14/01/2022

Juha Hurme: Hullu

 

Sain sytykkeen Juha Hurmeen Hullun lukemiseen, kun luin Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen esseekokoelman Pakopiste. Kokoelman tekstit käsittelevät pysähtymistä: tilanteita, jolloin on ollut pakko pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Juha Hurmeelta tuossa kokoelmassa on teksti nimeltä Torni, jossa Hurme käsittelee psykoosia näytelmän keinoin. Myös Hullu käsittelee samaa aihetta.

" Hullu on kertomus siitä, kuinka järki lähtee kävelylle ja palaa vasta kuukauden kuluttua takaisin. Suljetulle osastolle nielaistu henkilö tarkastelee maailmaa ja itseään omin särkynein sanoin ja nyrjähtäneen mielensä voimin...

... Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja sanoakseen suorat sanat tähän suorasanaiseen kertomukseen." (Takakansitekstiä) 

Minäkertoja sairastuu psykoosiin, ei pysty nukkumaan, kärsii harhoista ja vääristyneestä todellisuudesta. Arjen toimintakyky katoaa. Veden keittäminen ja aamupuuron valmistaminen eivät enää onnistu. Aivot eivät toimi. Psykoottisen ihmisen maailma on pelottava. Tälle henkilölle jokin aivojen terve osa kuitenkin syöttää informaatiota siitä, ettei kaikki ole kunnossa ja on hakeuduttava lääkäriin. Päähenkilö kävelee mutkien kautta suoraan sairaalaan ja joutuu suljetulle osastolle. Näin kävi myös Juha Hurmeelle itselleen. Aihe on omakohtainen ja siksi rohkea.

Osastolla olevien tarinat ovat moninaisia.  Hurme kirjoittaa asioista neutraalisti ja toteavasti. Minäkertojan asenne toisiin hoidokkeihin on kunnioittava ja hyväksyvä. Erilaisista elämäntilanteista ja eriasteisista sekavuuksista huolimatta osastolla voi syntyä todellisia kohtaamisia ja jopa lyhyttä ystävyyttä. Huomiota herättää myös osaston hoitajien kunnioittava suhtautuminen potilaisiin. Etenkin Mikko hoitaa ammatilliset tehtävänsä luotettavasti ja asiallisesti, mutta uskaltaa myös osallistua potilaiden ajanvietetoimintaan ihmisenä ihmisten joukossa. Tällaisia mikkoja on oikeasti olemassa; he ovat hienoja ihmisiä, jotka hoitavat työnsä itsestään meteliä pitämättä ja toisia ihmisiä kunnioittaen.

Kun päähenkilö alkaa toipua pahimmasta olostaan sopivan lääkityksen ja hoidon avulla, hän ottaa aktiivisesti itsekin vastuuta paranemisestaan. Hän ymmärtää, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat hänelle oikeita tapoja saada aivot normaaliin asentoon. Lukeminen ei aluksi onnistu. Satunnaiset Raamatun katkelmat vääristyvät, kun ymmärrystä ei ole. Pikkuhiljaa lukeminen alkaa sujua, ja hän alkaa vertailla eri apostolien kirjoituksia Jeesuksen syntymätarinasta. Hän kirjoittaa myös kirjailija Algot Untolan elämäkertaa ja näytelmän.

Minäkertoja järjestää osaston potilaille näytelmän lukuharjoituksen ja myös ohjaa sitä. Näytelmä on pähkähullu, mutta siitä ja lukuharjoituksesta tulee kirjan ratkiriemukas huippu. Suljetun osaston potilaat innostuvat ja eläytyvät liikuttavasti roolihahmoihinsa. He reagoivat tekstiin omilla tavoillaan ja riitelevät sen sisällöstä ja toisten suorituksista, mutta ilo ja innostus on silmin nähtävää. Näytelmän lukuharjoitukseen osallistuminen tuo sairaaseen arkeen kaivattua piristystä ja iloa. Varsinkin profeetta Amoksen roolisuoritus variksena on huomion arvoinen. On myös helppo nähdä ja kuulla, kuinka kuoro tuottaa tarvittavia ääniefektejä.

