Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

                                         

Jyrki Erra sai Vuoden johtolanka 2021 -palkinnon romaanistaan Lyijyvalkoinen (2020). Palkinnon myöntää Suomen dekkariseura.

Palkintoraadin perusteluissa sanotaan: 

”Romaani sijoittuu alueelle, johon suomalaisessa rikoskirjallisuudessa ei juuri ole paneuduttu: taidemaailmaan ja siellä liikkuviin suuriin rahoihin. Teos on sujuvasti kirjoitettu ja kulttuurihistoriallisesti äärettömän kiinnostava nimenomaan taidemaailman kuvauksena. Harvoin liki 500-sivuisesta rikosromaanista pääsee vilpittömästi sanomaan, että sen kerronnasta ei juuri tyhjäkäyntiä ja turhia koukeroita löydy.”                (https://www.kirjasampo.fi/fi/vuoden_johtolanka_2021 Luettu 21.3.2023)

Perustelut pitävät kyllä paikkaansa. Tarina kulkee todella hyvin, ja tällä kertaa lukija pääsee kurkistamaan Sisilian vanhojen kuningassukujen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaan. Panokset ovat kovat. Neulat saavat tekstin myötä aivan uudenlaisen merkityssävyn. Korppikotkien toiminta on määrätietoista ja kammottavaa. Myös tässä kirjassa Vatikaani häärii jälleen taustalla. Mukana on myös vanhoja pergamentin lehtiä ja peilikirjoitusta, kuten Kaunasin sivuissa. Erran esikoisromaanin Kaunasin sivut on saanut jostakin syystä alaotsikon "kertomus", mikä on kyllä vähän harhaanjohtava, sillä trillereitähän nämä kaikki Erran kirjat ovat. Sana "kertomus" viittaa mielestäni melko paljon rauhallisempaan tarinointiin.

Lyijyvalkean miljöönä on Helsinki ja Rooma vuonna 2015, mutta tapahtumissa eletään myös 1600-luvulla taidemaalari Caravaggion aikana. Caravaggion elämästä, persoonasta ja taiteesta saa mielenkiintoista tietoa. Rooman kadut tuntuvat kirjoittajalle tutuilta, ja italian kieltä on ripoteltu tässäkin kirjassa kivasti vuoropuheluihin. Näin oli myös Berliinin ajokoirissa saksan osalta. Se sopii kirjoihin hyvin, ja luo aidonoloista miljöötä. Suomen valtion omistama renessansihuvila, Villa Lante, on myös tapahtumapaikkana.

Tarinan minä-kertojana on taidemaalari ja Caravaggio-asiantuntija Axel Wallas, joka toimii myös Caravaggion teosten aitouttajanaa ja provenienssin toteajana. Provenienssi tarkoittaa asian tai esineen alkuperää ja omistajuuden tai sijainnin historiaa sen tekoajasta nykypäivään. Taiteen sanastoa tulee tutuksi muutenkin. En koe pahaksi sitä, että joudun googlettamaan outoja sanoja. On kiva oppia uutta, ja Erran romaanit tarjoavat siihen hyvän mahdollisuuden kaikenlaisen kovan toiminnan ohessa.

Axelin vaimo Elina on keskeinen henkilö, mutta hän on suurimman osan ajasta poissa, eikä hänen olinpaikastaan ole tietoa. Tämä on aika kiva tapa tuoda henkilö tarinaan. Axel yrittää etsiä häntä Roomasta, mutta tuloksettomasti, koska ei pääse mitenkään kiinni siihen, miksi ja minne Elina on kadonnut. Vasta s. 405 Elina tulee mukaan tapahtumiin ja sanoo paljon puhuvan repliikkinsä: "Tämä on yhtä helvettiä."

Näin  on tosiaankin ollut, sekä Elinan että Axelin osalta mafiosojen valtataistelussa. Axel osaa onneksi pelata myös kovin panoksin ja voipa jopa sanoa, että suomalainen sisu ja Antero Rokan kylmäpäisyys pelastavat sekä hänen että Elinan hengen, tosin vain maalaussivellintä aseena käyttäen. Axelin ystävät, suomalainen taidehistorian professori ja ansioitunut italialainen taidemaalari, sen sijaan joutuvat valtataistelun uhriksi. Myös isä Iacob joutuu luopumaan ainakin terveydestään, ellei jopa hengestään. Kylvääkö Caravaggion taulu vain kuolemaa ympärilleen?

