkästään hyviksinä tai pahiksina, vaan mielenkiintoisina persoonina. Tämä onkin Pilatus-romaanin suuri ansio. Kerrontateknisesti romaanissa on samaa kuin Waltarin Sinuhessa, jossa ikääntynyt minäkertoja kertoo elämästään edeten nykyhetkestä menneisyyteen. Pilatuksen omaa ajatuspuhetta kuvataan käyttämällä sinä-kerrontaa. Sekin on ennakoinnin ohella taitavasti käytetty tyylikeino.

Kirjassa vilahtelee historiallisia ja Raamatusta tuttuja nimiä, kuten Ceasar, Augustus, Caligula, profeetta Johannes [Kastaja] ja Herodes, jotka Sahlberg kirjoittaa fiktiivisiksi hahmoiksi niin, ettei lukijan tarvitse miettiä, osaako sijoittaa henkilöt johonkin oikeaan asiayhteyteen tai tietääkö heistä jotakin oikeita faktoja.  Lukija kyllä ymmärtää lukevansa fiktiota. Raamatusta tuttua kertomusta ei ole tarpeen toistaa yksi yhteen. Sahlbergin kertomus vain sivuaa sitä, mutta kulkee omia polkujaan, ja nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan asioita Pilatuksen kannalta.

Tällaisen romaanin kirjoittaminen vaatii paljon taustatyötä ja sekä historiaan että Raamattuun perehtymistä, mutta tilaa on myös mielikuvitukselle. Uutta näkökulmaa tuovat Jeshuan ja Pilatuksen kohtaamiset ennen Jeshuan tuomiota sekä Pilatuksen yksityiselämä, rakkausavioliitto Claudian kanssa, lasten kohtalot ja lopulta erkaantuminen ja ero, kun Claudia liittyy Jeshuan seuraajiin.

Kerronta etenee hyvin ja pitää mielenkiintoa yllä koko kirjan 440 sivun verran. Paikoitellen kieli on hersyvän hauskaa, kuvailevaa ja suorasukaista. Mukavaa on myös, että Raamatusta tutut Jeesuksen puheet on kirjassa puhekielistetty Jeshuan puheiksi. Näin niistä on tullut aidon oloisia.

Lukeminen eteni hitaasti, ei suinkaan kirjan tylsyyden vuoksi, vaan siksi, että lopulta oli pakko hieman hidastella ja vähän pitkittää lukunautintoa. Asko Sahlbergin Pilatus on hieno kirja!

Ajan nopean kulumisen kuvaus kosketti minua, koska juuri samoja asioita olen itsekin viime aikoina ihmetellyt:

"Vaikka en ollutkaan vielä vanha mies, koin kipeästi vuosien taipumuksen vilahdella ihmisten nilkkojen lomitse kuin vikkelä tuuli. Aurinko nousi ja aurinko laski, mutta miten ihmeessä sen laskun ja nousun väliin mahtui vuosikymmeniä? Totisesti ihmisen aika, tuumailin haikeana, on lyhyt ja hänen kykynsä käyttää se järkevästi on kehittymättömämpi kuin kilpikonnalla."

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona

Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona on tyylikäs ja mieleenpainuva teos, niin kuin sen kirjoittajakin. Halusin somistaa kirjakuvaa jollakin aiheeseen ja teemaan sopivalla,  suomalaisuuteen liittyvällä asialla. Valitsin kirjan taustalle Martta Wendelinin kuvan vuoden 2023 seinäkalenterista heinäkuulta, koska se kuvastaa sekä kirjan ilmestymisvuotta että lukemisajankohtaa.  Kuvan tähtisilmäinen tyttö näyttää haaveellisen onnelliselta istuessaan kukkaniityllä. Kuvasta välittyy seesteinen tunnelma. Kirjakuvan viereen valitsin ottamani kuvan Rokuan kansallispuiston maisemista. Kuvaan liittyy muistona kesäpäivän lämpö, hiljaisuus, kärpästen surina ja kiitollisuus.

Kiitollisuus on kantava teema myös Haukion kirjassa. Hän on kiitollinen menneille sukupolville siitä Suomesta, jossa tänä päivänä voimme elää. Haukio kiittää useaan otteeseen sotaveteraanien ja lottien panosta sotien aikana. Myös suomalaiset taiteilijat saavat laajasti kiitosta ja huomiota. Suomalainen muotoilu ja design ovat olleet myös Haukion puku- ja koruvalintojen taustalla, ja hän on tuntenut ylpeyttä voidessaan nostaa esille suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita ja asusteita edustustehtävissään.

