Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtelan Tule risteykseen seitsemältä oli minulle positiivinen ja mukava lukukokemus. Kaikki on kohdillaan: tarina kulkee pakottomasti, henkilöt ovat miellyttäviä, ja miljöö on niin aidon oloisesti kuvattu, että fado-musiikin aivan kuulee ja ruokien tuoksut haistaa.

On kyse nuorista muusikoista, musiikista, ystävyydestä, rakkaudesta, nuoruuden rakkaudesta ja kotikylään paluusta. Kyläläiset ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä, hieman taikauskoisiakin.

Mukana on myös muutamia yllättäviä ja realismin rajalla olevia tapahtumia, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Esimerkiksi valkeapukuinen tyttö ilmaantuu yhtäkkiä pimeälle tielle auton valojen eteen, ja Fernando katoaa päiviksi ja löytyy rannalta ihmeellisen kokemuksen pökertyttämänä.

Muista kirjoista tuttuja elementtejä ovat taas kerran mukana oleva perhostutkija sekä sairaus, josta toipuminen on kestänyt pitkään. Nyt kun olen lukenut jo melkein koko Haahtelan tuotannon, olen alkanut miettiä, linkittyvätkö kaikki kirjat jollakin tavalla yhteen. Onko kirjailija punonut tahallaan intertekstuaalista palapeliä lukijoiden ratkaistavaksi?

Tule risteykseen seitsemältä on kirja, jota voin kyllä suositella. Ei suuren tarinan tarvitse sisältää aina suurta kärsimystä ja dramatiikkaa. Tavallinen elämäkin on ihmeellistä ja mielenkiintoista, sillä kaikki on kuitenkin vain sattumaa.


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät linkin takaa:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela

Maritta Lintunen: Stella

Vaikka luen koko ajan, tulee aina vaan uusia kirjailijoita, joista en ole kuullutkaan tai joihin en ole aiemmin tutustunut. Stellakin on Maritta Lintusen viides romaani. Lisäksi hän on julkaissut runoja ja novelleja. Minä tutustuin vasta nyt ensimmäiseen romaaniin.

Kertojina ovat Liisa Mikkola ja hänen poikansa Juri. Ajatuspuheena toimii myös Sylvi Indreniuksen ääni. Sylvi on ollut lahjakas laulajatar, jonka ura kuitenkin katkesi sota-aikana. Hän on tyylikäs vanha rouva koruineen, Chanell-asuineen, kynsilakkoineen ja hattuineen. Liisa, ujo maalaistyttö, muuttaa hänen luokseen asumaan kirjoituskurssinsa ajaksi, ja sen jälkeen useammaksi vuodeksi. Liisan poika, Juri, syntyy hetkellisen huuman seurauksena, ja kummankin naisen elämä muuttuu.

Mielestäni Sylvi Indrenius, Stella, on mielenkiintoinen henkilöhahmo: Hän käyttelee mielellään suhteitaan toisen parhaaksi, on voimakastahtoinen, tarkkakatseinen ja omistautuva. Yrjö Indrenius, Sylvin poika, alkaa kuitenkin mustamaalataa Sylviä Liisalle kutsuen Sylviä hämähäkiksi, joka saa ihmisiä verkkoonsa. Panettelusta huolimatta minä olen Sylvin puolella edelleenkin, ja olisin toivonut, että Liisa ei olisi uskonut pahoja puheita. Kuka tässä oikein olikaan hämähäkki ja kenelle?

Stella oli nopealukuinen kirja, mutta kyllä sekin jäi päähän vaikuttamaan ja pani miettimään ihmissuhteita, unelmia ja niiden toteuttamista, toisten unelmien estämistä, erilaisia tunteita, katkeruutta, rakkautta ja rajoja.

Kirjan kieli on sujuvaa ja selkeää, ja sitä oli mukava lukea. Kielihaukkana löysin kuitenkin kolme kummallista verbiä, joista en pitänyt: "tyttö riemastelee", "tyttö toimeaa", "Kaija työnnälsi tuolin liikkeeseen"

Lisäksi jäin miettimään kirjan nimeä. Stella oli Sylvin yksi viimeisimmistä roolihahmoista revyyssä, jota esitettiin korpikorsuissa ja vetoisissa parakeissa. "Surkea musiikki. idioottimainen libretto, vastaparina niljakas sankaritenori, joka käytti morfiinia."  Lisäksi Stellan aikaan liittyvät ilkeät juorut, jotka vaikuttivat uran loppumiseen. Miksi siis tämä elämän kipein vaihe ja jonkinlainen alennustila piti nostaa kirjan nimeksi, kun Sylvissä oli niin paljon muutakin;  hyvää ja kaunista?

