Erkki Toivanen: Iltakävelyllä

"Täällä Erkki Toivanen, Lontoo." Tämä nostalginen lausahdus korvissani lainasin kirjastosta Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Muistan Yleisradion erikoiskirjeenvaihtajan televisiosta ja radiosta tutun äänen. Olen aina ihaillut Erkki Toivasen laajaa sivistystä ja täydellistä brittiaksenttia. Niin laaja-alainen, älykäs, charmantti mies, ja pukeutumiseltaan aina korrekti!

Iltakävelyllä-ohjelmissa ja niiden pohjalta tehdyssä kirjassa esitellään Eurooppaa ja pohditaan eurooppalaisuuden olemusta. Ohjelmat tehtiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, mutta niiden sisältö viittaa laajasti kauemmas historiaan. Mielenkiintoista on, että teksteissä Euroopan yhdentymistä vasta toiveikkaasti hahmotellaan, ja nyt EU on jo kokenut brexitin ja muiden maiden irtautumishalut.

Kaikki Iltakävelyn tekstit eivät avautuneet minulle täysin, koska tunsin, että minulla ei ole riittävästi historiallista,  kulttuurista ja maantieteellistä pohjatietoa aiheista. Ne tekstit, joihin minulla oli jonkinlaista tarttumapintaa, tekivät kyllä suuren vaikutuksen.

Muistan koulun historiankirjoista lohduttoman kuvan Dresdenin pommituksesta 1945. Toivanen kuvaa pommitusta Dresdenin asukkaiden kannalta, ja antaa faktatietoa esimerkiksi pommien määrästä ja ruumisröykkiöiden polttamisesta. Toivasen tekstin myötä historiankirjojen kuva herää eloon!

Toinen mielenkiintoinen teksti kertoo Pariisin viemäriverkon rakentamisesta ja arkkitehtuurin uudistamisesta. Georges-Eugène Haussman työskenteli lähes 20 vuotta Pariisin saneeraamiseksi nykyisen oloiseksi maailmankaupungiksi. Vielä 1800-luvullakin Pariisi oli saastainen ja löyhkäävä tautipesä vailla viemäriverkostoa. (Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa kuvataan Pariisin kauas kantautuvaa löyhkää, niin, että se suorastaan tuntuu nenässä.)

Erkki Toivasen Iltakävelyllä on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, sivistyneen ihmisen kirjoittama kirja. Kaipaan Erkki Toivasen sympaattista persoonaa ja myös aikaa, jolloin asiallinen tiedonvälitys ja tapahtumien huolellinen taustoittaminen oli arvossaan. Kaipaan aikaa, jolloin journalistit toimivat asia edellä, eikä oma persoonansa edellä, kuten valitettavasti nykyään on tapana.

Henkilökuvan Erkki Toivasesta voi katsoa oheisesta linkistä:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/05/30/erkki-toivanen-kiisti-olevansa-herrasmies

 

 

 

Panu Rajala: Virvatuli - Eino Leinon elämä

Eino Leinosta on kirjoitettu paljon, monta elämäkertaakin, mm. L.Onervan Eino Leino - runoilija ja ihminen, Pentti Saarikosken Eino Leino, legenda jo eläessään sekä Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe - Eino Leinon ja L.Onervan elämä.

Minun Leino-tutkailuni eteni aiemmassa postauksessa esittelemieni proosatekstien ja Helkavirsien kautta Panu Rajalan Virvatuli- Eino Leinon elämä -elämäkertaan. Tokihan olen tiennyt Leinosta yhtä ja toista, mutta innostuin vielä Rajalan kirjan perään lukemaan Mäkelän Nallen ja Mopenkin. L.Onervan  elämäkertaa en ole lukenut, mutta sekin saa ehkä joskus vuoronsa.

Oli mukavaa perehtyä Eino Leinon elämään kunnolla. Olihan hän Suomen merkittävimpiä runoilijoita ja erittäin tuottelias kirjailija ja monipuolinen kulttuuripersoona, joka toimi Suomen itsenäistymisen taustavaikuttajana Venäjän sortovaltaa vastaan. Hän ajoi itsenäistymisen asiaa käyttäen kaikkia kirjallisuuden lajityyppejä, vaikka kaikki teokset eivät olekaan kestäneet aikaa.