Jenni Haukion tekstiä on ilo lukea. Se on sujuvaa ja selkeää. Kirja kokonaisuudessaan on looginen,  ja se esittelee tasavallan presidentin puolison julkisen tehtävänkuvan lisäksi kivasti ja tyylikkäästi myös yksityiselämään kuuluvia asioita. Ei mitään suuria paljastuksia - ja hyvä niin - mutta viehättävästi verhoja raottaen kerrotaan esimerkiksi Haukion henkilöhistoriasta ja vaikkapa perheen luontoretkistä Kultarannassa.

Kirjasta saa mielenkiintoista tietoa myös Presidentinlinnasta, Mäntyniemestä ja Kultarannasta. Haukio esittelee rakennusten arkkitehtuuria ja historiaa. Hän on paneutunut asioihin huolellisesti, mikä on hänelle varmaan luonteenomaista. Tämä tulee esille myös erilaisiin vierailuihin ja tapaamisiin valmistautumisessa. Taustojen selvittäminen auttaa olemaan kohtaamisissa aidosti läsnä. Tietenkin kohtaamisten onnistumiseen vaikuttaa myös hänen positiivinen elämänasenteensa, jonka hän mainitsee vahvuudekseen. 

Jenni Haukiolla on vahva kulttuuriosaaminen ja monipuoliset verkostot. Hän sanoo kielen, kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen kuuluneen aina hänen elämäänsä. Tästä syystä minun on helppo tuntea häneen jonkinlaista sukulaissieluisuutta. Monipuolisia tietojaan ja taitojaan hän pääsi hyödyntämään vuosien ajan Turun kansainvälisten kirjamessujen ohjelmajohtajana. Tästä on ollut hyötyä myös tasavallan presidentin puolison julkisessa työssä.

Hänen perehtyneisyytensä taiteisiin ja designiin ovat päässeet oikeuksiinsa Presidentinlinnan, Mäntyniemen ja Kultarannan esineistön ja patsaiden esillepanossa ja takaisin alkuperäisille paikoilleen palauttamisessa. Näistä voisi mainita mm. seuraavat toimet:

• Design-klassikoiden siirtäminen Presidentinlinnan varastoista Mäntyniemeen, jolloin ne ovat vierailijoiden nähtävillä.
• Esitys siitä, että  Mäntyniemen yksityistiloissa oleva Rut Brykin teos Jäävirta tuodaan esille jollakin remonttiratkaisulla julkiselle puolelle laajemman yleisön nähtäväksi.
• Esitys siitä, että Kultarannan puistoon asetetaan opastetauluja ja tietyille henkilöille nimetyt puut ja patsaat osoitetaan kyltein. Nämä toteutettiin Suomen 100-vuotismerkkivuonna.
• Kultarannan Lohdutus-patsaan siirrättäminen alkuperäiselle paikalleen puistossa ja ns. kultaisen huoneen alkuperäiskaluston palauttaminen takaisin huoneeseen  taidemuseon varastosta, jonne kalusteet olivat erään näyttelyn yhteydessä unohtuneet.
• Aikoinaan valokuvauksen pioneerit Aho & Soldan ottivat Sibeliuksesta kuvia Ainolassa. Nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat mustavalkokuvat Haukio siirrätti Sibeliuksen 150-juhlavuonna Presidentinlinnaan tilaan, jossa suurin osa itsenäisyyspäivän vastaanotolle tulevista vieraista voi ne nähdä. Siirto tehtiin yhteistyössä Aho & Soldan -säätiön asiamies Jussi Brofeldtin kanssa.

Nämä ovat mielestäni arvokkaita kulttuuritekoja ja osoittavat, että  Jenni Haukio on ottanut oman paikkansa tasavallan presidentin puolisona. Mielenkiintoista ja mukavaa on myös hänen halunsa vaalia perinteitä esimerkiksi Kultarannan lampaiden ja mehiläisten osalta. Historian vaaliminen ja sen näkyväksi tekeminen sekä suomalaisen kulttuurin esillä pitäminen on arvokas kädenjälki.

