25.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Mantereet irtosivat, kun mies ilmoitti vaimolleen, että on aina halunnut olla  nainen. "On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia. Yhdellä tällaisella nainen menettää miehensä... Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta." (Lainaus takakansitekstistä)

Miehen muutos alkaa: kasvovoide, meikkaaminen, hame, saappaat, käsilaukut, takki, hormonihoidot, uusi nimi... Kaikki muuttuu; vain kädet ja jalkaterät rumine varpaineen ovat edelleen tunnistettavasti miehen. Jossain vaiheessa on kaksi naista menossa vierailulle samanlaisissa saappaissa ja takeissa. Naisesta se tuntuu nololta, ja hän piilottaa saappaansa ja takkinsa naulakon perälle.

Nainen pysyy miehensä rinnalla yllättävän pitkään. Hän on tukena virastoissa, psykologin vastaanotolla, sukulaisille ja ystäville tiedottamisessa. - Päältä tyynenä, sisältä sirpaleina. Lopulta kuitenkin tulee ero. Nainen ei pysty sukupuolen ylittävään rakkauteen, vaikka mies vakuuttelee olevansa se sama ihminen kuin ennenkin, ja ihmettelee: "Miksi olet niin kylmä?" Kenestä erotaan, kun uudessa hakemuksessa oleva sosiaaliturvatunnus ei enää vastaa avioeron ensimmäistä hakemusta? Erotaanko nyt naisesta, jonka kanssa ei ole naimisissa oltukaan. Mitä jää jäljelle miehestä, joka katoaa?

Selja Ahava kuvaa taitavasti kokonaisen tunteiden kirjon, kun rakas mies muuttuu vähitellen oudoksi naiseksi. Tunteet kiinnittyvät lukijaan. Ne voi elää ja kokea väkevästi. Hämmennys, epäusko, syyllisyys, shokki, fyysinen ja psyykkinen ikävä, suru, kuolema ilman ruumista... Nainen hautaa miehensä paidat pihalle. Hän tarvitsee jotain konkreettista, jotta voi alkaa toipua. Haudan päällä kasvavat perunat ovat konkreettinen osoitus siitä, että on aika mennä eteenpäin. Surusta pääsee yli. Elämä jatkuu. Lopulta nainen ei enää tunnista entistä miestään, vaan kävelee ohi ja kääntyy vasta, kun kuulee nimensä mainittavan.

Kristoffer Kolumbus luuli kuolemaansa asti löytäneensä meritien Intiaan, eikä mitenkään ymmärtänyt erehtyneensä. Kolumbus-osiot kirjassa kuvannevat sitä epäuskon ja hämmennyksen tilaa, joka naisellakin on. Miten kukaan voi olla niin väärässä?! Mikä on ollut totta ja mikä ei?! Kolumbus-osiot etäännyttävät, mutta myös puuduttavat. Jossain vaiheessa Kolumbusta on vähän liikaa. Tarina olisi kyllä kantanut ilman vieraannuttamistakin.
 
Kielellisenä tehokeinona Ahava käyttää tässä kirjassa sanaluetteloita, joilla henkilö voi ankkuroida itsensä nykyhetkeen ja todellisuuteen. Samaa hän käytti myös Eksyneen muistikirjassa. Tehokeino toimii hyvin kummassakin kirjassa.
 
Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on ajankohtainen ja ihmisten ajatuksia jakava. Minut se pisti miettimään elämää ja ihmisten henkilökohtaisia ratkaisuja eettiseltäkin kannalta. Miksi ihminen haluaa päättää kaikesta? Onko se oikein? Mitä miehestä jää, kun hän katoaa ja muuttuu naiseksi?  Loppujen lopuksi: Mitä meistä kenestäkään jää?

Eksyneen muistikirja - bloggaus on luettavissa täältä: https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Selja%20Ahava

16.9.2017

Terho Miettinen ja Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittama kirja Harhaanjohtajat vahvassa uskossa on kiihkottomasti kirjoitettu kirja uskon kiihkoilijoista, narsisteista ja manipuloivista harhaanjohtajista sekä myös harhaanjohdetuista. Kirja ei pilkkaa uskontoa. Se vain nostaa esille epäterveitä ilmiöitä, joita voi olla erilaisissa uskonnollisissa tai henkisissä liikkeissä ja myös ravinto- ja terveysalalla.