Kehen voi luottaa, ja kuka kukin on? Pelissä on kovat panokset. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos teet virheen, maksat siitä hengelläsi." Pikkuruinen tiklilintukin joutuu osaksi häikäilemätöntä kahden kuninkaan sotaa. 

Loppuratkaisu ja kiistellyn taulun sijoituspaikka on yllättävä. Jää salaisuudeksi, kuka taulun lopulta ostaa yli 150 miljoonan euron hintaan. 

Pidän tästäkin Erran kirjasta kovasti. Tarina on taitavasti rakennettu, miljöö ja henkilöt ovat aitoja, kieli on selkeää ja sopivasti kuvailevaa. Ainoa asia, josta annan hieman miinuksia, on suomalaisen poliisin toiminta. Se ei kaikin paikoin tuntunut aivan uskottavalta. Liikuttavaa sen sijaan on, että kirjailija osoittaa kiitoksensa edesmenneelle äidinkielen lehtorilleen.

Lyijyvalkean kansi on vaikuttava. Ehkä siihen on kuvattu Palazzo Barberinin Borrominin portaikko.

"Borrominin portaikko oli pimeänä. Valkoinen porras oli erikoinen luomus, plastinen ja klassisen pelkistetty kaksoispilareiden tukema hämärään nouseva ovaali kierre."

Kansikuva on Johanna Junkalan käsialaa, mutta koko sarjan ulkoasusta vastaa Sami Saramäki. Kirjat muodostavatkin helposti tunnistettavan visuaalisen kokonaisuuden:

Kuvien osoitteet: 

https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/kaunasin-sivut/130243 (Luettu 14.3.2023. Kansi osoittaa E-kirjaaan. )                  

 https://mediapankki.otava.fi/ (Luettu 14.3.2023)

Muut blogipostaukseni Jyrki Erran kirjoista avautuvat alla olevasta linkistä:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Jyrki+Erra

     

Jyrki Erra: Kaunasin sivut: kertomus

Kuvan somisteena on suvun Biblia vuodelta 1820 ja sen välissä säilytetyt asiakirjat

Jyrki Erran Kaunasin sivut (2012) on hänen esikoisromaaninsa. Takaliepeen tekstissä kirjasta sanotaan, että se "tuo vahvasti mieleen Umberto Econ menestysteoksen Ruusun nimi." 

Kyllä, yhtäläisyyksiä on jonkin verran mm. katolilaisuus, luostari, kirjasto, salaisuus ja salaisuuden vartijat, tuli (ei tulipalo), vartioitava teksti ja murhat. Yhtäläisyydet ovat kuitenkin ehkä pinnallisella tasolla. Kaunasin sivuissa on tuon tason lisäksi läsnä myös nykyaika, ihmissuhteita, ystävyyttä ja petoksia, ninjamainen pyhiinvaeltaja, kirjallisuuden ja arkkitehtuurin tutkimusta, kilpailevia kirkkokuntia ja suurvaltapolitiikkaa. Kirjat eroavat toisistaan sittenkin aika lailla.

Suomalainen väitöskirjatutkija Johan pääsee työskentelemään Vatikaanin kirjaston tutkijansaliin. Hänen assistentikseen tulee isä d'Angelo, joka kohteliaan eleettömästi tuo Johanille kaiken tarvittavan lähdemateriaalin ja sen mukana myös mystisen suomenkielisen käsikirjoituksen 1500-luvulta, jonka on laatinut pappi Castor Cacspuolinen. Käsikirjoitusta kutsutaan Codex Castoriksi.

"Johan vedetään tahtomattaan mukaan vaarojen ja petosten verkkoon, katolisen kirkon varjelemiin salaisuuksiin ja suurvaltojen valtataisteluun. Löytääkseen Vatikaanin käsikirjoituksesta puuttuvat ratkaisevat sivut hänen on lopulta matkustettava Liettuan Kaunasiin, Pazaislisin luostariin." (Etuliepeen tekstiä).

