16.2.2018

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina - Leevi K. Laitisen tarina

Ulla Appelsinin nimeen olen törmännyt aiemmin Titanicin tuntematon lapsi -kirjan yhteydessä. Erikoinen nimi jäi mieleen. Tiesin hänen olevan toimittaja, ja pikku googlettelun perusteella jäljitin hänet Ilta-Sanomien päätoimittajaksi.

Lapsuus lahkon vankina -  Leevi K. Laitisen tarinan aiheena on
Leevi K. Laitisen lapsuus uskonnollisen lahkonkartanolaisuuden, lapsisaarnaajana sekä hänen myöhempi elämänsä. Sana vanki kuvailee Leevin tilannetta hyvin. Pakkokeinot, pieksämiset ja muut mielivaltaiset rangaistukset olivat hänelle jokapäiväistä elämää 4-vuotiaasta lähtien.

Suomessa kartanolaisuus oli voimissaan  1920 - 1950-luvulla. Lahkon johtohahmo oli Alma Kartano, ja kakkosjohtajana oli  Tilda Reunanen, joka oli ns. horrossaarnaaja. Pieneen lähipiiriin kuului myös muutama muu. Ydin oli kuitenkin hyvin suppea, ja kaikkia asioita ei paljastettu edes lahkon jäsenille, saati ulkopuolisille. Valta oli tiukasti keskitetty kahden vanhapiikajohtajan käsiin. Molemmat olivat todennäköisesti mielisairaita ja pedofiilejä.

Leevi K. Laitinen oli lahjakas ja älykäs lapsi, joka oppi lukemaan jo 4-vuotiaana. Alma Kartano erotti hänet vanhemmistaan ja otti hänet kasvatettavakseen, koska "vanhemmat opettavat lapsia vain huoruuteen". Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen ja osallistuivat myös itse lapsen pieksämiseen ja muuhun sadistiseen toimintaan, eivätkä uskoneet muita kuin kartanolaisia, jotka "todistivat" kartanolaisten kynsissä olevien lasten huoruudesta ja muista valheellisista teoista. Lapset eivät edes ymmärtäneet, mistä heitä syytettiin.

Leevi K. Laitinen karkasi 18-vuotiaana sisarensa kanssa Alma Kartanon hoteista. Pieksämiset saivat riittää. Haave vapaudesta kantoi, vaikka piti uskaltaa hypätä tyhjän päälle. Hyvät ihmiset antoivat vaatteita, asunnon ja auttoivat työnhaussa. Leevin elämänhalu oli kiihkeä, ja hän halusi saada laajasti kokemuksia elämästä, jonka oli vankeutensa aikana menettänyt. Lapsuuden kauhukokemusten jälkeen loppuelämästä tuli kuitenkin onnellinen ja vauras.

Leevi K. Laitisen tarina on kauhistuttava, ja kirjoittajan empatia on voimakkaasti läsnä, Teksti ei ole pelkästään haastattelujen referointia, vaan se on paikoitellen sentimentaalista, eikä kovin objektiivista. Lähteinä on käytetty Laitisen itsensä, sukulaisten ja kartanolaisuudesta irrottautuneiden  todistajien haastatteluja, kirjeitä ja sanomalehtiartikkeleita. Lähdemateriaalista johtuen asiat myös toistuvat paikoin häiritsevästi.

Nykypäivänä kartanolaisuus on hävinnyt, sillä vain muutama vanha lahkolainen lienee enää elossa.
 - Onneksi! Kristinuskoon kuuluvista asioista siinä kyllä puhuttiin, mutta kyllä kartanolaisuus edusti mielestäni yksiselitteisesti vain pahuuutta.

Ihmismieli on kummallinen. Miksi joku saa ihmiset valtaansa? Millaisia ominaisuuksia lahkon johtajalla on? Miksi jotkut tulevat aivopestyiksi ja antautuvat lahkon valtaan?  Miten vanhemmat voivat osallistua lapsensa hakkaamiseen ja sadistiseen nöyryyttämiseen?  Miksi jotkut ovat vahvoja ja selviytyvät? 