Jurin puolesta iloitsin siitä, että hän pääsi takaisin turvaan ja kotiin, vaikka se häneltä juuri yritettiinkin viedä.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joskus kirjassa jokin jää vaivaamaan mieltä niin paljon, että sen luettuaan ei saa rauhaa. Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan kanssa kävi juuri näin.

Aluksi luin, niin kuin kirjoja joskus voi lukea: tauotettuna ja välillä lukiessani toisiin ajatuksiin harhautuen. Huomasin taas tutun tyylikeinon: asioiden vyöryttämisen luettelelemalla ja tervehdin sitä ilolla. Yhtäkkiä havahduin, että nythän tällä vyöryttelyllä kuvataankin persoonia ja luodaan henkilöhahmoja aivan huikealla tavalla. Varsinkin elämästä syrjäytyneen Torstin henkilöhahmon rakentaminen asioita luettelemalla on äärimmäisen taitavaa.

Ajattelin, että olen ohittanut ehkä muutakin. Päätin alkaa paikkaamaan lukemista ja keskittyä lukemiseen kunnolla, ja niin luinkin koko kirjan uudelleen.  Huomasin, että kirja ei ollut vaikea, vaan niin runsas, että ensimmäisellä lukukerralla jäi huomioimatta paljon asioita; huomioimatta ja ymmärtämättä.

Päähenkilö on oikeustieteen professori, jonka työ vaikuttaa melko helpolta, eikä sitä ole sidottu tiukkoihin aikatauluihin ja läsnäolopakkoon. Kun aikataulu joustaa, professori voi haahuilla mielin määrin ajatuksissaan ja muistoissaan.

Juuri haahuileminen, päämäärätön kuljeskelu ja omien muistojensa läpikäynti muodostavat Lumipäiväkirjan keskeisen juonikuvion. Tapahtumat alkavat, kun mies näkee sanomalehdessä ulkomaan uutisen, joka alkaa täyttää hänen ajatuksensa. Saksalainen äärivasemmistolainen terroristi oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen. Nainen oli kuulunut Punaiseen armeijakuntaan, joka oli toiminut aktiivisesti 1970- ja - 80-luvulla ja murhannut yli 30 ihmistä. Mies tuntee naisen. Heillä on ollut läheinen suhde menneisyydessä. Töihin lähdöstä ei tulekaan mitään, kun mies kiipeää ullakolle ja uppoutuu matkalaukussa olevien tavaroiden, kirjeiden ja lehtileikkeiden selailuun. Tästä alkaa professorin haahuilu ja harhailu tilanteesta toiseen.

Vai voiko sittenkään puhua juonikuviosta? Kun kirjoitin kaikki haahuilemiset peräkkäin, huomasin, että tässähän piirretäänkin kuvaa päähenkilöstä, hänen luonteestaan ja toimintatavoistaan. Professorin erityisen tarkat aistit, jo lapsuudessa esille tullut erityisen voimakas mielikuvitus luovat hänestä tarkoin piirretyn kuvan. Hän elää omassa todellisuudessaan pään sisällä ja vain ajautuu tilanteesta toiseen. Jotenkin ymmärrän hänen vaimonsa uskottomuuden. Ei kai tällainen puhumaton haahuilija ole helppo kumppani: kulkee omia teitään, ei selittele tekemisiään, tuskinpa keskusteleekaan; soittaa tai viestittää vain välttämättömän, silloin kun tahtoo. Perheessä on tapahtunut isoja asioita, mutta onko professori ollut läsnä elämänsä todellisissa tapahtumissa?

Henkilöhahmojen luominen ja heidän elämänsä kuvaaminen tapahtuvat pienin vedoin, mutta ihastuttavan kuvan maalaten. Nimetön päähenkilö, Erika, Laura, junamatkustaja Kirill ja vapautettu terroristi, Sigrid piirretään esiin vähitellen, ikään kuin sivulauseissa. Heitä ja heidän elämäänsä ei selitellä, vaan todetaan. Joel Haahtelan kerrontatekniikka on vertaansa vailla. Lumipäiväkirjan kahteen kertaan lukeneena olen siitä erityisen vaikuttunut. Lumipäiväkirjassa kirjailija antaa lukijalle myös pikku lahjan: intertekstuaalisen viittauksen toiseen kirjaansa, Perhoskerääjään.

