Brita Polttila: Reidar: muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä

Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaa Reidar Särestöniemen maalauksiin ja elämään tutustuen.

Kaikki alkoi marraskuussa 2025 Noora Vaaralan Sarviini puhkeaa lehti: ihmeellinen Reidar Särestöniemi - elämäkerran lukemisesta. Sitä seurasi näyttelykäynti Oulussa. Ajatus vierailusta Särestöön heräsi. Toukokuussa 2026 vierailu vihdoin toteutui,  ja se oli uskomaton, moniaistinen elämys. 

Särestön metsässä on runopolku, jossa on esillä Mikko Rädyn runoja Reidar Särestöniemestä. Otin runoilijaan yhteyttä Instagramissa ja kysyin, onko runoja myös painettuna kokoelmana. Sain häneltä tiedon, että runot ovat ilmestyneet Aikamatkoja menneisyyteen - sanoja toisesta todellisuudesta - antologiassa. Siinä on muidenkin kirjoittajien runoja eri taiteilijoista. Sain kokoelman luettavaksi kirjaston kaukolainana. Kiitos, erinomainen kirjastolaitoksemme!

Kesäkuussa 2026 kävin katsomassa myös toisen Särestöniemi-näyttelyn Oulussa. Sitten olikin vuorossa otsikkona oleva Brita Polttilan Reidar: muistiinmerkintöjä Reidar Särestöniemen elämästä -teos. Kirja on ystävän kirjoittama, ja sen näkökulma on erilainen kuin Vaaralan elämäkerrassa. Brita Polttila kuvaa rakkaan ystävän elämää läheltä ja on itse mukana rinnalla kulkijana. Kirja tuo hienosti esiin Reidar Särestöniemen persoonaa, josta esille nousevat lapsesta asti näkyvissä ollut taiteilijuus, voimakas aisti- ja tunnemaailma sekä tarttuva elämänilo. 

Otaksun, että Reidar ( Käytän etunimeä, koska koen outoa yhteyttä taiteilijaan.) oli myös eritysherkkä persoona, jonka vahvan läsnäolon Särestössä myös minä erityisherkkänä pystyin aistimaan. Tämä oli käsittämätön, ylimaallinen kokemus, josta keskustelin  myös Mikko Rädyn kanssa.

Särestössä käynnin jälkeen yhä vahvempana ihailun aiheena on Särestöniemen rohkeus matkustamiseen, jopa toiselle puolen maapalloa. Tiettömän taipaleen ja huonojen kulkuyheyksien takaa, vuosikymmeniä sitten, se vaati erityistä lähtemisen paloa, älykkyyttä, järjestelytaitoa ja rohkeutta.

Taidenäyttelyn järjestäminen Tukholmassa 1967 ei sekään ollut mikään läpihuutojuttu noilta selkosilta. Tästä on hyvä esimerkki Erno Paasilinnan kirjassa Timo K. Mukka, josta Polttila on lainannut  Särestöniemen kuvauksen näyttelyjärjestelyistä.

" Taulujen kuljetuksesta Tukholmaan Reidar kertoi Erno Paasilinnalle: 'Ku mie olin pakannu net taulut, niin helvetti ku me aamula lähethin Antun kansa taululasti venheessä niin alko jäänlähtö. Kauheita telejä tuli, syksynen jäänlähtö. No, siittäkö pelastuimma, niin traktori piru uppoaa sinne jänkhään ja me leikkasimma sen pois ku juustosta ja kankesimma ylös. Ja kauhia hoppu oli, pakettiauto hermoili, se ajo eestakasin ja sano että ei milhän helvetillä, ei saatana viekhön keritäkhän ennää sinne junale, näyttely olis myöhästyny. Mutta methän kerkesimmä.'" (s. 121)

Lisäksi ihailtavaa on hänen itsetuntonsa ja rohkeutensa pukeutua persoonallisella tavalla näyttävästi ja olla kotona kaikkialla, kuin kala vedessä. Tämäkin välittyy hyvin Polttilan kirjasta.

