02/12/2022

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

"Jos joku toinen voisi katsella muistojasi, mikä niistä loistaisi kirkkaimpana?

 

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat aloittaa uuden, utooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan sarjan. Maantieteellisesti nyt ollaan Yhdysvalloissa. Olen lukenut myös aiemman, lähitulevaisuuden Helsinkiin sijoittuvan trilogian Taivas, Yliaika ja Lakipiste, joiden blogipostaukset avautuvat alla olevista linkeistä.

En ole erityisesti scifin ystävä ja suhtaudun siihen varauksellisesti ja valikoiden: Robotit eivät ainakaan kiinnosta, dystopiat ehkä, mahdolliset maailmat niinkin.  Piia Leinon kirjoissa olen pitänyt siitä, että tulevaisuuden maailma on mahdollinen, ja sen historia on näkyvissä nykyajassa, eli se mikä nyt on tapahtumassa, on tulevaisuuden maailmassa jo tapahtunut. Se, mikä ajan ilmiö nyt on pinnalla, on tulevaisuuden maailmassa vain vahvistunut. Nykymaailman faktat ovat olleet kohdillaan, jotta niihin on voinut viitata uskottavasti tulevaisuuden maailmassa. Se on ollut minusta taitavaa kirjoittamista.

Aarteidesi aikakirjat ei tee tässä poikkeusta. Nykyajan merien muovisaasteeseen viitataan, puhutaan lihavuusepidemiasta ja vanhempien läsnäolon puutteesta lasten kasvatuksessa, puhutaan nettiriippuvuudesta, aseksuaalisuudesta ja sukupuolten häivyttämisestä. 

Tällä kertaa kirjaan on kuitenkin lipsahtanut valitettava faktaa vääristävä painovirhe. Kirjan sivulla 130 viitataan terroritekoon, joka johti WTC-tornien romahtamiseen päivämäärällä 19.9.2001. Suuri osa maailman ihmisistä varmaan tietää ja muistaa, että oikea päivämäärä on 11.9.2001

Otin harmissani yhteyttä kustantajaan, ja kustannustoimittaja Anna Kivekäs vastasi viestiini nopeasti. Virhe on heillä tiedossa, mutta se voidaan korjata vasta, jos kirjasta otetaan uusintapainos. Virhe on hänen mukaansa päässyt pujahtamaan monien käsikirjoituksen lukeneiden silmien ohi. Minun haukankatseeni sen kuitenkin bongasi.

Aarteidesi aikakirjat - romaanin perusidea on mielenkiintoinen. Syväjäädytettyjen ihmisten muistoja louhitaan. Heidän elämäänsä voidaan elää ja kokea niin kuin he itse ovat sen kokeneet. Ne, jotka ovat antaneet luvan jäädyttää itsensä, ovat elätelleet toivetta uudelleen heräämisestä, ikuisesta elämästä, koska "syväjäädytys tuo silti ripauksen toivoa. Kuolemassa ei ole mitään toivoa."

Mielenkiintoista oli myös törmätä ensimmäistä kertaa henkilöhahmoon, jolla ei ole kehoa, vain pelkkä tietoisuus, jonka avulla hän viestittää louhijalle. Minuuden ja tietoisuuden pohdiskelu oli muutekin kiehtovaa luettavaa:

"Minuus on outo illuusio. Vaikka lähestulkoon kaikki ihmisessä muuttuu ajan kuluessa toiseksi, atomit, solut, arvot, mieltymykset, silti kuvittelemme ihmisen samaksi. Jos vakava vamma otsalohkossa muuttaa persoonallisuuden tai dementia nielee vuosikymmenten muistot, kuvittelemme silti samoihin nahkoihin pohjimmiltaan saman ihmisen. Dementikko ei kuitenkaan ole entinen itsensä, ei edes entinen itsensä vähennettynä jollain, hän on tänään kokonaan se, joka voi tänään olla." (s. 35)

Syväjäädytettyjen ihmisten muistojen avulla on mahdollista myös rikastua, ja louhijoissa onkin mukana aarteiden etsijöitä. Päähenkilö Oula on yksi heistä. Hän haaveilee aarteen löytämisestä, jotta voisi ostaa asunnon Pandorasta, asuinalueelta, joka on tarkoitettu nuorille, reippaille ja tarpeeksi rikkaille ihmisille. Pandorassa vietetään aktiivista elämää, ja sieltä voisi löytää myös spontaaniin eli perinteiseen lisääntymiseen sopivan kumppanin.