Seuraavana odottelee Hannu Lauerman Usko, toivo ja huijaus. -Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Ehkä Lauerman asiantuntijuus tuo vastauksia kysymyksiin.

Kartanolaisuudesta  kerrotaan myös aiemmin lukemassani kirjassa: Terho Miettinen ja Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Leevi K. Laitisesta ja kartanolaisuudesta saa lisätietoa esimerkiksi seuraavasta linkistä:
https://yle.fi/uutiset/3-8994726

Matleena Sopanen on 2014 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan tutkinut kartanolaisuutta: LOPUNAJAN VALITUT – koheesion rakentuminen kartanolaisuudessa. 

Mielenkiintoinen tutkimus avautuu linkistä PDF-tiedostona

http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95175/GRADU_1397116498b.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Lukupöydällä odottaa myös Ben Kallandin Vien sinut kotiin, joka ymmärtääksseni käsittelee samaa teemaa, mutta eri näkökulmasta. Nyt on tämmöisen tutkiskelun aika.



10.2.2018

Juha Hurme: Niemi - Finlandia-palkinto 2017

No nyt se on selätetty! Juha Hurmeen Niemestä on kohinaa riittänyt siitä asti, kun se valittiin vuoden 2017 Finlandia-palkinnon voittajaksi. On myös keskusteltu siitä, voittiko se palkinnon oikeassa sarjassa, eli olisiko sen pitänyt voittaa Tieto-Finlandia kaunokirjallisuuspalkinnon sijasta.

Takakannen mukaan Niemi on
"maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaa à la Juha Hurme. Kohottavia ja askarruttavia sattumuksia  hyödyksi ynnä huviksi alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 sellaisen niemennokan seutuvilta, josta jossain vaiheessa tuli Suomi."
Tekstistä löytyy termi "kulttuuripoliittinen aika-avaruus", ja se tarkoittanee sen kuvaamista, mitä samaan aikaan tapahtui eri puolilla Eurooppaa, ja miten maailman tapahtumat, aatteet ja toimet näkyivät Niemellä, kaukaisessa Ruotsin Itämaassa. Hurme pyrkii kuvaamaan historiaa näin.

Henkilöhakemisto on massiivinen ja huolellisesti tehty. Kirjallisuusviitteitä on paljon, ja niistä on löydettävissä itsellekin tuttuja nimiä ja teoksia, ja ne ovat yhä luettavissa. Kääntäjät mainitaan. Lukeneisuus ja sivistys näkyy.

Aluksi kirjasta tuli mieleen Sakari Topeliuksen Maamme-kirja. Onhan siinäkin historiaa, luonnontietoa, kansanperinnettä, kaunokirjallisuutta - monenlaista sekaisin. Ajattelin, että Hurme on halunnut päivittää sen nykyaikaan.  Niemessä on kielitiedettä, historiaa, etymologiaa, uskontotiedettä, kirjallisuustutkimusta, musiikkihistoriaa ja kansanperinnettä.

Saphosta kirjoittaessaan Hurme kirjoittaa myös omasta innostuksestaan ja lukemisen ja sivistyksen tärkeydestä:
Hänen pieninä palasina säilynyt tuotantonsa panee sydämen pumppaamaan hämmästyneenä ja onnellisena: on etuoikeutettua elää osana pitkää ihmisten ketjua maailmassa, jossa joku osasi kirjoittaa tähän tapaan 2500 vuotta sitten....(Niemi s. 63)
Hurmeen kirjasta heijastuu kirjailijan tutkiva mieli, kiinnostus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan sekä innostus ja asioihin perehtyminen.  - Näin ainakin luulen; enhän tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti. Niemessä Hurme saarnaa lukemisen ja sivistyksen puolesta, junttiutta vastaan, mutta hauskalla tavalla. Suomi on aina ollut monikulttuurinen, ja sekä kielemme että geeniperimämme on sekoitus monista eri kulttuureista.