Reidar Särestöniemi -tutkimusmatkani jatkui vielä Jaana Suorsan Mie, Taivaanjaara: tarina Reidar Särestöniemestä  -kirjan parissa. Takakannen mukaan se on graafinen tarina Särestöniemestä, hänen maailmansa eläinhahmoista ja symboliikasta. Olennaisia asioita siinäkin on oivallettu.

Matkani päättyi Brita Polttilan Korte-Heikka sutena ja muita Lapin tarinoita -kirjaseen, jossa kuvataan särestöläisen vanhemman polven uskomuksia ja perinnetietoa. 

Olen saanut tutustua ihanaan, rakastettavaan taiteilijapersoonaan monesta näkökulmasta ja olen iloinen lukemisen ja tiedonhalun lahjasta. 

Valitettavasti alkoholi oli mukana tämänkin ainutlaatuisen taiteilijan elämässä. Alkoholin ja unilääkkeiden yhteiskäyttö lopulta aiheutti hänen kuolemansa vain 56-vuotiaana 1981.

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari. Suomentanut Saana Rusi

Takakansitekstin mukaan: "Kesäkuussa 1940 saksalaiset valtaavat Pariisin. Ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan kaikkialla - paitsi loistohotelli Ritzissä. Saksalaisupseerit janoavat... seurapiirejä, kuplivaa samppanjaa ja baarimestari Frank Meierin maailmankuuluja coctaileja...Kukaan ei tiedä, että baarimestari Frank Meier on juutalainen."

Philippe Collinin esikoisromaani Ritzin baarimestari pitää hyvin otteessaan ja on jännittävää luettavaa. Se herätti ajatuksia tutkia ja tarkistaa muutamia faktoihin vihjaavia tietoja, kuten esimerkiksi sitä, miten Coco Chanell sai yksinoikeuden muoti- ja parfyymiliiketoimintaansa.

Frank Meier on täydellisen kohtelias asiakaspalvelija. Hän palvelee samalla herrasmiesmäisellä tavalla kaikkia asiakkaita ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Baarimestari kuulee kaiken ja lukee ihmisiä, vaikka näyttää siltä, että vain keskittyy töihinsä. Frank Meierin salaisuus ei saa paljastua, eikä paljastukaan, vaikka paljastumisen uhka on toisinaan henkeäsalpaavan lähellä. Baarimestarin ulkoinen tyyneys ja  sisäinen kauhu on kuvattu taitavasti samanaikaisena ajatuspuheena ja ääneen lausuttuina vuorosanoina.

Ritzin baarimestarissa sekoittuu fiktio ja todellinen historia (mm. Pariisin miehitys, juutalaisiin kohdistuneet vainot, liittoutuneiden paikalle tulo ja sodan päättyminen). Myös henkilöinä on todellisia henkilöitä, kuten Frank Meier, Marie-Louse Ritz, Gabrielle (Coco) Chanell sekä Claude ja Blanche Auzello. Saksalaisupseereista todellisia ovat mm. Hermann Göring, Ernst Jünger ja Hans Speidel. Kaksi jälkimmäistä kuvataan kirjassa pohdiskelevina ja sivistyneinä ihmisinä, joita Frank Meier voi kunnioittaa.

Ihmisillä on paljon salaisuuksia: Ovatko nuori nainen ja saksalaisupseeri vain kielletyn rakkaussuhteensa pauloissa, kun he pyytävät Frankia välittämään runoviestejä toisilleen? Voiko kehenkään luottaa? Kuka on ilmiantaja? Ovatko ihmiset todella sitä, mitä heidän passeihinsa on kirjattu? Onko johtaja Auzellon Blanche-rouvan ja Lily Kharmayeffin välillä jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä? Onko Frank Meierkaan ihan niin rehellinen kuin antaa ymmärtää?

Vaikka Pariisissa nähdään nälkää, Ritzistä ei puutu mitään. Suhteilla ja kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä ylellisyyden kupla säilyy sekä miehittäjien että vapauttajien läsnäollessa. Sota näkyy kyllä muuten kaikkialla. Sanomalehdissä on ikäviä pikku uutisia, joihin suhtaudutaan kuitenkin kevytkenkäisesti: ne eivät mitenkään voi pitää paikkaansa! Sodan lieveilmiöitä näkyy myös Ritzin kuplan sisällä: apatiaa, narkomaniaa, alkoholismia, ahneutta ja ryöstelyä.

