15.11.2017

Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia

Luin Rosa Liksomin Everstinnan (https://kirjakirjokansi.blogspot.fi/) ja sen myötä kiinnostuin kirjan kohdehenkilöstä, lappilaisesta kirjailijasta Annikki Kariniemestä ja hänen tuotannostaan. Mielestäni Rosa Liksomin ja Annikki Kariniemen, eli everstinnan, elämät kohtaavat ja liukuvat toistensa läpi. Fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla.

Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia toimii ikään kuin Everstinnan jälkikirjoituksena. Kirjassa on autenttisilta vaikuttavia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Vaikka nimiä ja sotilasarvoja on muutettu, kirja on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen kuvaus rakkaudesta ja eräästä avioliitosta. Se on julkaistu1968. Kariniemen ja jääkärieversti Oiva Willamon avioliitto päättyi 1962.

Nainen vaikuttaa kiltiltä ja eloisalta, asioista innostuvalta, positiiviselta. Kauniiksikin hänet mainitaan. Sellainen Annikki Kariniemi on nuoruuden kuvissa. Hän rakastaa syvästi 30 vuotta itseään vanhempaa miestä ja haluaa ilahduttaa ja palvella häntä. Juhlien järjestäminen on hänen bravuurinsa. Päiväkirjamerkinnöissä on kuvauksia juhlien ruuista ja juomista, vieraista ja illan kulusta. Hän on "huolehtiva kotihiiri, joka ei koskaan tee mitään pahaa. Ei koskaan sano EI." Nainen nauttii kodista, kauneudesta ja hyvistä hetkistä - hyvistä hetkistä, ennen kuin paha taas koittaa.

Mies ei ole terve. Hän on useammassa sodassa sotinut, alkoholisoitunut sotilas. Nainen saa kokea arvaamatonta ja julmaa väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan. Syy lyömiseen, pieksämiseen tai kuristamiseen on mitätön - ja mikä pahinta - syytä ei aina edes ole. Myös perheen koira joutuu kärsimään silmittömästä väkivallasta. Väkivalta aiheuttaa naiselle keskenmenon, eikä uutta lasta ole sen jälkeen mahdollista enää saada. Miehelle seksi ei liity rakkauteen. Seksi on hänelle valtaa ja kieroutunutta ajatusmaailmaa, myös pedofiliaa.

Nainen pitää avioliittoa naiivilla tavalla pyhänä ja alistuu. Pelkää, muuttaa käytöstään, yrittää ennakoida ja miellyttää, ja ennen kaikkea salaa kaiken. Asioista ei ole tapana puhua. Likapyykki on tapana pestä kotona. Häntä on toki varoitettu. Miehen kaksi edellistä vaimoa ovat kuolleet. Toinen sokeutui aivoverenvuodon seurauksena ja toinen kuoli hämärissä olosuhteissa, mutta nainen uskoo osaavansa rakastaa paremmin kuin edelliset vaimot. Vasta vuosikymmenten väkivallan jälkeen hän yrittää puhua asiasta, mutta "lääkärit, papit, ystävät, omaiset - mitä heistä? Kukaan heistä ei voi auttaa minua tästä ahdistuksesta."

Karmealta kuulostaa myös keskustelu papin kanssa:
- Lyökö hän sinua?
- Älä kysy! Lyö, on lyönyt kymmeniä kertoja ja aina päähän, päähän niin että minä en tiedä mitä teen.
- Sitten en osaa sanoa mitään - sinun täytyy vain rukoilla, ettei se tapahtuisi niin usein."

Masennuksen myötä naisen usko Jumalaan vahvistuu, ja kirjassa on paikoitellen syvää uskonnollista pohdiskelua. Erään avioliiton anatomia on terapiakirja. Se varmaan piti kirjoittaa. Samalla se valottaa Annikki Kariniemen elämää ja persoonaa. Myös hänen ainaiset mustat lasinsa saavat selityksen. Loppupuolella on myös turhaa höttöä, ja kirjan loppu on outo.

Keskeinen kysymys on: Miksi? Miksi vaimo jää, vaikka pelko ja kipu ovat jatkuvasti läsnä? Miksi vaimo alistuu? Miksi kukaan ei kehota lähtemään? Miksi vaimot yhä edelleen jäävät, vaikka nykyään kehotetaankin lähtemään. Yhteiskunnan rakentamia turvaverkkojakin on. Mikä pitää kiinni sadistisessa suhteessa? Häpeä? Uskonto? Väärä syyllisyys vai psykopaatin hurmaavuus?