Jouduin lukemaan Aarteidesi aikakirjat kaksi kertaa peräkkäin, koska Oulan persoona jäi vaivaamaan. Hänellä on miehen nimi, mutta hän on ilmiselvästi nainen.  (Oula on alun perin saamelainen miehen etunimi. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Oula Luettu 1.12.2022). Luin kirjan toiseen kertaan suurennuslasin tarkkuudella, ja totta, Oulan naiseuteen viitataan kirjassa monin tavoin. Onko tässä kyse tahallisesta sukupuolen häivyttämisestä, mikä on nykyajalle tyypillistä? Nykyisinhän koulussa ei saa erotella poikia ja tyttöjä,  lapsille halutaan antaa sukupuolineutraaleja nimiä, ammattinimikkeitä muutetaan neutraaleiksi, tiloihin vaaditaan yhteisvessoja, vaatteiden pitää olla kaikille sukupuolille sopivia ja korostetaan, ettei ole olemassa vain kahta sukupuolta. Jos tästä ajan ilmiöstä on kyse, se on tuotu kirjaan taitavasti, mutta minua se kuitenkin hieman häiritsi.

Häiritsevää oli myös törkeän suorasukainen kahden miehen välisen seksisuhteen kuvaus, vaikkakin Oulan louhintakokemuksena.  Asia sinänsä on minulle ok, mutta ronski kielenkäyttö tuntui liian tarkoitushakuiselta. En hätkähdä heteroiden seksikohtauksia, enkä homoparien kuvaamista, mutta olisin toivonut hieman verhotumpaa kuvausta, hieman tyylikkäämpää ilmaisua.

Kirjaan on liimattu myös jonkinlainen sateenkaarinauha. Törmäsin tähänkin ensimmäistä kertaa ja hämmennyin tästäkin. Miksi kirjojen sisältö pitää näin osoittaa? Onko se varoitusta vai houkutusta? Vai onko sekin vain kirjaston tavanomaista palvelua? Kirjojen sisällön osoittaminen värikoodeilla  voi olla kirjaston järjestyksen kannalta olennaisen tärkeää. Jostakin syystä minulle tuli mieleen myös ajatus sensuurista, vaarallisen sisällön osoittamisesta sekä kirjarovioista, vaikka saattaa olla, että ajatukseni lähti laukaten harhateille.

Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat jätti minulle hieman hämmentyneen olon. Toisaalta en tiedä, olenko hämmentynyt kirjasta vai enemmänkin kirjan kuvaamasta nykyajasta ja sen ilmiöistä. 

Jään odottamaan jatko-osia. Voi olla, että sarjan myöhemmissä osissa asiat selvenevät. Arvelen, että myöhemmissä osissa ainakin VKU:n (eli Vapautta kryoniikan uhreille) aktivistien toiminta lisääntyy. Mitenkähän käy Raphaelin tietoisuudelle? Saako se viestinsä perille mielikoneiden ulkopuolelle? Voiko Raphael herätä syväjäädytyksestään ikuiseen elämään?


Postaukseni Piia Leinon aiemmasta lähitulevaisuuteen sijoittuvasta trilogiasta löytyy täältä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Taivas 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Yliaika

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Piia+Leino%3A+Lakipiste










 

 

19/11/2022

Kai Kortelainen & Jippu: Jippu: Kun perhonen lakkaa hengittämästä


Radio Dein ohjelmajohtaja Kai Kortelainen on kirjoittanut laulaja ja lauluntekijä Jipun elämäkerran yhteistyössä Jipun kanssa. Jippu: Kun perhonen lakkaa hengittämästä on takaliepeen mukaan väkevä elämäkerta, jossa kauneus ja rujous kohtaavat. 

Kortelainen ja Jippu tutustuivat työtehtävien kautta. Kortelainen oli tuottajana Jippu ja ihmisen ääni - ohjelmassa Radio Dein kanavalla. Siinä Jippu ei toiminutkaan käsikirjoitusta noudattavana haastattelijana, vaan rinnalla kulkijana ja keskustelukumppanina itsensä ja omat kipukohtansa peliin laittaen. Näin syntyi kirjan idea.

Meri-Tuuli Elorinteen, eli Jipun elämä ei ole ollut helppoa. Siihen on mahtunut niin varakkuutta, ylellisiä matkoja ja menestystä, mutta myös päihteitä ja alkoholismia, väkivaltaa ja ihmissuhdevaikeuksia, lastenkotia, useita kariutuneita avioliittoja, mielenterveysongelmia, bipolaarisuutta ja mielisairaalan suljettua osastoa. Uskoontulo antoi viimein rauhan. 