Kirjan loppu on arvoituksellinen. Liittoutuneet tulevat vapauttamaan Pariisin, mutta tuleeko heidän joukossaan todellakin myös nuoreen Meieriin vaikutuksen tehnyt Ernest Hemingway? Onko Meierin tervetulotoivotus paratiisiin totta vai harhaa? Tapahtuuko se todellisessa maailmassa vai elämän rajan tuolla puolen?

Kirjassa on paljon hyvää. Tarina pitää otteessaan ja on hyvin kirjoitettu, henkilöt ovat mielenkiintoisia ja aidonoloisia. Historialliset faktat tuntuvat tarkoilta, ja osa niistä houkuttelee etsimään lisätietoa.

Jonkun verran miinuspisteitä antaisin kerronnasta: Frank Meierin muistelut eivät ole päiväkirjamaisia, vaikka ne on otsikoitu "Frank Meierin päiväkirja". Niissä ei ole päiväystä, kuten päiväkirjoissa usein on, ja tekstikatkelmien sisältö antaa lukijalle Meierin persoonasta fiktiivistä lisätietoa. Kirjailijan sanoin: ."..Myös päiväkirjakatkelmat ova kirjailijan kynästä. Ne on kirjoitettu kunnianosoitukseksi Meierin poikkeuksellisell elämänkululle."

Tässä juuri on uskottavuuden ongelma! Ihminen, jolla on hengenvaarallinen salaisuus kannettavanaan, tuskin kirjoittaisi tuollaisia asioita päiväkirjaansa, joka voisi koska tahansa joutua vääriin käsiin. Tekstikohdat ovat mielestäni liian avoimia ja paljastavia ollakseen uskottavia, fiktiivisiä päiväkirjatekstejä tuossa elämäntilanteessa ja tuossa miljöössä. 

Varsinaiset luvut on sen sijaan päivämäärin osoitettuja, kuten päiväkirjat, mutta niitä ei päiväkirjoiksi nimetä, vaan ne kuvaavat kronologisesti etenevää ajanjaksoa.

Loppuhuipentumaa edeltävää jaksoa on mielestäni aavistuksen verran liikaa pitkitetty.

Lisäksi annan pitkän miinuksen asiavirheestä, josta ei voi tietää, onko se kirjailijan vai suomentajan: Sota-aikana naiset eivät käyttäneet sukkahousuja, vaan sukkia sukkanauhoineen. Sukkahousut tulivat käyttöön vasta 1960-luvulla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukkahousut#Historia .Luettu 25.6.2026)

Wikipedian lisäksi asiasta löytyy tietoa myös muualta.

Sawako Natori: Kirja, jota etsit. Suomentanut Raisa Porrasmaa.

 

Sawako Natori on minulle ennestään tuntematon japanilainen kirjailija ja pelikäsikirjoittaja. Kirja, jota etsit on takakansitekstin mukaan Kirjakauppa Perjantai -sarjan ensimmäinen osa - onneksi! Mukavaa luettavaa on siis tulossa lisääkin ja aion painaa kirjailijan ja sarjan nimen mieleeni.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan seuraavasti:

"Tokion laitamilla pienen rautatieaseman kätköissä on tunnelmallinen kirjakauppa-kahvila. Huhutaan, että sinne tiensä löytävää odottaa aina juuri hänen tarvitsemansa kirja."

Kirja, jota etsit sisältää neljä tarinaa, joissa jokaisessa asiakas löytää itselleen sopivan kirjan, ja samalla myös ihmiset lähentyvät toisiaan, ystävyyttä ja luottamusta rakennetaan, salaisuuksia jaetaan ja taakkoja kannetaan yhdessä. Taustalla käsitellään syviä teemoja. Kirjan tarinat ovat viehättäviä, ja myös kirjan kansi on kaunis.

Kirjakaupan omistaja Yasu on lyhyt, mutta ruumiinrakenteeltaanaan vankka ja kasvoiltaan pelottavan näköinen mies, jolla on vaaleaksi värjätty pystytukka. Hänen ulkonäkönsä tuo helposti mieleen yakuza- gansterin, eikä hänen puhetapansakaan ole kovin ystävällistä: "Hei poika, mitä oikein puuhaat! Sinä peeveli vahingoitat tuotteita! Mitä häh?"