Aluksi minä menin lankaan ja aloin lukea Niemeä tietokirjana "kaiken historiana". Uskoin Hurmeen lukeneisuuteen ja tietomäärään, mutta aloin epäillä, kun huomasin, että teoksessa ei ole yhtään lähdeviitettä, mikä kuitenkin on yksi tietokirjallisuuden peruskivistä. Kaunokirjalliset lähteet esiteltiin toki sitaattien yhteydessä.

Turussa 1727 toimineen urkurin Ludvig Petratzin maanisten toilailujen kuvaus  (Niemi s. 370) herättivät minut viimeistään tajuamaan, mistä on kyse. Kirjailija antoi myös vihjeen tyylilajistaan kertoessaan englantilaisen Laurence Sternen sanataiteesta Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet       - teoksessa:
 "..hävytön kertoja risteilee haarautuvien sivujuonien verkostossa. Todellisuuden irrationaalisuudelle ja elämän väistämättömälle kaaokselle hurahtanut kirjailija tykitti tekopyhää jäykkyyttä ja ennakkoluuloista tietämättömyyttä taitavan vinksahtaneella, faktaa ja fiktiota  ja vitsejä sekoittavalla tyylillään." (Niemi s. 394 )
Ha haa, kuten Hurme itse Niemessä! Lisäksi Hurme mainitsee myös teoksen esikuvia, mm. Francois Rabelais (n. 1494 - 1553) Pantagruel-teoksen esipuhe, jonka tyyli menee överiksi, paljon enemmän kuin Hurmeen oma tyyli. (Niemi s. 230)

Kyllä Niemi sittenkin palkittiin aivan oikeassa sarjassa: kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta kisailtaessa.

Airi Vilhusen kirjoittama blogiteksti osoitteessa http://kirsinbookclub.com/kirsinbookclub.com. on mielenkiintoinen, ja siinä on esillä myös Hurmeen omia ajatuksia.

Juha Hurmeen Niemi herätti kyllä tunteita:
  • iloa verbaalisesta lahjakkuudesta ja lähdekritiikin tärkeyden korostamisesta
  • hämmennystä tekstin totuudellisuudesta. Ateistin maailmankuva ja totuttujen asioiden kyseenalaistaminen voivat olla kova paikka joillekin lukijoille.
  • ärsyyntymistä, koska olen hidas ja analyyttiinen lukija, ja kirjan lukeminen vei paljon aikaa muilta kirjoilta. Faktaa ja fiktiota sekoitettiin niin, että aloin epäillä, mitä uskallan kirjoittaa, eli jospa näytänkin junttimaisuuteni uskomalla, että joku asia olisi totta, vaikka ei ole. Lisäksi pari oikeakielisyysvirhettä sai hiukset nousemaan pystyyn (mm. lounais-saaristo ja pohjois-korealaisessa). Toivon, että ne ovat vain painovirheitä.
  • noloutta: kun huomasin tulleeni ällyytetyksi, kuin olisin ollut Piilokamerassa.
Onhan Finlandia-voittaja tosin ennenkin ällyyttänyt lukijoita: Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi vuodelta 2000 harhautti lukijaa oikeantuntuisilla lähdeviittauksilla, jotka osoittautuivat keksityiksi.

Jos letkeä ja hauska kirjoitustyyli Niemen jälkeen edelleen kiinnostaa, voi lukea mukavaa popularisointia suomen kielen historiasta Lari Kotilaisen kirjasta Kielen elämä - suomen kieli eilisestä huomiseen. Se on kuitenkin ihan vaan faktaa.





28.1.2018

Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon.Toimittanut Tiina Raevaara


Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon kannattaa valita luettavaksi, jos tieteen ja uskomusten välinen ero kiinnostaa. Takakansiteksti kertoo kirjan sisällöstä olennaisen:
"Tiedon valtaväylällä on synkkiä sivupolkuja. Internetin piti tuoda maailman kaikki tieto kaikkien ulottuville, mutta verkossa jylläävät pseudotiede, salaliittoteoriat ja suoranainen humpuuki. Ihmisten eristäytyminen samanmielisten some-kupliin takaa, ettei korjaava tieto koskaan eksykään silmien eteen."
"Tässä kirjassa eturivin skeptikot tarjoavat tieteen näkökulmia meille tarjottavaan informaatiovirtaan sekä neuvoja, kuinka siihen kannattaa suhtautua." 
Kirjoittajina on monia eri alojen asiantuntijoita. Käsiteltävistä aiheista voisi mainita mm. vaihtoehtohoidot (Raimo Puustinen), ruokaan liittyvät uskomukset (Anja Nyste'n), terveysalalle liitetyt humpuukiteknologiat (Vesa Linja-aho) ja psyykkisen manipuloinnin ongelmat (Hannu Lauerma). Läsnä on koko ajan kriittinen ajattelu ja myös sen opettamisen tärkeys (Arno Kotro).

