Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Nina Lykke: Kohonnut riski. Molemmat suomentanut Sanna Manninen

Norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei on saanut paljon positiivista kuhinaa aikaan. Minullekin kirjaa vinkattiin useammasta suunnasta.

Etuliepeen arvostelukatkelmissa sitä hehkutetaan mm. näin: 

"Poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, hauska ja kaunistelematon teos. Ajoittain häpeällisen tunnistettava." -VG

"Ihastuttavan tarkkasilmäinen romaani ...Keski-iän kriisille pohjautuva draama on kaikkineen nautinnollista luettavaa ja Nina Lykke terävä ja säälimätön tarkkailija." - Der Spiegel

Ja todellakin kehut pitivät paikkansa! Kirja kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Ingridistä ja Janista, joiden varakas elämä sujuu mukavalla, tutulla tasolla. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa lasten elämän turvaamiseksi, ja lapset todellakin nauttivat hyvistä oloistaan, eivätkä kaipaa elämäänsä muutoksia. Kerronnan musta huumori kukkii.

Tutut kuviot menevät sekaisin, ja Ingrid haluaa avioeron. Kaikki muuttuu, mutta lasten elämä ei. Ingridistä löytyy uusia puolia ja ennen näkymätöntä vahvuutta. Iloitsen niin hänen puolestaan kirjan yllättävään loppuun asti!

Luin heti perään Nina Lykken kirjan Kohonnut riski, joka palkittiin Norjan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Braggella. Kirjaa on myyty yli 80 000 kappaletta (takaliepeen tekstiä).

Jos olisin lukenut kirjat vähän pitemmällä aikaetäisyydellä, olisin voinut ehkä pitää Kohonneesta riskistä enemmän. Nyt huomasin, että kirjailija on keittänyt samoista aineksista kaksi eri soppaa. Taaskin kyseessä on vauras ja vakiintunut norjalaispariskunta, joka ajautuu keski-iän kriiseihin, ja taas tulee ero. Asetelma on eri kuin edellisessä kirjassa, mutta peruskuvio on sama. 

Kaikenlaisen ihmissuhdevatvomisen, hullujen tempausten ja ilmeisen uupumisen kuvailun taustalla on myös vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Osansa saavat liian helpoksi tehty elämä ja yhteiskunnan tuki kaikessa, julkisen terveydenhuollon ongelmat, narkomaanit sekä liian varhain aikuistumaan joutuneet lapset elämänikäisine tunnevammoineen. 

Eli, heppoisen pinnan alta löytyy kyllä vakavampaakin sanottavaa. Mutta miksi lääkärin piti saarnata ja pauhata asioista sivutolkulla ilman muita tapahtumia? Saarnaamisen ja paasaamisen vain jatkuessa sivulta toiselle harkitsin lukemisen keskeyttämistä. Olisiko jotakin voinut jättää pois? Olisiko luuranko Tore edes voinut kommenteillaan palauttaa pauhaavat kierrokset takaisin tarinaan? Onko tämä lääkärisaarnaaja se toinen anonyymi kiitoksen kohde? Onko kirjailija antanut hänen purkaa tuntojaan ja kirjannut kaiken autenttisesti, mutta ei ole uskaltanut karsia mitään? 

Nina Lykken kirjat tarjoavat mielenkiintoista ajankuvaa, mutta kuten sanottu, Ei, ei ja vielä kerran ei saa minulta suuremmat pisteet kuin Kohonnut riski. Sanna Mannisen suomennokset molemmissa kirjoissa ovat mainioita.

 

 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan

Suomalainen näyttelijä ja kansanedustaja (2011 - 2019) Jani Toivola kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti oman elämänsä kipukohdista ja onnen hetkistä; kasvustaan omaksi itsekseen. Kirjan Musta tulee isona valkoinen: miten päästää irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan alaotsikko kuvaa hyvin sitä, mistä kirjassa on kyse.