Hurmeen Hullu kuvaa mielen järkkymistä ja suljetun osaston elämää inhimillisellä lämmöllä. Hän nostaa esille tärkeitä asioita. Esimerkiksi osastolta oikeaan maailmaan siirtyminen voi olla niin pelottavaa, että lääkereseptipino kädessä ei tuo tarvittavaa turvaa ja uskoa pärjäämisestä, vaan henkilö valitsee mieluummin lähdön oman käden kautta. Kolmen kuukauden lääkkeet kerralla antavat siihen mahdollisuuden.

Hullu on vakavasta asiasta kirjoitettu kirja. Sen tärkeä viesti tulee esille vähäeleisesti ja paasaamatta. Tämän luettuani arvostan Juha Hurmetta kirjailijana aikaisempaakin enemmän.



07/01/2022

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia. (Postaus sisältää viittauksia myös muihin teoksiin.)

 


Olen seurannut Hannu-Pekka Björkmania näyttelijänä roolisuoritusten ja televisio- ja lehtihaastattelujen kautta.  Arvostan häntä ammattirooliensa vuoksi, mutta myös hänen syvällisen ajattelunsa, sivistyneisyytensä ja rehellisyytensä vuoksi. Viime päivinä olen tutustunut myös hänen kirjoittamiinsa kirjoihin.

Ensimmäiseksi luin Pakopiste-esseekokoelman, jonka Björkman on toimittanut yhdessä Nina Honkasen kanssa. Kokoelman 10 esseestä minua puhuttelivat eniten Björkmanin Työn sankari, Honkasen Ei vielä viimeinen ilta ja Juha Hurmeen Torni. Muutkin esseet ovat hyviä, mutta nämä kolme ovat viiltävän rehellisiä ja avoimia.

Tämä kokoelma toi minulle etäisesti mieleen Giovanni Boccacion Decameronen, jossa kerrotaan kymmenen päivän aikana sata tarinaa, kun ollaan ruttoa paossa.  Tarinat ja epidemia ovat kummankin kokoelman yhdistävä tekijä. Pakopiste toimi minulle porttina muihin Björkmanin ja myös Hurmeen teoksiin. Hurmeen Hullu odotteleekin jo lukupinossa vuoroaan.

Seuraavaksi luin Björkmanin Kadonneet askeleet: matkoja aikaan ja taiteeseen, joka sisältää hänen kertomuksiaan matkoista, jotka ovat suuntautuneet eri maiden taidemuseoihin  ja luostareihin. Hän tarkastelee tauluja ja on ottanut selvää niiden tekijöistä ja taustoista. Björkman kirjoittaa tarkkoja havaintoja ja vaikutelmiaan analysoiden ja pohdiskellen. Tässä kirjassa ihailen Hannu-Pekka Björkmanin  kykyä pysähtyä ja antautua kuuntelemaan taideteoksen sanomaa. Jos kuvat kiinnostavat enemmän, ne kannattaa etsiä muista lähteistä tarkasteltavaksi, koska kirjan koko on aika pieni kuvia varten.

Tämän jälkeen olikin vuorossa otsikon mukainen Välähdyksiä peilissä: kirjoituksia. Tekstit ovat lyhyehköjä esseitä tai kolumneja.  En ole varma, ovatko ne ilmestyneet joissakin lehdissä aiemmin, mutta tiedän, että Björkman on kirjoittanut ainakin Eeva-lehteen.

Kirjoitukset kuvastavat herkän, paljon lukeneen ja fiksun ihmisen moniaistisia havaintoja elämän eri puolista. Niistä voi lukea kirjoittajan innostusta, iloa ja elämänvoimaa sekä laajaa tunneskaalaa. Itseensä kirjoittaja suhtautuu myös  ironisesti, kuten kuvatessaan talviurheilulajeihin perehtymistään. Mutta osassa teksteissä on näkyvissä myös ankaruutta itseä kohtaan, Tekstit vastaavat hyvin sitä kuvaa, joka minulle on syntynyt tästä mielenkiintoisesta persoonasta ja taitavasta näyttelijä-kirjailijasta.

