Rosa Liksom: Everstinna

Aloin lukea Rosa Liksomin Everstinnaa mielenkiintoon virittäytyneenä: Kirjailijasta on positiivinen käsitys kirjoittajana ja haastattelujen perusteella. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin, murre on tuttua, elävää ja ilmaisuvoimaista, ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, vaikkakin fiktioon piilotettuja. Myös kohdehenkilö,  kirjailija Annikki Kariniemi  (myöhemmin Kariniemi-Willamo-Heikanmaa),  on jo lapsuudesta tuttu nimi ja erikoinen persoona, josta puhuttiin, hieman naureskellen tosin. Lisäksi Aavasaksan vaaran päällä oleva kirjailijan patsas on tuttu, mutta henkilökohtaisesti en ole häntä koskaan nähnyt.

 

Kirjaa alkoi lukea Kariniemen elämäkertana, mutta haastattelussa Liksom korosti sen olevan fiktiota. Fiktio tulee esille myös miljöössä, jossa on tuttuja koordinaatteja ja paikkojen nimiä, kuten Ylitornio, Ruotsin raja, Miekojärvi, Iso-Vietonen ja Raanujärvi, mutta häivytys toimii. Vietosen koulua ei tietääkseni ole koskaan ollut, eikä myöskään Kalmalompoloa, vaikkakin joku sen tapainen paikka voikin olla olemassa. Everstinnan persoonassa on varmaan paljon Annikki Kariniemeä, mutta myös luultavasti kirjailijaa itseään ja ehkä myös muiden henkilöiden piirteitä, niin kuin hyvässä kirjallisuudessa voi olla. Luultavasti Everstinnassa Liksomin ja Kariniemen elämät ja persoonat risteävät ja kulkevat toistensa läpi. Ehkäpä IKL:n kannattajan ja vasemmistolaisen nuoren naisen ystävällinen juttutuokio onkin symbolisesti kirjailijan ja hänen romaanihenkilönsä kohtaaminen. Kohdataan, jutellaan hetki, mutta mennään kuitenkin eri suuntiin.

 

Everstinna on kertomus Everstinnan henkilökohtaisesta elämästä, rohkeasta elämänasenteesta, epäsovinnaisista rakkauksista, ja avioliitosta sadistisen eversti Willamon kanssa. Se on myös kertomus sota-ajasta, natsisismista, tämän päivän vihapuheesta ja me-muut -asettelusta. Everstinnaa lukiessa korostuu sodanaikainen saksalaisten sotilaiden ihailu ja natsismi. Historia tulee lähelle, suorastaan iholle. Suomi on ollut natsimaa, ja valokuvat natsilipuista esim. Oulun kaupungintalon lipputangoissa ovat totisinta totta. Historia toistaa itseään. Nykytilanne on monessa maassa jo huolestuttava. Pakolaisiin ja muslimeihin suhtaudutaan negatiivisesti, kuten juutalaisiin toisen maailmansodan alla ja aikana. Uhkaa ja pelkoa sekä leiritysmentaliteettia on pelottavan paljon. Liksom on terävä nykyajan kuvaaja, vaikkakin historian ja fiktion kautta.

 

Rosa Liksomin kertojanääni on aito. Hän on tehnyt valtavan taustatyön esim. Lapin vankileireihin perehtymisessä, saksalaisten sotilaiden toimista Suomessa sekä kohdehenkilön elämästä.  Everstinna kuvataan vahvana oman tien kulkijana, joka uskaltaa elää omannäköistään elämää. Hän on "naarasuroshirvi", uljas ja itsenäinen oman tiensä kulkija.

 

Kirja on todella vaikuttava. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 10-. Miinus tulee siitä, että muutahmaan sanhaan mie olisin pannu h:n, mutta niitä ei tekstissä ollu, vaikka muuten murre oli kyllä aitoa ja loistavasti kirjoitettua. Koska peräpohjolan murre voi olla lukijoille outoa, on hyvä, että kirjassa on sanasto sekä murresanoista että vierasperäisistä, murteellisista henkilönnimistä.