Lisätietoa Annikki Kariniemestä ja Oiva Willamosta saa seuraavista linkeistä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Annikki_Kariniemi

 

1.11.2017

Rosa Liksom: Everstinna

Aloin lukea Rosa Liksomin Everstinnaa mielenkiintoon virittäytyneenä: Kirjailijasta on positiivinen käsitys kirjoittajana ja haastattelujen perusteella. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin, murre on tuttua, elävää ja ilmaisuvoimaista, ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, vaikkakin fiktioon piilotettuja. Myös kohdehenkilö,  kirjailija Annikki Kariniemi  (myöhemmin Kariniemi-Willamo-Heikanmaa),  on jo lapsuudesta tuttu nimi ja erikoinen persoona, josta puhuttiin, hieman naureskellen tosin. Lisäksi Aavasaksan vaaran päällä oleva kirjailijan patsas on tuttu, mutta henkilökohtaisesti en ole häntä koskaan nähnyt.
 
Kirjaa alkoi lukea Kariniemen elämäkertana, mutta haastattelussa Liksom korosti sen olevan fiktiota. Fiktio tulee esille myös miljöössä, jossa on tuttuja koordinaatteja ja paikkojen nimiä, kuten Ylitornio, Ruotsin raja, Miekojärvi, Iso-Vietonen ja Raanujärvi, mutta häivytys toimii. Vietosen koulua ei tietääkseni ole koskaan ollut, eikä myöskään Kalmalompoloa, vaikkakin joku sen tapainen paikka voikin olla olemassa. Everstinnan persoonassa on varmaan paljon Annikki Kariniemeä, mutta myös luultavasti kirjailijaa itseään ja ehkä myös muiden henkilöiden piirteitä, niin kuin hyvässä kirjallisuudessa voi olla. Luultavasti Everstinnassa Liksomin ja Kariniemen elämät ja persoonat risteävät ja kulkevat toistensa läpi. Ehkäpä IKL:n kannattajan ja vasemmistolaisen nuoren naisen ystävällinen juttutuokio onkin symbolisesti kirjailijan ja hänen romaanihenkilönsä kohtaaminen. Kohdataan, jutellaan hetki, mutta mennään kuitenkin eri suuntiin.
 
Everstinna on kertomus Everstinnan henkilökohtaisesta elämästä, rohkeasta elämänasenteesta, epäsovinnaisista rakkauksista, ja avioliitosta sadistisen eversti Willamon kanssa. Se on myös kertomus sota-ajasta, natsisismista, tämän päivän vihapuheesta ja me-muut -asettelusta. Everstinnaa lukiessa korostuu sodanaikainen saksalaisten sotilaiden ihailu ja natsismi. Historia tulee lähelle, suorastaan iholle. Suomi on ollut natsimaa, ja valokuvat natsilipuista esim. Oulun kaupungintalon lipputangoissa ovat totisinta totta. Historia toistaa itseään. Nykytilanne on monessa maassa jo huolestuttava. Pakolaisiin ja muslimeihin suhtaudutaan negatiivisesti, kuten juutalaisiin toisen maailmansodan alla ja aikana. Uhkaa ja pelkoa sekä leiritysmentaliteettia on pelottavan paljon. Liksom on terävä nykyajan kuvaaja, vaikkakin historian ja fiktion kautta.
 
Rosa Liksomin kertojanääni on aito. Hän on tehnyt valtavan taustatyön esim. Lapin vankileireihin perehtymisessä, saksalaisten sotilaiden toimista Suomessa sekä kohdehenkilön elämästä.  Everstinna kuvataan vahvana oman tien kulkijana, joka uskaltaa elää omannäköistään elämää. Hän on "naarasuroshirvi", uljas ja itsenäinen oman tiensä kulkija.
 
Kirja on todella vaikuttava. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 10-. Miinus tulee siitä, että muutahmaan sanhaan mie olisin pannu h:n, mutta niitä ei tekstissä ollu, vaikka muuten murre oli kyllä aitoa ja loistavasti kirjoitettua. Koska peräpohjolan murre voi olla lukijoille outoa, on hyvä, että kirjassa on sanasto sekä murresanoista että vierasperäisistä, murteellisista henkilönnimistä.
 
Kirjan lukemisen jälkeen minulle heräsi halu tutustua Kariniemen tuotantoon ja elämään. Kirjastossa on varattuna Erään avioliiton anatomia, eli ilmeisen rehellinen kuvaus Kariniemen perhehelvetistä. Willamo näyttäytyy ikävänä persoonana, vastustamattomana, mutta julmana psykopaattina ja myös pedofiilinä. Lisäksi Kariniemen muu tuotanto, varsinkin eräkirjallisuus kiinnostaa. Liksom teki tuotannosta melko selvän analyysin "minän puheena." 

