Rachel Wells: Alfie - kissa kynnyksellä. Suomentanut Elina Lustig. E-kirja. BookBeat.

 

                                                      

            Kuva on lainattu osoitteesta: https://www.suomalainen.com/products/alfie-kissa-kynnyksella-1

Oikeassa elämässä en ole kissaihminen. En osaa olla niiden kanssa ja vähän kai jännitänkin. Nyt tutustuin kuitenkin hurmaavaan kissaherraan, josta tuskin kukaan ei voi olla pitämättä. 

Alfie jää orvoksi, kun hänen emäntänsä ja kissaystävänsä kuolevat. Talon uudet omistajat haluaisivat viedä Alfien hoitolaitokseen, mutta Alfie päättää toisin ja hankkii itselleen uuden perheen, tai oikeastaan useammankin. Hän alkaa pitämään heistä huolta. Samalla hän hieman järjestelee heidän asioitaan. Hän on tarkkakatseinen ihmistuntija, ja kyllä huomaa, kuka ihminen ei ole luotettava. Sehän näkyy helposti: Jos ihminen ei pidä kissoista, hänessä on jotain vikaa.

Alfie on viisas, itsetietoinen ja omahyväinen ja erittäin kiltti kissa, joka sitoutuu perheisiinsä ja nukkuu yönsä tasapuolisesti kahden pääperheen talossa. Kaksi muuta perhettä ovat lähinnä päiväperheitä, joissa Alfie käy vierailulla päivisin. Perheisiin kuuluvat Claire (ensimmäinen pääperhe), Jonathan (toinen pääperhe), Franceska, Thomasz ja heidän poikansa Thomasz ja Aleksy (ensimmäinen päiväperhe) sekä Polly, Matt ja Henry (toinen päiväperhe).

Ihmisillä on omat työ- ja ihmissuhdekuvionsa ja ongelmansa. Alfien toimien lisäksi heidän elämäänsä on kuvattu mielenkiintoisesti ja aidosti. Heidän elämänsä ei ole pelkkää sokerisiirappia, vaan mukana on myös suuriakin ongelmia. Clairen ajautuminen suhteeseen manipuloivan ja arvaamattoman Joen kanssa on ongelmista vaarallisimpia. Alfie punoo kuitenkin suunnitelman ja pelastaa Clairen oman henkensä uhalla.

Kertojana on Alfie, joka suoriutuu tehtävästään hyvin ja uskottavasti. Suomentaja Elina Lustigin kieli on sujuvaa ja helppoa. Alfie - kissa kynnyksellä on positiivinen ja lämminhenkinen hyvän mielen kirja, joka sopii sekä aikuisille että nuorille.  Taidanpa viettää aikaa tämän kissaherran kanssa myös jatko-osan verran ja seuraan suomennosten ilmestymistä. Jatko-osa on nimeltään Alfie - samettitassuinen ystävä. Englanniksi kirjoja on ilmestynyt jo useampia.

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää: taito tehdä kuolinsiivous. Suomentaneet Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Margareta Magnusson on omien sanojensa mukaan 80 ja 100 vuoden välissä. Hänen kirjansa Mitä jälkeen jää: taito tehdä kuolinsiivous on käännetty kahdellekymmenelle kielelle. Kannessa on leima "maailmanmenestys". Kirjan kuvitus on kirjailijan itsensä.

"Pieni planeettamme kelluu keskellä ääretöntä universumia. Kulutuskäyttäytymisemme uhkaa tuhota sen, eikä siinä välttämättä kestä enää edes kauan... Kierrättäminen ja esineiden lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen auttavat planeettaamme, ja samalla tavara voi päätyä jollekin, joka sitä tarvitsee."

Magnussonin mukaan kuolinsiivouksen voi aloittaa jo elinaikanaan. Järjestämisen, tavaran kierrättämisen ja vähentämisen voi aloittaa milloin vain, niin että oma elämä selkeytyy ja jälkeen jäävien omaisten ei tarvitse raivaamista tehdä. 