Kuinka paljon saa, kun antaa elämän vain kuljettaa? Kuinka paljon hukkaa, kun ei ole läsnä todellisissa asioissa? Jäikö haahuilun vuoksi jotain todellista ja tärkeää jälleen kerran huomaamatta? Oliko saksalaisessa kahvilassa ollut nainen Sigrid?


Muut Haahtela-postaukseni löytyvät tämän linkin takaa:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Joel+Haahtela

Haahtelan tähänastisesta tuotannosta on vielä lukematta Naiset katsovat vastavaloon, Tule risteykseen seitsemältä ja Elena. Olen pitänyt tähän asti lukemistani, mutta Traumbachin jätin kesken. Meitä ei ollut tarkoitettu toisillemme.

• Kaksi kertaa kadonnut. Helsinki: Otava, 1999. 

• Naiset katsovat vastavaloon. Helsinki: Otava, 2000. 

• Tule risteykseen seitsemältä. Helsinki: Otava, 2002.

• Elena. Pienoisromaani. Helsinki: Otava, 2003. 

• Perhoskerääjä. Helsinki: Otava, 2006. 

• Lumipäiväkirja. Helsinki: Otava, 2008. 

• Katoamispiste. Helsinki: Otava, 2010. 

• Traumbach. Helsinki: Otava, 2012. 

• Tähtikirkas, lumivalkea. Helsinki: Otava, 2013. 

• Mistä maailmat alkavat. Helsinki: Otava, 2017. 

• Adèlen kysymys. Helsinki: Otava, 2019.

Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija

Yrjö Kokko - projektini jatkuu. Nyt oli vuorossa Jukka Parkkisen kirjoittama elämäkerta Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija.

Parkkinen on paneutunut Yrjö Kokon elämään kunnioitettavalla tarkkuudella ja käynyt läpi Kokon kirjeenvaihdon, hänen päiväkirjansa, teoksensa, sanoma- ja aikakauslehtijuttunsa sekä muun Kokon perikunnan käsikirjoitus- ja leikearkiston.

Lisäksi hän on haastatellut Aune Kokkoa, Anna Kokko-Zalcmania ja Olli Kokkoa sekä Kokon aikalaisia muun tiedonhankinnan lisäksi. Aineisto on valtaisa.

Kirjan esipuheessa Parkkinen kirjoittaa:

"Elämäkerran kirjoittamisen keskeinen ongelma on saada synkronoitua ihmisen elämän monitahoisuus tekstin lineaarisuuteen. Jonkin tapahtumaketjun seuraaminen alusta loppuun karsii rinnalla kulkevia kerrontalinjoja. Jos pyrkii pitämään esillä monia samaan aikaan kulkevia tapahtumia, teksti voi hajota ja tulla sekavaksi tilkkutäkiksi...

...Mutta ihmiselämä on suurimmaksi osaksi niin moniulotteinen, ettei sitä voi kuvata verbaalisesti. Parhaassa tapauksessa sen voi myötäelää. Siihen olen pyrkinyt Kokon elämäkertaa kirjoittaessani. Olen antanut Kokon puhua tekstiensä välityksellä suoraan lukijalle, jolloin hän voi tehdä omia tulkintojaan."

Parkkinen on onnistunut tavoitteessaan mielestäni loistavasti, ja tuloksena on loogisesti etenevä ja hyvin kirjoitettu elämäkerta, jota on miellyttävä lukea. Elämäkerta piirtää kuvan intohimoisesti eläimiin ja luontoon suhtautuvasta herkästä ja taiteellisesta ihmisestä, joka eli itsensä näköistä elämää ja toteutti unelmiaan, egoistisestikin. Se ei ollut perheen kannalta ristiriidatonta, mutta onneksi hänen vaimonsa Aune oli vahva, viisas ja itsenäinen toimija, joka myös teki  rohkeita valintoja elämän ja uransa suhteen.

Perhe eli paljon erillään ja eri paikkakunnilla, ja toisinaan - tuntui siltä - yhdessäoloa vältellenkin. Näkemyseroja yhteiselämästä oli, mutta pari ei koskaan kuitenkaan eronnut, vaikka niin oletin aiemmin lukemieni kirjojen perusteella.

"Yrjö pani paljon painoa sille, että hän pyrki vähintään kerran kuussa käymään perheen luona. Aune koko tämän usein lisärasituksena. Mies tuli passattavaksi, hoiti vain omaa kirjeenvaihtoaan ja kolisi yökaudet omissa puuhissaan kehittäessään filmejä ja tehdessään kopioita.

