Anu Kolmonen: Taapelitaivas

Anu Kolmosen Taapelitaivas kertoo Friita Peltolan elämäntarinan syntymästä kuolemaan. Tarinaan mahtuu kolme sukupolvea: Kemiin tullut "omantunnon morsian" (äiti), Friita sekä Vappu ja Aarre -kaksoslapset. Aikajana ulottuu Friitan syntymästä 1931 nykyvuosiin, korona-aikaan ja hieman sen yli. Tapahtumapaikkana on Kemi.

Sota vie Friitalta jo pienenä lempeän isän ja kodin turvan. Vaikka sotalapsiaika Ruotsissa oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, pohjimmaisena tunteena ovat traumaattiset erokokemukset ja lähtemätön suru. Ensin piti erota äidistä ja kaikesta tutusta, sitten mammasta ja Nisse-papasta, sitten vielä pikkusiskosta ja lopullisesti äidistä 14-vuotiaana. Äidin valinta kahden Ruotsista palaavan lapsen välillä jättää ikuiset haavat.

Muutaman vuoden kuluttua menetyksiä tulee lisää. Friita jää nuorena leskeksi ja kaksosten yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hänellä on vain yksi lapsi. 

Friita on oppinut jo varhain, että on vain pärjättävä yksin. On oltava vahva. Kirjan kustantaja Aviadorin sivulla kuvataan, mitä elämä Friitalle ja muille sodasta toipuville on:

"Tekee työnsä, kantaa osansa ja rakentaa elämälleen katon sekä seinät. Jos kattoon, kenkiin tai sieluun tulee reikä, ihminen paikkaa sen itse. Tilkitsee sillä, mitä on saatavilla."

(https://www.aviador.fi/product-page/taapelitaivas. Luettu 11.4.2025)

Hilma on ystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut. Kun Friita vain makaa surun syövereissä sängyssä, Hilma konkreettisesti repii ystävänsä ylös ja pakottaa jatkamaan elämää ja huolehtimaan lapsista. Tämä kohtaus kirjassa on voimakas ja yksi mieleen jäävimmistä. Hilma myös keksii keinon, jolla naiset voivat elättää itsensä ja lapsensa: Sahalle tarvitaan työntekijöitä. Sahasta tuleekin naisille "leivän isä" vuosikymmeniksi.

Köyhyyttä on, mutta onnen elementeiksi muodostuvat  hyvät asiat: oma koti, pieni peruna- ja kasvimaa, kellarin säilykkeet ja taivaansininen lintujen kylpyallas pihalla.

Tapelitaivaassa on paljon kaunista ja koskettavaa. Varsinkin kirjan loppu on liikuttava. Edesmenneet rakkaat tulevat hakemaan Friitaa, ja kurjet näyttävät tietä:

"Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”

Historiallisen ajan kuljettaminen ja Vapun vanheneminen äitinsä rinnalla eivät kaikin paikoin olleet mielestäni uskottavia. Olisin myös toivonut, että Friitan ja Hilman ystävyys olisi kuvattu naisten lujana ystävyytenä ilman sateenkaarivivahteita, jotka mielestäni vaikuttivat muodikkaasti päälleliimatuilta.

En tiedä, onko henkilöillä todellisia esikuvia. Joka tapauksessa Friita Peltolan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi,  ja Anu Kolmonen ansaitsi tulla valituksi vuoden 2024 Botnia-palkinnon voittajaksi.

Sini Silveri: Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä

                                               

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä on tuore elämäkerta lahjakkaasta pohjoissuomalaisesta kirjailijasta ja kuvataiteilijasta. Teos on Gummeruksen kustantama ja se ilmestyi 2024. 

Olen nuorena lukenut koko Mukan proosatuotannon, ja myös kuvassa näkyvän Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukka: Legenda jo eläessään (1988). Se löytyy kirjahyllystäni, kuten myös taustalla oleva Riitta Kuusikon 1996 toimittama Timo K. Mukka 1955 - 1973.

Valtavan suuren lähdeaineiston joukossa Silverin kirjassa ovat myös nämä teokset. Paasilinnan elämäkertaa Silveri tosin kritisoi ja osoittaa siitä suoranaisia virheitä ja myös, kuinka Paasilinna asettui Tuula Mukan yläpuolelle ja kuvitteli tietävänsä asiat paremmin kuin läheisin ihminen. 

