Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?

Pohjanpystykorva Aapo somistaa postauskuvaa Helena Telkänrannan kirjasta Millaista on olla koira? (SKS Kirjat, 2023).  Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteiden tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? (SKS 2015) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, Lauri Jäntin palkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden. Teos palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona. (Takakansitekstiä).

Tänä vuonna on ilmestynyt myös Millaista on olla kissa?

Telkänranta kirjoittaa tuoreesta tutkimustiedosta kansantajuisesti. Hän tuo esille hienotunteisesti koirien kasvattamista positiivisin menetelmin. Hän ei saarnaa eikä julista ainoaa totuutta, miten koirien kanssa tulisi toimia, joten kirjaa on miellyttävä lukea. Telkänranta esittelee koirien oppimista, tunteita, eroahdistusta ja paljon muita mielenkiintoisia asioita. Susien käyttäytymisen esittely on myös hyvin mielenkiintoista. Sudet kuuluvat asiaa sen vuoksi, että osa susien käyttäytymistä määräävästä geeniperimästä on näkyvissä myös koirilla.

Kirjasta välittyy rakkaus koiria kohtaan ja myös huoli liiallisesta rodunjalostuksesta, josta seuraa koirille terveysongelmia ja kiputiloja. Telkänranta kyseenalaistaa hienovaraisesti ja saarnaamatta myös pienten koirien pitämisen ikään kuin nukkeina.

Asiaa on sopivasti ja kivalla tavalla esitettynä. Iso plussa tulee kirjoitustyylistä, joka ei ole hyökkäävää eikä tuomitsevaa. Koirien väkivaltaisen kohtelun Telkänranta kuitenkin tuomitsee tutkimustiedolla perustellen, ja aivan syystäkin.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

JP Koskisen Tulisiipi ( 2019) ja Haukansilmä (2021) liittyvät suomalaistaustaisen Frostin suvun tarinaan. Tulisiipi ilmestyi aiemmin, mutta kertoo myöhemmistä vaiheista Kaarle-pojan näkökulmasta. Haukansilmä on hänen isänsä (Georgen)  tarina ja sijoittuu villin lännen asuttamiseen, rautateiden rakentamiseen ja intiaanisotiin. 

Kirjat eivät ole aivan yksi yhteen jatkumoa toisilleen. Tarkkana lukijana jäin ihmettelemään paria kohtaa: Tulisiivessä sanottiin isän ja hänen veljensä olleen 1- ja 2-vuotiaita, kun he tulivat Amerikkaan. Haukansilmässä pojat ovat vanhempia. Toinen yksityiskohta oli veljen nimi: Tulisiivessä Yrjön eli Georgen veljen nimi on Janne, ja hän on pikkuveli. Haukansilmässä on isoveli Veikko eli William. Jos tarinat lukee erillisinä, asioihin ei varmaan kiinnitä huomiota, mutta jos ne lukee jatkumona, niin kuin minä, ristiriita heräsi ja alkoi vaivata.

Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Kaarle-pojan äiti (Anna) kuitenkin saatiin tarinaan mukaan, mutta hänenkin osalta jäin ihmettelemään erästä seikkaa. Jääköön se nyt kuitenkin sen enempää pohtimatta, koska kirjailijalla on vapaus kirjoittaa, mitä ja miten haluaa. Tulisiivestä tuttu isä Georgen ystävyys Kolmen Arven kanssa tuli kuitenkin erittäin hyvin selvitetyksi.

Haukansilmä sisältää paljon tappamista ja julmuutta, mutta minä, herkkä lukija, pystyin sen silti lukemaan, koska tarina on niin hyvin kerrottu. Haukansilmä (eli George) siirtyy tapahtumasta,  tehtävästä, roolista ja elämänvaiheesta toiseen hetkessä eläen. Tunteista ei puhuta kuin vain kerran, kun Haukansilmä sanoo rakastavansa Kamisen lapsia. Ehkä juuri tämä elokuvamainen kohtausten rakentaminen auttoi myös minua seuraamaan vain tapahtumia ja patoamaan liian eläytyvät tunteet. Tapahtumat eivät tulleet uniin yhtään kertaa.

Vaikka monenlaiset julmuudet ja tappaminen ovat jatkuvasti läsnä, vastapainoa tarinassa antavat syvät ystävyyssuhteet, Haukansilmän rehellisyys ja rohkeus, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja hauska kielenkäyttö, josta kuultaa villin lännen asukkaiden moninaiset taustat. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja ovat mielestäni lakotat Kamise ja Ihatota sekä valkosilmistä Foorfinger-Bob, Elmore ja Al Sieber. Nämä persoonat jäävät elämään, kun kirjan kannet sulkeutuvat.