Tällaisia eri syistä rikkoutuneita ihmisiä on paljon. Jipun elämäntarina on yksi niistä. Se on koskettava, ja sen julkaiseminen antaa ehkä toivoa niille, joilla on elämässään tämänkaltaisia vaikeuksia. Kirjan viesti on: Kaikesta voi selviytyä. 

En voi tuomita, mutta voin ihmetellen kysyä, missä oli huoltajien vanhemmuus ja aikuisten vastuu? Liian nuori tyttö eli itsenäisen aikuisen elämää. Tämä tulee tekstistä esille suorastaan huutomerkkinä loistaen. Alkoholia käytettiin. Päihteiden käyttämiseen tuli syötettä lähipiiristä. Myös mallitoimiston suuntaan herää kysymyksiä: Miksi alaikäisen mallin sallittiin osallistua päihdehuuruisiin mallibileisiin, joissa ei suojaikärajaa tunnettu muutenkaan? Miten tämä on ollut mahdollista? Miksi kukaan ei toiminut ja tehnyt vaikkapa lastensuojeluilmoitusta?  Kenellä oli vastuu nuoresta vai oliko kenelläkään? Jipun alkoholismin sanotaan alkaneen jo peruskoululaisena, ja sillä oli tietenkin vaikutuksensa koulunkäyntiin, vitosen keskiarvoon ja jatko-opintojen kesken jäämiseen.

Kortelainen toteaa esipuheessa, että teoksen kirjoittaminen on tarjonnut hänelle ainutlaatuisen matkan toisen ihmisen persoonaan ja sielun syövereihin. Hän toteaa, että moni hänen arvostamansa ihminen on pitänyt uhkarohkeana sitä asetelmaa, että hän kirjoittaa miehenä naisen elämästä. 

Minä en näe ongelmana sitä, että mies kirjoittaa naisen elämästä tai päinvastoin, koska elämäkertoja on aina kirjoitettu puolin ja toisin. Mielestäni ongelma on kertojapersoonan valinnassa.  Jippu: Kun perhonen lakkaa hengittämästä on kirjoitettu minämuodossa tarkoituksena ehkä kuvastaa jollakin tavalla tekstin autentisuutta. Teksti ei ole kuitenkaan autenttinen, vaikka se perustuu haastatteluihin. Tuli tunne, että kaikki tekstin sanavalinnat eivät ole kohdehenkilön sanoja, vaan uutistoimittajana, päätoimittajana ja viestintäjohtajana toimineen kirjoittamisen ammattilaisen omia sanavalintoja. Tästä syystä kerronta tuntuu toisinaan teennäiseltä ja epäaidolta. 

Tekstistä kuultaa myös läpi kirjoittajan empatia ja ehkä myös sääli kohdehenkilöä kohtaan. Kirjoittajan suhtautuminen kohdehenkilöön mielestäni värittää tekstiä niin, että henkilö nähdään uhrina, eikä teksti pysy neutraalina. Tekstissä on jonkin verran myös toisteisuutta ja ikään kuin kovan elämänkohtalon alleviivaamista. 

Olisiko ulkopuolisen kertojan käyttäminen ollut toimivampi ratkaisu? Jipun omat ajatukset ja sanomiset olisi voinut sitten osoittaa suorina lainauksina, jolloin hänen äänensä olisi päässyt oikeasti ja autenttisesti kuuluviin. Sanoitukset ja päiväkirjamerkinnät onneksi antavat Jipun itsensä puhua.

Minulle sopi lukea kirja painettuna. Näin asioihin tuli tarvittavaa etäisyyttä. 

13/11/2022

Joni Skiftesvik: Bestseller jouluksi: Elämänkuvia ja arvoituksia


Joni Skiftesvikin
tuotanto kolahti minuun 1980-luvulla. Luin esikoiskirjan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) ja sen jälkeen kaikki Skiftesvikin teokset. Tein Pystyyn haudatusta jonkin opiskeluihin liittyvän kirjallisen analyysinkin. Kirjailijan kerrontatyyli ja pienen ihmisen puolella oleminen tekivät vahvan vaikutuksen. Lukeminen lakkasi 1990-luvulle tultaessa, kun lapset syntyivät, ja elettiin ruuhkavuosia. Sen jälkeen olen palannut Skiftesvikin tuotannon pariin lukemalla 2000-luvun alun lyhytproosateokset ja 2000-luvun puolivälissä alkaneen omaelämäkerrallisen romaanisarjan. Siihen kuuluvat Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014), Finlandia City  ( 2018) ja nyt lukemani Bestseller jouluksi: elämänkuvia ja arvoituksia (2022)

Joni Skiftesvik on taitava kertoja. Bestseller jouluksi punoo yhteen elämäntapahtumia ja kirjallista tuotantoa mielenkiintoisella tavalla. Se on varsin antoisa teos juurikin sellaiselle, joka on tutustunut kirjailijan tuotantoon aiemmin. Myös Oulun historian kannalta teos on mielenkiintoinen. Tekstissä vilahtavat tuttuina asioina sanomalehti Liiton toimitus Kauppurienkadulla, Centrum ja torin rannan puutalojen oudot tulipalot.