Magnussonin asenne tavaroihin on esteettinen:

"Koti on minusta viihtyisä, kun se on jokseenkin hyvässä järjestyksessä. En halua omistaa mitään, mikä ei miellytä silmääni. Jos minulla on kaunis tuoli, en kasaa sen päälle likapyykkiäni. Järjestelyissäni on jotakin vialla, jos joudun sotkemaan kodissani pitääkseni sen siistinä ja hyvin hoidettuna."

Vaikka kirjassa puhutaan kuolinsiivouksesta, kirja ei ole ollenkaan ahdistava, päinvastoin. Järjestely- ja raivausvinkkien lisäksi Magnusson kertoo tarinoita eletystä elämästään ulkomailla ja kotimaassaan Ruotsissa. Hän muistelee perhe-elämää ja lemmikkieläimiä. 

Kuoleman suhteen hän on realistinen: se on ainoa varma asia, joka kohtaa meitä kaikkia. Vaikka puoliso kuolee aiemmin, ihminen voi suunnata oman elämänsä ja ajatuksensa kohti tulevaisuutta ja nauttia ystävien seurasta, matkoista, pienen asunnon selkeydestä ja vaikka parvekepuutarhasta entisen ison pihapuutarhan sijaan. 

Kaikesta ei tarvitse luopua. Kaikkein rakkaimmat tavarat, esimerkiksi nallevaari, voivat seurata mukana loppuun asti. 

Mitä jälkeen jää: taito tehdä kuolinsiivous on positiivinen, kuten kirjoittajansa. Magnusson on nykyaikainen nainen ja on ikäihmisenä mm. opetellut käyttämään Internetiä asioidensa hoitamiseen. Muutenkin hän on elämänmyönteinen ja aktiivinen. 

Keskeistä kirjassa on hyväksyvä sopeutuminen uusiin tilanteisiin, uusien asioiden opettelu ja elämässä eteenpäin meneminen.

"Mitä enemmän olen keskittynyt kuolinsiivoukseen, sitä rohkeampi minusta on tullut. Kysyn usein itseltäni: jos säästän tämän kirjeen, tuottaako se kenellekään iloa? Jos hetken mietiskelyn jälkeen olen aidosti sitä mieltä, että vastaus on ei, syötän kirjeen nälkäiselle paperisilppurilleni. Mutta ennen sitä ajattelen kirjeeseen liittyviä tapahtumia sen herättämiä tunteita. Niin ikävät kuin mukavatkin muistot ovat osa elämäntarinaani."

Kuolinsiivouksessa on jotain samaa kuin japanilaisen Marie Kondon kehittämässä KonMari -menetelmässä, mutta Margareta Magnussonin eduksi lasken juuri elämänkokemuksen ja sen tuoman elämänmyönteisyyden. Marie Kondon tavaroiden raivaamismenetelmässä on mielestäni jotain pakonomaisuutta, ehkä jopa neuroottisuutta. 

Postaukseni Marie Kondon Kon Mari - Siivouksen elämänmullistava taika -kirjasta on luettavissa allaolevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Marie+Kondo 

E.T.A. Hoffmann: Pähkinänsärkijä. Suomentanut Salme Setälä. Kuvittanut Matti Kota

Aina joulun alla kauppoihin ilmestyy sotilasasuisia joulukoristeukkoja. Niitä näkyy erikokoisina myös sisustuslehtien joulukuvissa. Minä olen aina ihmetellyt, mitä tekemistä niillä on joulun kanssa. Pähkinänsärkijä on nimenä tuttu baletista, mutta joskus olen yrittänyt katsoa baletin tai jääbaletin televisiointeja. Olen kyllästynyt niihin nopeasti, koska ne ovat tuntuneet sekavilta ja kummallisilta. Yhtäkkiä valtaisa joukko hiiritanssijoita tai -luistelijoita ryntää esiin ja sitten taas noita ukkeleita. 