Kirjan luettuani arvostan yhä enemmän (vaikka nytkin jo erittäin paljon) lukutaitoa ja lukemisen merkitystä, varsinkin nuorten kannalta. Pahimmillaan pelkästään netin ja somen kuplien varassa voi kasvaa tyhjäpääksi. Tuntuu pelottavalta, että tutkitun tiedon koko ajan lisääntyessä vaikkapa hopeavedet ja syntyvän lapsen sydänkäyrien tutkimisen kieltäminen sekä kaikenlainen muu huuhaa levittävät koko ajan pimeyttään. Populismin aikakaudella on myös vaarallista asettaa tieteellinen tutkimus ja kokemustieto ikään kuin samalle viivalle.

20.1.2018

Antti Hyry: Uuni - Tietoista läsnäoloa ja positiivista elämänasennetta

Elokuvilla on ikärajoja. Antti Hyryn Uunillekin voisi laittaa ikärajan: K40.  Jonkun verran elettyä elämää pitäisi ehkä olla takana, jotta kirjan jaksaa lukea ja sen merkityksen todellakin ymmärtää: entisyyden, nykyisyyden, pysähtymisen tähän hetkeen.

Pariskunnalla on vanha talo, kesämökki, entisillä kotipaikoilla Kuivaniemellä tai Olhavassa. Meri näkyy. Oulun seudulla asuvalle kirjassa vilahtelee tuttuja paikkoja ja tuolloin voimissaan olleita yrityksiä: Ii, Yli-Ii, Olhava, Haukirauta ja Kellon kuivalaasti. Pietari korjaa taloa ja haluaa rakentaa sinne vanhanaikaisen uunin, jossa on piisi nurkalla, niin kuin lapsuuden kodissakin oli.

Uunin rakentamisessa ja talon kunnostamisessa on tärkeää käyttää aikaa kestäviä materiaaleja, kierrättää vanhasta purettuja ja toimia vanhojen, tekijämiesten, oppien mukaisesti. Entinen on muutenkin arvossaan. Esineet on tehty kestäviksi ja kunnostettaviksi. Pietari on perehtynyt uunin rakentamiseen insinöörimäisellä tarkkuudella, ja suunnittelu ja järjestäminen ennen tekemistä on tärkeässä roolissa. Ensin valmistellaan, sitten vaan tehdään, ei se sen kummempaa ole - "niin kuin junassa istuisi."

Uunin rakentaminen on  kirjassa hallitsevassa osassa, ja ymmärrän hyvin niitäkin, jotka jättävät kirjan tässä vaiheessa kesken, mutta valitettavasti he saavat vain pienen laastinmurun, kun voisivat saada koko uunin ja vielä piisinkin. Uunin rakentaminen etenee kirjan myötä. Se on projekti, joka tulee uniinkin. Lukiessani minullekin tuli olo, että minulla on jokin projekti kesken; että pitääpä taas ryhtyä lukemaan, niin kuin Pietarikin ryhtyi muuraamaan. Uuni veti jotenkin puoleensa.

