16.7.2018

Yrsa Sigurdardóttir: Pyörre

Pyörre on neljäs lukemani islantilaisen Yrsa Sigurdóttirin kirjoista, ja  se on toinen osa sarjasta, jossa poliisi tekee yhteistyötä lastensuojeluviranomaisten kanssa. Tarina jatkuu siitä, mihin Perimä jäi: Poliisi Huldar ja lastenpsykologi Freya ovat menettäneet asemansa, ja tekevät työtään vähän vähemmän arvostettuina. Huldar sekoilee yksityiselämässään ja yrittää päästä Freyan suosioon, mutta ei oikein onnistu siinä. Tämä siis henkilökohtaisella tasolla, sivujuonteena. Tätä voi halutessaan odottaa ja seurata seuraavissa sarjan kirjoissa.

Varsinaisen juonen tasolla liikutaan vakavissa ja julmissa rikoksissa. Koululaisten aikakapselista löytyy viattomien tulevaisuutta kuvittelevien kirjeiden lisäksi tappolista, jossa on vain nimikirjaimet. Poliisi alkaa selvittää tapauksia, ja aluksi turhauttavan tylsältä tuntuva työ paljastaakin kokonaisen rikosvyyhdin menneiltä vuosilta ja myös nykyajasta. Teot liittyvät toisiinsa. On irtisahattuja käsiä ja jalkoja, on kiduttava murha parkkihallissa, on lapsikaappauksia ja pedofiliaa, on pedofiilirengas, joka suojelee toisiaan ja väheksyy ilmoitettuja rikoksia. On kostonenkeli, joka saa aikaan pahaa jälkeä. 

Minun sietokykyni ylittyi. En nauttinut kirjasta. Julmuus oli minulle liikaa. Nyt riittää! Poliisin ja psykologin suhteen kehittyminen tai jäätyminen ei kiinnosta tarpeeksi, että tarttuisin Sigurdardóttirin kirjoihin enää. Ainahan pitäisi uudelle kirjalle antaa uusi mahdollisuus, mutta aion tästä lähin turvautua kirjabloggaajien tulkintoihin.

Perimässä oli kömmähdys, joka vaikutti juonenkulkuun. Joka toiselle kuoppaa kaivaa - kirjassa oli myös virhe. No, tässäkin oli virhe. Otava, kirjan takakannessa kirjan päähenkilön nimeksi on kirjoitettu Frida, vaikka se on Freya. Pieniä nillitysasioitahan nämä ovat, mutta ärsyttävät kuin hyttysen ininä kesäyönä korvan juuressa.

9.7.2018

Yrsa Sigurdardóttir: Perimä

Nyt on luettavana islantilaisromaanien  sarja. Tutustun Yrsa Sigurdardóttirin (suomalaisittain kirjoitettuna) rikosromaaneihin. Ja, huh huh, mikä kirja tuli vastaan! Yrsa Sigurdardóttirin Perimä on hyytävä lukukokemus. Perimä aloittaa uuden sarjan, joka ei ole jatkoa aiemmin ilmestyneille Kolmas merkki ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa. Poliisi tekee yhteistyötä lastensuojelun kanssa. Arvattavaa siis on, että lapset joutuvat kokemaan kovia asioita.

Epilogissa on kolme huostaanotettua sisarusta, joiden erottamisesta toisistaan tehdään päätös, ja heidät annetaan adoptoitavaksi. Äiti ja isoisä ovat kuolleet samana päivänä. Vanhin lapsista on ilmeetön ja kylmä, keskimmäinen poika ylihoivaa pikkusiskoaan, ja kaikki vain enimmäkseen tuijottavat edessään olevaa seinää. Heille on tapahtunut jotain järkyttävää, ja myöhemmin käy ilmi, että vanhin on ollut asian todistajana.