Hienon lisän tarinaan tuovat myyttiset kohtaukset: Ukkoslintu ilmestyy uniin antamaan Haukansilmälle tehtäviä, kuolleiden läheisten henget antavat neuvoja ja ovat läsnä tarvittaessa sekä Haukansilmän näkemät enneunet. Kerronnan visuaalisuus auttaa näkemään tapahtumat todellakin kuin elokuvassa.

Vuosien jälkeen Georgen (eli Haukansilmän) kohtaaminen äidin kanssa ei suju toivotulla tavalla. Jäin miettimään äidin motiivia poikansa hylkäämiseen ja vaivalla hankittujen posliinikuppien ja lautasten palauttamista. Ehkä se oli äidin selvitytymiskeino: unohtaa menneet, joille ei enää mitään voi, ja aloittaa uusi elämänvaihe. Ehkä se oli äidin keino suojella itseään, kun pojan myötä kaikki tappaminen tuli liian lähelle. Ehkä äiti halusi pitää kiinni siitä hyvästä, jota joskus oli enemmän kuin pahaa.

..."Yritä ymmärtää minua. Rakastan sinua yhä ja muistan sinut aina tarmokkaana poikana, joka vahti äitiään, että tämä sai lypsää rauhassa. Menetin sinut vuosikausiksi, ja vaikka palasit takaisin, jotain jäi palaamatta. Se ei ole sinun syysi, niin vain kävi.

Toivotan sinulle ja vaimollesi onnea! Paketissa on ne kupit ja lautaset, jotka annoit minulle lahjaksi. Yhdestä on pieni pala pois, mutta muuten ne ovat hyvässä kunnossa.

Rakkain terveisin,

Äiti" 

Jotta historiaa voi kirjoittaa näin eläväksi ja aidolta tuntuvaksi tarinaksi, tarvitaan kirjailijalta valtava määrä pohjatyötä. Kiitos kirjasta @JP Koskinen! Olen myös kiitollinen ystävälle, joka vinkkasi tästä kirjasta ja kirjailijasta. Aion jatkaa JP Koskisen tuotantoon tutustumista. Seuraavaksi odottelen kirjastosta Ristiretki-sarjaa.

Alla olevasta linkistä voi kurkistaa blogipostaukseeni JP Koskisen Tulisiivestä

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen

JP Koskinen: Tulisiipi

En ole aiemmin lukenut JP Koskisen tuotantoa. Sain ystävältä vinkin Haukansilmästä, mutta googlettelun jälkeen huomasin, että Tulisiipi ilmestyi aikaisemmin (2019), joten aloitin siitä.

Tulisiipi kertoo suomalaistaustaisen Amerikan siirtolaisperheen tarinan. Isovanhemmat ja vanhemmat ovat 1. polven siirtolaisia, Kaarle-poika on jo syntynyt Amerikassa. Nimetkin ovat amerikkalaistuneet: Jannesta on tullut James, Yrjöstä George ja Ailista Ellen. Kieli on paikoitellen hauskaa sekakieltä, jota on kirjoitettu puhekielenä, niin kuin äännetään: "juu nou."

Lama-ajan tullessa sosialistit alkavat puhua Neuvostoliitosta ja Karjalan ihmemaasta, työläisten paratiisista, jonne myös Kaarlen perhe päättää lähteä. Kaarle haaveilee lentämisestä; muu on merkityksetöntä, ja hän sopeutuu muutoksiin nopeasti, koska pään sisällä on elämän tärkein asia, unelma. 

Sopeutuminen oleviin olosuhteisiin ja eläminen käsillä olevassa hetkessä onkin hänelle tunnusomaista. Myöhemmissä elämänvaiheissa sopeutuminen ja myönteinen suhtautuminen vastaan tuleviin asioihin tulevat esille mm. näin:

"Aurinko paistoi, hanki kimmelsi. Jos oli kuoltava, oli ainakin kaunis päivä."

Uusi kotimaa ja Petroskoi osoittautuvat melko nopeasti pettymykseksi. Stalin johtaa itsevaltaisesti maata, sotaan valmistaudutaan ja tuttuja ihmisiä alkaa kadota. Kehenkään ei voi luottaa. Teräväpäiset nuoret Kaarle ja Linda löytävät metsästä sammaleeseen haudatun miehen, jonka otsassa on reikä. Myöhemmin Kaarle tietää, että kadonnut ameikansuomalainen, Matti, ei tule takaisin, koska jäljistä päätellen metsään on raahattu jotain, ja NKVD:n  miehellä on Matin taskukello. NKVD oli Neuvostoliiton sisäministeriö, josta voi lukea lisätietoa alla olevasta linkistä.