Codex Castor tulee Johanille kalliiksi. Sen tutkiminen tekee Johanin suorastaan maaniseksi, eikä hän kuuntele vaimonsa varoituksia. Vaimo jättää Johanin. Johanin uudet ystävät ja uusi rakkaus eivät olekaan sitä, mitä hän naiiviuudessaan uskoo heidän olevan. Johan itse joutuu moninkertaisesti pahoinpidellyksi ja melkein tapetuksi. Mikä ihme tuon tekstin tekee niin tavoitelluksi, että sen edestä ollaan valmiita tappamaan? Kuka kukin on? Kenen laskuun peliä pelataan?

Tarina vetää hyvin ja pitää otteessaan yli 500 sivun verran. Kirjan jännittävien tapahtumien lisäksi lukija saa sivistyä tutustumalla luostarin ja kirjastojen arkkitehtuuriin sekä sanastoon, katolisen papin vaatekerran nimityksiin ja kirjallisuuden tutkimuksen sanastoon. Kirjan kannalta keskeinen, minulle uusi sana on palimpsesti, jonka merkitystä jouduin selvittelemään.  (Ks.https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:palimpsesti  (Luettu 14.3.2023.) Lisäksi lukija pääsee tutustumaan Rooman katuihin, ruokapaikkoihin ja nähtävyyksiin sekä Vatikaanin henkivartiokaartin toimintaan.

Vaikka seuraava tekstikatkelma kuvaakin Johanin ajatuksia tutkimustyössään, sopii se myös kirjailijan kirjoittamaan tarinaan: 

"Lukemalla limittäin näitä kahta teosta niiden sisään rakennettu tekstiarvoitus tuli näkyviin ja se oli varmin keino herättää lukijan mielenkiinto. Se oli onnistunut jo vuosikymmeniä, ellei satoja vuosia aikaisemmin, ja se oli onnistunut myös nyt, omalla kohdallani."

Vanhalla kirjasuomella kirjoitettu "Codex Castor" osoittautuu taitavaksi vedätykseksi sekä Vatikaanin tutkijalle että lukijalle. Se on hauska ja ehkä hieman "kieli poskessa" kirjoitettu. Kirjailijan on pitänyt kyllä tehdä työtä ja nähdä vaivaa vanhaan kirjasuomeen tutustumisessa ja sillä kirjoittamisessa. Pisteet tästäkin! 

Kaunasin sivut saa pisteitä paljon muustakin. Kirkkokuntien käyttäminen suurvaltapolitiikassa tuo kirjan pelottavasti nykypäivään. Miten Moskovan patriarkaatin vaikutus näkyy nyky-Venäjän johdon toiminnassa ja päämäärissä?

Arkkitehtuuristen kuvausten lisäksi kirja tarjoaa paljon muutakin visuaalisuutta. Esimerkiksi ihmisten tahattomien eleiden tarkkailu on mielenkiintoisesti kuvattu, ja mahtavat unet, joita Johan näkee, sisältävät toisinaan irvokkuutta ja kauhuelementtejäkin. Katastrofi Kaunasin luostarin kirkkosalissa on kuvattu järisyttävän visuaalisesti, ehkä suorastaan elokuvamaisesti. Jäätävää on, kuinka Anteeksianto-patsasta käytetään koston ja rangaistuksen välineenä.

Kaunasin luostarin Roma-siivooja on liikuttava henkilöhahmo, jollaiseen en ole kovin usein aikaisemmin törmännyt. Romassa on samaa erityisyyttä kuin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä - kirjan Lenniessä, mutta Roma on mielestäni viattomuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan vieläkin liikuttavampi. 

Olen nyt lukenut kaksi Jyrki Erran romaania. Kumpikin on tuottanut suurta lukuiloa. Kiitos kirjoista @Jyrki Erra! Seuraavaksi otan luettavaksi Lyijyvalkoisen.

Kaunasin sivujen kannen on suunnitellut @Sami Saramäki, kuten myös aiemmin lukemani Berliinin ajokoirien kannen. Lyijyvalkeassa kansi on  @Johanna Junkalan suunnittelema, mutta koko sarjan ulkoasusta vastaa Sami Saramäki. Kaikilla kolmella kirjalla onkin hieno yhtenäinen ulkoasu:

                                                                     

Kuvien osoitteet: 

https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/kaunasin-sivut/130243 (Luettu 14.3.2023. Kansi osoittaa E-kirjaaan. )                            

 https://mediapankki.otava.fi/ (Luettu 14.3.2023)

     

 

Merja Mäki: Ennen lintuja

                        Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/ennen-lintuja (Luettu 8.3.2023.)

