17/05/2024

Roope Lipasti: Luutnantti Ströbelin istumajärjestys

 


Roope Lipastin Luutnantti Ströbelin istumajärjestys (2024) on kaksikerroksinen tarina, jossa on tarina tarinan sisällä. Kehystarinan miljöö on 1600-luvun Turku, ja ns. sisätarinan miljöö on 30-vuotisen sodan taistelukentät mm. Saksassa. Molemmat ovat fiktiota. Kirjailijan mukaan joitakin historiallisia faktoja kirjassa esiintyy, mutta myös niiden osalta on voitu käytää kirjailijan vapautta. "Ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä kirjailija kertoo", toteaa Lipasti kirjailijan jälkisanoissa.

Kehystarinan kertojana on nuori orpopoika Påvel, jonka äiti on istutettu huorapenkkiin Påvelin syntymän jälkeen, koska pojan isästä ei ole tietoa. Påvelin rujo käsi on vammautunut synnytyksessä, ja sen vuoksi häntä nimitellään ja nöyryytetään monin tavoin. Pojan tilanne kuitenkin kohenee, kun nuori sodasta palaava luutnantti Ströbel asettuu asumaan pojan kanssa ja alkaa pitää hänestä huolta. Påvel on luutnantin suojatti ja palvelija. Hän osoittautuu terävä-älyiseksi, ja luutnantin opetettua kirjaimet, hän oppii myös lukemaan. Lukutaidon myötä maailma ja sen salaisuudet avautuvat mullistavalla tavalla.

Ns. sisätarinan kertojana on luutnantti Ströbel, jonka päiväkirjamaisissa lähettämättömissä kirjeissä kauheat sotakokemukset kuvaillaan tarkasti ja inhorealistisesti. Påvel ihmettelee lukiessaan joitakin kohtia, jotka tuntuvat ristiriitaisilta siihen verrattuna, mitä luutnantti on kertonut, mutta koska lukutaito on salattava, hän jättää asiat sikseen, eikä kysele turhia.

Kehystarinan avulla kuvaillaan mielenkiintoisten ja aidonoloisten henkilöhahmojen elämää 1600-luvun Turussa. On monenlaisia ammatinharjoittajia, on kuria ja järjestystä ylläpitävä raati ja on kiihkeä piispa, joka aika ajoin saarnaa kaikki suomalaistollot alimpaan helvettiin. Hän on kuitenkin myös avoin uudistuksille, joista tärkeimpänä on luutnantti Ströbelin ulkomailta mukanaan tuoma ajatus kirkon penkeistä, joissa väki voisi istua [Ennenkuulumatonta!] omilla paikoillaan [Missä järjestyksessä?]. 

Ströbel on taiteellisesti lahjakas ja piirtää penkeistä kuvat, joiden avulla puuseppämestari voi alkaa valmistaa penkkejä. Niiden valmistumista odoteltaessa alkaa kaupunkilaisten kiihkeä haaveilu omasta, mahdollisimman hyvästä paikasta. Kaupunkilaiset haluavat korostaa omaa tärkeyttään ja vaikuttaa siihen, että Ströbel järjestää kullekin parhaan paikan. Keinot ovat moninaiset.

Kiihkeän paikkakilpailun lisäksi kirjasta löytyy rakkautta, vakava aviorikos seurauksineen, aarteen etsintää, tutkinta- ja rangaistusmenetelmien esittelyä, ennakkoluuloja ja juoruilua sekä uuden elämänvaiheen aloittamista. Toisille se voi olla hieman onnekkaampi kuin toisille. Loppu on seesteinen, mutta en ole varma, onko se onnellinen. 

Påvel ihmetteli jotain luutnantti Ströbelin kirjeitä lukiessaan. Minäkin ihmettelin mm, sitä, miksi niissä välillä puhuttiin eversti Ströbelistä, miten se luutnantin jalka-asia oikein meni ja sitä, oliko Ströbel sodassa ollutkaan. Lisäksi jäin miettimään Påvelin kainaloa. Oliko se syynä Seiliin päätymiselle, vai oliko se vain helppo syy saada asiat halutulle mallille, järjestykseen?