Ensimmäisten joukossa kirjastosta tulivat jo seuraavat elämäkerralliset teokset:
  • Jäiset laakerit - artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista (Toim. Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme). Sisältää artikkelin myös Rosa Liksomista.
  • Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (Toim. Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho). Sisältää tietoa myös Rosa Liksomista.
  • Marja L. Tuominen: Mie elän tätä Lappia - Kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde

Viivähdän näissä tunnelmissa vielä hetken.

Kiitos, Rosa Liksom, hienosta kirjasta!

29.10.2017

Kristin Neff: Itsemyötätunto - Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi

Sain suosituksen Neffin Itsemyötätunto-kirjasta. Sen alaotsikko on Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi. Kirja on itsehoitokirja myötätuntoisesta suhtautumisesta itseensä, anteeksiantamisesta, omista rajoista, tietoisesta läsnäolosta ja hyvinvoinnista.

Takakansitekstin mukaan Kristin Neff on Texasin yliopiston professori ja maailman johtavia myötätuntotutkijoita. Kirjassaan hän neuvoo, miten voimme luopua liiallisesta itsekritiikistä ja opetella kohtelemaan itseämme ystävällisesti ja parantaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiamme kilpailuhenkisessä nykymaailmassa.

Kirjan lukeminen edistyi hitaasti, kun lähes joka sivulta löysi itsensä, ajatuksensa, reagointitapansa ja toimintamallinsa, jos ei juuri nykyisen minän, niin ainakin aiemman. Kirjaa lukiessa huomasi, että joissakin asioissa itsensä suhteen on jo pitkällä, joissakin on vielä kehittymisen varaa.

Itsemyötätunto-kirjassa on monia omaan elämään ohjeiksi soveltuvia kohtia, joita halusi kirjata muistiin. Lisäksi siinä on monia harjoituksia. Muutama meditaatiomantrakin herätti kiinnostusta.  Mielenkiintoista olivat myös Neffin esittelemät ajatukset valikoimattoman kehumisen seurauksista ja amerikkalaisesta narsismiedpidemiasta, esim. kouluissa, joissa opiskelijat kuvittelevat olevansa maailman parhaita, vaikka muualta tulleet opiskelijat päihittävät heidät mennen tullen.

Neff ei kehota itserakkauteen, josta voi olla monenlaisia huonoja seurauksia, mm. narsismia ja hyökkäävyyttä. Hän ei kehota myöskään itsesääliin vaikeiden asioiden kohdatessa, sillä se ei vie eteenpäin. Kristin Neff  kehottaa nimenomaan itsemyötätuntoon, puhumaan itselleen kuin hyvälle ystävälle ja siten selviämään negatiivisista asioista ja elämän vastoinkäymisistä positiivisella tavalla.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka saivat mietiskelemään omaa elämäänsä. Kaikista eniten minuun kolahti kuitenkin termi "riippuvainen itsetunto", jossa itsetunto riippuu onnistumisesta tai epäonnistumisesta, hyväksynnästä tai paheksunnasta. Kuinka monta vuotta (ja vuosikymmentä) tällainen on muokannut persoonaani miellyttämään ja kiltiksi, vähättelemään itseä tulkintojen perusteella! Loppuelämän voinkin nyt keskittyä päästämään tästä irti itsemyötätunnon avulla, syyttämättä ja hyväksyen; irrottamaan itseni erilliseksi siitä, mitä toiset tekevät tai sanovat, vapaaksi tulkinnoista,  ja tarpeen vaatiessa mittaamaan murhetta koko ihmiskunnan mittakaavassa. Pienet murheet ja itsesäälinaiheet saavat tällöin aivan erilaiset mittasuhteet.

Kristin Neffin Itsemyötätunto oli kyllä vaikuttava lukukokemus, ainakin tällaiselle märehtijätyypille. Tietynlainen amerikkalaisuus siinä kuitenkin häiritsi. Luin heti perään myös samaa aihetta käsittelevän Ronnie Grandellin Itsemyötätunto-kirjan. Se on ensimmäinen kotimainen aihetta käsittelevä kirja. Grandell on myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan erikoistunut työterveyspsykologi ja johtajuuscoach. (Miksiköhän sana "valmentaja" ei sopinut titteliin?)

Grandellin kirja on riisutumpi versio aiheesta. Siinä on myös harjoituksia ja tapausesimerkkejä, joihin on helppo samaistua.  Joka luvun jälkeen on yhteenveto. Keskeinen sanoma siinä on, että jatkuvan autopilotin voi vaihtaa tietoiseen läsnäoloon. Ristiriita- tai stressitilanteissa ei esim. tarvitse toimia, niin kuin on aina toiminut, vaan voi pysähtyä ja toimia tietoisella tavalla toisin. Lukemisjärjestystä voisin suositella toisinpäin, sillä Grandellin Itsemyötätunto perehdyttää aiheeseen selkeästi ja hyvin.