Eino Leino oli huippulahjakas ja oppi kielet vain silmäilemällä niitä nopeasti ja lukemalla kaunokirjallisuutta alkukielellä. Niinpä hän jo lyseossa käänsi Vergiliuksen, Ovidiuksen ja Horatiuksen runoja - huvikseen. Helkavirret hän kirjoitti kahdessa kuukaudessa, mutta oli toki kypsytellyt niitä pitempään. Kuva Leinosta Helkavirsien kirjoittamisen jälkeen onkin näkemisen arvoinen: kaikkensa antanut mies tukka pystyssä ja pöllähtäneenä.

Pentti Saarikoski oli myöhemmin samanlainen kielinero, ja hänen elämässään on monia yhtymäkohtia Eino Leinon elämänpolun kanssa. Kumpikin heistä oli huippulahjakkaita, työnarkomaaneja, alkoholisteja, ja he solmivat monia avioliittoja. Molemmat kuolivat varhain, Leino 47-vuotiaana, ja Saarikoski 45-vuotiaana. Molemmille oli yhteistä myös suurenmoisen lahjakkuuden vastapuolena täydellinen kyvyttömyys huolehtia itsestään. Leino oli epähygieeninen, ja joskus reissuiltaan tullessaan suorastaan täinen. Ystävien oli pakotettava hänet kylpyyn, pestävä ja silitettävä hänen vaatteensa ja puettava mies taas edustuskuntoon. Naiset toimivat huoltajina ja äitihahmoina, jotka mahdollistavat yhä pahenevan alkoholismin. Oliko Leino mies vailla diagnoosia aikana, jolloin ADHD:tä tai Aspergeriä ei tunnettu?

Rajala esittelee laajasti Eino Leinon tuotantoa. Leinon sanomalehtipakinat ovat Rajalan mukaan aikansa lapsia. Ne eivät kovin helposti avaudu nykylukijoille: "Täytyy tuntea ajan poliittiset virtaukset ja vivahteet ennen kuin tämäntapaiset Teemun pakinat vihjailevassa ironiassaan avautuvat."  Minäkin yritin lukea pakinoita, joita löytyi kirjahyllystäni, mutta luovutin. Rajalalta sain ikään kuin professorin luvan tähän. Minulle oli uutta tietoa Leinon pelaama hauska roolipeli: Toinen hänen nimimerkeistään, Mikko Vilkastus, haukkui Uuden Suomettaren hävyttömiä hyökkäyksiä Eino Leinon teatteriarvosteluja vastaan.

Eino Leinon näytelmät eivät nekään olleet Rajalan mukaan erityisen onnistuneita, ja ne ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Ehkä uskallan kuitenkin kurkistaa niihinkin. Löytyyhän sellainenkin kokoelmanide kirjahyllystäni, samoin kuin Orja-romaanit, joista Rajala kirjoittaa pitkästi.

Romaanien osalta Panu Rajala toteaa, että nekään eivät aina avaudu myöhemmän ajan lukijoille. Suomen silloinen poliittinen tilanne (Venäjän sortotoimet, suomalaisuuden vastaiskut, toiveet itsenäisyydestä jne.) tekevät romaaneista ajankuvia, joissa ihmiset ovat karikatyyrejä ja ihmiskuvaus on toissijaista. Rajala kritisoi romaanien perusteettomia juoniratkaisuja suorasanaisesti: "Juonten sepittäjänä Leino on toivoton sohlaaja.. - Varsinaisia kauniita ja rohkeita mallia 1913."

Kaikki eivät ehkä pidä Panu Rajalan tavasta kirjoittaa näin suorasanaista tekstiä ja kirjoittaa itsensä mukaan tekstiin kommentoimalla faktoja. Minua se ei häirinnyt. Itsekin hieman ihmettelin aiemmassa postauksessani proosatekstejä. Ne kantoivat kyllä vähän aikaa, mutta hajosivat paikoitellen oudosti. Luin kuitenkin kiinnostuneena Rajalan analyysit lukemistani romaaneista Mesikämmen, Musti sekä Ahven ja kultakalat. Kun oli tarttumapintaa, Rajalan teksti avasi omia ajatuksiani, joita en ensin oikein saanut puetuksi sanoiksi.

Eino Leinon runojen arvoa Rajala ei tietenkään kiistä.