"Jani Toivola käsittelee elämäntarinansa kautta identiteettiin, ihmisen oikeuksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyviä kysymyksiä: kuka saa rakastaa, kuka saa perustaa perheen ja olla isä tai äiti, kuka saa kutsua itseään suomalaiseksi? (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivola syntyi 1977, eikä elämä suomalaisen yksinhuoltajaäidin tummaihoisena lapsena ollut helppoa. Hän sai toistuvasti selitellä suomalaisuuttaan ja "ihmeellisen hyvää" suomen kielen taitoaan. Koulussa alkoi kiusaaminen, nimittely ja väkivalta. Eikä sitä mitenkään vähentänyt Toivolan palava halu esiintymiseen: näyttelemiseen ja tanssimiseen sekä näyttävään pukeutumiseen.

Jani Toivola jätti lukion kesken. Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, mutta halu opiskella näyttelijäksi oli unelmana taskussa. Toivola muutti New Yorkiin. On mukavaa, että hän ei esittele New Yorkia ja oleskeluaan siellä vain glooriana, vaan tuo rehellisesti esiin myös monenlaiset vaikeudet, joita suomalaispoika suuressa maailmassa kohtasi. Kaikki oli opeteltava alusta. Kielitaito oli riittämätön, eikä paikkansa löytäminen ollut itsestään selvää, koska ei tiennyt, miten yhteiskunta toimii ja koska verkostot ja päivittäiset rutiinit puuttuivat. 

Pidän myös siitä, että Toivola tuo toistuvasti esille lapsuudenperheensä "tavallisuuden" Anttilan lehtineen ja Hobby Hallin kuvastoineen. Rahaa ei ollut, mutta rakkautta, tukea ja turvaa oli. Äidin ja pojan liitto on luja, vaikka puhumattomia asioitakin oli.

Häpeä on vahvasti läsnä. Se ei johdu pelkästään ihon väristä, vaan liittyy kaikkeen olemassaoloon ja oikeuteen olla se, millainen on. Kansanedustaja-aikaa Toivola kuvaa mukavasti inhimillisyyden, ei niinkään suurten poliittisten tekojen kautta. Hän myöntää olleensa kokematon ja tietämätön, mutta hän halusi ottaa asioista selvää ja vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin, kuten esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Häpeäihmisen ponnistelu ja omien kykyjensä, osaamisensa ja olemassaolon oikeutuksensa epäily johtavat kuitenkin pikkuhiljaa uupumukseen. Tästä kertominen avoimesti voi tuoda helpotusta lukijoiden kokemiin vastaaviin tilanteisiin.

Toivolan positiivista persoonaa kuvastaa hyvin seuraava lainaus:

"Kun olin yksitoistavuotias äitini ja isäpuoleni lähtivät kaupunkilomalle Eurooppaan. Minä ja alle vuoden ikäinen siskoni jäimme tätimme hoiviin, hän tuli Helsinkiin meitä hoitamaan. Ymmärsin heti, että minun oli otettava ohjat käsiini. Tädilläni oli huomattavasti vähemmän kokemusta lasten hoitamisesta kuin minulla, eikä hän näyttänyt myöskään olevan kovin kummoinen talousihminen. Minä olin sentään hoitanut siskoani säännöllisesti ja kävin kokkikerhossa. Olin luontaisesti lahjakas tekemään montaa asiaa yhtä aikaa - niin kuin kunnon emännän tuleekin olla. Olin täysin elementissäni...

...Toisessa kainalossa pitelin siskoani, toisella kädellä vatkasin kakkutaikinaa. (s. 236)

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja teksti on sujuvaa. Monipuolinen elämän pohdiskelu on kirjan parasta antia. Pidän kirjan avoimuudesta ja siitä, että monikasvoinen häpeä tuodaan päivänvaloon. Yksityiselämän häpeäkohdan New Yorkin metsässä olisi kuitenkin ehkä voinut jättää pois tai kertoa verhotummin. Sekin on osa häpeätarinaa, mutta merkityksellinen vain kokijalle itselleen.

Kirjassa on mukana myös aikuisena löytynyt velipuoli, jonka kanssa Toivola matkustaa Keniaan isänsä synnyinseudulle ja kotikylään. Kenian-matka on varsinaisen tarinan rinnakkaistarina, sivujuonne. Se olisi voinut saada enemmänkin tilaa. 

"Toivolan avoimuus ja huumorintaju koskettavat ja riemastuttavat, hänen syvä ymmärryksensä humaanien kysymysten äärellä tekee teoksesta yhteiskunnallisesti merkittävän." (Takaliepeen tekstiä)

Jani Toivolan viesti on, että jokaisella on oma tarinansa ja jokaisella on oikeus tulla näkyväksi juuri sellaisena kuin on. Kiitos tästä tarinasta.