Aunesta Yrjö toimi vain omilla ehdoillaan. Hän ja lapset saattoivat vierailla Muoniossa silloin, kun Yrjölle sopi ja tämä halusi ottaa vastaan. Kokon suurpiirteinen elämänmuoto, joka ei juuri piitannut sovinnaisesta herrasväen porvarillisuudesta, ei miellyttänyt Aunea. Yrjö oli alkanut 'porottua' ja 'painunut rähjäisemmäksi kuin pahin Lapin äijä.'"

Yrjö Kokko matkusteli maailmalla yhdessä perheenjäsenten kanssa ja yksikseen, mikä osoittaa ajan hermolla olemista ja nykyaikaisuutta 1960- ja 1970-luvuilla. Kirjojen tuoma varallisuus mahdollisti matkustelun ja pitkätkin oleskelut ulkomailla. Luultavasti taloudellinen menestys saattoi olla syynä Kokon ja Sulo Rovan  (laulujoutsenen toinen etsijä ja ystävä vuosien ajan)  - ja koko Rovan suvun - välirikkoon, jossa Ungelon torpasta tuli kiistakapula.

Kokosta sanotaan yleensä, että hän oli eläinlääkäri ja kirjailija. Jukka Parkkinen kääntää asian toisinpäin: Kokko oli kirjailija,  joka opiskeli eläinlääkäriksi. Näin hän antaa kunniaa nimenomaan Kokon kirjallisille pyrkimyksille ja saavutuksille.

Kirjassa oli mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi se, että Kokon ollessa opiskeluaikana opettajan sijaisena, oppilaana oli pankinjohtaja Emil Fennanderin poika Veikko, joka suomensi myöhemmin nimensä Vennamoksi. Myös Hannoverin "lappalaisnäyttely" ja kotipaikkakuntani Ylitornion aika loivat kiehtovaa ajankuvaa.

Yrjö Kokko -projektini muut postaukset on luettavissa täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko

Lisäksi varsin mielenkiintoinen oli Pessin ja Illusian kuvittajan, Aleksander Lindebergin elämäkerta:
https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sisko+Ylimartimo

Sisko Ylimartimo: Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija

Sattuma kuljetti minua mukavasti. Luin  Yrjö Kokko -projektissani Kokon  luontosatuklassikon, Pessi ja Illusia. Kirjastokappaleen oli kuvittanut A. Lindeberg, 1963. Kuvat olivat vaikuttavia ja tukivat hyvin tarinaa.

Alkoi kiinnostaa, kuka ihmeen Lindeberg tuo kuvittaja on. Löysin netistä useita artikkeleja, ja sitä kautta myös Sisko Ylimartimon kirjan Aleksander Lindeberg - mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija. 

Kirjan myötä pääsin tutustumaan kokonaan uusiin maailmoihin;  sota-aikaisiin TK-piirtäjiin, sodan jälkeisiin mainospiirtäjiin, kirjojen kuvittajiin, pukusuunnittelijoihin ja skenografeihin. Aleksander Lindeberg oli mukana kaikessa tässä ja lisäksi hän oli muotokuvamaalari ja teki myös animaatioita.

Sisko Ylimartimo kirjoittaa selkeästi. Kirja on mielenkiintoinen lukuelämys. Lindebergin laaja ja monipuolinen tuotanto esitellään hyvin, ja lukemastani Pessistä ja Illusiastakin tuli kivasti syventävää lisätietoa, kun sitä käsiteltiin nimenomaan kuvien ja syntyhistorian  kautta. Pessi ja Illusia noteerattiin Frankfurtissa ja Lontoossa, ja se sai yhteispohjoismaisen näyttelyn kunniamaininnan vuoden kauneimpana kirjana. Kokko sanoi Lindebergin tajunneen, mikä Pessissä ja Illusiassa  oli olennaista.

Ylimartimon kirjasta saa hyvän käsityksen Lindebergin taiteesta, mutta myös luonnonläheisestä ja elämäniloisesta persoonasta, joka eli pitkän elämän (1917 - 2015)

Kirjaston varauslistalle lähtevät tämän jälkeen mm. Lindebergin kuvittama Venäläisiä kansansatuja sekä Martti Haavion tekstittämä ja Lindebergin kuvittama Kalevalan tarinat, ehkä myös Gogolin Nenä.

Voi, minkä yhteen linkittyvien asioiden kokonaisuuden sattuma toikaan eteeni! Kyllä lukeminen on sitten mukavaa!

Tästä linkistä voi lukea postaukseni Pessistä ja Illusiasta ja myös ihastella joitakin kirjan kuvia:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Yrj%C3%B6+Kokko+Pessi+ja+Illusia