Kirjan nimi Sinun tähtesi täällä on monitulkintainen. Ihan viimeisellä sivulla selviää, että se on lainaus Mirkka Rekolan runosta. Jenni Haukion kirja Sinun tähtesi täällä - vuodet tasavallan presidentin puolisona antoi minulle mielikuvan edustavasta, fiksusta, sivistyneestä, aktiivisesta, positiivisesta ja miellyttävästä tasavallan presidentin puolisosta, joka hoitaa tehtävänsä huolellisesti perehtyen ja parhaalla mahdollisella tavalla omaa persoonaansa, arvojaan ja osaamistaan piilottamatta. Äänikirjan lukee Haukio itse, mutta paperikirjalla on tässä tapauksessa aivan omat ansionsa. Pääsee nimittäin näkemään myös laajan kuvakokoelman.

Suosittelen lukemaan! Kiitos kirjasta, @Jenni Haukio!

    

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini. Suomentanut Eero Balk

 

Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini -romaanin takakannessa lukee mainoslause: "Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa". Toinen mainoslause hehkuttaa: "Harvinaisen ansiokas musta komedia. Pingviini on nerokas luomus!" - Spectator.  

Minä väitän, että joko mainostekstien kirjoittajat eivät ole lukeneet koko kirjaa tai sitten minä en ollenkaan ymmärrä lukemaani. Minä en löytänyt kirjasta ollenkaan huumoria, en mustaa enkä muutakaan väriä. En löytänyt myöskään tragikomiikkaa, vain tragediaa. Kirja on täynnä korruptiota, outoa rikollisuutta, ammuskelua, uhkaa, taustalla tapahtuvia outoja tapahtumia, katoamisia, kyydityksiä... Outoa on myös kirjailija Viktorin työ: kuolinkertomusten kirjoittaminen elävistä henkilöistä päätoimittajalta tulevan listan mukaisesti. Ja kun kuolinkertomus ilmestyy lehdessä, kohdehenkilö on todellakin kuollut. Onko kyse rikollisuudesta tai epätoivottujen henkilöiden likvidoinnista?

Miljöö on nykyajan Kiova. Kaupoissa on länsimaisia tuotteita ja televisiosta tulee amerikkalaisia elokuvia. Dollareita on maksuvälineinä. Pitäisi tuntea Ukrainan historiaa ja suhteita Venäjään tarkemmin ymmärtääkseen, mistä kirjassa pohjimmiltaan on kyse. Mihin viitataan sanomalehden otsikolla: "Edistystä neuvotteluissa Venäjän kanssa"? Sanomalehdessä tiedotetaan myös, että Italia on poistanut ukrainalaisilta viisumipakon. Onko tämä tapahtunut oikeasti? Mihin aikaan tässä viitataan? Myös Krimin lomaa suunnitellaan, eli tapahtuma-aika täytyy olla ennen vuotta 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin. Kirja on kirjoitettu vuonna 1996 Neuvostoliiton hajottua. Suomeksi se on ilmestynyt 2006.

Keitä ovat "ne" ja "me"? Keitä ovat "verryttelypukuiset mulipäät", jotka ajavat uusilla länsiautoilla? Tuli tunne, että kirja on allegorinen, mutta koska historiantuntemukseni ei ole riittävä, en ymmärtänyt kaikkea, mihin viitataan. Lukemisesta jäi vain ahdistava olo, mutta ei todellakaan mitenkään naurattava.

Viktor on kummallinen vässyskä, joka antaa asioiden tapahtua ja ottaa vastaan palkan kummallisesta työstään ja ajautuu käskystä yhä kummallisempiin tilanteisiin, mm. pakotetuksi hautajaisvieraaksi kuolinkertomustensa kohdehenkilöiden hautajaisiin. Ihmissuhteet ovat kummallisia. Viktorin elämään ilmestyy ihmisiä, ja heitä katoaa. Neljävuotias Sonja tulee hänen huollettavakseen. Sonja sopeutuu kyselemättä isänsä ja äitinsä perään. Äitiä ei edes mainita. Sitten tulee myös Nina. Ninan ja Viktorin suhteesta tulee myös kummallinen yhdessäolon muoto. Miksi elämää vain venytään jotenkuten ilman minkäänlaista säännöllisyytä ja päämäärää? Miksi lapsi ei ole päiväkodissa? Kuka käy öisin asunnolla?

Pingviini on sympaattinen mykkä henkilöhahmo, ja sen ja Viktorin suhde on todellakin liikuttava. Tässä takakansiteksti pitää paikkansa. Pingviini on ehkä allegorinen hahmo, jonka merkitystä en täysin ymmärtänyt. Kirjan loppu jäi myös mietityttämään. 

Andrei Kurkovin Kuolema ja pingviini ei ole komedia. Se on surullinen, ahdistava ja outo tarina, jonka syvin merkitys jäi minulle avautumatta.