Pohjanpystykorva Aapo somistaa postauskuvaa Helena Telkänrannan kirjasta Millaista on olla koira? (SKS Kirjat, 2023). Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteiden tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? (SKS 2015) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, Lauri Jäntin palkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden. Teos palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona. (Takakansitekstiä).
Kirjakirjokansi
Kirjat - nuo kirjokannen loistavat tähdet! Kirjakirjokansi-blogissa kirjoitan siitä, mitä luen ja mitä lukemastani ajattelen. Tervetuloa mukaan!
09/06/2023
Helena Telkänranta: Millaista on olla koira?
Pohjanpystykorva Aapo somistaa postauskuvaa Helena Telkänrannan kirjasta Millaista on olla koira? (SKS Kirjat, 2023). Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteiden tohtori. Hänen teoksensa Millaista on olla eläin? (SKS 2015) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, Lauri Jäntin palkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden. Teos palkittiin myös vuoden eläinsuojelutekona. (Takakansitekstiä).
07/05/2023
JP Koskinen: Haukansilmä
JP Koskisen Tulisiipi ( 2019) ja Haukansilmä (2021) liittyvät suomalaistaustaisen Frostin suvun tarinaan. Tulisiipi ilmestyi aiemmin, mutta kertoo myöhemmistä vaiheista Kaarle-pojan näkökulmasta. Haukansilmä on hänen isänsä (Georgen) tarina ja sijoittuu villin lännen asuttamiseen, rautateiden rakentamiseen ja intiaanisotiin.
Kirjat eivät ole aivan yksi yhteen jatkumoa toisilleen. Tarkkana lukijana jäin ihmettelemään paria kohtaa: Tulisiivessä sanottiin isän ja hänen veljensä olleen 1- ja 2-vuotiaita, kun he tulivat Amerikkaan. Haukansilmässä pojat ovat vanhempia. Toinen yksityiskohta oli veljen nimi: Tulisiivessä Yrjön eli Georgen veljen nimi on Janne, ja hän on pikkuveli. Haukansilmässä on isoveli Veikko eli William. Jos tarinat lukee erillisinä, asioihin ei varmaan kiinnitä huomiota, mutta jos ne lukee jatkumona, niin kuin minä, ristiriita heräsi ja alkoi vaivata.
Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Kaarle-pojan äiti (Anna) kuitenkin saatiin tarinaan mukaan, mutta hänenkin osalta jäin ihmettelemään erästä seikkaa. Jääköön se nyt kuitenkin sen enempää pohtimatta, koska kirjailijalla on vapaus kirjoittaa, mitä ja miten haluaa. Tulisiivestä tuttu isä Georgen ystävyys Kolmen Arven kanssa tuli kuitenkin erittäin hyvin selvitetyksi.
Haukansilmä sisältää paljon tappamista ja julmuutta, mutta minä, herkkä lukija, pystyin sen silti lukemaan, koska tarina on niin hyvin kerrottu. Haukansilmä (eli George) siirtyy tapahtumasta, tehtävästä, roolista ja elämänvaiheesta toiseen hetkessä eläen. Tunteista ei puhuta kuin vain kerran, kun Haukansilmä sanoo rakastavansa Kamisen lapsia. Ehkä juuri tämä elokuvamainen kohtausten rakentaminen auttoi myös minua seuraamaan vain tapahtumia ja patoamaan liian eläytyvät tunteet. Tapahtumat eivät tulleet uniin yhtään kertaa.
Vaikka monenlaiset julmuudet ja tappaminen ovat jatkuvasti läsnä, vastapainoa tarinassa antavat syvät ystävyyssuhteet, Haukansilmän rehellisyys ja rohkeus, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja hauska kielenkäyttö, josta kuultaa villin lännen asukkaiden moninaiset taustat. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja ovat mielestäni lakotat Kamise ja Ihatota sekä valkosilmistä Foorfinger-Bob, Elmore ja Al Sieber. Nämä persoonat jäävät elämään, kun kirjan kannet sulkeutuvat.