 

Kirjan lukemisen jälkeen minulle heräsi halu tutustua Kariniemen tuotantoon ja elämään. Kirjastossa on varattuna Erään avioliiton anatomia, eli ilmeisen rehellinen kuvaus Kariniemen perhehelvetistä. Willamo näyttäytyy ikävänä persoonana, vastustamattomana, mutta julmana psykopaattina ja myös pedofiilinä. Lisäksi Kariniemen muu tuotanto, varsinkin eräkirjallisuus kiinnostaa. Liksom teki tuotannosta melko selvän analyysin "minän puheena." 

Ensimmäisten joukossa kirjastosta tulivat jo seuraavat elämäkerralliset teokset:

• Jäiset laakerit - artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista (Toim. Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme). Sisältää artikkelin myös Rosa Liksomista.
• Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (Toim. Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho). Sisältää tietoa myös Rosa Liksomista.
• Marja L. Tuominen: Mie elän tätä Lappia - Kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde

Viivähdän näissä tunnelmissa vielä hetken.

Kiitos, Rosa Liksom, hienosta kirjasta!

Rosa Liksom: Väylä: kertomus

Taustalla olevat kuvat Väylältä eri vuosina ja vuorokauden aikoina kotialbumista

Voi mahoton, ko oli hyä kirja! Se jäi lukemisen jälkheen miehleen moneksi päiväksi ja yöksi. Elin henkilöitten kohtaloita uuestaan, hain taustatietoja ja makustelin kaunista kieltä.

Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Torniolaaksoon Väylän, eli Torniojoen molemmille puolille. Teini-ikäiset Martta, Katri ja minäkertoja sekä pikku Matti kuljettavat karjan Torniolaakson järvikylästä Väylän yli Ruotsin puolelle ja jäävät sinne evakoksi monien muiden sotaa pakenevien siviilien tavoin. 

Siltaa ei ollut. Joen ylitys tapahtui lautalla todennäköisesti Aavasaksan kohdalta. Pystyin päättelemään kuljetun reitin lukemani perusteella, ja kirjailijan piirtämä kartta vielä vahvisti omat päättelyni. Karja jätettiin pohjoiseen, mutta minäkertojan matka jatkui Haaparantaan asti. Haaparannan rautatieasema oli tunnistettavasti kuvattu. 

Matka on pitkä kävellen kuljettavaksi, eivätkä evakko-olosuhteet olleet niin ruusuiset, kuin ruotsalaisten yltäkylläisestä avusta on tottunut ajattelemaan. Ensin oli vastaanottopisteet, sitten kokoamisleirit ja majoitusleirit. Vain harvat pääsivät yksityisiin koteihin. Oli avuliaita ihmisiä, mutta myös niitä, jotka katsoivat pakolaisia halveksien ja pitivät heitä uhkana omalle hyvinvoinnilleen. Ruotsissa oltiin hämillään pakolaisten suuresta määrästä.

On hienoa, että Rosa Liksom kuvaa juuri Lapin sodan aikaa, jota ei ole niin paljon kuvattu kuin talvisotaa ja jatkosotaa. 

"Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti Suomen tuli karkottaa maassa olleet saksalaiset joukot. Kun saksalaiset eivät poistuneet vapaehtoisesti, alkoi Saksan ja Suomen välinen Lapin sota.

Sotaa käytiin aluksi sopuisasti. Kumpikin osapuoli vältteli taistelua. Neuvostoliittoa valesota ei miellyttänyt. Niinpä se vaati Suomelta todellisia sotatoimia Saksaa vastaan ja antoi määräajan, mihin mennessä oikea sota oli aloitettava.

Kostoksi saksalaiset polttivat Rovaniemen maan tasalle ja aloittivat Lapin järjestelmällisen hävittämisen." (https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945) 

Rosa Liksom on perehtynyt taustatietoihin hyvin. Minäkin selvittelin niitä historiaa tuntevan ystäväni sekä muutamien alla olevien linkkien avulla. Alkoi todellakin kiinnostaa kotiseudun sotahistoria; todelliset tapahtumat ja sota siviilien kokemana.