Nyt odottelen kirjastosta vielä Björkmanin Valkoista valoa - teosta ja myöhemmin ilmestyvää, nyt työn alla olevaa narreista kertovaa kirjaa, josta hän puhui Ani Kellomäen tv-haastattelussa 27.2.2021 ohjelmasarjassa Flinkkilä & Kellomäki. Se on on katsottavissa toistaiseksi Yle Areenasta osoitteesta https://areena.yle.fi/1-50659420. (Katsottu 7.1.2022)

Alla olevasta linkistä voi vielä lukea lisätietoa Pakopiste-esseekokoelmasta:

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/hetket-joina-pysahdymme-pakopiste-esseekokoelmassa-10-kirjailijaa-kirjoittaa-koskettavasti-korona-ajasta/  (Luettu 7.1.2022)

Tällä kertaa lukemisharrastus tarjosi tällaisen ketjureaktion, jossa yksi kirja johti projektimaisesti toisiin ja myös mielenkiintoiseen haastatteluun.

03/01/2022

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu


Otavan sivuston mukaan Johanna Sinisalo on Finlandia-palkittu suomalaisen spekulatiivisien fiktion supertähti. Kahdeksan romaanin lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa lyhytproosaa sekä elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle ja palkittu myös ulkomailla. (https://otava.fi/kirjailijat/johanna-sinisalo/. Luettu 3.1.2022).

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon teoksista. Hän on taitava tarinankertoja ja kirjoittaa ajankohtaisista teemoista. Ukkoshuilu käsittelee luonnonsuojelullisia teemoja: mm. ilmastonmuutosta, ylikansallisten kaivosyhtiöiden toimintaa Suomessa ja hydrohegemoniaa, eli veden käyttämistä sota-aseena sääilmiöihin vaikuttamalla. Kuvatut asiat ovat todellisia.

Ukkoshuilussa on kaksi erillistä aikatasoa: ensimmäinen sijoittuu muinaiseen Assyriaan (Joonan tarina) ja toinen Suomeen, vuoteen 2018 (Leenan tarina). Yhdistävänä tekijänä molemmissa on äkillisesti vaihteleva sää, myytit ja rituaalit. 

Aluksi olin hieman pettynyt, kun siirryttiin nykyaikaan, koska Joonan tarina on niin vetävä ja hauska, ja siinä on hyvin mielenkiintoiset henkilöhahmot. Pettymys kuitenkin haipui aika nopeasti, kun nykyajan tarina alkoi vetää omalla tavallaan. 

Päähenkilönä on Leena, meteorologi, joka hullaantuu työkaveriinsa ja joutuu sen vuoksi eroamaan puolisostaan. Firma ajetaan alas, ja potkut seuraavat. Leenan on pärjättävä mahdollisimman vähin rahavaroin elättääkseen itsensä ja 6-vuotiaan tyttärensä Leian. Hän joutuu ottamaan vastaan ammattipätevyyttään halveksivan työllistämiskokeilutyön, joka kuitenkin edes hieman sivuaa hänen koulutustaan ja ammattiosaamistaan. Työkaveri Raikka osoittautuu monin tavoin epäluotettavaksi, ja alkoholikin alkaa olla kuvioissa turhan usein. Ongelmia siis riittää, mutta tämä on vain kepeä pintataso. Pinnan alla ovat ne  varsinaiset isot ongelmat, joihin liittyvät asiat käyvät hengenvaarallisiksi varsinkin Leenalle, mutta myös Leialle.

Johanna Sinisalo on kehitellyt arkipäiväisestä puheenaiheesta,  säästä,  trillerimäisesti kehittyvän tarinan, jossa lukija seuraa jopa ukkosmyrskyn puhkeamista kuin jännitysnäytelmää.