Merja Mäki ja Tommi Kinnunen kuuluvat siihen lahjakkaiden äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien joukkoon, joka on ansioitunut myös kirjailijana. Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Mäen Ennen lintuja (2022) kuvaavat sotaa siviilien kannalta, ja yhteistä on myös se, että naiset ovat sodan kokijoina.

Merja Mäen tarinan keskiössä on nuori Karjalan evakko, Alli. Hän vastaa evakkomatkalla kälynsä kanssa eläinten kuljettamisesta. Tässä Mäen kirja saa yhtymäkohdan Rosa Liksomin Väylä- romaaniin. Nuorten eläintenkuljettajien taival Laatokan rannalta Seinäjoelle on pitkä ja raskas. Omien vaikeuksien lisäksi on kohdattava myös eläinten kärsimys talvipakkasella. Allin on autettava lehmää poikimisessa ja tehtävä pakon edessä päätös vastasyntyneen vasikan armahtamisesta kuolemalla. 

Kotona Alli koki kälynsä Sylvin kilpailijakseen, mutta evakkomatkan aikana suhde muuttuu sisarrakkauden kaltaiseksi luottamukseksi ja ystävyydeksi. Perillä Seinäjoella sairas ja heikko Sylvi synnyttää tyttären, josta Alli lupaa pitää huolta. Keskoslapsen pelastamisessa ja Allin uuden elämänvaiheen tukemisessa sairaalan rohkealla osastonhoitaja Lehtisellä on riittävästi vaikutusvaltaa ja auktoriteettia, joiden edessä myös ylilääkärin on taivuttava.

Kuvittelen, että Allin tarinan selvittely ja taustatietojen kerääminen on voinut lähteä liikkeelle Allin ja Vilhon vihkikuvasta piirongin päällä ja johtanut sen jälkeen laajemmin faktojen selvittelyyn. Jossakin lukemisen vaiheessa tuli tunne, että Alli olisi kirjoittajan isoäiti ja että tarina olisi kehkeytynyt myös muiden suvun valokuvien ja tarinoiden perusteella.  Luettuani huomasin, että aavistukseni oli osunut oikeaan: Mäki todellakin on evakon lapsenlapsi, kuten Anna-lehden haastattelusta käy ilmi. (https://anna.fi/yleinen/evakon-lapsenlapsi-merja-maki-monessa-meissa-on-kaipaus-kotiin-jossa-ei-ikina-edes-asunut. Luettu 8.3.2023)

Merja Mäen Ennen lintuja -kirjassa on paljon positiivista: Kieli on kaunista ja kuvailevaa, pysähtyvää. Kansanperinnettä ja -runoutta käytetään osana kerrontaa. Linnut symboloivat kauniisti toivoa. Allin vahvan persoonan, arkijärjen käytön ja Karjalan tärkeyden kuvaaminen on onnistunutta. Kirjailijan eläytyminen nuoren evakon elämään on uskottavaa.  Kantaväestön suhtautuminen siirtolaisiin on tuttua muista yhteyksistä. Positiivisia ihmisiä ja ihmissuhteitakin on, vaikka kipukohtana koko ajan onkin Allin äidin osoittama kylmä halveksunta ja julma rakkaudettomuus. 

Alli hoiti jo 10-vuotiaana pikkuvelikaksosia ja pikkusisartaan. Kerran veljille aiheutui vaaratilanne, josta äiti jaksaa aina vain muistuttaa. Ehkä se on kuitenkin vain yksi syy vihaan,  sillä äidin persoonassa on myös jotain todella pelottavaa. Vaikka äidin viha Allia kohtaan on voimakasta, Alli muistaa silti äidistä myös pari hellää tilannetta. Se oli minusta lohdullista ja armahtavaa. Mietin myös, onko äiti nykytermein kuvattuna ylikuormittunut ja tunteidensa käsittelyyn kykenemätön tai peräti narsistinen henkilö? Tuli mieleen, että ehkä äidin toiminnassa voitiin myös kuvata kansanrunoudesta tuttua "Tyttö syntyi, tyhjä syntyi"  - ajatusta. Onneksi Alli uskaltaa lopulta irrottautua äidin otteesta ja ottaa elämän omiin käsiinsä.