Virvatulessa käydään perinpohjin läpi Leinon rakkaudet ja ihastumiset. Ensimmäinen vaimo oli Freya Schoultz, huikea seurapiirikaunotar. Hän synnytti Leinolle tyttären, joka jäi ainoaksi lapseksi. Toisena on elämänkumppani runoilija L.Onerva, jonka kanssa Leino seurusteli jo naimisissa ollessaan. Leino ihastui myös Anni Swaniin ja rakastui näyttelijätär Ida Aalbergiin, joka oli kaksikymmentä vuotta Leinoa vanhempi. Toinen vihitty vaimo oli Aino Kajanus, säveltäjä Robert Kajanuksen tytär. Tämä avioliitto kesti vuoden. Aino Kallaksen kanssa Leinolla oli kielletty rakkaussuhde, kolmiodraama taaskin, josta kumpikin kirjoitti oman kirjansa: Aino Kallas Sudenmorsiamen ja Eino Leino symbolisen romaanin Ahven ja kultakalat. Aino Thauvon-Suits toimi Leinon huoltajana ja holhoojana Viron matkalla. Leinon kolmas vihitty vaimo oli Hanna Laitinen. Jotain Leinon erityispersoonasta kertoo, että hän näki kahvilla kaksi sisarusta. Hän aikoi kosia tummaa, mutta kun hän ei kosinnan hetkellä ollutkaan paikalla, Leino kosi vaaleaa heikkolahjaista ja heikkohermoista Hannaa. Avioliitto kesti pari päivää, ja viikon kuluttua Leino lähti omille teilleen. Hanna Laitinen päätyi mielisairaalaan. Lisäksi oli monia yksipuolisia rakkauksia, kuten esimerkiksi lepokodin johtaja neiti Maukonen, joka kuvan perusteella oli mieltynyt melkoisesti paitsi Leinoon myös alkoholiin. Minulle uutta tietoa oli myös Leinon tuttavuus Hella Wuolijoen kanssa, mutta se selittyy sillä, että Hellan mies Sulo Wuolijoki oli Leinon remukaveri.

Olen tiennyt Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletystä rakkaustarinasta, mutta uutta tietoa oli se, että Kallaksella oli useita suhteita ja romansseja avioliittonsa aikana, ja tähän hänen miehensä oli tyytyminen. Uutta tietoa oli myös se, että Kallas nimenomaan oli suhteen aloitteellinen osapuoli. Rajalan mukaan suhde ei fyysisesti yltänyt suudelmia ja halailua pidemmälle, mutta henkisesti se oli Aino Kallakselle kaikki: "Olen oikeastaan saanut elämältä kaiken, minkä olen toivonut, saadessani Eino Leinon."

Luultavasti kaikki naiset tarvitsevat syttyäkseen ja rakastaakseen juurikin vahvan henkisen kohtaamisen. Tässä Leino kyllä oli mestari. Lisäksi hän osasi helkytellä runoilla ja kirjeillään naisen sielua, mutta oliko hän seksuaaliselta suuntautumiseltaan sittenkään aivan "perushetero"? Miksi mikään suhde ei kestänyt? Miksi Leino menetti nopeasti mielenkiinnon vaimoonsa tai kulloiseenkin ihastukseensa? Rajalan mukaan Leino oli runorakastaja. Rajala kirjoittaa: "Shakki ja kirjat olivat hänen intohimonsa, ei niinkään rakastelu. Kun vaimo ja tytär oli hankittu, ne saattoi jättää oman onnensa ohjaukseen. ... Freya huomasi pian olevansa naimisissa työnarkomaanin ja alkoholistin kanssa." Sama toistui kaikissa suhteissa.

Saarikoskenkin mukaan "Leino tarvitsi naista tehdäkseen kirjoja, ei tehdäkseen lapsia." Aino Kallas pohti: "Tein sinusta runoilijan - olisinko jaksanut tehdä sinusta miehen?" Rajala vihjaa: "Leino, ikuisesti kahtia jakautunut..." - Miten niin? Mihin tässä viitataan? Rajala kuvaa Leinon Elämäni kuvakirjasta kertoessaan: "Melko vähän hän antaa itsestään, todellisista tunteistaan, taipumuksistaan, iloistaan ja pettymyksistään..." - Mihin taipumuksiin tässä viitataan? Onko alkoholismi tai syfilis syy siihen, että suhteet eivät onnistuneet, vai oliko sittenkin kyse "valtakunnan salaisuudesta" Leinon mahdollisesta aseksuaalisuudesta, vaikka sellaisella nimellä sitä tuskin tuolloin kutsuttiin?