Hienon lisän tarinaan tuovat myyttiset kohtaukset: Ukkoslintu ilmestyy uniin antamaan Haukansilmälle tehtäviä, kuolleiden läheisten henget antavat neuvoja ja ovat läsnä tarvittaessa sekä Haukansilmän näkemät enneunet. Kerronnan visuaalisuus auttaa näkemään tapahtumat todellakin kuin elokuvassa.
Vuosien jälkeen Georgen (eli Haukansilmän) kohtaaminen äidin kanssa ei suju toivotulla tavalla. Jäin miettimään äidin motiivia poikansa hylkäämiseen ja vaivalla hankittujen posliinikuppien ja lautasten palauttamista. Ehkä se oli äidin selvitytymiskeino: unohtaa menneet, joille ei enää mitään voi, ja aloittaa uusi elämänvaihe. Ehkä se oli äidin keino suojella itseään, kun pojan myötä kaikki tappaminen tuli liian lähelle. Ehkä äiti halusi pitää kiinni siitä hyvästä, jota joskus oli enemmän kuin pahaa.
..."Yritä ymmärtää minua. Rakastan sinua yhä ja muistan sinut aina tarmokkaana poikana, joka vahti äitiään, että tämä sai lypsää rauhassa. Menetin sinut vuosikausiksi, ja vaikka palasit takaisin, jotain jäi palaamatta. Se ei ole sinun syysi, niin vain kävi.
Toivotan sinulle ja vaimollesi onnea! Paketissa on ne kupit ja lautaset, jotka annoit minulle lahjaksi. Yhdestä on pieni pala pois, mutta muuten ne ovat hyvässä kunnossa.
Rakkain terveisin,
Äiti"
Jotta historiaa voi kirjoittaa näin eläväksi ja aidolta tuntuvaksi tarinaksi, tarvitaan kirjailijalta valtava määrä pohjatyötä. Kiitos kirjasta @JP Koskinen! Olen myös kiitollinen ystävälle, joka vinkkasi tästä kirjasta ja kirjailijasta. Aion jatkaa JP Koskisen tuotantoon tutustumista. Seuraavaksi odottelen kirjastosta Ristiretki-sarjaa.
Alla olevasta linkistä voi kurkistaa blogipostaukseeni JP Koskisen Tulisiivestä
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=JP+Koskinen
01/05/2023
JP Koskinen: Tulisiipi
En ole aiemmin lukenut JP Koskisen tuotantoa. Sain ystävältä vinkin Haukansilmästä, mutta googlettelun jälkeen huomasin, että Tulisiipi ilmestyi aikaisemmin (2019), joten aloitin siitä.
"Aurinko paistoi, hanki kimmelsi. Jos oli kuoltava, oli ainakin kaunis päivä."
24/04/2023
Jenni Räinä: Suo muistaa
Vuoden 2019 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti upea Metsä meidän jälkeemme, jossa Jenni Räinä ja Pekka Juntti ovat kirjoittajina Anssi Jokirannan ja Anna Ruohosen lisäksi. Sen jälkeen sekä Juntilta että Räinältä on ilmestynyt myös romaani. On mielenkiintoista, että taitavien kirjoittajien yhteistyö näkyy myös tässä kirjassa, jonka kiitoksissa Juntti mainitaan. Suo muistaa (2022) on Räinän esikoinen. Kirjan harvinaisen kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.
Tapahtumapaikkana kirjassa on pohjoissuomalainen syrjäkylä, jossa on tyhjentyneitä taloja ja Koskenniskan kyläkoulu. Se sijaitsee n. 20 kilometrin päästä keskustasta, pienehköstä kaupungista. Kesällä aurinko paistaa yöt läpeensä, sääskiä ja mäkäräisiä on. Suurpetokeskuksen mainitseminen sai arvailemaan karttamerkkejä Kuusamon suuntaan.