Rosa Liksomin Väylää  ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaania voi verrata toisiinsa. Niitä yhdistävät nimenomaan jatkosodan aika, kestävyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaava pitkä vaellus sekä sodan kuvaaminen siviilien kannalta. Sota ei todellakaan ole vain sotilaiden tarina.

Väylä on kirjoitettu Peräpohjolan murteella, joka on oma kotimurteeni. Luin kirjaa itselleni ääneen ja tavoitin rauhallisen kerronnan rytmin; kuin joku kertoisi tarinaa keinutuolissa istuen. Nautin kielestä ja sen havainnollisuudesta, ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Voi olla, että jollekin murretta tuntemattomalle, kirjan lukeminen on hidasta, mutta en usko, että mahdotonta. Tarina kuitenkin kantaa hyvin.

Peräpohjolan murrepiirteisiin kuuluu ehkä tunnetuimmin jälkitavujen vokaalien välinen h (esimerkiksi 'talhoon'). Genetiivinä, eli omistusmuotona, käytetään monikossa muotoa 'matkalaukuitten'. Liksom käyttää mainittua genetiiviä selvästi toistuvana tyylikeinona, ja sekin tuo tekstiin omanlaisensa rytmin. Lisäksi murteessa on alueelle tyypillisiä sanoja. Lapsi on 'kläppi' tai 'sikiö', joka tosin on itselleni oudompi. Osa sanastosta on ruotsin kielen lainaa.

Omalla murteella kirjoitetusta kirjasta on helppo nauttia, mutta toisaalta, silmät ja korvat ovat myös yliherkkiä omasta kielitajusta poikkeaville muodoille, "virheille". Lukija ei voi kuitenkaan tietää, miksi kirjailija on tietyn sanan tai muodon valinnut. Joitakin yleiskielisiä muotoja, jotka vaikuttivat vahingoilta, annan mielelläni anteeksi, mutta sanan 'porukat' käyttämistä kotiväestä, perheestä, on vaikea sulattaa. Sitä ei tässä merkityksessä käytetty tuolla perällä vielä 1980-luvullakaan, jolloin vielä elin murrealueella, saati sitten 1940-luvulla. Se on nykyajan sana, mutta on tietenkin mahdollista, että senkin käyttämisellä on tarkoitus. Halusiko kirjailija sillä osoittaa, että karjankuljettajatytöt olivat samanlaisia nuoria kuin nykyajankin tytöt?

Kirjassa on ihanaa myös lehmien ja muiden eläinten nimet: Ilona, Kielo, Sisko, Soma ja Sokkeri-vasikka sekä Janne-sonni ja Taneli-ori. Eläimet ovat samalla tavalla kirjan henkilöitä kuin ihmisetkin. Niiden käyttäytymistä ja tunteita kuvataan lämmöllä ja ymmärtäen. Karjanhoitajilla ja karjalla on vahva tunneside.

Seurojen saarnamiehen lestadiusmainen saarna (s. 192 - 194) on niin hersyvää kieltä, että nauroin ääneen. 

Kirjan päähenkilö on herkkä nuori tyttö, joka ajattelee syvällisesti ja on kiinnostunut luonnosta, tähdistä ja avaruudesta. Samalla hän on vahva selviytyjä. Hän on nuori, mutta isossa vastuussa karjasta. Lisäksi hänellä on huoli äidistä; äiti on etsittävä ja hänen vointiaan on vahdittava. Pikkuveljestä on pidettävä huolta, kun äiti ei siihen pysty.

Tyttö joutuu kasvamaan aikuiseksi ja kantamaan aikuisen vastuuta jo varhain.

Menetyksiä on paljon: ensin molemmat velipuolet, sitten pikkuveli, isä, ero äidistä, lopulta kodinkin menetys. Äiti ei kykene rakastamaan. Äiti ei kannusta eikä tue. Tytön on yksin kannettava pikkuveljen arkkukin kirkkomaahan. Paikalla on hänen lisäkseen vain haudankaivaja. Hän pystyy kuitenkin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on, katkeroitumatta ja sopeutuen. Luonto ja eläimet antavat voimaa. On vain pärjättävä. Ei ole vaihtoehtoa. Monien menetysten ja pettymysten jälkeen on kuitenkin uuden alun ja toivon vuoro.