12.10.2017

Jyri Paretskoi: Nimetön

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjasarjastaan Shell's Angels, joka on innostanut teinipojatkin lukemaan. Paretskoi on kantanut mediassa näkyvästi huolta juuri poikien heikosta lukutaidosta ja lukutaidottomuudesta.

Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjotettu romaaninsa.
Lukemisvireeni oli positiivinen, mutta hieman epäilevä. Epäilys kuljetti varsinkin tarinan alkupuolella. Odotin, milloin trilleri oikein alkaa ja pelkäsin, että kirjailija paljastaa korttinsa liian aikaisin.

Yhtäkkiä yllätyksiä alkaa kuitenkin tulla: Vuosi sitten kadonnut Marko löytyy, ja kirjan puolivälissä ollaankin jo psykopaatin pään sisällä ja tutustutaan jakautuneeseen persoonallisuuteen, jonka peilikuva on aivan toinen kuin peiliin katsojan sisäinen olotila. Tapahtumat etenevät ja hurjistuvat melkoisella vauhdilla.
 
Tarina sinänsä on kekseliäs, ja lukijalle käy lopulta selväksi, miksi kirja oli kirjoitettava. Oksasaksien napsahtavasta äänestä tuli aika ikävä korvamato. Herne-maissi-paprika -pakasteita katson nyt myös hieman eri silmällä, kuin ennen kirjan lukemista. Aineksia kirjassa siis on, mutta kaikin puolin se ei ole mielestäni uskottava. Dialogi on melkoisen kirjallista verrattuna vaikkapa äsken lukemaani Anna-Leena Härkösen aitoon kieleen.  Lisäksi persoonien rakentamisessa on mielestäni kehitettävää. Varsinkaan Tuomaksen poliisipersoona ei ole aivan uskottava, vaan jotenkin valju. Psykopaatin motiivi on myös turhan yksioikoinen.
 
Kirjan loppuratkaisusta en pitänyt, enkä myöskään siitä, että pikku Rolle, valkoinen villakoira, sekoitetaan niin julmasti ja ällöttävästi tapahtumiin. 

Kannattaa tähän kuitenkin tutustua!
 
 

3.10.2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki


Valomerkin takakansitekstissä sanotaan: "Anna-Leena Härkönen on tummasävyisen huumorin ja jäljittelemättömän dialogin mestari."
- Kyllä, näin todellakin on! Pitkästä aikaa oli taas mukava lukea Härkösen hersyvää, pitelemätöntä ja suorasukaista tekstiä. Huumorin varjolla hän voi kuitenkin käsitellä myös vaikeita asioita: työhön väsymistä, masennusta, mielenterveysongelmaisten heitteillejättöä ja eutanasiaa.

Minäkertojana on Anita, 50-vuotias kirjailija, joka kärsii luomisen tuskasta ja kirjoittamisen pakosta, kirjoittamisen pelottavuudesta ja elämään väsymisestä. Anitassa ja Anna-Leena Härkösessä on ehkä paljon samaa. Näin ainakin voi kuvitella lehtihaastattelujen perusteella.

Kirja avaa mukavasti sitä, miten kirjailija työskentelee ja mistä hän saa ideoita, aiheita ja repliikkejä. Millainen on luova prosessi, jonka seurauksena kirja syntyy? Millaisia paineita kustantajien suunnasta voi tulla ja millaista on koko ajan kilpailla lukijoiden suosiosta, medianäkyvyydestä ja apurahoista. Millaista on koko ajan markkinoida itseään, vaikka haluaisi vain tehdä työtään?

Anitan monipuolisen kirjailijan työn mahdollistaa rakastava ja läsnä oleva mies, joka antaa vapautta ja tukea tarvittaessa. Aviomies sai kyllä kaikki sympatiapisteeni.

Anitan pohdiskelut avustetusta itsemurhasta ja eutanasiasta käyvät tarpeettomiksi, kun hän itse on vähällä hukkua ja kun hän kohtaa itsemurhaa oikeasti hautovan Ennan. Onneksi Ennalla oli Anita ja Risto, jotka todella välittivät ja veivät hänet sairaalaan, vaikkakin vain saamaan reseptilääkkeitä.

Valomerkki oli kirjaston varauslistalla aika pitkään, ennen kuin sain sen luettavaksi, mutta sitä kannatti odottaa.