Skiftesvik on palkitttu monin tavoin. Etuliepeen mukaan hän on saanut J.H.Erkon palkinnon 1983 parhaasta esikoisesta. Finlandia-palkintoehdokkaana hän on ollut kolmesti. Tasavallan presidentti myönsi Skiftesvikille Pro Finlandia -mitalin 2005,  ja Runeberg-palkinnon hän sai 2015. 

Takaliepeen mukaan Matti Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomissa Finlandia Cityn arvostelussa (2018): "Ytimeltään Joni Skiftesvik on vanhan polven tarinankertoja, lajin taitaja." Juuri näin on, minunkin mielestäni!

Kuvan kynttiläsomisteet kuvaavat sekä muistoja että lämmintä huumorin valoa, jolla Skiftesvik elämäntarinoitaan ja muutamia arvoituksiksi jääneitä tapahtumia valaisee. Vakavat asiat ovat tietenkin asia erikseen. Niitäkin on mukana.

Oulussa vierailleen Josephine Bakerin käsilaukun kohtalo jäi arvoitukseksi. Taksia ajoi isokokoinen nainen, jonka osallisuudesta Seitajärven partisaani-iskuun oli myös viitteitä, mutta ei selviä todisteita. Kollegan kaavailema bestseller jouluksi ei koskaan ilmestynyt. Arvoitukseksi jäi, johtuiko se kaivosta löytyneestä kuolleesta rotasta ja sen vaikutuksesta kirjoittajan työkykyyn.

Lisätietoa Skiftesvikistä ja hänen laajasta tuotannostaan saa alla olevasta linkistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Joni_Skiftesvik (Luettu 13.11.2022)

04/11/2022

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus. Kuvittanut Kati Vuorento




"- Karar kurkur karrara ar kaar ar kaar kuraar! Siivet, siivet herätkää! Tehkää, mitä käsketään. Minua, minua seuratkaa, Luokseni tulkaa, lentäkää. Lentäkää kotiin, kotiin palatkaa!"    

Toisinaan on hyvä, jos osaa korentokieltä ja uskaltaa vastustaa käskyä, joka ei tunnu oikealta. Silloin voi pelastaa kaikki ne ystävät ja tutut, jotka apua tarvitsevat.

Voi, kuinka ihanaa on, että Cristal Snow'n Penni Pähkinäsydän -saturomaanisarjassa ilmestyi jo kolmas osa. Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus -kirjassa Penni ja hänen ystävänsä joutuvat kohtaamaan monenlaisia pelkoja. Hyttysten, ökkimöttiäisten ja suomuhäntäisten ja kipinähipan pallo-osuman lisäksi joku keijulapsista pelkää pimeää tai ukkosta. Moni kohtaa pelkonsa, mutta Markka Meritähden pelonaihe on liian suuri ääneen sanottavaksi. Penni-ystävä saa selville, että Räyhääjä aiheuttaa Markalle jatkuvaa pelkoa, vaaratilanteita ja pakottaa Markan toimimaan tavalla, joka tuottaa hänelle surua.

Cristal Snow'n luoma keijumaailma on ehyt ja uskottava. Lapset käyvät koulua, kotona siivotaan ja leivotaan ja lapsista huolehditaan. Pidän siitä, että keijumaailma ei ole kuitenkaan pelkästään söpöstelyä, vaan kirjoissa on myös riitoja ja rosoa. Takakansitekstin mukaan saturomaanisarja uudistaa raikkaasti keijugenreä. Näin todellakin on!

Ison plussan kirjailija saa siitä, että Pennin naapurustoon kuuluva pariskunta Hugo ja Halpert esitellään luontevasti asukkaina asukkaiden joukossa. Esimerkiksi ääneenlukutilanteessa kuulija voi sitten kysyä asiasta tai ohittaa sen. Mahtavaa! Nykyaikana kaikenlaista alleviivausta ja toitottamista on mielestäni aivan liikaa. Snow kuvaa asukkaiden moninaisuutta ja keiju- ja reaalimaailman limittymistä kauniisti. Myös Markka Meritähden ahdistava tilanne esitetään ymmärtävästi ja lämmöllä.