Sini Silveri on takaliepeen mukaan "runoilija ja esitystaiteilija, jonka juuret ovat Torniojokivarressa." Myös minun juureni ovat siellä, ja siksi minusta tuntuu, että  Silveri on tavoittanut olennaiset asiat tuon alueen ihmisistä. Esipuheen hän on kirjannut Juoksengissa, minullekin tutussa maisemassa, ja kirjoittaa liikuttavasti: "Kiitän Torniojokea, mahdollisuutta viettää iso osa kirjoittamisen ajasta sinun kanssasi." Tavoitan maiseman ja kiitollisuuden tunteen. 

Silverin käyttämien lähteiden määrä ja valtava taustatyö on vaikuttavaa! Elämäkerta antaakin Mukasta laajan  kuvan ihmisenä, kirjailijana ja taiteilijana. Erilaisia tekstinäytteitä on paljon, ja ne avaavat Mukan persoonaa ja ajattelua. Valtavan hienot ja hiotut lauseet nousevat teksteissä hyvin esiin, olipa sitten kyse lehtikirjoituksesta, kirjeestä tai kaunokirjallisesta teoksesta.

Sini Silverillä tuntuu olevan tunneyhteys Mukkaan. Hänen kerrontatapansa on rinnalla olevaa, arvostavaa ja tarkkailevaa. Se ei ole millään tavalla ylhäältä alas suuntautuvaa tai toisaalta kohdehenkilöää ylöspäin palvovaa. Kerrontatapa on ikään kuin vertaisen ystävyyttä. Silveri kuvaa kyllä myös Mukan elämän huonompia puolia, kuten pelaamista, juomista ja holtitonta rahankäyttöä, mutta ennen kaikkea hän nostaa esille hyviä asioita Mukasta: kiltteyden, rakkauden perhettä kohtaan ja huolenpidon, vaikka ajat olivat monin tavoin vaikeat. Koskettavaa on, että Silverin mukaan Timon kuoltua Tuula Mukka ei koskaan löytänyt Timon kaltaista rakkautta.

Elämäkerran kautta  Timoon, (Silveri käyttää usein kohdehenkilöstä nimenomaan etunimeä), on helppo ikään kuin rakastua ja todellakin luoda tunneyhteys häneen, vaikkakin vain kirjan välityksellä ja yli 50 vuotta kuoleman jälkeen. Olihan hän eläessään älykäs, sivistynyt, herkkä ja syvällisesti tunteva, kauniisti kirjoittava nuori mies. Hämmästyttävää on tiedostaa kirjailijan ikä: kypsän esikoiskirjan ilmestyessä Mukka oli vasta 19-vuotias. Kaikki päättyi jo 10 vuotta myöhemmin. Kuollessaan Mukka oli siis vain 29-vuotias. Kymmenen vuoden aikana ilmestyi koko tuotanto, jota usein oli pakko kirjoittaa hengenhädässä, jotta perheelle tulisi edes jonkinlaista toimeentuloa.

Tämä ei tule esiin Silverin kirjassa, mutta lukiessani elämäkertaa Mukan persoona, sisäinen kirjoittamisen palo ja elämäntarina alkoivat mielessäni vertautua Aleksis Kiveen.  Molemmilla oli vahva tietoisuus omasta tehtävästään ja vahva näkemys kirjoittamisensa tärkeydestä. Molemmat olivat erittäin  lahjakkaita sanankäyttäjiä. Molemmat myös pelkäsivät mennä näytelmänsä ensi-iltaan. Molemmilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia ja ongelmia terveyden kanssa. Molemmilla oli myös hankala suhde alkoholiin.  Molempien elämä päättyi varhain (Kivi kuoli 38-vuotiaana),  ja mikä traagisinta: molempien terveydentilaan ja kuolemaan johtaneiden tapahtumien taustalta löytyy murskaavaa ja häpäisevää panettelua, mitätöintiä ja teilaamista. Aleksis Kiven terveydentilan romahtamiseen vaikutti professori August Ahlqvistin murska-arvostelu Seitsemästä veljeksestä. Timo K. Mukan terveyttä heikensivät Hymy-lehden valheelliset ja vahingoittavat jutut. Varsinkin viimeinen, vain muutama kuukausi ennen Mukan kuolemaa ilmestynyt juttu "Riiput jo ristillä. Timo K. Mukka", oli tuhoisa. Tekstissä valehdeltiin ja vähäteltiin Mukan elämäntyötä. August Ahlqvist väheksyi ja lyttäsi  Kiven elämäntyön.

