Topi Borg: Normaaliusrodeo

Topi Borgin Normaaliusrodeo on rehellisen oloinen  kuvaus autistina elämisestä, autismin haasteista ja  tuen tarpeista. Lisäksi Borg kirjoittaa itsensä tiedostamisen ja hyväksymisen tärkeydestä. Kirjan sanomana on haastavien tilanteiden harjoittelu ja usko selviämiseen. Hän kannustaa ja rohkaisee myös muita autisteja elämään rohkeasti ja kokemaan monenlaisia asioita. 

Topi Borg tuli tunnetuksi Kirjolla-sarjasta, joka on Ylen tuottama suomalainen dokumentaarinen reality-sarja, joka seuraa autismikirjolla olevien henkilöiden elämää. Borg esiintyi sarjassa kahdella tuotantokaudella. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjolla. Luettu 2.7.2025) 

Itse en ole sarjaa katsonut, mikä oli kirjaan tutustumisen kannalta hyvä asia. Saatoin lähteä tutustumaan sekä Borgin persoonan että kirjan sisältöön niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Borg ilmaisee kirjassa olevansa kiitollinen perheeltään saamastaan rakkaudesta ja väsymättömästä tuesta. Hän kiittää myös kaikkia erityisopettajiaan ja opinto-ohjaajiaan sekä kirjoitusprosessin osalta  kustannustoimittajaa.

Borg ilmoittaa rehellisesti, minkälaisia tekstikohtia on korjattu. Tämä uteliaan nöyrä suhtautumistapa uuteen asiaan, kirjan kirjoittamiseen, on sympaattista ja kertoo myös Topi Borgin persoonasta. Hän ei ota kunniaa kirjan kirjoittamisesta pelkästään itselleen leuhkimisen aiheena, vaan antaa arvoa sille, joka häntä on uudessa asiassa auttanut.

 "Erityinen kiitos seuraavista asioista: tarpeettoman tunteellisten vertauskuvien välttely, nauhoitusten sana sanalta kirjoittamisen sijaan romaanin kaltainen lähestymistapa, alku-keskivaihe-loppu -rakenteen seuraaminen, henkilökohtaisen tarinan kertominen esimerkin vahvistamista varten ja sen katkera hyväksyminen, että jopa usea sivu karsitaan pois, koska ne eivät sovi luvun rakenteeseen."

Kiitollisuus ja positiivinen elämänasenne näyttävätkin olevan Topi Borgille hallitsevia ominaisuuksia. Kirja sisältää myös valtavan syvää, suorastaan filosofista pohdiskelua elämästä. Kirja oli hyvä lukukokemus, ja se antoi ajattelemisen ja  oppimisen aihetta myös kaltaiselleni erityisherkälle persoonalle. Koin, että erityisherkkyydessä ja autismissa on joitakin yhtymäkohtia, ainakin minun osaltani, esimerkiksi tarkkojen ja monipuolisten aistihavaintojen tekeminen, asioiden syvästi kokeminen, sosiaalinen kuormittuvuus ja tietynlainen ulkopuolisuuden kokemus.

Lopuksi vielä vaikuttava sitaatti kirjasta:

" Minä uskon luonnon voimaan. Uskon itseni löytämiseen luonnon keskeltä. Uskon valtameressä onnellisena uimiseen. Uskon että ihminen pystyy löytämään oman paikkansa ja siellä ihmiset, joiden kanssa voi olla oma itsensä, eikä joku muu. Se paikka, jonka olen suurella kiitollisuudella löytänyt (vaikka olin siellä alusta asti), on paikka jossa olen yhtä ympäristöni kanssa. Luonto on rakkauden jälkeen maailman kaunein luomus."

Kansikuva: ©Jan Lönnberg/ Tammi (https://www.tammi.fi/kuvapankki/?mediabank_filter=book,contributor. Luettu 2.7.2025)

Miyazawa Kenji: Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita. Suomentanut Markus Juslin. Kuvitus Pilvi Meriluoto.

Suomentaja @Markus Juslin vinkkasi tulossa olevasta kirjasta Facebookin Kirjallisuuden ystävät - ryhmässä. Koska Japani ja Japanin kulttuuri kiinnostavat minua, poimin kirjan lukulistalleni. 