Jossakin vaiheessa paluu takaisin Amerikkaan alkaa tuntua houkuttelevalta. Sattuman johdosta Janne-sedän ja Kaarlen matka keskeytyy ja pakkopäämääräksi tuleekin Siperia, Kaarlen osalta jopa kaksi kertaa. Linda oppii nopeasti käyttämään systeemiä hyväkseen ja pääsee luovimaan yhteiskunnassa korkeaan asemaan. Lapsuuden ystävien tiet erkaantuvat pitkäksi aikaa, mutta yhdistyvät taas vuosien kuluttua vahvalla tavalla.

Neuvostoliitto ottaa ja antaa. Kaarle menettää paljon, mutta pääsee myös toteuttamaan unelmaansa, jopa Gennadi Timošev Zamorozkin -nimisenä taistelulentäjänä. Hän on nuoresta iästään huolimatta ilmiömäinen. Lopulta hänen tiensä johtaa kylmänsodan kiihtyvään avaruudenvalloittamiskilpailuunkin.

JP Koskisen Tulisiiven tarina kantaa alusta loppuun asti. Kylmänsodan ajanjakso tuntui lukiessa aluksi vähän  turhalta, mutta loppua kohti edetessäni huomasin, että sitä ei olisi mitenkään voinut jättää pois. Se on olennaisen tärkeä ja lopulta äärimmäisen koskettava osa tarinaa ja antaa uudenlaisen, mahdollisen näkökulman, myös Juri Gagarinin tarinaan.

Olen vaikuttunut tästä kirjasta ja Koskisen tavasta kirjoittaa. Historia tulee eläväksi aidonoloisten henkilöiden ja tapahtumien kautta. Luen heti seuraavaksi Haukansilmän, joka takakansitekstin mukaan kertoo, kuinka Kaarlen suku saapui Amerikkaan. Myös muu tuotanto alkoi kiinnostaa.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen teoksistaan saa linkistä: https://www.jpkoskinen.com/biografia/

Lisätietoa NKVD:stä: https://fi.wikipedia.org/wiki/NKVD

Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Vuoden 2019 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti upea Metsä meidän jälkeemme, jossa Jenni Räinä ja Pekka Juntti ovat kirjoittajina Anssi Jokirannan ja Anna Ruohosen lisäksi. Sen jälkeen sekä Juntilta että Räinältä on ilmestynyt myös romaani. On mielenkiintoista, että taitavien kirjoittajien yhteistyö näkyy myös tässä kirjassa, jonka kiitoksissa Juntti mainitaan. Suo muistaa (2022) on Räinän esikoinen. Kirjan harvinaisen kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Tapahtumapaikkana kirjassa on pohjoissuomalainen syrjäkylä, jossa on tyhjentyneitä taloja ja Koskenniskan kyläkoulu. Se sijaitsee n. 20 kilometrin päästä keskustasta, pienehköstä kaupungista. Kesällä aurinko paistaa yöt läpeensä, sääskiä ja mäkäräisiä on. Suurpetokeskuksen mainitseminen sai arvailemaan karttamerkkejä Kuusamon suuntaan.

Keskeisenä toimijana on ekoyhteisö, jonka päämääränä on ennallistaa lähialueen soita. Vähän yli kolmikymppinen Juho ostaa vanhan koulun, johon pikkuhiljaa muuttaa asumaan samanhenkisiä ihmisiä. Halutaan olla mahdollisimman omavaraisia, elää rauhassa ja vain vähän kuluttaen. Luonnonläheinen elämäntapa yhdistää. Yhteistyö on saumatonta. Idylli alkaa muodostua.

Juhosta tulee yhteisön puheenjohtaja. Hänen vankkumaton uskonsa asiaan ja vakuuttava puhetapansa toimivat puheenjohtajuuden puolesta. Toiset ovat tyytyväisiä, kun joku tekee päätökset ja kaikki voivat osallistua työhön parhaiden kykyjensä mukaisesti. Oikeassa olemisen taakka alkaa kuitenkin painaa Juhon harteita, ja hän sortuu asioiden salailuun ja totuuden pimittämiseen, millä on yhteisöä hajottava vaikutus.

On mukavaa, että yhteisö ei ole kiihkomielinen, joten heidän elämänsä seuraaminen on lukijallekin rauhallista. Ihmissuhteitakin muodostuu yhteisön sisällä, ja myöhemmin, kun Hellä tulee kylälle tyhjentämään vaarinsa taloa. Maalaiselämän ja ihmisten kuvaus on aitoa.

Myöhemmin koululle muuttaa myös suorasukaisempiin toimintatapoihin tottunut ekoaktivisti Amalia, joka rikkoo yhteisön tunnelman ja asettaa Juhon aseman, johtamisen ja koko toiminnan kyseenalaiseksi. Amalian myötä myös lukijan rauha rikkoutuu ja ilmastoahdistus tunkee päälle ikävällä tavalla.