Rosa Liksomin Väylä on hyvin visuaalinen ja hyvin koskettava kirja. Luettuani mietin sitä päiviä, selvittelin faktoja ja kuuntelin kielen rytmiä. Elin henkilöiden mukana vielä päiviä sen jälkeen, kun olin kirjan sulkenut.

Lisätietoa Lapin sodasta:

https://yle.fi/aihe/kategoria/elava-arkisto/lapin-sota-1944-1945 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Tornion (Röyttän) maihinnoususta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6yt%C3%A4n_maihinnousu Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Aavasaksan lossista: 

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:KK5065:8.1  Luettu 25.9.2021.

https://docs.google.com/spreadsheets/d/1Y9dZVSqKv57MlynVc5CSoYw_yNvRjf906kxCGCMqaxs/edit#gid=0 Luettu 25.9.2021.

Lisätietoa Peräpohjolan murteesta:

http://sokl.uef.fi/aineistot/aidinkieli/murteet/perapmur.html Luettu 25.9.2021.

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot

Olen kuullut jo lapsuudessani juttuja kirjailija Annikki Kariniemestä (1913 - 1982), joka asui viimeiset vuotensa kotikyläni lähellä Ylitornion Törmäsjärvellä. Jutuissa vähän naureskeltiin Kariniemen omaperäisyydelle.  Hän oli kuulemma maksanut postiautossa matkansa postimerkeillä, piti aina Lapin lakkia ja aurinkolaseja. 

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti: Annikki Kariniemen elämä ja teot -elämäkerrassa jutut osoittautuvat todenperäisiksi. Postimerkkimaksut johtuivat tietenkin rahapulasta, mutta osoittavat Annikin kekseliäisyyttä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Lapin lakki oli hänelle niin tunnusomainen asuste, että kukkalaitteen sijasta se matkasi hänen arkkunsa päällä Utsjoen hautausmaalle. Tummien lasien käyttämiseen olikin sitten traagisempi syy: Ne saattoivat peittää mustelmia, mutta Annikki uskoi näköhermojensa vaurioituneen everstimiehensä pitkään kestäneen väkivallan seurauksena, eivätkä silmät enää kestäneet kirkasta valoa. Annikki Kariniemi on Rosa Liksomin Everstinna-romaanin esikuva.

Kirjan kannessa ja kuvasivuilla näkyy kaunis, verevä ja elämäniloinen nainen. Hymy on valloittava. Elämäkerran takakannessa sanotaan: "Eläytyvä, lämminhenkinen elämäkerta kaivaa esiin ihmisen kohujen ja legendojen takaa." Hytösen elämäkerta piirtääkin esiin aktiivisen ja innostuvan naisen, joka eli rohkeasti omannäköistään elämää. 

Kariniemi kirjoitti 31 romaania vuosien 1952 - 1983 aikana ja kolme näytelmää vuosien 1957 - 1979 aikana. Näytelmät eivät saavuttaneet suosiota, mutta romaanin Salakaato dramatisointi oli jättimenestys. Osa romaaneista kohahdutti avointen seksikuvausten vuoksi ja leimasi kirjailijaa vähän turhankin alleviivaavasti. 

Kaikki hänen kirjansa eivät suinkaan olleet vain kevyttä viihdettä, vaan niissä oli myös kantaaottavaa sanomaa Lapin luonnon ja ihmisten puolesta. Vuonna 1968 Kariniemi kirjoitti romaanin Erään avioliiton anatomia, jossa hän vihdoin uskalsi tuoda julkisuuteen avioelämänsä väkivaltaisen eversti Willamon kanssa. Aiemmin tällaisesta vaietusta aiheesta oli kirjoittanut Maria Jotuni romaanissaan Huojuva talo, joka julkaistiin 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1963. Olikohan se toiminut innoittajana myös Kariniemelle?