 

Sakari Silvola: Nukkumatin kylmä sota

Ylen tuottaja ja toimittaja Sakari Silvola on perehtynyt erittäin huolellisesti Pikku Kakkosesta tutun ja sympaattisen Nukkumatin taustoihin ja tekijöihin sekä kylmän sodan aikaan.

Nukkumatti on DDR:n lahja maailmalle.

Kirja sisältää mielenkiintoista tietoa Nukkumatin synnystä, historiasta ja kahtia jaetusta kaupungista. DDR:n synty ja ihmisten elämä tiukan kontrollin alla alkoi kiinnostaa enemmänkin. Miten se kaikki oikein tapahtui? Miten ihmiset sopeutuivat uuteen elämään?

Lukeminen on ihanaa, kun aina vaan löytyy uusia kiinnostavia asioita tutustuttavaksi.

Tämä on kopio Instagram-päivityksestä. Tarkempaa blogipostausta ei ole tulossa.

#lukemisharrastus

#tietokirjallisuus #kylmäsota #itäsaksa #ddr #jaettukaupunki #itäberliini #länsiberliini #yle #nukkumatti #animaatio #sakarisilvola #nukkumatinkylmäsota

Nura Farah: Aurinkotyttö

Nura Farahin Aurinkotyttö (2019) on jatko-osa vuonna 2014 ilmestyneelle Aavikon tyttärille. Somalialaisen paimenyhteisön tarina jatkuu. Isoäiti Fatima on jo huonokuntoinen vanhus, isä Keyse on harmaapäinen patriarkka ja äiti Khadija on 11 lapsen äiti. Poikien jälkeen ensimmäinen tytär Shamsu on teini-ikäinen ja hänen on aika mennä naimisiin. Aikaa on kulunut, eletään 1970-lukua. Tavat ovat jonkin verran muuttuneet, jopa vapautuneet, mutta perinteet määrittävät ja rajoittavat edelleen vahvasti varsinkin tyttöjen ja naisten elämää. 

Kunnia! Häpeä! Valta! - Ja niiden keskiössä tyttäret, sisaret ja vaimot. 

Shamsun ikätoveri Anab uhraa itsensä perheen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja suostuu vanhan miehen neljänneksi vaimoksi suurten myötäjäisten vuoksi, jopa itse asiaa ehdottaen.

Shamsu myydään vaimoksi isän klaanisukulaisen pojalle, Abdullahille. Hän on täysin tuntematon, paljon vanhempi mies, jonka käytöksessä on alusta lähtien hälytysmerkkejä: epäsiistit ruokailutavat, puhumattomuus, äkkipikaisuus, väkivaltaisuuskin. Abdullah on täysin vahvatahtoisen äitinsä talutusnuorassa, vaikka päälaki on alkanut jo kaljuuntua. Tuli mieleen, onko hänen terveydentilassaan kaikki kunnossa.

Äiti palvoo poikaansa, joka on töissä ulkomailla, Saudi-Arabiassa ja tuo rahaa kotiin, jotta äiti voi asua hienossa talossa. Mitä poika Saudi-Arabiassa tekee, ei käy täysin selväksi, mutta ehkä todelliset olosuhteet eivät kuitenkaan vastaa äidin kehuja ja kaikille kailotettuja pojan ylivertaisia tienestejä. Abdullah toteaa: "Minulla on paljon asiakkaita ja olen johtajan suosikki." Silti hän yöpyy huoneessa, jossa on paljon muitakin miehiä ja tekee ylipitkiä työpäiviä. Huono-osaisen siirtotyöläisen olosuhteilta tuo mielestäni vaikuttaa tai joltakin hämärähommalta.