Ennen lintuja -kirjan kieli on mielestäni vahvuus ja samalla myös heikkous. Minua alkoi vaivata toistuvat kalevalaiset sanat ja sanonnat, jotka eivät runsaudessaan aina tuntuneet luontevilta, vaan tarkoituksellisilta. Esimerkiksi tällaiset sanat pistävät silmään: "kotitanhuvat",  "maamo", "älä kielastele".

"Pertin" pystyin päättelemään pirtiksi ja "pihkamaidon" ternimaidoksi, mutta monet ilmaukset jäivät käsittämättömiksi ja olisin kyllä ilahtunut sanastosta, jossa niitä olisi selitetty. Esimerkkejä näistä selitystä odottaneista sanoista voisivat olla vaikka nämä: "kunnollista kitsuaa", "tassimuhkura", "votjakka olo" ja "kiesa (kaurakiesa)".

Koska lukemistapani on hyvin analyyttinen, jäin kiinni muutamiin hämmentäviin yksityiskohtiin: Kirjassa puhuttiin sukkahousuista, vaikka niiden historia alkoi vasta paljon sota-aikaa myöhemmin. Kudelman pudotessa lattialle, lankarulla vieri jonnekin; eikö sen kuitenkin pitäisi olla lankakerä? Olikohan sota-aikana myöskään odotettavissa kaakaota kotoa tulevasta paketista? Onko rasavilli-sana ollut jo käytössä ennen sotaa syntyneestä lapsesta? Edesmennyt, sodan kokenut, äitini käytti ilmausta "ennen tyttönä ollessa" merkityksessä 'ennen naimisiin menoa'. Alli käyttää sanontaa kuitenkin viittaamaan omaan lapsuuteensa tai murrosikäisyyteensä, eli nuorempaan itseensä. Naimaton hän kuitenkin tuossa vaiheessa vielä oli.

Lievästä kritiikistäni huolimatta Merja Mäen Ennen lintuja ansaitsee paikkansa suomalaisena sota-ajan kuvauksena ja varsinkin siviilien näkökulman esille tuomisessa. Mäki sai kirjastaan Tulenkantaja-palkinnon. Tulenkantaja on Aamulehden ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan vuonna 2012 perustama kirjallisuuspalkinto. Se myönnetään edellisenä vuonna ilmestyneelle suomalaiselle teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa  ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulenkantaja_(palkinto). (Luettu 8.3.2023)

Käännösoikeudet onkin jo myyty Ukrainaan, Ruotsiin ja Ranskaan.  ( https://www.sttinfo.fi/tiedote/merja-maki-sai-tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon-evakkoromaanistaan-ennen-lintuja?publisherId=3579&releaseId=69959364 (Luettu 8.3.2023)

Kauniin kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Sukkahousujen historiasta voi lukea lisää vaikkapa seuraavista linkeistä:

https://www.kirjastot.fi/kysy/koska-sukkahousut-tulivat-suomeen-kuinka (Luettu 8.3.2023)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukkahousut (Luettu 8.3.2023)

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Kuvan somisteena on postikortit Stephen Mackeyn maalauksesta Madame Esper ja 

                             jugend-talosta Elizabetes-kadulla Riikassa.

Sain vinkin Jyrki Erran Berliinin ajokoirien (2015) lukemiseen Kirjallisuuden ystävät FB-ryhmästä, kun julkaisin bloggaukseni Meri Valkaman Sinun, Margot -kirjasta. Kiitos lukuvinkistä @Janne Savela!

Molemmissa kirjoissa yhteistä on päähenkilön lapsuus Berliinissä ja isän jäämistöstä löytyvät salaperäiset kirjeet, joiden kirjoittajaa ja isän menneisyyttä aletaan selvitellä. Siihenpä teosten yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Postauksessani kritisoin hieman Valkaman teosta ohuudesta nimenomaan DDR:n kuvauksen osalta, mutta tietenkin vain odotuksiini nähden.  Erran kirjassa ei ohuutta tai pintapuolisuutta ollut näkyvissä, vaan kylmän sodan koukkusormet puristivat lukijaa yhtä lujaa kuin STASIn miehen ote kyynärpään hermosta. 