Sugawa puolestaan on hyvinkin pitkä, hiljainen mies, joka työskentelee kirjakaupan kahviotilassa valmistaen asiakkaille ruokaa ja juomaa. Hänen silmänsä ovat hämmästyttävän siniset.

Myymäläpäällikkönä toimii Makino, aurinkoinen ja kaunis, reipasotteinen ja hyvävaistoinen kirjojen esillepanosta ja myymälätoiminnasta vastaava nainen, joka osaa varautua kaupassaan mm. lukiolaisten kesätehtäviin liittyvien kirjojen esillepanoon.

Kirjakaupan henkilökuntaan liittyy myös opiskelijapoika Fumiya, joka saa kirjakaupasta ensin yösijan ja  myöhemmin myös työpaikan.

Keskeisten henkilöiden lisäksi tarinoissa esiintyy  moninainen ihmisjoukko, ja heidän moninaiset elämäntarinansa esitellään kiinnostavasti. 

Lisäksi Natorin kirja valottaa hienovaraisesti japanilaista elämänmenoa: suorituspaineista koulujärjestelmää, suvun paineita poikien urakehityksessä, tapakulttuuria ja luonnonoloja. Koko ajan ollaan kirjojen ja lukemisen äärellä. Kirjoja luetaan, niistä keskustellaan ja niitä ostetaan. Kirjavinkkejäkin tipahtelee tapahtumien lomassa. Minäkin sain kirjasta innostuksen lukea Michael Enden Momon. Laitoin sen heti kirjaston varaukseen.

Sawako Natorin Kirja, jota etsit oli mielenkiintoinen lukukokemus, ja todellakin jään odottamaan sarjan jatko-osia. 

Kirja on ilmestynyt vuonna 2026, ja sen on kustantanut Otava.

Jyri Paretskoi: Sinä et tiedä minusta mitään

Sattumalta tulin lukeneeksi kaksi Jyri Paretskoin kirjaa peräkkäin. Mitään kytköksiä kirjailijaan minulla ei kuitenkaan ole. Sinä et tiedä minusta mitään on pieni ja ohut novellikokoelma, joka sisältää 15 lyhyttä, muutaman sivun mittaista,  nuorille suunnattua novellia, joiden aiheet ovat vakavia. On vakavaa sairautta, kuolemaa, yksinäisyyttä, velkoja, joita täytyy yrittää hoitaa ryöstöillä, on juopottelua, erilaisia diagnooseja, puukotuksia ... aika paljon kaikenlaista ikävää, mutta onneksi myös tavallisia nuoria ihastumisineen ja urheiluharrastuksineen.

Suositusta Shell's Angles -kirjasarjasta tuttu kirjailijan nimi, kirjan koko ja novellien lyhyys voivat olla kiva houkutin myös niille nuorille, jotka suhtautuvat lukemiseen varauksellisesti tai suorastaan ynseästi.

Novellikokoelmassa on mielenkiintoinen rakenne: henkilöiden avulla ne linkittyvät toisiinsa ja kuvaavat noin 13 nuoren elämää. Mikäli ymmärsin oikein, yksi henkilöistä on peruskoululainen, muut ovat jo hieman vanhempia, mutta kuitenkin enimmäkseen alle täysi-ikäisiä. Heidät on kuvattu aidon oloisesti.

Vakavien aiheiden vuoksi kirja oli hieman raskas luettava, ja välillä tuntui, että kaikki mahdolliset vaikeudet on pikku kirjaan kasattu. Kirjailija itsekin kirjoittaa Kiitokset-osiossa asiasta:

"Sinä et tiedä minusta mitään ei ollut helppo kirjoitettava. Luulen, ettei se ole kovin helppo luettavakaan. Silti, tai juuri siksi, se on niin tärkeä."

Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että kirja on tärkeä. Nuorten mielenterveyden ongelmat, ahdistus, ja monenlainen pahoinvointi ovat olleet paljon esillä mediassa viime aikoina. Novellikokoelma tuo näkyvyyttä myös niille nuorille, joiden elämä ei menekään aivan kevyesti odotusten ja unelmien mukaisesti. 