Ukkoshuilun henkilöt ovat uskottavia,  ja tarina on mielenkiintoinen. Henkilökuvauksessa suuren plussan annan etenkin Leian persoonan kuvaamisesta. Hän on viisas ja hyväkäytöksinen, positiivinen lapsi, ja äidin ja Leian suhde on lämmin ja rakastava. Uskoisin, että Leian hahmo perustuu todelliseen esikuvaan, niin aidon oloinen se on. Juonen tasolla iso plussa tulee myös Leenan ja hänen ex-puolisonsa välien lämpenemisestä, vaikka paluuta entiseen ei olekaan. Tosi mielelläni näin etäisen ja asioihin kiltisti sopeutuvan Santerin sankariroolissa.
 
Leenan ajatuksissa ja Säätyttö-blogissa kirjailija saa oman äänensä kuuluville. Sanoma on tärkeä ja herättelevä. Mukana on myös ajankohtaisia uskomusasioita rokotteista, hopeavedestä ja sen sellaisesta.

Lopuksi on vielä mainittava erityisen viehättävä, minulle uusi sana ja ilmiö: fulguriitti, jolla on merkittävä rooli Ukkoshuilun tarinassa.
"Fulguriitti eli ukonvaaja on maahan osuneen salamaniskun kuumentamaan maaperään muodostama lasittunut, usein putkilon muodostava mineraalirakenne." (https://fi.wikipedia.org/wiki/Fulguriitti. Luettu 3.1.2022) 
Tämähän se vasta mielenkiintoista onkin! Joskus todellisuus on taruakin ihmeellisempää.


27/12/2021

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus. Suomentanut Annikki Suni


Noin vuosi sitten sain vinkin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä Michel Tournier'n kirjasta Kolmen kuninkaan kumarrus. Kiitos vinkistä, @Marja Ylösmäki. Kirjoittaja ja kirja olivat minulle ennestään tuntemattomia.

Kirja pysyi pitkään lukulistalla, mutta aina joku muu mielenkiintoinen ohitti sen. Nyt luin sen parissa päivässä. Se on hieno, tarunhohtoinen tarina.

Wikipedian artikkelin mukaan

"Tournier’n teosten yhteisiä piirteitä ovat myytit ja tarinat. Tournier katsoi, että myytit ja myyttiset symbolit ovat eräänlaisia perustarinoita, jotka pitää kertoa ihmisille yhä uudestaan, mutta sellaisessa muodossa, että kunkin aikakauden yleisö voi ne omaksua. Tournier piti itseään tarinoiden kertojana. Niiden tulee rikastuttaa lukijan näköpiiriä pyrkimättä moraaliseen opettamiseen."  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Tournier. Luettu 27.12.2021.)

Kolmen kuninkaan kumarrus pohjautuu Matteuksen evankeliumin kertomukseen kolmesta itämaan tietäjästä. Tournier täyttää kuitenkin mielikuvituksellaan aukkoja, joihin ei löydy vastauksia pohjatekstistä. Mukana on myös jotain Vanhasta Testamentista tuttua.

"Kirjoittajalla oli siis täysi vapaus keksiä henkilöhahmot ja kohtalot kristillisen kasvatuksensa ja itämaan tietäjien innoittaman suurenmoisen uskonnollisen kuvaperinteen pohjalta. Herodoksen henkilöhahmo perustuu lähteisiin. (s. 253)

Kertojan äänen saavat enkeli Gabriel, lapsenpesijätyttö sekä myös filosofinen ja pohdiskeleva aasi sekä kuningas Herodes Suuri, mutta pääasiassa Michel Tournier vahvistaa ja värittää itämaan tietäjien persoonia, niin että he eivät ole vain kuvia. Keitä siis olivat Tournierin mielikuvituksessa Meroen kuningas Gaspar, Nippurin kuningas Baltasar, Palmyruan prinssi Melkior ja se neljäs, Mangaloren prinssi Taor, joka ei koskaan ehtinyt ajoissa paikalle Beetlehemiin. Pahaksi onnekseen hän myöhästyi myös pääsiäisen viimeiseltä aterialta, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

"Sali oli tyhjä. Taas kerran hän saapui liian myöhään. Pöydän ääressä oli syöty. Siinä oli vielä kolmetoista maljaa, matalia ja leveitä pikareita, joisssa oli lyhyt jalka ja kaksi pikkuista sankaa. Ja joissakin kupeissa jäljellä punaviiniä. Ja pöydällä murusina happamatonta leipää...