Minun sivistyksessäni on ollut siis Pähkinänsärkijän kokoinen aukko, jonka päätin nyt korjata lukemalla E.T.A. Hoffmannin Pähkinänsärkijä-kirjan. Se olikin melkoinen elämyspaketti, joka johti myös lisätietojen etsimiseen. Lisäsin postauksen loppuun mielenkiintoisia linkkejä, jotka liittyvät aiheeseen.

Saksankielinen alkuteos ilmestyi ensi kerran vuonna 1816. Lukemani kirja on painettu vuonna 1982, kaksi vuotta suomentaja Salme Setälän kuoleman jälkeen. Jostakin syystä kirjassa mainitaan myös suomennoksen tarkistajan nimi. Setälä teki kirjasta myös aikaisemmin suomennoksen, ja maininta suomennoksen tarkistamisesta saattaa liittyä mahdolliseen aiemman suomennoksen kritiikkiin. En tiedä, arvelen vain. Osasin yhdistää Salme Setälän nimen pohjalta tiettyyn kulttuurisukuun ja tiesin hänen kirjallisesta urastaan jotain pintapuolista, mutta kokonaan uutta tietoa oli hänen uransa arkkitehtinä.

Kirjan monitaitoinen kirjoittaja E.T.A. Hoffmann oli myös minulle outo. Salme Setälän kirjoittamasta esipuheesta saa mukavasti tietoa kirjailijasta. Setälä kuvaa 1776 syntynyttä Hoffmania ja Pähkinänsärkijää seuraavasti: 

"Koko hänen elämänsä oli kuin yhtä ainoata seikkailua. Hänen olemuksessaan oli jotakin epätodellista ja merkillistä. Hän oli kuin ruumiiton olento, kuin tumma lintu, yksinäinen ja rauhaton sielu, joka kodittomana asusti pienessä raihnaisessa ruumiissa."

"Oikeastaan eivät hänen satunsa ehkä olekaan etupäässä lapsia varten, vaan pikemminkin lapsista kirjoitetut. Ne ovat lasten silmillä katsotut, ne kuvaavat lasten voimakasta, monivivahteista mielikuvitusta. Tämänkaltainen satu on myöskin "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas". Sitä on aina pidetty mestarillisena, ja se on ilmestynyt käännettynä monelle eri kielelle...

 ... mutta vaikka tämä kuvaannollinen puoli [Saksan sota Napoleonia vastaan] menisikin lukijalta  suureksi osaksi hukkaan, lahjoittaa kertomus hänelle kuitenkin eheän vanhanaikaisen tunnelmapalasen ja vie hänet hetkeksi kauas pois arkielämän yksitoikkoisuudesta ja saattaa hänet mystilliseen satumaailmaan, jota jokainen ymmärtää, jos vain tahtoo avata silmänsä sitä käsittämään."

Pähkinänsärkijän kehyskertomuksena on joulunvietto ns. paremman perheen kodissa, jossa perheen kaksi nuorinta lasta nauttivat yltäkylläisyydestä, kauniista lahjoista, uusista juhlavaatteista ja ihanista herkuista. Myös hovioikeudenneuvos ja kelloseppä, Drosselmeierin setä, antaa lapsille ihmeellisiä mekaanisia leluja, joista lapset haaveilevat, mutta jotka kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi otetaan heiltä pois ja talletetaan huolellisesti. Äidin ja isän antamat lahjat ovat mieluisampia. Mielenkiintoista on, että lahjat tuo oikeastaan Jeesus-lapsi, ei Pyhä Nikolaus, eikä varsinkaan joulupukki. Allaolevista linkeistä löytyy lisätietoa tästäkin eurooppalaisesta jouluperinteestä.