Berliinin ajokoirien tapahtumat lähtevät liikkeelle vakavasti sairaan isän pyynnöstä, että poika Max matkustaisi Berliiniin tyhjentämään ja myymään heidän entisen kotinsa. Suomeen ja lapsuuden aikaan viitataan muistoissa, mutta varsinaisesti miljöönä on vuoden 1989 Berliini, vähän ennen muurin murtumista. Kylmä sota ja sen jakolinjat ovat läsnä ja ne leijuvat uhkaavasti henkilöiden ympärillä, vaikka henkilöt elävätkin näennäisen huoletonta elämää.

Avuksi asunnon tyhjentämiseen tulee Berliinissä asuva suomalainen Iiro, joka on Maxin entinen opiskelukaveri. On mukavaa uudistaa vanha ystävyys yhteisen urakan äärellä. Positiivista on myös tarjoilija Friedan ystävyydeksi tai jopa rakastumiseksi syvenevä tuttavuus, paitsi että keskeinen kysymys on, voiko heihin luottaa.

Miljöön luomisessa Berliini on aidonoloisesti läsnä. Paikkoja kuvataan niin, että ne vaikuttavat itse koetuilta ja tutuilta, ja saksan kieli on vahvasti esillä. Esimerkiksi vuoropuheluissa on saksaa, mutta kieltä ymmärtämättömällekin niiden sisältö avataan taitavasti tekstissä. Max kuvaa saksaa toiseksi äidinkielekseen juuri sen vuoksi, että hän on asunut Berliinissä lapsuudessaan ja käynyt Suomeen palaamisen jälkeenkin saksankielistä koulua. Aikuisena hän tekee esim. tulkkauksia ja käännöstöitä. Onkohan tämä myös kirjailijan omaa elämää? 

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Se näkyy mielestäni juurikin miljöön ja rakennusten kuvauksessa. Tuli myös mieleen, että tarinan näkökulmat vaihtuvat ikään kuin tietokonemallinnuksessa, jossa rakennuksia voidaan tarkastella eri kulmista: ulkoapäin, alta, päältä ja sisältä. Tämä oli mielestäni huikean mielenkiintoista. Lisäksi tarina tarinassa, eli Murator August Tiilenpään elämä, liittyi sekin arkkitehtuuriin 1500-luvulla.

Kirjan jännittävät tapahtumat on kuvattu niin, että ne eivät alkaneet ahdistaa herkkää lukijaa, mutta keskeinen, rajalinjalla sijaitseva ja muurin halkaisema rakennus, Palazzo Ereb sokkeloineen, kirjastoineen ja teattereineen tuli kerran uniin. Tämä on kyllä kirjoittajalle kunniaksi. Palatsi ja sen valkea kreivitär ovat kuin goottilaisesta kauhukirjallisuudesta: pimeässä vaeltava muistisairas kreivitär, jonka valkeat hiukset liehuvat ja silmät katsovat lyhdyn valossa menneisyyteen. Valtavan visuaalista ja myös rakennuksen kannalta mielenkiintoista kuvausta!

Palazzo Erebistä kirjailija kirjoittaa:

"Palazzo Erebin esikuvana on kaksi palatsia. Berliinissä vuonna 1997 näkemäni Espanjan suurlähetystö, jonka julkisivu tuolloin oli yhä kirjan takakannen kuvan mukaisessa, toisen maailmansodan jälkeisessä tuhotussa asussa, sekä Roomassa sijaitseva Antonio de Sangallon suunnittelemaksi oletettu 1500-luvulla rakennettu Palazzo Sacchetti.

Nimi Ereb on erään teorian mukaan foinikialaisten Euroopan maanosasta käyttämä nimitys, joka merkitsee paitsi Eurooppaa myös auringonlaskua. Nimen johdannainen Erebus tarkoittaa puolestaan kreikkalaisessa mytologiassa syvää pimeyttä, manalaa, pimeyden henkilöitymää." 