Mukan ystävät olivat Hymyn jutusta järkyttyneitä ja päättivät yhdessä Mukan kanssa kirjoittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle kehottaen kiirehtimään intimiteettisuojalain säätämisessä. Persoonallinen lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi oli monien muiden mukana saanut myös osansa Hymyn loanheitosta. Kariniemen ehdotus Timon puolustamiseksi on omaperäinen ja rohkea. Koska se myös naurattaa minua, lainaan sen Silverin kirjasta tähän kokonaisuudessaan:

"Lisäksi Annikki ehdotti, että olisi tärkeää vetää yleisön huomio pois Timosta, joka oli sairas, jonka oli saatava lepuuttaa sydäntään, josta kaikki ympärillä olivat huolissaan. Koska Annikki omien sanojensa mukaan oli saanut sotilaskasvatuksen, hän halusi järjestää oikein hyvän paukun. Annikki myi Hymyyn 100 000 markalla vielä isomman skuupin, vielä mehevämmistä juoruista. Annikki kertoi lehdelle, miten ex-miehen isku paistinpannulla päähän oli tehnyt hänestä lesbon. Annikilla ei ollut menetettävää, hän halusi leikkiä huomiolla ja ennen kaikkea viedä juorukoneiston katseen pois kollegoista. Tempauksen tarkoitus oli suojella Timoa, jotta hän sai puolustautumisen sijaan keskittyä taistelemaan oikeudesta." (s. 238)

Monet Mukan tukijat kirjelmöivät valtioneuvostolle sensaatiolehtien henkisen terrorin lopettamiseksi. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen lisättiin lopulta Suomen rikoslakiin vuonna 1974. Laki tunnetaan edelleen nimellä Lex Hymy tai Lex Mukka. (s. 239).

Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä  kuvaa kohdehenkilön elämää ja uraa lämpimällä tavalla. Se herätti ajatuksen alkaa lukea Mukan tuotantoa uudelleen. Lisäksi se nostaa mielenkiintoisesti esille myös muita lappilaisia taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden elämäkertoihin voisin tutustua. Reidar Särestöniemestä on vastikään ilmestynyt Noora Vaaralan kirjoittama Sarviini puhkeaa lehti: Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. Lisäksi lukulistallani on jo pitkään ollut Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot. Ehkäpä senkin lukemisen aika on nyt.

Silverin hienosti kirjoitettu Mukan elämäkerta voisi mielestäni hyvinkin kilpailla vuoden 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

Päivi Lukkarila: Skutsi

Vuoden 2024 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Päivi Lukkarila nuortenromaanillaan Skutsi.

Vaikka seuraan kirjallisuuden kenttää, erilaisia, kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia sekä kirjallisuuskeskusteluja ja luen tieto- ja kaunokirjallisuutta aika monipuolisesti, en juurikaan enää lue lasten- ja nuortenkirjoja. Mutta Skutsin luin - kertaistumalta, yhdessä päivässä ja positiivisissa tunnelmissa.

Voittajakirjan valitsija Maria Veitola kuvaa kirjan vetovoimaa hyvin: "Tämä kirja viihdyttää, koukuttaa ja opettaa vaivihkaa monenlaista, mm. peloista, ennakkoluuloista ja erätaidoista. Mikä tärkeintä, se antaa nuorelle lukijalle luvan olla keskeneräinen."  (https://lukemo.fi/ajankohtaista/vuoden-2024-lasten-ja-nuortenkirjallisuuden-finlandia-voittaja/. Luettu 22.2.2025)

Päivi Lukkarilan nimen muistin jostain aiemmasta nuortenkirjasta, ja kun tarkistin asiaa, kyseessä oli Koitetaan kestää, Nanna vuodelta 2007. Kyseessä on siis pitkän linjan kirjoittaja, jonka nimi tuntui tutulta, mutta tuotanto ei. Mielenkiintoista on, että Skutsi ilmestyi Päivi Lukkarilan 2020 perustaman Nokkahiiri-kustantamon kustantamana, ikään kuin omakustanteena siis. Kirjan mainiosta ja monitulkintaisesta kannesta vastaa Jyrki Pitkä.