Jos Jyri Paretskoin novellikokoelmaa käsitellään kouluissa, niin kuin toivon, käsittelyä helpottaa teoksen lopussa oleva henkilöluettelo ja novelleihin liittyvät kysymykset, joiden avulla lukukokemusta voi käsitellä yksin tai jonkun kanssa. Arvokasta on myös se, että kokoelman lopussa on yhteystietoja, joista voi saada tukea ja apua mielenterveyden ongelmiin tai itsetuhoisiin ajatuksiin. 

Novellikokoelman monissa novelleissa sivutaan Alexin elämää. Niinpä nostaisin hänet kokoelman keskushahmoksi. Hänen kauttaan tulee myös esille keskeinen sanoma itsensä, toisten ja elämän arvostamisesta sekä tulevaisuudenuskosta.

Jyri Paretskoi: Nimetön

Moni ehkä yhdistää Jyri Paretskoin nimen nuortenkirjallisuuteen. Onhan hän kirjoittanut suositut 

Shell´s Angles -  ja K-15 -sarjat. Nimetön (2017) on Paretskoin ensimmäinen aikuistenromaani.

Keskeiset henkilöt ovat miljonääri-Marko ja hänen vaimonsa Saara sekä hulppean kerrostalon viereisessä kattohuoneistossa asuvat naapurit: uskomattoman kaunis Gabriela ja hänen miehensä Mikko. Tapahtumiin liittyy olennaisesti myös toimittaja Otso Vaarna ja hänen lapsuudenystävänsä poliisi Tuomas Melander. Lisäksi keskeisessä roolissa on pieni, valkea ja ystävällinen villakoira Rolle.

Tarinaan tulee jännitystä, kun vinksahtanut psykopaatti alkaa kostaa kärsimäänsä petetyksi tulemista ja täydellisen avioliittonsa kaatumista. Keinot ovat tarkoin suunniteltuja ja julmia. Näennäisesti hän elää normaalia elämää, joten hän ehtii tehdä paljon pahojaan, koska kukaan ei osaa epäillä mitään. Hyväuskoinen Otso joutuu kuitenkin katsomaan psykopaattia silmästä silmään tuhoisin seurauksin.

Tarina kulke suhteellisen vetävästi, mutta psykopaatin pään sisäinen jauhanta alkaa toistuessaan hieman kyllästyttää, vaikka sillä ehkä onkin tarkoitus juuri osoittaa, ettei tyypin ajatusmaailma ole normaali. Muita ansioita on esimerkiksi Tuomaksen ja Otson ystävyyden kuvailu sekä Tuomaksen lempeä huolenpito sairaasta äidistään. 

Mielestäni Nimettömässä on myös muutamia puutteita. Minua vaivasi, että Tuomaksen poliisiammatti ikään kuin unohtuu ja jää taustalle. Se tulee esille vasta kirjan loppupuolella, ja ehkä sittenkin hieman epäammattimaisesti.

Olisin toivonut myös erilaista loppuratkaisua, jossa paha olisi saanut palkkansa, kun siihen kerran ilmiselvästi oli mahdollisuus. Nyt loppu toi mieleeni S.E. Hintonin Me kolme ja jengi -kirjan lopun, ja se kyllä kieltämättä läsäytti hieman tunnelmaa. 

Saara Turunen on paitsi tämän kirjan henkilö, myös suomalainen kirjailija. Jäin miettimään, onko nimikaimat vain sattumaa, vai voisiko tässä olla kahden kirjailijan yhdessä sopima jekku lukijoille. Loppuratkaisu viittaisi juuri tähän.

Kaikkein eniten minua kuitenkin lukiessani vaivasi ja suututti - ja suututtaa edelleen-  iloisen ja ystävällisen Rolle-koiran häpäisy ja sen kirjoittaminen tarinaan niin, että se on kuvottavaa ja suorastaan anteeksiantamatonta.  Jyri Paretskoin Nimettömällä on ansionsa, mutta siinä on myös puutteita. Rollen kirjoittaminen tarinaan makaaberilla tavalla ylitti sietokykyni.