Kuvan osoite: https://www.suomalainen.com/products/luutnantti-strobelin-istumajarjestys-1

10/05/2024

Tommi Kinnunen: Kaarna


Tommmi Kinnusen uusin teos, Kaarna, (2024) jatkaa naisten sotakokemusten esille tuomista. Tällä kertaa Kinnunen kuvaa vaiettua aihetta, neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäystä syrjäiseen rajakylään, jonne oli jäänyt ikään kuin unohduksiin parin talon asukkaat, lähinnä naisia ja lapsia. Kylän asukkaiden huolta ja todisteita vieraan vallan sotilaiden läsnäolosta talojen lähimetsässä, ei otettu tosissaan, eikä siviileille tarjottu ajoissa evakuointia. Julmuudet tapahtuivat, eikä Neuvostoliitto koskaan myöntänyt, että partisaani-iskuja olisi tapahtunut.

Kaarna on omistettu koskettavasti "Särjetyille", ja se kertoo Lainan ja hänen perheensä tarinan. Lainalle partisaanien julmuudet koteloituvat sisään loppuelämän ajaksi ja näkyivät ahdistuksena ja masennuksena, joka purkautui arvaamattomana väkivaltana lapsia kohtaan. Asioista ei puhuttu, eikä kahdesta rikkinäisestä, Lainasta ja Antista, tullut yhtä ehjää. Sodasta kärsi koko perhe vielä vuosia ja vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: Lainan nuoruus sota-aikana ja perhe-elämä jälleeenrakennusaikana sekä nykyaika, jossa Laina on hoitolaitoksessa kuolemaa odottava vanhus ja lapsetkin kohta eläkeläisiä. Tapahtumapaikkana on Kuusamo ja lähitienoo. Miljööseen Kinnunen viittaa hienosti puhumalla Niemen koulusta (vrt. Pimeät kuut) ja Neljäntienristeyksestä.

Naisten sotahaavat eivät näy päälle, niin kuin miesten. "Naisten sodasta ei puhuta." Tapahtumat ovat kauhistuttavia, mutta Kinnunen kuvaa julmat tapahtumat hienovaraisesti ja ihmisiä kunnioittaen. Kirja sisältää hienoja käännekohtia, mm. Martin luonteenlaadun ymmärtämiseksi. Kaarna on mielestäni alkuvuoden 2024 upein kirja, ja Kinnunen on todellakin suomalaisen kirjallisuuden ehdotonta kärkikaartia. 

Kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.  (Kuvan osoite: https://www.wsoy.fi/kirja/tommi-kinnunen/kaarna/9789510503195)

Luin kirjan E-kirjana BookBeat-palvelussa yhden päivän aikana. Aion ostaa sen myös omaksi.

Alla olevasta linkistä pääsee lukemaan myös muita postauksiani Tommi Kinnusen tuotannosta. Mukaan on valikoitunut myös muihin kirjoihin liittyviä postauksia, joissa Kinnunen mainitaan.




 

04/05/2024

Prinssi Harry: Varamies. Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

 


Olen kyllä ollut kiinnostunut Britannian kuninkaallisista, mutta Prinssi Harryn Varamies-kirjaan (2023) suhtauduin aluksi varautuneesti. Mediasta saamani käsityksen mukaan pelkäsin lukevani pelkkää katkeruutta ja vihamielisyyttä. Olin väärässä. Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu ja koskettavan aito. Prinssi Harryn oma ääni kuuluu. (Haamukirjoittajasta ei ole mainintaa.)

Etuliepeen mukaan "Prinssi Harry kertoo nyt ensimmäistä kertaa ja järkähtämättömän rehellisesti koko oman tarinansa. Varamies on poikkeuksellinen kirja täynnä oivalluksia, paljastuksia, itsetutkiskelua ja vaikeuksien kautta saavutettua viisautta rakkauden voimasta, joka voittaa surun."