Takakansitekstissä kirjaa kuvataan seuraavasti: "Neljä nuorta, erämaa, ei älylaitteita. Kauhutarinoita iltanuotiolla, ennakkoluuloja ja salaisuuksia, orastavaa ystävyyttä. Kun kuolema vierailee leirissä, leppoisa vaellus muuttuu painajaiseksi."

Aihe limittyy kivasti juuri lukemaani Suvi Uskin tietokirjaan Mitä some tekee meille? Uski kuvailee siinä someriippuvuutta ja somen vaikutusta lapsiin ja nuoriin. Miten ihmeessä siis nykyajan nuorisojoukko voi selvitä vajaa kolme vuorokautta kestävällä vaelluksella ilman älylaitteita? Normaalioloissa he ovat tosi taitavia älylaitteiden käyttäjiä ja vahvasti koukuttuneita someen. Mutta entäpä, kun ei olekaan karttasovellusta käytettävissä, ja kartanlukutaitokin on niin ja näin. Ainoana puhelimenakin on ohjaajan taskusta otettu ns.tyhmäpuhelin, jonka ainoana etuna on pitkä akunkestävyys.

Skutsin henkilöhahmot on hyvin kehitelty, ja nuorten maailma tuntuu aidolta. Myös vuoropuhelu vaikuttaa uskottavalta. Nuorten maailma on kirjailijalle tuttua työnsä puolesta: onhan hän toiselta ammatiltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä suomi toisena kielenä -opettaja.

Kerronta etenee kivasti eri henkilöiden kuvaamana, jolloin henkilöhahmo kuvaa tapahtumia ja toisia henkilöitä paljastaen samalla jotain itsestään. Vaelluksen edetessä jokaisesta löytyy jotain, mitä hän on tähän asti peitellyt. Kaikilla on oma tarinansa, omat kipukohtansa, ja tietenkin myös omat haaveensa. Sabinan persoonallisuus jää sopivasti epäselväksi. Asiasta voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja nuorten lukijoiden kesken.

Skutsi on sopiva sekoitus realistista nuortenkirjallisuutta, jännitystä ja kauhua. Se myös tonkaisee sopivasti stereotypioita ja ennakkoluuloja. Toivottavasti monet nuoret ja nuorten opettajat löytävät tämän kirjan. Paras lukijaryhmä on varmaan yläkoulun 8. - 9.-luokkalaiset.

Lisätietoa kirjailijasta ja hänen tuotannostaan löytyy vaikkapa kirjailijan kotisivulta: https://paivilukkarila.wordpress.com/. (Luettu 22.2.2025) 

tai Wikipedian artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4ivi_Lukkarila. (Luettu 22.2.2025)

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. Suomentanut Markus Juslin

Yoko Ogawan Muistipoliisi on ilmestynyt japaniksi 1994, ja suomeksi 2021 Markus Juslinin suomentamana. Takakansitietojen mukaan Yoko Ogawa on Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Minulle hän ei ollut ennestään tuttu. Muistipoliisi kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, jossa on julkaistu suomennettua maailman kirjallisuutta jo vuodesta 1954. 

Takakansitekstissä Muistipoliisia kuvataan dystopiaksi ja kertomukseksi vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Yritän seuraavaksi purkaa tätä kuvausta osiin. 

Dystopiasta, eli  yhteiskunnan huolestuttavasta uhkakuvasta, kirjassa kyllä on selvästi kyse. Asioita ja esineitä alkaa kadota, ja samalla häviää niiden muisto. Valtaosa saaren asukkaista ei edes huomaa, kuinka asia toisensa jälkeen häviää. Linnut, ruusut, kalenterit, kartat, kirjallisuus, kirjat, kirjastot... ja "ne harvat, jotka pystyvät vielä muistamaan, joutuvat elämään alituisen pelon vallassa. Saarta hallitseva muistipoliisi tekee kaikkensa, jotta se, mikä on kadonnut, säilyy kadoksissa." (Takakansitekstiä mukaillen)

Kirjallisuuden katoaminen sekä kirjojen ja kirjastojen polttaminen oli tuskallista ja pelottavaa luettavaa. Se toi todellakin mieleen Bradburyn Fahrenheit 451:n, kuten takakannen viittauksessa Time-lehden arvosteluun todetaan. Kirjaroviot ja muistipoliisin sotilaallisen tehokkaat iskut toivat mieleen natsismin. Muistipoliisien univormut toivat mieleen sotilasmanttelit, ja saappaiden rytmikkään kopinan saattoi lukiessaan kuulla. 