Aurinkotytön tarina kulkee, ja aavikon paimentolaisten elämästä tuodaan uusia puolia esille. Myös kaupunkielämää kuvataan. Juonen tasolla tapahtuu mielenkiintoisia asioita, mutta vuoropuhelut ja ihmisten persoonien kuvaaminen ovat mielestäni jotenkin kirjakielisempiä, jäykempiä ja näyttämöllisempiä kuin Aavikon tyttärissä. Esimerkiksi aavikolta kotoisin olevien Shamsun ja Zainabin tapaaminen ja jutustelu kaupungissa vaikuttaa jotenkin keinotekoiselta. Jäin miettimään, mistä tämä johtuu. Nura Farah itse on sanonut, että koska esikoisteos sai niin hyvän vastaanoton, toisen kirjan kirjoittaminen jännitti. Onkohan tässä siitä kyse?  (https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/tiedan-mita-on-olla-luokan-ainoa-musta-nurah-farah-ei-uskaltanut-kiusattuna-nuorena-unelmoida-etta-kirjoittaisi-kirjan-suomeksi/ Luettu 7.8.2021.)

Juonen tasolla on pieni myös pieni sekaannus, joka koski Khadijan ja Luulin tekemää taikaa ja sen yhteydessä tapahtunutta petosta. Khadija toimi tuolloin epäluotettavasti, ei Luul, mutta tässä kirjassa sen kerrottiin menneen päinvastoin. Huomasin virheen, kun luin molemmat kirjat viikon sisällä, joten ensimmäinen kirja oli tuoreessa muistissa. Tämän sekaannuksen ja muutamia painovirheitä voisi korjata, jos Aurinkotytöstä otetaan uusia painoksia.

Tarinaan tulee mukaan vaalea ja sinisilmäinen, suomalaiselta vaikuttava, Helvi, joka rokottaa vauvoja ja luennoi naisille terveysasioista. Hänen apunaan toimii somalinainen Margool. He pyrkivät vaikuttamaan siihen, että tyttöjen leikkaaminen lopetetaan, mutta he kohtaavat ennakkoluuloja ja vastustusta naisten itsensä taholta. Uskomukset puhtaudesta ovat niin vahvoja. Helvi on ehkä Unicefin työntekijä tai SPR:n toimija, joka jatkaa sinnikkäästi ponnistelujaan tyttöjen ja paremman tulevaisuuden puolesta.

Tyttöjen ja naisten asema ja heidän oikeutensa nousevat kirjan keskeiseksi teemaksi. Shamsun sydämen on vallannut ihana, kiltti, koulutettu ja nykyaikainen Madar. Rakkauden tunne on molemminpuolista. Mutta omin luvin toimimisesta ja sydämen äänen kuuntelemisesta nuoret joutuvat maksamaan kipeän ja kalliin hinnan. Shamsu raahtaan kotiin, sidotaan nöyryyttävästi puuhun ja isä hakkaa hänet kepeillä. Madar on piesty jo aiemmin henkihieveriin. He kohtaavat kuitenkin vielä, ja onneakin suodaan, mutta nyt tulee varoituksen sana... Kirjan loppu ei ole onnellinen.

Motiivi-lehden mukaan kahdessa julkaistussa romaanissaan Farah on hyödyntänyt sukulaisilta kuulemiaan tarinoita ja omaa mielikuvitustaan. Teosten tapahtumat ja faktat hän on ankkuroinut huolellisella taustatyöllä Somalian historiaan ja todellisuuteen. 

(https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/tiedan-mita-on-olla-luokan-ainoa-musta-nurah-farah-ei-uskaltanut-kiusattuna-nuorena-unelmoida-etta-kirjoittaisi-kirjan-suomeksi/  Luettu 7.8.2021)

Toivottavasti Aavikon tyttäret- ja Aurinkotyttö-kirjat saavat vielä vielä jatko-osan, jotta tarina saadaan kunnolla päätökseen. Etenkin pikku Mustafan ja ehkä Filsaninkin tarina odottaisi vielä kertomista, ja kasvavathan Shamsun pikkusiskotkin. Miten heille käy? Jään odottamaan.