(Aseksuaalisuus on seksuaalisen suuntautumisen muoto, jossa henkilö (aseksuaali) kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Tästä huolimatta aseksuaalilla voi olla jopa voimakas sukuvietti. Hän voi kokea toisia henkilöitä kohtaan muunlaista vetovoimaa, esimerkiksi aistillista (halaamisen tms. kaipuu) tai romanttista vetovoimaa (rakkauden kaipuu). Vaikka aseksuaalilla ei ole seksuaalista kiinnostusta vastakkaiseen sukupuoleen, hän voi olla silti kykenevä lisääntymään  https://fi.wikipedia.org/wiki/Aseksuaalisuus)

Kun lukee Panu Rajalan ja Hannu Mäkelän  kirjoittamat elämäkerrat peräkkäin, tulee Leinon erityisyys tässäkin toistuvasti esille. Mäkelä kirjoittaa: [tytöt vaativat Leinoa todistamaan miehuutensa] "ja kun siitä ei mitään tullut, niin hän sai heiltä tuomion: 'Et sie Ruotsin mushikka osaa 'ljuubia' Nämä rakkauden kaksi puolta kulkivat sittemmin  läpi koko Leinon elämän. Juuri kuten Onervallakin."

Löysikö Eino Leino siis L.Onervassa nimenomaan seksuaalisuuden kannalta ymmärtävän kumppanin, joka omien taipumustensa vuoksi saattoi ainoana hyväksyä Leinon kaikkine taipumuksineen? Mäkelä lainaa Nallessa ja Mopessa Onervan omaa tekstiä: "Tovereihin oli minulla useinkin omituinen taikavoima.Väliin kun esim. tunnilla katsoin vierustoveriani, saatoin hänet tärisemään ja intohimoisella äänellä sanomaan 'minä rakastan sinua' tai 'elä katso minuun noin'. Useat olivat minuun rakastuneita kuin poikaan."  

  

No, eihän tällä tietenkään ole mitään merkitystä; ei ollut silloin, eikä ole nytkään. Rajalan mukaan Leinon ja L.Onervan lähisuhde Roomassa kuitenkin epäonnistui, mutta jonkinlainen rakkaus, ystävyys ja työtoveruus säilyi läpi elämän. L. Onerva oli aina uskollinen Moppe, joka tarpeen mukaan hoivasi, jakoi ajatukset  ja (Mäkelän yhteiselämäkerran mukaan) myös päihde-elämän.

Henkilökohtaisten asioiden lisäksi Rajala tarjoaa mielenkiintoisia  historiallisia näkökulmia ja taustatietoa, esim. Juhani Ahon ja Eino Leinon oleskelusta punaisten valtaamassa Helsingissä. Molemmat kirjailijat toivottivat saksalaiset jääkärit tervetulleiksi auttamaan Suomea vapaustaistelussa, joka on tässä tapauksessa heidän kannaltaan ainoa oikea termi. Leino oli syvästi pettynyt punaisiin: hänen mielestään he syyllistyivät pitkään valmistellun ja odotetun tuoreen itsenäisyyden pilaamiseen. Tutustuminen Eino Leinon elämään antaa tietoa historiasta ja sopii siksi hyvin myös Suomi 100 -teemaan.

Panu Rajalan Virvatulta on helppo lukea, ja elämäkerrasta sain myös uutta tietoa ja uusia näkökulmia. Olen luullut, että Leinolla oli selkärankareuma, mutta Rajalan mukaan hänellä olikin selkäydintauti, joka johtui syfiliksestä, jota Freyakin kävi ulkomailla hoidattamassa.

Viihdyin hyvin Panu Rajalan elämäkertateoksen seurassa. Kirjan 563 sivua (+ viitteet ja lähteet) sai kevyesti loppuun. Siinä oli asiaa, perinpohjaista paneutumista aiheeseen, uutta historiallista tietoa ja sopivasti myös hieman viihteellisyyttä (juoruja) Leinon yksityiselämästä. Kaikki eivät ehkä tätä näkökulmaa sulata, mutta minusta oli mielenkiintoista, että kansakunnan kaapin päällä oleva patsas otetaan alas, puhalletaan sen päältä pölyt pois ja tutustutaan ihmiseen, ei vain ylistettyyn runoilijaan. Runoilijana ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhujana Eino Leinon vaikutusta ei kukaan voi siltikään kiistää, vaikka näkökulma olisikin hieman toisenlainen.