... Taoria pyörrytti: leipää ja viiniä! Hän ojensi kätensä kuppia kohti, nosti sen huulilleen. Sitten hän otti palasen happamatonta leipää ja söi. Sitten hän horjahti mutta ei kaatunut. Ne kaksi enkeliä, jotka olivat vartioineet häntä vapautumisesta asti, suojasivat hänet suurilla siivillään, ja yötaivaan avauduttua valtavaan kirkkauteen veivät mennessään miehen, joka oltuaan viimeinen, ikuinen myöhästyjä, oli nyt ensimmäisenä saanut pyhän ehtoollisen."

- Huh, huh, mikä lopetus kirjalle!

Kolmen kuninkaan kumarrus on kristillistä kertomusperinnettä kunnioittavaa fiktiota. Se on mielestäni hieno  kirja, ja se ansaitsisi uuden suomennoksen. Kolmen kuninkaan kumarrus on kirjoitettu 1980, ja suomennettu 1983. Suomennoksessa käytetään toistuvasti nykyään syvää pahennusta aiheuttavaa n-sanaa, joka nyt hyppää silmille, mutta luultavasti omana aikanaan ei ollut niin paha kuin nykyään.  Tämän yhden sanan vuoksi en kuitenkaan haluaisi, että Michel Tournier'n kirja Kolmen kuninkaan kumarrus joutuisi vihamielisen kampanjoinnin tai boikotoinnin kohteeksi. Kirjalle olisi syytä antaa uusi suomennos, kuten Agatha Christien kirjalle Eikä yksikään pelastunut.

Kolmen kuninkaan kumarrus yhdistyy mielenkiintoisesti myös ajankohtaiseen keskusteluun Tiernapoika-kuvaelmasta. Kolmen kuninkaan kumarrus  voi avartaa näkemyksiä, jos niin haluaa tapahtuvan. Kirjallisuus toimii usein juuri näin, Se antaa uusia ajatuksia ja näkökulmia. Ja siksi lukeminen onkin niin hieno harrastus!

 

 

 

25/12/2021

Heikki Saure: Tonttu: tarua ja totta


Heikki Sauren: Tonttu: tarua ja totta sopii hyvin vuodenaikaan ja milloin tahansa kansanperinteestä kiinnostuneille lukijoille. Kirjassa esitellään kannen joulutontun lisäksi myös paljon tontun sukulaisia ja monenlaisia haltijaolentoja, kuten kodinhaltija, saunatonttu, riihitonttu, myllytonttu, vedenhaltija ja metsänhaltija. Saure kertoo myös taistelevista tontuista, häirikkötontuista, parasta ja yksisilmäisestä tontusta.

Kirjassa on mielenkiintoista tietoa, ja se on hyvin kirjoitettu. Välikommentit ja kevennykset ovat humoristisia. Esimerkkinä voisi olla tämä: "Seuraava luku isältää kohtauksia, jotka saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita."

Saure on selvästi innostunut aiheestaan ja myöntää ottaneensa mukaan myös muita haltijaolentoja silkasta kertomisen ilosta. Lähdeluettelo on kattava.

Pidin kirjassa myös siitä, että Heikki Saure tuo tontut, nuo kaikesta huolehtijat, myös nykyaikaan ja näkee tonttujen luonnonsuojelullisen tehtävän. Koska tonttuja ei enää kuunnella eikä kunnioiteta, haltijoiden ennen asuttamat paikat on tuhottu. On mielenkiintoista, että tietokirjassa on näin vahva luonnonsuojellullinen sanoma: 
"Muinaisina aikoina tontut opettivat ihmiset ymmärtämään, että ympäristöstä täytyy pitää hyvää huolta. Asiat alkoivat mennä pieleen, kun ihmiset eivät enää uskoneet tonttuihin ja lakkasivat kuuntelemasta niiden viisaita neuvoja. Samalla lakattiin kunnioittamasta luontoa ja ympäristöä."