Postaukseni Nura Farahin Aavikon tyttäristä aukeaa tästä linkistä: https://kirjakirjokansi.blogspot.com/2021/08/nura-farah-aavikon-tyttaret.html

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Nura Farah (s. 1979) on Suomeen 13-vuotiaana muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Ruokavirastossa. Aavikon tyttäret oli hänen unelmansa ja pitkän työn tulos: suomen kielellä kirjoitettu kertomus tytöstä, jonka elämä on tiukoin langoin sidottu kulttuurin vaatimiin tapoihin ja kipeisiinkin perinteisiin, mutta joka rohkeudellaan pystyy vaikuttamaan omaan onneensa." (https://otava.fi/kirjailijat/nura-farah/. Luettu 2.8.2021)

Kunnioitan Nura Farahia ensinnäkin hänen ahkeruutensa, periksiantamattomuutensa ja sinnikkään opiskelun vuoksi: suomea taitamattomasta maahanmuuttajanuoresta suomenkieliseksi kirjailijaksi ja Ruokaviraston laborantiksi. Se on huikea saavutus. 

Kouluaika ei ollut helppoa. Hän joutui luokkansa ainoana ulkomaalaisena koulukiusatuksi ja syrjityksi, ja puutteellisella kielitaidolla oli vaikutusta koulumenestykseen. Kymppiluokalla ja lukiossa Nura Farah pystyi jo kuitenkin nostamaan arvosanojaan. Vuonna 2015 hän sai Suomi-palkinnon, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain jakama palkinto, joka voidaan myöntää tunnustukseksi joko merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nura_Farah. Luettu 2.8.2021)

Toiseksi kunnioitan Nura Farahia itse kirjan vuoksi. Aavikon tyttäret on hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, joka johdatti minut aivan uusiin maisemiin: aavikon keskelle, muslimipaimentolaisten elämään 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Somalian itsenäistyminen (1960) mainitaan kirjan loppupuolella, ja se antaa konkreettista aikaperspektiiviä. 

Tarina kuvaa usean sukupolven naisia sekä heidän perheidensä klaanielämää aavikon keskellä. Miten siellä oikeastaan voi elää? Miten voi tunnistaa etäisyyksiä ja liikkua paikasta toiseen? Millä siellä liikutaan? Miten ihmissuhteet leirillä muotoutuvat? Miten avioliitot solmitaan? Miten lapset kasvatetaan? Miten erimielisyydet ratkotaan? Miten miesten ja naisten maailmat eroavat toisistaan? Miltä vaimosta tuntuu, kun mies tuo perheeseen uuden vaimon, nuoremman ja ehkä kauniimman? Kaiken kaikkiaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Siihen on vain totuttava.

Juul ja Khadija aloittavat yhteiselämänsä kylmissä ja vihamielisissä väleissä, mutta Khadijan ystävällisyys ja sovitteleva toiminta yhteisössä saavat ihmeitä aikaan, ja naisista tulee lopulta toistensa tukijoita ja jopa ystäviä, jotka hoitavat lapsia ja taloutta yhdessä aviomiehen ihmetykseksi. Huomiota kiinnitti se, että yhteisössä isät ovat ylpeitä lapsistaan, myös tytöistä, vaikka poika onkin perinteisesti arvokkaampi lapsi. Yhteisöllisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen ovat kantavia voimia näiden aavikon muslimien keskuudessa.

Perinteet ja uskomukset kuitenkin määräävät ja rajoittavat elämää. Poikia voidaan kouluttaa, tyttöjä ei. Yhteisössä oli vahva uskomus siitä, että pikkutyttöjen leikkaaminen on oikein ja vain se turvaa tytön puhtauden. Se on kauhistuttava asia, jota edelleen tapahtuu. Toivottavasti koulutuksella ja valistuksella pystytään vaikuttamaan siihen, että tällaisista epäinhimillistä kärsimystä tuottavista uskomuksista voidaan luopua kaikkialla maailmassa.

Juulin ja Khadijan kehitystarinat ovat mielenkiintoisia. He molemmat löytävät oman äänensä ja vahvuutensa. Varsinkin Juulin muutos halveksitusta ja ulkonäkönsä vuoksi syrjitystä vaimopalvelijasta kotia ja perhettä rohkeasti puolustavaksi parantajanaiseksi on hienoa luettavaa. Khadijan sovittelevuus ja Juulin arvostuksen palauttaminen yhteisön silmissä on kunnioitettavaa.

Aavikon tyttärien jatko-osa Aurinkotyttö jatkaa saman suvun naisten tarinaa. Näkökulma siinä on Shamsun, Khadijan tyttären, eli jo kolmannen sukupolven edustajan. Varasin sen heti kirjastosta. Onneksi jono oli aika lyhyt ja saan sen luettavaksi pian.