Perimässä on useita rinnakkaisia juonilankoja, jotka näyttävät toisistaan irrallisilta. On kahden veljeksen tarina, on syrjäytyneiden radioamatöörien tarina, on kaksi...   ei, vaan sittenkin kolme julmaa murhaa, on koiriin kohdistunutta väkivaltaa, on lasten selviytymistarinaa ja on poliisien ja lastensuojeluviranomaisten yksityiselämää. Lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä, kun tuntuu, että irrallisista langoista ei mitenkään voi tulla yhtenäistä kudelmaa. Aivot on otettava käyttöön. Kudelma valmistuu, mutta vasta aivan kirjan loppupuolella. Jännitys tihentyy ja kasvaa aivan loppuun asti. Epilogissa esitellyt huostaanotetut lapset kasvavat aikuisiksi tietämättä sisaruudestaan, ja siitä on pahoja seurauksia.

Murhien tekijä selviää vasta aivan viime metreillä. Jälkeenpäin huomasin, että hienonhienoja ennakoivia vihjeitä annettiin, mutta niitä en todellakaan osannut lukea. Ilmastointiteippiä tai kodin sähköllä toimivia laitteita katson nyt eri silmin kuin aikaisemmin. Lukukokemus oli niin voimakas, että kun torilla näin punakiharaisen pikkutytön, hänen kasvonsa yhdistyivät heti tarinaan.

Yrsa Sigurdardóttirin Perimä saa pisteitä juonenkuljetuksesta, joka todellakin pitää otteessaan. Pisteitä tulee myös pääasiassa hyvin rakennetuista henkilöhahmoista. Oli myös hyvä, ettei poliisi- ja lastensuojeluhenkilöstössä tapahtunut mitään ylenpalttista lähenemistä, joka olisi vienyt tapahtumia epäuskottavaan suuntaan ja lällyksi.

Pisteitä menee Arnarin etäisestä henkilöhahmosta. Hän on yksi epilogin lapsista, joka joutui todistamaan äitinsä ja isoisänsä väkivaltaista kuolemaa. Olisi odottanut, että tapahtuma olisi jättänyt häneen enemmän jälkiä kuin vain etäisyyden ja tunnekylmyyden. Olikohan kirjailija ajatellut aluksi antaa hänelle suuremman merkityksen juonenkulussa, ja sitten yhtäkkiä olisi päättänytkin toisin ja lähtenyt rakentamaan tapahtumia toisen henkilön varaan? Jäikö hahmon rakentelu keskeneräiseksi?

Lisäksi pisteitä menee tässäkin kirjassa esiintyneestä huolimattomuusvirheestä, ikään kuin solmusta kudelmalangassa: Sivulla 164 eräs uhreista sanoi olleensa biologian opettaja (ja se oli syy, miksi hän valikoitui uhriksi). Sivulla 221 oppiaine on kuitenkin vaihtunut kemiaksi, joka oli aivan toisen henkilön opiskelema oppiaine. Juuri kemian jaksollisella järjestelmällä oli merkittävä merkitys murhien  ratkeamisessa, ja vain kemiaa opiskellut henkilö pystyi sen ymmärtämään, ei suinkaan uhri. Virheet ovat inhimilllisiä, mutta kyllä ne ärsyttävät, kun ne huomaa. Oliko kirjoittamisessa kiire? Oliko suomentamisessa kiire? Toivottavasti seuraaviin painoksiin virhe voidaan korjata.

Tapahtumat olivat julmia, ja epilogin jälkeen toisenkin kerran lapsi joutui niitä todistamaan. Lopussa kovia kokenut lapsi kuitenkin lörpöttelee iloisena koomapotilaalle. Juttelun kuuleminen antaa potilaalle toivoa, mutta minusta se tuntui päälleliimatulta kevennykseltä. 

Yrsa Sigurdardóttirin Perimästä on sanottu kirjan takaliepeessä mm. näin: "Jos pidät synkistä ja vangitsevista rikosromaaneista, Perimä on sinua varten. Loistava sarjan avaus. - Kirjailija Mari Hannah"

5.7.2018

Yrsa Sigurdardóttir: Kolmas merkki

Yrsa Sigurdardottirin (suomalaisittain kirjoitettuna) Kolmas merkki on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu dekkari vuodelta 2005 (suomeksi 2007). 