Suomi 100 -teemaan sopii myös Rajalan kirjoittama Naisten mies ja aatteiden - elämäkertateos Juhani Ahosta.  Mika Waltarista kertovan teoksen Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset olenkin jo lukenut. Odottamassa on myös Silja Vuorikurun Aino Kallas - Maailman sydämessä. Mielenkiintoisia lukuhetkiä on siis luvassa jatkossakin. 

Ilkka Remes: Kiirastuli

Huh, huh, mikä kirja! Ilkka Remeksen Kiirastuli  (2016) on piinaavan todellinen ja ahdistavan autenttisen tuntuinen. Henkilöt ja paikat ovat todellisia: Juha Sipilä, Petteri Orpo, Timo Soini, Päivi Nerg... Fakat kuulostavat todellisilta: pakolaiset, terrori-iskut, Ruotsin keskustelut Natoon liittymisestä, Venäjän eduksi toimivat suomalaiset bulvaanit, rajan takaa tulevat pakolaiset, ydinvoimalahanke, ja kaiken taustalla Venäjä, joka haluaa lietsoa Suomen kahtiajakautumista ja epäjärjestystä, kunnes suomalaiset itse haluavat liittyä äiti-Venäjän yhteyteen vakauttaakseen olonsa. On tahoja, joiden mukaan itäinen integraatio on parempi vaihtoehto kuin läntinen epävakaus.

Kirja on niin toden oloista, että se on ahdistavaa luettavaa.
Todellisten henkilöiden ja tapahtumien  lisäksi ihan mahdolliselta kuulostaa sekin, että yksi henkilö hallinnoisi 10 verkkoidentiteettiä, joista kullakin on konkreettinen ja uskottava tausta sekä persoonallisia yksityiskoteja. Tällä tavoin voitaisiin kasvattaa lumipalloefektin tavoin aggressiivisuutta kohdehenkilöä tai jotakin asiaa kohtaan. En tiedä, mutta mahdollisesti some voi toimia näinkin.

Onneksi kirjailija osaa kuitenkin välillä etäännyttää ja pudottaa lukijan niin, että hän voi huokaista helpotuksesta. Tämä on sittenkin fiktiota: Kirjassa Venäjän presidentti on Mihailov, ja Medjedev on entinen pääministeri. Ahvenanmaalla ja Hangossa ei sittenkään ole venäläisiä tukikohtia. Suomalaiset eivät ehkä sittenkään jatkaisi terasseilla istuskelua ja juoksulenkkejään rauhassa tukikohdista ja Suomeen tulleista amerikkalaisjoukoista huolimatta.

Kiirastuli on samaa sarjaa kuin aiemmin ilmestyneet trillerit Horna (2014) ja Jäätyvä helvetti (2015), jotka nekin ovat saavuttaneet suuren suosion.

Remes kirjoittaa vauhdikkaasti ja vetävästi. Teksti etenee sujuvasti, ja kirja on jännittävä ja nopeasti luettava. Remes käyttää faktaa ja fiktiota yhdistelevää tyylilajia mestarillisesti. Ymmärrän kyllä hyvin hänen kirjojensa suosion. Lukijan on syytä kuitenkin olla kriittinen, eikä uskoa kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä. Remes kuuluttaakin nimenomaan lähdekriittisyyden perään, eikä vain kirjojensa osalta.

"Olen tarinoita tehdessäni tottunut yhdistämään totta ja kuviteltua. On hämmentävää seurata, kuinka näitä kahta elementtiä surutta sekoitetaan toisiinsa nykyisin myös valtiollisessa viestinnässä psykologisena vaikutuskeinona.

Vielä hämmentävämpää on nähdä kuinka vaikeaa kansalaisten on hahmottaa näitä piilovaikuttamisen keinoja. Se ei ole ihme, sillä faktan ja fiktion rajaa häilytetään ja todellisuutta rakennetaan poliittisten tarkoitusperien mukaisesti yhä taitavammin".  (https://ilkkaremes.wordpress.com/)

Sivustolla esitellään Remeksen kirjoja, ja sieltä voi lukea myös mielenkiintoisia taustatietoja ja kritiikkejä kirjoista. Suosittelen sekä kirjaa, että sivustoon tutustumista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerrin kirja Kaikki se valo jota emme näe pyöri pitkään kotonani, ennen kuin sain tartuttua siihen. Jatkoin moneen kertaan laina-aikaa, ja aina vain joku muu kirja meni lukujonossa ohitse. Viimein uusiminen ei enää onnistunut, ja lukeminen oli aloitettava kiireesti. No, sakkomaksuahan siitä tuli, koska kirjaa ei voinut lopettaa, silloin kun oli palautuspäivä. Onneksi kirjaston sakkomaksut ovat niin pieniä, että neljän päivän jälkeenkin olin kirjastolle velkaa vain 60 senttiä.