Sota-aikana Willamot olivat tiiviissä kontaktissa korkea-arvoisiin saksalaissotilaisiin,  joita oli Rovaniemellä. Joidenkin kanssa muodostui jopa ystävyyssuhteita. Outi Hytönen kuvaa sota-aikaa mielenkiintoisesti kohdehenkilön kokemusten kautta antaen samalla sodasta minulle uutta tietoa. 

Aiempi IKL -aika, Suur-Suomi-intoilut ja  saksalaismyönteisyys olivat Kariniemelle myöhemmin mainehaitta. Saksan ihailu saattoi johtua everstipuolison vaikutuksesta,  mutta elämäkerrasta välittyvän kuvan mukaan Annikki saattoi myös olla vain elämää janoava nuori nainen, joka saattoi huumaantua saksalaissotilaiden hyvästä käytöksestä ja iloita siitä, että kauppalaan tuli vähän jännitystä ja vipinää. Hytösen mukaan Annikki oli vilpittömästi järkyttynyt saatuaan tietää saksalaisten keskitysleireistä. Vanhempana hänen ajatusmaailmansa muuttui kristilliseksi ja jopa vasemmistolaiseksi.

Sodan jälkeen Kariniemi toimi epäpätevänä opettajana useilla Lapin kylillä, mm. Jolangissa ja Lohijärvellä, josta Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on kotoisin. Muistelen, että Rosa Liksom on kertonut Kariniemen vierailleen hänen kotonaan. Elämäkerrassakin mainitaan ystävällinen Ylävaaran pariskunta.

Elämäkerrassa piirtyy esiin rohkea oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt puolustaa Lapin luontoa ja ihmisiä. Häneltä riitti empatiaa niin eläimiä kuin kylien köyhiä koululaisia kohtaan. Opettajana hän oli aikaansa edellä järjestämällä oppilaille retkiä. Hän myös puhui, että saamenkielisten lasten tulisi voida opiskella omalla äidinkielellään.

Minulle muodostui kuva innostuvasta, aktiivisesta, hyväsydämisestä ja elämäniloisesta ihmisestä, joka eli niin rohkeasti itsensä näköistä elämää, että oli kuin olisi ollut monta Annikkia. Outi Hytönen kirjoittaakin: "Millainen ihminen oli Annikki Kariniemi? Vietettyäni kolme vuotta tiiviisti hänen elämänsä tutkimisen parissa on paras kuulemani vastaus edelleen: riippuu keneltä kysyy. Yhden kuvailemana hän kuulostaa aivan eri ihmiseltä kuin toisen tarinassa."

Hytönen on perehtynyt valtavaan lähdeaineistoon ja tehnyt huolellista taustatyötä. Hän esittelee Annikki Kariniemen kirjat niin, että mielenkiintoiset nousevat selkeästi esiin. Tekstinäytteet herättivät kiinnostukseni Kariniemen  kaunista kieltä kohtaan.  Saattaa olla, että kesän aikana tutkiskelen Annikki Kariniemen tuotannosta ainakin seuraavat:

Poro-Kristiina, 1953

Lohisiima ja silkkiliina, 1954

Metsä elää, 1958

Morgam, punaisen kullan maa, 1959 

Laulu lohesta ja auringosta, 1962

Pikka, 1963

Riekon valkea siipi, 1967

Salakaato, 1969

Veren kuva, 1971

Tupsukorva, 1974

Oi Juutua, 1975

Minä aina kompuroin, 1980

Satakielien syks, 1981

Ristisiipi, 1982

Heikossa asemassa oleville Annikki antoi varauksettoman tukensa. Liikuttavaa on, miten hän tuki sydänsairasta Timo K. Mukkaa Hymy-lehden häväistysjutun jälkeen. Alla olevista linkeistä pääsee lukemaan postaukseni Sini Silverin kirjoittamasta Miltä männystä tuntuu olla mänty: Timo K. Mukan elämä. Linkeistä avautuu myös postaukseni Kariniemen Erään avioliiton anatomiasta ja Rosa Liksomin Everstinasta.