Vinkistä alkoi pitkä prosessi: Kirjan ilmestymistä piti odotella vielä tovi, eikä se tullut heti kirjaston valikoimiin. Tein paikalliseen  kirjastoon hankintaehdotuksen ja jonotin vielä melko kauan, ennen kuin jono alkoi liikkua. Vihdoin sain kirjan käsiini! Sitten alkoi hidas lukeminen. Hitaus ei johtunut kirjan vaikeudesta, vaan sen maailman ja osittain myös sanaston outoudesta. Lukeminen eteni hitaasti myös siksi, että tarinakuvasto ja kieli on valtavan kaunista. Luin sanoja ja lauseita nautiskellen ja kielen luomia kuvia tutkaillen.

Kun sain hitaan lukemisen loppuun, luin kirjan uudelleen heti perään. Lopulta ostin kirjan vielä omaan kirjahyllyyni palatakseni siihen vielä uudelleenkin. Kiitos siis vinkistä @Markus Juslin!

Miyazawa Kenjin Yö Linnunradan junassa ja muita tarinoita sisältää 11 Markus Juslinin valitsemaa ja suomentamaa tarinaa. Kirjan on kuvittanut Pilvi Meriluoto,  ja sen on kustantanut Aporia. Lisätietoa kustantamosta saa linkistä: https://aporia.fi/ (Luettu 6.6.2025)

Suomentajan jälkisanoissa Markus Juslin kirjoittaa Kenjin (1896- 1933) olevan yksi Japanin rakastetuimmista lastenkirjailijoista ja runoilijoista, jonka laajasta tuotannosta valtaosa on julkaistu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Juslinin mukaan Kenjin tarinoissa on tarttumapintaa monen ikäisille, sillä niissä käsitellään elämän kiertokulkua ja kuolemaakin.

Minulle aiemmin tuntemattoman Miyazawa Kenjin tarinoissa kohtasin aivan uudenlaisia maailmoja ja uusia näkymiä. Tutustuin uusiin tarinahahmoihin mm. lumiakkaan ja lumilapsiin sekä lasten ohjastamiin lumihukkiin. Tapasin kettua vihavaan maanhengen ja haukkakehrääjään, jonka naama näyttää kastiketahraiselta ja jota herra haukka inhoaa sydämensä pohjasta. Tutustuin myös kasveihin, joista en tarkistamatta tiedä, ovatko ne todellisia Japanin kasveja vai tarinaan keksittyjä, mutta hienoilta niiden nimet ainakin kuulostavat. Tällaisia outoja kasvilajeja ovat esimerkiksi hinokisypressi, viherpantaheinä, elefanttiheinä, keltarumpettipuu ja ryöppysinisadeköynnös.

Pääsin seuraamaan myös neidonhiuspuun hedelmien irtautumista ja tuulen mukana matkalle lähtöä. Kuulin hedelmälasten ihanan lapsellista pulinaa jännittävissä lähdön tunnelmissa. Pidin Neidonhiuspuun hedelmät -tarinasta todella paljon. Se on erilainen, raikas ja ilahduttava. 

Kenjin tarinakokoelma ja Juslinin suomennos tuottivat paljon iloa taitavan kuvailun ja erityisen kauniin kielen vuoksi. Kokoelma on nautittavaa luettavaa, ja voin suositella sitä lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

11 tarinasta arvioisin koskettavimmiksi Tähtikaksosten tarinan sen ihanan juonen ja taiturimaisen kielen vuoksi sekä nimitarinan Yö  Linnunradan junassa, jossa myös kuolema on läsnä.

  Tähtikaksosten tarina alkaa näin:

"Linnunradan tähtivirran länsirannalla näkyy kaksi pientä, noin peltokortteen itiön kokoista tähteä. Ne ovat pienet kristallipalatsit, joissa asuvat tähtikaksoslapset Chunse ja Poose.

Nuo kaksi läpinäkyvää palatsia ovat toisiaan vastapäätä. Iltaisin kumpainenkin kaksosista palaa omaan palatsiinsa, käy ryhdikkäästi istumaan ja säestää hopeahuilullaan taivaan Tähtikiertolaulua läpi yön. Se on näinen tähtikaksosten tehtävä."