Kehyskertomuksen lisäksi Pähkinänsärkijä sisältää monia ihastuttavia rinnakkaistarinoita, joita luin oikein nautinnollisesti. Tarinoiden maailmat ovat runsaita ja mielikuvituksellisia, ja ne on kuvattu niin hyvin, että kaiken voi nähdä elävästi silmien edessä.

Matti Kodan kuvitus on myös mielenkiintoinen lisä tähän kirjaan. Kun avasin Googlen kuvahaun, löysin monia tuttuja kuvia, joita en aikaisemmin ole osannut yhdistää tähän taiteilijaan. Nyt tunnistan kuvat. Kodan kuvat ovat tyyliltään selvästi satumaisia, mutta samalla kivasti realistisia. Myös kirjan vinjetit ovat hienoja ja tutkimisen arvoisia.

E.T.A. Hoffmannin Pähkinänsärkijä tarjosi ihastuttavan lukukokemuksen ja mielenkiintoisen tiedonhakumatkan. Klassikkosadun kerronnassa on joitakin vanhahtavia piirteitä ja asenteita poikien ja tyttöjen kasvatuksessa, mutta ne voi asettaa historialliseen kontekstiinsa. 

Myös suomennoksen osalta vastaan tuli vanhentunut ja nykyään paheksuttu murjaani-sana. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että kirjallisuutta osataan lukea aikansa tulkkina, eikä nousta vaatimaan esimerkiksi tämän kirjan tuhoamista yhden vanhentuneen sanan vuoksi. Ehkäpä tämäkin kirja voisi saada uuden suomennoksen. Tätä toivoin myös luettuani Michel Tournier'n  Kolmen kuninkaan kumarruksen, jonka on suomentanut Annikki Suni.

Lisätietoja:

E.T.A. Hoffmannista: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/E._T._A._Hoffmann (Luettu 21.1.2022)

Salme Setälästä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Salme_Set%C3%A4l%C3%A4 (Luettu 21.1.2022)

https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7858 (Luettu 21.1.2022)

Matti Kodasta: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Kota (Luettu 21.1.2022)

Jeesus-lapsesta joululahjojen tuojana: 

https://yle.fi/uutiset/3-6013581 (Luettu 21.1.2022)

Mekaanisten lelujen historiasta lähetin kirjastolle tiedonhakupyynnön.

Juha Hurme: Hullu

 

Sain sytykkeen Juha Hurmeen Hullun lukemiseen, kun luin Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen esseekokoelman Pakopiste. Kokoelman tekstit käsittelevät pysähtymistä: tilanteita, jolloin on ollut pakko pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Juha Hurmeelta tuossa kokoelmassa on teksti nimeltä Torni, jossa Hurme käsittelee psykoosia näytelmän keinoin. Myös Hullu käsittelee samaa aihetta.

" Hullu on kertomus siitä, kuinka järki lähtee kävelylle ja palaa vasta kuukauden kuluttua takaisin. Suljetulle osastolle nielaistu henkilö tarkastelee maailmaa ja itseään omin särkynein sanoin ja nyrjähtäneen mielensä voimin...

... Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja sanoakseen suorat sanat tähän suorasanaiseen kertomukseen." (Takakansitekstiä) 

Minäkertoja sairastuu psykoosiin, ei pysty nukkumaan, kärsii harhoista ja vääristyneestä todellisuudesta. Arjen toimintakyky katoaa. Veden keittäminen ja aamupuuron valmistaminen eivät enää onnistu. Aivot eivät toimi. Psykoottisen ihmisen maailma on pelottava. Tälle henkilölle jokin aivojen terve osa kuitenkin syöttää informaatiota siitä, ettei kaikki ole kunnossa ja on hakeuduttava lääkäriin. Päähenkilö kävelee mutkien kautta suoraan sairaalaan ja joutuu suljetulle osastolle. Näin kävi myös Juha Hurmeelle itselleen. Aihe on omakohtainen ja siksi rohkea.