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Sini+Silveri

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Annikki+Kariniemi

https://kirjakirjokansi.blogspot.com/search?q=Rosa+Liksom

Jos sattuu liikkumaan Torniojokivarressa, kannattaa käydä katsomassa Annikki Kariniemen patsas, joka on  Aavasaksan vaaralla. Patsaalle pääsee vaaran  kiertävän kauniin maisemareitin kautta. 

https://aavasaksa.fi/kayntikohteet/patsaat-ja-muistomerkit/annikki-kariniemen-patsas/

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi: Neko

Törmäsin sattumalta aivan upeaan kirjaan: Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoon. Teksti on Rosa Liksomin ja ihastuttavat kuvat ovat Klaus Haapaniemen, joka on kansainvälisesti mainetta saavuttanut muotoilija. "Haapaniemen rikas visuaalinen kieli on luonut uuden merkityksen  suomalaiselle muotoilulle, joka on tunnettu yksinkertaisesta funktionaalisuudestaan." (Kirjan takalieve). Hänet tunnetaan muun muassa suuren suosion saaneista Taika-astioista.

Neko on jännittävä samuraitarina, jossa pieni Okun kylä joutuu kamppailemaan toistuvia hyökkäyksiä vastaan. Läänitysherra Toranga joukkoineen on julma hallitsija, mutta kylää suojelee oikeamielinen samurai Neko. Pitkän taistelun päätteeksi Nekon miekka kuitenkin kuljetetaan läänitysherralle merkiksi samurain kuolemasta, ja siitä saakka kylä on vainon kohteena. Muutaman vuoden kuluttua kylään saapuu mystinen, yönmustaan kietoutunut hahmo, ja kyläläisissä herää uudelleen toivo oikeudenmukaisesta elämästä.

Liksomin teksti on upeaa. Se soljuu ja kutkuttaa. Se pursuaa mielikuvitusta ja sanavarastoa yltäkylläisesti ruokkivia sanoja, kuten  esimerkiksi eliittisamurait, mystikkomunkit, säröinen ruukku ja kurmitsa.

Haapaniemen kuvat ovat suorastaan hengästyttävän kauniita ja vangitsevia. Haapaniemen "ihaillut ja rakastetut kuvat ovat herättäneet  voimakkaita tunteita  ympäri maailmaa. Hänen mielikuvituksellinen tyylinsä ja fantasiamaailmansa ovat tulleet tutuiksi lukuisten luksusmerkkien ja muodin parissa" (Kirjan takalieve). Kirjassa esitellään pohjatietona useita samuraitarinoita ja -elokuvia.

Nekon parissa voi viettää yhteisiä lukutuokioita lasten tai lastenlasten kanssa. Kirja on jaettu lukuihin, joten tarinaa voidaan lukea osa kerrallaan. Kuvien tarkastelu sekä sanastosta ja tarinasta keskustelu palvelevat yhteisen kokemuksen kielentämistä. Kirja toimii erinomaisesti ääneenlukukirjana. Se sopii myös itse lukeville lapsille, luultavasti 8-9 -vuotiaista ylöspäin. Itse nautin kirjasta sekä kielen että visuaalisuuden kannalta. Näin joulun alla tämä kirja kannattaa pistää mieleen. Tonttujen supinoiden mukaan se voisi antaa elämyksiä sekä pojille että tytöille.

Lisätietoa Haapaniemestä ja hänen design-tuotteistaan löytyy seuraavista linkeistä, joista osa on kaupallisia, mutta antavat hyvän kuvan hänen töistään.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Haapaniemi
https://www.klaush.com/
https://www.finnishdesignshop.fi/Klaus_Haapaniemi-d-34.html

 

Kari Lumikero: Uutismies

"Olen elänyt suhteellisen tasapainoisen lapsuuden, hauskan, tapahtumarikkaan nuoruuden, hankkinut aivan mahtavan perheen ja lisäksi olen saanut tehdä koko aikuisen elämäni työtä, jota rakastan. Olen matkustanut ympäri maailmaa, nähnyt kiinnostavia paikkoja, kohdannut mitä erilaisimpia ihmiskohtaloita ja kertonut niistä suomalaiselle yleisölle. Kaiken kukkuraksi työnantaja on maksanut tästä kaikesta palkkaa, korvannut matkakulut ja tarjonnut vielä reilut päivärahat."