Keskeisenä toimijana on ekoyhteisö, jonka päämääränä on ennallistaa lähialueen soita. Vähän yli kolmikymppinen Juho ostaa vanhan koulun, johon pikkuhiljaa muuttaa asumaan samanhenkisiä ihmisiä. Halutaan olla mahdollisimman omavaraisia, elää rauhassa ja vain vähän kuluttaen. Luonnonläheinen elämäntapa yhdistää. Yhteistyö on saumatonta. Idylli alkaa muodostua.
Juhosta tulee yhteisön puheenjohtaja. Hänen vankkumaton uskonsa asiaan ja vakuuttava puhetapansa toimivat puheenjohtajuuden puolesta. Toiset ovat tyytyväisiä, kun joku tekee päätökset ja kaikki voivat osallistua työhön parhaiden kykyjensä mukaisesti. Oikeassa olemisen taakka alkaa kuitenkin painaa Juhon harteita, ja hän sortuu asioiden salailuun ja totuuden pimittämiseen, millä on yhteisöä hajottava vaikutus.
On mukavaa, että yhteisö ei ole kiihkomielinen, joten heidän elämänsä seuraaminen on lukijallekin rauhallista. Ihmissuhteitakin muodostuu yhteisön sisällä, ja myöhemmin, kun Hellä tulee kylälle tyhjentämään vaarinsa taloa. Maalaiselämän ja ihmisten kuvaus on aitoa.
Myöhemmin koululle muuttaa myös suorasukaisempiin toimintatapoihin tottunut ekoaktivisti Amalia, joka rikkoo yhteisön tunnelman ja asettaa Juhon aseman, johtamisen ja koko toiminnan kyseenalaiseksi. Amalian myötä myös lukijan rauha rikkoutuu ja ilmastoahdistus tunkee päälle ikävällä tavalla.
Suo muistaa -kirjan luontokuvaukset ovat tavattoman kauniita, ja niistä välittyy kirjoittajan arvostus luonnon monimuotoisuutta kohtaan ja rakkaus luontoon. Pienilläkin teoilla on merkitystä. Hellän pohdinnat kuvastanevat kirjailijan omia ajatuksia.
"Ajatus suuruudesta ajoi miettimään pieniä asioita vielä merkityksellisimpinä. Kadonneet vuorijonot korostivat sitä, kuinka tätä hetkeä tärkeämpää ei ollut."
Luontokuvausten lisäksi huomiotani kiinnitti vaarin talon kuolinsiivous: tavaran määrä on tuttua, koska kaikki on säästetty vuosikymmenten ajan. Työtapojen kuvaus sekä koulun kunnostuksessa että suon ennallistamisessa olivat mielenkiintoista luettavaa, ja tuli mieleen, että kirjailijalla on asioista kokemusta tai hyvät pohjatiedot.
Aavistin, että Virva-hevosen karkaaminen on idyllin kannalta käännekohta. Olin oikeassa. Kun Hellä saa vaarinsa talon tyhjennettyä, on päätöksen aika: lähteäkö omilleen Norjaan vai palatako katsomaan, onko Koskenniskassa vielä toivoa. Loppu on kielellisesti kaunis ja toivon kannalta tärkeä, mutta se jättää asiat kuitenkin avoimeksi. Hyvä niin.
"Mustuus oli läpitunkematon, taivaalla ei tähteäkään. Siinä oli jotain lohdullista.
Yhtä aikaa alku ja loppu, kohtu ja maa, ei mitään ympärillä ja kaikki ympärillä."
Alla olevasta linkistä voi lukea postaukseni kirjoista Metsä meidän jälkeemme (joka kirjoitushetkellä oli Botnia-palkintoehdokas) ja teoksesta Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä, joissa Jenni Räinä on yhtenä tekijänä.
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jenni+R%C3%A4in%C3%A4