Olen lukenut paljon Japaniin liittyviä tietokirjoja ja suomennettuja kaunokirjoja. Viimeisimpinä ovat Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo ja  Yoko Ogawan Muistipoliisi. Kumpikin on Markus Juslinin suomentama. Hän on suomentanut japaninkielistä kirjallisuutta vuodesta 2014. Kiitos arvokkaasta työstä!

Alla olevista linkeistä voi lukea postaukseni mainituista kirjoista:

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Unohdettujen+muistojen+valokuvaamo 

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Muistipoliisi

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot

Olen kuullut jo lapsuudessani juttuja kirjailija Annikki Kariniemestä (1913 - 1982), joka asui viimeiset vuotensa kotikyläni lähellä Ylitornion Törmäsjärvellä. Jutuissa vähän naureskeltiin Kariniemen omaperäisyydelle.  Hän oli kuulemma maksanut postiautossa matkansa postimerkeillä, piti aina Lapin lakkia ja aurinkolaseja. 

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot -elämäkerrassa jutut osoittautuvat todenperäisiksi. Postimerkkimaksut johtuivat tietenkin rahapulasta, mutta osoittavat Annikin kekseliäisyyttä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Lapin lakki oli hänelle niin tunnusomainen asuste, että kukkalaitteen sijasta se matkasi hänen arkkunsa päällä Utsjoen hautausmaalle. Tummien lasien käyttämiseen olikin sitten traagisempi syy: Ne saattoivat peittää mustelmia, mutta Annikki uskoi näköhermojensa vaurioituneen everstimiehensä pitkään kestäneen väkivallan seurauksena, eivätkä silmät enää kestäneet kirkasta valoa. Annikki Kariniemi on Rosa Liksomin Everstinna-romaanin esikuva.

Kirjan kannessa ja kuvasivuilla näkyy kaunis, verevä ja elämäniloinen nainen. Hymy on valloittava. Elämäkerran takakannessa sanotaan: "Eläytyvä, lämminhenkinen elämäkerta kaivaa esiin ihmisen kohujen ja legendojen takaa." Hytösen elämäkerta piirtääkin esiin aktiivisen ja innostuvan naisen, joka eli rohkeasti omannäköistään elämää. 

Kariniemi kirjoitti 31 romaania vuosien 1952 - 1983 aikana ja kolme näytelmää vuosien 1957 - 1979 aikana. Näytelmät eivät saavuttaneet suosiota, mutta romaanin Salakaato dramatisointi oli jättimenestys. Osa romaaneista kohahdutti avointen seksikuvausten vuoksi ja leimasi kirjailijaa vähän turhankin alleviivaavasti. 

Kaikki hänen kirjansa eivät suinkaan olleet vain kevyttä viihdettä, vaan niissä oli myös kantaaottavaa sanomaa Lapin luonnon ja ihmisten puolesta. Vuonna 1968 Kariniemi kirjoitti romaanin Erään avioliiton anatomia, jossa hän vihdoin uskalsi tuoda julkisuuteen avioelämänsä väkivaltaisen eversti Willamon kanssa. Aiemmin tällaisesta vaietusta aiheesta oli kirjoittanut Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo, joka julkaistiin 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1963. Olikohan se toiminut innoittajana myös Kariniemelle?

Sota-aikana Willamot olivat tiiviissä kontaktissa korkea-arvoisiin saksalaissotilaisiin,  joita oli Rovaniemellä. Joidenkin kanssa muodostui jopa ystävyyssuhteita. Outi Hytönen kuvaa sota-aikaa mielenkiintoisesti kohdehenkilön kokemusten kautta antaen samalla sodasta minulle uutta tietoa. 

Aiempi IKL -aika, Suur-Suomi-intoilut ja  saksalaismyönteisyys olivat Kariniemelle myöhemmin mainehaitta. Saksan ihailu saattoi johtua everstipuolison vaikutuksesta,  mutta elämäkerrasta välittyvän kuvan mukaan Annikki saattoi myös olla vain elämää janoava nuori nainen, joka saattoi huumaantua saksalaissotilaiden hyvästä käytöksestä ja iloita siitä, että kauppalaan tuli vähän jännitystä ja vipinää. Hytösen mukaan Annikki oli vilpittömästi järkyttynyt saatuaan tietää saksalaisten keskitysleireistä. Vanhempana hänen ajatusmaailmansa muuttui kristilliseksi ja jopa vasemmistolaiseksi.