Päähenkilön isä on ristiriitainen ja epäluotettava, mutta samalla ihmeellisen rakastava ja suojeleva. Hän muuttuu pikkupojan muistojen isästä ja sairaalavuoteella makaavasta taustahenkilöstä aktiiviseksi ja pelottavaksi toimijaksi.  Max kysyykin isältään olennaisen kysymyksen: "Isä, kuka sinä oikein olet?"

Berliinin muurin murtumisen aikoihin tulee mukaan uusi hyytävä toimija, Vladimir, joka on Neuvostoliiton tiedustelun upseeri. Hänen kauttaan Berliinin ajokoirat lähestyy myös nykypäivää, jossa tiedustelun kovat otteet ja kauhistuttava panttijärjestelmä saattavat olla edelleen voimassa olevia toimintatapoja.

Berliinin ajokoirat on samalla hyvin otteessaan pitävä trilleri ja suuri rakkauskertomus. Vaikutuin Jyrki Erran fiksusta kirjoittamistavasta ja varasin heti kirjastosta hänen muutkin kirjansa. 

Kaunasin sivut ilmestyi vuonna 2012. Kirjaa kuvattiin Kirjasampo.fi -sivustolla kansainvälisen luokan mysteeritrilleriksi Ruusun nimen hengessä! (https://www.kirjasampo.fi/ Luettu 4.3.2023). 

Lyijyvalkoinen ilmestyi 2020, ja sillä Erra voitti Johtolanka-palkinnon vuonna 2021. (https://otava.fi/kirjat/lyijyvalkoinen/ Luettu 4.3.2023.) 

Kirja teki suuren vaikutuksen Kirsin Book Club -lukupiiriläisiin (https://kirsinbookclub.com/2021/04/jyrki-erra-lyijyvalkoinen-mysteerina-caravaggion-provenienssi-aito-vai-ei/

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

                                                    

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaania voisi kuvata Säädyllisen ainesosan sisarteokseksi. Molemmissa ruoka ja ruuanvalmistus ovat keskeisessä osassa, ja molemmissa on myös naisten välistä rakkautta. Neiti Steinin keittäjättäressä on myös sisarrakkaus merkittävässä roolissa, ehkä kaikkein tärkeimpänä, sillä sen voimalla tehdään äärimmäisen voimakkaita tekoja.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa: 1930-luvun Ranskassa ja 1920-luvun Suomessa. Tarinan nykyhetkessä Pariisissa suomalainen Margit tulee keittäjättäreksi erään pariskunnan kotiin. Hän ei paljon puhu itsestään ja käyttäytyy muutenkin hillitysti ja torjuvasti. Jossakin vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että hänellä on menneisyydessä jokin salaisuus, jota hän pakenee. 

Margitin menneisyys Suomessa paljastuu takaumina, taitavasti kirjeiden kautta. Suomalainen Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka Melvas kirjoittaa kirjeitä tohtori Aurora Martinlaaksolle joko Seilin saareen tai Lapinlahden sairaalaan. Tohtori on pyytänyt tietoja tietyistä potilaista. 

Kirjeissään Ulriikka kertoo Gröndahlin kartanon ihmisistä ja tapahtumista kahden vuoden ajalta vuosina 1919 - 1921 aluksi lörpötellen niitä näitä, mutta vähitellen yhä enemmän kartanossa tapahtuneita ikäviä asioita  paljastaen. Gröndahlin kartanossa asuivat tuolloin vakituisesti kartanon vanha herra, nuori herra sekä Karin-rouva. Palvelijoita olivat puutarhuri Ulriikan lisäksi keittäjätär Gun, piikasisarukset Astrid ja Margit sekä sisäpiika Ottilia. Kerrontateknisesti kirjeet on kiva ratkaisu, mutta mietin, onko kirjeiden vastaanottaja aivan uskottava. Onko tohtorilla todellakin aikaa ja kiinnostusta paneutua hoidokkiensa elämään näin vahvasti?

Kahden aikatason kuljettaminen toimii hyvin, ja menneisyyden tapahtumat pitävät lukijan hyvin otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka. Tästä pisteet kirjailijalle! 