Ihmismieli on ihmeellinen. Toiset käyttävät hyväkseen ja toiset antautuvat hyväksikäytettäviksi. Mikä saa ihmisen niin kritiikittömään antautumisen tilaan, että lahjoittaa huijarille rahansa ja yksilöllisyytensä? Turvan, rakkauden  ja hyväksytyksi tulemisen haluko?

Kirjoittajista Raija Pelli on toimittaja, joka sanoo olevansa tavallinen kristitty ja evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Terho Miettinen on irrottautunut ahtaaksi kokemistaan hengellisistä ympyröistä.

Kirjassa esitellään mm. kartanolaisuutta, åkerblomilaisuutta ja korpelalaisuutta. Myös viime vuosien julkisessa keskustelussa olleita tuttuja nimiä ja niihin liittyviä toimintoja esitellään: Markku Koivisto ja Nokia Missio, Pirkko Jalovaara ja Rukousystävät sekä nuoren Partik Tiaisen perustama uuskarismaattinen liike, josta hän itse on sittemmin eronnut.

Tieteellinen ajattelu ja maailmankuva ei - ihme kyllä- vielä 2000-luvullakaan ole saavuttanut kaikkia. Tuntuu todella erikoiselta, jopa shamanistiselta, että vielä nykyaikana on esiintynyt kuolleen ihmisen herättely-yritystä, vaikka vainajalle oli jo tehty lääketieteellinen ruumiinavaus. Juuri tämä sessio toimi Terho Miettiselle silmien avaajana.

Ihmetellä täytyy myös, että amerikkalainen Diana Cooper (ja hänen suomalainen masteropettajansa Ulla Niskanen) tarjoaa maksullisia kursseja, joilla voi opiskella yksisarvisohjaajaksi. "Yksisarviset ovat ihmeellisiä, taianomaisia ylösnousseita hevosia, joilla on kultainen sarvi, joka säteilee korkeavärähteistä energiaa, joka auttaa nostamaan omia energioitamme ja tuo parannusta, viisautta ja tietoa sielun tasolla. Yksisarviset ovat voimakkaasti yhteydessä luontoon ja ihmeellisen planeettamme luonnonihmeisiin. Maa on parhaillaan käymässä läpi massiivisia muutoksia nostaessaan energioitaan nopeasti. Ihmisten energia on yhteydessä maan energiaan, ja yksisarviset ovat tulleet joukoittain avuksemme nostamaan värähtelytasoamme ja sitä kautta lopulta auttamaan planeettaa ja kaikkea sen päällä." (s. 137)

Kirjan lähdeluettelo on melkoisen kattava. Tekijät ovat kyllä asiaansa perehtyneet, joten kirja on mielenkiintoista luettavaa. Koska kirja on pääosin neutraalia asiatekstiä, jotkut henkilökohtaiset mielipiteet ja kommentit nousevat häiritsevästi esille. Paikoitellen kirja ehkä myös eksyy harhapoluille. 

Harhaanjohtajat vahvassa uskossa terävöittää kyllä lukijan kriittistä ajattelua. Maailmalla on johtajia, jotka puhuvat vaihtoehtoisesta totuudesta ja äänestäjiä, jotka uskovat siihen. Jos yksisarviset pelastavat maailman, on edelleenkin kai myös niitä, jotka uskovat Maapallon olevankin Maalitteä.


12.9.2017

Max Seeck: Mefiston kosketus

Max Seeckin Mefiston kosketus on itsenäinen jatko-osa vuosi sitten ilmestyneelle Hammurabin enkeleille. Minulla lukeminen takkusi aluksi, kun energiaa meni Hammurabin enkeleiden tapahtumien muisteluun. Yritin kaivella muististani tarttumapintaa varsinkin miljöölle ja harmittelin, että tein kirjasta niin ympäripyöreän blogimerkinnän. Muistin kuitenkin trillerin jännittävyyden, ja paikoitellen myös julmuuden. (Ks. https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Max%20Seeck)
Jotta energiaa ei mene ensimmäisen osan muisteluun, olisi ehkä hyvä lukea molemmat Seeckin trillerit peräkkäin.

Taaskin Seeck on kirjoittanut tarinan lukijaystävällisesti lyhyisiin ja otsikoituihin lukuihin. Annika Lehto ja Daniel Kuisma kohtaavat taas yhteisen tehtävän äärellä. Tarinan kehittelyssä meni aika pitkään, ennen kuin hyytävä jännitys oikein pääsi päälle. Mefiston kosketuksessa Kroatian raa'at tapahtumat ovat nyt vain taustalla. Kroatiaan viittaa vain jättimäinen ja sympaattinen rikospoliisi Buvina, joka tekee yhteistyötä Ruotsin turvallisuuspoliisin kanssa. Tällä kertaa liikutaan Ruotsin lisäksi Suomessa ja Norjassa. Yhdistävänä tekijänä kirjoissa on suomalainen psykopaatti Jare Westerlund.