Luin ensin toisen osan https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2018/07/yrsa-sigurdardottir-joka-toiselle.html, ja huomasin, että kirjat kannattaakin lukea järjestyksessä, koska ne etenevät kronologisesti. Kolmas merkki aloittaa myös Thóran ja Matthew'n suhteen ja antaa miehestä mielenkiintoisen ja vetävän kuvan, toisin kuin kakkososa, jossa hän oli mielestäni hieman lullukkamaisempi. Rikosten selvittelyn ohessa tutkijapariskunnan suhteen kehittymistä on mukava seurata. Se ei todellakaan ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä: 
"Saksalaismies ei ollut mikään varsinainen ilopilleri. Thóra päätti mieluummin tutustua Vartiotorniin kuin yrittää pitää yllä keskustelua."
Kolmas merkki liikkuu yliopistomaailmassa. Etuliepeen mukaan 
"Reykjavikin yliopistolta löytyy ulkomaalaisen opiskelijan ruumis, jonka rintaan on viilletty mystinen merkki. Noituudesta ja keskiaikaisista kidutusmenetelmistä kiinnostunut nuorukainen oli saapunut Islantiin jäljittäessään muinaista käsikirjoitusta. Malleus Maleficarum eli Noitavasara, vuonna 1486 ilmestynyt inkvisition käsikirja, oli aikanaan maailman pahamaineisin kirja."

Opiskelijat ovat kiinnostuneita noitavainoista ja noituudesta, juhlivat rankasti ja käyttävät huumeita. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että syntyy iljettävän rumaa jälkeä, eikä yliopiston henkilökuntakaan jää pelkästään tarkkailijan asemaan. Kirja pitää hyvin otteessaan. Takaliepeessä mainitaan, että Dagbladetin mukaan kirja on "Henkeäsalpaava debyytti." Olen samaa mieltä. Enpä ole pitkään aikaan viettänyt niin intensiivisesti aikaa tarinan maailmassa. Lukemista oli kiire jatkaa.

Iljettävien asioiden taustalla on ulkomaisen opiskelijan, Haraldin, ja hänen perheensä kova kohtalo.  Mustasukkaisen lapsen teosta seuraa onnettomuus, joka jättää jälkensä koko perheeseen ja ajaa Haraldin etsimään apua tuskaansa noitakeinoista ja pimeydestä.

Seuraavana lukuvuoroaan odottavat Sigurdardóttirin Perimä ja Pyörre.

1.7.2018

Yrsa Sigurdardóttir: Joka toiselle kuoppaa kaivaa

Tartuin pitkästä aikaa dekkariin ja tutustuin islantilaiseen Yrsa Sigurdardóttiriin (Kirjoitan nimen suomalaisittain, niin kuin Otavakin näkyy tekevän ainakin osittain; se on ihmeesti paljon helpompaa, vaikkakin tietenkin laiskempaa.) Ensimmäinen lukemani dekkari oli Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka on ilmestymisjärjestyksessä toinen Sigurdardóttirin aikuisille suunnatuista kirjoista.  Esikoisteos on Kolmas merkki. Sen jälkeen on ilmestynyt Perimä ja Pyörre. Lainasin saman tien ne kaikki. Luultavasti ahmaisen ne aika nopeasti, sillä ensimmäinen lukukokemus oli mukava.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa on hyytävän jännittävä heti alusta alkaen. On tapahtuma vuonna 1945, joka jää aluksi avaamatta. Sitten siirrytään vuoteen 2006, jossa varsinaiset tapahtumat tapahtuvat: kaksi murhaa, kummituksia ja hylättyjen lasten itkua syrjäisessä hotellissa. Juristi Thóra Gudmundsdottir alkaa kumppaninsa Matthew´n kanssa selvittää tapahtumia poliisien rinnalla ja edellä, kuin Agatha Christien Tommy ja Tuppence konsanaan. Tutkijaparin lisäksi dekkarissa on muutakin christiemäistä: on suljettu yhteisö, on salaisuuksia ja henkilöiden välisiä kytköksiä, jotka halutaan piilottaa. Juoni on rakennettu niin, että kuka tahansa voisi olla syyllinen. Lukija-etsivä tekee omia johtopäätöksiään ja annettujen vihjeiden jälkeen aivan varma, että tarjoilijahan se on! Ellei sittenkin hotellin omistaja?  Vai olisikohan se sittenkin se hörhö seksuaaliterapeutti? Myös Rosalla olisi syynsä murhaan, ainakin siihen ensimmäiseen, mutta raiskaukseen hän ei ehkä ole kuitenkaan syyllistynyt... Toinen murha olikin sitten hankalampi tapaus.