12-vuotiaalle Harrylle äidin, prinsessa Dianan, kuolema oli shokki, joka aiheutti pitkäkestoisen trauman monine vakavine seurauksineen. Tunne-elämä vaurioitui, koulunkäynti ei sujunut, ja aikuisiällä mukaan tuli paniikkikohtauksia, alkoholia ja huumeita. Ehkä kummankin prinssin osalta trauman purku jäi tekemättä, ehkä he eivät saaneet tarvittavaa kriisiapua kaikenlaisten kuninkaallisten velvollisuuksien ja isän, tuolloin kruunuprinssi Charlesin,  muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Charlesin avautuminen asiasta eräällä päivällisellä on hyvin koskettavaa: "Kaipa se on minun vikani. Minun olisi pitänyt järjestää sinulle vuosia sitten tarvitsemaasi apua."

Julkisuuden henkilöistä lukiessa asioihin sekoittuvat koko ajan median kautta tulleet mielikuvat ja  kuvamuistot sekä niiden aiheuttamat omat reaktiot ja tunteet. On mielenkiintoista todeta, että muistaa tuon ja tuon asian, tuon kuvan ja tuon kohun. Vielä mielenkiintoisempaa on saada tietoa asioista ne omakohtaisesti kokeneen henkilön näkökulmasta. "Ahaa, noinko se oli? Vai niin..." On virkistävää saada uusia näkökulmia ja ravistella omia käsityksiään.

Britannian kuninkaallisten kruununperimysjärjestys tuntuu epäinhimilliseltä: yksi lapsista on kaikki, toinen ei mitään. Muita kuningashuoneita en ole niinkään seurannut, joten en tiedä, onko se yleismaailmallista, vai erityisesti brittien toimintatapa. Hovin virkamiesten vallankäyttö on myös kummallista, ja se tuntuu myös epäoikeudenmukaiselta. On peliä ja on on nappuloita. On pikkutarkkoja sääntöjä, joilla nappuloita siirrellään tai heitetään nappulat pelistä ulos. 

Prinssi Harryn Varamiehen ehdoton ansio on mielestäni sen aitoudessa. Puhutaan isästä, äidistä, Willystä, mummista ja ukista ihmisinä, ei instituutioina. Kuningas Charles kuvataan isänä vilpittömäksi, myötätuntoiseksi, välittäväksi ja viisaaksi. Hän tuntuu panostaneen isyyteensä omista puutteistaan ja kasvuolosuhteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi. Hänet on kasvatettu jäykkään tunneilmaisuun ja fyysiseen koskemattomuuteen, mutta tekee kuitenkin parhaansa, ja ainakin Harry tuntuu arvostavan sitä.

On surullista, että prinssiveljesten läheiset välit katkesivat, tiet erkanivat ja prinssi Harry perheineen jätti hovin ja kotimaansa. Syyt erkaantumiseen saattavat olla pieniä, jopa turhia tai pikkumaisia. "Kilpailu, kateus, ristiriitaiset pyrkimykset - ne myrkyttivät ilmapiiriä." Sensaatiolehdistön ja paparazzien toiminta on kuvottavaa, ja prinssi Harryn tapauksessa myös yksi merkittävävistä  syistä kotimaan jättämiseen.

Ehkä molempien prinssien olisi pitänyt saada ohjeistusta ja tukea tunnetyöskentelyyn. Ehkä oikea-aikainen henkinen tuki ja terapia olisivat voineet yhdistää heidät, eikä erottaa. Tavallisten ihmistenkin läheiset voivat toimia sokeasti, tulkintojen varassa ja saada aikaan elämänikäisen tyhjiön, kun ihmissuhteet katkeavat mitättömien syiden vuoksi. Prinssi Harry on kulkenut vaikean tien, mutta Varamiehen antaman kuvan mukaan hän on nyt kokemustensa ja menneisyytensä kanssa tasapainossa ja voi elää perheensä kanssa omannäköistään elämää.