Vaikka aluksi uunia rakennetaan ja rakennetaan, se on itse asiassa vain sivuseikka kirjan moniin mielenkiintoisiin teemoihin verrattuna. Näennäisesti puuduttavan tekstin sisälle piiloutuu hienoja ajatuksia elämästä: menneestä ja tulevasta, mutta varsinkin nykyhetkestä. Kirja on hyvän elämän ja tietoisen läsnäolon opas parhaimmillaan. Mindfulness-oppaissa ohjataan löytämään rauha kiireen keskelle, olemaan läsnä itsessään, pysähtymään ja avaamaan koko keho aistimaan. Satu Pusan Mindfulness - Vapaammin & levollisemmin omassa arjessa -cd:n kannessa todetaan: "Jos mielesi, ajatuksesi tai tunteesi huristavat automaatiolla tai voimiasi kuluttaen, havahdu levollisesti tähän hetkeen. Arkipäivään soveltuvat, helpot läsnäoloharjoitukset vahvistavat itsetuntemusta ja kykyä olla läsnä."        

Uunintekijällä on nämä levollisen olemisen taidot hallussaan luontaisesti:
"Hän pani käteensä pehmeät nahkahanskat, valkeaa pintanahkaa, selänpuoli sinistä joustavaa kangasta, kämmenpuolelle tarttunut punertavaa tiilistä tai punamullalla maalatuista ulkoseinälaudoista. Hanskat tuntuivat mukavilta käsissä kun hän alkoi valita tiiliä."
Mustikassa ja hillassa käynti ovat myös hienoja läsnäolon kokemuksia, ja kuin pieniä novelleja romaanin sisällä.
"Tienuralla ja koko laajalla kankaalla näkyi mustikkavarvikko, keskellä tienuraa jo sinisiksi muuttuneita marjoja, niitä sieppoi ja riipi kouraan ja pisti suuhunsa. Hän liikutteli niitä kielellä suun ympäri. Tämän makuisia ovat vastakypsyneet mustikat, hän mietti. Ne tuntuvat pyöreiltä ja kiinteiltä ja natisivat hampaitten välissä. Pehmeitä vihreitä melkein läpinäkyviä lehtiä, hän kielenkärjellä erotteli ja tiputti huulien välistä, lyhyitä kantoja tuntui, ne hän nieli."

Tekeminen on tärkeää. Pietari pohtii: "Kun tekee jotakin, vaikka näin ajaa, ei voi tehdä muuta ja siihen menee koko aika, pelottaa että meneekö koko aika hukkaan. Meillä ei ole muuta kuin tämä yksi aika, mihin minä sen käytän, voinko siitä päättää. Häntä jotenkin pelotti, kun ajatteli että on eikä tee mitään ja aika häviää. Häviänkö sen mukana."

Naapurin tai apumiehen kanssa jutellessa ja mukavia asioita muistellessa uunin vaikeampikin kohta etenee jouhevasti. Yhteisöllisyys on arvo ja elämäntapa. Välillä käydään terveyskeskuksessa ompelemassa haava ja jatketaan siitä, mihin jäätiin. Ei kannata valittaa. Eletään sovussa, autetaan toista ja puhutaan kannustavasti sekä itselle että muille.

Kirjassa on ihanaa läsnäoloa myös lasten ja lastenlasten kanssa ja mukavaa huumoria, leppoisuutta. Uskovaisten urkuharrastajien kirkkokierros Suomessa ja Ruotsissa ei välttämättä ole kirjan jännittävimpiä kohtauksia, mutta sekin kuvastaa uteliaisuutta elämän tarjoamia mielenkiintoisia asioita kohtaan, myönteistä elämänasennetta ja yhteisöllisyyttä: eletään omien arvojen mukaan, eikä kanneta huolta huomisesta. Lestadiolaisuutta ei alleviivata. Se tulee esille pienistä vihjeistä, esim. lasten autojen ja asuntovaunujen parkkeeraamisesta pihalle Muhokselta tulon jälkeen.

Pietarin ja Hannan parisuhde on kumppanuutta, arvostusta ja arjen jakamista. Lapset ovat maailmalla. Rakkaus on yksinkertaisia, pieniä tekoja: Hanna tekee matkalle mieluisat eväät, ja Pietari pienen, Hannalle käteen sopivan saunavastan. Myötäillään toista. Tässä, juuri nyt on hyvä.
Rakkautta on myös linja-auton mikrofoniin matkalaisille kerrottu ensikohtaaminen ja sen tunnustaminen, ettei ole tarvinnut katua. "Nyt on hyvä, hän mietti. Istun tässä, enkä turhia mutise."