Lukiessani luen aina sekä tarinaa että kieltä. Minulle kirjan kielellä on suuri merkitys. En tiedä, tuliko kirjoittajalla kiire, vai onko kustannustoimittajien ammattikunta jo kuollut sukupuuttoon, mutta kielen tasolla nousi  esille monta ihmetyttävää ilmausta ja sananvalintaa. Tässä on niistä muutama:
..." riisui turvavyönsä"  (..avasi turvavyönsä)
"kytki päälle pysäköintivaihteen" (Peruutti? Kytki pysäköintiavustimen? Pisti pakin päälle?)
"busineksillaan" (bisneksillään),
"elämänkerran" (elämäkerran),
"ennalta maksettu sim-kortti" (prepaid)
" ..tämähän on Norjaksi!" (norjaksi)
 "..karjaisi tuskasta kun koko kehon paino levisi kyynärpäiden kautta hartioihin ja epäkkeisiin." (Minä en tunne ollenkaan epäke-sanaa, mutta googlettelin sen verran, että osuin kehonrakennukseen liittyvään nettikeskusteluun, jossa sanottiin: "Hauis,olkapää,ojentajat,selkä,epäkkeet ja rinta riittää että ne käydään viikottain läpi kerran" http://keskustelu.suomi24.fi/t/9694646/3x-vkossa-pohkeetkasivarret-ja-vatsalihakset . Tuon perusteella epäkkeiden merkitys ei kyllä selvinnyt vieläkään. Asiaa täytynee kysyä fysioterapeutilta.)

Hammurabin enkelit sai hienoa palautetta useissa arvosteluissa. Mm. Suomen dekkariseuran palkintoraati kehui Hammurabin enkeleitä poikkeuksellisen hiotuksi esikoisromaaniksi, jossa jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on taiten rakennettu, ja yllätyksiä riittää aivan viimeisille sivuille asti. Hoputtiko kustantaja julkaisemaan kakkososan? Jotenkin tuntuu, että se oli vielä kypsyttelyvaiheessa, mutta oliko nyt kustantajan painostuksen vuoksi taottava, kun rauta on kuuma.

Alkuosa kirjassa on hämmentävän seesteistä, ja vasta sivulla 276 tapahtuu nopea käänne, joka johdattaa hurjaan loppukiitoon. Mikäli tämä on vahinko, olisi kirjalle pitänyt antaa kypsymisaikaa, mutta mikäli tämä on tietoinen ratkaisu, se voi kuvata Jare Westerlundin lymyilyä idyllisissä olosuhteissa. Näin psykopaatin arvaamattomuudelle tulisi lisäarvoa kerronnankin kautta. Oli kyllä hyytävää seurata narsistisen psykopaatin sielunelämää ja muiden ihmisten ohjailua omiin tarkoituksiinsa sopiviksi. Asiantuntijana taustalla on toiminut THL:n tutkimusprofessori ja Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma, joka kyllä tuntee psykopaattien toimintatavat.
 
Psykopaatin ajatuksenjuoksua seuratessa ei ole ihme, että kirjan nimi on juurikin Mefiston (paholaisen) kosketus. Mefistoon viittaa ehkä myös se, että Daniel Kuisma kävi tajuntansa rajamailla keskustelun Jare Westerlundin kanssa, vaikka pelastushenkilökunnan tullessa paikalle vain Kuisma ja siepattu lapsi löytyivät autosta. Westerlundia ei näkynyt, mutta hän oli selvästi puhunut ja näyttäytynyt.
 
Kirjan lopussa Annika Lehto koputtaa oveen ja on juuri astumassa vaaratilanteeseen. Jatkoa on siis todennäköisesti odotettavissa. Odotankin sitä. Paha ei ehkä kuole koskaan, ja psykopaatit ovat oma vaarallinen ihmislajinsa, mutta onneksi kirjallisuuden parissa niiden kohtaaminen voi sujua turvallisesti, kotioloissa.
 

 

27.8.2017

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

On erilaisia, melkoisen haastavia, aikakerroksia:
Anna - Antti: mökkiaika,
sitten Anna - Thomas: Lontoon aika
ja sitten Anna - Lauri ja Eeva sekä Jumala: hoitolaitoksen osastoaika.

Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan takakannessa kerrotaan, että "Anna elää monessa ajassa samanaikaisesti. Hänen muistinsa on irronnut kiinnikkeistään. Aika on hajonnut hänen käsiinsä, ja hän tarkastelee ihmetellen elämänsä palasia."

Antti kuolee dramaattisesti onnettomuudessa. Lapset syntyvät hänen kuolemansa jälkeen kuka mistäkin. Liina-Liina syntyi pullataikinasta, pari päivää myöhemmin Ahti Joonas ja Piia Pampula konttasivat vastaan eteisessä. Antin sukkalaatikosta löytyi Eino Oskari, sohvalla viereen kömpi Kerttu Kirsikka ja lopulta kaikkein pienin Viu Viu, jonka joku oli laittanut päiväunille parvekkeen tyhjään kukkalaatikkoon. Heidän kanssaan Anna juttelee, heitä hän hoivaa. Heidän kanssaan hän voi viettää kaapissa neljäkin tuntia. 

Missä ihmeen kaapissa? Onko Anna hullu vai surusta sekaisin? Onko hän masentunut? Onko Anna nuori vai vanha? Onko hän muistihäiriöinen vanhus? Kuka on hangessa nukkunut ja karvaa kasvanut nainen, jonka ruumiiseen Anna kompastuu? Mitä nuuhkivat karhut ovat? Poliisi Tuomainenkaan ei vaikuta aivan ammattitaitoiselta. - Ovatko ne kaikki muistihäiriöisen harhoja, hänen sisäistä maailmaansa, josta hän aina välillä tipahtaa todellisuuteen toteamaan, että jääkaapissa onkin yhtäkkiä seitsemän litraa maitoa tai että tulipalo syttyy ihan vaan tavallisesti ruokaa laittaessa? Mitä ihmettä on kävely pitkin Lontoota niin, että jalat ovat rakkuloilla? Muistisairaan levottomuuttako? Ovatko oudosti syntyneet lapset muistisairaan surua lapsettomuudesta?

"Koko osasto oli täynnä mummoja, joiden jutusta ei ottanut tolkkua kukaan." Antin kuollessa Anna oli kuitenkin kai nuori. Tuntuu oudolta, että nuorena koettu traumaattinen kokemus ja sen aiheuttama masennus ikään kuin jatkuisi vanhan ihmisen muistihäiriönä ja sekavuutena. Kuka oikein on eksynyt? - Miestään sureva nuori nainen? Ulkomailla koti-ikävää poteva suomalaisnainen? Muistihäiriöinen vanhus? Onko yhteen persoonaan yhdistetty vähintäänkin kolmen ihmisen tarinat?

Ahava on omistanut kirjan isovanhemmilleen Lauralle ja Kallelle. Oliko aihe kirjailijalle liian läheinen, niin että sitä piti etäännyttää? Onko Thomasin Anna oikeastaan kirjailijan alter ego, eli kirjailija itse? Ovatko englantilaiset kotityötavat, hassut paperihattuiset joulunvietot sekä jouluvanukkaan valmistaminen kirjailijan itsensä kokemuksia Lontoosta, jossa hän on asunut viisi vuotta?

Positiivista Ahavan kirjassa on, että muistihäiriöisen maailmaa yritetään kuvata sisältäpäin. Tekstistä välittyy myös lämmin ja arvostava suhtautuminen sekaviin annoihin ja rouva kurosiin. Tämä on kirjan ehdoton ansio. Käytävällä yksikseen höpöttelevä mummokin on elänyt ainutlaatuisen elämänsä. Eikä sitä ulkopuolinen päällepäin arvaakaan, että mummo onkin kävelyllä itsensä Jumalan käsipuolessa!

Minut Eksyneen muistikirja jätti eksyksiin. Asioita, tasoja, toden ja harhan tapahtumia oli liikaa. Kirja on mielestäni hermostuttava ja sekava. Ehkä se pitäisi lukea yhdeltä istumalta, eikä välillä muita asioita touhuten, niin kuin minä tein. Kirjan puutteita ovat mielestäni asioiden liian suuri määrä ja etäännyttäminen,  joka ei toimi. Minusta tuntuu, että kirja ei ollut aivan vielä valmis. Ehkä sen olisi pitänyt hautua vielä vähän aikaa ennen julkaisemista.