Näin kirjoittaa Kari Lumikero kirjansa Uutismies epilogissa. Katkelma paljastaa mukavasti, mistä tässä muistelmakirjassa on kyse. Maailmanhistoria ja henkilökohtainen historia limittyvät, ja Lumikero kertoilee asioista luotettavasti, niin kuin on itse ne kokenut. Yksityiselämäänsä ja persoonaansa hän kommentoi kivalla itseironisella tyylillä. Pisteitä saa myös hänen tapansa esittää jostakin menneisyyden tapauksesta vielä kommentti nykypäivänkin näkökulmasta. Hän sanoo kirjoittaneensa kirjan lapsille ja lapsenlapsille, jotta he tietäisivät, missä kaikessa isä /isoisä on ollut mukana.

Kari Lumikeron journalistinen kokemus on valtava. Vuonna 2005 hän sai Bonnierin suuren journalistipalkinnon Intian valtameren tsunamikatastrofia käsittelevästä uutisoinnistaan. Katastrofin muistan itsekin, ja myös Kari Lumikeron kuvailemassa sitä ensimmäisenä suomalaisena toimittajana. Työ oli ehdottoman tärkeää, koska katastrofin laajuutta ei ensin ymmärretty, mutta Lumikeron paikan päällä kuvaamien tv-raporttien ja haastattelujen myötä laajamittainen avustustoiminta saatiin Suomessakin käynnistettyä.

Lumikero on kotoisin Torniosta. Hänen isänsä perusti Torniolaakso-paikallislehden, joka tuli meille kotiinkin. Kari Lumikero jakoi mopolla lehteä Kaulirannalle saakka, siis ihan kotiseudullani. Olipa mukava lukea tästä. Torniojokilaaksosta on tullut paljon fiksua ja lahjakasta väkeä, mm. kirjailija Rosa Liksom, naapurikylän lahja maailmalle.

Uutismiehen pohjalta sain käsityksen, että Lumikeron elämänasenne on positiivinen ja utelias, mistä on ollut hyötyä maailmalla. Hänen on ollut ilmeisen helppoa tutustua ihmisiin ja saada ihmiset luottamaan itseensä ja avautumaan kokemuksistaan. Hän on ollut myös luottamuksen arvoinen ja kohdellut tapaamiaan ihmisiä kunnioittavasti. Hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä on laaja, ja se on tarjonnut raskaiden työkokemusten vastapainoksi iloa, yhteisöllisyyttä ja hauskuutta. 

Minä sain sen käsityksen, että hän on nopea ja varma käytännön toimija, selviytyjä ja todellinen maailmankansalainen. Sanonta "Kun on kotona hattunsa alla, on kotona kaikkialla." sopii mielestäni hyvin kuvailemaan Kari Lumikeron persoonaa; ainakin sellaisen kuvan sain lukemani perusteella. 

Uutismies on mielenkiintoinen ja monipuolinen lukukokemus. Viihdyin kirjan parissa hyvin. Lumikero lopettaa kirjansa näin:

"Olisin erityisen iloinen, jos lukukokemuksen jälkeen lukija ajattelisi sen vanhan nimipäivärallin sanoin: Oi jospa oisin saanut olla mukana -ainakin joskus!"

Ja minä vastaan: Työreissut olisivat olleet minulle aivan liian hektisiä ja pelottavia, mutta Veikkolassa olisin voinut joskus ollakin mukana. Mopon tarakallakin olisin voinut viihtyä, mutta todellisuudessa olisin kyllä ollut vasta vaippaikäinen kyytiläinen. 