Suo muistaa -kirjan luontokuvaukset ovat tavattoman kauniita, ja niistä välittyy kirjoittajan arvostus luonnon monimuotoisuutta kohtaan ja rakkaus luontoon. Pienilläkin teoilla on merkitystä. Hellän pohdinnat kuvastanevat kirjailijan omia ajatuksia. 

"Ajatus suuruudesta ajoi miettimään pieniä asioita vielä merkityksellisimpinä. Kadonneet vuorijonot korostivat sitä, kuinka tätä hetkeä tärkeämpää ei ollut."

Luontokuvausten lisäksi huomiotani kiinnitti vaarin talon kuolinsiivous: tavaran määrä on tuttua, koska kaikki on säästetty vuosikymmenten ajan. Työtapojen kuvaus sekä koulun kunnostuksessa että suon ennallistamisessa olivat mielenkiintoista luettavaa, ja tuli mieleen, että kirjailijalla on asioista kokemusta tai hyvät pohjatiedot.

Aavistin, että Virva-hevosen karkaaminen on idyllin kannalta käännekohta. Olin oikeassa. Kun Hellä saa vaarinsa talon tyhjennettyä, on päätöksen aika: lähteäkö omilleen Norjaan vai palatako katsomaan, onko Koskenniskassa vielä toivoa. Loppu on kielellisesti kaunis ja toivon kannalta tärkeä, mutta se jättää asiat kuitenkin avoimeksi. Hyvä niin.

"Mustuus oli läpitunkematon, taivaalla ei tähteäkään. Siinä oli jotain lohdullista.

Yhtä aikaa alku ja loppu, kohtu ja maa, ei mitään ympärillä ja kaikki ympärillä." 

         

Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni kirjoista Metsä meidän jälkeemme (joka kirjoitushetkellä oli Botnia-palkintoehdokas) ja teoksesta Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joissa Jenni Räinä on yhtenä tekijänä.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jenni+R%C3%A4in%C3%A4

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Omasta kirjahyllystäni löytyi eteläpohjalaista suunpieksäntää, suuria egoja ja tiukkoja tilanteita, joiden parissa viihdyin oikein hyvin. 

Antti Tuurin Lakeuden kutsu (1997) on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Tämä ja Pohjanmaa ovat tähän asti olleet minulle tuttuja vain elokuvaversioina. Jostakin syystä kirjat ovat jääneet lukematta, mutta nyt oli sopiva hetki paikata tuo aukko sivistyksessä. Ehkäpä luen myös sarjan muut osat.

Ilkka Vanteen ohjaama elokuva vuodelta 2000 voisi oikeastaan olla kirjan sisarus, joka vahvistaa tekstiä. Niinpä kirjoitan myös elokuvasta.

Elokuvan  käsikirjoituksesta vastaa Antti Tuuri ja Ilkka Vanne.  Elokuva nostaa romaanin naljailevan vuoropuhelun ja vahvat pohjalaispersoonat niille kuuluvaan arvoonsa. Näyttelijäsuoritukset ovat niin vahvoja, että ne värittivät myös lukukokemusta, vaikka elokuvan katsomisen ja lukemisen välillä oli pitkä aika. Kirja ja elokuva toimivat yhdessä erittäin hyvin, ja ne voisikin lukea ja katsoa rinnakkain.

Lakeuden kutsu - elokuvan päärooliin Erkki Hakalaksi ei oikein tunnu kukaan muu sopivankaan kuin Kari Väänänen, jonka karisma ja persoona ovat siihen juuri sopivan isoja. Esko Nikkari on ylittämätön. Samuli Edelmann, Vesa Vierikko ja Mari Rantasila tekivät myös rooleissaan unohtomattoman vaikutuksen. Roolimiehitykset ovat kertakaikkisen onnistuneita. 

Mielenkiintoista on, että kirjan tapahtumat etenevät naljailevan ja itsetietoisen vuoropuhelun varassa, mutta kirjassa ei vuoropuhelua ja suoria lainauksia ole kuin muutama, pari kolme. Tuurin referointityyli on kyllä täysin omalla tasollaan. Ilman vuoropuheluakin eteläpohjalainen luonteenlaatu ja puheenparsi tulevat hyvin esille.

Pohjanmaa-sarja kertoo Hakalan sukutarinan ja antaa samalla katsauksen Suomen lähihistoriaan. Pohjanmaa-sarjan osat ovat: Uusi Jerusalem, Maan avaruus, Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Niiden tapahtuma-aika etenee kronologisesti, mutta kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina.

Lakeuden kutsu -romaani päättyy positiivisissa tunnelmissa, mutta kyllä elokuvan loppuhuipennus vie tässä mielestäni  voiton.

Lisätietoa elokuvasta Lakeuden kutsu

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakeuden_kutsu

Lisätietoa Pohjanmaa-elokuvasta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjanmaa_(elokuva)