Ikkunasta kuvastuvat maisemat ovat sielunmaisemaa. Ne Hyry kuvaa herkällä kielellä, yksityiskohdat huomioiden.

Uuni valmistuu, ja vaimon kanssa leivotaan leipää yhdessä. Vastapaistetun leivän tuoksu on "kuin kesän, tai vasta alkavan elämän."

Antti Hyryn  Uuni voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009. Kirjassa Hyry jätti uuninrakentamisesta, itsestään ja elämästään hienon muiston lukijoille. Mielenkiintoista on, että myös hänen kaksi aiempaa teosta olivat Finlandia-palkintoehdokkaana. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Hyry)

Lisätietoa Hyryn tyylistä tästä linkistä:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/11/antti-hyry-hyryismin-isa
 


7.1.2018

Hanna Hauru: Jääkansi

Jos joskus tuntuu, että oma tavallinen elämä ei oikein mene putkeen, (on flunssaa ja sisäänpäin kasvanut kynsi painaa tai seinät kaatuvat muuten vain päälle ja ahdistaa), kannattaa istahtaa n. puoleksi tunniksi Hanna Haurun Jääkansi-romaanin äärelle. Pian huomaa, ettei oman, perusonnellisen, elämän murheet niin isoja olleetkaan. Elämän isot ongelmat ovat asia erikseen.

Hanna Hauru on pienten lauseiden, mutta suurten tarinoiden kirjoittaja Oulusta. Mieleen tulee Petri Tammisen kirjoitustyyli, mutta molemmat tiiviin tekstin kirjoittajat ovat kuitenkin aivan omaäänisiä.

Jääkansi on pieni kirja "runokirjan kokoinen", ja siinä on 116 sivua, jotka ovat runokirjamaisesti vajaita. Siinä ei ole yhtään turhaa sanaa.  Kirja kertoo erään perheen tarinan sodanjälkeisessä Suomessa lyhyin toteavin lausein, niukasti. Tarinassa ei ole mitään kaunista. Ainoan lämpimäksi luonnehdittavan kohtaamisen tarjoaa pyykkärimuori, joka tarjoaa vanhoja rättejä kuukautissuojaksi ja henkaria sikiön lähdetykseen. Ai, niin toihan äiti kerran sentään puolukkasurvosta!

Mielenkiintoista on, että Haurun pieni romaani kilpaili samassa Finlandia-palkintokisassa kuin Miki Liukkosen O, lähes 900-sivuinen ajatuksenvirralla kirjoitettu möhkäle, johon yritin tutustua. Jos näistä kahdesta olisi pitänyt valita, olisin valinnut Jääkannen.

Jääkansi on kauhistuttava ja kauhea tarina, josta ei pääse eroon. Takakannessa olevan Aamulehden arvion mukaan: "Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa." Kirjan loppuratkaisu on looginen seuraus kaikesta. Kirjan kannessa avautuu kaunis näkymä, edes siinä. Hieno kirja tämä kuitenkin on kaikesta rumuudestaan huolimatta.

Wikipedian mukaan Haurun teosten maailma on useimmiten karu ja rikkirevitty, julmuudessaan ja terävyydessään inhorealistinen. Myös myyteillä ja symboleilla on vahva osa kerronnassa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Hanna_Hauru

Muut Haurun teokset taitavat ansaita myös huomiota. Minullakin ne ovat vielä lukematta, mutta kiinnostaa kyllä tutustua niihin.


  • Eivätkä he koskaan hymyilleet. Like 2002 (novelleja)
  • Raaka, punainen marja. Like 2004 (novelleja)
  • Tyhjien sielujen saari. Like 2005 (romaani)
  • Muuttoliike. Like 2006 (novelleja)
  • Utopia eli erään kylän tarina. Like 2008 (romaani)
  • Liian pienet sandaalit. Like 2010 (novelleja)
  • Paperinarujumala. Like 2013 (romaani)
  • Jääkansi. Like 2017 (romaani)