Osastolla olevien tarinat ovat moninaisia.  Hurme kirjoittaa asioista neutraalisti ja toteavasti. Minäkertojan asenne toisiin hoidokkeihin on kunnioittava ja hyväksyvä. Erilaisista elämäntilanteista ja eriasteisista sekavuuksista huolimatta osastolla voi syntyä todellisia kohtaamisia ja jopa lyhyttä ystävyyttä. Huomiota herättää myös osaston hoitajien kunnioittava suhtautuminen potilaisiin. Etenkin Mikko hoitaa ammatilliset tehtävänsä luotettavasti ja asiallisesti, mutta uskaltaa myös osallistua potilaiden ajanvietetoimintaan ihmisenä ihmisten joukossa. Tällaisia mikkoja on oikeasti olemassa; he ovat hienoja ihmisiä, jotka hoitavat työnsä itsestään meteliä pitämättä ja toisia ihmisiä kunnioittaen.

Kun päähenkilö alkaa toipua pahimmasta olostaan sopivan lääkityksen ja hoidon avulla, hän ottaa aktiivisesti itsekin vastuuta paranemisestaan. Hän ymmärtää, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle oikeita tapoja saada aivot normaaliin asentoon. Lukeminen ei aluksi onnistu. Satunnaiset Raamatun katkelmat vääristyvät, kun ymmärrystä ei ole. Pikkuhiljaa lukeminen alkaa sujua, ja hän alkaa vertailla eri apostolien kirjoituksia Jeesuksen syntymätarinasta. Hän kirjoittaa myös kirjailija Algot Untolan elämäkertaa ja näytelmän.

Minäkertoja järjestää osaston potilaille näytelmän lukuharjoituksen ja myös ohjaa sitä. Näytelmä on pähkähullu, mutta siitä ja lukuharjoituksesta tulee kirjan ratkiriemukas huippu. Suljetun osaston potilaat innostuvat ja eläytyvät liikuttavasti roolihahmoihinsa. He reagoivat tekstiin omilla tavoillaan ja riitelevät sen sisällöstä ja toisten suorituksista, mutta ilo ja innostus on silmin nähtävää. Näytelmän lukuharjoitukseen osallistuminen tuo sairaaseen arkeen kaivattua piristystä ja iloa. Varsinkin profeetta Amoksen roolisuoritus variksena on huomion arvoinen. On myös helppo nähdä ja kuulla, kuinka kuoro tuottaa tarvittavia ääniefektejä.

Hurmeen Hullu kuvaa mielen järkkymistä ja suljetun osaston elämää inhimillisellä lämmöllä. Hän nostaa esille tärkeitä asioita. Esimerkiksi osastolta oikeaan maailmaan siirtyminen voi olla niin pelottavaa, että lääkereseptipino kädessä ei tuo tarvittavaa turvaa ja uskoa pärjäämisestä, vaan henkilö valitsee mieluummin lähdön oman käden kautta. Kolmen kuukauden lääkkeet kerralla antavat siihen mahdollisuuden.

Hullu on vakavasta asiasta kirjoitettu kirja. Sen tärkeä viesti tulee esille vähäeleisesti ja paasaamatta. Tämän luettuani arvostan Juha Hurmetta kirjailijana aikaisempaakin enemmän.

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia. (Postaus sisältää viittauksia myös muihin teoksiin.)

 

Olen seurannut Hannu-Pekka Björkmania näyttelijänä roolisuoritusten ja televisio- ja lehtihaastattelujen kautta.  Arvostan häntä ammattirooliensa vuoksi, mutta myös hänen syvällisen ajattelunsa, sivistyneisyytensä ja rehellisyytensä vuoksi. Viime päivinä olen tutustunut myös hänen kirjoittamiinsa kirjoihin.

Ensimmäiseksi luin Pakopiste-esseekokoelman, jonka Björkman on toimittanut yhdessä Nina Honkasen kanssa. Kokoelman 10 esseestä minua puhuttelivat eniten Björkmanin Työn sankari, Honkasen Ei vielä viimeinen ilta ja Juha Hurmeen Torni. Muutkin esseet ovat hyviä, mutta nämä kolme ovat viiltävän rehellisiä ja avoimia.