591-sivuisen kirjan suomennos on totetutettu kolmen suomentajan voimin. Jälki on tasaista, eikä tyylieroja ole. Koska olen tarkka lukija, haukankatseeni löysi kuitenkin pienen käännöskömmähdyksen. "Kun eräs norfolkilainen ystäväni sanoi, että hänen musta labradorinnoutajansa oli saanut poikueen, ja tarjosi minulle ihastuttavaa, meripihkasilmäistä naaraskoiraa, en voinut kieltäytyä." (s. 478) - Eivätköhän koirat (ja muut nisäkkäät) kuitenkin saa pentueita ja linnut poikueita?

Voin kuitenkin päästä yli tästä käännöskukkasesta ja todeta, että Varamies oli oikein mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa, koska siniveristen veri taitaa olla yhtä punaista kuin muidenkin ihmisten.

16/04/2024

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomentanut Jaana Nikula


Ella-Maria Nuttin [Taivutetaanko suomen kielen astevaihelun mukaisesti vai ei?] esikoisteos on ilmestynyt alunperin ruotsiksi nimellä Kaffe med mjölk vuonna 2022. Jaana Nikulan suomentamana teos on päinvastaisesti nimeltään Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Suomeksi teos ilmestyi 2023. Ristiriitainen nimi herättää huomiota, ja lukiessani mietin koko ajan, milloin asiaan tulee selvyys. Tuleehan se teoksen loppupuolella, mutta edelleenkin ihmetyttää, miksi suomennoksessa käytetään aikamuotona perfektiä, ikään kuin kahvin juonti mustana olisi ollut aina tapana. Tarinassa kahvia juodaan kuitenkin mustana, koska ei muuta voida, eli se on poikkeuksellista.

Ella-Maria Nutti on Ruotsin Jällivaarasta kotoisin oleva 29-vuotias saamelaiskirjailija. Nuoren kirjailijan teos on aito, koskettava ja kertakaikkisen upea kirja! Se on omistettu "Äidille - kenelle muullekaan". Omistus ja tapahtumien sijoittuminen osittain Jällivaaraan antavat viitteitä siitä, että kirja voisi mahdollisesti olla omakohtainen. Etuliepeen lehtiarvosteluissa kirjaa ylistetään vuolaasti:

"Sydämellinen romaani, joka menee sisuskaluihin ja jättää jäljen. Ella-Maria Nutin  esikoisromaani on loisteliaasti kirjoitettu." - Norrländska Socialdemokraten

"Lohduttoman kaunis, valtavan vahva esikoinen." - Göteborgs Posten 

 "Emme lopultakaan ole tekemisissä pelkästään lupaavan esikoisen, vaan itsenäisen onnistuneen romaanin ja loisteliaasti aloitetun kirjailijan uran kanssa." - Svenska Dagbladet

Eletään nykyhetkessä ja muistoissa. Äidillä on tärkeää asiaa tyttärelle, mutta hän ei saa sanotuksi sitä.  Aina on huono hetki, ja sanomista on helppo siirtää. Vuorovaikutus välillä lähenee ja välillä etääntyy, mutta lähes koko ajan sitä vaikeuttavat jännittyneisyys, salailu, tulkinnat ja aikuisen tyttären taantuminen murrosikäisenä luotuihin käyttäytymismalleihin. Äiti kokee syyllisyyttä siitä, onko hän osannut osoittaa rakkauttaan tarpeeksi. Ovatko suojelunhalu ja äärimmäinen huoli teipanneet hänen suunsa kiinni? Onko koskaan sanottu, että rakastaa? 

Pohjoisessa kahvi on juotu mustana tuo esille äidin ja tyttären suhteen vahvuudet ja kipupisteet. On halu ja tarve päästä lähelle ja hakea yhteyttä, mutta välissä on niin paljon, ettei se ole helppoa. Lopulta tärkeät sanat saadaan sanotuksi ja voidaan juoda kahvia, vaikka sitten mustana, kun ei muuta voida.

