Sain sytykkeen Juha Hurmeen Hullun lukemiseen, kun luin Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen esseekokoelman Pakopiste. Kokoelman tekstit käsittelevät pysähtymistä: tilanteita, jolloin on ollut pakko pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Juha Hurmeelta tuossa kokoelmassa on teksti nimeltä Torni, jossa Hurme käsittelee psykoosia näytelmän keinoin. Myös Hullu käsittelee samaa aihetta.
" Hullu on kertomus siitä, kuinka järki lähtee kävelylle ja palaa vasta kuukauden kuluttua takaisin. Suljetulle osastolle nielaistu henkilö tarkastelee maailmaa ja itseään omin särkynein sanoin ja nyrjähtäneen mielensä voimin...
... Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja sanoakseen suorat sanat tähän suorasanaiseen kertomukseen." (Takakansitekstiä)
Minäkertoja sairastuu psykoosiin, ei pysty nukkumaan, kärsii harhoista ja vääristyneestä todellisuudesta. Arjen toimintakyky katoaa. Veden keittäminen ja aamupuuron valmistaminen eivät enää onnistu. Aivot eivät toimi. Psykoottisen ihmisen maailma on pelottava. Tälle henkilölle jokin aivojen terve osa kuitenkin syöttää informaatiota siitä, ettei kaikki ole kunnossa ja on hakeuduttava lääkäriin. Päähenkilö kävelee mutkien kautta suoraan sairaalaan ja joutuu suljetulle osastolle. Näin kävi myös Juha Hurmeelle itselleen. Aihe on omakohtainen ja siksi rohkea.
Osastolla olevien tarinat ovat moninaisia. Hurme kirjoittaa asioista neutraalisti ja toteavasti. Minäkertojan asenne toisiin hoidokkeihin on kunnioittava ja hyväksyvä. Erilaisista elämäntilanteista ja eriasteisista sekavuuksista huolimatta osastolla voi syntyä todellisia kohtaamisia ja jopa lyhyttä ystävyyttä. Huomiota herättää myös osaston hoitajien kunnioittava suhtautuminen potilaisiin. Etenkin Mikko hoitaa ammatilliset tehtävänsä luotettavasti ja asiallisesti, mutta uskaltaa myös osallistua potilaiden ajanvietetoimintaan ihmisenä ihmisten joukossa. Tällaisia mikkoja on oikeasti olemassa; he ovat hienoja ihmisiä, jotka hoitavat työnsä itsestään meteliä pitämättä ja toisia ihmisiä kunnioittaen.
Kun päähenkilö alkaa toipua pahimmasta olostaan sopivan lääkityksen ja hoidon avulla, hän ottaa aktiivisesti itsekin vastuuta paranemisestaan. Hän ymmärtää, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle oikeita tapoja saada aivot normaaliin asentoon. Lukeminen ei aluksi onnistu. Satunnaiset Raamatun katkelmat vääristyvät, kun ymmärrystä ei ole. Pikkuhiljaa lukeminen alkaa sujua, ja hän alkaa vertailla eri apostolien kirjoituksia Jeesuksen syntymätarinasta. Hän kirjoittaa myös kirjailija Algot Untolan elämäkertaa ja näytelmän.
Minäkertoja järjestää osaston potilaille näytelmän lukuharjoituksen ja myös ohjaa sitä. Näytelmä on pähkähullu, mutta siitä ja lukuharjoituksesta tulee kirjan ratkiriemukas huippu. Suljetun osaston potilaat innostuvat ja eläytyvät liikuttavasti roolihahmoihinsa. He reagoivat tekstiin omilla tavoillaan ja riitelevät sen sisällöstä ja toisten suorituksista, mutta ilo ja innostus on silmin nähtävää. Näytelmän lukuharjoitukseen osallistuminen tuo sairaaseen arkeen kaivattua piristystä ja iloa. Varsinkin profeetta Amoksen roolisuoritus variksena on huomion arvoinen. On myös helppo nähdä ja kuulla, kuinka kuoro tuottaa tarvittavia ääniefektejä.
Hurmeen Hullu kuvaa mielen järkkymistä ja suljetun osaston elämää inhimillisellä lämmöllä. Hän nostaa esille tärkeitä asioita. Esimerkiksi osastolta oikeaan maailmaan siirtyminen voi olla niin pelottavaa, että lääkereseptipino kädessä ei tuo tarvittavaa turvaa ja uskoa pärjäämisestä, vaan henkilö valitsee mieluummin lähdön oman käden kautta. Kolmen kuukauden lääkkeet kerralla antavat siihen mahdollisuuden.
Hullu on vakavasta asiasta kirjoitettu kirja. Sen tärkeä viesti tulee esille vähäeleisesti ja paasaamatta. Tämän luettuani arvostan Juha Hurmetta kirjailijana aikaisempaakin enemmän.