Tutkijapariskunnan kemiat toimivat hyvin, ja vuorovaikutusta on mukava seurata. Mietin kyllä, onko Matthew täysin uskottava hahmo: aina innostunut ja kannustava, ja viettää lomansa Islannissa amatöörietsivänä ja tyytyy suhteessa melko vähään. Mietin myös Thóran uskottavuuttaa juttuun uppoutumisessa. Hän keskittyy tutkimuksiin, vaikka hänen alaikäinen poikansa on ajamassa autolla ja asuntovaunulla alaikäisen, raskaana olevan tyttöystävänsä ja 6-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa liikenteessä ja vielä ilman ajokorttia. Thóra ei ilmoita asiasta poliisille. No, hö! Onko se jotain islantilaista ajattelumaailmaa, ettei huolehdita turhista, vai onko Thóra vain niin uppoutunut ratkaisemaan arvoituksia?

Mukavaa islantilaisuutta kirjassa on nimikäytäntö: omanlaiset nimet sinänsä (esim. Bjarni, Grimur, Baldvin, Bergurin, Birna) ja vain etunimen käyttö. Lisäksi voidaan käyttää isännimeä tai lisätietoa, jolla henkilö tarkemmin tunnistetaan. "Thora, Kirkjustetin Kreppan ostaneen Jonaksen asianajaja soitti."

Jos kiinnostaa, lisätietoa löytyy esimerkiksi  täältä: https://www.kielikello.fi/-/islantilaiset-nimet

Joka toiselle kuoppaa kaivaa oli minusta mielenkiintoinen ja koukuttava lukukokemus. Kivasti rakennetun juonen lisäksi teini-ikäisten vanhempien toiminta synnytystilanteessa oli jotenkin hykerryttävän lapsellista. Lisäplussan annan kirjan lopulle, jossa ylättäen ja tyhjästä ilmaantuvaan lapsen itkuun ei tullutkaan mitään halpaa selitystä esimerkiksi talosta löytyvänä nauhoitteena.

Lukija-etsivän aivot käynnistyivät mukavasti ja myös terävöityivät löytämään ilmiselvän virheen. Aluksi selitettiin, että Bergurin Rosan vanhemmat olivat aiheuttaneet onnettomuuden, jossa Steini vammautui loppuiäkseen. S. 373 kuitenkin todetaan: "Bergurin isä oli ajanut humalassa hänen päälleen." Onkohan tämä kirjailijan vai suomentajan töppi? -No sattuuhan sitä.









26.6.2018

Granta - uuden kirjallisuuden areena 9: Tunnustus

Hiphei! Olen saanut luettua kaikki yhdeksän suomenkielistä Granta-aikakauskirjaa. Saavutin siis itselleni asettamani tavoitteen. Kirjoja on vain yhdeksän, mutta kirjallisuutta niissä on paljon enemmän. Blogissa on muistiinpanoina ne tekstit, joista pidin ja joihin voi myöhemmin palata.

Granta - uuden kirjallisuuden areena 9: Tunnustus ei aluksi lähtenyt vetämään, eikä lopuksikaan. Odotin enemmän. Teema on löyhä, joten siihen on voinut kirjoittaa ja koota tekstejä myös löyhästi, ehkä liiankin löyhästi, niin ettei selviä, mitä tässä oikein tunnustetaan. Kansikin viittaa sydänverellä tehtäviin tunnustuksiin, mutta niitä ei juurikaan tullut. Tässä muutama nosto:

Jukka Viikilä: Papin tunnustukset. Otteita
Viikilän Papin tunnustuksissa ei ole kyse vain papin, suntion tai piispan tunnustuksista, vaan siinä käsitellään inhimillisyyden koko kirjoa, koko elämän pohdiskelua hieman vinksahtaneesta näkökulmasta. Tästä Jukka Viikilän tekstistä pidin, toisin kuin Finlandia-palkinnon voittaneesta Akvarelleja Engelin kaupungista, joka jätti minut kylmäksi.
Ivan Tšistjakov: Siperian laitamilla
Grantan kirjailijaesittelyn mukaan "Ivan Tšistjakovilta säilynyt, GULag-leirin elämää vartijan näkökulmasta kuvaava päiväkirja on harvinaisuus, jota pitää hallussaan venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial. Tšistjakovin myöhemmistä vaiheista ei tiedetä juuri muuta kuin että hän kaatui toisen maailmansodan rintamalla Tulassa vuonna 1941."
Teksti on viisasta ja oppinutta. Kuka Tšistjakov oli? Oliko hän Siperiaan karkoitettu kirjailija, sivistyneistön edustaja, jonka ainoa rikos oli juuri tässä? Mikä oli hänen kansalaisuutensa? Kenen kirjoittamia ovat tekstin alaviitteet? Mikä tuo GULag-leiri oli?
Tekstistä välittyy väkivallasta  irti pysyttäytyvä tarkkailija, joka keskittyy selviämiseen Siperian hirvittävissä olosuhteissa.
          Alla on muutama linkki aiheesta:
https://agricolaverkko.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=860
http://www.gulag.fi/naapurissa.html 

Karl Ove Knautsgård: Kohtalosta 
Knautsgårdia on hehkutettu paljon, mutta minä en ole vielä lukenut häneltä yhtään teosta. Tämä teksti on laaja ja syvä essee, pohdintaa elämästä ja kirjallisuudesta. Sen on suomentanut Katariina Huttunen. Esseessä viitataan Raamattuun, islantilaissaagoihin, Dostojevskiin, Shakespeareen, Danteen, ja se kyllä osoittaa kirjoittajansa lukeneisuuden. Muun ohessa tekstissä pohdiskellaan outoa sattumaa elämässä, joka liikkuu toden ja yliluonnollisen välillä. Mietin, miten tämä liittyy teemaan? Onko kyseessä irrallinen teksti, johon on lisätty jälkikäteen yliluonnollinen elementti, jotta sen voisi lukea teemaan kuuluvaksi? Jäi jotenkin hämmentynyt olo.
Tämän tekstin anti oli kuitenkin se, että siinä lainattiin Antti Tuurin suomentamaa Poltetun Njállin saagaa, joka jäi kiinnostamaan sekä saagan itsensä että Antti Tuurin osalta. Tässä mielessä Granta on aiemmillakin lukukerroilla toiminut hyvin.
Antto Terras: Luokkakokous 
"Antto Terras on Tallinnassa syntynyt puolisuomalainen kirjailija, koomikko ja entinen myymäläetsivä. Hänen tuotantonsa nojaa vahvasti roast-huumoriin, ennakkoluulottomaan kerrontaan ja alituiseen hämmentämiseen. Hän on asunut Suomessa vuodesta 1991 alkaen."
Tämän nimen painan mieleen! Teksti oli hauska, sarkastinen ja jopa inhorealistinen.
Bernard Quiriny: San Juliánin piispa 
Belgialaisen Bernard Quirinyn tekstissä piispalla on todella paha ruumiillinen ja sielullinen ongelma, jonka hän joutuu tunnustamaan uteliaalle siivoojalle. Mielenkiintoinen ja outo, hyvin kehitelty tarina!
Riku Korhonen: Puhu, viha 
Riku Korhonen käsittelee tekstissään huonojen, loukkaavien, valheellisten tai itse virheellisiksi katsomiensa arvostelujen satuttavuutta. Voi olla, että kriitikko ei ole edes lukenut arvostelussaan lyttäämäänsä tekstiä. Kirjailijan persoonaa voidan myös haukkua esteettä. Kyseessä on suorastaan vihapuhe, johon kirjailija voi yrittää vastata henkilökohtaisella yhteydenotolla tai kuvittelemalla ankaria kostotoimenpiteitä asiattomalle kriitikolle. 
Vastauksissaan lyttääjille sanansäilä sivaltaa ja -ruoska viuhuu. Myös kirjabloggaajat saavat osansa, ja se pistää kyllä yhä tarkemmin miettimään sanottavansa.
Ihan kaikkia kohtia ei ehkä kannata lukea totuutena, vaan vihan tunteen fiktiivisinä kuvauksina. Teksti on oikeutettu tunnustus,  mutta kyllä se on pelottava!