Kirjassa on harmillisesti muutamia painovirheitä tai ehkä kääntämisestä johtuvia kielivirheitä. Kaikki eivät niitä ehkä huomaa, mutta minun haukankatseeni on armoton.

Sara R. Acedo vastaa kannen suunnittelusta, ja kannen kahvitahrat ansaitsevat erityismaininnan.


06/04/2024

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä


Enni Vanhatapio on syntynyt 1991 Haukiputaalla, joka nykyisin kuuluu Ouluun. Tyttöystävä on hänen toinen romaaninsa, ja se on ilmestynyt 2022. Törmäsin Vanhatapion nimeen Ragnar Jónasson ja Katrín Jakobsdóttirin Reykjavik-teoksen kääntäjänä englannista suomeksi, ja päätin tutustua myös hänen omaan tuotantoonsa.

Vanhatapion esikoisromaania Absentia mainostettiin takakannessa "raikkaasti dialogivetoiseksi nykyromaaniksi". Dialogivetoista se kyllä on,  ja nykykirjallisuudessa yleistyneen välimerkittömyyden vuoksi se oli minulle myös  tekstivyöryä; taitavaa,  mutta kerrontatekniikan vuoksi raskasta lukea.

En ymmärrä, miksi monissa nykykirjallisuuden teoksissa ei haluta noudattaa kielen sääntöjä ja oikeinkirjoitusohjeita. Kertooko se tämän ajan individualismista, yksilöllisyyden ja vapauden korostamisesta? Onko se vähän kuin kirjallista elokapinaa? Tuoko se tekstiin (muka) persoonallisuutta? Miksi vuoropuhelua ei merkitä? Mistä se on poissa? - No,  ainakin selkeydestä. 

Minä jätän tekstivyöryt vyörymään niiden päälle, jotka niistä nauttivat ja jätän kirjan suosiolla kesken. Näin kävi Absentiankin kanssa. Näin on käynyt myös esimerkiksi joidenkin Miki Liukkosen kirjojen, ja myös erään Finlandia-voittajan teosten kanssa.

Tyttöystävässäkään vuoropuhelua ei merkitä, mutta muuten se on hyvin kirjoitettu ja kiva. Aikasiirtymät ovat selvempiä kuin esikoisessa. On täydellisen, suvun ihaileman brittipoikaystävän kanssa vietetty aika,  ja aika hänen jälkeensä.

Minä-kertojana on nuori nainen, joka elää ulkomailla, todennäköisesti Iso-Britanniassa, kuten Vanhatapio itsekin. Päähenkilö on introvertti, joka tarkastelee elämäänsä ulkopuolelta tehden valtavan tarkkoja havaintoja. Välillä lukija saa herkutella hänen päänsisäisillä, oudoilla kuvitelmillaan ja ajatuksillaan. Hänen sisäinen elämänsä on varsin vauhdikasta ja mielenkiintoista.  Keskustelut torakan kanssa ovat mainioita. Lisäksi hänen tekemänsä työt elokuvien avustajana on kuvattu kivan humoristisesti.

Minä-kertoja yrittää kovasti olla normaali ja tuntea ja tehdä, niin kuin kuuluu. Olo on kuitenkin ahdistunut. Terapeutti ei kuitenkaan huolehtisi liikoja, koska "hänestä tilanteeni oli tavallista nuoren naisen kipuilua nykymaailman tiimellyksessä."

Ajattelisin, että romaanin loppu kertoo identiteetin löytymisestä, sen hyväksymisestä ja asioiden loksahtamisesta paikoilleen. Voidaan siirtää kissan tuhkat syrjään ruokapöydältä ja syödä pakastepitsaa tärkeäksi muodostuneen Roen kanssa.

Tyttöystävä käsittelee nykymaailman ilmiöitä ja nuoren naisen matkaa itsensä löytämiseen. Vanhatapio on lahjakas kirjoittaja. Jään seuraamaan hänen uraansa ja... kyllä, odottamaan myös niitä lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja -  ihan positiivisella mielellä.