Sodan jälkeen Kariniemi toimi epäpätevänä opettajana useilla Lapin kylillä, mm. Jolangissa ja Lohijärvellä, josta Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on kotoisin. Muistelen, että Rosa Liksom on kertonut Kariniemen vierailleen hänen kotonaan. Elämäkerrassakin mainitaan ystävällinen Ylävaaran pariskunta.

Elämäkerrassa piirtyy esiin rohkea oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt puolustaa Lapin luontoa ja ihmisiä. Häneltä riitti empatiaa niin eläimiä kuin kylien köyhiä koululaisia kohtaan. Opettajana hän oli aikaansa edellä järjestämällä oppilaille retkiä. Hän myös puhui, että saamenkielisten lasten tulisi voida opiskella omalla äidinkielellään.

Minulle muodostui kuva innostuvasta, aktiivisesta, hyväsydämisestä ja elämäniloisesta ihmisestä, joka eli niin rohkeasti itsensä näköistä elämää, että oli kuin olisi ollut monta Annikkia. Outi Hytönen kirjoittaakin: "Millainen ihminen oli Annikki Kariniemi? Vietettyäni kolme vuotta tiiviisti hänen elämänsä tutkimisen parissa on paras kuulemani vastaus edelleen: riippuu keneltä kysyy. Yhden kuvailemana hän kuulostaa aivan eri ihmiseltä kuin toisen tarinassa."

Hytönen on perehtynyt valtavaan lähdeaineistoon ja tehnyt huolellista taustatyötä. Hän esittelee Annikki Kariniemen kirjat niin, että mielenkiintoiset nousevat selkeästi esiin. Tekstinäytteet herättivät kiinnostukseni Kariniemen  kaunista kieltä kohtaan.  Saattaa olla, että kesän aikana tutkiskelen Annikki Kariniemen tuotannosta ainakin seuraavat:

Poro-Kristiina, 1953

Lohisiima ja silkkiliina, 1954

Metsä elää, 1958

Morgam, punaisen kullan maa, 1959 

Laulu lohesta ja auringosta, 1962

Pikka, 1963

Riekon valkea siipi, 1967

Salakaato, 1969

Veren kuva, 1971

Tupsukorva, 1974

Oi Juutua, 1975

Minä aina kompuroin, 1980

Satakielien syks, 1981

Ristisiipi, 1982

Heikossa asemassa oleville Annikki antoi varauksettoman tukensa. Liikuttavaa on, miten hän tuki sydänsairasta Timo K. Mukkaa Hymy-lehden häväistysjutun jälkeen. Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Sini Silverin kirjoittamasta Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä. Linkeistä avautuu myös postaukseni Kariniemen Erään avioliiton anatomiasta ja Rosa Liksomin Everstinasta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sini+Silveri

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Annikki+Kariniemi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Rosa+Liksom

Jos sattuu liikkumaan Torniojokivarressa, kannattaa käydä katsomassa Annikki Kariniemen patsas, joka on  Aavasaksan vaaralla. Patsaalle pääsee vaaran  kiertävän kauniin maisemareitin kautta. 

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/patsaat-ja-muistomerkit/annikki-kariniemen-patsas/

Pekka Kuparinen & Jönssi: K9 Koirapartio: Aistien varassa

Pekka Kuparisen (& Jönssi) kirjoittama kirja K9 Koirapartio: Aistien varassa tarjosi kivan lukukokemuksen. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla poliisityöstä, poliisikoiran kouluttamisesta, koirapartion toiminnasta ja ohjaajan ja poliisikoiran yhteistyöstä.

Kirjassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sävy on positiivinen. Kirjan kieli on selkeää ja mukavasti luettavaa. Kuparinen esittelee elämäntarinansa ja oman koulupolkunsa kohti unelma-ammattiaan. Hän kertoo rehellisesti, että nuorena koulunkäynti ei ollut lempipuuhaa, mutta ammatin kautta saattaa kouluttautua lisää ja monipuolisesti. Tätä hän on tehnytkin. Näistä syistä K9 Koirapartio: Aistien varassa sopii asiasta kiinnostuneiden aikuislukijoiden lisäksi varmaan myös peruskoulun 9. -luokkalaisille ja nuorille aikuisille. Kuparinen kannustaa oman tien kulkemiseen, kouluttautumiseen ja lukemiseen. 

Mukava yksityiskohta on, että lapsena Jorma Kurvisen Susikoira Roi -kirjat ja -elokuvat tekivät häneen suuren vaikutuksen. - Niinpä! Kirjallisuuden lukemisella on monia positiivisia seurauksia.

Anu Kolmonen: Taapelitaivas

Anu Kolmosen Taapelitaivas kertoo Friita Peltolan elämäntarinan syntymästä kuolemaan. Tarinaan mahtuu kolme sukupolvea: Kemiin tullut "omantunnon morsian" (äiti), Friita sekä Vappu ja Aarre -kaksoslapset. Aikajana ulottuu Friitan syntymästä 1931 nykyvuosiin, korona-aikaan ja hieman sen yli. Tapahtumapaikkana on Kemi.

Sota vie Friitalta jo pienenä lempeän isän ja kodin turvan. Vaikka sotalapsiaika Ruotsissa oli täynnä onnellisuutta ja rakkautta, pohjimmaisena tunteena ovat traumaattiset erokokemukset ja lähtemätön suru. Ensin piti erota äidistä ja kaikesta tutusta, sitten mammasta ja Nisse-papasta, sitten vielä pikkusiskosta ja lopullisesti äidistä 14-vuotiaana. Äidin valinta kahden Ruotsista palaavan lapsen välillä jättää ikuiset haavat.

Muutaman vuoden kuluttua menetyksiä tulee lisää. Friita jää nuorena leskeksi ja kaksosten yksinhuoltajaksi. Myöhemmin hänellä on vain yksi lapsi. 

Friita on oppinut jo varhain, että on vain pärjättävä yksin. On oltava vahva. Kirjan kustantaja Aviadorin sivulla kuvataan, mitä elämä Friitalle ja muille sodasta toipuville on:

"Tekee työnsä, kantaa osansa ja rakentaa elämälleen katon sekä seinät. Jos kattoon, kenkiin tai sieluun tulee reikä, ihminen paikkaa sen itse. Tilkitsee sillä, mitä on saatavilla."

(https://www.aviador.fi/product-page/taapelitaivas. Luettu 11.4.2025)

Hilma on ystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut. Kun Friita vain makaa surun syövereissä sängyssä, Hilma konkreettisesti repii ystävänsä ylös ja pakottaa jatkamaan elämää ja huolehtimaan lapsista. Tämä kohtaus kirjassa on voimakas ja yksi mieleen jäävimmistä. Hilma myös keksii keinon, jolla naiset voivat elättää itsensä ja lapsensa: Sahalle tarvitaan työntekijöitä. Sahasta tuleekin naisille "leivän isä" vuosikymmeniksi.

Köyhyyttä on, mutta onnen elementeiksi muodostuvat  hyvät asiat: oma koti, pieni peruna- ja kasvimaa, kellarin säilykkeet ja taivaansininen lintujen kylpyallas pihalla.

Tapelitaivaassa on paljon kaunista ja koskettavaa. Varsinkin kirjan loppu on liikuttava. Edesmenneet rakkaat tulevat hakemaan Friitaa, ja kurjet näyttävät tietä:

"Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”

Historiallisen ajan kuljettaminen ja Vapun vanheneminen äitinsä rinnalla eivät kaikin paikoin olleet mielestäni uskottavia. Olisin myös toivonut, että Friitan ja Hilman ystävyys olisi kuvattu naisten lujana ystävyytenä ilman sateenkaarivivahteita, jotka mielestäni vaikuttivat muodikkaasti päälleliimatuilta.

En tiedä, onko henkilöillä todellisia esikuvia. Joka tapauksessa Friita Peltolan tarina ansaitsi tulla kerrotuksi,  ja Anu Kolmonen ansaitsi tulla valituksi vuoden 2024 Botnia-palkinnon voittajaksi.