Jossakin totalitaarisessa valtiossa siis eletään. Jotkut käyttävät valtaa, ja toiset alistuvat. Muistipoliisi tekee muistinmetsästysiskuja, tuhoaa koteja ja vie ihmisiä jonnekin. Kaikki eivät palaa. He katoavat. Ehkä heitä kidutetaan. Ehkä he kuolevat. 

Muistipoliisit ovat toiminnan toteuttajat, mutta ketkä ovat sen suunnittelijat? Miten asioiden ja ihmisten katoamiset saadaan toteutumaan? Millä tavalla ihmiset saadaan tottelemaan?  Kuka käskee? Onko aivopesu ja propaganda jatkuvaa? Ketkä käyttävät valtaa? Siitä ei kirjassa suoraan kerrota, mutta jollakin tavalla ihmiset saadaan tottelelemaan, unohtamaan kadonneet asiat ja jatkamaan elämäänsä, vaikka ruokatarpeet vähenevät ja kylmyyskin vaivaa.  Miksi he itse kantavat kirjansa rovioihin, nuori kirjailija muiden mukana?

Onko tottelemisessa kyse vain ihmisyydestä? Onko parempi totella, unohtaa ja yrittää vain keskittyä omaan elämäänsä? Onko alistuminen inhimillistä? On niitäkin, jotka eivät suostu tottelemaan ja on niitä, jotka auttavat heitä piiloutumaan. Onko siinäkin kyse ihmisyydestä ja vain joidenkin poikkeussyksilöiden rohkeudesta vastustaa vallankäyttäjiä?

Muistipoliiisissa nimettömän minä-kertojan äiti kätki tavaroita saviveistostensa sisälle, ennen kuin hänet vietiin. Tavarat olivat aivan jokapäiväisiä arkiesineitä, mutta ne  tuottivat iloa. Miksi äiti halusi, että tavarat voitaisiin säilyttää ja ehkä myös löytää? Halusiko hän säilyttää pienen hetken yhteisestä elämästä, silloin, kun kaikki oli vielä hyvin?

Mikä on muistamisen ja muistojen merkitys? Onko muistaminen  tärkeää ihmisyyden säilymisen kannalta? Onko se tärkeää historian kannalta, varsinkin, nykyisin, kun tekoäly voi kirjoittaa historiaa uusiksi, eikä median kuviinkaan voi välttämättä enää luottaa? Ovatko muistot ja muistaminen tärkeää huolenpidon, rakkauden, sivistyksen ja rauhan kannalta? 

Maailman tapahtumia seuratessa tuntuu, että juuri nyt on tärkeää muistaa, mikä on totta. Miten asiat olivat, ennen kuin ne muuttuivat? Totalitaarisissa valtioissa ihmiset pakotetaan uskomaan uudelleen kirjoitettuun historiaan, propagandaan, vääristelyyn ja valheeseen. Käytetään harhaanjohtavia sanoja, levitetään valheita ja muokataan kuvia. Tekoäly ja somen meemit voivat korvata totuuden. 

Ogawan Muistipoliisissa on kaksi sisäkkäistä tarinaa: Kehystarina kertoo saaren arkisesta elämästä ja noista oudoista katoamisista. Toinen tarina on nuoren  kirjailijan tarina konekirjoituskoulun ja kellotornin tapahtumista ja katoamisista sielläkin.

Kummassakin tarinassa on kyse samasta ilmiöstä: vallasta ja sen väärinkäytöstä. Kellotornin nainen on ääriesimerkki tahdottomasta alistumisesta. Lopussa myös kehyskertomuksen  minä-kertoja katoaa, häviää, alistuu. Onko kyse siitä, että mielivaltainen vallankäyttö ja siihen pakkoalistuminen passivoittaa ihmiset, tekee heidät puolustuskyvyttömiksi ja saa heidän minuutensa häviämään: Ei ole muistoja, ei ääntä, ei enää kehoakaan? Onko vain kuolemaa?