Tämä kokoelma toi minulle etäisesti mieleen Giovanni Boccacion Decameronen, jossa kerrotaan kymmenen päivän aikana sata tarinaa, kun ollaan ruttoa paossa.  Tarinat ja epidemia ovat kummankin kokoelman yhdistävä tekijä. Pakopiste toimi minulle porttina muihin Björkmanin ja myös Hurmeen teoksiin. Hurmeen Hullu odotteleekin jo lukupinossa vuoroaan.

Seuraavaksi luin Björkmanin Kadonneet askeleet: matkoja aikaan ja taiteeseen, joka sisältää hänen kertomuksiaan matkoista, jotka ovat suuntautuneet eri maiden taidemuseoihin  ja luostareihin. Hän tarkastelee tauluja ja on ottanut selvää niiden tekijöistä ja taustoista. Björkman kirjoittaa tarkkoja havaintoja ja vaikutelmiaan analysoiden ja pohdiskellen. Tässä kirjassa ihailen Hannu-Pekka Björkmanin  kykyä pysähtyä ja antautua kuuntelemaan taideteoksen sanomaa. Jos kuvat kiinnostavat enemmän, ne kannattaa etsiä muista lähteistä tarkasteltavaksi, koska kirjan koko on aika pieni kuvia varten.

Tämän jälkeen olikin vuorossa otsikon mukainen Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia. Tekstit ovat lyhyehköjä esseitä tai kolumneja.  En ole varma, ovatko ne ilmestyneet joissakin lehdissä aiemmin, mutta tiedän, että Björkman on kirjoittanut ainakin Eeva-lehteen.

Kirjoitukset kuvastavat herkän, paljon lukeneen ja fiksun ihmisen moniaistisia havaintoja elämän eri puolista. Niistä voi lukea kirjoittajan innostusta, iloa ja elämänvoimaa sekä laajaa tunneskaalaa. Itseensä kirjoittaja suhtautuu myös  ironisesti, kuten kuvatessaan talviurheilulajeihin perehtymistään. Mutta osassa teksteissä on näkyvissä myös ankaruutta itseä kohtaan, Tekstit vastaavat hyvin sitä kuvaa, joka minulle on syntynyt tästä mielenkiintoisesta persoonasta ja taitavasta näyttelijä-kirjailijasta.

Nyt odottelen kirjastosta vielä Björkmanin Valkoista valoa - teosta ja myöhemmin ilmestyvää, nyt työn alla olevaa narreista kertovaa kirjaa, josta hän puhui Ani Kellomäen tv-haastattelussa 27.2.2021 ohjelmasarjassa Flinkkilä & Kellomäki. Se on on katsottavissa toistaiseksi Yle Areenasta osoitteesta https://areena.yle.fi/1-50659420. (Katsottu 7.1.2022)

Alla olevasta linkistä voi vielä lukea lisätietoa Pakopiste-esseekokoelmasta:

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/hetket-joina-pysahdymme-pakopiste-esseekokoelmassa-10-kirjailijaa-kirjoittaa-koskettavasti-korona-ajasta/  (Luettu 7.1.2022)

Tällä kertaa lukemisharrastus tarjosi tällaisen ketjureaktion, jossa yksi kirja johti projektimaisesti toisiin ja myös mielenkiintoiseen haastatteluun.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Otavan sivuston mukaan Johanna Sinisalo on Finlandia-palkittu suomalaisen spekulatiivisien fiktion supertähti. Kahdeksan romaanin lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa lyhytproosaa sekä elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle ja palkittu myös ulkomailla. (https://otava.fi/kirjailijat/johanna-sinisalo/. Luettu 3.1.2022).