 

Granta - uuden kirjallisuuden areena 1: Ruoka

Nyt on tutustumisen alla Granta-aikakauskirjat. Näitä on ilmestynyt tähän mennessä yhdeksän eriteemaista kappaletta. Tavoitteena olisi lukea ne kaikki.

Granta-aikakauskirjat  sisältävät lyhyitä tekstejä kotimaisilta ja ulkomaalaisilta kirjoittajilta. Kannet on kivat, eikä kirja paina paljon. Toimii siis hyvin vaikka matkakaverina tai lukujumin selättäjänä tai luettavaksi silloin, kun ei pysty keskittymään pitkiin teksteihin. Grantan avulla voi myös kivasti tutustua eri kirjoittajien teksteihin ja jos kiinnostuu, voi etsiä kirjailijalta lisää luettavaa. Kätevää!

Granta - uuden kirjallisuuden areena 1: Ruoka koostuu nimensä mukaisesti ruoka-aiheisista teksteistä.

Tässä on nostoja niistä teksteistä, jotka puhuttelivat minua.

Katzuo Ishiguro: Herkkusuu

Herkkusuu on käsikirjoitus TV-elokuvaan, ja siten hyvin visuaalinen. Syömiseen liittyy jotain kiellettyä, jopa irstasta, ja pieni kulinaristipiiri vaihtaa kokemuksiaan. Kirkon lähellä on irtolaisia, ja Manley lähestyy heitä kaikki keittiövarusteet takkinsa alla. Luulin pitkään, että kyseessä on ihmissyönti. Voi olla niinkin, mutta ihan selväksi ei tullut, kuka tai mikä loppujen lopuksi tuli syödyksi. Mielenkiintoinen tarina!

Rosa Liksom: Isän 50-vuotisjuhlat

Novelli on taattua Liksomia. Isä täyttää 50 vuotta, ja pitkokokiksi saapuu Tepa-täti. Tarjottavia valmistellaan seitsemän päivää, ja juhlia varaudutaan jatkamaan vähintään seitsemän päivää. Tarjoilu on runsas ja varsin tukeva. Kaikki tehdään itse. Tarjolla ei ole yhtään eineksiä eikä kasviksia. Ruuanvalmistuksen lomassa Tepa-täti kertoo elämästään, joka on ollut rikas ja monivaiheinen. Tepa on selviytyjä ja elämänvaikeuksien selättäjä, muhevaan liksomilaiseen tapaan.

Ryszard Kapus'cin'ski: Jouluaatto Ugandassa

Huh! Novellin asiat voisivat olla totta Idi Aminin hirmuhallinnon ajalta. Ainakin teksti pisti miettimään. Päällimmäisenä mietittävänä on kalastajien pyytämä valtaisa kala, jolla oli ollut paljon ravintoa. Mitä ravinto oli ollut? Kolmivuotiaan Obon kohtalo suretti. Kirjoittaja on puolalainen toimittaja ja kirjailija.

Juha Itkonen: Torstai

Tämä Itkosen novelli oli raikas ja positiivinen kertomus opiskelijapojan nälästä ja torstaista, jolloin vähät rahat uhrattiin mättö-buffetissa. Seurana on eräs tyttö, johon muka pidetään etäisyyttä, vaikka ei oikeasti pidetäkään. Nälän sammuttaminen herättää toisenlaisen nälän.

Marja Virolainen: Runoja.

Hassut ja ilahduttavat runot on omistaen otsikoitu: Munalle, Perunalle, Kaalille, Sipulille, Sinihomejuustolle ja Omenalle. En ole koskaan aiemmin törmännyt Marja Virolaisen teksteihin.

Kyllä Grantaan kannattaa tutustua. Joku voi löytää kokoelmasta aivan muita itseään koskettavia tarinoita.

Granta - uuden kirjallisuuden areena 1: Ruoka jäi kokonaisuutena mielestäni ehkä hieman laimeaksi, toisin kuin Granta 2, jonka teema on Outo ja jonka esittelen toisessa postauksessa.

Lisätietoa Grantasta:

http://grantafinland.fi/

http://grantafinland.fi/mika-granta/