Kaikki se valo jota emme näe sai Pulitzer-palkinnon 2015. Pulitzer on Yhdysvalloissa myönnettävä arvostettu palkinto, joka myönnetään kolmella alalla: journalistisista ja kirjallisista saavutuksista sekä sävelteoksista. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pulitzer-palkinto)

Tarinan keskeiset henkilöt ovat saksalainen Werner ja hänen sisarensa. Werner on matemaattisesti ja teknisesti huippulahjakas nuori, joka vain haluaa opiskella parhaissa kouluissa. Natsit haluavat lahjakkaat omiin riveihinsä ja omiin kouluihinsa. Wernerin mielenkiinto on opiskelussa ja itsensä älyllisessä haastamisessa. Hän ei kyseenalaista, eikä vastusta koulussa tapahtuvia asioita, eikä ehkä tiedäkään, mitä koulun ulkopuolella tapahtuu, ennen kuin kohtaa ruumisjunan, joka on hänelle ensimmäinen ja järkyttävä herättäjä siihen, mitä sota todella on. Kolmas  keskeinen henkilö on ranskalainen tyttö, sokea Marie-Laure. Nuorten elämät kohtaavat kaikille merkityksellisellä tavalla. Muitakin henkilöitä tietenkin on, mutta henkilöiden määrä on lukijaystävällisesti rajattu.

Kirjassa on lyhyitä lukuja, joten aloittamisen jälkeen lukeminen sujui nopeasti. Lyhyet luvut kääntävät aina uuden näkökulman käsiteltävään asiaan: Kuvataan sotaan valmistautumista, natsismin nousua ja näiden näkymistä tavallisten ihmisten, lasten ja nuortenkin elämässä.

Asioita todetaan. Mitään ei selitellä, eikä kommentoida. Mitään ei osoitella. Kerrotaan vain toteavia pieniä tapahtumia, jotka paljastavat sodasta ja natsismista eri puolia. Pienin elein kuvataan, että tutun kerrostalotädin takkiin on ilmestynyt keltainen tähti ja että ihmisiä katoaa yhtäkkisesti. Toteamalla kuvataan "saastaisten" vankien kohtelu, koululaisten joukkopieksämiset, jotka kohdistuvat heikkonäköiseen lintuharrastajaan, sokean kiusaaminen, natsien ahneus, massa-ajatukset, lapsillakin. Kaikki kerrotaan toteavan hienovaraisesti. Lukijalle annetaan aikaa ymmärtää.

Kaikki se valo jota emme näe näyttää, miten sota koskettaa kaikkia. Sodan myötä ihmisistä tulee esille ahneus, lojaalisuus, massan mukana tai omien arvojen mukaan toimiminen, kiihkomielisyys, maltillisuus, vahvuus, pelottomuus, ja myös unelmointi. Ulkoisesti heikko voi olla sisäisesti vahva, niin vahva, että hänet rikotaan. Hänen leukansa murretaan. Hänen ajatuksensa tuhotaan. Hänet hakataan aivovammapotilaaksi. Ulkoisesti sokea voi olla sisäisesti näkevä, ja pieni lapsikin voi nähdä totuuden.

Kirjassa etsitään myös huippuarvokasta timanttia. Kirjan rakennekin on täydellinen timantti: lyhyet luvut näyttävät tarinan eri puolia, ja kaikkien henkilöiden tarinat saatetaan loppuun. Tämä kirjatimantti on täydellinen. Luettuani sen ajattelin, että en enää voi lukea muita kirjoja.

Doerrin kirjassa on pelottavia yhtäläisyyksiä tähän päivään: vihapuheet niitä kohtaan, jotka eivät kuulu "meihin", sivistyksen ja tieteen saavutusten mitätöinti, vastakkainasettelut ja populistiset johtajat Euroopassa ja muualla maailmassa. Kuitenkin valo heijastuu timantista, ja se valo on hyvyyttä. Kaikki se valo, jota emme näe, on hyvyyttä, jota ei voi tuhota. Se on hyvyyttä olosuhteista huolimatta.