Kielellisesti Penni Pähkinäsydän -sarja on loistava. Keijujen nimet ovat mukavia ja hyvin keksittyjä. Uusina henkilöinä mukaan tulevat Timotei Tohvana, Susanna Neilikka ja pieni ekaluokkalainen Aulis Nuupukka. Ensimmäistä kertaa esiintyvät myös Markka Meritähden isä Hurmuli Meritähti sekä siipipeikot Tuhkelo ja Kuukana.

Myös ruokalajien nimiin on panostettu. Ei keijumaailmassa tietenkään mitään pottuja tai nakkisooseja syödä, vaan jäkälännahkavelliä, muhvelonpartasylttyä, lötväkelooraa tai rätvänärokkaa, jotka ovat kouluruuan ykkösällötyksiä. Onneksi herkkuhetkinä saa kuitenkin vaikkapa kaislakaakaota, petunianleipiä, lumipaistosta ja kaikenlaisia pikkuleipiä.

Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus tarjoaa aikuislukijallekin ihanan virkistävän lukukokemuksen ja myös henkeäsalpaavaa jännitystä, jotka saavat toivomaan ja odottamaan jatko-osia. Keijumaisen kevyet lyijykynäpiirrokset on tehnyt Kati Vuorento.  Toivottavasti myös Joulupukki löytää kirjasarjan ja kääräisee sen osat mahdollisimman moneen pakettiin. Tämän toiveen taisin esittää jo aiemmissakin postauksissa, ja kyllä Penni Pähkinäsydän  -joulupaketti kelpaisi minullekin.

Kiitos kirjoista, @Cristal Snow ja @Kati Vuorento. 


Sarjan muiden osien postauksia blogissani pääsee lukemaan tästä linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Cristal+Snow







 




 

29/10/2022

Markus Leikola: Sodan ja rauhan kronikka: kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan


Uutiset ovat olleet pelottavia ja ahdistavia viime keväästä asti. En olisi ikinä uskonut, että lukisin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan vielä kirjakin, mutta nyt olen tyytyväinen, että luin Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikan: kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. (2022). 

Kirja on kronikka, eli aikakirja tai historiateos, johon on kirjattu historiallisia tapahtumia aikajärjestykseen. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kronikka  Luettu 29.10.2022) Se seuraa ja kommentoi sodan tapahtumia helmikuun 21. päivästä toukokuun 13.päivään vuonna 2022. 

Takakannen mukaan Sodan ja rauhan kronikka esittelee Ukrainan ja Venäjän konfliktin vuosisataiset taustat ja yllätyskäänteet. Oivaltavassa esseeteoksessaan Markus Leikola kietoo yhteen sotatoimet, diplomatian, kulttuurin, talouden ja viestinnän."

Takaliepeen tekstin mukaan "kirjailija-toimittaja Markus Leikola on palkittu Itä-Euroopan raportoinnistaan valtion tiedonjulkistuspalkinnolla ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla. Lisäksi Leikola on kirjoittanut useamman näytelmän Kremlin uskomattomista käänteistä."
Sotaan liittyvät asiat ja tapahtumat ovat maailmanlaajuisesti niin suuria, etten kykene niitä kaikkia edes ymmärtämään saati  kommentoimaan. Leikolan asiantuntemus on niin valtaisa, etten haluakaan mitään kommentteja räpeltää. Ihailen hänen perehtyneisyyttään ja kykyään yhdistää asioita sekä selkeää kirjoitustapaansa. Leikolan teos paljastaa niin paljon uutisten taustalla olevia asioita, että ahdistus helpottaa ja toivo viriää. Hyviä asioita tapahtuu koko ajan, vaikka ei näy. Yhtenä näistä voisi mainita kansainvälisen hakkeriarmeijan toiminnan ja myös venäläisten sodan vastaisen toiminnan,  jota on jo näkyvissä, vaikka ei julkisesti. Sodan taustoja valottaessaan Markus Leikolan kronikka on vahvasti rauhan puolella:
"Mutta tulitauko, aselepo ja rauha. Niidenkin aika koittaa jonakin päivänä."

Sodan ja rauhan kronikan luettuani olen yhä vahvemmin lukemisen, koulutuksen, sivistyksen ja rauhan puolella. Rauhan toivossa somistin kirjankin rauhanseppeleellä, jossa on näkyvissä sinistä ja keltaista.