Ogawan Muistipoliisin keskeiset henkilöt ovat nimetön minä-kertoja (nuori neiti), kustannustoimittaja R ja neidin pappa. Papan persoona, edustaa ihailtavaa resilienssiä: maanjärjestys tai tsunami otetaan vastaan tyynesti, ja sen jälkeen aletaan kiireesti auttamaan muita ihmisiä ja ennallistamaan tuhoja kärsineitä asuntoja. Vaikka mitä tapahtuu, säilytetään inhimillisyys, kohteliaisuus ja toisten kunnioittaminen. Pappa on positiivinen ja turvallinen hahmo, joka tuo tarinaan toivoa. Pappa edustaa sitä, mikä on arvokasta.

Kahden tarinan lisäksi on vielä kolmaskin tarina, neidin ja R:n epätavallinen rakkaustarina, joka syntyy epätavallisissa olosuhteissa, kun R on pakotettu eroon vaimostaan ja vastasyntyneestä lapsestaan. Onko lopussa kyse vastarinnan murtumisesta ja antautumisesta?  Vai voisiko neidin katoamisen selittää rakkaustragediana: Jos sinä lähdet, minä lakkaan olemasta?

Yoko Ogawan Muistipoliisissa tapahtuu paljon outoja asioita, joita ei mitenkään selitetä. Lukijalle jää paljon mietittävää ja tulkittavaa. Aluksi mietin, miten ihmeessä voisin kirjoittaa tästä hämmentävästä lukukokemuksesta. Sitten ajattelin, että jos minulla ei ole vastauksia, voin aina esittää kysymyksiä. 

 

Sanaka Hiiragi: Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Japanin kielestä suomentanut Markus Juslin

 

Sain vinkin Facebookin kirjallisuuden ystävistä Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Kiitos sinulle, kuka olitkin!

Takakansitekstin mukaan "Elämän ja kuoleman välitilassa on herra Hirasakan taianomainen valokuvaamo. Sinne ihmiset saapuvat kuoltuaan, ja siellä heitä odottaa heidän elämänsä valokuvina, yksi kuva jokaisesta eletystä päivästä. Ennen lähtöä tuonpuoleiseen kaikilla on mahdollisuus palata Hirasakan kanssa hetkeksi menneisyyteen ja valokuvata yksi erityisen tärkeä hetki elämässään."

Vaikka aiheena on kuolema, kirja ei ole synkkä tai surullinen, vaan positiivinen ja valoisa. Positiivisuutta tuovat valokuvaamoon tulevien ihmisten erilaiset elämäntarinat, sekä japanilainen kohteliaisuus ja toisten kunnioittava kohtaaminen, kirjan elämänilo ja hyvyys. Lisäviehätystä tulee erilaisten  kameroiden ja perinteisen valokuvauksen esittelystä.

Teoksessa tutustutaan kolmen ihmisen elämäntarinaan juurikin herra Hirasakan valokuvaamossa. Ensin valokuvaamoon saapuu vanha rouva Hatsue. Sen jälkeen tulee Waniguchi, jonka tiedoissa on punainen lappu merkkinä siitä, että kuolema on ihmisen tekosia. Punainen lappu on myös viimeisen tulijan, Mitsurun, tiedoissa. Hänen elämäänsä on mahtunut pakahduttavaa pahuutta, mutta myös yllättävää hyvyyttä. 

Herra Hirasakalla itsellään on ongelma, johon ei tule tarinan kuluessa selvää ratkaisua. Herra Hirasakan ja Mitsurun tarinat liittyvät kuitenkin yllättävästi yhteen, ja Mitsurun tarinassa tiivistyy ehkä kirjan tärkein sanoma. Se ja koko ihastuttava kirja jäivät elämään mieleeni vielä pitkäksi aikaa kirjan kansien sulkeuduttua.

Pidin valtavasti Sanaka Hiiragin kirjasta Unohdettujen muistojen valokuvaamo.Tarina on hieno, ja kerrontatekniikassa on ihana tyylikeino, johon en ole aiemmin törmännyt.

Seuraavana lukupinossa on toinenkin japanilainen muistiin ja muistamiseen liittyvä kirja: Yoko Ogawan Muistipoliisi. Senkin on suomentanut Markus Juslin. Suomentaja vinkkasi Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä myös pian ilmestyvää Miyazawa Kenjin: Yö Linnunradan junassa: ja muita tarinoita -teosta. Odotan sen ilmestymistä.