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon teoksista. Hän on taitava tarinankertoja ja kirjoittaa ajankohtaisista teemoista. Ukkoshuilu käsittelee luonnonsuojelullisia teemoja: mm. ilmastonmuutosta, ylikansallisten kaivosyhtiöiden toimintaa Suomessa ja hydrohegemoniaa, eli veden käyttämistä sota-aseena sääilmiöihin vaikuttamalla. Kuvatut asiat ovat todellisia.

Ukkoshuilussa on kaksi erillistä aikatasoa: ensimmäinen sijoittuu muinaiseen Assyriaan (Joonan tarina) ja toinen Suomeen, vuoteen 2018 (Leenan tarina). Yhdistävänä tekijänä molemmissa on äkillisesti vaihteleva sää, myytit ja rituaalit. 

Aluksi olin hieman pettynyt, kun siirryttiin nykyaikaan, koska Joonan tarina on niin vetävä ja hauska, ja siinä on hyvin mielenkiintoiset henkilöhahmot. Pettymys kuitenkin haipui aika nopeasti, kun nykyajan tarina alkoi vetää omalla tavallaan. 

Päähenkilönä on Leena, meteorologi, joka hullaantuu työkaveriinsa ja joutuu sen vuoksi eroamaan puolisostaan. Firma ajetaan alas, ja potkut seuraavat. Leenan on pärjättävä mahdollisimman vähin rahavaroin elättääkseen itsensä ja 6-vuotiaan tyttärensä Leian. Hän joutuu ottamaan vastaan ammattipätevyyttään halveksivan työllistämiskokeilutyön, joka kuitenkin edes hieman sivuaa hänen koulutustaan ja ammattiosaamistaan. Työkaveri Raikka osoittautuu monin tavoin epäluotettavaksi, ja alkoholikin alkaa olla kuvioissa turhan usein. Ongelmia siis riittää, mutta tämä on vain kepeä pintataso. Pinnan alla ovat ne  varsinaiset isot ongelmat, joihin liittyvät asiat käyvät hengenvaarallisiksi varsinkin Leenalle, mutta myös Leialle.

Johanna Sinisalo on kehitellyt arkipäiväisestä puheenaiheesta,  säästä,  trillerimäisesti kehittyvän tarinan, jossa lukija seuraa jopa ukkosmyrskyn puhkeamista kuin jännitysnäytelmää.

Ukkoshuilun henkilöt ovat uskottavia,  ja tarina on mielenkiintoinen. Henkilökuvauksessa suuren plussan annan etenkin Leian persoonan kuvaamisesta. Hän on viisas ja hyväkäytöksinen, positiivinen lapsi, ja äidin ja Leian suhde on lämmin ja rakastava. Uskoisin, että Leian hahmo perustuu todelliseen esikuvaan, niin aidon oloinen se on. Juonen tasolla iso plussa tulee myös Leenan ja hänen ex-puolisonsa välien lämpenemisestä, vaikka paluuta entiseen ei olekaan. Tosi mielelläni näin etäisen ja asioihin kiltisti sopeutuvan Santerin sankariroolissa.

 

Leenan ajatuksissa ja Säätyttö-blogissa kirjailija saa oman äänensä kuuluville. Sanoma on tärkeä ja herättelevä. Mukana on myös ajankohtaisia uskomusasioita rokotteista, hopeavedestä ja sen sellaisesta.

Lopuksi on vielä mainittava erityisen viehättävä, minulle uusi sana ja ilmiö: fulguriitti, jolla on merkittävä rooli Ukkoshuilun tarinassa.

"Fulguriitti eli ukonvaaja on maahan osuneen salamaniskun kuumentamaan maaperään muodostama lasittunut, usein putkilon muodostava mineraalirakenne." (https://fi.wikipedia.org/wiki/Fulguriitti. Luettu 3.1.2022) 

Tämähän se vasta mielenkiintoista onkin! Joskus todellisuus on taruakin ihmeellisempää.