Odotan kirjastosta Ahavan omakohtaista kirjaa Ennen kuin mieheni katoaa, joka kertoo transsukupuolisen aviomiehen naiseksi muuttumisesta. Toivottavasti siihen kytketty Kolumbuksen purjehduksista kertova tarina ei etäännytä tekstiä samalla tavoin sekavaksi kuin Lontoon aika tässä kirjassa. Kirjaa odotellessani aion lukea myös Ahavan Taivaalta tippuvat asiat.

31.7.2017

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939 - 1945

Astrid Lindgren seurasi tarkasti toisen maailmansodan tapahtumia ja kirjasi niitä sotapäiväkirjoihinsa, eli 17 nahkakantiseen päiväkirjaan, joihin hän liimasi myös paljon lehtileikkeitä kommentoiden niitä. Päiväkirjoja säilytettiin vuoteen 2013 asti Lindgrenin kotona pyykkikorina käytetyssä pärekorissa.

Lindgren on terävä ja älykäs tarkkailija. Hän työskenteli turvallisuuslaitoksen postintarkistuslaitoksen palveluksessa. Työhön kuului höyryttää auki kirjeitä ja lukea niitä, joten hänellä oli paljon sellaista salaista tietoa, jota muilla ei ollut. Mm. natsien harjoittama terrori ja yksittäisten ihmisten kohtalot ulkomailla tulivat esille autenttisista kirjeistä, joita Lindgren kopioi päiväkirjoihinsa. Vaikka Ruotsi oli virallisesti puolueeton, se antoi kuitenkin saksalaisille kauttakulkuluvan Norjaan. Julkisesti puhuttiin "lomakuljetusluvasta". Astrid Lindgren kritisoi tätä päiväkirjoissaan ankarasti. 

Lindgren on koko sodan ajan "poloisen" Suomen puolella ja kertoo empaattisesti Ruotsin avustustoimista: sotaan lähteneistä vapaaehtoisista ja muusta Ruotsin antamasta rahallisesta ja aineellisesta tuesta: vaatteista, hevosen loimista, pullotetusta verestä. Antaapa Astridkin anoppinsa takin suomalaisten lämmikkeeksi, vaikka arveleekin suomalaisten kärsivän riittävästi ilman sitäkin. Suomen lisäksi hän seuraa erityisen tarkasti ja kauhistuneena Tanskan, Norjan ja Baltian maiden miehityksiä.
 
Lindgren selostaa maailmanlaajuista sotahistoriaa, mutta samalla hän kirjoittaa myös perheen historiaa. Yksityinen ja yleinen lomittuvat mielenkiintoisesti tuoden uuden näkökulman historiaan.  Toisinaan lasten sairastuminen vie mielenkiinnon maailman tapahtumista. Sotapäiväkirjoja kirjoittaessaan Astrid Lindgren oli 32-vuotias perheenäiti. Kerta kerran jälkeen hän ihmettelee kiitollisena sitä ylellisyyttä, josta ruotsalaiset saivat nauttia säännöstelystä huolimatta. Joulu- ja pääsiäisruokien sekä lasten saamien lahjojen kuvailu on sympaattista.

Luin aiemmin Lindgrenin elämäkerran  (ks. https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/search/label/Jens%20Andersen) Sotapäiväkirjat vahvistavat saamaani käsitystä Lindgrenin älykkäästä ja sydämellisestä persoonasta. Kirjan esipuheessa  Kerstin Ekman kirjoittaa: "...juuri hänen terävä älynsä auttoi häntä saattamaan mittavan sotapäiväkirjahankkeen päätökseen. Tämän vuoksi päiväkirja ei ole pelkästään elävä kuvaus sodasta vaan myös Astrid Lindgrenistä sellaisena kuin hän oli ja millaisena hän tosiaan myös pysyi."
 
Sodan loppupuolella ilmestyi Lindgrenin lastenkirjat Kerstin ja minä sekä Peppi Pitkätossu, mutta kirjailijan ura oli vasta alkamassa. Hänen mielestään oli vain hauskaa olla "kirjailija", niin kuin hän itse lainausmerkkejä käyttäen kirjoitti. Valtaisa suosio ja taloudellinen menestys olivat vasta tulossa.

Sotapäiväkirjat 1939 - 1945 täydentää mielenkiintoisesti Astrid Lindgrenin elämäkertaa, ja elämäkertojen avulla myös hänen lastenkirjansa saavat syvempää merkitystä, kun tietää, millaiset arvot olivat hänelle tärkeitä.