Neiti Steinin keittäjätär ja hänen menneisyytensä Suomessa ovat mielestäni kiinnostavampia kuin tarinan nykyhetki ja pariisilaisen pariskunnan tarina. Pariskunnan suhteessa kiinnostavaa on vain yleisellä tasolla ihmissuhteiden valtarakenteet: hallitseminen ja alistuminen, mutta ei muu. Neiti Stein on erittäin itsekeskeinen ja suorastaan vastenmielinen henkilöhahmo, ehkäpä narsistinen persoona, joka pyörittää ihmisiä ympärillään. Hänen puolisonsa on tottunut alistumaan ja palvelemaan. 

Pariskunta on todellinen, ja heidän suomalainen keittäjättärensä on myös oikeasti elänyt ihminen, jota kirjailija tosin on käyttänyt vain inspiraation lähteenä. Pariskunnan ystäväpiiriin kuuluu mielenkiintoisia, todella eläneitä henkilöitä, kuten taiteilijat Picasso ja Matisse sekä kirjailija Hemingway, joista oli kiinnostavaa lukea. Kirjailijan jälkipuheessa Parkkinen kirjoittaa teoksen kuitenkin olevan fiktiota ja sepitelmää. Hän kertoo pyrkineensä totuudenmukaisuuteen sillä tavalla kuin se edes on kaunokirjailijalle mahdollista. 

Todellisten ihmisten lisäksi kirjassa on selvästi todennettavia historiallisia faktoja, kuten San Franciscon maanjäristys ja tulipalot vuonna 1906, natsismin alkava nousu ja juutalaisvastaisuus, joka ainakin tarinassa on näkyvissä myös Pariisissa 1937.

Koska olen analyyttinen lukija, kirjassa nousi esille myös historiallisen ajankuvan kannalta epäilyttäviä asioita, joista kävin mielenkiintoisia keskusteluja historiaa tuntevan ystäväni kanssa: Oliko korjauslakka jo keksitty 1935? Oliko ruskettuminen ja naisen lihaksikkaat käsivarret ihailtavia Suomessa 1920-luvun työväestön keskuudessa? Miksi palkka-asiassa viitataan 18 vuoden täysi-ikäisyyteen; eikö täysi-ikäisyyden raja ollut Suomessa vielä 1970-luvullakin 21 vuotta?  Kiitos ystävälle valaisevista tiedoista, joita en kuitenkaan tähän aio avata.

Myös oikoluvun jäljiltä kirjaan on jäänyt valitettavasti virheitä ja huolimattomuuksia, jotka toivottavasti voidaan korjata, jos uusia painoksia otetaan. Mm. nämä yksityiskohdat pomppasivat häiritsevästi silmille:

• Kirsikkatortun kanssa syötävä vaniljakastike muuttuukin parin sivun päästä vaniljajäätelöksi.
• Neiti Melvas onkin välillä neiti Melas. 
• Renessasnssikalusteita on ostettu italiasta (pieni alkukirjain).
• Jääkylmässä vedessä pyykkiä pesseet kädet ovat siedättyneet. (Eikö niiden pitäisi olla sierettyneet, eli rohtuneet?)
• Yksikön toisen persoonan yhteydessä käytetään virheellisesti yksikön kolmannen persoonan omistusliitettä: "Onhan sinulla sormensa pelissä siinäkin".
• Ihmettelin myös sorbus-limonaadia - Sorbus isolla kirjoitettuna on Alkossa myytävä tuotemerkki. Onko pihlajanmarjoista koskaan yleisesti puhuttu sorbuksena, jolloin pieni alkukirjain olisi perusteltavissa?

Menneisyyden tarinan Kuka kukin on? -leikki on mielenkiintoista, ja jännitys pysyy yllä loppuun asti. Neiti Steinin keittäjätär on juonenkuljetuksen kannalta taitavasti rakennettu, mutta tällä kertaa en aivan kymppi plussaa kirjalle antaisi. Perusteluna on juurikin mainitsemani epätarkkuudet ja virheet sekä se, että mielestäni kirjan viimeinen virke latistaa tarinan. En pitänyt pariisilaisesta pariskunnasta, ja heidän suhteensa oli minulle täysin merkityksetön. Heidän lemmenlurituksiaan oli suorastaan ärsyttävää lukea.

Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi sen sijaan ansaitsee mielestäni arvosanan kymmenen.